Teismin poistosta ei seuraa tyhjäksi tauluksi muuttuminen

Vieraillessani Turussa tapasin hyvin mielenkiintoisen henkilön. Hän on etunimeltään Tapio. Hän on päälle 70 -vuotias. Eikä hän käytä internettiä. Sen sijaan hän harrastaa lukemista ja Platonin teosten suomentamista alkukielestä. Hän on, kuten itsekin, agnostikko. Ja hän on myös melankolinen ihminen. Hän huomasi tämän puolen itsestänikin käytännössä heti. (Mikä on harvinaista. Yleensä ihmiset saavat minusta jotenkin keveän, joviaalin ja iloisen ensivaikutelman. Mikä on harhaa.) Hän on myös "niitä agnostikkoja jotka eivät ole edes etsijöitä". Toki hän oli itseni kanssa hyvin erilainen, sillä hän oli esimerkiksi emergentti materialisti. Hän myös kantoi melankoliansa jotenkin oleellisesti paremmin. Sellaisella tavallaan tunnustavalla mutta miltei nöyrällä tavalla joka ilmeni siinä miten hän reagoi tuohon; "Olen tehnyt sitä kauemmin", hän itse ilmaisi tilanteen.

Hän selitti että moni ei ymmärrä sitä että angst on selvä osoitus elämän merkityksellisyydestä yksilölle sillä siinä kuitenkin puhutaan olemassaolon painosta. Hyvin monen ihmisen mielessä vihainen nihilisti ei ole oksymoroni. Angst on synonyymi arvotyhjiölle ja kaiken merkityksettömyydelle.

Tässä kohden on huomattava että jossain mielessä voidaan toki sanoa että pelkkä tieteellä asioita katsominen on siitä hankala että ihmisen elämä on kuitenkin raskasta. Käytännössä aivan jokaisella on epäonnea, pettymyksiä ja tuskaisuutta. Ja mikä kauheinta ; Nämä eivät jakaudu kaikkien kesken kuitenkaan mitenkään tasan. Mielivalta ja epäonni voivat myös siirtää konteksteja : Mikään ei ole varmaa eikä pysyvyys. Ei edes se että pysytään samassa kohdassa sitä kärsimyksen mielivaltaa.

Uskonnot yrittävät-pyrkivät tarjota lohtua tähän tilanteeseen. Ja siksi uskova tietenkin ajattelee että uskonto on lohtu. Yksi keino - joka peräti joko toimii tai ei toimi - on ikään kuin kaikki keinot. Ja tämä on se ongelma sen takana miksi on niin helppoa vetää non sequitur angstista arvotyhjiöön. Voimautumisen tarjoaminen on siitä jännittävä että unohdetaan että kenties saman saa jostain muualta. Tai jos ei saakaan niin eihän sekään vielä tarkoita muuta kuin voimattomuutta tuskan äärellä. Ei tämä ole arvotyhjiötä vaan olemassaolon painoa.

Tässä kohden eksistentiaalinen "Jumalan kuolemakin" on jotain jonka sisältöä voi olla haasteellista hahmottaa. Nietzschellä kohtaukseen liittyy tarinamuotoinen vertaus. Kuolleen jumalan maatumisesta nenään tunkee löyhkää. Toisaalta Sartrekin puhuu siitä miten kulttuuri opettaa oman Jumalakäsitteensä niin että muutkin uskonnot tulkitaan siten miten ne ovat samanlaisia tai erilaisia siihen oman kulttuurin Jumalaan nähden. Jopa silloin kun toiseen uskontoon mennään.

Tässä mielessä uskon menetys, angst ja vastaava eivät ole arvotyhjiöitymistä. Päinvasotoin; uskosta etäytyminen nähdään usein moraalisena havahtumisena tai moralistisena projektina jossa taistellaan pahaa (ja tyhmää) kirkkoa vastaan. Tämä on täynnä eettisiä lausuntoja joita selvästi kannetaan joskus kovallakin tunteella. Voisi jopa sanoa että näissä ihmisissä merkityksen taakka tuottaa tuskaa ja kärsimystä. Uskonsa menettänyt ei ole "tabula rasa" vaan enemmänkin ilmoitustaulu josta on riivitty irti kaikki ne mainokset. Niitinjäljet ovat kuitenkin yhä jäljellä. Joitain häiritseviä lapunkantojakin on. Ja niiden poisraapiminen vaatii kenties koko elämän. Tai sitten, ajan kanssa, ne oppii kantamaan arvokkuudella kuin arvet joiden takana on kiinnostava tarina joka ei enää niin kovasti vaivaa itseä.

Potentiaalinen ihminen

Katolisuudella on hyvin tietynlainen suhde ehkäisyyn. Sen teologiassa seksin primaarinen tavoite on lisääntyä ja ehkäisyn käyttö tuhoaa tämän merkityksen. Näin ollen se on sisäsyntyisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa.  (Syy on muuten teologisesti sama kuin miksi homoseksuaalisuus on sen kirjoissa väärin. Ei liene kuitenkaan sattumaa että katolinen Soini huutaa homoista mutta vaikenee ehkäisykysymyksistä.) Ja näin ollen ehkäisy on sisäsyntyisesti pahaa ja väärin. Moni näkee myös että olisi erityisen kristillistä olla pro life, siis siinä mielessä että vastustaa aborttia.

Kuitenkin tämänlainen suhde asioihin ei ole niin yksinkertainen. Jos mietitään perisyntiä, sen mukaan ihmiset ovat synnynnäisesti pahoja. Tämä tarkoittaa sitä että myös sikiö on synnynnäisesti paha. ; Toki uskovaiset pro lifeydessään pitävät ilmiselvänä että sikiö on ihminen ja avuton. Mutta tämä on enemmän kulttuurinen konventio kuin ilmiselvä ainut kristillisestä teologiasta nostettava näkökulma. ; Siksi jopa Richard Swinburnen tapainen teologisessa korrektiudessaan kompetentti kristitty voi aivan täysin luoda näkemyksiä joissa abortti ei ole luonnossaan, sisäisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa. Ja että abortti on pahaa vain siksi että se rikkoo Jumalan käskyä vastaan.

Tästä on hyvä hypähtää vähäksi aikaa teologian ulkopuolelle.

Moni käsittelee kysymystä "onko sinun oikeuksiasi loukattu kun sinut on tehty" samana kuin "oletko onnellinen ollessasi elossa". Tämä näkökulma on hyväksyttävissä mutta vain jos ollaan sitoutuneita hedonismiin. ; Moni toki arkisesti kokee että jos he ovat onnellisia ollessaan elossa elämä on lahja. Ja jos he haluavat tehdä itsemurhan niin tätä tehdään siksi että se elämä ei ole ollut kovin onnellinen ja nautittava asia. Ja ihmiset toimivat tämän periaatteen mukaan. Mutta se ei ole sama kuin sanoa että nämä kysymykset olisivat jotenkin automaattisesti tai sisäsyntyisesti yksi ja sama asia. (Tässä suhteessa katolinen näkökulma alustuksessa ei ollut sattumaa. Hekään eivät muuta näkemystään ehkäisystä sen vuoksi että suuri määrä ihmisistä harrastaa sitä ja pitää ehkäisyä pienenä ja arkisena asiana.)

Tässä kohden filosofit puhuvatkin siitä että onnellisuus ja se että kokee kuuluvansa tai haluavansa jotain ei välttämättä tee tästä hyvää.
1: Ihmiset eivät välttämättä ole täpötäysin hyveellisiä joten heidän tuntemuksien mukaan meneminen pitää sisällään riskin.
2: Ihmisiä voidaan indoktrinoida, manipuloida ja aivopestä siihen että he ovat onnellisia jossain varsin kuvottavassa asiassa. Uskonnolliset itsemurhakultit ja Pohjois-Korea toimivat iskostuksella jotka herättävät kysymyksiä. Jos ihminen on manipuloitu johonkin hän voi olla onnellinen tästä. Ja hän voi jopa kiittää tätä aivopesuprojektia jonain joka muutti hänet ja mahdollisesti pelasti hänet. Mutta se ei silti tarkoita että hänen oikeuksiaan ei olisi loukattu.

David Benatar onkin kirjoittanut argumentin jonka perusteella syntyminen olisi pahaa. Hänenkin näkökulmansa on hedonisminmakuinen. (Mikä on yllättävää. Koska yleensä hedonismi on kohtuu suosittu puolustamaan elämää.) Benatarin mukaan tuska ja nautinto toimivat epäsymmetrisesti ; Jos jossain tilassa ei ole tuskaa se tarkoittaa pahuuden puutetta. Tuskan läsnäolo taas on pahuutta. Nautinnon puutteesta saa hyvän asian vain jos on jo olemassa joku joka jää paitsi tästä nautinnosta. Toisin sanoen nautinnonpuutteen pahuus vaatii olemassaoloa joten syntyminen maailmaan muuttaa tämän suhteen "jotain oleellista". Ja näin ollen syntymättä jäämisesi ei voi olla pahuutta. Mutta jos synnyt niin voit kärsiä edes yhden kerran elämässä ja toisaalta voit jäädä paitsi nautinnoista.

Ihmiset eivät koe velvollisuudekseen tuottaa maailmaan ihmisiä vain jotta he voisivat kokea nautintoa. Lisääntymisestä on tehty oikeus jota saa harrastaa mutta vain melko harva uskonsuuntaus on niin pro life että näkee että lisääntyminen, ja nimenomaan maksimitahdilla lisääntyminen, olisi velvollisuus. Benetar näkee että tämä johtuu juuri siitä että nautinnolla ja tuskalla on moraalinen epäsymmetrisyys. Benetarin mukaan tästä seuraa se, että olisi moraalisesti parempi jos ihmisiä ei syntyisi. Ja jokaisen ihmisen oikeuksia on loukattu kun heidät on tehty maailmaan.
1: Tämä ei tarkoita että muut ihmiset eivät nauttisi utilitaristisesti muista ihmisistä ja näiden seurasta tai että ihmiset itse omakohtaisesti eivät yleensä nauttisi elämästään. Kysymys on siitä onko syntymätapahtuma, tilanne jossa on epätietoisuutta siitä mihin elämä menee, ja jossa on kysymys olemassaolosta ja ei-olemassaolosta sisäisesti pahuutta. Benetarin argumentissa on helppoa nähdä hedonismia, mutta se kuitenkin pitää aiemmin mainitsemiani kysymyksiä eri kysymyksinä.

Benetarin argumenttia on moitittu. Sillä potentiaaliset ihmiset vain eivät kärsi. Niillä ei välttämättä ole mitään oikeuksia joita loukata. Koska potentiaalisuus on vain sitä että ei ole olemassa. Olemassaolo, elossaolo ja vastaavat onkin nähty jonain joka ei ole potentiaalista. Joko olet olemassa tai et. Potentiaalinen ihminen ei tässä mielessä ole olemassa eikä ihminen. Ei heitä silloin kosketa myöskään ihmisoikeudet. Näin heidän oikeuksiaan ei voi vahingoittaa.

Paluu uskontoon.

Benetarin argumentti on sen tyylinen että kristitty on iloinen siitä että sille voidaan esittää vasta-argumentteja. Valitettavasti Benetarin argumentti on kuitenkin sen luonteinen että sen ongelmallisimmat kohdat koskevat potentiaalista ihmistä.

Sillä argumentaatiossa ei riitä että ei pidä jostain argumentin johtopäätöksestä. Johtopäätökseen vaikuttavat argumentit on otettava vakavasti omissakin ajatuksissa. Sillä joko asian ottaa vakavastiotettavana argumenttina tai premissinä. Tai ei ota. Jos antaa periksi yhdessä niin sitä helposti käy niin että se vihattu argumenttikin saa olemassaolon oikeutuksen sitä kautta että sen premissit ja lähtökohdat on tullutkin hyväksytyksi.

Tässä käy hieman toisin päin. Sillä Benetarin argumentin kaatumiseksi otetaan kantaa potentiaalisiin ihmisiin. Jotka taas ovat pro life -näkemyksissä keskiössä. Tämä tekee Benetarin argumentista jotain joka ei ole itse asiassa kovin vakuuttava juuri kenellekään. Mutta joka on filosofisesti erityisen hankala nimenomaan jos olet abortin, ehkäisyn ja vastaavien vastustaja. Sillä argumentilla on paljon näissä suosittuja peruslähtökohtia. Benetarin argumentti ei ole intuitiivisesti uskottava mutta valitettavasti se on ehyt päätelmä joka nojaa premisseihin joita pro liferit pitävät erityisen tosina. (Etenkin kun elämä on lahja -teemassa usein korostetaan nautinnollisia ja mukavia asioita joita elämään kuuluu. Esimerkiksi se ilo jota saa kun harrastaa kristinuskontoa.)

Tilanne muuttuu siinäkin mielessä erikoiseksi että jos olemassaolemattoman potentiaalisen ihmisen oikeuksia ei voi rikkoa, niin silloin seksin harrastamisesta ei voi olla pahoillaan. Huomio siirtyy enemmän siihen että olemmeko pahoillamme siitä että vanhempamme eivät ole tehneet aborttia ennen kuin sikiön hermosto on riittävän kehittynyttä kokemaan nautintoa ja kärsimystä. Tätä kautta syntyy erikoisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos seksiaktio ei olekaan se joka on sisäisesti hyvää tai pahaa. Ja että meillä olisi enemmänkin velvollisuus aborttiin.

Itse näkisin että helpointa olisi vaan ohittaa tämä kaikki ja sanoa, että syntymäprosessi on itseen kohdistuvaa mielivaltaa. Kun "lasta tehdään" niin "tekijät" tietävät mitä prosessissa voi käydä. Ja kukaan ei voi kysyä potentiaaliselta ihmiseltä mitään. Joten jokainen on todellakin, kuten Sartre sanoo, maailmaan heitetty. Kysymys onkin enää siitä että onko mielivalta aina samaa kuin pahuus.

Tyhjä ketju, pahastunut mieli

Jos menee kultakauppaan ostamaan pelkän hopeaisen tai kultaisen ketjun, niin tuleeko ostaneeksi uskonnottomuutta julistavan kaulakorun? Kysymys on erittäin relevantti. Sillä hyvin moni ihminen identifioituu kristityksi kantamalla ristikorua. Toisaalta etenkin valtionkirkkomme on kommentoinut koulujen seinillä olevista risteistä ja muista uskonnollisista symboleista sen, että ei ole mitään neutraalia pintaa. Eli jos ristiä ei ole niin se huutaa uskonnottomien viestiä. Tällä logiikalla tyhjän ketjun myymistä ei saisi pitää neutraalina koruna. (Sama tosin koskisi myös asuintaloja joihin ei valmiiksi naulata seiniin Jeesus -kuvastoisia tauluja ja ristiornamentteja.)

On selvää että tässä "aina on jonkun ideologia" -näkemyksessä ei ole kovin paljoa järkeä. Mutta jotain siihen saadaan kuitenkin kiinnitettyä. Sartre on lähestynyt ateismia eksistentialistisesti. Ja tässä yhteydessä poissaolon kokemuksella voi olla merkitys. Esimerkiksi ateismi on merkityksellinen koska ateistille on kerrottu Jumalakonsepti ja hän kuvittelee maailman joka on erilainen kuin tämä. Kontrasti on se joka lataa merkityksiä.

Tämä on kuitenkin sidottavissa enemmän odotuksiin kuin siihen mitä todella on tai ei ole ; Sartren kaltaisia poissaolon merkityksiä voidaan sitoa arkisesti vaikka siihen että odottaa jonkun ystävän olevan tapaamisessa mutta tämä ei olekaan paikalla. Poissaolossa on merkitystä. Mutta vain siksi että mielessä on ajatus siitä että ystävä on ja tämän pitäisi olla paikassa.

Tässä mielessä on mahdollista että kristityn näkökulmasta ristitön luokkahuone koetaan kuin se olisi uskonnoton ateistitilla. Ateisti voi kokea asian aivan eri tavalla koska heillä on erilaiset odotukset.

Tässä kohden jokainen kristitty joka missään koskaan käyttää tai pitää järkevänä näitä "ei ole neutraalia tilaa" -argumentteja ovatkin tosiasiassa lähinnä lellittyjä. Hyvin ankarasti lellittyjä. He ovat niin tottuneita että yhteiskunta pitää heidän ja vain heidän näkemyksiään spesiaalitapauksina. Siksi heillä on poikkeuksia. Joulujuhlissa ei lauleta aivan kaikkien uskontojen lauluja. Mutta aina kristittyjen lauluja lauletaan.

Ja jos joskus käy poikkeus eikä lauleta, niin tästä suututaan ja tilannetta pidetään kulttuurintuhoamisena. (Aivan kuin yksi tilaisuus ylläpitäisi kaiken kulttuurin. Tosin nämä tyypit tuntuvatkin olevan kulttuurielämästä vieraantuneita ja käyttävät kulttuuria ainoastaan valtapelissä vääräuskoisten tallaamiseen ja oman uskonnon sosiaalispoliittisen mahdin näyttämiseen. Mikä kertoo kaiken siitä mitä näiden ihmisten "kulttuuri" ja "sivistys" on. Tältä pohjalta ei ole liioittelevaa sanoa että heillä tuskin edes on tietoa sanoa ja tunnistaa mikä on tai ei ole kulttuuria.)

Tässä mielessä kristityt tuovatkin mieleen Senecan moittimat ihmiset. Senevan mukaan viisautta oli se, että ei turhautunut vastoinkäymisissä. Näin ollen filosofi saattoi olla rikas, kunhan kykeni menettämään omaisuutensa arvokkaasti. Sen sijaan epäoikeudenmukaisuuden ja maailman sijoiltaan menemisen tunne oli osoitus siitä että ihminen ei ollut viisas. Senecan mukaan monet ylhäisön ihmiset eivät saaneet rikkauksistaan mielenmalttia vaan päinvastoin heistä tuli pikkumaisia. Orjia saatettiin tapattaa siitä että he särkivät astioita koska näiden ihmisten mieleen oli koodautunut ajatus siitä että maailma toimii niin että orjat palvelevat heitä virheettä ja astiat eivät säry. Tässä mielessä rikkaus saattoi hienohelmaistaa ihmisen, ja tällöin rikkaus teki hänestä vähemmän viisaan. Kristityt ovat meidän yhteiskunnassamme näitä hienohelmoja. He ovat tottuneet tulemaan juuri heidän mieltymyksiinsä säädettyyn pitopöytään ja pahastuvat jos joku pyytää muruja. Tai joku kattaa erilaisen pöydän.

Moni kristitty onkin monikulttuurisuuden kohdalla helisemässä koska muut uskonnot toimivat yhtä nuijasti kuin he itse. Tänäänkin sain "Metro" -lehden tekstiviestipalstalta lukea kristityn selitystä siitä että kun itämaiset ihmiset pitävät omia arvojaan eivätkä suostu niistä luopumaan niin käytännössä vain länsimaisten ihmisten tulisi joustaa ja tämä olisi epäreilua. Tässä on tietenkin selvää että tu quoque -argumenttivirheeseen nojaten ei haluttu joustaa kristittynä. Ja lopputuloksena on se, että käytännössä uskonnoton joustaa aina. Vuodesta ja kerrasta toiseen. Myös joku harvinaislaatuisen maltillinen islaminuskoinen tai kristitty voi joustaa.

Joka tarkoittaa sitä että ne joustavat jotka ovat aina joutuneet joustamaan vaikka voisi olla joskus muidenkin vuoro joustaa heidän edestään. Ja toisaalta ne joustavat jotka ovat niin hyviä tyyppejä että he ansaitsisivat sen että saisivat pitää maltillisen päänsä. Mutta ne fundamentalistitöykeilijät jotka eivät suostu joustamaan saavat pitää päänsä ja maailma pelaa heidän mallinsa mukaan. He eivät ihmisinä ansaitse näitä onnistumiskokemuksia. He eivät ansaitse privileegiota jonka itselleen huutavat. Heiltä pitäisikin kenties ottaa pois ja antaa nille joilla ei ennästään ole ollut.

Te[k(n)]ologiaa

Törmäsin ajatukseen jonka mukaan eksistentialismi on hyvin tärkeää koska sen avulla voidaan ymmärtää, että perimmiltään kaikki uskonnot, erityisesti länsimaisille tärkeästi kristinusko, ja tiede pyrkivät samaan. Eli siihen että ihmisen päätys olla olemassa muutetaan ikuiseksi.

Näkemystä voi toki puolustaa sitä kautta että eksistentialistit, tässä kohden erityisesti sekä Heidegger että Camus, ovat todellakin käteviä teitä nostaa esiin teemoja siitä että ihmisen päätös olla elossa tai olla tekemättä itsemurhaa ovat ehdottoman oleellisia.

Näkemystä voidaan puolustaa sillä, että teknologia todella näyttää tekevän todeksi asioita joita uskonnoissa on pidetty tärkeänä ja luvattu uskoville. Tiede on tässä mielessä menestyksekäs työkalu siihen että ihminen yrittää muuttua eternaaliseksi olennoksi. Tässä mielessä erityisesti transhumanismi ja siihen liittyvä mind uploading ovat selvästi yrityksiä eternalisoida itsensä.

Toisaalta kuitenkin tiede on lähinnä työkalu. Voidaan nähdä että jos vaikka itsemurhaaja vääntää itselleen hirttoköyden, hän käyttää länsimaisen teknologian tuotosta (köysi) johon vääntää kulttuurisen komposition (hirttosolmu). Tieteen tarkoitus ei siis oikeasti ole mikään olemassaolon eternalisointi. Mutta elossaolevat ihmiset haluavat aika usein käyttää sitä siihen.

Syynä on osittain se, että aiheeseen liittyy survivor bias ; Jos otamme esimerkiksi televisiosarjan Tohtori Housen heiton siitä että "living in misery sucks marginally less than dying in it", se on lähinnä selitys sille miksi hän ei ole jo nyt tehnyt itsemurhaa. Koska jos hän uskoisi päinvastaiseen hän olisi jo kuollut. Luultavasti samoista syistä monille eksistentialisteille on vaikeaa ymmärtää että tieteenteon väistämätön ja perimmäinen ja kategorisesti pätevä tarkoitus ei ole eternalisoida ihmistä. He ovat elossa ja eksistentialistille on tärkeää olla hyvin perillä itsestään.

Paluu jonkun toisen lapsuuteen

Sitten se käpylehmä voisi vetää sellaista ramppia hirmu nopeasti.
Kerätä sellaisia sormuksia. Ja jos osuu piikkeihin, niin se pudottais
ne kaikki kerralla. Hukkais jokaisen sormuksen. Leikitään sitä!

Silloin kun minä olin lapsi, saattoi vanhempi ihminen selittää siitä miten käpylehmät ovat hyviä leluja koska ne stimuloivat mielikuvitusta. Sen aikaiset lelut olivatkin jotain johon joillakuilla oli erikoinen kateuden ja halveksunnan välinen suhde. Ajateltiin että lapset ovat pilallehemmoteltuja tuotteistettuine leluineen ja että nämä pilallehemmotteluun käytetyt lelut olisivat jotenkin huonompia.

Näihin on helppo suhtautua huvittuneisuudella, kunnes huomaa olevansa itse vähän samanlainen. Itse olen pelannut paljon kirjaingrafiikkapohjaisia roguelike -pelejä. Nykyaikana on grafiikkaa. Huomasin korostavani miten vanhat pelit "vaativat ihan eri tavalla mielikuvitusta". Huomasin olevani moderni versio käpylehmäpapoista ja -mummoista.
1: Lisäksi joissain modernissa peleissä, kuten Witcher -pelisarjassa on keskustelujen yhteydessä valintamoodeja jotka olivat tuttuja vanhan ajan tekstiseikkailupeleistä. Ja nämä itse asiassa ovat Witcherin juonelle oleellisia. Peleihin saa erilaiset loput valitsemalla erilaisia vaihtoehtoja keskusteluissa. Se muu pelaaminen on sitten enemmän sitä saako sen tehtävän ylipäätään läpi. Tekstivalinnat määräsivät mitä tehtävästä seuraa.

Minun nuoruudessani tietokoneissa ei ollut tehoja joten grafiikkaa ei edes voinut olla. Ja tästä voinen olla katkera samalla kun korostan että moderni hieno animointimenetelmäistö on pilannut mielikuvituksen. Varhaislapsuudessani ei ollut myöskään Pokemoneja. Tosin minun tulisi muistaa sama mikä kaikkien muidenkin ; Jos haluaa kulkea ympäriinsä ja nähdä kaikkea mitä jossain ei ole ollut, niin kannattaa syödä LSD:tä kuten muutkin terveet ihmiset.

Paitsi että kaikki tekevät noin.

Olemassaololla, olemassaolemattomuudella ja muutoksella onkin suuria merkityksiä. On itse asiassa jännittävää miten muistikuviani lapsuudesta voi värittää kontrasti joka ei ollut lapsena edes mielessä. Koska ei lapsena voinut tietää minkälaisia tietokonepelit ovat vuonna 2016, kun ei edes tiennyt mikä "tietokonepeli" ylipäätään on.

Mutta moni tietenkin on sellainen, että menneisyyttä sävyttää omituinen pettymysnostalgia. Sellainen, jossa elämän tärkein ihmissuhde on "se joka pääsi karkuun" tai jota ei edes kysynyt. Joille lapsuus oli sitä köyhyyden tuomaa pettymystä jossa ei ollut niitä ja noita merkkivaatteita. Tärkeintä kesälomassa oli se minkä äiti ja isä kielsi. Tärkein matka oli se jonne ei saatu rehtorin lupalappua. Tärkein mahdollisuus oli se joka meni jo, jota ei tullut tehneeksi tai joka tuli tehdyksi väärin.

Tässä on jopa jonkinlaisia tasoja. Jos joku murehtii sitä että ei ole koskaan seurustellut, niin muutaman kerran seurustellut se vasta murehtiikin. Samoin jos on kokenut kovia voi olla kostonhimoinen oikeudesta joka ei ole tapahtunut. Mutta sitten kun sen kostaa, pääsee katumaan. Ja tähän katumukseen taas liittyy kertomuksia jotka ovat kostonhimoiselle aivan yhtä tehokkaita kuin seksikokemuksiensa kanssa suhteen kariudutta räytymään jääneen varoitukset ikineitsyille.

Tai muuta eksistentiaalista merkitystä ei-olevasta, joka kertoo siitä että olemassaolevaksi kuvittelu riittää kontrastiksi ja merkityksen lähteeksi niin että pettymyskin latautuu täyteen tunteita niin kuin kyseessä olisi jokin ikävä asia joka todella on. Mutta jollain omituisella retroaktiolla jossa tämä olemattomuuden hyppää jotenkin ihmeellisesti ajassa taaksepäin ja pilaa asioita jotka eivät alkujaan edes välttämättä olleet pilalla.

Tilanne on vähän sama kuin siinä kuinka ystävänpäivästä tulee monille yksinäisyyden juhla. Oikeasti koko päivä on pääasiassa markkinatalouden avulla luotu kyhäelmä. Mutta mainiskampanja on toiminut niin hyvin että jos et saa yhtään ystävänpäiväkorttia, voi tilanteen kokea hyvin merkityksellisenä. (Viesti voi olla vaikkapa ; "Edes kaupallisuus ei rakasta sinua".) Samoin joulun aikaan erityisen moni kokee itsensä yksinäiseksi juuri siksi että joulu on heille samanlaista oman itsen kanssa oleilua kuin muulloinkin, mutta joulu on leimattu merkitykseltään perhejuhlaksi. Se, että yksinäisyydelle ei ole vaihtoehtoja ja se alleviivataan, latistaa. Ja latistunut ihminen ajattelee nostalgisesti menneisyyttä tai kuvittelemiaan vaihtoehtoisia maailmoja joiden tärkein - ja joskus jopa ainut - ominaisuus on se, että ne ovat erilaisia kuin se latistava nykyhetki.

nou ; It does not Exist, it is just Unreasonably Effective...

Immanuel Kantin jaottelu noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan on filosofiassa oleellisen tärkeä. Sen tunteminen on tärkeää jopa niille jotka haluavat irtautua sen perusnäkökulmista.

On hyvin tärkeää huomata että se on liitoksissa esimerkiksi moraalisuuteen. Kantin näkemys oli, että vaikka fenomenaalisessa maailmassa näyttää siltä että maailma on deterministinen niin kenties fenomenaalisessa maailmassa on vapautta ja valintoja ja näin voimme olla moraalisia. Moraali on ikään kuin niin tärkeä asia jos se on olemassa, että tämä mahdollisuus riitti Kantille. Ihmisen tuli käyttäytyä kuin näin olisi. Koska niin voi olla. Ja jos niin voi olla, asia on tärkeä. (Kantin aikana uskottiin että luonto voitaisiin mallintaa lopulta deterministiseksi. Tämä oli sitä sen ajan luonnontiedettä. Sittemmin tässäkin on avautunut teitä monille muunlaisille tulkinnoille..)

Moraalisessa kulmassa tuli esiin potentiaali. Kantin oivallus ei ollut että olisi aistien havaittava fenomenaalinen maailma ja sitten aivan toinen maailma, noumenaalinen maailma, jota ei voida havaita. Ei ainakaan siinä mielessä missä se usein tulee mieleen. Kantin oivallus oli enemmänkin se, että vaikka tietäisimme fenomenaalisesta maailmasta kaiken, niin siitä huolimatta meille jäisi jäljelle yksi kysymys johon emme tietäisi vastausta. Sitä onko maailma ihmisen tietoisen ja kokemuksellisen kokemisen tuollapuolella samanlainen kuin se koetaan.

Kysymys ei siis ole niinkään siitä että tiedettäisiin että noumenaalinen maailma olisi erilainen. Vaan että se voi olla. Ja tätä ei voi tietää. Tätä kautta on mahdollista olla yhden lisäoletuksen kautta vaikkapa
1: Solipsisti jonka mukaan ei ole mitään noumenaalista maailmaa ollenkaan. Jota tukee se että jos ajattelemme tiedämme että olemme, mutta emme tiedä onko kokemuksen ulkopuolella mitään. Fenomenaalinen ja subjektiivinen on tätä kautta varmempaa kuin noumenaalinen tai objektiivinen.
2: Tai paatunut naivin realismin sävyttämä skientisti jonka mukaan noumenaalinen maailma on samanlainen kuin fenomenaalinen.
3: Tai minun kaltainen pragmaatikko jonka mukaan kaikki mitä tiedetään on fenomenaalista ja noumenaalinen on elämisen kannalta läpeensä irrelevanttia kun siitä ei voi tietää. Pragmatismi minuun yhdistettynä voi tuntua omituiselta mutta syynä on Peirce ja se että hän varmasti pragmatismeineen vaikuttaa monesta aika haihattelija-filosofilta.

Tämä on hyvin tärkeää. Sillä aika usein uskovaiset pitävät Kantista. Sillä Kant tietenkin antaa hienot puitteet moittia naturalisteja. Tässä yhteydessä voidaan myös vedellä loogisen positivismin kritiikkiä jonka katsotaan sitten osuvan naturalisteihin. Tässä kuitenkin nousee selvästi esiin vahva tarina siitä että tosiasiassa uskovainen näkee että Kant jakoi maailman fenomenaaliseen naturalistiseen maaailmaan ja noumenaaliseen Jumaliseen maailmaan josta sitten voitaisiin saada tietoa uskolla. Valitettavasti voidaan nähdä että jos usko on tietoa jolla saadaan ihmisen järkeily-kokemus-havainnointi-tuntemus-relevantiksiarviointi -prosessiin se on itse asiassa fenomenaalista. Jos usko on tiedontuontiväline se ei ole oikotie noumenaaliseen vaan toisenlainen tietämisen väline.

Ja tällöin siihen olisi pakko soveltaa niitä huomioita joita loogiseen positivismiin on suunnattu. Ja itse asiassa voidaan kysyä että mistä ihmeestä sitä voitaisiin nähdä että usko todella on tietämisen menetelmä. Jos on yksimielisyys siitä että naturalistisen tiede on tietämisen väline, ei tämän uskottavuudesta tarvitse keskustella koska se on jaettu mielipide. Sen sijaan pitäisi vakuuttaa että tietoa rakastavan olisi jotenkin perustellumpaa ottaa usko tietämisen välineenä kuin ei-ottaa. Mihinkään uskokysymykseen ja noumenaaliseen ei voida viitata koska fenomenaaliseen maailmaan tulvivien tietojen uskottavuutta ja tietosisältöä voidaan arvioida argumentatiivisesti. Esimerkiksi kun moititaan loogista positivismia.

Tästä voidaan itse asiassa vetää jännittäviä yhteyksiä matematiikkaan.

Monien mielestä matematiikka on totta mutta abstraktia mutta jotain joka ei ole havaittavissa. Ja joka on olemassa. Matematiikka on monista ihmisistä tärkeää. Se on kattava, sisäisesti elegantti, luonnontieteissä sovellettava ja monien ihmisten mukaan myös kaunis. Tämä sitten jotenkin tukee sitä ajatusta että matematiikka olisi Totta. ; Eugene Wigner tunnetusti esitti, että kun mietitään sitä miten luonnonilmiöitä mallinnetaan, matematiikka on tässä "unreasonably effective" menetelmänä. Ja tämä tietenkin antaa hänelle oikeuden ajatella että matematiikassa on jotain oleellisesti totta. Ja samalla kaltaiseni paatunut skientisti voi vaatia tai odottaa matematiikkaa kun puhutaan Totuudesta.

Mutta on aika selvää että kaikki tarjotut argumentit matematiikalle ovat ei-abstrakteja. Ne ovat fenomenaalisesti tärkeitä. Mutta onko matematiikalla tosiasiassa tämän ulkopuolella mitään?

Onkin selvää että jos matematiikka on sovelluksiltaan tärkeää, kaunista ja muutenkin mahtavaa, niin tästä huolimatta voidaan silti nostaa esiin epäilyksiä siitä mistä matematiikan ajatellaan tulevan ja mitä matematiikka itse asiassa on.

Matematiikka puhtaana on hyvin itseensäkäpertyvää. Matematiikkaa ei verrata universumin ominaisuuksiin. Matematiikka on sitä että luodaan matemaattisia konsepteja joilla tutkitaan matematiikkaa itseään. (Toisen tunnetun sanonnan mukaan silloin kun matematiikka on puhdasta, se ei ole luonnontiedettä ja silloin kun luonnontiede on puhdasta se ei ole pelkkää matematiikkaa..) Tässä konstruktissa se on selvä. Mutta jossain mielessä matematiikkaa ei voi nähdä tapahtuvan maailmassa. Koska tämä on soveltamista jossa on ei-matemaattinen efekti.

Alan Badiou onkin filosofioinut matematiikasta, että tosiasiassa matematiikka ei kerro meille mitään siitä minkälainen maailma on. Se luo lähinnä jotain jolla ihminen luo tarinoita maailmasta ; "it tells us nothing of real being, but forges a fiction of intelligible consistency." Toisin sanoen matematiikka ei välttämättä ole mikään tarvittava universumin rakenneosa vaan on enemmän jotain jonka avulla ihminen mallintaa universumia omaan inhimilliseen tajuntaansa. Inhimillisyys muuttuukin tämän jälkeen jännittäväksi ; Kun koira juoksee, ihminen mallintaa sitä käyttäen lukuja ja matematiikkaa. Mutta koira juoksee osaamatta laskea matematiikkaa. Koira ei tarvitse matematiikkaa juoksemiseen. Kenties koira "on vaan sillä tavalla tyhmä" ja se juoksee noudattaen matematiikan säännönmukaisuuksia. Tai kenties ihminen mallintaa matematiikalla koska se on ihmisen tapa mallintaa. Kenties todellisuus käyttääkin toisenlaista mallintamista.

Mielestäni yhteydet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman välille ovat tässä kohden hauska ja näppärä analogia jonka avulla yhdistää näitä ajatuksia klassiseen Kantilaiseen filosofiaan. Ja sen erikoinen seuraus on se, että matematiikan suhde on hieman samanlainen kui noumenaalisen maailman suhde fenomenaaliseen. Se voi olla erilainen. Se voi olla jopa täysin olematta. Voi toki olla että matematiikka on jotain jonne tehdään tutkimusmatkoja, mutta matematiikka on kuitenkin vain jotain josta siirrämme ajatuksia, tuntemuksia ja kokemuksia fenomenaaliseen maailmaan ja meillä ei ole reissua noumenaaliseen Tosi Matematiikkaan. (Koska jos meillä on reissu, se lakkaa määritelmällisesti olemasta noumenaalista. Noumenaalienn on relevantti koska meillä on vähintään yksi oletus jota emme tiedä vaikka meillä olisi kaikki mahdollinen fenomenaalinen tieto.) Järisyttävin mahdollisuus on tietenkin se, että matematiikka ei ole Olemassa eikä se itse asiassa edes sisällä Tietoa.

Toki tällä on erikoinen seuraus. Jos ihmiset määrittelevät Totuutta, sitä lähestytään usein logiikan ja matematiikan kautta. Tällöin se mikä voidaan todistaa deduktiivisesti tai matematiikalla on Totta. Kuitenkin on mahdollista että matematiikka on vain ihmisen mielessä, silloin syntyy tilanne jossa Totuus ei teknisesti ottaen ole olemassa. Tämä tuntuu varmasti epäintuitiiviselta ja siksi joltain jossa on väistämättä oltava virhe. Kuitenkin tämä kertoo enemmän siitä että olemme käsittäneet asenteellisesti tai kenties jopa väärin sen mitä looginen Totuus tarkoittaa. Ja mitä olemassaolo tarkoittaa.

Lasketun tai mallinnetun matematiikan kauneus on kokemuksellisuutta. Tieteessä sovelletun matematiikan kauneus on sekin "fenomenaalista". ; Matematiikasta kokonaisuutena voidaan kuitenkin ajaa kannanottoja jotka kuvaavat "noumenaalista". Esimerkiksi ajatus siitä että matematiikka on ihmisen ulkopuolella ja jonne ihminen tekee tutkimusmatkoja kuuluu kannanottoihin jotka kuuluvat näihin "noumenaalisiin" kysymyksiin. Aina kun ei sovelleta matematiikkaa tai koeta sitä kauniina tai lasketa sitä, ja siirrytään puhumaan mitä matematiikka on, onko se Totta ja Olemassa ja mistä matematiikka tulee, ovat näitä kysymyksiä. Kuitenkin aika usein matematiikkaa käsitellään kuin tätä eroa ei ole. "Noumenaalinen" matematiikka todistetaan "fenomenaalisella" matematiikalla. Jos tämä onnistuu Kant olisi väärässä.

Tietenkin voi olla että maailma näyttää juuri samalta kuin matematiikka näyttää. Ja tämä onkin se mitä useat uskovaiset mielellään tekevät. Tässä näyttää olevan jännittävä yhteys ; Matematiikka ei ole sama kuin Jumala. Mutta monista usko eihavaittavaan abstraktiin matematiikkaan antaa luvan uskoa eihavaittavaan Jumalaan. Olisikin sitten hauskaa saada heidät hyväksymään sama ajatus naturalismin kohdalla. Mutta tässä kohdassa tätä hyväksymistä ei tehdä. Kenties juuri siksi että matematiikka koetaan kuten Kantin ajatus. Eli että tiedettäisiin että on todellinen noumenaalinen maailma joka ylittäisi ja päältäisi fenomenaalista maailmaa..

---

Vaikka onkin mahdollista että Totuus ei ole olemassa sanan noumenaalisessa mielessä, niin ihan siksi että minulla on immersiivinen suhde kokemuksiin, on kätevää toimia kuin se olisi olemassa.

Muutos ja mahdollisuus

Melko usein ajatus olemassaolosta viittaa "passiivisuuteen". Siinä mielessä että asiat jotka "ovat" eivät itse asiassa tee mitään. Yhtenä syynä tähän on se, että muutos nähdään usein siten että ensin asiassa on potentiaalia ja kun tämä aktualoisoituu, potentiaalinen alkaa olemaan. Eli tavallaan kun jotain tapahtuu, jokin alkaa olemaan ja jokin lakkaa olemasta. Olemassaolo on jotain joka ei tee mitään, sille vain käy asioita.

Toisaalta sitä toki ajatellaan että tiede tutkii olemassaolevia ilmiöitä ja asioita. Ja tämän kohdalla suhde on se, että olemassaoloa tutkiva ontologia ja metafysiikka nähdään joksikin joka ei ole samaa kuin tietämistä ja tietoa koskeva tiede ja epistemologia. Mutta ajatellaan kuitenkin että tiede jotenkin lähestyisi metafysiikkaa. Niin että jos olisi kaikki tieto ja ääretön määrä aikaa niin voitaiin saada epistemologia ja ontologia kohtaamaan.

Ja tässä yhteydessä on huomattava että tiede hakee tietoa ennen kaikkea korrelaatioista. Tämä taas koskee nimenomaan muuttumista. Jos koejärjestelmässä muutujan X muuttaminen johtaa erilaisiin lopputulemiin X vaikuttaa. ; Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että voimme havaita vain tapahtumia. Tämä toki tulee harvoin mieleen kun katsomme vaikka kiveä. Ajattelemme että se vain on ja löllii passiivisesti eikä tee mitään - paitsi voittaa tuijotuskilpailuja. Se kuitenkin vaikuttaa fotoneihin jotka näemme. Ja vain tässä mielessä kivi ylipäätään voidaan havaita.

Asia on siis niin että tiede ja tietäminen lähestyy olemassaoloa nimenomaan aktiivisessa muodossa. Itse asiassa ei edes riitä että se on aktiivinen. Sen on oltava aktiivista muodossa joka muuttaa jotain erilaiseksi kuin se on ollut ennen. Jos esimerkiksi koko universumi ja jokainen sen osa lähettäisi identtisesti samlaista ja yhtä voimakasta valkoista valoa, emme voisi havaita tätä valkoista koska se olisi läsnä jokaisessa koetilanteessa. ; Aktiviisuuden on oltava muuttavaa aktiivisuutta. (Fotonien tuottama kuviointi joka tulee kivestä on erilainen kuin se olisi jos kiveä ei ole paikalla. Ja näin havaitsemme sen.)

Tapahtumat ja luonnonilmiöt ovat totta. Ne ovat kuitenkin ennen kaikkea muutosta. Kenties olemassaoloa ei pidä lainkaan nähdä passiivisena.

Ateismi ja kiitollisuusongelma

Hyvin usein kun ateismia käsitellään, nostetaan esiin teema jossa ateisteilla olisi jotain oleellisia metafyysisiä ongelmia hyvän kanssa. Ajatellaan että tämä johtaisi moraalittomuuteen tai katkeruuteen. Nämä metaeettiset ajatukset ovat yleisesti ottaen sellaisia että niiden taustaoletukset ovat melko maailmankuvallisia. En puutu tähän tässä blogauksessa.

Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.

Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.

Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty

On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.

Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.

Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.

Itse näen tässä vielä jotain lisää.

Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.

Kokemuksenvaraista ; Mistä näen että sohva on pehmeä?

Jos mietitään arkielämää koskevia ongelmia, voi moni kokea sen epäilyttäväksi. Descartesin epäilys kun näyttää viittaavan siihen että vain oma olemassaolomme on tosi. Näkökulma on tavallaan epistemologiaa puhtaimmillaan ilman joustoja. Kaikki tätä vaikeampi vaatii tulkintaa.

Itse huidon suuren osan ongelmista syrjään melko helposti. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Joten voin heittää vastaan Sartren tyylisen argumentin. Argumentin joka ei itse asiassa ole epistemologiaa vaan eksistentiaalinen argumentti. Kyse ei ole tieto-opista vaan siitä että minä itse olen sentään itselleni Descartesin varmuuden alla. Sartre selitti, että tietoisuus on tietoisuutta jostakin. Tätä kautta tietoisuus on transsendentti siinä mielessä että ihminen kokee olevansa maailmaan heitetty ja maailmaan suuntautunut. Ihmisellä on intentioita jotka kohdistuvat tähän johonkin. (Toisin sanoen, vaikka se olisi harhaa niin kuitenkin haluan syödä kakkua. Kakkua jota ei kenties ole.) Objektit ilmenevät tietoisuudelle. Ja sitä kautta ne ovat itselleni, vaikka tietoisuuden ulkopuolella ne eivät olisikaan mitään.

Mutta tämänkin jälkeen on erikoisia ongelmia.

Kun esimerkiksi näen sohvan, konstruoin siihen ajatuksia pehmeydestä. Samoin kuin kuvittelen että puissa on puuta silläkin puolella jota en näe. Eikä toisella puolella ole vaikka tyhjää onteloa. (Joskus siellä kuitenkin on. Ontot puut voivat olla ehyen näköisiä jostain kulmasta.)

Hämmentävintä on se, että joskus odotukseni pettyvät. Jos mieleni konstruoi, se ei ainakaan generoi niitä helpoimmalla tavalla odotustenmukaisiksi täyttäen. Toinen hämmentävä asia on, että monien asioiden kääntöpuolet ja esimerkiksi sohvien pehmeys opitaan arvaamalla sohvan materiaalista ja koosta ja muodosta asioita induktiivisesti. On jännittävää että induktio toimii vaikka ainut tae induktiosta onkin minulle itselleni tavallaan muisti joka voisi pettää. (Ja tuottaa sellaisia pettäviäkin muistoja joissa muistaisin muistojeni pettävän.)

Tämän jälkeen hämmentää enää se että joskus induktiiviset arvaukset kuitenkin tuottavat pettymyksiä, kuten odotuksetkin.

Todisteiden puute ja todiste puutteesta

Sagan lausui vanhaa aforismia siitä että "absence of evidence is not evidence of absence". Idea on siitä hyvä että monesti skeptikoilta ja tiedemiehiltä vaaditaan aika erikoisia asioita. James Randi on käyttänyt ajatusta sitä kautta että hän ei voi todistaa että telepatiaa ei olisi ja siksi olisi nimenomaan todistettava että telepatiaa tapahtuu.

Kenties tämä ajatus ei ole niin yksinkertainen. Voidaan nimittäin ottaa esimerkiksi looginen päätelmä. Sellainen että jos minä nyt, sanotaan hankkisin kotiini norsuvaroittimen joka varoittaa aina kun talossani teutaroi elefantti, niin se että elefantista ei ole havaintoja on itse asiassa nimenomaan todiste siitä että elefanttia ei ole. (modus tollens ; P ⇒ Q, ¬Q ⊢ ¬P)

Voidaan kuitenkin muistaa että nykyajattelu keskittyy tieteessä matemaattisen ja loogisen todistamisen sijaan induktioihin joita testataan. Tällöin esille nousee fallibilistisia ajatuksia. Ajatuksia siitä että tosiasissa mitään ilmiötä ei voida lopullisesti todistaa mutta sen sijaan ne voidaan falsifioida. (Itse asiassa juuri edellämainitsemani modus tollens -periaatteen myötä.)

Tässäkin voidaan jatkaa norsuesimerkilläni. Voidaan ajatella että norsu olohuoneessa on jokin joka vaikuttaa ympäristöön. Monillakin tavoilla. Jos näitä merkkejä ei löydy, niin että taitavimminkaan tehty huipputekninen norsuvaroitin ei huuda, niin se on itse asiassa todiste siitä että teoria elefantista on kumottavissa tai ainakin vahvasti kyseenalaistettavissa. Kysymys ei tavallaan ole siitä että olisi todisteen puute elefantista. Vaan siitä että on itse asiassa nimenoamaan evidenssiä puutteesta.

Itse asiassa asian voisikin tiivistää niin että jos väittäisin että elefantteja ei ole olemassa, niin minun olohuone olisi yksi paikka katsoa norsua. Toki sweeppaus ei olisi kovin vakuuttava jos katsoisin kovin ahkerasti vain huoneestani. Ja yksi vastaesimerkki voisi kumota tämän teoriani. (Mikä tekee siitä falsifioitavissa olevan.) Tässä mielessä se että havaitaan jonkin asian puuttuminen itse asiassa on evidenssiä sille että asiaa ei ole. Kysymys on enemmänkin vain siitä, kuinka vahva tämä todistaminen on. (Ei kovin vahva ; Mutta jossain mielessä maapallo on vain todella paljon suurennettu taloni.) Voidaankin sanoa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta mutta sen sijaan havaitsemattomuus on evidenssiä puutteesta.

Tämä tietenkin jää monilta huomaamatta. Kenties siksi että heillä on kova kiire leikkiä kahdella ajatuksella (a) sillä että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta ja (b) sillä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa. Joka tietenkin on tärkeää ja filosofista koska näin he voivat kritiikki-immunisoida sen oman pienen lempiuskomuksensa.

Mahdottoman huono aforismi

Aforismiryhmässä tuli vastaan mietelause "When nothing is sure, everything is possible." Se on periaatteessa intuitionmukainen ; Jos asiat ovat epävarmoja niin mikä vaan on mahdollista. ; Ja jos meillä on jokin avaruus jossa ovat kaikki mahdolliset maailmat ja tästä ei sitten mitenkään rajoiteta jotain suppeampaa aluetta ikään kuin "varmasti tiedetyksi" niin silloin kaikki on mahdollista. Kunhan vain määritellään asia sen verran omituis-kehäisesti että vain ne asiat jotka ovat mahdollisia jossain mahdollisessa maailmassa ovat osana "kaikkea".

Voidaan jopa nähdä että jos ajatellaan aktuaalista ja potentiaalista, niin jos asioilla on paljon potentiaalia niin sitten moni asia voi aktualisoitua. Tämä on tosin tuolla muotoililla melko heikko argumentti koska vaikka mikään muuttuja tai tapahtuma ei olisi varma, niin niissä voi kuitenkin olla vain epätäsmällisyyttä. Joka on hyvin eri asia kuin sanoa että ne voisivat olla mitä tahansa.

Tieteenfilosofisesti se on kuitenkin melkoisen huono. Voidaan nähdä että jos epistemologian tasolla sanotaan että asioista ei ole tietoa, niin ei se tarkoita että ontologisesti mikä tahansa olisi oikeasti mahdollista. Tietämisestä vedetään olemiseen sellaisella tavalla joka ei viehättäisi edes paatuneinta ajassa jälkeen jääneintä loogista positivistia.

Oleminen ja variaabeli

Quinella on valtavan kuuluisa periaate koskien ontologiaa "To be is to be the value of a bound variable." Monesti olemassaolosta keskustellaan tavalla jossa "Jos niin tai näin niin Jumala on olemassa". Mutta Quinella sävy oli enemmänkin niin että hän määritteli mitä tarkoittaa että teorialla on ontologinen sitoumus. Tämä voidaan muotoilla toki myös siihen muotoon että Quinesta se mitä teoria esittää on olemassa on mitkä arvot sen sidotuissa muuttujissa on (bound variable).

Tämä ei toki ole sellaisenaan tolkullista. On ymmärrettävä että silloin kun muuttuja ei ole sidottu, se on vapaa muuttuja (free variable). Vapaa muuttuja on notaatiota joka spesifioi kuvausta. Muuttuja (joka on jossain kaavan kuvauksessa) joka ei ole sidottu kvanttorilla (quantifier) tai siihen verrattavissa olevalla symbolilla. Kvanttori taas on määritelty operaattori kuten esimerkiksi logiikassa käytetty universaalikvanttori (∀) tai eksistenssikvanttori (∃), joita käytetään tunnistamaan predikaatin totuusarvon "yleisyyttä". Kun predikaatin muuttujia sidotaan, kiinnitetään, syntyy lopulta kaavoja jotka ovat propositioita.

Jos vaikka katsomme Quinen kautta kannanottoa "Brutus joko tappoi Caesarin tai ei tappanut Caesaria". Normaalissa tarkastelussa voidaan huomata että lause on joka tapauksessa tosi. Se voidaan muotoilla loogiseen muotoon "p v ¬p". Quinen mukaan tässä kaavassa oleva p ei ole muuttuja sanan täydessä mielessä Se on skemaattinen merkki (schematic letter). Quinen näkemyksiä katsoessa vastaan tulee usein sana "dummy note". Se kuvaa mielestäni mukavasti sitä miten skemaattinen merkki ei itse asiassa ole oikeastaan muuta kuin paikannäyttäjä jollekin johon laitetaan päälle jotain. Esimerkiksi kaavassa "p" ei ole mikään kunnollinen asia, vaan pelkästään jotain johon voidaan laittaa jotain lauseita. Vaikkapa Caesarista. Aidon muuttujan tekee se, että se voidaan kvantifioida. Ja vasta kvantifiointi antaa lauseelle sen ontologisen merkityksen.; Voidaan nähdä että muuttujat ovat ontologisesti sidottuja ja skemaattiset merkit ovat ontologisesti viattomia ; Ne eivät tavallaan ole edes reaalista kieltä Quinen määrittelemässä/tarkoittamassa mielessä.

Eli objektien olemassaolo (ontologia) on Quinen epistemologian mukaan kielellinen ja teoreettinen oletus. Objektien olettaminen tieteessäkin on kielellinen referenssi. Teoriat eivät ole suorassa evidentiaalisessa suhteessa objekteihin ja niiden ominaisuuksiin, vaan mukana enemmänkin lauseisiin sidottuna.

Kvanteista, havaitsemisesta ja olemassaolosta (eli bullshitteryä huviksi mutta ei hyödyksi)

Hyvin usein kvanttimekaniikkaa ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja ilmiöiden tilastollista luonnetta lähestytään sen henkisillä ajatuksilla että silloin kun asioita ei tarkkailla niin asiat ovat olemassa ja havaitseminen romauttaa aaltofuntion ja muuttaa jotain tiedetyksi. ; "ScienceAlertissa" sen sijaan uutisoitiin näkökulmasta jossa "Reality doesn’t exist until we measure it, quantum experiment confirms". Eli todellisuus ei ole olemassa ennen kuin se havaitaan. Otan toki noin otsikoidut tiedeuutisoinnit aina "suolan kanssa". Mutta asiaa on syytä miettiä.

Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.

On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
     2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä.  (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.

---

Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.

Toiseuttavan katseen alaisena

Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.

Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.

Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?

Tavallisen normaalin
ihmisen YO -kuva

Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.

Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.

Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.

Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.

Toiseuttava katse

Erikoisuudentavoittelijan
YO -kuva

Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.

Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.

Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.

Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.

Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.

Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?

Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.

Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.

Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.

Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.

Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.

Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.

Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.

Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.

Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)

Näin ollen

Samoinajattelijan
YO -kuva.

Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.

Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.

---

Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.

Nykyhetkestä poikkeaminen

"Aikaa ei ole. Eiliseen voi vaikuttaa tänään. Siksi kannattaa lähettää hyviä ajatuksia eiliseen."
(CMX:n kysymyspalsta)

Ihmiset käsittelevät tulevaisuutta ja menneisyyttä. Moni kuitenkin näkee että ainut mitä todella todella on, on nykyhetki. Tämä on voitu nähdä äärettömän lyhyenä hetkenä. Nykyään moni käsittelee tätä hetkeä lyhimpänä ajan yksikkönä, Plancin aikana. Me käsittelemme menneisyyttä niin automaattisesti että jopa kreationistit joiden mielestä tiede ei voi tutkia menneisyyttä ja ainut tapa jolla menneisyyttä voidaan käsitellä oli "olitko siellä", niin jopa heille on ilmiselviä tosiasioita kuten Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus jotka ovat heille "historiallisia tosiasioita".

Kuitenkin on mielenkiintoista miettiä miksi ylipäätään ajattelemme että on jokin "menneisyys". Olemassaolevaan menneisyyteen uskova (eternalism) kohtaa helpon vasta-argumentin. Jos menneisyys on todella olemassaoleva, niin "missä" se on. Eikö voisi olla vain niin että maailma muuttuu ja nykyhetki muuttuu ja menneisyys vain pyyhkiytyy pois. Ja sen vuoksi näkisimme vain merkkejä menneisyydestä ja ennusteita tulevaisuudesta. Ne ovat jättäneet jälkiä koska nykyhetki ei muutu miten tahansa, vaan sen pohjalta mitä siinä on. Ja siksi meillä olisi todisteita siitä mitä on joskus ollut, ja voisimme ennustaa mitä kenties on tulevaisuudessa. Mutta nämä estimaatit eivät teknisesti ottaen ole olemassa. Ja näin oltaisiin ihmisiä jotka uskovat että vain nykyhetki on olemassa (presentism), eli jos otetaan olemassaolevien asioiden lista saadaan vain tällä hetkellä olevia asioita.

Onkin intuitiivisesti melko vahvaa sanoa että eternalismin haasteena on se, että emme koskaan näe kahta aikaa samanaikaisesti. Ja kun meillä on tulevaisuus ja menneisyys jotka ovat sinällään näkymättömiä niin miten tämä eroaisi siitä että sanoisi että menneisyys ja tulevaisuus eivät itse asiassa ole olemassa. Universumissa on vain rajallinen määrä ainetta ja energiaa jolla on järjestys ja joka uudelleenjärjestyy tietyin periaattein eikä menneisyys sinällään tallennu mihinkään muualle kuin siihen samaan universumiin joka muuttuu. Tieto menneisyydestä ja tulevaisuudesta tähän liittyen olisi korkeintaan samanlaista tietoa mitä Laplacen demonilla joka tietää kaikkien osasten paikat ja liiketilat ja pystyisi tätä kautta tietämään miten ne ovat tulevaisuudessa ja menneisyydessä.

Toki jo tässä tulee vastaan kieli. Vaikka intuitiot ovatkin helposti presentismiä tukevia, niin arkikieli itse asiassa vääntää helposti vastaan. Presentismin käsittely on hyvin vaikeaa tavallisella kielellä. Sillä jos katsotaan "on tulevaisuudessa" ja "on menneisyydessä" otetaan kantaa sekä olemassaoloon että siihen että olisi jokin paikka, tulevaisuus ja menneisyys, jossa nämä asiat olisivat. Kieli on niin eternalistista että presentistejä helposti moititaan tästä, että hekin oikasti uskosivat eternalismiin. Tämä ei teknisesti ole eternalismin vika. Kysymys on enemmänkin kulttuurista.

Mutta tuo kielikömmähdys pitää kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan. Nimittäin olemassaolon ja totuuden. Jos nimittäin uskomme kaksi asiaa että (a) tulevaisuudesta ja menneisyydestä voidaan sanoa tosia uskomuksia ja (b) ainoastaan olemassaolevat asiat ovat tosia, emme voi olla presentistejä. Näin ollen presentistin on pakko hylätä menneisyyttä koskevat näkemykset harhana. Tai sitten hänen on uskottava että tosi ei liity olemassaoloon.

Näistä ratkaisuista "menneisyysdenialismi" on jossain määrin helpompi ja halvempi tapa. Eikä ihme että sen tyylisiä ratkasuja voi löytää buddhalaissävytteisestä mukamystisistä piireistä. Siihen sidottuja teepussilauseita on viehättävää generoida, se on helppoa ja sillä saa syvällisen ajattelijan maineen. Se, että kykenee käsittelemään sellaisia asioita että Napoleon on tosi konsepti toisin kuin yksisarvinen on sen sijaan vaikeampaa. Se vaatii jo työtä. Sillä totuuden ja olemassaolon yhteys on usein oletettu. Se ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole empiristin silmissä välttämättä näin. Meillä on tällä hetkellä epäsuoria evidenssejä konkreettisesta Napoleonista aivan eri tavalla kuin yksisarvisista. Napoleon vaikuttaa nykyhetkessä, kuolemansa jälkeen sellaisella "ei-tietoisella tavalla", aivan kuten miljoona vuotta sitten paistanut aurinko voi presentistille jättää jälkiä kallioon ilman että tämä olisi ristiriidassa presentismin kanssa.

Kuitenkin käytännössä presentistillä on hyvin suuria ongelmia. Simon Saundersin hengentuotos suhteellisuusteorian ja presentismin yhteensopimattomuudesta on kiinnostava. Sillä suhteellisuusteorian mukaan sellaiset asiat kuin "samanaikaisuus" riippuvat siitä mistä referenssistä niitä katsotaan. Tähän liittyy klassinen ns. Ladder paradox, jossa autotallin kokoinen tikapuu samanaikaisesti joko mahtuu tai ei mahdu autotalliin sen vuoksi että nopeaan liikkeeseen suhteellisuusteorian mukaan liittyy pituuden muutos. Tämä on mahdollista sen vuoksi että yhdessä ajan referenssissä autotallin ovet menevät kiinni samanaikaisesti ja toisessa perättäin. Tapahtuma on sama, se miten se havaitaan on jotain aivan muuta.

Käytännössä tämä vaatii sen tiedostamisen, että presentisti ei itse asiassa voi uskoa että hänen havaitsemansa asiat ovat olemassa. Hän havaitsee menneisyyttä ja interaktioita. Näemme vain menneisyyttä joka ei enää ole. Fotoneilla jotka kulkevat matkaa interaktioviat viiveellä. Näemme vain näitä epäsuoria vaikutuksia. Fotonit ovat, kohde joka on ne heijastanut on lakannut olemasta. Koska mielemme tulkitsee havaittavia kohteita kokemusmaailmamme näkeminen on siksi jotain joka on ollut. Ja peräti on ollut eri aikoina. Sillä fotoneilla menee kauemman aikaa eri paikoista tulemiseen. Ja informaatio mieleemme ei voi kulkea tätä viivettä nopeammin. Kauas katsoja katsoo kauemmas menneisyyteen, jota ei teknisesti enää ole.

Sen vuoksi:
1: Jos on nykyaikana presentisti joutuu käytännössä olemaan jonkinlainen buddhalainen jolle havainnot ja ajatuskonseptit ovat vain jonkinlainen mielessä oleva harha. Presentisti joutuu nykyään katkaisemaan havaitsemisen ja olemisen ja totuuden välisen länsimaisessa kulttuurissa vahvana pidetyn "kolmiyhteisyyden". (Olipa sitten ateisti-empiristi tai warrantia kannattava teisti-skientisti, molemmat olettavat havaintojen ja olemassaolevan ja totuuden liittyvän yhteen.) Tämä ei suju kovin näppärästi länsimaiseen ajatteluun. Itse asiassa länsimaisessa viitekehyksessä on huomattavasti helpompaa yksinkertaisesti hylätä presentismi, koska se vaatisi niin syviä muutoksia ajattelutapaan, että se vaatisi koko ajan hirveää epäkäytännöllistä saivartelua ja uudelleenmäärittelyä.
2: Eternalismin haasteena tosin on se, että se joutuu sitten todennäköisesti kohtaamaan jo sen alkuun laittamani haasteen periaatteessakin-ei-havaittavasta-menneisyydestä. Ja sen pohjalta olemassaolo ja havaittavuus pitää määritellä hyvin tarkasti. Havainnoksi on otettava epäsuora havaitseminen (tätä tosin on nykyään lähes mahdotonta kiertää) ja olemassaolossa pitää sitten käsitellä "talletusongelma", eli se että mikä on se tallennusmuoto jolla menneisyys "on jossain". Tämä johtaa ajatuksia lähes väistämättä jonnekin David Deutschin multiversumityylisiin ratkaisuihin.

"Elä nyt. Jukka on Torniosta. Senkin on pitänyt keksiä, miten moisesta selvitään."
(CMX:n Kysymyspalsta)

Ultimaattisesta selityksestä

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita selittämisestä. Ensimmäinen joka vakavasti tutki asiaa oli Aristoteles. "Toinen analytiikka" kertoo melko oleellisen ajatuksen siitä minkälainen lopullinen selitys on ja voi olla. Hän luokitteli selitystyypit muutamiin luokkiin.
1: Argumentti voi olla kehäinen, eli A selittää B:n ja B selittää A:n. Aristoteles ei ollut tyytyväinen tähän selitysmalliin. Hänestä mikään ei voisi selittää itseään. Ja kehäisessä ajattelussa olisi mahdollista ajatella että A koska A.
2:  Toisaalta selitysketju voisi jatkua ikuisesti. Aristoteles ei pitänyt tästä koska se olisi keskeneräisyyteen pakottamista. Perusta tiedolle jäisi väistämättä puuttumaan. Ikuinen regressio ei viehättänyt.
3: Siksi Aristoteles esittikin että selityksen olisi oltava äärellinen mutta ei kehäinen. Hän huomasi että jäljelle jäisi kaksi vaihtoehtoa:
   3.1: Käsille voisi jäädä malli jossa perustalla olisi todistamaton faktana otettu premissi (brute fact). Aristoteles piti tämänlaista perustelemattomuutta vajavaisena ja huonona. Perustelu joka seisoisi tämänlaisilla savijaloilla ei Aristoteleen mielestä voisi tukea muitakaan tosiasioita.
   3.2: Aristoteles vaatikin että hyvä juuri olisi loogisesti väistämätön totuus, sellainen jolla ei olisi mitään vaihtoehtoja.

Piru vie, kun käy mielen
päälle tämmöiset...

Sittemmin Aristoteleen ajatuksiin on tullut ongelmia. Metafysiikattomuutta tavoittelevat suuntaukset ovat epäonnistuneet. Loogisen positivismin kukistuminen vaiensi viimeisetkin unelmat. Moni voisi jopa esittää että Aristoteleen väistämättömät totuudet olisivat jotain jotka olisivat niin epämääräisiä että niissä ei olisi informatiivisuutta. Asia joka on kyseenalaistamattomissa ja joka sopii joka ikiseen mahdolliseen vaihtoehtoon ei ole kovin vakuuttava.

Siksi käsille onkin jäänyt käytännössä Agrippan trilemma. Ja suuri osa tieteenfilosofiasta on näiden ongelmien hallintaa.
1: Foundationalistit luottavat siihen että on sallittua ottaa perustalle maailmankuvallinen perustelematon oletus (brute fact).
2: Koherentistit luottavat että kehäisyys voidaan hyväksyä vaikkapa siten että induktioita ei voi täydellisesti todistaa joten ne voivat joissain olosuhteissa falsifioitua.
3: Ja osa kannattaa sen tyylistä ajatusta että esimerkiksi matematiikassa on hyväksyttävää että se on ikuisesti kesken ; Gödelin epätäydellisyysperiaate ei siis olisi matemaattisen selityksen puute. Ja samaa periaatetta voitaisiin kenties soveltaa myös empiirisiin tieteisiin.

Toki vastaavaa on käynyt muullekin Aristoteleen sanomalle. Hän esimerkiksi esitti että maailma on hylomorfinen, ainetta ja ilmiötä (stuff+structure). Tämä sopii hyvin arkijärjen tapaan nähdä maailma ; Me koemme että näemme pöytiä ja sitten näille tapahtuu asioita. Empirian maailmassa on kuitenkin keskitytty korrelaatioihin. Pöytä havaitaan koska se vaikuttaa fotoneihin ja tämä muutos voidaan havaita jollain apparaatilla kuten kameralla tai silmällä. Toisin sanoen kaikki mitä tiedämme on jossain määrin jotain muuta kuin havaittu fakta. Havaitsemme ilmiöitä.

Ongelmaa voi demonstroida.

Mietitäänpä asiaa hieman
analyyttisesti ja rationaalisesti,
lattiamatolla istuen.

Jos lähestymme ultimaattista olemassaoloa ja lopullista selitystä, on kenties luontevin tapa etsiä tätä kysymyksestä jota pidän pseudo-ongelmana. Siinä epistemologia ja ontologia törmäävät juuri sellaisella ärsyttävän lopullisella tavalla jota ultimaattinen selitys kaipaa. Eli kysymys universumin synnystä ja siitä miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään. On kenties hauskaa ottaa lähtökohdaksi jokin joka kieltää maailmankuvallisuuden. Foundationalistiset mallit rajoittava selitys voisi lähteä liikenteeseen vaikkapa seuraavalla tavalla

P1: Leibnizin riittävän syyn periaate (Principle of Sufficient Reason). Jokaiselle ilmiölle on syy, joka selittää sen ja jonka seuraus se on.
P2: Perusta-aksiooma (Axiom of Foundation) Yksikään syy ei selitä itseään.

Jos universumin alkua mietitään, voidaan huomata että voidaan sanoa että aivan ytimessä on kysymys siitä millä tavalla universumin on mahdollista olla. Tässä on kausaalisia rajoitteita ja osassa maailmankuvista vaihtoehtoja on enemmän kuin toisissa. Mikä herättää kysymyksen meta-vaihtoehdoista. Sille miksi jokin näistä vaihtoehtoisista tavoista miten universumi voi olla pätee eikä toinen on itsessään kysymys. Eli universumin alun selittäminen johtaa helposti kysymykseen siitä miksi universumin selitykseen sopiva mallisto on pätenyt eikä jokin muu.
* Emmekä voi vain sanoa että "no kun on", tai "mysteeri", koska se rikkoisi Premissiä 2 vastaan.
* Voimme yrittää jatkaa eteenpäin. Jos ajattelemme että on jokin perustava selitys joka selittää itsensä, se ei ole enää brute fact eikä riko P2:ta vastaan.
* Mutta tällöin selitys kohtaa ongemia koska se on ristiriidassa P1 kanssa.
* Mutta ehkä tälle löytyykin selitys. Silloin on madollista että tämä metaselitys on sama kuin sitä edeltävä selitys, se rikkoo perusta-aksioomaa vastaan.
* Ja jos se on eri, niin se törmää siihen että uusi kierros pyörähtää ja samat edeltäneet kysymykset ja ongelmat alkavat pätemään.
* On pakko kierähtää ikuiseen regressioon. ; Näillä kahdella premissillä päädytään umpikujaan tai on pakko hyväksyä se, että päättelyketju jatkuu ikuisesti. Koska sisäisesti ristiriitaiset päättelyt kielletään yleensä kategorisesti on selvää että tuo sinänsä uskottava premissipari johtaa hyvin syvään ongelmaan.

Sitä tahtoo jäädä
tyhjin tassuin tämänlaisissa.

Toisin sanoen jos tätä sovelletaan vaikka ajatukseen jossa antrooppinen periaate perustana selitetään universumia Jumalalla syntyy meta-antrooppinen periaate. Jos vaikka sallisimme selityksen jossa Jumala tuottaisi halutun universumin siksi että Hän haluaa että ihmiset ovat elossa, olisi mietittävä miksi tarjolla olisi juuri tämänlainen Jumala eikä jotain muuta. Ja miksi on olemassa Jumala sen sijaan että tätä ei olisi olemassa. Kun loogisesti mahdollinen vaihtoehto on ateistinen malli, miksi tämä ei ole toteutunut. Kun Jumalaa ei ole -väitelause ei ole sisäisesti ristiriitainen, miksi tämä tila ei ole toteutunut vaan sen sijaan onkin vallinnut luomista edeltävä tai muuten siihen seuraussuhteessa oleva tila jossa on Luoja sen sijaan että ei olisi mitään.

Loppukommentti.

Kerälläkin voi olla mukava
olla, itseriittoisesti, laiskotellen.

Tosiasiassa voimme lähestyä Agrippan trilemmaa muunlaisillakin premissipareilla. Tällöin on kiellettävä kaksi kolmesta ; kehäisyys, ikuinen regressio tai brute fact. Lopputulos on aina väistämättä samantapainen. On pakko hyväksyä se kolmas, se jota ei ole valittu. Tämä tarjoaa tiettyjä rajoitteita sille miten käsittelemme ultimaattisia selityksiä ja ihania täysiä maailmankuvia. "Selitä X" -tyyliset kannanotot voidaan jossain määrin suhteuttaa tähän huomioon.

"Riippuvuusaksiooma", "Roikkuvuusaksiooma"

Lähtiessäni lomalle, otin junalukemiseksi jotain kevyttä. Sellaista absurdia ja merkityksetöntä. Sellaista josta minulla oli mielestäni jo valmis intuitio, joka todennäköisesti toteutuisi. Tässä sitten kävi hieman toisella tavalla.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten "miksi on jotain sen sijaan että ei mitään" on kysymys jonka ratkaisua en pidä tärkeänä tai uskottavana. Olen pitänyt sitä ns. vessanseinäkysymyksenä. Joilla minulla on tärkeä asema. Minulle on rehellisesti sanoen filosofisesti tärkeää tunnustaa tämänlaisten "ratkaisuiltaan ei-tunnettujen" kysymysten olemassaolo. Myös ihmisten rajallisuutta ja älyllistä epäonnistumista korostava fundamentalismiagnostismini halaa tätä vessanseinän teemaa hyvinkin syvästi.
1: Tämä voi yllättää monet jotka tietävät että olen naturalisti, peräti Quinelainen naturalisti jonka mukaan kaikki relevantit asiat ovat joko tiedeverkossa tai ne eivät ole oikeasti relevantteja. Toki tähän ihmetykseen ei ole tarvetta sillä skientismini ei ole "kaikki kysymykset ovat tieteen ratkaistavissa" -kysymyksiä. Vaan enemmänkin "kaikki relevantit vastaukset ovat tieteen antamia". Quinelaisena olen toki tottunut siihen miten vähemmän asiaan paneutuneet rinanstavat kaiken skientismin positivismiin jossa pyrittiin nollaamaan metafysiikka ja pärjäämään täysin ilman. Minusta on hieman huvittavaa törmätä tähän teemaan. Mutta tosiasia on että nykyaikana niin Popperin kuin Quinenkin suuntaan kallellaan törmäävät toistuvasti siihen että heitä rinnastetaan positivismiin. Siitä huolimatta että he olivat positivismin kriitioita. Quinekin on toki liitoksissa ns. Wienin piiriin. Mutta kriitikkona. Näin ollen agnostismini ei ole missään ristiriidassa "skientismini" kanssa. Sen sijaan olen huvittunut jos joku esittää että "uskon että tiede voi selittää kaiken". Kun agnostistina nimenomaan sidon erään identiteettini ydinkäsitysken siihen että tämä asia ei ole tieteen selittämä ja ratkaisema. Kenties jopa sellaisena joka on niin vessanseinäkysymys että sitä ei tulla luultavasti koskaan ratkaisemaan. (Olen ollut hyvin vastahankainen Jumalasta tietämisen a priori -mahdottomuudelle. Olen aina antanut tilaa mahdollisuudelle jossa tietämättömyys Jumalasta muuttuukin tiedoksi, jollain tavalla. Tämä blogaus lienee tästä dogmattomuudesta hyvä demonstraatio itse asiassa. Mikä kyllä hieman vituttaa häntä itseään.)

Aiheenani oli Adolf Grünbaum. Herralta on ilmestynyt monia melko verevästi nimettyjä tuotoksia. Sellaisia kuin "The Poverty of Theistic Cosmology" ja "The Pseudo-Problem of Creation". Grünbaumin ajatus on sinänsä erikoinen. Nykyäänhän on tavallista että uskonnoton joutuu kohtaamaan tieteellis-älyllsen haasteen jossa häneltä kysytään että miten universumi on syntynyt ja miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään. Tämän kysymyksen edessä uskovainen nyökyttelee päätään. Hän heristää sormeaan Jumalalle ja pitää ateismia epäonnistuneena. Tämä luomisen mysteeri jää ratkomatta ja he kokevat olevansa intuitiivisesti ilmiselvästi oikeassa.

Olen ajatellut että kyseessä on enemmänkin vessanseinäkysymys.
1: Eli tosiasiassa teisteilläkään ei ole kunnollista ratkaisua asiaan. He itse asiassa kohtaavat samat ongelmat. Jumala esimerkiksi on jotain. Ja jos Jumala on ns. causa sui, syntyy usein tilanteita joita esimerkiksi Alvin Plantingan modaalilogiikkaan perustuva paranneltu ontologinen todistus esittää ; Se nojaa premisseihin joiden kanssa on hyvin helppoa olla erimielinen. Plantinga on jopa itse sanonut että premissit ovat sen laatuisia että ateisti ("canny atheist") on varmasti erimielinen, ja itse asiassa muistakin moni aivan mielenterve ("a sane and rational man") hylkää premissin. Näin hänen argumenttinsa on enemmänkin modaalilogiikkaa koskeva asianpyörittely. Hän vetoaa, ei todista.
2: Tavallisesti fysikaaliset selitykset vaativat jonkin taustan jossa toimitaan. Kvanttifluktuaatio selittää singulariteetin alkuunlähdön. Mutta kysymys on kuitenkin hieman siinä mielessä erikoinen että se tavallaan selittää miksi universumin tilillä voi olla rahaa. Mutta tavalla jossa selitetään miksi universumin pankkitili voi muuttua nollasta eurosta vaikka miljoonaan euroon. Mutta se ei selitä miksi on olemassa pankkitili joka on nollilla. Kysymys on usein nimenomaan siitä että "ei mitään" määritellään tavalla joka monesta olisi nimenomaan jotain.

Näin ollen ajatukseni oli että Grünbaumin argumentissa olisi jotain puutteita. Hän kun ei esittänyt että kysymys olisi jokin ongelma. Hän ei myöskään ratkaise ongelmaa. Sen sijaan hän esittää että koko kysymys on pseudokysymys, jokin joka ei oikeastaan ole mikään kysymys lainkaan. Hän kysyy miksi kysymys on oikeastaan jotain jolla on mitään mieltä. Kysymys pitäisi legitimoida. Sitä voidaan kysyä sinisen makua ja monta muutakin kysymystä mutta niille ei yleensä nähdä arvoa. Tämänlainen tietenkin pyyhkisi suuren osan mysteeristä pois. Olemassaolo ei olisikaan enää vessanseinäkysymys ja mysteeri, vaan enemmänkin väärä kysymys, arvoton kysymys. Absurditeetti jota ihmiset kysyvät koska heidän intuitionsa johtaa heitä harhaan. Ajattelin hoitavani tähän jonkin vastauksen. Siis jotain johon viitaten voisin olla ylpeästi erimielinen Grünbaumin kanssa.

Entä jos ei ole mitään ei-mitään?

Grünbaumin argumenttina on se, että Leibniz ja monet muut olemassaolon mysteerin miettijät nojaavat itse asiassa kysymys jonka takana on oletuksia jotka on pakko hyväksyä jotta kysymys olisi relevantti.  Niistä tärkein on premissipari jossa (a) universumin alku tarvitsee selityksen ja (b) ei mikään on relevantti konsepti (c) ei-mikään nollahypoteesina, eli ei-mikään olisi myös yksinkertainen konsepti joka, jos mitään selitystä olemassaololle olisi jotenkin voimakkaampi.

Tämä ei-minkään spontaanius (Spontaneity of Nothingness) on siitä kiinnostava, että sitä lähestytään usein logiikkapohjaisesti tavalla jossa ihmisten omat ehdot tekevät siitä reaalisen vaihtoehdon. Sitä pidetään paitsi yhtenä mahdollisena maailmana että yksinkertaisena. Kuitenkin on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi olisi jotenkin ilmiselvää että ihmisen näkemys yksinkertaisesta olisi sama universumin piirteille. Ja se että ihminen voi kuvitella vaihtoehdon ei tarkoita että siinä olisi mieltä. Se, että kuvittelemme jotain ei tarkoita että sillä olisi olemassaoloa meidän päämme ulkopuolella.

Grünbaum itse asiassa moittiikin sekä Dawkinsin kaltaisia ateisteja että monia teistejä siitä että heidän mielensä on ex nihilo -käsitteen pauloissa. Hänestä olemassaolon mysteeri on kulttuurissamme tärkeä lähinnä siksi että kristillinen perinne on upottanut kulttuuriimme ajatuksen kysymyksen relevanttiudesta. Ja näin tehdessään se on ikään kuin syöttänyt kysymyksen vaatimat premissit kyseenalaistamattomina dogmina. Tai ainakin kysymyksen relevanttiutta pidetään ilmiselvänä, jos ei muutoin niin ilman siihen sidottuja teologisia premissointeja.

Ei-minkään spontaanius nojaa ennen kaikkea riippuvuusaksioomaan (dependency axiom) jonka mukaan asia ilman syytä on täysi mahdottomuus. Ja siksi kaikki vaatii selityksen. Grünbaum esimerkiksi huomaa sen, että yleisesti ottaen parsimonia on hyvä katsoa muutenkin kuin siten että otetaan mitä ihmiset pitävät yksinkertaisena tai argumentoivat yksinkertaisena. Yleensä kun ihmisten pitää selittää jotain, heidän täytyy sovittaa se havaittuun. Selittämisessä pitää selittää miksi asia on jollain tavalla eikä jollain toisella. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki tapahtumattomat asiat tulisi selittää. Esimerkiksi meidän täytyy evoluution pohjalta selittää miksi meillä on sammakoita, mutta meidän ei tarvitse selittää miksi täälllä ei ole jotain hieman sammakonkaltaisia olentoja jotka olisivat kenties voineet tapahtua jos evoluutiossa olisi tapahtunut muutama mahdollinen sattuma eri tavalla. Silloin kun selitämme miksi jotain ei ole jossain, se vaatii yleensä jotain jossa tämä vaihtoehto tiedetään reaaliseksi.

Ja olemassaolemattomuus. No, meillä ei ole siitä havaintoa tai tietoa. Mistä me tiedämme että se että voimme kuvitella tämän ei-mitään vaihtoehdon olisi sama kuin relevantti todellinen vaihtoehto? Itse asiassa voidaan jopa esittää että parsimonian hengessä ei-mikään ei ole kovin relevantti vaihtoehto.
1: Itse asiassa voimme miettiä asiaa mahdollisten maailmojen kautta. Voidaan esimerkiksi ottaa modaalinen realismi jonka mukaan jos jokin on loogisesti mahdollinen maailma, niin se tapahtuu jossain todellisessa universumissa. Ei kenties meidän maailmassamme. Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olemassaolematon maailma ei ole sisäisesti ristiriitainen. Se on siis loogisesti mahdollinen. Kuitenkin moni esittäisi että ei voisi olla niin että samanaikaisesti voisi jotenkin toteutua se, että ei-mitään vallitsee ja että on olemassa jotain. Suuressa linjassa ei-mitään + jotain = jotain. Joten kaikki loogisesti ristiriidattomat mahdolliset maailmat eivät olisikaan olemassa samanaikaisesti. Tai sitten ei-mikään ei tosiasiassa ole mikään mahdollinen maailma. Se toinen vaihtoehto hylätään lähinnä siksi että pahinkin solipsisti joutuu tunnustamaan ajattelevansa ja siksi olevansa siinä muodossa että olisi jokin ajatus ja mahdollisesti ajattelijakin, joka selvästi on jotain muuta kuin ei-mitään..

Kenkkuja jatkoajatuksia.

Grünbaumin argumenteissa valaisevaa on se, että kenties monet teististen argumenttien epäonnistumiset eivät olekaan "argumenttien tyhmyyttä". Olen esimerkiksi ihmetellyt William Lane Craigin universumin alkua jossa on omituinen aika ennen aikaa. Kun on pelkkä ajan ja tapahtumisen ulkopuolella oleva luoja joka on ennen ajanhetkeä nolla. Sitten on sekä ajan ja tapahtumien ulkopuolella oleva luoja että universumi ajanhetkellä 0. Ja tässä kahden tilan välissä on nolla tapahtumaa ja nolla aikaa.

Kenties tämä onkin jopa jonkinlainen väistämättömyys. Tämän voi huomata siitä miten Vilenkin on parantanut klassista universumin tyhjistä putkahtamista. Kun esimerkiksi Tryon selittää että nolla-energiainen universumi voi tuottaa ainetta ja energiaa, moni haluaa tietää mistä tämä edeltävä tila on tullut. Ja kysymys on tässä kohden jopa relevantti.
1: Joskin on kiinnostavaa miten tämä itse asiassa tuhoaa Big Bangin voiman Jumalatodistuksissa. Monet aivan kunnioitetut teologit, kuten Craig, ovat tässä hieman kuten meillä vierailleet Jehovan Todistajat. Kun he ensin selittävät että universumi on rajallinen. Alkuräjähdys todistaa että universumi ei ole ollut aina. Niinpä on ensimmäinen syy, alkusyy, jota kutsumme Jumalaksi. Kun alkusyyn takana sitten onkin jotain energiakuplintaa joka voi olla äärettömän mittainen, Jehovan Todistajat pitivät tätä analogina Jumalalle. Tämä on ällistyttävää koska big bangiin vedottiin juuri koska äärettömän ikäinen universumi ei ole vaihtoehto ja tätä vaadittiin luomiseen. Kuitenkin näyttää että äärettömän edessä kaivetaan tämän periaatteen kanssa ristiriitainen tarinankerrontamoodi. Jumala selvästi kestää äärettömässäkin maailmassa, joten selvästi Big Bangilla ei ole niin väliä. Craig onkin saanut fyysikkopiireiltä naurua asiaan liittyen. Hänkin on sekoittanut singulariteetin ja universumin ensimmäisen hetken liian vahvasti yhdeksi ja samaksi. Tälle ei tosin ole itselleni paljoa merkitystä koska en usko aktuaalisiin äärettömiin. Jos jossain on todellisuudessa ilmenevä ääretön, se on virhe senkin jälkeen kun joku todistaa päinvastaisesta.

Vilenkin on keskinyt että "ei mitään" olisi "a closed spacetime with zero radius". Sellaisessa ei ole aikaa eikä mittaa tai mitään muutakaan. Tätä voi pitää epätyydyttävänä. Sitä vaivaa sama ongelma kuin alkusyyperustaisia argumentteja joissa ensimmäinen syy - olipa tämä mikä tahansa - vain nimetään Jumalaksi. Kuitenkin Jumalassa kiinnostaisi sellaiset asiat kuin älykkyys, rakkaus, hyvyys, tietoisuus. Täysin mekanistinen ensimmäinen syy ei yksinkertaisesti tunnu relevantilta Jumalalta vaikka alkusyyargumentti sen sellaiseksi nimeäisikin.

Voidaan kuitenkin sanoa että koska fysiikassa aika on suure, on syytä huomata että jos menemme universumissa ajassa taaksepäin, ei ajanhetkellä 0 tapahdu mitään termodynaamista muutosta tai muutakaan. Ei ole mitään edeltävää hetkeä. Ja toisaalta jos ei ole tilaakaan eikä muitakaan Vilenkinin määrittelemän mukana poistuvia ominaisuuksia, on syytä kysyä että jos luominen tapahtuu se ei itse asiassa tapahdu ajassa eikä tapahtumassa. Jonka jälkeen se ei enää vastaa perinteisen syyn määritelmää. Eli jos universumin synty tarvitsisi syyn, niin se syy ei ole niitä syitä joille olemme saaneet kokemuspohjaista varmistusta tieteessä. Ja tältä pohjalta tiedämme että tämä syyn ja seurauksen konsepti on tärkeä - tai ainakin hyödyllinen tieteenteossa. Eli jos todella onkin jokin syy-seuraussuhde se on luonteeltaan niin eksoottinen että on varsin kyseenalaista vain hyväksyä sellainen joksikin tärkeäksi relevantiksi mahdollisuudeksi.

Loppuajatuksia.

Grünbaumin kohdalla on selvästi havaittavissa että hän vetoaa minuun kenties juuri siksi että hän on tieteenfilosofiaan painottunut, ei niinkään teologi tai fyysikko. Kun katsoo kannattamiani filosofioita, niitä on aina kuvannut syvä parsimonisuus. Jopa panpsykismin vahvoiksi puoliksi nähdään se että sillä on hyvä parsimonia. (Sen heikoiksi puoliksi voisin sanoa sen että se on mielestäni hevonpaskaa.)

Hänen selityksensä selittää myös sitä miksi selitykset tuntuvat aina jäävän vajaiksi. Miten joko "ei-mikään" tai Jumala pitää määritellä "itse asiassa joksikin". Tai miten causa sui on kehäpäätelmäinen. Tai sitten perustelu täyttyy tyhjillä dogmaattisilla premisseillä jotka voisi korvata vain olettamalla yhden askeleen lähemmäs. - Ja jos Jumala ei tarvitse syytä koska hän selittää itsensä, niin miksi samaa kikkailua ja käsiteleikkiä ei voi tehdä tätä seuraavalle naturalistiselle askeleelle, jonka jälkeen tämä on jotain joka vain otetaan as brute fact.

Hauskinta tässä kaikessa onkin tavallaan se, että Grünbaum voi olla väärässä. Mutta jos hän on, sen todistaminen on muiden hommaa. Todistustaakka ikään kuin siirtyy muille ja koko kysymyksen irrelevanttiuden kannattaja voi vain lähteä kaljalle. On hyvin tavatonta törmätä tilanteeseen jossa joutuu sanomaan niin että jos joku haluaa että on väärässä, niin heidän pitää ikään kuin näyttää se.

Valitettavasti tämä iskee niihin harvoihin Jumalan kannalta relevantteihin vessanseinäkysymyksiin joita minulla on jäljellä. Ihmeet eivät vaikuta kovin todistetuilta ilmiöiltä. Ihmeet ovat paljastuneet joko valehteluksi tai aukkojen Jumala -argumentoinniksi. Ja tässä kohden ihmeisiin uskovilla olisikin pakko tehdä työnsä paremmin jotta ihmeet olisivat relevantteja agnostismille tilaa tekeviä asioita. Evoluutio selittää sen mihin ennen käytettiin Paleyn kelloseppää.

Ja tästä seuraakin se mikä itselleni on hankalaa. Koen itseni agnostikoksi. Mutta käytännössä Grünbaumin argumentti on kohdallani sellainen että mitä enemmän sitä mietin, sitä vaikeampaa minun on olla sen kanssa erimielinen. Ja de facto tämä on se oljenkorsi jonka pitäisi loogisesti ajatellen katkaista kamelin selän. Tai tässä tapauksessa tehdä minusta täyden ateistin. Näin ollen olenkin tilanteessa jota loogikot ovat pitäneet erikoisena leikittelyn kohteena. Lauseet "tuossa on tuli mutta en usko niin" ovat jotain jotka eivät ole loogisesti ristiriitaisia. Mutta kukaan tervejärkinen ei sano senlaatuisia. Tällä hetkellä minä sanon juurikin näin. "Olen ateisti mutta en usko niin". Joutunen miettimään onko Totuus vai Oma Mielipide tärkeämpiä. (Kognitiivisen dissonanssini voi oikein haistaa. Jos ei muuta niin siitä miten iloinen olen jos joku löytää argumentin kannalta relevantin virheen tai ristiriidan ja virheen Grünbaumin argumentista.) Korostanko Itsellisyyttäni ja Autonomisuuttani vai annanko Logiikan ja vastaavien muiden määrittelemien ajatuskonseptien päihittää tahtoni ja mieleni... Kaikki vähän riippuu siitä mistä se roikkuu.