Kukaan ei odota espanjan inkvisitiota

Kävin katsomassa "Assassin's Creed" -elokuvan. (Kun kehittää työpaikan järjestelmiä niin että syntyy kovia säästöjä voi kiitokseksi innovaatiosta saada ilmaislippuja elokuviin!) Se ei ollut kovin hyvä elokuva. (Olin säälinsekaisesti huvittunut kun elokuva lopetettiin siinä hengessä että sille tehtäisiin jatko-osa.)

Elokuva oli toki tietyllä tavalla hyvin harkittu. Se oli hyvin oikeaoppinen siinä mielessä että pelejen metafysiikka oli siirretty paremmin kuin hyvin. On geneettisiä muistoja, on bleeding effectiä, on animusta, uskon hyppyä ja monia muita asioita joilla on pelimaailmassa hyvin täsmällinen sisältö. Niiden taustat jäävät selittämättä elokuvassa, ihan siksi kun niitä on otettu siihen mukaan kerralla niin paljon. (Eagle senseä ei sentään mainita. Mikä on toisaalta omituista koska se on ehkä keskeisin efekti pelaamisessa.)

Kun kuitenkin aiheena on periaatteessa yllättävän filosofinen pelisarja joka on hyvin monta vuotta vanha, on selvää että sen tiivistäminen alle kahteen tuntiin on enemmän kuin haasteellista. (Uskonkin että elokuvaa ei kannata katsoa jos ei tunne pelisarjaa erityisen hyvin. Pelkkä pelaaminen ei riitä. On pitänyt myös jossain määrin ymmärtää pelaamaansa.)

Elokuvassa ollaan nykyajassa ja vuodessa 1492. Tämä on tuttua kaikille pelejä pelanneille. Erikoista oli se, että peleissä nykyaikajaksot ovat tylsiä ja ne lähinnä edistävät pääjuonta - jos sitäkään. Sen sijaan menneisyyskaudet ovat hauskempaa pelaamista ja niissä on persoonallisia hahmoja ja eläviä tilanteita ja kova immersio.

Elokuvassa tilanne on päin vastoin : Historialliset pätkät ovat ennen kaikkea vauhdikasta efektipeliä. Edes pakokohtaukset eivät herätä myötätuntoa. (Olen tyytyväinen siitä että taistelukohtaukset ovat usein sekoitettuja pakokohtauksia, assassiinit eivät vain voittoisasti hakkaa kaikkia, mikä on erinomaisen hieno asia.) Ne ovat vauhdikkaita, persoonattomia ja sellaisia että on mietitty miten siistiltä ne näyttävät. Eikä oikein muuta. ; Tämä on tavallaan perusteltu ratkaisu siinä mielessä että Aguilar on symbolinen väline jolla assassiinien vakaumus (creed) saadaan siirrettyä nykyajan hahmolle, Callum Lynchille. Tässä mielessä on kenties perusteltua että hänet esitellään suorittamassa assassiinien liittymisrituaalissa. (Vanhakantaisessa fanaattisessa sormienleikkuurituaalissa joka muutettiin pelisarjassa Ezio Auditoren vaikutuksesta.) On toki hienoa kuulla espanjaksi miten lausutaan "Where other men blindly follow the truth, Remember, nothing is true Where other men are limited by morality or law, Remember, everything is permitted. We work in the dark to serve the light. We are assassins."

Callum Lynchin puolesta kokee jotain. Aguilar jää hahmona etäiseksi tyngäksi ; Hän lähinnä tiivistyy muutamaan ideaaliin jotka sattumalta ovat assassiinien normeja. Hän ja hänen kaverinsa ovat lähinnä fanaatikkoja joilla ei ole muuta kuin fyysiset taitonsa. : Sen sijaan nykyajan tarina on merkityksellinen. Tämä on ikävä muistutus siitä mitä ne pelitkin olisivat voineet tarjota. Ne ovat selvästi haaskanneet potentiaaliaan runsaasti tässä kohden.

Pieniä huomioita filosofiasta

"Assassin's Creed" -pelit ovat aina olleet sellaisia että niissä on otettu syvästi huomion vastustajat. On kuin pelit olisi rakennettu sen Sun Zun idean varaan, että jos tuntee itsensä ja tuntee vihollisensa, on voittoisa. Elokuvassa tätä on sen sijaan vähemmän. Temppeliherrat ovat elokuvassa aika latteita, alleviivatun pahoja. He vastustavat vapaata tahtoa ja haluavat tuoda maailmaan rauhan poistamalla aggressiivisuuden. Tämä on latteammin ja yksinkertaisemmin kuvattu kuin yhdessäkään pelissä. Toki sävy utilitarismissa ja vapaassa tahdossa on ollut mukana peleissäkin alusta asti. Mutta ei aivan näin alleviivatussa muodossa. (Ei edes "AC:Syndicatessa".)

Tätä on jossain määrin alleviivattu siinä miten peleistä tuttu mutta heikosti selitetty limbo tarkoittaa. Peleissähän merkittävien temppeliherrojen surmaamisen jälkeen tulee erikoinen keskustelu joka ei selvästi ole tapahtunut normaalissa menneisyydessä. Joskus ympärillä on hirveästi vihollisia mutta temppeliherra ehtii harrastamaan dialogia tai monologia. Elokuvassa limbo on kuvattu yksinkertaisesti siten että regressio on katoamaisillaan. Eli yhteys muinaisen esihistoriallisen esi-isän muistoihin on katkeamaisillaan eikä kunnon synkronisaatiota saada. Elokuvassa tämä yhteys vaarantuu aina kun esi-isä tekee jotain hyvin rankkaa. Kuten vaikkapa uskon hypyn korkean tornin huipulta. (On tavallaan hienoa miten elokuva kiertää sitä miten epäuskottava tämä hyppy on ; Esi-isän uskon hypyn tekeminen katkaisee yhteyden ja aiheuttaa jopa väliaikaisen halvaantumisen modernissa assassiinissa.) Murha on selvästi vaikuttavampi kuin voisi antaa ymmärtää. Elokuvan cool -efekteiltä voi olla vaikeaa huomata että tämä tarkoittaa sitä että temppeliherran tappaminen ei ole kovin yksinkertainen asia elokuvassakaan. Toisen, vihollisen, tappaminen kasvokkain uhkaa katkaista yhteyden.

Elokuvassa on tuettu sarjaa peleihin sopivalla pseudotieteellä. Esimerkiksi MAOA -geeni mainitaan soturigeeninä joka liittyy assassiineihin. Assassiinit nähdään väkivaltaisina, jopa väkivaltaisuuteen määrättyinä. (Elokuvassa geenit ovat kovasti määrääviä eivätkä tilastollisia komplekseja joilla on heritabiliteettia. Tämä tuottaa joitain ongelmia elokuvan filosofiseen eheyteen. Vapaata tahtoa ei ole assassiineillakaan?) Tämä toki sopii ajatukseen siitä, miten assassiinit tuntuvat olevan sukua toisilleen.

Tässä suhteessa voidaankin nähdä että animusta on käsitelty sellaisella tavalla jona se näkyi alleviivatusti pelisarjan alkupuolella. Se on selvästi myös terapointilaite. Elokuvassa Callum Lynch ei ole hoitanut elämäänsä kovin hyvin. Hän on selvästi aggressiivinen ja väkivaltainen. Asioita ratkaistaan väkivallalla. Se on hänelle luontevaa. Menneisyydessä käyminen tuottaa hänelle paitsi taitoja bleeding effectin kautta, niin myös ymmärrystä hänen omasta paikastaan maailmassa. Tässä mielessä voidaankin sanoaa että assassiinien elokuvassa hämmentävän dogmaattisena näkyvä normisto onkin se rajoite jolla aggressio kanavoidaan. Ilman tätä se olisi vain kohdistamatonta kaaosta. Sen kanssa se on väline hyvään.

Tiettyä vanhakantaisuutta on myös se, että tässä käsitellään Eedenin omenaa. Eli yhtä artifaktia johon kulutettiin aikaa ensimmäisissä AC -peleissä ja jotka ovat olleet oikeastaan ilman mainintoja viimeisimmissä. Se on tietekin siitä hyvä että se on myös ei-peliä-pelaaville tuttua. Toki osaa voi häiritä se, että eedenin omenaa käytetään hyvin erikoisella tavalla. Se on sekä lankeemuksen siemen ja avain vapaaseen tahtoon. Tässä mielessä synnin omenaan tuleekin sävyjä joissa se on toivottavaa. Tämä häirinnee uskovaisimpia katsojia. Tosin temppeliherrojen ristisymbolit tekevät tässä huomattavasti vahvempaa työtä, heitä tuskin voidaan saada hyväksymään pelin maailmaa.

On toki kiinnostavaa huomata miten elokuvan "terapoimaton" Lynch sanoo olevansa nälkäinen ja kertoo miten hän aikoo syödä omenan. Toisaalta temppeliherrat haluavat kontrolloida ihmisiä rauhaan omenan avulla. He haluavat käyttää sitä. Assassiinit sen sijaan piilottavat omenaa, muun muassa hautaavat sen Kristoffer Kolumbuksen hautaan. He omistavat omenan ja pitävät sitä hallussaan jotta voisivat olla käyttämättä sitä. Tämä on jotain jonka fundamentalistikristillisinkin katsoja saattaa hyväksyä. Ehkä. Jos huomaa siltä kaikelta muulta.

Pelin uskon hyppy on mielenkiintoinen symboli josta on tehty merkittävämpi kuin peleissä. Siitä on tehty ikään kuin mittari joka testaa Lynchin valmiutta. Elokuva siirtää mahdollisuuden uskon hyppyyn myös elokuvan tosimaailmaan. Ja se tekee sen hyvin. Lychin annetaan aluksi yrittää paeta Abstergon laitoksesta. Hän päätyy korkealle tasanteelle ja hänelle sanotaan että hän voisi vain hypätä vapauteen. Hyppy on niin korkea että se määrittyy selvästi samaksi kuin itsemurha. Elokuvan edetessä korkealta tehtyjä hyppyjä käytetään sitten asteittain siten että assassiinien vapautuminen onnistuu kun Lynch käynnistää tapahtumaketjun jonka ytimessä on onnistunut uskon hyppy. (Joka jostain syystä päättyy "supersankarilaskeutumiseen" eikä selälleen heinäkasaan.) Selvästi assassiinien fanaattisuus on hyvä asia kun se ohjaa aggressiota ja mahdollistaa yliluonnollisen impaktinkeston. (Ei mulla muuta.) Pelit ovat jotenkin onnistuneet tiivistämään tämänkin kauniimmin kuin elokuva.