Teismin poistosta ei seuraa tyhjäksi tauluksi muuttuminen

Vieraillessani Turussa tapasin hyvin mielenkiintoisen henkilön. Hän on etunimeltään Tapio. Hän on päälle 70 -vuotias. Eikä hän käytä internettiä. Sen sijaan hän harrastaa lukemista ja Platonin teosten suomentamista alkukielestä. Hän on, kuten itsekin, agnostikko. Ja hän on myös melankolinen ihminen. Hän huomasi tämän puolen itsestänikin käytännössä heti. (Mikä on harvinaista. Yleensä ihmiset saavat minusta jotenkin keveän, joviaalin ja iloisen ensivaikutelman. Mikä on harhaa.) Hän on myös "niitä agnostikkoja jotka eivät ole edes etsijöitä". Toki hän oli itseni kanssa hyvin erilainen, sillä hän oli esimerkiksi emergentti materialisti. Hän myös kantoi melankoliansa jotenkin oleellisesti paremmin. Sellaisella tavallaan tunnustavalla mutta miltei nöyrällä tavalla joka ilmeni siinä miten hän reagoi tuohon; "Olen tehnyt sitä kauemmin", hän itse ilmaisi tilanteen.

Hän selitti että moni ei ymmärrä sitä että angst on selvä osoitus elämän merkityksellisyydestä yksilölle sillä siinä kuitenkin puhutaan olemassaolon painosta. Hyvin monen ihmisen mielessä vihainen nihilisti ei ole oksymoroni. Angst on synonyymi arvotyhjiölle ja kaiken merkityksettömyydelle.

Tässä kohden on huomattava että jossain mielessä voidaan toki sanoa että pelkkä tieteellä asioita katsominen on siitä hankala että ihmisen elämä on kuitenkin raskasta. Käytännössä aivan jokaisella on epäonnea, pettymyksiä ja tuskaisuutta. Ja mikä kauheinta ; Nämä eivät jakaudu kaikkien kesken kuitenkaan mitenkään tasan. Mielivalta ja epäonni voivat myös siirtää konteksteja : Mikään ei ole varmaa eikä pysyvyys. Ei edes se että pysytään samassa kohdassa sitä kärsimyksen mielivaltaa.

Uskonnot yrittävät-pyrkivät tarjota lohtua tähän tilanteeseen. Ja siksi uskova tietenkin ajattelee että uskonto on lohtu. Yksi keino - joka peräti joko toimii tai ei toimi - on ikään kuin kaikki keinot. Ja tämä on se ongelma sen takana miksi on niin helppoa vetää non sequitur angstista arvotyhjiöön. Voimautumisen tarjoaminen on siitä jännittävä että unohdetaan että kenties saman saa jostain muualta. Tai jos ei saakaan niin eihän sekään vielä tarkoita muuta kuin voimattomuutta tuskan äärellä. Ei tämä ole arvotyhjiötä vaan olemassaolon painoa.

Tässä kohden eksistentiaalinen "Jumalan kuolemakin" on jotain jonka sisältöä voi olla haasteellista hahmottaa. Nietzschellä kohtaukseen liittyy tarinamuotoinen vertaus. Kuolleen jumalan maatumisesta nenään tunkee löyhkää. Toisaalta Sartrekin puhuu siitä miten kulttuuri opettaa oman Jumalakäsitteensä niin että muutkin uskonnot tulkitaan siten miten ne ovat samanlaisia tai erilaisia siihen oman kulttuurin Jumalaan nähden. Jopa silloin kun toiseen uskontoon mennään.

Tässä mielessä uskon menetys, angst ja vastaava eivät ole arvotyhjiöitymistä. Päinvasotoin; uskosta etäytyminen nähdään usein moraalisena havahtumisena tai moralistisena projektina jossa taistellaan pahaa (ja tyhmää) kirkkoa vastaan. Tämä on täynnä eettisiä lausuntoja joita selvästi kannetaan joskus kovallakin tunteella. Voisi jopa sanoa että näissä ihmisissä merkityksen taakka tuottaa tuskaa ja kärsimystä. Uskonsa menettänyt ei ole "tabula rasa" vaan enemmänkin ilmoitustaulu josta on riivitty irti kaikki ne mainokset. Niitinjäljet ovat kuitenkin yhä jäljellä. Joitain häiritseviä lapunkantojakin on. Ja niiden poisraapiminen vaatii kenties koko elämän. Tai sitten, ajan kanssa, ne oppii kantamaan arvokkuudella kuin arvet joiden takana on kiinnostava tarina joka ei enää niin kovasti vaivaa itseä.