Dale McGowan on kirjoittanut "Atheism for dummies" -kirjan. Kirjan, jonka tekeminen on ollut hieman haasteellista sillä, pahoista kielistä huolimatta, ateisteilla ei ole keskusauktoriteettia. Ei vatikaania. (Jostain syystä Dawkins -keskushahmoksi glorifioijat eivät paheksu jos kristityillä on vatikaani tai jokin auktoriteetti johon he viittaavat argumenteissaan.) Kuitenkin siitä voidaan sanoa jotain tutkimalla ihmisiä.
McGowanin mukaan eräs erikoisimmista huomioista oli se, että ateisteja on yleensä ollut melko vaikeaa tutkia. Yllättäen heidän sanomisensa ja nimensä ovatkin usein jääneet talteen sitä kautta että vihaiset kristityt ovat kirjoittaneet kommentaareja. Näissä on lainattu teoksia hyvinkin suurella pieteetillä - tarkimmat ovat sellaisia että joka ikinen lause on kommentoitu. Ja näin alkuperäinen teos ja ateistien sanomiset ovat säilyneet. (Vaikka eräässä tälläisessä tapauksessa alkuperäisteosta oli etsitty isolla työllä ja poltettu.) Ateismi on muutoinkin ollut piiloateismia.
McGowan korostaa että nykyisin ateistit ovat siitä erikoisia että he ovat hyvin usein käännynnäisiä. Ja kun heiltä kysytään heidän suhdettaan uskontoon, se on negatiivinen. Uskonnosta mieleen tulee ahneus, tekopyhyys, kaksoisstandardit ja se, että uskonnon nimissä oikeutetaan poliittisia aktioita joita henkilöt pitävät epäeettisinä. (Ja tietysti se, että Jumala on ateisteista hevonpaskaa. Mutta vastustus on yllättävän vahvasti primaaristi eettistä erimielisyyttä ja ateistista vasta ikään kuin sekundaarisesti. Molemmat puolet ovat läsnä mutta etiikka on jotenkin leimallisempi.)
He ovat julkisesti ateisteja. Samalla uskonnolliset yhteisöt kuitenkin mielellään käyttävät laskutapoja joilla ateismi muuttuu tilastollisesti piiloateismiksi. Esimerkiksi ruotsissa katolinen kirkko laskee jäseniään eräänlaisen "kulttuurikatolisuuden" kautta. Ja näin katolisuus on numeroina kannatetumpi kuin mitä kyselututkimukset ihmisten vakaumuksista sanovat.
Nähdäkseni tässä kaikessa on jotain hyvin oleellista.
Ensimmäinen asia on tietysti se, että julkiateismi vaatii sitä että mitään inkvisiitiota ei ole. Nykykulttuurin uskonto ei ole kovin paha. Kuitenkin samalla on selvää että ateistit tuntevat juuri sen kulttuuripiirin josta ovat irtautuneet. Ja tätä kautta se, että ateisti moittii kristittyjä viittaa hyvinkin usein siihen että henkilö astuu omaa sukuaan ja kasvatustaan vastaan. Moitteen ongelmakohdat ovat tätä kautta relevantimpia ja perustuvat omakohtaiseen kokemukseen ja kulttuurin tuntemukseen. (Kenties siksi moni ateisti täällä moittii ahkerammin kristittyjä kuin islamisteja.)
Ja toisaalta kun katsotaan evankelis-luterilaista kirkkoa voidaan huomata että sekin harrastaa vallankäyttöä joka perustuu jonkinlaisen "kulttuurikristillisyyden" varaan. Kirkon eräs suurimmista ongelmista onkin siinä että kun katsotaan sen jargonia, se on täynnä sellaista puhetta että ateistikin voi kuulua kirkkoon. Tälle annetaan paljon perusteita. Tämän ideana on tietysti sekä suvaitsevaisuus että rahanansaitseminen. (En usko dikotomisiin hyvä-paha -motiiveihin tässä kohden.) Mutta käytännössä tälle annetaan melkoisen vähän tilaa koska kirkko oikeuttaa uskonnollisia toimintoja viittaamalla jäsenlukuihin. Eikä niihin lukuihin joissa kerrotaan kuinka monta prosenttia ihmisistä uskoo Jeesukseen henkilökohtaisena pelastajanaan. Kirkon jäsenmäärää käytetään suurena lukuna joka muka jotenkin tekisi tuosta Jeesusta pelastajanaan pitävien määrää suurena. Ja tässä kontekstissa ateistin kirkon jäsenenä oleminen viittaa siihen että hän on jotenkin koijattuhuijattupuijattu korulauseilla ajamaan käytäntöä jota hän tuskin kannattaa.