Onko "formi" äärellinen vai ääretön?

Karatessa kataa arvostetaan paljon. Kyseessä on tekniikoiden suorittaminen peräkkäin ja ilman vastustajaa. Ja tätä tehdään hyvin tietyssä kaavamaisessa järjestyksessä. Tämä on tietysti hieno keino ; (HEMA)miekkailussa vastaavaa toimintasarjaa kutsutaan formiksi. Tämä on mielestäni hauska sana koska se pitää sisällään ajatuksen muodosta.

Harjoittelimme torstaina uudistunutta Syllabus formia. Suurin osa sen muutoksista korostaa sujuvuutta. Sitä miten liikkeet saadaan nivoutumaan yhteen tauotta. Mahdollisimman tiivis ja yhtenäinen liikesarja jossa on kaikki oleelliset tekniikat on jotain joka ikään kuin pakottaa katsomaan tekniikkasarjaa kokonaisuutena.

Tunnilla Windsor lähestyikin formia nimenomaan kahdesta suunnasta.
1: Ensimmäinen on se, että tekniikat ovat erityisen tärkeitä. Sillä Fiore opettaa ne kirjoissa. Nämä ovat se lähde. Tässä mielessä formi on ikään kuin lause joka sanotaan näillä tekniikoiden kirjaimilla. Ja tärkeämpää on saada kirjaimet oikein.
2: Toinen on se, että jossain eksistentiaalisessa mielessä formi on kokonaisuus, ja tekniikat ovat itse asiassa abstrakteja inhimillisiä konstrukteja joiden pääasia on helpottaa muistamista. Näin ollen voidaan jopa ajatella että formi on kokonaisuus joka voidaan pilkkoa minimaalisen pieniin osiin joista saadaan ääretön jatkumo. Pilkkominen on kuitenkin huono asia koska sitä kautta syntyy helposti taukoja itse suorittamiseen.

Tämänlaatuinen ajattelu voidaan liittää paljon syvällisemmiltä vaikuttaviin asioihin. (Sanon tahallani syvällisemmältä vaikuttaviin. Sillä eihän formia syvällisempää asiaa tavallaan olekaan!) Nimittäin ajan ja tilan filosofiaan. Tilan ja ajan yhteys miekkailuun ei luonnollisesti ole mikään ihme. Fioren älykkyyttä symbolisoiva harpinkantajailves, prudentia -hyve, keskittyy havaitsemiseen, etäisyyden hahmottamiseen ja oikeaan ajoitukseen. Miekkailu on tietyssä mielessä geometriaa jota tehdään ajassa ja tilassa. Joten ei pidä hämmästyä jos ajan ja tilan filosofia tulee aihepiirin kohdalla vastaan.

Formi Zenonin paradoksin kohteena.

Jos otamme Zenonin paradoksit, niissä käsitellään aina jotenkin ajan ja tilan filosofiaa. Näiden paradoksien ytimessä on yleensä juuri äärettömyyden käsite.
* Jos Akilles jahtaa kilpikonnaa, kilpikonnalla on etumatka. Akilles joutuu ensin juoksemaan siihen missä kilpikonna oli aikaisemmin, mutta kun Akilles ehtii tähän on kilpikonna ehtinyt liikkumaan vähintään pikkiriikkisen, joten Akilles joutuu kulkemaan vielä hetken tähän, mutta kilpikonna on taas liikkunut. Ja näin Akilles ei koskaan saavuttaisi kilpikonnaa.
* Jos Akilles olisi matkalla jonnekin, hän joutuisi ensin kulkemaan matkan puoleen väliin. Ja sitten sen jäljelle jääneen osan puoleen väliin. Ja tämän jäljelläolevan matkan puoleen väliin ... ja näitä matkoja tulisi ääretön määrä, joten on ihme että kukaan koskaan ehtii mihinkään.
* Jos Akilles ampuukin jousella, voidaan ottaa äärettömän lyhyt pätkä aikaa. Ja kun nuolen kulkemia matkoja pilkkoa äärettömän pieniin osiin, päädytään tilanteeseen jossa nuolen pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa jotta liike olisi mahdollista.

Hyvin klassinen tapa ratkaista asia on korostaa juuri sitä että havaintomme osoittavat että Zenonin päättelyssä on pakosti jokin ongelma.
1: Yksi tapa ajatella asiaa onkin se, että aikaa ei ole mahdollista pilkkoa äärettömän lyhyisiin pätkiin. Tällöin paradoksi ei tietysti voi päteä koska ajatuskoe vaatii juuri sitä että aikaa voitaisiin käsitellä kuin se pilkkoutuisi äärettömän pieniin osasiin. Tämä on mielestäni hyvin uskottava vasta-argumentti. Fyysikot eivät puhu Planckin pituuksista ja Planckin ajasta turhaan. Tämä on hyvin kiinnostava vasta-argumentti. Sillä se korostaa että logiikka ja tosiasiallinen maailma eivät ole samoja asioita. Zenonin ajattelussa ei ole rationaaliselta kannalta mitään vikaa. Ajatus on loogisesti koherentti ja mahdollinen (necessary true) mutta se on kuitenkin fyysisesti katsoen väärä (contingently false).
2: Toinen lähestymistapa asiaan on se, että tosiasiassa ihmiset vain segmentoivat asioita. Jos esimerkiksi otamme suoran, voimme argumentoida että se koostuu pienemmistä alaosasista joita on ääretön määrä. Matemaatikko kiittäisi ajatusta ja kertoisi että jopa lukujen 1 ja 2 välissä on äärettömän monta desimaalilukua. Mutta tosiasiassa voidaankin ajatella että tämä suora on kokonaisuus ja ihmiset vain sitten pilkkovat kokonaisuutta pienempiin osasiin. Nämä jaottelut ovat konseptuaalisia. Ja näin ollen niiden tuottamat äärettömyydet eivät ole kunnollista äärettömyyttä (actually infinite) vaan potentiaalista äärettömyyttä (potentially infinite). Henkenä on juuri se, että vaikka tekisimme kuinka monta pienemmäksi pilkkomista ja vaikka tämä pilkkominen olisi mahdollistakin, voisimme tosiasiassa vain lähestyä ääretöntä mutta emme koskaan saavuttaa sitä. Tämäkin ajattelu toki nojaa siihen että ihmiset voivat kuvitella puolikkaan Planckin pituuden puolikkaassa Planckin ajassa. Ja tässä mielessä ihmisen kuvittelukyvyn voidaan ajatella olevan suuremman kuin todellisuuden, mutta tässä pilkkomista ei itsessään pidetä mahdottomana.

Kuinka universumin alku ja tekniikkasuoritteen aloittaminen ovat samantapaisia kysymyksiä.

Jälkimmäinen ajattelutapa on kiinnostava koska siinä on ääretön joka epäintuitiivisesti kyllä ei ole "oikeanlaista ääretöntä". Tuo puolustus on tullut itselleni tutuksi William Craigin ajan filosofiassa. Olen hänen kanssaan melko harvoista asioista yksimielinen. Mutta eräs niistä on se, että emme pidä ajallisessa maailmassa olevista aktuaalisista äärettömyyksistä. Näin ollen voisinkin sanoa että jossain mielessä formi on eksistentiaalisesti jatkumo ja tässä mielessä "potentiaalisesti ääretön" mutta se ei ole kunnollista todellista äärettömyyttä. Se on "katedraalin rakentamista tyhjään". Se on hetkellistä ja rajallista, ja ääretön ja täydellinen on siinä mukana korkeintaan ajatuksena. "Make it perfect, make it pure" on tässä suhteessa ihanne. Ja niin kauan kuin vastaus ihanteeseen ei ole "I don't know any other way" on ylipäätään mitään mieltä harrastaa koko asiaa. (Windsor kehottaa usein edelliseen ja oma itseironisuuden saastuttama tapani on joskus vastata jälkimmäisellä.)

Puryear on kirjoittanut tuoreen kritiikin Craigille. Artikkeli toki koskee sitä että Craig on joutunut ankarasti torjumaan kaikki aktuaaliset äärettömyydet. Sillä jos se olisi mahdollista, Craigin universumin alkua koskeva kalam -argumentti olisi väärä. Siksi Craig korostaakin että äärettömyys ei ole aktuaalista. Eli voimme kenties pilkkoa sekunnin ties miten pieniin murto-osiin mutta nämä olisivat vain potentiaalista äärettömyyttä. Sellaista joka johtuu siitä että ihmisen mieli konstruoi asioita joka eivät ole "oikealla tavalla reaalisia". Puryear ottaa tämän Craigin argumentin täydestä. Mutta käyttääkin sitä siten että jos oletamme fysikaalisen universumin, niin tosiasiassa Craigin ongelmana on se, että periaatteessa se, että pilkomme tämän jatkumon tunteihin ja sekunteihin voi olla vain konseptuaalinen ongelma. Eli Craigin argumentit joissa naturalismi huutaa aktuaalista äärettömyyttä ovatkin vajaita. Ne eivät ota huomioon sitä mahdollisuutta jonka Craig tunnistaa muualla.

Itselleni tämä on luontevaa. Sillä näen että universumilla on alku. (Aikakin on fysikaalinen ominaisuus joten on turhaa olettaa jotain universumia edeltävää aikaakaan.) Ja tästä eteenpäin laskien voimme aina edetä hieman eteenpäin ja lähestyä ääretöntä koskaan sitä saavuttamatta. Joten mitään aktuaalista äärettömyyttä ei ole eikä tule. Syllabus formikin alkaa miekan huotrastavetotekniikalla ja jatkuu sitten. Kyllä senkin voi filosofisesti konseptualisoida äärettömän lyhyisiin pätkiin ja tässä mielessä siihen voidaan soveltaa äärettömyyden kaltaisia filosofisia konsepteja. Tosin sen jälkeen toimiminen vaatisi teleportaatiokykyä tai kykyä olla kahdessa paikassa samanaikaisesti. Silti formia voi tehdä ja tämä syntynyt paradoksi ja looginen virhe ei tosiasiassa rajoita todellisuutta kovinkaan paljoa. (Eli samaan tapaan kuin Craigin ajatukset siitä että "naturalismi" ei voisi olla mahdollista koska hän konseptualisoi sitä tietyllä tavalla.)

Ihminen kestää äärettömyyttä lähinnä sillä että ääretön ei ole aktuaalista. Se on vain päässä oleva konstrukti, samantyylinen ajatus kuin kaikkivaltius, kaikkihyvyys ja kaikkivoipuus. Ihminen elää sillä että sitten kun formi on suoritettu, kaikki päättyy fenestra destraan. Toivottavasti äärellisessä ajassa. Ihanteena tähän olisi minuutti, koska siihen aikaan sen saa tehtyä jos toimii ripeästi ja ilman pysähtelyjä. Mutta se on vaikeaa. Ja sen vuoksi saattaa tuntua jopa siltä että suorituksen tekeminen voisi vaatia äärettömän paljon harjoittelua ; Onneksi tuo aika ei kuitenkaan vaadi ihmisen fyysisten rajoitusten ylittämistä joten vaadittu harjoitteluaika on paljon vähemmän. Ääretön on jopa potentiaaisen harjoittelun kohdalla vihje siitä että jos jokin vaatii äärettömän ajan harjoittelua, se on vain ovela kiertokeino sanoa että se on mahdotonta.

---

Muumipeikko on silti ihana. On, vaikka jyrkimmät realistit kyseenalaistavat hänen olemassaolonsa.

Pitkien puukkojen yö.

Olin viikonloppuna juhlimassa. Syynä oli miekkailukoulun 10 -vuotinen taival. Kouluhan on varsin maineikas ja arvoistettu (~menestynyt), ja on laajentanut muun muassa Espooseen ja Singaporeen.

Ohjelmassa oli tietysti normaaleja juhlallisuuksia. Eli shampanjapullon lyömistä auki sapelilla. Sekä tikaripeliä. Ja olihan siellä tietysti tikaripeliä (One, two three, Pass), jossa pitää kaapata itselleen paperilappu tiettyjen sääntöjen vallitessa. (Toisella käskyllä tikari kiertää vierustoverille ja toisella sillä pitää kaapata lappu.) Tikarin lisäksi myös kättä saa käyttää, mutta omalla vastuulla. Harvalla on audatiaa (~yksi Fioren perushyve, likimain rohkeus) tehdä sitä temppua.

Itselle mielenkiintoisimmat asiat tulivat kuitenkin esiin siinä, miten asiat olivat muuttuneet aika paljon - aina lähtien kouluttajan hiustyylistä, joka on läpikäynyt muutoksen. Tämän varmistukseksi katsoimme tietysti nostalgisia videoita - joissa katselimme muun muassa niitä lyheneviä hiuksia. Niissä oli erilaisissa tapahtumissa tehtyjä koulun oppisisällön esittelyjä.

Varhaisimmissa Windsor oli vahvemmassa roolissa ja sävy oli selvästi itsepuolustuksellinen ; Niistä löytyy esimerkiksi materiaalia jossa Windsor ottaa samanaikaisesti kaksi aseistautunutta oppilasta sidontaan ja heittää heidät samanaikaisesti maahan. Pääsyynä tähän opettaja-machoismiin lienee se, että oppilaat olivat olleet harjoittelemassa vasta vuoden tai pari. Tätä kautta osaavamman rooliksi tulee näyttää erilaisia asioita. Esiintymiset ovat muuttuneet matkan varrella historiallisuutta korostavammiksi ja se ei keskity siihen mitä opettaja osaa, vaan mitä oppilaat osaavat. Samoin esitykset ovat tulleet taustoittavammiksi ja tätä kautta informatiivisemmiksi. Tämä on tietysti hieno muutos. (Minusta ilmiselvempi kuin joistakin.)

Videoilta näkyi myös harjoittelutilan tärkeä rooli, jos ei muuna niin rajoitteidenantajana. Ensimmäinen sali oli ollut todella pieni. Ja siksi ensimmäinen formi, eräänlainen kata, oli sovitettu sellaiseksi että sen juuri ja juuri mahtui tekemään hyvin pienessä tilassa. Jakomäen sali on taas moninkertaisesti suurempi, ja siinä formi onkin varsin tilaavaativa. Sitä ei olisi vanhassa salissa mahtunut suorittamaan..

Kamppailutaiteen vaikea rajaaminen.

Kun puhutaan itsepuolustuksesta, määritelmiä käytetään huolettomasti. (Teen niin itsekin.) Sen määritteleminen on ongelmallista monestakin syystä.

Intentio.

Karkeasti erilaiset tappelulta vivahtavat huitomiset voidaan jakaa neljään tyyppiin:
1: Itsepuolustuslaji tarkoittaa lajia jossa keskitytään vain oman koskemattomuuden suojaamiseen.
2: Kamppailulajissa taas keskitytään kilpailuun.
3: Taistelulajissa tavoitteena on opetella miten vahingoittaa tai jopa tappaa vastustaja. Tämän takia esimerkiksi sotilaskoulutuksessa on aina kyse taistelulajeista.
4: Showtaistelua taas opetellaan esimerkiksi teatterin ja elokuvan tarpeita varten. Niissä näyttävyys korostuu, eikä ne usein edes toimisi käytännössä.

Tässä luokittelussa lajin luonne määritellään pääasiassa intention kautta, jote ne eivät itse asiassa kerro välttämättä paljoakaan varsinaisesta tekniikkavalikoimasta. Esimerkiksi aikido opettaa aihepiiri huomioon ottaen erityisen pehmeitä arvoja, mutta halutessa sen tekniikat ovat erittäin tehokkaita myös muussa käytössä. Tällöin vastuu tavallaan siirtyy opettajalta oppilaalle. Kyynikko voisi jopa sanoa että intentiomäärittely on vain poliittisesti korrekti esitys kyseisen lajin opettamasta ideologiasta. Tosiasiassa asia ei ole aivan niin paha, koska tämä "poliittisesti korrekti ideologia" kuitenkin painottaa opeteltavia tekniikoita. Jos itsepuolustuksessa toisen tasapainon horjuttamiseen ja kaatamiseen keskitytään, ei henkilö välttämättä osaa käyttää saamaansa etuasemaa hyväkseen samalla tasolla kuin joku taistelulajin harjoittaja.

Keskittymisen luonne

Lisävivahteita voidaan saada ottamalla käsittelyyn englannin kielen sana "martial art". Siinä on kaksi sanaa. Toiset lajit ovat enemmän "martial" ja toiset enemmän "art". "Martial" on sodankaltainen elementti, ja "art" taas viittaa että takana on jokin systeemi, jonka sisällä voidaan toimia luovasti ja taitavasti ja tehdä siitä jopa jotain henkiseltä vivahtavaa. Tällöin luokittelu voidaan tehdä myös itse lajin rakenteen, eli opetettujen tekniikoiden kautta. Tällöin lajit voidaan jakaa karkeasti kahteen pääluokkaan. Toki muitakin voidaan vetää:
1: Combat -sport, kamppailu -urheilu: Se ei ole yhtä henkistä. Sen rakenne keskittyy kilpailemiseen, joten siinä korostuu aggressiivinen toimintatapa, mutta toisaalta siinä ei välttämättä sen vuoksi käytetä "kaikista letaaleinta" tekniikka -arsenaalia. Tavoitteenahan on voittaa, ei tuhota vastustajaa.
2: Fighting -art : Lajissa on "henkisempi" luonne. Tässä on hyvä huomata, että pelkkä taistelu voi tehdä soturin (fighter) mutta ei vielä taiteilijaa (artist). Lajissa on siis jotain enemmän.

Tässä jaottelussa on tietenkin se erikoisuus, että se jättää ensimmäisen nelikon sisältämiä elementtejä ulos. Tosiasiassa molemmat luokitelman tyypit ovat "käytännössä" sitä mitä monet lajit ovat. Mutta kummassakaan näissä ei korostu itsepuolustuksen idea. Itse asiassa kamppailu -urheilu keskittyy enemmän tietyn säännön mukaan toimivan vastustajan kanssa kisaamiseen, joka ei välttämättä tarkoita sitä että laji olisi sovelluskelpoinen itsepuolustuksessa. (Toki usein näin ei ole.) Samoin taidetyyppisemmissä ja vähemmän kilpailuhenkisissä lajeissa itsepuolustuselementti voidaan jopa jättää kokonaan pois. Karatessakin esiintyy harrastusmuoto, joka on äärimmäisen art: Siinä tehdään pelkkää kataa - ilman että on edes vastakumppania. Tästä kisataan korkeallakin tasolla ja se vaatii tarkkaa osaamista.

Sovellusjärjesteömä, Tekniikoiden luonne.

Lajin sisältämiä tekniikoita voidaan luokitella sen mukaan onko niiden toteutustapa (1) aloitteen tekevää vai reaktiivista (2) Onko niiden luonne vaarattomaksi tekevä, maahan sitova vai onko niillä sovelluksena rakenteita rikkova tai tappava luonne. Usein ajatellaan että tämä on keskeistä, koska tietty "väkivaltaisuus" muuttaa olennaisesti lajin luonteen. Tämä on hieman hankala kohta, koska esimerkiksi kendoa pidetään hienostuneena lajina, mutta se nojaa perinteeseen jossa ei väkivaltaa säästetty. Samuraiperinteessä muun muassa irtopäillä oli oma roolinsa. Toisaalta nykykendossa tätä väkivaltaa ei ole mukana, ja erityisen korkean "vyötason" voi saada vaikka ei tappaisikaan ketään.

Lisäksi mukaan tulevat tietysti aseet. Suuri osa ajattelee että laji lakkaa olemasta "laji" heti jos siinä käytetään ampuma -aseita. Toisten mielestä taas jo lyömäaseet estävät asian. Kuitenkin nämä ovat harvinaisia kannanottoja. Ja esimerkiksi "japanilaisen jousiammunnan/miekkailun" taideluonnetta kiistänee tuskin kukaan. Samoin aikido, jossa on myös miekankäytön taitoa lasketaan usein "taiteeksi". Ninjutsu sen sijaan jakaa usein mielipiteitä, osittain siksi että se on Jutsu="taito", ei Do="tie", joka vihjaa juuri ideologian puuttumiseen. Osittain syynä voi olla se, että siinä käytetään paljon aseita. Aikido on kuitenkin leimallisesti keskittynyt aseettomaan itsepuolustukseen.

Järjestelmällisyys, arvot ja ideologian osuus.

Voidaan jatkokysellä. Esimerkiksi on luultavaa että kivikauden aikana ihmiset ovat jotenkin fiksusti osanneet käyttää teräviä keppejään myös toisten kanssa taistelussa. Heillä ei välttämättä ollut järjestelmällistä tekniikkakokoelmaa, mutta he kuitenkin olivat oppineet esimerkiksi harhauttamisen antaman edun ja osasivat lyödä kohtuu kovaa, mikä vaatii voiman lisäksi oikeanlaista tekniikkaa. Onko tälläinen luolamies lainkaan itsepuolustuslajin piiriin kuuluva, vain osaako hän vain tapella. Tämä tulee vartijan hommissa vastaan aina kun kohdataan pultsareita möyrinnän parissa. Heillä ei ole välttämättä mitään kunnon tekniikkaa, mutta heillä tuntuu aina olevan "jotain ihme kykyjä".
1: Kysymyshän on pohjimmiltaan sekä (1) sosiaalinen että (2) systematiivinen, eli onko lajin tekniikat järjestetty jonkun ylemmän pääsäännön mukaan ja onko sillä "perinne", eli systeemi jolla on useampia seuraajia ja joka siirtyy henkilöltä toiselle pääsääntöisesti samanlaisena. (Tosiasiassahan kaikissa lajeissa tyypit ovat kaikki hieman erilaisia asioita painottavia, mutta kuitenkin heillä on pääsääntöisesti samoja tekniikoita ja systeemikin on hyvin samansuuntainen.) Kysymys on siitä että jos luolamiehemme (tai pultsarimme) opettaa taitonsa vaikka jatkuvalla harjoituksella jollekulle, muuttuuko tilanne täysin?
2: Tässä ongelmana on tietenkin se, että se että pultsari osaa tapella ei tarkoita että hänellä olisi miteään metodologista taitoa systemaattiseen kamppailuun. Voi olla että he ovat "muutaman tempun poneja", jotka vain käyttävät vaihtelevasti "jotain". Tästä herää esiin jako jota voisi sanoa (parmman puutteessa) vaikka "soturi" ja "tappelija", jossa ensimmäinen osaa järjestelmällisen systeemin kun toinen vaan "osaa tapella". (Ulkopuolisen silmissä voi tietysti olla turhaa miettiä mitä on, koska "lätty lätisee" ja "läskit tummuu" molemmissa.)
3: Kolmas kysymys kohta koskeekin sitten itse ideologiaa. Sillä jokaisessa lajissa opetetaan jonkinlainen "fighting spirit", joka on erityinen suhtautumistapa tilanteeseen. Toki tässä on sekin, että jos sinun luonteesi on tietynlainen, ajaudut todennäköisesti sellaiseen lajiin joka sopii tähän sinun jo valmiiseen perusluonteeseesi, jolloin se vain vahvistaa, eikä varsinaisesti luo sitä. Joukko samanhenkisiä pultsareita painimassa yhdessä ei varmasti ole ihan tavaton näky. Heillä tuskin on kuitenkaan mitään tiettyä suhtautumistapaa, jonka hakemista he korostavat. "Lajejen" kanssa tilanne on tietysti aivan toinen. Itse asiassa ne keskittyvät hyvin paljon tähän asennepuoleen.
4: Neljäs kohta koskeekin sitten varsinaisia sotureita. Historian aikanahan on ollut ammattisotureita joilla on ollut kovan treenin vuoksi huippuun hiotut fyysiset ominaisuudet. Heillä on ollut riittävät taidot pärjäämiseen ja tähän on usein liittynyt ylenmääräinen brutaalius. Mutta ei aina. Esimerkiksi japanissa samurailla ja euroopassa ritareilla oli lisäksi asenne ja rooli. He olivat tätä kautta eräänlaisia "uskovais-taistelijoita" tai ainakin laajemmin "filosofi-sotureita". Tämä on keskiaikaisen miekkailun kohdalla olennainen kohta, koska jos tämä ideologia tekee lajista "taiteen", silloin ennen muinoin sama taito identtisenä on ollut taide. Ja toisaalta se on nykyisinkin, mutta se on luonteeltaan aivan erilainen. Siinä ei keskitytä ritariajan tapaan uskontoon, eikä siinä tavoitteena ole taistelukohteen tappaminen. Sen sijaan aateluus ei nykyään ole mikään vaatimus ja se voi olla rahvaankin taito, ja tappaminen on viimeinen asia, jota siinä halutaan. Tekniikat ovat kuitenkin mahdollisimman identtisiä.

Toisaalta psykologisesti ajatellen voidaan kysyä missä määrin kyse on vain siitä onko joko jaksanut määritellä asiat: Puolustus ja taistelu kun ei ole missään emotionaalisessa tai moraalisessa tyhjiössä. Sillä aina, kun ihmiselle kerrotaan että "kuinka" jokin tekniikka tehdään, on mukana myös "milloin tätä voi käyttää". Ja tässä on ihmisen mielessä vain kukonasken kysymykseen "miksi". Ja tästä rakentuu jonkinlainen moraali -ideologia. Tässä kohden olen kuitenkin painottunut siihen että ero on olemassa. Se on sama kuin "ruuan säätämisen" ja "kokkaamisen" välillä. Minun väännöksiä syö ja niillä pysyy elossa, mutta niitä ei voida verrata ammattisokerileipurin aikaansaannoksiin.

Myös kulttuuri -imperialismilla on tekemistä asian kanssa: Esimerkiksi rohkeaa "pyhässä sienipöllyssä" mylläämistä ääriaggressiivisesti voidaan pitää vahvasti uskonnollissävyisenä. (Käytän esimerkkiä vaikka oikeasti kärpässienien käyttö raivotilan aikaansaamisessa on historiallisesti kyseenalinen. Mutta esimerkki on liian kansantajuinen olematta käyttämättä.) Tällöin tälläisen "berserkin" erottaa "filosofi-soturista" vain kulttuurisidonnainen sosiaalinen asenne: Tätä ei pidetä hienostuneena. Kyseistä uskontoa seuraavat tuskin olisivat ajatelleet samoin. Olennaista on se, että eri kulttuureissa voidaan kehittää erilaiset vastaukset ja painottaa samoja eri asteilla. Mutta niillä on tapana olla jonkinlainen järjestys. Itse olen melko varma siitä että "berserkkejä" voidaan pitää tämän takia "filosofi-sotureina". Se, pitäisikö tämä konsepti sitten sallia yhteiskunnassa on aivan eri kysymys. Se on sama, kuin se että islam on kulttuuri ja uskonto ei tarkoita että erilaisia uskontoja kunnioittavassa Suomessa pitäisi saada kivityslakeja lakikirjaan.

Estetiikka.

Lisäksi voidaan puhua itse "taiteesta". Osan mielestä hommassa pitää olla estetiikkaa, joka seuraa siitä että tekniikat suoritetaan virheettömästi. Tällöin arvojen ja ideologian sijasta korostetaan esteettisyyden välttämättömyyttä. Tämä määritelmän osa on kenties kaikkein vaikein, koska siinä missä kauneus on usein katsojan silmässä, tässä kohden käy samoin. Ja erityisen kovasti se näyttää olevan tietysti itse lajin harrastajan silmässä (koska useimmiten ulkopuolisia "ei voisi vähempää kiinnostaa".) Ehkä erikoisin määritelmä "taiteelle" korosti esteettisyyttä ja sitä että laji nousee "täysin tieteellisen toimintaperiaatteen ja niiden sovellusten ja tehokkuuden ulkopuolelle". Toiminnallisuus jää irrelevantiksi (ja lisäksi tässä oli pohjalla tausta -asennetta jonka mukaan "skientistit on automaattisesti tunteettomia ja kylmiä". Minua ärsyttää yhä "se äänensävy".)

Tässä kohden on tietysti hyvä miettiä erityisesti esiintymistaiteiden ja kamppailulajien kohtaamista. Teatterimiekkailu tai teatterinyrkkeily tuskin antaa vakuuttavaa tai uskottavaa itsepuolustustaitoa. Ei ole kovin uskottavaa että "teatterihippaamisessa" olevat taidot tai jossain "pragmaattisessa vääntötaidossa" olisivat siirrettävissä toisiinsa, eli että hyvyys ensimmäisessä antaisi taidon jälkimmäisessä. Televisio, teatteri ja elokuvat ovat etupäässä viihdettä, joten niiden ei tarvitse välttämättä olla realistisia tai historiallisesti tarkkoja. (Tosin amatööri- ja ammattilaistasossa on eroja molemmissa.) En väitä että näitä ei voisi yhdistää. (Esimerkiksi "Collateral" -elokuvassa on lainattu ihan toimivia tekniikoita esimerkiksi siinä kohdassa, jossa Tom Cruisen näyttelemä mies vie gangsteri-uhittelijalta aseen ja ampuu sillä tämän ja tämän gangsteri-uhittelijan kaverin. Tosin tässä elokuvassa kuvakulmat ja leikkaus on tehty siten että monet olennaiset osat jäävät näyttämättä, joten niistä asian opettelu ei ole luontevaa. Sen sijaan ne jotka tietävät miten juttu tehdään, taatusti näkevät mitä siinä tehdään. Tämä on minusta hyvä.) Mutta se ei ole automaatio.

Reagointi ja pelisilmä

Tämä rakentuu aikaisemmin kirjoittamani päälle.

Yleensä itsepuolustuskirjoissa tekniikat kuvataa mallilla "kun toinen tekee näin, tee noin". Tekniikkahan taas on minun määritelmissä mikä tahansa liike tai niiden sarja, jonka suorittaminen oikeassa tilanteessa johtaa siihen että toinen saadaan joko lyödyksi tai sellaiseen tilaan että hän ei muuten jatka aggressiota viemällä tämän esimerkiksi huonoon asentoon tai liikkumattomaksi.

Kun kaikki tekniikat ovat aina kuvatti siten kuin ne olisivat "kun vastustajasi tekee tuon", tämä voi herättää sellaisen käsityksen, että tekniikat olisivat aina vain reagointeja.

Esimerkiksi italialainen miekkailu näyttää siltä, että se korostaisi torjuntaa, ja saksalainen miekkailu olisi aggressiivista, koska se pyrkii siihen että se hyökkää ensin, ja jos toinen onnistuu tekemään aloitteen, se pyrkii muuttamaan tämän asetelmasuhteen. Tästä voisi luulla että italialainen miekkailu olisi vain torjumista ja reagointia. Ja tosiasiassa kamppailutilanne on aina sen verran mutkikas, että pelkkä reagointi johtaisi häviöön. Se on kuten torjunta, joka vain siirtää tilannetta eikä ratkaise sitä.

Itse asiassa siinä vaiheessa kun toinen jo tekee jotain, on myöhästä reagoida: Ihmisen reaktioaika on sen verran pitkä ja isku sen verran nopea, että yleensä pelkkä reagoiminen oikean tilanteen konkretisoituessa on käytännössä mahdotonta. Pelisilmä kuitenkin muuttaa tilannetta. Sillä kyse on enemmänkin siitä, että reagoi siihen mitä ajattelee toisten tekevän.

Tämä ei ole edes mitään korkeampaa metafysiikkaa: Ei tarvita ajatustenlukukykyä. Syitä on muutama:
1: Ensinnäkin toinen ei voi tehdä aivan minkälaisia tahansa hyökkäyksiä. Toisin sanoen on oikeasti vain muutama erilainen jotka ovat konkreettisesti mahdollisia. Reagointia voi valmistaa tälläiseen jo ennalta. Osa toiminnoista on sellaisia että vaikka ei tiedä mitä toinen on tekemässä, niin suurin osa hänen mahdollisista toiminnoista saadaan estettyä.
2: Toisekseen ihmiset usein näyttävät jotain merkkejä siitä, että he ovat hyökkäämässä tai tekemässä jotain. Yleinen on esimerkiksi se, että henkilö lyö sillä kädellä, jota hän pitää taaempana. Ja lisäksi ennen kuin he lyövät he tavallisesti ensin hieman vievät nyrkkiä taaksepäin (vaikka se on jo melko takana). Potkimiset huomaa yleensä sillä että he pitävät kantapäätä ilmassa ja niin edes päin. Miekkailussa taas on yleistä "pumppaaminen", eli ennen lyöntiä helposti ensin siirretään miekkaa "taaksepäin" ennen "eteenpäin" vientiä. Eli juuri sama ilmiö, mikä tapahtuu lyömisen kanssa. Samoin katse voi sanoa mitä joku aikoo. Tietenkin näitä kaikkia voidaan käyttää myös huijaamisessa. Mutta etenkin "tosielämässä" nämä ovat aika helppoja merkkejä joita voi opetella lukemaan. Näin saadaan hieman ajallista hyötyä. Tämä yleensä riittää.

Toisin sanoen tekniikkaoppaissa ei yleensä tarkoiteta että esimerkiksi karateka vain reagoisi ja odoittaisi että toinen lyö ensin. Tosin aikido on sen kaltainen laji, että siinä tämä reagointi on sääntö. Siinä kun ei kannateta aggression aloittamista.

Pelisilmä on kuitenkin jotain sellaista, jota ei oikein voi opetella kirjoista. Se on siis hieman kuten hommassa muutenkin: Kirjoista voidaan oppia joitain periaatteita, mutta esimerkiksi katojen kuvauksista yleensä näet vain sen mitä osaat katsoa: (1) Jos et tiedä tasapainon yksityiskohtia et osaa katsoa kuvista onko polvet miten taivutettuja ja ovatko ne "ristiin" vai "myötään" hartioiden ja käsien kanssa. (2) Jos et tiedä miten nivellukkotekniikkojen mekaniikka toimii, et osaa nähdä katassa tai tekniikassa sen nivellukkosovelluksia. (3) Tätä huomaamista katapohjaisissa lajeissa vaikeuttaa se, että useissa katassa jokainen liike tekee jotain, ja niistä voidaan soveltaa useita eri tapoja. Jos tiedät vain yhden tavan jolla yksittäinen liike toimii, et luultavasti edes mieti muita tapoja, koska "tiedät jo" mitä varten se liike on katassa, ja näet vain sen yhden sovelluksen etkä edes mieti tai keksi niitä muita. (4) Ja itse asiassa ei ole tavatonta törmätä ihmisiin jotka ajattelevat että kata on vain tasapainoharjoittelua. Ne ovat ensisijassa järkeviä taistelussa sovellettavia liikkeitä tiviistettyyn liikesarjaan tiivistettynä. Tasapaino ja notkeusharjoittelu ovat sivutuotteita, eivät niiden varsinainen syy. Kirjoista liikesarjan tavaaminen voi tuottaa oikean näköistä liikehdintää, mutta ilman tietoa taustalla olevasta asiasta siitä ei ole mitään "kamppailullista hyötyä".

Yleensä ottaen joitain asioita voi oppia kirjoista, mutta nekin oppii helpommin ja nopeammin hyvän opettajan alaisuudessa. Esimerkiksi jos pitää takapuolta väärin (joka on itse asiassa erittäin yleinen virhe) itse ei asiaa kovin helposti huomaa, kun taas opettaja (1) näkee sen heti ja osaa sekä (2) huomauttaa että tekee väärin, että (3) kertoa miten se voidaan korjata ja (4) valistaa miksi asia on tärkeää. Ja pelisilmä tulee käytännössä vain treenaamalla eläviä ihmisiä vastaan ja heidän kanssaan. (Sitä tosin oppii myös hieman katsomalla aihetta koskevia videoita ja muuta vastaavaa toimintaa, mutta "1. person toiminnaksi" nekin nousevat vain treenaamisen kautta. Mutta niistä on hieman yllättäen kuitenkin hyötyä.) Sitä ennen voi toki tavata joitain knoppeja, jotta osaa keskittää huomion harjoittelusa oikeisiin asioihin. Syynä on usein se, että kirjoista oppii helposti vain mekaanista reagointia ilman pelisilmää.

0-4-7 vs. 1-1

Kamppailulajeissa on otettava huomioon erilaisia etäisyyksiä. Kamppaillajeissa etäisyydet tavataan jakaa kolmeen osaan:
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.

Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.

Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)

Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.

Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.

Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.

Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.

Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.

Tästä löytyy esimerkki:

Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.

Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.


Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.

Kata, teoria ja hypoteettinen deduktio

Monissa, milteipä kaikissa, kamppailulajeissa arvostetaan kataa. (Toki esimerkiksi korealaisissa lajeissa sille on eri nimitys, poomse. Ja kiinalaisissa quan. Ajatus takana on kaikissa näissä kuitenkin sama.) Kata on ennalta tarkasti määritelty liikesarja, joka tehdään ilman paria. Nämä liikesarjat opetellaan tarkasti ja niitä toistetaan, niin että ne jäävät lihasmuistiin. Niitä katsastetaan myös vyökokeissa. Monet lajit arvostavat kataa, eivätkä syyttä. Sillä kata on hieman kuten kamppailun teoria. Jos tiedon eksakti siirtyminen on kielen merkitys, kuten se normaalia laajemman kielimääritelmäni mukaan on, katat on kirjoitettua kamppailun teoriaa.

Yksi kata on lisäksi enemmän kuin yksi tekniikka. Ne ovat pikemminkin yleisempi toimintatapa, jonka tulkitseminen eri tilanteissa voi johtaa erilaisiin lopputuloksiin. Esimerkiksi eräs bujinkanin peruskata, johon juuri nyt olen keskittymässä koostuu asentoon siirtymisestä, pakituksesta ja käden viennistä kaarella alas, askeltamisella eteenpäin samalla kun toinen käsi tuodaan eteen, pakitus, edessä oleva käsi kaarella alas ja toinen askel eteen samalla kun käsi nostetaan alhaalta ylös. Tämä voidaan tulkita siten, että ensin torjutaan kaarevalla torjunnalla, joka avaa keskilinjaa, jonka jälkeen avautuneeseen paikkaan päästään lyömään. Ja sitten sama toisinpäin. Kuitenkin jos henkilö ei olekaan lyömässä vaan tulossa lähemmäs, sama liikesarja onkin kääntö kädenhallintaan ja grabiin, joka jatkuu siihen että käsi viedään hallitun käden hartian tasolle, taakse päin siirtyminen horjuttaa toisen tasapainoa kun grabissa olevaa kättä viedään taaksepäin, jonka jälkeen pyyhkäistään hartiaa alas, ja samalla kun toinen käsi nostetaan ylös, se pakottaa kyynärpäällä suoritettavalla pakotteella vääntämään hallittua kättä ylös.(sitä samaa, jonka toisessa päässä painetaan hartiasta alas.) Tuloksena onkin lukottaminen ja kohteen kaataminen lattiaan mahalleen.

Molemmat tulkinnat ovat ihan tyylipuhtaita ja oikein. Ne ovat eri tekniikoita. Tuosta samassa katasta voidaan toisin sanoen nostaa ainakin kaksi koeteltavaa tekniikkaa, jotka tässä tapauksessa molemmat toimivat. Mikä takaa sen, että kata on todella hyvä ja harjoittelemisen arvoinen.

Hieman samanlainen tilanne on deduktiossa. Meillä on teoria joka tekee erilaisia ennusteita. Teoria kertoo meille jonkin testattavan korrelaation. Sitten näitä hypoteeseilla testataan, onko teoria tosi. (Hypoteesi on kuin yksittäinen tekniikka, joka johdetaan katasta.) Sitten tätä hypoteesia koetellaan, katsotaan toteutuuko se maailmassa. (Kataa sovelletaan esimerkiksi kilpailuissa tai dojossa.) Jos se toteutuu, teoria saa tukea. (Varmistuu että kata on hyvä) Mitä useampia hypoteeseja teoria tuottaa ja mitä useampi niistä toimii, sitä parempi teoria on. (Mitä useampia tekniikoita kata sisältää, sitä parempi kata se on.)