Pieni rant ; Pasifismiteoriasta ja yhteiskunnan puolustettavuudesta.

Kun katsotaan pasifismia, moni konservatiivi näkee että pasifistit eivät ole rehellisiä. Eli kysymys ei olisi väkivallan vastustamisesta ehdoitta. Vaan että tosiasiassa pasifisti tappaisi puolustaakseen omia rakkaitaan, perhettään ja vastaavia. Teoria voi kuulostaa häijyltä mutta nykykonservatiivikontekstissa se on suunnilleen kohteliainta mihin he pystyvät. Sillä he uskovat itse olevansa samantapaisia kostokoneita.

Teoria ei ole välttämättä tosi. Mutta otan sen nyt tässä blogauksessa kuitenkin vakavasti. Se nimittäin muuttaa pasifismin yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Jos jokainen ihminen on valmis tappamaan itselleen tärkeiden asioiden, läheistensä ja vastaavien vuoksi ja hän ei ole valmis tappamaan yhteiskunnan vuoksi se johtuu siitä että yhteiskunta ei pidä sisällään hänelle itselleen tärkeitä asioita.

Tämä voi tarkoittaa anarkismia, teoriaa siitä että yhteiskunnalla ei saa olla rakenteita. Mutta toisaalta se voi kertoa siitä, että yhteiskunnan rakenteet ovat huonot. Jos joku kieltäytyy taistelemasta Assadin tai ISIS -joukkojen puolesta tämä tuskin kertoo arvotyhjiöstä tai anarkismista, itse asiassa toiminta voidaan nähdä evidenssinä juuri päinvastaisesta.

Itsekin olen periaatteessa sitä mieltä että Suomi on yhteiskuntana sellainen että se on vielä taistelemisen arvoinen. Etenkin kun vertaa niihin vaihtoehtoihin joita de facto olisi tarjolla. Tilanne on siitä huvittava että moni konservatiivi tuntuu lietsovan maanpuolustushenkeä juuri sellaisilla strategioiolla jotka lähentävät maamme henkistä tilaa Venäjän ja muiden vastaavien maiden kanssa. Joka siis tosiasiassa totta ollessaan sanoisi että yhteiskuntarakenteemme eivät olisikaan niin puolustamisen arvoisia. Tämä toki vieraannuttaa näistä patriooteista, ei niinkään maanpuolustuksesta.

Yhteishengestä puhujat tuppaavat tuomaan esille kristillisiä arvoja. Ja jos minä sotatilanteessa olen kristillisyyden vuoksi valmis jonkun ampumaan, se koskee enemmän niitä tilanteita joissa minulle yritetään pakottaa kenttäehtoollista kuin yhtään mitään muuta. (En tapa kristittyjä mutta ihminen joka pakottaa minut ottamaan ehtoollista tai ottamaan muuhun uskonnollisuuteen osaan joutuu käyttämään tavoitteen mitenkään relevantisti saavuttaakseen keinoja joiden edessä itsepuolustus on, ei vain jotenkin eettisesti perusteltu vaan ennen kaikkea relevantti ja todennäköinen optio.)

Olen toki hieman huvittunut kun pro-kristillinen vauhkoaja tulee kertomaan että minun kannattaisi tukea hänen aatelukkiutunutta kusipäisyyttään kun vaihtoehtona olisi muslimit. Mielestäni militantin VOK -polttopullo-oikeiston ja militantin rekka-autolla päin kansanjoukkoja iskijöiden välillä on liikaa analogisuutta jotta voisin pitää niitä "aivan erilaisina asioina".

Tosin jos jokin epäanalogia olisi haettava niin se olisi siinä että militantit muslimit toisaalta kyllä todennäköisesti silpoisivat, dekapitoisivat ja toimisivat muutenkin aggroilevasti niitä kusipääkristitty-yksilöitä vastaan joihin koen syvää kostonhimoa. Ja joille nykyinen kristillinen yhteiskunta ei ole tehnyt mitään.

Joten en tiedä miten suhtautua näihin ehdotuksiin. Kenties tämä lisää maanpuolustusintoa. Mutta jos ja vain jos olen oikeasti niin mielisairas että haluan toteuttaa kostofantasioitani livenä ja omakätisesti. Toivon että en ole näin mielisairas.

Joko räjähtää pinkka tai hermot?

Uutisten mukaan armeijan "ylpalvoa" on muutettu. Esiin on nostettu ennen kaikkea yksi muutos. Armeijassa ei ole enää pinkkaa. Eli armeijan siniruudullisen päiväpeitteen jokailtaista taittelua penkille.

Tämä on erinomainen esimerkki siitä miten armeija ja sotataidot kehittyvät ajan mittaan, muuttuvat modernimmaksi ja paremmaksi. Huono puoli tässä on tietenkin se, että vanha sotilaskoulutus muuttuu merkityksettömäksi. Pinkan kasaaminen on omalla kohdallani ollut se taito jota en ole osannut ennen armeijaa ja jonka olen osannut sen jälkeen. Pinkan tapauksessa suunnilleen ainut asia jonka armeijassa opin on siis muuttunut täysin tyhjäksi.

Toki tähän on suhtauduttu erikoisilla tunteellisuuksilla. Esimerkiksi Jukka Halonen oli kovasti pahastunut. Syylliseksi kelpaa jopa työnsä vuosia sitten lopettanut Tarja Halonen. Reagoinneissa tuntuu paistavan läpi se, että pinkan kasaaminen olisi jotenkin isku miehisyyttä vastaan. Tässä on ilmeisesti kyse siitä että kun eräät iskulauseet kertovat että armeija tekee miehiä, niin kaikki muutokset armeijaan ovat myös muutoksia miehekkyyteen.

Itse en tosin kykene keksimään juuri mitään naisellisempaa kuin vuodevaatteiden taittelu joka ikinen päivä. Armeija onkin toki paikka jossa sotilaat tekevät joka päivä töitä jotka koetaan kovastikin "naisten duuneiksi" siviilissä. Tämä ei jää pelkkään vuodevaatteiden taitteluun vaan koskee laajemmin kaikkea. Armeijalla on hyvin laajakirjoisesti feminiininen asenne kaapin järjestelyyn, vaatteisiin, siivoamiseen ja perunateatteriin. Ymmärrän toki että tämänlainen kotitalousnormaalikoulu on hyödyllistä siinä mielessä että muuten miehekkäät miehet voisivat kokea tälläiset työt iskuksi miehekkyyttään vastaan. Ja että siksi armeija on ainut paikka jossa moni machoudetaan herkkä mies voi tälläiset taidot ylipäätään oppia.

Toki armeijassa on muutakin. Homomaisuutta. Oma mielikuvani armeijasta on se, että se mikä ei ollut naisellista oli jotenkin homoseksuellia. Suurin osa armeija -aajsta meni uniformuissa kuljeskeluuun rynkkyjumppaan joka muistutti tyttöjen urheilussa harrastettua haara-perus -loikkimista. Mutta ehkä armeija tekeekin pojista miesten miehiä. Kun lähtökohta on tämä, näkisin että pinkkamuutos on tuskin tässä se ratkaiseva askel homosteluun. Itse asiassa juuri mikä tahansa muutos armeijaan tekisi siitä miehekkäämmän paikan. (Minä olen nössiäinen ja vietän silti heteronormatiivisesti miehekkäänpää ja väkivaltataitoista arkea nyt kuin koskaan armeijassa.)

Tälläinen kalkkisten karsiutuminen on tietenkin luontevaa. On selvää että modernia sodankäyntiä ei käydä kivikautisin menetelmin. Armeijassa ei ole aikoihin opetettu myöskään pitkänmiekan käyttöä. Osa kalkkiksista vaan luulee että kyse on jostain miehekkyyden tuhoamisesta. He eivät ehkä ymmärrä että he itse ovat ajastaan jälkeen jääneitä neitejä.

Mikään ei ole niin stereotypioiva kuin feministi - paitsi antifeministi

Melko usein kuullaan ns. feministimiehistä tai profeministimiehistä jotka korostavat että he eivät tarvitse miesasialiikkeitä vaan nimenomaan feminismiä jotta heidän itsensä ongelmat ratkeavat. Näkökanta on sinänsä järkevä että;
1: Moni feministi ainakin ideaaliensa taholla tavoittelee nimenomaan tasa-arvoa eikä naisasiaa. Näin ollen kaikki feministit eivät ole telaketjufeministejä. Luultavasti suurin osa ei ole.
2: Suuri osa miesten ongelmista on itse asiassa miesten sisäistä valtapeliä. Miesasialiikkeen takana tuntuu usein olevan vahva ajatus siitä että feministit eivät anna heidän olla miehiä. Ja mieheys on tässä sidottu sellaisiin miehekkyyden piirteisiin jotka ovat tuttuja jokaiselle minun ikäiselleni nörttipojalle. Ne ovat todellakin niitä miehekkyyspiirteitä joiden puutteesta oudot neitimäiset nösseliinit ovat saaneet päätään pestyksi vessanpytyssä. Toisin sanoen feministit ajavat tiettyjen sukupuolistereotypioiden purkua. Jotka eivät ole olleet "mahdollisuuksia tai jotain jota on saanut tehdä jos on itseä innostanut" vaan jotka ovat olleet enemmänkin "vaatimuksia siitä mitä sinun on tehtävä jos jalkovälissäsi on tietty sukupuolielin."

Mutta.

Minulle on kerrottu että kaikki tärkeimmät asiat tulevat yleensä "mutan" jälkeen. Niin tässäkin tapauksessa. On nimittäin huomattava että ylläoleva lähestymistapa nojaa siihen että kohta 1 kuvaa ihanteita. Mutta tosiasiassa kun puhutaan rakenteista ja käyttäytymisestä niin pitää kuvata käytänteitä. Ja tätä ei voi tehdä siten että yrittää tehdä kuten Meriläinen, eli vain määritellä feminismi ikään kuin sanakirjatsolla tasa-arvon ajamiseksi ja selittää tämän jälkeen että kaikki feministien toimintaa, aktiviteettia ja järjestelmän kritisoiminen on by definition tasa-arvon vastustamista.

Toisaalta siinä unohtuu se, että aika moni feministi todellakin unohtaa kohdan kaksi vaatiman tilanteen. Eli sen että kysymys ei ole sukupuolien välisestä taistelusta. Hyvin moni feministi näkee että feminismissä on kysymys miehet vs. naiset -tilanteista.

Ja tämän vuoksi feministit esimerkiksi pahastuvat jos korostetaan että tosiasiassa monet naisten ulkonäköpaineisiin kohdistuvat asiat ovat naiskulttuuria jossa naiset näyttävät menestystään kilpailemalla toisia naisia vastaan. Naisia ei saisi näyttää tai kuvata toisiaan selkäänpuukottavana koska tämä olisi naisten stereotypiointia. Ja sen vuoksi pitää väittää että miehet ovat markkinakoneistossa asettaneet miehien vaatimat seksikkyyskriteerit joksikin ulkonäköpaineiksi joita naisten olisi uhreina toteltava. Sen sijaan naiseutta tulisi lähestyä sisareutena. Joka taas johtaa väkisin siihen että yhteinen sisaruus koskee sukupuolielinten kantamista eikä sukupuolistereotypioita.

Vastaavia ongelmia ja kritiikkejä ei kuitenkaan nouse silloin kun joku puhuu siitä miten feminismiä tarvitaan koska sovinisteilla on vaatimuksia miehisyydelle. Vaikka olisihan se vähätteelvä ja loukkaava sukupuolistereotypia sekin, että miehet ovat toisiaan piinaavia aggressiivisia paskiaisia. On selvää että sukupuoli halutaan nähdä kulttuurisena ilmiönä niin että mieskulttuuri sovinistimiesten kautta sortaa esimerkiksi nössömiehiä. Mutta vastaavaa purkua biologisen ja kulttuurisen sukupuolen kohdalle ei haluta tehdä naisten ulkonäköasiassa.

Onkin melkolailla selvää että kun katsoo feministien toimintaa käytännössä, niin siellä masinoidaan esimerkiksi kampanjoita hyvin sukupuolittuneesti. Ymmärrän toki että esimerkiksi kehitysmaiden tyttöjen koulutukseen panostetaan. Mutta en ole nähnyt feministien ajavan yhtään ainutta poikia koskevaa kampanjaa. Joka vihjaa siitä että kampanjoissa on käytännössä aina kysymys primaaristi sukupuolen tukemisesta.

Syynä on varmasti osittain se, että feministiaktiiveissa tuntuu olevan voimakas yliedustus naisia. Ja naiset tuntevat miesten elämää ja miesnäkökulman ongelmia huonosti. Ja tekevät tätä aivan samoista syistä kuin miehet tunnistavat naisten ongelmia huonosti. Kysymys ei ole varmasti useinkaan motiiveista vaan vieraantumisesta. Valitettavasti käytännön tasolla elämme valtarakenteissa ja vastaavissa, joten tilastollisen naisyliedustuksen vaikutus elämässä on aivan sama kuin jos feminsitit olisivat asennevammaisia telaketjuilijoita. Ja minua kiinnostavat vain seuraukset.

Minulle ei esimekriksi tule mieleen yhtään sellaista tapausta jossa feministiliikkeet olisivat tarttuneet miesten ongelmiin. Kun naiset slutwalkaavat, on kyseessä raiskauskysymys jota korostetaan nimenomaan naisnäkökulmasta niin että puskaraiskaaja on oletetusti mies ja uhri nainen. (Muutenkin feministien puolella korostuu että on tärkeää että "opetetaan miehet että eivät raiskaa".) Tämä on aiheellinen ja tärkeä aihe puolustettavaksi. Mutta kyseessä ovat naiset ja naisten oikeudet. Kun naiset puhuvat liian haarat levällään julkisissa liikennevälineissä istuvista miehistä on aihe sekä triviaali että miessukupuolta vastaan käyvä. Kenties se marginaalisesti lisää joidenkin naisten mukavuutta.

Muistan tämänlaisia ja monia muitakin. Mutta en muista yhtään kampanjaa jossa feministitaho olisi parantanut miesten asioita tai vetänyt kampanjaa tästä näkökulmasta. Tämä on erikoista koska kuulemani mukaan feminismissä ei olisi kysymys sukupuolinäkökulmittuneesti naisisasialiikkeestä, vaan nimenomaan tasa-arvosta.

Toki lähellä on käyty. Feministit ovat moittineet - joskaan eivät kampanjoineet - armeijaa. Tässä tosin on usein korostunut se, että haastateltu nainen kertoo miten lapsena hän oppi sen että miehet saavat mennä armeijaan. Ja siksi feminismin saavutuksista onkin mainittava se, että miesten on pakko mennä armeijaan mutta naiset saavat mennä sinne.

Saavutuksista puhuttaessa mennään vielä kauemmas. Jos minun täytyisi keksiä yksi ainut miesten asiaa parantanut aihe jota feministit olisivat puheissa kannattaneet sekä sen puolesta vetäneet kampanjan ja olisivat saaneet tämän muutoksen läpi niin että siihen liittyvä lainsäädäntö olisi muuttunut. Tässä vaiheessa rupeaa lyömään tyhjää.

Eivät kaikki feministit.

Kun kirjoittaa radikaalifeministeistä tai vastaavista, tulee vastaan usein erikoinen puolustus. Puolustus feminismin monikirjoisuudesta ja siitä että ei pidä stereotypioida. Eivät kaikki feministit pidä miehiä jonain ongelmana joka korjautuu geeniteknologialla.
1: Muistan kuinka eräs feministiksi itseään kutsuva radikaali oli innoissaan syntyvyysteknologiasta. Hän ihannoi ajatusta jossa kohdut tai keinokohdut mahdollistavat sen että lisääntyminen voitaisiin tehdä ilman miehiä. Hän ihaili eksplisiittisesti sitä että tämä osoittaa miehet tarpeettomiksi että tästä olemukseltaan - ei kulttuurisesti manipuloidulta kompleksiltaan, vaan olemukseltaan - aggressiivinen osa ihmiskunnasta saadaan poistettua.

Feminismi käytännön tasolla näyttääkin siltä, että (a) naissukupuolta koskevissa aiheissa osoitetaan tukea ja (b) miessukupuolta kohtaan nostetaan kritiikkiä haarat leveällä istumisen tapaisen suuruusluokkaisissa asioissa (c) naispuolella kritiikkiä nousee vain jos joku ei osoita tukeaan tarpeeksi selkeästi (d) miesten ongelmien esiintuominen on uhriutuimista (e) ja asian puolustaminen mansplainaamiseksi ja derailaamiseksi eli siitä että keskustelu viedään vääriin näkökulmiin ja aiheisiin (f) ongelma yritetään määritellä ytimeltään naisten ongelmaksi niin että miehet eivät ole aitoja uhreja.

Siksi esimerkiksi väkivallan kohdalla on selvää että kampanjoissa ja puheissa yleisesti
1: Oletetaan että feministien tärkein tehtävä on opettaa että miehet eivät hakkaisi puolisoitaan. (Mikä on tietenkin tärkeä asia.) Tässä nalkutusnäkökulma jossa ajatellaan miehen olevan jotenkin sanallisen väkivallan piinaama ja väkivalta olisi siksi perimmiltään naisten aiheuttamaa on sovinismia. (Minusta ymmärrettävästi.)
2: Perheväkivallassa on ihan konkreettisesti esimerkiksi vastustettu tutkimuksia joissa on korostettu että naisetkin hakkaavat puolisoitaan. Näitä ei saa tehdä koska ilman tutkimuksiakin on tiedetty että miehet hakkaavat useammin.
3: Se, että naiset ennen kaikkea yliedustetusti hakkaavat lapsiaan ei ole johtanut kampanjoihin joiden teemana olisi "opettaa naiset olemaan hakkaamatta" vaan tässä vedetään sympatiaa alisteisesti kotiin jääviä naisia kohtaan. Väkivalta sekä määritetään perimmiltään miesten aikaansaamaksi.
4: Toisaalta naisten kohtaama raiskaaminen on miesten yliedustamaa ja tätä vastaan on kampanjoitu ahkeasti feministisesti. Ja tätä vastaan on kampanjoitu. Mutta kun katsotaan miesten kokemaa ulkona tapahtuvaa väkivaltaa, feministit mielellään kertovat tästä lähinnä sen että koska väkivallantekijä on yleensä mies, niin tämä ei koske mitenkään feministejä. Näkemys on kiinnostava koska voidaan väittää, kuten profeministi alussa sanookin, että tämä johtuu miesteemoista joiden purkaminen on feministien asia niin että miesprofeministi hyötyy prosessissa. Jostain syystä miesten kokemaa väkivaltaa kohtaan on feministien parissa taisteltu aika vähän. (Ja näin tehdään vaikka yksi tyypillisin väkivalta ei olekaan kahden alfamiehen kohtaaminen vaan se, että wannabe alfamies on pettynyt elämäänsä ja hakkaa jonkun sellaisen miehen jota pitää neitimäisenä, koska tämänlaisen hakkaamisesta ei tule häpeää, mutta hakatessa ei tule itselle mainittavaa riskiä.)

Mutta käytännössä kaikki feministit eivät ole tämänlaisia.

Eivät kaikki feministit toimii. Toisaalta tässä ongelmana on se, joka voidaan ottaa opiksi suoraan feministeiltä itseltään. Siellä nimittäin tunnetaan ihan hashtag-korttina asti ajatus "not all men". Eli jos joku sanoo miesstereotypiaan että eivät kaikki miehet, niin se nähdään itsessään jonain joka on ilmiselvästi väärä. Se on feministien parissa ikään kuin natsikortti jonka käyttäminen osoittaa että feministien kriitikko on väärässä.

Tilanne on toki siitä kiinnostava että jos puhutaan vaikka siitä että pitää opettaa että miehet eivät raiskaisi, taustalla on seksistinen yleistys. Kun puhutaan miehistä ja maskuliinisuudesta ja siitä miten nämä toimivat yhteiskunnassa jonain helposti kuvailtavana kompleksina ja valtarakenteena tehdään yleistys. "Notallmen" on siitä erikoinen, että kun feministi tekee siitä "kortin", hän sanoo jossain määrin että feministien tekemä seksistinen yleistys ei olekaan seksismiä, vaan seksistisen yleistyksen korjaaminen on seksismiä.

Mutta tavallaan heillä on tässä kuitenkin pointtia. "Notallmen" on vähän kuin se miten maahanmuuttokritiikissä korostetaan miten erilaisten väkivallantekojen, jopa silloin kun kyseessä on toistuva oleellisesti samannäköisenä toistuva VOK -polttopulloilu, tekijät ovat yksittäistapauksia jotka eivät mitenkään ole yleistettävissä. Ja selvää on että tässä lähinnä siivotaan omaa pesää.

Olen itse asiassa suunnilleen sitä mieltä että ideologian rajat on helppo tunnistaa. Ne joita ideologia leimaa ja joita vastaan tämä suoraan käy ja joita tämä kritisoi. Ne ovat ne jotka eivät ole tätä ideologiaa. Ne asiat joiden kohdalla ideologia sanoo "ei kaikki meistä" ovat itse asiassa nimenomaan niitä ikäviä tosiasioita jotka ovat oleellinen osa tätä ideologiaa. Jos ei olisi, ei tätä irtautumista tarvitsisi tehdä ja voitaisiin tehdä sitä mitä yleensä. Eli käydä haukkumaan ja kritisoimaan tätä tekijätahoa. Asia on oikeasti suunnilleen näin yksinkertainen. (Jos ei muuten niin sillä tavalla jossa 69% ihmisistä näkee aivan kaikessa jotain perverssiä.)

"Not all men" itse asiassa vähättelee tai kiistää yhteyttä. Ja tätä kautta syntyy helposti ilmapiiri jossa ongelman syy-yhteyksiä vähätellään. Siksi on esimerkiksi totta että kaikki miehet eivät raiskaa - itse asiassa suurin osa miehistä ei raiskaa - mutta kuitenkin raiskareissa on tilastollinen yliedustus miehiä joten kyllä tässä jotain oleellista kuitenkin käsitellään. Se siirtää huomiota pois miehistä jotka raiskaavat ja tämä on siitä ikävää että jos halutaan ratkaista ongelmaa eikä leimata tai pelastaa miehiä niin tämä näkökulmansiirto on epäkäytännöllinen. Aiheena kun pitäisi olla ongelman korjaaminen ja tämän jälkeen puhutaan vain sukupuolista ja jo saavutetuista eduista.
1: Toki ongelmana on se, että usein miehiä leimataan näillä raiskausliitoksilla ja tämä voi olla asiatonta ja tämän purkaminen antaa uutta tietoa, ja tähän purkamiseen vihamielisesti suhtautuminen antaa konkreettista evidenssiä siitä että moni feministi vastustaa miehiä sukupuolena ja vastustaa tämän näkökulman purkamisyrityksiä varsin tunteellisesti.

Konkreettisesti sanoen voidaan sanoa että feministien naisnäkökulmapuolta tehdään liian paljon. Ja "feministit eivät ole sellaisia" -puolustus on jotain joka on väärin aivan samoista syistä. Feministien mukaan hyvätkin miehet voivat olla osana raiskausongelmaa. Jostain syystä tätä samaa ei tunnusteta "hyvien feministien" kohdalla. Ja tämä on osa ongelmaa. Koska feministijärjestelmien määritelmät feminismille ja heidän antamansa ihanteet eivät toteudu kun katsotaan heidän kampanjoitaan ja käytännön saavutuksiaan.

Feminismin ongelmat filosofiassa ja ideologiassa ovat pieniä tai olemattomia. Se on ideana varsin hyvä, kaunis ja ihannoitava. Käytännön tasolla asioita katsoen maailma näyttää hyvin paskalta. Naisasia feministien foorumilla muistuttaa monin paikoin asennevammailua jossain suomi24 foorumilla. Ja vaikka katsottaisiin asiallisia feministejä ja heidän kampanjoitaan voidaan huomata että he ajavat hyviä asioita mutta jättävät toisia hyviä asioita ajamatta. Relevanttius ei ole se jolla näitä valikoidaan, vaan sukupuoli. Siksi jos tyttöjen oikeuksien puolustaminen ulkomailla on tärkeää ja kotimaassa miesten istuminen junissa ei, ei nosteta miesten ongelmissa haaraistuntaa paljon tärkeämpiä ongelmia kampanjalistoille.

En ole keksinyt mitä feministit olisivat tehneet kaltaiseni nörttipojan eduksi tai hyödyksi koskaan missään. Paitsi että moni heistä on toki vittuillut minulle ja pitänyt minua saivartelevana vääriin ja epäkiinnostaviin näkökulmiin keskittyvänä ääliönä. Moni pitänee juuri tätä vittuilua kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävään ongelmaan puuttumisena.

---

Feministit ovat keksineet termin #allmalepanel. Sen teemoituksen mukaan sukupuolifrekvenssit ovat tärkeä osa tasa-arvoa, eikä kyseessä ole vain vittuilu. Suomeen on juuri perustettu feministipuolue jonka jäsenistö on feministisistä järjestöistä tuttuja naisia. Mukana ei ole ainuttakaan miestä. Tästä huomauttamista pidetään vittuiluna. Feministipuolueen jäsenlista onkin #notallmalepanel.

Valetaan sementtii jalkoihin ja pistetään se sit Cooperin testiin

Ylläoleva sitaatti on periaatteessa kevyt heitto. Omalla kohdallani se on myös ns. herättänyt keskustelua. Siinä ytimessä on ollut suoraan sanoen se, että ihmiset sekoittavat urheilun hyödyn ja sen mittaamisen hyödyn.

Sävynä on ollut se, että samanaikaisesti (a) yhteiskunta ei ole vastuussa ihmisten yleiskunnosta (b) koululla ei ole aikaa ja resursseja panostaa juoksemien opettelemiseen. Ja (c) Cooperin testi on silti oleellinen. He eivät ole osanneet kertoa miten Cooperin testiä sovelletaan niin että siitä olisi yhteiskunnallisia hyötyjä. Sen sijaan Cooperin testaamisen hyöty on esitetty jotenkin ilmiselväksi, niin ilmiselvästi että asiasta kysymistä on pidetty trollaamisena. Tämänlainen horse laughin ja ad hominemin yhdistelmä ei tietenkään vakuuta kovin helposti.

Toisaalta asiaa on puolustettu silläkin että mittaamalla saadaan tilastoja. Tieto on toki tietoa, mutta jostain syystä tieto tiedon vuoksi ei ole kovin vahva argumentti. Esimerkiksi samat henkilöt eivät ole olleet halukkaita siihen että ihmisten penisten mittoja mitattaisiin lapsuudesta asti ja niistä tehtäisiin julkisia tilastoja. Tämä on kiinnostavaa koska peniksen mittaamisessa on vähemmän vaihduntaa. Cooperin testitulos kun voi vaihdella vahvastikin, esimerkiksi sen mukaan miten on sattunut nukkumaan ja syömään.

En itse ole suoraan Cooperin testiä vastaan. Esimerkiksi näen että armeijassa Cooperin testit on tehty järkevästi. Niissä tehdään mittaukset aluksi. Sitten on harjoittelua. Ja sitten tehdään uusia Cooperin testejä. Tästä saatuja tietoja voi suoraan käyttää hyväkseen armeijan koulutuksen jatkosuunnittelussa. On varmasti järkevää että tehdään sellaisia joissa syntyy hyvää tulosten kasvua. Ja välttää niitä jotka laskevat kuntoa tai kasvattavat sitä merkittävästi hitaammin kuin monessa muussa järjestelmässä ja tavassa.
1: Esimerkiksi oma Cooperin testitulokseni armeijassa romahti. Syynä on tosin varmasti se, että laihduin armeijassa koko ajan ja olin lopulta 49 kiloinen. Toipumiseen, eli yleiskunnon palauttamiseen ja painon entiselle 60 kilon tasolle nostamiseen meni useita vuosia. Tämä tulos varmasti pistää armeijassa ihmisiä miettimään, etenkin jos niitä on useita. Testaamisesta voi siis olla hyötyä.

Ongelmana ei siis ole itse testi vaan se, että ylipäätään kun puhutaan asioista on syytä tietää kaksi asiaa (a) vain se mitä ominaisuutta mittaa ja jonka kehitystä seuraa voi kehittää järkevästi ja tieteenmukaisesti. Eli jos et mittaa, et oikeasti tiedä. (b) Jos teet pelkkiä mittauksia, se ei muuta ominaisuutta. Eli mittaaminen mittaamisen vuoksi ilman sovelluksia on ajan ja rahan haaskaamista. Turhaa. Idiotiaa.

Tosin huomautan siitäkin että urheilussa on ylipäätään ongelma ; Ei siellä opetettaisi oikeaa juoksutekniikkaa. Vaan systeemit menisivät kuten muutenkin. Eli jalkapalloa pelataan siten että jaetaan joukkueet ja sitten pelataan ja kilpaillaan. Ja ihmetellään miten osa on niin huonoja. Ja miten ne osaavat jotka ovat jalkapallojoukkueessa jossa opetetaan esimerkiksi sitä miten eri tavoilla jalkapalloa potkaistaan ja minkälaisia strategioita on olemassa kun halutaan kuljettaa palloa maaliin. Huonoimpien tietotaito onkin siinä että he yrittävät lähinnä koskea palloon ja laskea monta kertaa näin tapahtui. ; Jos matematiikkaa tehtäisiin kuten urheilua, standardina olisi että jokainen oppitunti olisi matikkakisa jossa olisi joukkueita. Joihin jotkut valittaisiin aina viimeisenä. Matematiikkaa ei koskaan opetettaisi vaan jos haluaa oppia matematiikkaa pitäisi opettelu tehdä omin voimin kotona.

Tässä mielessä en odota että kävisi niin että Cooperin testiä oikeasti käytettäisiin siihen että luotaisiin yleiskunnon mukaisia henkilökohtaistettuja kehityssuunnitelmia. Koska urheilu tupataan tekemään siten että pistetään joukkueet jako kahteen ja sitten kaikki pelaavat samalla tavalla ilman ulkoista ohjeistusta.

Omistus ja väkivaltamonopoli

Pekka Lampelto kirjoitti artikkelin jonka mukaan 1% ei omista mitään. "Jatkuvasti jaksetaan jauhaa ja valittaa kuinka maailman rikkain prosentti omistaa puolet maapallon varallisuudesta. Tämä on pölhöpopulismia. Rikkain prosentti ei omista useimmassa tapauksessa oikeasti muuta kuin äänioikeuden myötä osuuden valtiostaan." Lampelton kanta edustaa hyvin tarkasti libertarismia. Juuri sellaisessa muodossa jossa eettiset kannanotot kiistetään ja asiat esitetään muka objektiivisina.

Lampelto sanoo asian suoraan seuraavalla tavalla "Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voida johtaa moraalisääntöjä. Tämä ei ole siis kannanotto, miten asioiden kuuluisi olla. Asiat ovat kuitenkin niin, että yksilöt eivät demokraattisissa maissa omista suoraan mitään, vaan suvereenit valtiot omistavat väkivaltamonopolinsa turvin. Se että rikkaat, kuten kaikki muutkin, nöyrtyvät valtion lakien ja verotuksen edessä on vain merkki siitä, ettei heillä ole todellisuudessa täydellistä suvereniteettia omistustensa suhteen. Valtio voi muuttaa lakeja ja nostaa veroja."

Valitettavasti hänen oma näkemyksensä on nimenomaan Humen giljotiinin rikkomista. Hän vetoaa omistamiseen liittyvään vallankäyttöön ja kutsuu tätä omistusoikeuden essenssiksi. (On muuten hauskaa että hän itse kylvää pejoratiivisia sanoja ja loukkaantuu kun hänelle vastataan kovasanaisesti.) Kun hänelle kerrotaan että omistamisen ja vallan yhteys toki on, mutta tämä ei välttämättä ole omistusoikeuden määrittämistä on kommenttina se, että "Mitä se sellainen omistaminen on, josta joku ulkopuolinen taho päättää?" Samaa voisi tietysti kysyä ryöstötilanteessa jossa väkivaltakoneistoa käytetään omaisuudensiirtoon. De facto omaisuus siirtyy, mutta tätä pidetään omistusoikeuden rikkomisena. Aivan yhtä hyvin voitaisiin perustella että jos valtio varastaa kansalaisiltaan niin se kyllä voi tehdä sen mutta se ei tee siitä omistusoikeuden määrittämistä vaan rikoksen omistusoikeutta kohtaan. Valtio ei omistaisi legitiimisti varastamaansa vaikka se käyttäisi sitä. Ja huvittavaa kyllä juuri tämä on sitä mitä Humen giljotiini tarkoittaisi.

Mutta libertarismissa onkin kysymys juuri siitä että valta muuttuu oikeutukseksi. Ja tätä vallan olemassaolo tunnustaen siitä luodaan deskriptiivinen rakenne siihen mitä esimerkiksi omistusoikeus tarkoittaa. Tämä ei ole nihilismiä tai arvoneutraaliutta. Siinä vain kieltäydytään miettimästä omien asenteiden eettisiä premissejä ja sitten  teeskennellään että niitä ei olisi. Lampelto itse kuvaa prosessia niin että "Mielestäni vallasta ei tule oikeutus, vaan omistus ilmenee vallan kautta silloin, kun tulee ristiriita." Joka perustuu juuri siihen eettisiä premissejä ottavaan prosessiin jonka kuvasin. Libertaristi puhuu omistuksesta ja omistusoikeudesta erikseen ja hänellä ei ole kieltä puhua omistusoikeudesta. Jos olemassaolevasta asiantilasta (is) ei muka päätellä että miten omistusoikeus määrittyy (ought) niin miten voidaan sanoa että omistusoikeus kyseenalaistuu jos joku ulkopuolinen siitä päättää? Eikö se että joku on (a) sisäpuolinen ja (b) ulkopuolinen ja (c) vallassa ole faktuaalisia tosiasioita?

Onkin hauskaa että Lampelton näkemys edustaa varsin klassista liberarismia tässä mielessä. Mutta jos todella on kuten hän sanoo ;  "Jos todella haluaa omistaa jotain, on hankittava oma puolustuskykyinen armeija ja olla alistumatta kenenkään muun tahdon alle. Esim. suomalaisten veroja ei tällä hetkellä määrää Venäjän valtio, vaan Suomen valtio, koska Suomi on itsenäinen, puolustuskykyinen maa. Valitus rikkaiden omistuksista on siis jonnin joutavaa puhetta. Ei ole mitään järkeä syyttää rikkaita, kun syypää resurssienjakoon on poikkeuksetta valtio." ; on hänen oma kannanottonsa kokonaisuutena hyvin omituinen.

Sillä eihän hän tässä todista että 1% ei omista mitään. Vaan nimenomaan hän osoittaa että on olemassa sotilaallista valtaa käyttävä taho. Se jolla on perimmäinen valta armeijaan. Ja vaikka tällä ei näennäisesti olisi omistusta, niin hänellä on silti käytännössä kaikki omaisuus. Hän kun voi ottaa sen haltuunsa. Kun tämä vaihtoehto tuodaan esiin, Lampelto puolustautuu "Se, ketä armeija (väkivaltamonopoli) kulloinkin tottelee, sillä on valta. Suomessa se enemmän tai vähemmän tottelee puolustusvoimien komentajaa, joka tottelee valtioneuvostoa, joka tottelee eduskuntaa, joka erinäisten mekanismien kautta tottelevat enemmän tai vähemmän äänestäjiä." Mikä on tietenkin destruktiivista. Jos tosiasiasssa ihmisillä on väliaikainen keinotekoinen ja näennäinen omistus jos heillä on rahaa tilillään koska väkivaltapotentiaalin perimmäinen valta omistaa kaiken, ei tosiasiasa ole niin että äänestäjä omistaa vain äänensä, vaan tämä ääni on perimmäistä valtaa väkivaltapotentiaaliin. Jos armeijan valta on perimmiltään kansalla niin sitten kansa perimmiltään omistaa sen mitä omistaa. Tässä mallissa on jälleen se "1%" jolla on aivan sikana rahaa tilillään.

Onkin herkullista miettiä asiaa niin että Lampelto edustaa hyvin klassista libertaaria joka on ylpeä omasta fiksuudestaan. Tämä fiksuus kuitenkin näkyy lähinnä siten että hän on pakonomaisesti kaikesta erimielinen vasemmistolaisten kanssa. Ja kun tämä kokonaisuus laitetaan yhteen se on sisäisesti yhteensovittamattomissa. Kokonaisuus ei ole looginen. Lampelto joutuu tilanteeseen jossa hänellä on jokaiseen yksittäiseen vasta-argumenttiin vastaus. Mutta näiden vastausten asenteet ovat keskenään ristiriidassa. Hän on siis hyvin valmistautunut voittamaan jokaisen yksittäisen taistelun hävitäkseen sodan.

Onkin hauskaa nähdä että
* Omistaminen liittyy väkivaltamonopoliin
* Rikkain 1% ei omista mitään koska valtio.
-> Peruskannanotto on "Kenellä on väkivaltamonopolin perimmäinen valta?" Vastaus tähän on selkeästi "valtio". Koska libertaari vihaa kontrollia ja valtio on hyvä taho syytettäväksi.

Kuitenkin toisaalla väitetään on että
* Väkivaltamonopolia ei ole hallituksella vaan äänestäjillä ja tätä kautta väkivaltapotentiaali on kansalla.
-> Eli jos väkivaltapotentiaaliteoria kuvaa omistamista niin kansa oikeasti omistaa sen mitä omistaa. Mitä on pankkitilillä se on sen kansalaisen omistamaa. Näin ollen 1% todella omistaa juuri sen mitä sanotaan. Vaikka teesi oli että näin ei ole. On selvää että jossain on vaihdettu "omistusoikeuden" määritelmää lennosta. Kokonaisuus on sisäisesti ristiriitainen kyhäelmä.

On kuitenkin hauskaa kuulla armeijasta väkivaltapotentiaalina ja äänioikeudesta armeijan väkivaltapotentiaalin perimmäisenä mahtina, ja huomata että välistä äänioikeus ei ole omistamista ja armeija legitimoi sen muille. Paitsi kun sitten yht'äkkiä väkivaltapotentiaali sitten EI olisikaan se jolla asioita legitimoidaan ja äänioikeus on väkivaltapotentiaalin käyttöä. Miten niin kansalainen demokraattisesti omistaa armeijan jos hän ei omista mitään? Miten hän ei omista mitään jos hänellä on kaikkien muiden kansalaisten tapaan osuus armeijasta?

Tässä on kaiken kaikkiaan niin syvä omituisuus että vaikka miten antaisi tilaa sen tiedostamiselle että libertaristille valtion puuttuminen vaikka verottamalla on ihan kauheaa eli ei eettistä omistusoikeutta, niin ei tilanne näytä kauniilta. Ja vaikka katsoisi että Lampelto vain kuvaa "omistamisen valtarakenteita" ottamatta kantaa "omistusoikeuteen eettisenä konstruktina" tähän "epäreiluusininään" viitaten niin tämä heijaaminen sen kanssa kenellä armeijan perimmäinen väkivaltapotentiaali on tekee kokonaisuudesta joka tapauksessa niin tyhmän että sen kutsuminen "pölhöpopulismiksi" on tarpeetonta kehumista.

Sillä jos perusteesi on että "ei se 1% oikeasti relevantisti omista mitään" ja taustalla on väkivaltapotentiaaliteoria ikään kuin Randilaisen objektivismin multihuipentumana, niin on itse asiassa selvää että jommasta kummasta on luvuttava. Sillä jos väkivaltapotentiaali todella pitää paikkaansa, niin kaikissa tapauksissa valta on hyvin pienellä määrällä.
* Jos kansalainen ei ole armeijan vallassa ja rikkaita potkitaan valtion toimesta instituutiona, niin silloin kansalaisilla ole mitään aitoa sananvaltaa. Ja näin todella valtio voi ohjailla. Tämä viittaa siihen että väkivaltapotentia tosiasiassa olisi muualla kuin vaikka liikemiehillä ja muilla kansalaisilla. Äänestäjä omistaa vain äänensä. Josta seuraa edeelleen se, että väkivaltapotentia kuuluu hyvin pienelle osalle väestöstä joka sitten omistaa de facto kaiken. Jos heillä ei ole oikeasti rahaa tilillään se on näennäistä valtaa koska heillä on suvereeni oikeus ottaa mitä haluavat. Joka oli valtapotentiateorian mukaan se joka määritteli omistusoikeuden.
* Jos kansalainen onkin armeijan vallan takana, niin silloin omistus on se mitä kullakin on pankkitilillä. Tässäkin mallissa vähemmistö omistaa hirvittävästi. Ja itse asiassa tämä 1% koostuu hyvin paljon samoista ihmisistä kuin edellisessä versiossa. (Raha on valtaa, ja sillä saa poliittista valtaa. Jopa vaalikampanjat maksavat jne.)
-> Sillä kuka on perimmäisessä vallassa ei ole väliä. Kummassakin tapauksessa on pieni eliitti joka omistaa suurimman osan. Ja itse asiassa sillä mikä näkökulma valitaan ei ole väliä koska tämä pieni vähemmistö koostuu yllättävän runsaasti samoista ihmisistä. Eli käytännössä väkivaltapotentianäkökulma johtaa väistämättä siihen että vähemmistö, joka itse asiassa on kaikissa skenaarioissa enemmän tai vähemmän sama vähemmistö, omistaa lähes kaiken tai aivan täysin kaiken. Mikä on tietenkin vain täydellsiesti ristiriidassa sen johtopäätöksen kanssa jota Lampelto väitti todistavansa.

Itse toki katson asiaa toisin.

Itse näen ensinnäkin että omistus on enemmän käyttöoikeus kuin kyky ottaa kaikkea haltuun. Voidaan kysyä että onko vallalla väliä jos sitä ei käytännössä toteuteta. Klassisesti on ajateltu että lahja on sitä että joku suo sinulle jotain. Onko lahjaan omistusoikeus? Nähdäkseni niin kauan kuin siihen on käyttöoikeus.

Teologit ovat toki tapelleet tämänlaisista asioista. Toisissa uskomuksissa ihmiselle ei kuulu edes askeltensa ohjaaminen, ja Jumalan kaikkivaltius poistaa jopa ihmisen vapaan tahdon (kalvinismi). Toisaalta osa taas selittää että elämä on lahja jonka saa käyttää vaikka olemalla ateisti vastoin Jumalan tahtoa. Ja se elämä on silti oma.

Kiinnostava ja oleellinen huomio ei ole se, että voiko ihminen olla "kalvinisti" myös libertaarina. Periaatteessa voi. Mutta tosiasiassa tähän kuitenkin liittyy eettinen premissi jossa rikotaan Humen giljotiinia vastaan. Joka taas oli Lampeltolla relevantissa asemassa. Omistusoikeus ei siis ole vain "omistamisen kuvaus" vaan taustalla on hyvinkin vahva henki siitä mikä on aitoa omistusoikeutta ja mikä ei ole.

Ihanat naiset armeijassa

Näin viime yönä omituista unta. Olin jälleen armeijassa, ensimmäistä päivää. Minulla oli hirveästi kannettavaa. Lisäksi minulla oli hirveä kiire. Minun piti löytää kaapilleni hirvittävän nopeasti. Enkä yhtään tiennyt missä minun tupani oli.

Olin siksi jossain aivan normaalissa armeijan kolhoosilaitoksessa jossa oli pitkiä käytäviä ja valkoisia seiniä. Kuljin ja yritin aukoa ovia. Aluksi ovet eivät avautuneet. Sitten ne avautuivat. Ovien takana oli kuitenkin naisalokkaita. Ja ne kaikki olivat purkamassa omia tavaroitaan omiin kaappeihinsa. Ja jostain syystä he tekivät tämän alasti.

Luonnollisesti naissotilaat suuttuivat minulle hirveästi. I felt bad for them mutta yritin selittää että olin vain eksynyt. He olivat silti vihaisia. Yritin poistua paikalta mutta yritin samalla yhä etsiä omaa tupaani. Alastomia vihaisia naisia oli yhä enemmän. Unessa ei silti ollut mitään eroottista tai pornografista.

Sitten törmäsin appiukkooni. (Joka, jumalattoman kiitos, ei ollut alasti.) Selitin että etsin tupaani enkä tiennyt missä olin. Hänkin oli kuitenkin vihainen siitä että kulutin aikaani vieraiden naisten katsomiseen.

En tietääkseni koskaan löytänyt tupaani koska uni loppui.

---

En edes halua yrittää tulkita tätä unta freudilaisittain. Osittain siksi että freudilainen unien tulkinta on roskaa. Toisaalta sen vuoksi että tämä uni olisi freudilaisittain erittäin koherentti. Ovet ja portit esitetään usein vaginan vertauskuvaksi...

Ristit pois!

Ehdin jo iloita siitä että tänä vuonna ei ole käyty Suvivirsikeskustelua. Valitettavasti tämä iloitseminen tarkoitti suvivirsikeskustelun uudelleenkäynnistymistä. Asiassa nousi esiin se, että jos Suvivirsi poistetaan niin sitten pitäisi poistaa risti Suomen lipustakin. Tätä kuvattiin ajatteluna. Tietääkseni klisee on kuitenkin melkoisen vanha. Se on esitetty Mauno Koiviston aikana, ellei tätäkin aiemmin. Niin Laajasalo kuin Heinimäki ovat käyttäneet vertausta. Se on niin toistettu että en kutsuisi konventiota ajatteluksi. Se on enemmänkin väkinäinen hokema. Kun spoilerit ovat nyt kertoneet loppuratkaisun, kerron alla miksi. (Dekkareissa samaa rakennetta käyttää Columbo -sarja ja siinä se toimii.)

Hienosäätö.

Argumentin ydin on tietenkin siinä että sekularismi ja uskonto otetaan mahdollisimman laajasti. Eli jos otetaan sekulaari maailma jossa uskonto otetaan pois julkisuuskuvasta niin se tarkoittaa sitä että se on otettava ihan kaikessa.

Tämä tietenkin unohtaa sen mistä hyvyyskysymyksissä on yleensä kyse. Jos minulta esimerkiksi kysytään "olisiko oikein poistaa risti suomen lipusta" niin minä kysyisin kontekstia. Tuollaisessa muodossa kysymys on typerä. Vähän kuin "onko ikkunan rikkominen pahuutta". Haluaisin tietää vähintään teon tahallisuudesta, kenties jopa siitä palveleeko ikkunan rikkominen vaikka hengen pelastamista.

Tätä ehdottomuuden teemaa kuvastaa se miten "kristinuskon laittomaksi tekeminen" on vahvasti kommentoitu asia. Statement on omituinen. On nimittäin olemassa asteita joilla uskonnollista ilmaisua on tavattu rajoittaa. Esimerkiksi Jehovan Todistajat joutuvat lain mukaan pyytämään luvan sisääntuloonsa. Uskontoa ei voi vaan mennä huutelemaan. Tämä on rajoite absoluuttiselel uskonnonvapaudelle. Se on konteksti.

Toki tämän ääriesimerkin avaamana voidaan luoda jatkumo. Esimerkiksi jos meillä on islaminusko jossa lauletaan viisi rukousta päivässä voi olla:
1: Ulkona minareetti joka huutaa rukoukset 5 kertaa päivässä. Kaikki osallistuvat näihin yhdessä, uskonvakaumuksesta riippumatta. Tämä on teokratiaa. Uskonnon viralliseksi lauletuksi rukoukseksi määritelty teos altistetaan johonkin johon osallistutaan kaikki.
2: Ulkona minareetti joka huutaa rukoukset 5 kertaa päivässä. Ihmisille on järjestetty tila hoitaa rituaalit yhdessä. Voit poistua paikalta. Tämä on se tila jossa nyt ollaan "Suvivirren" kanssa Suomessa.
3: Ulkona on minareetti joka hoitaa rukoukset. Ne ovat esitys joka kuunnellaan. Tämä tila olisi Suomessa jos "Suvivirsi" lakkaisi olemasta yhteislaulu ja se hoidettaisiin eiyhteislaulumaisena esityksenä vaikka jossain tapahtumassa.
4: Ei ole minareetteja. Jokainen saa lukea koraania ja laulaa ääneen kadulla. Yhteistilaisuutta tästä ei järjestetä, tätä varten on erillisiä tiloja joihin voi mennä yhteislaulamaan. Suomessa on tällä hetkellä tämä tila islaminuskon kanssa. Tämä on myös se taso joka on useimpien vapaa-ajattelijoiden ja muiden vastaavine tavoitteissa.
5: Kaduilla ei saa laulaa ja ainut missä usko saa näkyä on erillisissä kirkoissa ja kodeissa.
6: Uskonto on laiton, ei voi olla kirkkoja eikä kotona saa löytyä. Tässä uskonnosta on tehty rangaistava eli siitä on tehty täysin laiton.

Vertaus auttanee ymmärtämään että yhteislaulun rajoittaminen ei tarkoita laittomaksi tekemistä, paitsi jossain hyvin irrelevantissa ja marginaalisessa mieelssä. Onhan Suomessakin tehty laittomaksi se että uskovainen tulisi minun kotiin juuri nyt laulamaan "Suvivirttä". Ja jos tätä tekee niin onhan se uskontoa joka on laitonta ja kristinuskoa. Ei nykyään pidetä ongelmana että islam olisi laiton. Ei kristitty tule moittimaan uskonnonvapauden toteutumattomuutta heidän rukouslaulujensa kohdalla vaikka sekin on taatusti kulttuuria ja että ei pitäisi siivota kaikkea näkyvistä vaan rikastaa ympäristöämme niillä. Jos Suvivirsiargumentteja käytetään koherentisti niin juuri näin heidän pitäisi tehdä. He eivät tee.

Takaisin lippuun.

Kun aiheen asteittaisuus on käsitetty, ei liene mahdotonta ottaa esille sitä että suomenlippuargumentti itse asiassa tuhoaa suurimman osan syytteistä. Itse asiassa se tekee sen kahta kautta.
1: Ensimmäinen on se, että on turhaa väittää että ateistit ajavat uskonnon totaalikieltoa kun he eivät ole kampanjoimassa Suomen lipun ristiä vastaan. On peräti huvittavaa nähdäkin se, että tämä jollain tasolla selvästi tiedostetaan suomenlippuargumentin kohdalla. Ei esitetä että jos "Suvivirsi" sensuroidaan niin sitten mennään seuraavaksi sensuroimaan risti lipusta. Slippery slope mallia "homoavioliitto johtaa polygamiaan" tai "eutanasiasta eugeniikkaan ja mummomurhiin" ei tehdä. Se esitetään aina muodossa jossa Suomen lipun ristin poistaminen on jotain josta kaikki ovat ilmiselvästi samaa mieltä. Eli olisi tabu puuttua lippuun. ; "Suvivirren" kohdalla onkin innostavaa ja hieman huvittavaa huomata miten tässä korostetaan että "kaikkea loukkaavuutta ei voi saada pois". Mutta kenties kukaan ei olekaan karsimassa kaikkea loukkaavuutta. Suvivirsi ei ole synonyymi kaikelle loukkaavuudelle, esimerkiksi kaduilla lappuja jakaville hihhuleille jotka kyllä ovat usein ärsyttäviä ja loukkaaviakin joskus. Siniristilipun muuttaminen ranskan armeijan lipuksi kääntyykin tämän huomion kohdalla siihen, miten voimme todistaa että emme halua siivota kaikkea kristillistä historiaa pois ja torjua kaikkea kristillisyyttä vain koska se ärsyttää meitä. Emme selvästi halua koska meillä on se lippu jota emme halua muuttaa. Tämä kaikki on peräti deduktiivista. (Suomen lipun risti liittyy kristinuskoon+Suomen lipun ristiä ei haluta poistaa = Kaikkea kristillisyyteen liittyvää ei olla poistamassa.)
2: Toinen asia on sitten se, että tosiasiassa lippuja on muutettu historian aikana, useinkin. Se on sopimuskysymys. (Esimerkiksi Irlannin lippu on muuttunut. Hyvin useiden maiden on.) Demokraattisessa maassa jos enemmistö päättää vaihtaa lipun niin se on oikea teko. Se lisää yhteispelihenkeä ainakin enemmän kuin ristilippu jota enemmistö vihaa. (Jos ei vihaisi tässä esimerkissämme niin eivät saisi demokraattisesti äänestettyä pois sitä. En siis väitä että enemmistö vihaisi suomen siniristilippua tällä hetkellä.) Ja jos olosuhteet ja lippuun liittyvät asenteet muuttuvat leimallisiksi niin sitten se voi ihan oikeasti olla oikea ja hyvä ratkaisu.

Valtarakenne-ero tuhoaa loputkin analogiasta.

Suvivirren ja Suomen siniristilipun erona onkin valtarakenteet. Tämä on helppoa havaita seuraavilla aivan yksinkertaisilla esimerkeillä:
1: Suomen armeijassa lippuvala ei ole kaikille kristillinen vala. Sotilasvala on maamme kiinteään historiaan osuva asia. Suomi on nuori maa eikä lippu eikä sotilasvala ole olleet kovin iäkäs keksintö. Armeija nimenomaan ei sano että olisi ristiriitaista lausua ateistinen tai maallinen sotilasvakuutus kun Suomi on kristillinen maa jonka lippu on kristitty. Ei sanota nimenomaan niin että sotilasvala on perinne ja kulttuuria jossa uskonnollista historiaa ei pidä siivota. Ei. Sen sijaan on erikseen tilaisuus jossa on uskonnollinen sotilasvala että uskonnollinen sotilasvakuutus. Ei ole lippukinaa jossa ristiä halutaan poistaa. Kenties siksi että ymmärretään että risti on historiallisista syistä eikä kansan kuvaus. Armeijassa eikä muuallakaan ei esitetä että kun lipussa on risti niin ateistit on kakkosluokan kansalaisia. Lippu yhdistää sekä sotilasvakuutuksen että sotilasvalan. Suomen lipun polttaminen vaikka mellakassa identifioituu ensi sijassa koko maan, sen politiikan, kansakunnan - ja kenties kansalaistenkin - kritiikiksi.
2: "Suvivirsi" on sen sijaan virsikirjasta löytyvä teos joka on evankelisluterilaisen kirkon omien määritelmien mukaan laulaen suoritettu rukous. Siitä on tullut symboli laajemmalle uskonnonvapauskeskustelulle. Kun puhutaan "Suvivirrestä" ei oikeasti puhuta jostain pari minuuttia kestävästä hassusta ruotsinajan historian jäännekappaleesta. Se edustaa muita asioita. "Suvivirsi" ei yhdistä vaan erottaa. Jos esimerkiksi Ressun lukion rehtori ylipuhuu mahtikäskyllään oppilaskunnan päätöksen siitä että suvivirren sijasta lauletaan suvilaulu, ja iloitsee että tässä kunnioitetaan perinteitä joka on hyvä asia. "Suvivirren" halveksunta, parodiointi ja repiminen nähdään kristinuskon vastaisuutena. (Ikonoklasmi ratkaisee yllättävän paljon siitä mitä symboli oikeasti symbolisoi.)

Suomen lippu on ristikuvioinen koska kristinusko on historiaa. "Suvivirsi" lauletaan koska nähdään että se on osa tämän hetken kansalaisten vakaumusmaailmaa ; Kristinuskon symbolista erinomaisuutta juuri Suomalaisuuteen ja siksi kaikillepakotettavuuteen vihjaa sekin että tilaisuuksissa ei rikasteta maailmaa ja yhteisöä pakkoyhteislauletulla ateistilaululla. Erona on valtarakenne sekä se miten se kohdistetaan eri vakaumuksiin. Rikkautta voisi lisätä ottamalla historiallisesti arvokkaita muslimirukouksia joihin sitten saisi ottaa osaa kun se yhteislauluksi ja yhteiskumarteluksi laitettaisiin. Tälläistä perinnettä ei edes Piispa Jolkkonen ehdota. Jos ei muuten niin sen takia että kristityt loukkaantuisivat niin sikana siitä että joutuisivat tekemään jotain jonka he väittävät muiden kohdalla olevan "no big deal".

Itse asiassa jos Suomen lipun ristiä käytettäisiin historiaan lientyneen nykytilan sijasta kuten Suvivirttä, se olisi niin repivä että todellakin, siis todellakin, suosittelisin kyseisen lipun ristin sensurointia. Tässä suhtein on jopa ällistyttävää että minulla ei oikeasti ole hirveästi mitään antipatioita Suvivirttä kohtaan. Ainoastaan Suvivirsikeskustelua ja Suvivirren puolustukseksi esitettyjen argumenttejen huonoutta kohtaan, etenkin kun ne virheiset puolustuspuheet muuttuvat kliseisiksi hokemiksi.

Ehdoton ja ehdollinen Suomen kunnioittaminen

"Helsingin Sanomien" Lontoon kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä kirjoitti pääkirjoituksen otsikolla "Viitsisikö Suomea puolustaa?" Hän aloittaa retorisilla kysymyksillä "onko jossain vaiheessa tullut sosiaalisesti hyväksyttäväksi ilmoittaa, että ei viitsisi puolustaa Suomea sodan aikana? Onko nykyään täysin normaalia kertoa, että konfliktitilanteessa pakenisi mieluummin yön selässä ulkomaille kuin lähtisi rintamalle?" Hän näkee asian tabujen näkökulmasta. "Suomessa ei ole enää paljon tabuja, ja hyvä niin. Auktoriteettiusko on rapistumassa, mikä on tervettä. Pilkkaamme vapautuneesti toisiamme ja Jumalaa, poliitikkoja ja yritysjohtajia, vähemmistöjä ja enemmistöä sekä mitä tahansa muuta liikkuvaa kohdetta. On kuitenkin yksi taho, jonka uskoin olevan kyseenalaistamisen yläpuolella. Se on Suomi, itsenäinen ja demokraattinen valtio. En tiedä teistä muista, mutta itse sävähdän joka kerta, kun joku kertoo julkisuudessa, ettei jaksaisi puolustaa isänmaata."

Itse en hyväksy tämänlaista ajattelua. Itse asiassa menen jopa niin pitkälle että maa jossa maanpuolustustabu on todella kyseenalaistamaton ilmiselvyys on maa joka ei ansaitse ainoatakaan puolustajaa. Suomen puolustus ei nimenomaan saa olla tabu. Mitä enemmän se on jokaisen oma valinta sen parempi. Ja aidossa valinnassa näkyy myös soraääniä.

Minä en nimittäin kannata sitä että pitäisi pitää jonain kyseenalaistamattomissa olevan tabuna sitä että olisi velvollisuus kuolla maan puolesta. Sen sijaan näen että valtio ansaitsee puolustamista jos ja vain jos sillä on tiettyjä attribuutteja. Suomi ja sen johtajat ansaitsevat puolustamista jos ja vain jos tietyt ehdot täyttyvät. Ja jos nämä eivät täytä niin vallankumous ja maan pahojen johtajien ampuminen päähän voi olla aivan yhtä perusteltu ratkaisu kuin se että sotatilassa teloitetaan vihollisia. (Humanistina sanon jopa että luoti päähän kuin luoti päähän, ei oman maan poliitikkojen henki ole arvokkaampi kuin kaalilta haisevien venäjän maajussienkaan.)

Toki Annamari Sipiläkin on livauttanut näitä attribuutteja, joka kertoo että tabunäkökulma on kenties väärin. Hän haluaa puolustaa "demokraattista itsenäistä Suomea". Sellainen taas jotain muuta kuin "kyseenalaistamisen ulkopuolella". Sillä jos maa ei ole demokraattinen eikä vapaa, niin ei siinä ole hirveästi mitään puolustamisen arvoistakaan. Ja minäkin olen juuri tämän vuoksi maamme puolustamisen puolella. Suomi on selvästi hyvä maa. Ja ainakin se on parempi kuin ne todennäköiset vaihtoehdot.

Toisaalta koska näen että ihmiset voivat vaatia vain omasta puolestaan, en pidä tätä yleisenä suomenpuolustusvelvollisuutena. Se vaikuttaa vain omiin päätöksiini. Olisihan sitä tietenkin helppoa vaatia jotakuta muuta uhraamaan henkensä jotta voi itse tienata jossain kaukana turvallisessa maassa kuukausipalkkaa. Tässä näkökulmin minä olenkin kysymässä aivan suoraan että mikä on Annamari Sipilän konkreettinen omakätinen uhraus ja panostus jos tulevaisuudessa Suomi kansalaisineen on konkreettisesti taistelukentällä. Hän on innolla kannustamassa nuoria miehiä lähtemään rintamalle. Hänen on varmasti helppoa, naisena ja Lontoossa olevana, ottaa kantaa siihen miten joidenkin muiden kuin hänen itsensä tulisi sotia jossain maassa jossa hän itse ei edes ole! Suoraan sanoen on hieman erikoista - ja todellakin mautonta - vähätellä sotaan menevien uhria. Kun Sipilä kirjoittaa velvollisuudesta puolustaa maata, hän korostaa että perustuslaki on täynnä kansalaisten oikeuksia. Hän korostaa että "Perustuslaki on kirjoitettu täyteen erilaisia Suomen kansalaisten oikeuksia. Ainoa perustuslain tasoinen velvollisuutemme on puolustaa omaa maatamme. Se tuskin on liikaa pyydetty." Jos joku kuolee rintamalla, niin mitenköhän hän nauttii niistä oikeuksistaan? Ainiin, niistähän nauttivat muut. Kuten Annamari Sipilä. On turhaa sanoa että olisi mitätöntä, epäsankarillista, banaalin arkista ja yksinkertaista puolustaa maataan sotimalla, haavoittumalla, kuolemalla, tai vammautumalla ja tulemalla hulluksi. "On tuskin liikaa pyydetty" on jotain jota voi antaa kuvaukseksi tälle tapahtumalle lähinnä sellaiselta joka tietää että ei itse joudu tekemään oikeuksiensa puolesta yhtikäs mitään.

---

Vaatimaton ehdotukseni on että tämänlaiset ihmiset menisivät ampumaan itseään päähän ja menemään tätä kautta muualle kiusaamasta ihmisiä. Jos on vaatimasta muita kuolemaan ties minkä tahansa oman itsensä oikeuksien etujen puolesta niin on hyvä jos tekee niin ; Senlaatuisilla kun on paljon oikeuksia ja kivaa elämää että tämä tuskin on liikaa pyydetty.

Mahtipontisen kauheaa ; negatiivisuushaaste pv 1

Jotkut muistanevat että otin osaa "onnellisuushaasteeseen". Nyt otan osaa siitä, että olen taipunut toisenlaiseen memeettiseen haasteeseen, negatiivisuushaasteeseen. Joka on kuin onnellisuushaaste, mutta sitoutunut vahvemmin tosiasioihin. Negatiivisuushaaste on sitä että kerrotaan 3 peräkkäisenä päivänä 3 ajankohtaista ärsyttävää asiaa.

Koska negatiivisuus ei ole negatiivisuutta ilman kunnon pimahdusta, aloitan provokatiivisemmasta ja suurilinjaisista asioista. Seuraavina päivinä voin sitten marista pikkumaisemmista, arkisemmista asioista. Sellaisista jotka todella aidosti ärsyttävät itseäni. Tänään olen suurilinjainen ja poliittinen. Se on hienostuneempaa.

1: On puhuttu armeijasta ja urheilijoiden erityiskohtelusta. Urheilijat ovat jopa vastanneet että heitä ei "metsäleikit eivät kiinnosta". Se on luultavasti kiitettävän osuva arvio armeijan toiminnasta vaikka minun "kouluttamisessani" mutta sama koskee kaikkea muutakin armeijassa kykkimistä. Arvatkaa innostiko suunnilleen ketään armeija? (Ei.) Saako tästä vapautusta? (No ei.) Asia ei ole upouusi. Asia nostettiin esiin takavuosina ja silloin Lasse Virén laukoi, että jos urheilijoilla ei olisi erityisvapautta se tarkoittaa että huippu-urheilulla ei olisi merkitystä. Mikä kertoo siitä miten vähän hän arvostaa muita töitä, niitä joissa erivapauksia ei saa. Tällä kertaa esille saatiin Teemu Selänne joka korosti että urheilu vaatii harjoittelua ja vain harva kykenee samaan mihin huippu-urheilija. Sama koskee toki myös tieteellistä ajattelua akatemiatutkijana. Tässä urheilujoiden asiassa on kuitenkin puhuttu liikaa armeijan hyödyistä tai turhuudesta tai epäkiinnostavuudesta. Minua ärsyttää että ei keskustella siitä mistä pitäisi. Eli siitä että Virén avasi oleellisen tematiikan. Pitää puhua siitä että huippu-urheilulla ei todellakaan ole mitään merkitystä yhteiskunnalle. Se ei ole edes hyväksi urheilijoiden omalle kunnolle ja terveydelle. (Toisin kuin normaali ja terve urheilu jota kannatan kaikille, esimerkiksi miekkailun parissa.) Huippu-urheilulla on vain symboliarvonsa. Sen ulkopuolella se on hyödyttömintä ajanhukkaa koko planeetalla. Valtionkirkko tuntuu kaikesta murisemisestani huolimatta oikealta hyötykoneistolta verrattuna huippu-urheiluun. Minulle urheilussa kiinnostaa vain se että joku napsahtaa dopingkäryyn. (Rehellinen huippu-urheilu, noin narahdusten valossa...) Formulakuskitkin ajavat ihan liian vähän kolareita nykyään että jaksaisin arvostaa huippu-urheiluksi kutsuttua autourheilua. Kaksintaistelisivat edes kuolemaan tai tekisivät jotain muuta mielekästä nämä huippu-urheilijat!

2: Terroristijärjestö ISIS on tempaissut ja tuhonnut kulttuurihistoriaa. Tämä aktio ärsyttää jo itsessään. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että moni ihminen on kauhistellut tätä tekoa jotenkin itsetarkoituksellisesti. Siis sellaisella passiivisella tavalla jolla asioista pitää ilmeisesti olla tiedostunut ollakseen edes välttävän hyvä. Ärsyttää täsmälleen sama mikä oli vuosituhannen alussa kun islamistit puksuttelivat Afganistanissa vuosituhansien ikäisiä buddhapatsaita. Ensin se itse tuho. Sitten se, että samaan aikaan molemmissa alueissa on tapettu aivan sikana ihmisiä. Ja jotenkin nämä ovat vähemmän mediaseksikkäitä. (ISIKsen ihmisuhrien kohdalla voin huomauttaa että heillä on yleensä yksi etu hyvin moneen verrattuna. He eivät ole koskaan vittuilleet minulle internetissä. Sympatiani, tuo arvoton subjektiivinen emootio sisälläni on heidän puolellaan.) ISIS on toki omalla kyseenalaisella tavallaan ansioitunut teloitusvideoidensa kautta siinä missä Afganistanissa oltiin mediahiljaisuudessa. Mutta ilmeisesti asia on kauhistelun aihe vasta kun jokainen murhattu yksilöidään jokaisen omaan kotiin YouTuben tai muun kautta. Passiivisessa kauhistelussa on se huono puoli että tosiasiassa jokainen voi tehdä jotain. Teoriassa minäkin voisin soluttautua ISis -jengiin ja poksauttaa itseni johtoryhmien tai ohjeistajien läsnäollessa. (DARWIN ON SUURI!) Mutta en tee tätä. Olen vain mukavuudenhaluinen, pelkuri ja riskejä kaihtava mihinkään sankaroitumiseen. Ja sekoitan tämän "en voi tehdä mitään" -tilanteeseen. Ja muut tekevät saman, mutta pahemmin! Miksi ylipäätään "tiedostua" asioista joille "ei tee mitään" tai joille "ei voi tehdä" mitään? Etenkin kun tämä näyttää olevan jokin moraalinen statement jolla saadaan korostettua oma ihanteellisuus. Minua on syytetty siitä että olisin negatiivinen itsetarkoituksellisesti. Mutta moralisteilla tämä tuntuu olevan pääasia. Itsetarkoituksellinen negatiivisuus ja kauhistelu.

3: Tamperelainen voitti lotossa jättipotin. Tästä piti uutisoida ja kirjoittaa lehtiin. Maailman olisi parempi ilman tätä tietoa!

Sottamies ilmoittautuu ; Eli "parhaalla mahdollisella tavalla"

Sain kuuluisan reserviläiskirjeen. Siinä on hauska maininta "Kun ylläpidät sekä ammatillista että sotilaallista osaamistasi ja fyysistä toimintakykyäsi puolustusvoimat pystyy sijoittamaan Sinut parhaalla mahdollisella tavalla." Lausunto on kiinnostava koska kirje on asevelvollisuusrekisterin henkilökohtaisia tietoja. "Liitteestä näet tietosi ja sodan ajan tehtäväsi" sanoo itse lappukin.

Sillä harjoittelenko rauhan aikana vapaa-ajallani ammuntaa tai ei ei ole tässä vaikuttamassa. Armeija ei - ainakaan toivon mukaan - vakoile joka ikistä reserviläistä niin että tietävät kaiken mitä he tekevät vapaa-ajalla. Ja vaikka vakoilisivatkin niin se suomen armeija joka minulle on tuttu tuskin kykenee kovin kokonaisvaltaisa jokaista sotilasta koskevaa analyysiä asiasta tekemään.
1: Jumalauta siinä että saitte minulle ruokaa byrokratiavirheen jälkeen leirille vaati kaksi viikkoa. Leiri kesti viikon. Kiitos muuten siitäkin! Toki tiedän että "byrokratiavirhe" johtui siitä että minut pikaliitettiin ylimääräisenä leirille koska vittuilin upseerille päin naamaa enkä virallista hierarkiaa noudattaen. Mutta luulin että se leiri oli se rangaistus, ruokajuttu oli vain virheilyä teiltä ja sen vuoksi teidät pitäisi passittaa Siperiaan pakkoleirille epäupseerimaisesta käytöksestä, omilla logiikoillanne. Minun logiikallani Teidät pitäisi myös jättää sinne. Tuonlaiseen havaitsemaani kyvykkyyteen pystyvä taho ei kuitenkaan mitään kovin kummoisaa tiedustelua voi tehdä, ei edes oman maan kansalaisista rauhan aikana. Ja se kyllä paistaa siinä miten vähän personifiointia reserviläiskirjeeseen olikaan ladattu. Teillä ole hajuakaan minun fyysisestä kunnostani. Toisaalta ilmeisesti armeijan logiikalla teillä on haju koska te voitte määrätä niin. Aivan kuten aaseista saa hyviä vetohärkiä siten että auktoriteetti komentaa ne sellaisiin tehtäviin.

Joka tarkoittaa sitä että "parhaalla mahdollisella tavalla" saa uuden merkityksen. Sellaisen kiertomerkityksen joka on armeijassa tavallista. Sellaisella jossa ei tapeta ihmisiä vaan tuhotaan vihollisen elävää voimaa ja tuotetaan oheistappioita.

Se sanoo lähinnä sen, että jos harjoittelee ammuntaa ja fyysistä kuntoa ja taistelutaitoja on suuremmat todennäköisyydet että ei kuole siinä paikassa jonne armeija joka tapauksessa määrää. Olisitte voineet siellä pääesikunnassa sanoa tämän minulle ihan suoraan. Minä kyllä kestän. Etenkin kun selkeästi tässä oikein ollaan "suhteita parantamassa" henkilökohtaisella kirjeellä ja kaikkea. Tietäisitte tämän jos olisin muuta kuin luku paperissa.

Ei minua haittaa kuolla rintamalla. Jossain sitä kuolee kuitenkin. Olisi kuitenkin miellyttävää jos edes teeskentelisitte tekevänne jotain byrokraattiretorikkojen "ei-ei -valehtelua". Olin erehtynyt että maailmassa ja minussa olisi kunniaa sen verran että luoti omassa henkilökohtaisesa päässä olisi edes tämän arvoinen. Mutta silti, kiitos jo etukäteen siitä luodista. Tehoaa tiettävästi elämäntuskaan paremmin kuin mikään panadoli.

Kissa kiitoksella elää - ja sotilaat kuolee.

Jotkin asiat elämässä ovat hämmentäviä. Esimerkiksi politiikan kohdalla kyseessä on usein enemmän puolueesta, tai oikeastaan siitä mitä ajatusta jokin puolue ajaa, kuin mistään eksakteista mielipiteistä.

Tästä hauskahkon esimerkin saa katsomalla sitä miten homoihin on suhtauduttu sinä aikana kun minä olen ollut aikuinen. Kun minä olin nuori, homoseksuaalisuutta vastustettiin käyttämällä moralisoivaa kieltä. Selitettiin että homoja pitää vastustaa koska he eivät sitoudu yhteen ihmiseen. Avoin syntisyyden korostaminen ei ollut edes silloin kovin muodikasta, tämä on luultavasti tuttua minua vanhemmille sukupolville. Sen sijaan homoseksuaaleissa vastustettiin juuri ajatusta lyhytjänteisestä hedonismista. Nykyään taas homoseksuaaleissa eniten näyttää ärsyttävän se, että he menevät naimisiin keskenään. Erityisen moni selittää että homoseksuaalejen elämää ja elämäntapoja ei rajoiteta mitenkään. He saavat harjoittaa seksiä. Tätä puolta ei nosteta ylös paheksuntalistalle. Mutta se homojen avioliitto. Jos asiaa lähestyisi pelkästään ajatellen että homoseksuaalisuutta vastustavat ovat rationaalisia koherentteja tyyppejä, olisi tilanne absurdi. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa homoseksuaalisuuden vastustaminen on enemmän puolueen kuin minkään mielipiteen asia on tilanne aivan ymmärrettävä.

Kysymys on siitä että joku edustaa jotain. Tämä edustaminen on se tärkein asia. Ja tähän edustukseen kohdistetaan kieltä koska sitä kautta voidaan olla joko puolesta tai vastaan. Ja tämä on politiikan kenties tärkein funktio. Politiikalla kenties tavoitellaan yhteistä hyvää ja kaikkien parasta. Mutta käytännössä poliittinen keskustelu, etenkin eduskuntatalon ulkopuolella, on käytännössä lähinnä tätä identiteetti-tiimipohjaista mekastamista. Eikä siinä mitään, tämänlaisen harrastaminen on viihdyttävää. Ongelma onkin tavallaan lähinnä siinä miten vakavasti tämä absurdi vouhotus yleensä tehdään. (Tosin teen sitä itsekin, ja joskus otan kieltämättä itseni aivan liian vakavasti.)

Kieli, etenkin poliittinen kieli, on useimmiten mukana vain hämmentämässä asioita.

Jatkaakseni samaa rintamaa voitaisiin ajatella sitä miten nykyään tuntuu olevan vallalla se, armeijaan pääseminen on etuoikeus. Siis se, että pääsee sotilaaksi olisi jotenkin hieno ja kunnioitettava asia.

Tämä johtuu siitä että sotilaisiin kohdistetaan kunnioittavaa kieltä. Ihmiset haluavat sotilaiksi lähinnä siksi että heihin kohdistuisi tuota kieltä ja sen levittämää asennetta. Jolla taas ei ole yhtään mitään sen kanssa tekemistä mitä sotilaat tekevät. Edes sen kanssa mitä he tekevät edes rauhan aikana. (Sotilaspapeilla on tässä kohden muista poikkeava rooli. Heille tungetaan sotilasarvoja ja niihin liittyvää statusta ja kunnioitusvaatimuksia. Heillä ei ole kuitenkaan tätä sotilaiden työn tekemiseen ja sanomiseen kuuluvaa kuilua.)

Syynä on osittain se, että feminismissä katsotaan usein variaatiota. Variaatio taas oikeuttaa erilaiset ratkaisut. Kun löydetään joku naissotilas, kuten Jeanne de Arc, hän näyttää että naisetkin voivat sotia. Trendit, olivatpa ne miten voimakkaita tahansa eivät kuitenkaan jostain syystä saa toimia argumentinheikentiminä. Sen sijaan niiden täytyy näyttää vain rajoittamisen ja kahlinnan paikkoja. Siksi jos jossain on yliedustus naisia tai miehiä, syynä on ohjelmointi.

Mutta kenties onkin syytä katsoa asiaa hieman evoluutiopsykologisemmasta perspektiivistä. Tai heimoyhteiskuntaperspektiivistä. (Tällä ei ole niin tarkkaa suhdetta genetiikkaan.) Voidaan nimittäin sanoa että sukupuolilla on erilaisia ominaisuuksia. Biologisesti erilaisia ominaisuuksia. Ja tämä johtaa tiettyihin strategioihin. Näitä strategioita voidaan myös nähdä.

Karkeasti ottaen kun miesten ja naisten töitä jaotellaan, on huomattavissa että käytännössä kaikissa kulttuureissa on tietyn tyyppinen joukko nimenomaan miesten töitä. Nämä ovat yleensä vaarallisia. Niissä voi päästä hengestään. Niissä voidaan kuolla. Tämä luokka kattaa sotilaat, poliisit, palomiehet ja muut vastaavat. Niiden tekijät ovat äärimmäisen usein miehiä. Ja itse asiassa miehet tekevät niitä sillä että näiden töiden tekijöiden päälle ripotellaan gloriaa. Näitä pidetään miehekkäinä töinä. Kaikissa näissä on edellä mainitsemani kuilu tekemisen ja kohtelun välillä.

Mutta miksi tämä trendi on olemassa? Onko niin että maskuliininen miesyhteisö haluaa sortaa naisia? Itse väitän että tosiasiassa yhteisö tietää mikä on yhteisölle hyödyllistä. Ja kieli on petos. Petosta tarvitaan koska miehet kärsivät tässä järjestelmässä eniten. Gloriapuhe on hämäämistä jonka avulla miehet saadaan riskeeraamaan oma hyvinvointinsa. Jos tässä on tasa-arvo -ongelma se on miesten puolella. ; Lähtökohta tälle järjestelmälle on kuitenkin melko selvä. Ja se ei ole mikään naisten salaliitto. Se on enemmänkin käytännön järjestelmä. En puhu siitä että miehet ovat useammin vahvoja kuin naiset. Kysymys ei ole sukupuolisidonnaisesta politikoinnista. Sen sijaan kysymys on sukupuolielimistä ja lisääntymisestä.

Jos ajatellaan ihmismääriä, voidaan muistaa että ihmiskunnan koko on kasvanut eksponentiaalisesti. Aiemmin yhteisöt ovat olleet pienempikokoisia. Ja tämänlaisessa yhteisössä on syytä miettiä vaikkapa sitä että jos heimo lähettää ihmisiä sotaan, niin heimon väkiluku laskee. Sodissa kuolee ihmisiä. Voisimme kenties ajatella että paras tapa olisi rakentaa rauhaa, mutta tällöin ei tietenkään tarvittaisi sotilaita, ei naisia eikä miehiä. Ja koko ajatuskoe olisi absurdi. Haluamme kuitenkin miettiä naisia sodassa.
* Jos vaikkapa puolet kaikista miehistä kuolisi mutta ei yhtään naisista, heimon väkiluku pomppaisi melko pian takaisin. Sillä jos jokaiselle miehelle on keskimäärin kaksi naista, se ei laskisi syntyvien lasten määrää yhtään. Mies on tässä mielessä hyvin korvattava. Lisäksi jos ajatellaan että seksi ja seksuaalisuus ovat ihmisille tärkeitä - samoin kuin ajatus omista lapsista - Voidaan huomata että kahden naisen järjestelmässä kaikille on seksiä eikä yhdenkään naisen tarvitsisi luopua äitiydestä. Tämä on yhteiskuntarauhalle hyvä.
* Jos puolet naisista kuolisi, seuraukset olisivat hyvin toisenlaisia. Seuraavassa sukupolvessa syntyvien lasten määrä pienenisi helposti ja käytännössä väistämättä. Näin ollen sodasta palautuminen olisi hitaampaa. ; Yhteiskuntarauhan kohdalla tästä seuraukset ovat hankalampia. Puolet miehistä eläisi joko ilman omia lapsia - isyydestä luopuminen - tai sinkkuna - seksistä luopuminen - ilman mahdollisuutta seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Tämä ei ole yhteiskuntarauhan kannalta hyvä.

Siksi yhteiskunnat joissa on ollut huijausjärjestelmä jossa miehiä on manipuloitu  riskeeraamaan oma henki ja terveys kauniisiin sanoihin ovat olleet elinkykyisempiä. Ne ovat voineet uhrata enemmän miehiä vaikkapa hyökkäyssotaan asti ja ne ovat palautuneet puolustussodistakin paremmin. Tämä ei kenties ole eettistä, mutta se on ollut toimivaa. Nykyään kun väkiluku on suurempi on tämä kaikki ylläoleva tietenkin menettänyt merkitystään. Huijausjärjestelmä on kuitenkin säilynyt reliikkinä. Mutta niin kauan kuin sodassa kuolee ihmisiä on turha teeskennellä että sotilaana oleminen olisi jotain josta naiset olisi ikään kuin epäreilusti leikattu pois. Armeija ja sotiminen on tasa-arvo -ongelma. Naisten armeijaan menokin kenties paikkaa tasa-arvo -ongelmaa. Mutta se ei ole parantanut naisten asemaa tai antanut heille enempää oikeuksia. Se on antanut naisillekin mahdollisuuden tulla kusetetuksi. And how glorious is that?

Nyt kristinusko savustetaan kokonaan pois yhteiskunnasta ja kristityistä tehdään lainsuojattomia ~ Eli kuinka uusateistit polkevat uskonnonvapautta koska vapaaehtoiset hartaudet ovat uskonnonvapauden vastaisia

Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo on ottanut kantaa siihen miten armeijan hartauksia ollaan muuttamassa, ehkä. (Kyseessä on ehdotus, ei jokin joka ollaan välttämättä edes tekemässä.) "raportin toimenpide-ehdotukset kaventavat varusmiesten vapautta harjoittaa uskontoa. Keskitalon mielestä kristityt ja muslimivarusmiehet joutuvat harjoittamaan uskonnottomuutta, jos ehdotukset uskonnottomista ja vapaaehtoisista hartauksista toteutuvat." Ajatus on hämmentävä, sillä ehdotetut muutokset korostavat nimenomaan vapaaehtoisuutta. Miten voi olla uskonnonvapautta vastaan, että saa päättää meneekö hartauksiin? Tätä ollaan kyllä hämmästelty tässä maassa tänään. Tämä lausunto on muutenkin kiinnostavaa sillä kenttähartaudet tehdään palvelusaikana. Muut joutuvat harrastamaan ideologiaan iltavapailla. Joten ajatukset uskonnonharjoittamisen oikeudesta koskevat selvästi ensi sijassa kristittyjä.
1: Missä uskonnoton voi "harjoittaa uskonnottomuuttaan" samalla hetkellä ja kun ei voi niin eikö se tarkoita että uskonnottomia on sorsittu aina armeijassa? Ja kirkko tietysti on taistellut ankarasti tämän oikeuden puolesta. No, eivät ole. Uskonnottomien poistumisvaatimuksia on pidetty "luistamisena". Hartautta pidetään rentouttavana ja voimaannuttavana. Siksi uskonnottomien onkin syytä vaan kaivaa vaan ahkerasti poteroa ja tetsata kurassa, sillä sitä heidän uskonnonvapautensa tarkoittaa. Samalla kun muut viettävät yhteisiä hetkiä rauhassa ja ilman puurtamista, uskonnoton saa aivan vapaasti valita tämän kuranpurentavaihtoehdon. Tämä kaikki on ylen kiinnostavaa. On hyvin huomattavaa että kenttäpiispa on nimenomaan ääneen ja ammattistatuksensa kanssa kannattanut muutoksia tähän suuntaan.

Tämä on osa niitä omituisia trendejä joita olen havainnoinut. Suomessa kirkosta eronneella on monin paikoin enemmän päätösvaltaa kuin kirkkoon kuuluvalla. Sillä koulussakin kirkosta eronnut (tai oikeastaan heidän lapsensa) saa valita haluaako hän ET:n vai evankelis-luterilaisen opetuksen. Mutta kirkkoon kuuluvat (tai oikeastaan heidän lapsensa) saa sitten vain mennä oppimaan "omaa vakaumustaan". Kuitenkin uskovaiset taistelevat näistä uskonnonvapauden kaventumisistaan. Tai ainakin kirkon edustajat tekevät. Asia on luonnollisesti vähemmän yllättävää jos asiaa katsoo kirkon instituutiovallan kautta. Uskonnoton joka ei menekään opiskelemaan "omaa vakaumustaan" (lue: vanhempien vakaumusta) päätyy kirkon ideologisen viestinnän alaiseksi - ja esimerkiksi käymään kirkoissa.

Mutta tässä ei ollut kaikki. Keskitalo tylyttää lisää. "Suomen perustuslain uskonnonvapauskäsite lähtee kuitenkin liikkeelle positiivisesta käsin, ihmisen vapaudesta harjoittaa uskontoa. Viime ajan tulkinnat, kuten tämä työryhmäraportti ovat kuitenkin ottaneet lähtökohdakseen negatiivisen uskonnonvapauden. Keskitalon mukaan kristillistä kirkkoa työnnetään Suomessa varsinkin uusateistien toimesta pois yhteiskunnasta ja julkisesta tilasta, kuten kouluista, päiväkodeista, sairaaloista ja vankiloista." Tämä on argumentatiivisesti omituinen, hyvin monella tavalla;
1: Ensinnäkin Suomen Laki nimenomaan kattaa sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden. Esimerkiksi uskonnonvapauslain §11 sanoo suoraan että; "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen." Toisin sanoen hän tekee lakia koskevan virheen. Uskonnonvapauslaki lähtee positiivisesta vapaudesta negatiivisen yli aivan yhtä paljon kuin homoseksuaalien avioliittolaki rikkoo YK:n ihmisoikeusjulistusta. Eli tavalla joka ilmenee vain poliittisten koheloiden ja muiden tampioiden sanomisissa.
2: Vapaaehtoinen hartaus ei teknisesti ottaen ole negatiivista uskonnonvapautta. Hartauksiinhan on lupa. Negatiiviseksi sen tekee lähinnä se, että kirkon vallan trendi muutoksessa on kiistämättä laskevaan päin. Mutta tämä kenties johtuu siitä että tosiasiassa kirkko on harrastanut ideologista valtaa tavalla joka ylittää positiivisen uskonnonvapauden.
3: Negatiivinen uskonnonvapaus ei tosiasiassa tarkoita sitä että uskonto rajataan yhteiskunnasta. Sekularismi on enemmän sitä että uskonnon ei anneta häiritä ihmisten privaattia tai arkea. Sekularismi ei kiellä uskontoa. Sitä saa harrastaa kirkoissa ja kotona ja oman uskonnon yhteisöissä aivan vapaasti. Ja nämä kuuluvat yhteiskuntaan. Se voi rajoittaa uskonnonharjoittamista joissain tilanteissa. Mutta harva sanoisi että yhteiskunta pakottaa uskonnottomiin elokuviin kun niissä ei saa kesken ryhtyä Koraanin määräämiin rukouslauluihin. Ja harva pitää kauppaa uskonnottomuuteen pakottavana sen vuoksi että kassalla ei saa ehtoollista. Uskonnonvapausfilosofiassa on itse asiassa aivan vakiintunut sellainen ajatus että yhteiskunta joka on antiteistinen ei ole sama kuin että se olisi sekulaari. Toisaalta itsekin katson että uskonnonharjoittamisen tekemää ärsytystä pitää joskus kontrolloida, esimerkiksi jos saarnaaja tulee väkisin ovesta sisään niin soitan poliisit. En kuitenkaan pidä itseäni edes sekulaarina. Ja tästä huolimatta vapaaehtoinen kenttähartaus on minusta ehdottomasti muutos parempaan päin.
4: Haluaisin tietää miten uusateistit ovat itse asiassa työntäneet yhtään mitään yhtään mihinkään. Sillä heillä ei ole keskusorganisaatiota joka tuottaisi poliittista pöhinää. Toki olen käsittänyt että uusateistinen liike on enemmän sekularistinen (negatiivinen uskonnonvapaus) kuin minä. Mutta tietääkseni lähinnä kirjoittelevat internettiin. Ja se, hyvät ystävät ja pahat viholliset, ei ole asioiden muuttamista. Klikkaamalla "likeä" ei tehdä oikeasti mitään sellaista joka muuttaisi maailmaa. Väitän että kansliapäälliköllä on tässä lähinnä asennevamman ilmaus. Kirkolliset tahot ovat yllättävän harvoin nähneet vaivaa tutustua kritisoimaansa kulttuuriin silloin kun kritiikin aiheena ovat uusateistit. (Jotka ovat uskonnollinen vakaumus, paitsi kun ajatellaan että uskonnollisilla vakaumuksilla on oikeuksia, kuten kunnioitetuksitulemista.)
5: Uusateismia koskee toinenkin ongelma. Vaikka uusateistit tekisivätkin paljon kaikkea, niin mistä kansliapäällikkö tietää tämän? Sama keskusorganisaation puute kun tekee asian tietämisen ylen vaikeaksi. Yleisesti tunnettua on että vapaa-ajattelijoiden ja uusateistien välillä on juopaa. Jussi K. Niemelän eroaminen vapaa-ajattelijoista on tässä hyvin leimallinen piirre. Josta seuraa oikeasti syvä epistemologinen haaste. Jos kansliapäällikkö ei vain puhu läpiä päähänsä on aivan oikeasti kysyttävä sitä että miten epäeettisiä keinoja hän on käyttänyt saadessaan asiaan tarvittavat tiedot. Onko Keskitalolla käytössä jossain joku ihmisrekisteri jossa syviä vakoilutietoja jotta tiedetään että esimerkiksi minä en ole uusateisti ja että joku muu on? Mitä laki sanoo tälläisten rekisterien keräämisestä ja käyttämisestä? Ja ennen kaikkea kun uusateismi ei ole jäsenrekisteröity liike, on oleellista kysyä että mitä keinoja Keskitalo on joutunut pakosti käyttämään saadakseen laajan ja luotettavan rekisterin itselleen. Voinko haastaa kansliepäällikön oikeuteen poliisin oikeuksien käyttämisestä ilman perustetta? (Jopa poliiseille näin syvä privaattiin tarttuminen olisi "ilman perustetta".)

Asia on tietysti huvittava myös siksi että Charlie Hebdon aikana kirkolle syntyi kova tarve negatiiviseen uskonnonvapauteen. Sen mukaanhan tietyt mielipiteet on siivottava katukuvasta. Yhteys jumalanpilkkalain muuttamisen ja Ranskassa kuolleiden välille jäi monelle hämäräksi. (Yhteys on symbolinen, se muistuttu Suomeen että miten muualla maailmassa yhteiskunnasta ei ole rajattu laittomaksi esimerkiksi tietynlaisia satiirilehtiä. Joka btw. on näiden mielipiteiden ja niiden positiivisen ilmaisun rajaamista yhteiskunnasta täysin. De jure kun on vahvin taso johon valtio koskaan käytännössä puuttuu. De facto meillä kotona mä bommaan Muhammadin kuvia yöt ja päivät ja on tunnelma roisi.) Esimerkiksi minulle nykyisessä uskonnonvapaustilanteessa kiinnostavaa on epäsymmetria. Se on epäreiluutta. Ja se pitää korjata. Tässä minulle on ihan sama sensuroidaanko kaikki vai poistetaanko jumalanpilkka. Että mennäänkö positiivisen vai negatiivisen kautta mutta ei sitten vaihdeta tätä missään koskaan. Jos se on positiivinen niin se on positiivinen vaikka kristittyä vituttaisi. Jos negatiivinen niin sitten myös Muhammadin kuvat pois katukuvasta.

Mutta toisaalta tilanne on kannaltani siitä hyvä että ihmiset naureskelevat varsin paljon sille että "vapaaehtoinen hartaus on uskonnonvapauslain hengen vastaista". Tämänlaiset lausunnot eivät suinkaan saa ihmisiä myötämielisiksi kirkolle. Sillä tässä tilanteessa on selvää että kristinusko ei ole uhri, vaikka se kovin yrittääkin vääntäytyä uusateistien vainoamaksi marttyyripoloksi. Toki Keskitalo on ehdottomasti säälittävä pieni mies. Mutta ei niissä määritteissä  kuin haluaa. On vaikeaa nähdä hänessä nöyrä, heikkoja ja köyhiäkin mukaan sallivaa marttyyriä. Ideologiajuntan joka älähtää heti jos joku koskee hänelle rakkaaseen symboliseen instituutiovaltaan ja yhteiskunnallispäsmärilliseen rituaalivaltaan. Se hän on. Ja tämänlainen viestintä kirkollisella statuksella ei tuo ihmisiä takaisin kirkkoon. Ainut mitä arvon "kansankirkko" voi tehdä asian eteen on se, että se selittäisi että "Keskitalo ei edusta kirkon virallista kantaa". Ja kenties antaa potkut kun onhan se aika huonosti ammattiaan osaava kansliapäällikkö joka ei uskonnonvapauslain sisältöä ja uskonnonvapauden filosofian aivan helpoimpia perusteitakaan hallitse.

Pällit testit

Armeijassa jokainen tekee ns P1 ja P2 -testin. Armeijan eetoksen mukaan P1 testaa älykkyyttä, P2 halukkuutta. Käytännössä P1 mittaa loogista päättelykykyä ja jälkimmäinen on psykologinen testi, jossa mitataan keskittymis- ja paineensietokykyä.

Armeijan eetoksessa kun on sellainen erikoinen tilanne että jokaisella sotilaalla on vapaa tahto, joka tarkoittaa sitä että he vapaaehtoisesti uskovat ja noudattavat tiettyjä proseduureja. Isäni on käytännössä puoliväkisin käynyt vänrikin natsat. Itselläni kävi siitä onnellisesti että kun P1 -testin tulokset tulivat, niin arvon upseeri ja herrasmies kävi kanssani keskustelemassa siitä miten kiinnostavia asioita armeija voikaan tarvita. Mutta kun P2 -testien tulokset tulivat hieman myöhemmin, nämä mahdollisuudet haudattiin hiljaisesti, pysyvästi ja ilmeisen syvälle. Mikä oli minulle syvä helpotus. Jo nämä tulokset vihjaavat siihen suuntaan että testit toimivat.

Mitä testataan?

Kiinnostavaa oli että tulokset kerrottiin joten sain itseäni koskevaa tietoa. Tosin suhdeluvut 8/9 ja 2/6 eivät kerro mitään koska ei oikeasti ole tarkkaa referenssiä siitä että mikä on se mitattu asia. Testillä on luultavasti hyvä validiteetti ja reliabiliteetti. Mutta kun ei ole tietoa mitä mitataan ja millä keinoin on hyvin haasteellista käyttää tätä tietoa oikein mihinkään hyväkseen.

P1 ja P2 testien tulkinta ja rakenne ovat "miltei periaatteessa sotilassalaisuuksia". Eli kokeiden toisintokappaleita ei ole niin vain saatavissa. Käytännössä testiä on tehty niin paljon että itse lomake ja kysymykset eivät ole kovin salaisia. Kuitenkin kysymyksistä tiedetään jo rakenteensakin kautta suoraan jotain. (Blogistin saamien tietojen mukaan testit eivät ole sotilassalaisuuksia. P2 on hyvin vakiintunut MMPI -testi jota käytetään diagnostiikassa.)
1: P1 on isohko kasa kysymyksiä. Ja se itse asiassa koostuu kolmesta osatestistä ; Siinä on visuaalisen päättelyn testi, matemaattisen päättelyn testi ja kielellisen päättelyn testi. Joista sitten koostetaan P1 -luku. Tämä on varmasti sidottavissa klassisen älykkyystestin ns. G -faktoriin. Tätä ajatusta tukee sekin että on esitetty että P1 -testissä tasan 9 pistettä saa noin 5% väestöstä ja tasan 5 pistettä saa noin 20%. Josta voi arvata että pisteet menevät gaussin käyrälle. (Eli 7 on paitsi parempi kuin 6 niin se on "paljon parempi" kuin 6 on parempi kuin 5.)
2: P2 on sitten omituisempi. Se mittaa "paineensietoa" mutta on täysin kirjallinen. Se koostuu sellaisista kysymyksistä kuin että haluaako ihminen mielellään harkita ensin vai toimia ripeästi. Siinä on "puristaako vanne päätäsi" -tyylisistä kysymyksiä. Suhde vanhempiin kiinnostaa ihmeen paljon. Ja sitten kesken matkaa saattaa tulla uteluja kukkakauppiaaksi ryhtymisestä. Osa kysymyksistä vaikuttaa vitseiltä. Ja huomattavaa on että kysymyksissä on paljon toistoa. Samaa kysytään täysin samoilla sanoilla tai miltei samoilla sanoilla. ("kunnioitatko vanhempiasi" ja "pidätkö vanhemmistasi" -henkisesti.) Toistolla saatetaan mitata vastaajan rehellisyyttä tai lähimuistia. Mutta kaiken kaikkiaan on melko paha sanoa mitä tällä testillä oikein tehdään ja mitä sillä haetaan.

Rekisterivarasto

"Helsingin Sanomat" on kertonut että P1 ja P2 -testien tulokset kiinnostavat tutkijoita. Tämä ei yllätä koska testi on standardoitu ja sitä on tehty kauan. Tämän lisäksi aineiston otoskoko on valtava ja se kattaa periaatteessa valtaosan sukupolven miehistä. "Aineiston kattavuus ja yhdisteltävyys muihin yhteiskunnan keräämiin tietoihin tekee siitä arvokkaan." Aineistoa toki anonymisoidaan. Kiinnostavaa voikin olla että aineistoa on käytetty esimerkiksi graduissa. Salla Koivunen on esimerkiksi kartoittanut sitä havaitaanko suomalaisissa Flynnin efektiä. Tietoja siis paitsi kerätään, myös kootaan. Ja niitä käytetään.

Mielenkiintoista onkin että tässä on rekisteri ihmisistä. Ja tosiasiassa esimerkiksi minulta ei - ainakaan muistaakseni - ole kysytty kahta asiaa (a) haluanko minä tehdä tämän testin (b) sallinko että tietojani käytetään tutkimustarkoituksiin. Tai jos on kysytty ne on kysytty sillä ilmapiirillä mitä armeijassa kysytään. (Eli "kyllähän te, alokas Hämäläinen, ihan vapaaehtoisesti haluatte tämän asian johon Teidät komennamme.") ; On jokseenkin kyseenalaista että sitä paitsi on de facto ensin pakotettu vähintään puolen vuoden piinattavaksi tulemiseen, että tämän lisäksi olisi pakko paljastaa valtiolle varsin henkilökohtaisia asioita.
1: Kun vastauslomakkeessa on kynällä täytettävää monivalintaa, ei lomakkeeseen voi kirjoittaa että "Ai, haluat tietää äitisuhteestani? --- "Mitä vittua se sulle kuuluu." Korjaan. "Herra upseeriarvo, alokas Hämäläinen pyytää lupaa puhutella. Voinko ilmaista vastauksen äitisuhdettani tiedustelevaan kysymykseen?" --- "Mitä vittua se Teille kuuluu, herra upseeriarvo." Äitisuhteeni ja muu perhejännitteideni ymmärtäminen kuuluu lähinnä psykiatrilleni sekä niille jotka haluavat panna äitiäni vakavaluonteisesti ja pitkäjänteisesti. Tätäkö ne upseerit yrittävät - panna minun äitiäni? EI ju-ma-lau-ta!

Jossain määrin on mielenkiintoinen tasa-arvokysymys siinäkin että pitäisikö valtion velvoittaa jokainen nainenkin persoonallisuustestiin ja älykkyystestiin. Jotka sitten pisteytetään ja tulokset sullotaan jonnekin valtion taskuihin. ; Siinä voisi olla selittämistä että tiedot olisivat Ihan Vaan Tutkimuskäyttöön. Että ei pidä miettiä sellaisia juttuja että mikä tahansa tiedon keskittymä on käytännössä jotain jossa kerätään rekisteriä ihmisistä. Ja vallankaappauksen tai "uuden natsien valtaannousun tai vastaavan" vuoksi nämä arkistot ovatkin sellaisessa käytössä johon niitä ei ole tarkoitettu. (Kenties jollakulla pahalla diktaattorilla on vaikka kaunoja kukkakauppiaita kohtaan...)

Se mitä minä tiedän jo pelkästään kauppojen asiakasrekistereistä (joka on kohtuullisesti) on se, että (a) niissä on usein hämmentävä määrä tietoa. Mutta toisaalta tiedän myös että (b) näiden rekistereiden laatu on useimmiten aika heikko. Puhelinnumerot voivat olla vuosia vanhoja ja niin edespäin. (c) Ja ennen kaikkea usein on järkyttävä määrä potentiaalista tietoa jotka ovat "tilastollisia ennusteita" ja luonteeltaan sellaisia että ne voidaan kaivaa esiin vasta kun on muita tietoja ja muita taulukoita. (d) Joihin sitten on yllättävän harvoin oikeasti pääsyä. Ja näitä on sitten käsiteltävä hirvittävällä huolellisuudella.

P1 tarjoaa häiriötä pariksi tunniksi ja P2 tarjoaa pari irtovitsiä. Mutta valtio saa niiden kautta hirvittävän henkilökohtaista ja relevanttia tietoa. Joilla voidaan käsitellä niin yksilöitä (armeijauralle vai ei) ja massoja (onko sodanaikojen joukkojen kyvykkyys uhattuna tai laskussa vai peräti nousussa). Ja armeija tunnetusti tutkii sitä mitä sitten tutkiikin, usein salaisesti. Sellaisilla tavoilla että niistä ei vuodeta tietoja mihinkään julkisiin lehtiin. On pirun kiinnostavaa että ihmiset pistetään de facto väkisin testeihin joiden mekaniikkaa he eivät tiedä ja joita kenties potentiaalisesti ehkä käytetään sotilaallisiin tutkimuksiin joiden tarkka sisältö on mysteeri tietojen antajalle itselleen.

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. "Aamulehti" kirjoitti viime joulukuussa siitä miten armeijan testejensä kautta keräämät rekisterit ovat tietosuojavaltuutettujen hampaissa. "Elokuussa tehty selvityspyyntö liittyy armeijan rekrytoinnissaan käyttämiin soveltuvuustesteihin ja muun muassa tietojen säilytysaikaan. Tietosuojavaltuutetun mukaan selvityksessä ovat myös asevelvollisrekisteriin liittyvät soveltuvuustestien psykologiset tiedot." ... "Asevelvollisuuslain mukaan henkilöä koskeva tieto pitäisi poistaa asevelvollisrekisteristä viimeistään vuoden kuluttua siitä, kun henkilö ei enää kuulu reserviin eikä varareserviin. Tietojen tuhoamisesta on tehty Puolustusvoimien johtoportaassa 7. elokuuta salainen päätös, jonka perusteella yli kahta vuotta vanhemmat psykologisten testien tiedot päätettiin poistaa asevelvollisrekisteristä. Pääesikunta poisti päätösasiakirjan salauksen Aamulehden pyydettyä asiakirjaa. Päätökseen on kirjattu yksityiskohtia poistettavista henkilötiedoista erittäin vähän. Esimerkiksi poistettavien tietojen ikää tai täsmällisiä perusteluja tietojen poistamiselle ei kerrota."

Mitä alkuperäinen luterilainen valtionkirkko opettaa meille

Modernin luterilaisuuden kohdalla tärkeää näyttää olevan (a) sen korostaminen että luterilainen kirkko ei ole valtionkirkko vaan kansankirkko ja (b) ajatus siitä että luterilaisuus on tärkeä osa perinteitämme muun muassa siksi että luterilaiset opettivat kansamme lukemaan ja (c) luterilainen kirkko tarjoaa perinteitä ja arvoja jotka ovat pysyviä ja liittävät meidät menneisyyteemme.

Ajatus on monista viehättävä. Mutta on kenties todella kaunista katsoa luterilaisen kirkon historiaan. Jos lukutaito on tärkeä essentiaalinen osa kirkkoa niin sitten on kaikki muukin. Ei voi olla niin että kermaa kuorimalla valikoidaan faktat ja hylätään toiset. Alkuperäinen luterilainen kirkko oli täydellisesti ja täsmällisesti valtionkirkko. Luterilaisuus tuli muuten Suomeen Ruotsin vallan aikana, kuningas Kustaa Vaasan mahtikäskyllä.

Toisaalta voimme käyttää evankelisluterilaisen kirkon lähteitä, kuten vaikkapa "vähä katekismusta" "Luterilaiset tunnustuskirjat" -sivulta, pääsemme tekemään historialliseen aineistoon tutustumista digitaalisen version ja käännöksen avulla. jos katsomme vähä katekismusta. Siellä lukee suoraan jotain joka lähentelee sitä mitä moni moderni kristitty näyttää nykyäänkin uskovan. "Opeta heille ensimmäiseksi yllä mainitut kappaleet, nimittäin kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous jne., sana sanalta tekstin mukaisesti siten, että he kykenevät toista maan ne ja oppivat ne ulkoa. Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä. Heitä ei myöskään saa päästää ehtoolliselle, ei todistamaan yhdenkään lapsen kastetta eikä nauttimaan vähääkään kristityn vapautta, vaan heidät on jätettävä kerta kaikkiaan paavin ja hänen virkakuntansa, vieläpä itse Perkeleen käsiin. Heidän vanhempiensa ja isäntiensä on kieltäydyttävä antamasta heille ruokaa ja juomaa sekä ilmoitettava heille, että ruhtinas haluaa ajaa tuollaiset raakalaiset maasta pois. Sillä vaikka ketään ei voi eikä sovikaan pakottaa uskoon, niin kansaa on silti ohjattava tietämään, mitä ne ihmiset pitävät oikeana ja vääränä, joiden keskuudessa he haluavat asua, hankkia elantonsa ja elää. Kaupunkiin asumaan hakeutuvan on nimittäin tunnettava kaupungin laki, jonka suojaa hän aikoo nauttia, ja noudatettava sitä, riippumatta siitä, uskooko hän todella vai onko hän sisimmässään roisto tai lurjus."

Nämä ovat niitä tapoja ja arvoja joilla lukemaan opettava kristillinen kulttuuri on perinteisessä arvostuksessaan meille antanut. Näillä ohjeilla Alkuperäinen Evankelis Luterilainen kirkko on käsitellyt erilaisten uskontojen kohtaamista. Nykyaikainen kristitty korostaa että kysymys ei ole mistään tunnustuskirjasta tai kirkon virallisesta kannsta, vaan kyseessä on 1500 -lukulainen papiston käytännön ohjekirjaksi tarkoitettu teos. Ja että nykyään ei olla noin julmia ja jyrkkiä. Tässä on hyvä täsmentää että perinteiden ja pysyvien arvojen nimessä kyseessä on itse asiassa käännös itsensä Martti Lutherin teoksesta. Tuo on täsmälleen sitä samaa luterilaisuutta kuin mitä se lukemaan opettaminen. Jos tuo kohta on niin 1500 -lukua ja siksi turhaa, niin miksi ihmeessä sitten suu hymyssä muistutetaan siitä lukutaidon opettamisesta kun nekin asiat ovat muuttuneet vuosisataisesti?

Mutta kenties tähän kaikkeen saadaan älykäs ja mielenkiintoinen vastaus asiaan tutustuneelta superoppineelta. On taatusti opettavaista ja fasinoivaa katsoa mitä kenttäpiispa Särkiöllä on sanottavaa tuosta kohdasta. "Kysyjä odottaa tässä 1500-luvun alkukymmenien yhteiskunnalta nykyajan demokratiakäsitystä. Kustaa Vaasan tultua Ruotsin kuninkaaksi hän omaksui reformaation aatteet ja tuli siten kirkon pääksi Augsburgin uskonrauhan periaatteen mukaan “Kenen maa, sen uskonto”. Ei se tainnut olla mikään kansanedustuslaitoksen äänestyspäätös. Alamaisten oli toteltava suvereenia hallitsijaa. Luterilaisuus toi kuitenkin mukanaan – osana renessanssin murrosta kohti yksilön korostusta – lukutaidon ja opinkäynnin. Ilman luterilaisuutta kirjakielen,. suomenkielisen kirjallisuuden ja koulunkäynnin syntyminen olisivat lykkääntyneet jonnekin tulevaisuuteen. Kyllä luterilainen uskontulkinta on siis vaikuttanut yksilön oikeuksiin, vaikka demokratian edellyttäminen 1500-luvun feodaaliyhteiskunnalta onkin liian moderni vaatimus." Argumentti on itse asiassa kulttuurihistoriallisesta kulmasta järkevä. On selvää että asiat kehittyvät ja yhteiskunnat arvomaailmoineen muuttuvat. On aika ongelmallista moittia mennyttä aikaa nykyajan kriteereillä. Mutta valitettavasti Särkiöllä on ongelma. Hän ei edusta jotain joka on vain maallista kulttuuria. Minulle kristinuskoa on perusteltu juuri sillä että se ponnistaa tämänlaisen kulttuurirelativismin yli. Kirkon arvot ja perinteet tarkoittavat monille sitä että Jumalalla on objektiivinen moraali joka takaa sen että se mikä on hyvää tänään on hyvää huomenna. Ja ikuinen moraali on ollut hyvää viime viikolla. Ja 1500 -luvulla. Jos kristinusko tarjoaa objektiivisen moraalin niin tottakai niitä menneitä aikoja on mitattava nykyajan mittareilla. Sillä moraali ei muutu. Särkiön argumentti vaatii äärimmäistä kulttuurirelativismia, sellaista jossa jopa suurin osa nykyisistä humanismin suuntauksista on kauheita. Niissä kun YK:n ihmisoikeusjulistuskin on jotain ehdotonta, joka tekee siitä kulttuuriin ja aikaan sidottua maailmankuvallista kulttuuri-imperialismia.

Jos Jumala on olemassa, meillä ihmisillä on pääsy objektiiviseen moraaliin "Raamatun" uskontekstien kautta. Tällöin moraali on ikuista ja ihmiselle tiedotettua. Täydellisen kaikkihyvän ja kaikkitietävän Tiedottajan henkistämissä sivuissa on kaikki ikuinen ja pysyvä moraali. Jos Jumalaa ei ole, "Raamattu" ja siitä tehdyt tulkinnat koostuvat ihmisten epämääräisistä moraalisepeämisistä ja niiden uudelleentulkinnoista. Ja silloin voidaan nähdä että ihminen oppii sillä ainoalla tavalla millä ihmiset muutoin oppivat. Empiirisesti kokeilemalla. Yritys-erehdysmeiningillä. Tällöin "Raamattu" on periaatteeessa arvoton. Tai ei ainakaan merkittävämpi kuin "Myrkky" -lehden vuosikerta. Tällöin on asiallista muistuttaa että ei ole syytä tuomita instituutiota historiansa kautta koska ajat olviat erilaiset ja tieto oli erilaista ja etiikka oli erilaista ennen. Molempia ei voi saada, ne ovat yhteensopimattomia. Jos ihminen ei voi tietää objektiivista moraalia, Jumala ei osaa viestittää enkä kirkkoinstituutiolla tai Pyhillä kirjoilla tee mitään. Moraali on joko ikuista ja pysyvää tai kulttuurisidonnaista. Mutta ei molempia samanaikaisesti. Augsburgin uskonrauhan perusteet ovat nekin jotain jotka on muodostettu kulttuurissa jossa kristinuskolla instituutioineen on ollut valtaa politiikassa ja muussakin. Joten on aika erikoista vedota siihen että tavat eivät olleet kristillisiä koska kristityt olivat säätäneet asiat sellaisiksi ideologiaansa miettiessään.

Mainitut vaihtoehdot
huomioiden voin sanoa vain,
että kaikesta lieveilmiöistään
huolimatta suosittelen
katolista kirkkoa.

Siksi Särkiön pitäisikin niellä luoti. Ottaa käyttöön keskimääräisen homovastustajan ja evoluutiodissaajan ja muun äärikonservatiivin työkalupakki. Ja selittää että tuo Lutherin maininta itse asiassa on ehdotonta hyvyyttä. Joka pilkku siinä on täydellistä etiikkaa josta poikkeaminen on täyttä pahuutta. Ja se että ihmiset eivät usko tätä on vain hairahtumista moderneissa hupsutuksissa. Materialistisesta rappiosta ja pinnallisen hedonismin uhista mielellään puhuvat kirkonmiehet voisivat nostaa asian esiin tässä yhteydessä. Objektiivinen moraali voitaisiin pelastaa vain ja ainoastaan tuolla. Tai sitten olisi rehellisesti tunnustettava että Luterilainen kirkko ei ainakaan ole se Totuuden tie ja ihmisten pitäisi vaikka palata katoliseen uskoon tai ryhtyä kalvinisteiksi tai jotain.

Mutta tätä ei jostain syystä tehdä. Ei Särkiö eikä kukaan muukaan. Niin. Kyllä minäkin olen sitä mieltä että uskonto ei ole mikään perustarve joka tarjoaa pääsyä pysyvään moraaliin joka on objektiivista ja eettistä. Mutta kun tätä selittää kenttäpiispa, siis henkilö joka tekee uskontoa työkseen, niin kyllä tämä vastauksen laatu hieman hämmästyttää. Hänelle on annettu hyvin korkea armeijan status. Vaikka armeijassa ylennyksiin liittyy vaatimuksia. Huvittavaa on että pakkoarmeijalaisena minun piti jäädä viikonlopuksi ampumaan ampumaradalle kun tulokseni olivat liian huonoja. (Tosin lopulta ampumaradalle ei menty. Mutta en päässyt kotiin. Sen sijaan järjestin itseni kasarmin esitelmöintitiloihin joissa pelasin playstationia jättiscreeniltä. Niin kuin muutama säälittävä turvakamera ja lukittu ovi estäisi yhtään mitään.) Samalla laatuvaatimus-rankaisumaailmalla Särkiö ei luultavasti kävisi koskaan kotonaan. You are so grounded!