reason d'être

Fysiikka on siitä jännittävää, että se noudattaa matemaattisia sääntöjä. Itse asiassa jopa sillä tavalla että jos täytyy katsoa miten kvanttifysiikka tai suhteellisuusteoria toimii, on usein vältettävä kielellistämistä. Ihmisen normaalin arjen konseptit eivät yksinkertaisesti ole näppäriä kuvaamaan tapahtumia.

Lisäksi matematiikan mukana on tullut muutakin. Matemaattisia konsepteja on käytetty yhä useammassa vaiheessa Osittain tämä näkyy siinä että esimerkiksi Newtonin kohdalla hänellä oli vaikeuksia selittää miksi gravitaatio ei vain vedä kaikkea yhteen pisteeseen. Hän tarvitsi Jumalaa tekemään säätöjä silloin tällöin. Nykyisin tämä ei enää ole ongelma. Matemaattisista säännöistä poikkeamista ei tarvita.

Aukkojen jumala, joka on arkijärkeen sopiva konsepti, on muuttunut kohti normaalisti ei yhtä innostavaa deististä alkusyytä. Tai vähintään jotain joka korkeintaan asettaa maailman liikkeelle ja seuraa sitä sen jälkeen. Tämä muutos on toki tuttu evoluutio-kreationismikeskustelussa jossa universumin säätelyyn tarvittava asioita muuttava ja ihmeillä puuttuva Jumala on korvattu hahmolla joka on kyennyt koodaamaan kaiken matematiikkaan niin että invasiivista fiksaamisat ei enää tarvita. Mutta suuntaus näkyy filosofisemmassa ja fiksummassa kulmassa nimenomaan fysiikassa. (Etenkin kosmologiassa ja vastaavissa.)

David Deutsch ja monet muut ivat vetänyt asiaa vielä eteenpäin. Esille nousee nimittäin kysymys siitä miksi matematiikka toimii tällä tavalla. Selvästi se ei ole ilmiselvää. Sillä kreationismi, Newtonin romahtava universumi ja vastaavat ovat hyviä esimerkkejä siitä miten universumi voisi olla "anomaalisempi". Miksi universumi ei vaadi anomalioita ollakseen olemassa? Monesta tämä yhteensopiminen matematiikan kanssa vaatii selitystä. (Ja tästä on tullut Aukkojen Jumalan korvike joillekin, joka on hitusen huvittavaa.)

Deutschin vastaus on mielestäni hauska. Sillä hän on vetänyt monimaailmatulkintaansa hyvinkin pitkälle tässä kysymyksessä.

Deutschin varsin spekulatiivinen pointti on enemmänkin se että meillä on toimiva matematiikka syistä. Syynä ei ole se että logiikka olisi jotenkin ylivaltainen platoninen ajatus. Lisääminen ja jakaminen eivät ole jotain jolle universumin tarvitsee olla alisteinen. Meillä on matematiikka koska meillä on unversumissamme objekteja joita voidaan laskea. Me usein ajattelemme että matematiikka olisi syntynyt tyhjästä. Mutta luultavasti se ei olisi syntynyt ilman käytännön tarpeita. (Siksi meillä keksittiin maanmittaukseen euklidinen geometria eikä epäeuklidista geometriaa jota on tarvittu myöhemmin ja keksitty myöhemmin.) Monimaailmaan voikin mahtua sekä vaihtoehtoisia matematiikkoja että sellaisia todellisuuksia jotka eivät edes ole perustaltaan laskennallisia.

Kybridi

Dan Simmonsin "Hyperion" on niitä harvoja teoksia jotka ovat vaikuttaneet maailmankuvaani syvästi. Eräässä mielessä tämä demonstroi "todellisuuden" käsitystä joka nousee esiin Kekäleen ja Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksesta. Siinä todellisuus määritetään eksistentiaalisesti. Jos elät arjessa, sinulle tapahtuu tapahtumia. Nämä ovat toki tosia ja objektiivisia. Mutta jos ne ovat "harmaata", et koe sitä etkä siksi maista "todellisuutta". Siksi vain kirjallisuus ja asiat jotka saavat tuntemaan asioita kertovat että olet maistanut todellisuutta. Ja näin fantasia voi olla todempaa kuin se "oikeiden asioiden tekeminen" joihin monia filosofinplanttuja ja blogisteja tiemmä kehotetaan. ; "Hyperion", Simmonsin sarjan ensimmäinen osa on minulle hyvin "todellinen" tässä yllä määritellyssä mielessä. Ja sen jatko-osat on mielestäni tarpeetonta täydellisesti kesken lopetetun kirjan juonellistamista. Mikään ei ole yhtä täydellistä kuin lopettaa kirja siihen kun ihmiset kertovat tarinansa, eivät selvitä mitään mysteeriä ja kävelevät laulaen aikahautoja kohti.

Olenkin käsitellyt "Hyperionia" esimerkiksi kokonaisuutena ja yksityiskohtina. Tällä kertaa katson yksityiskohtaa, joka liittyy vahvasti kirjan toiseen teemaan. Nimittäin siihen mitä on olla ihminen. Kirjassa persoona, elämä, elossaolo ja vastaavat filosofiset ongelmat nousevat erilaisina kombinaatioina esiin. Kirja ei vastaa, mutta sen sijaan kysyy, milloin jokin on vaikkapa tietoinen tai persoona.

Kirjassa esiintyy monia universaalisti tuttuja versioita kysymyksestä. Sinisen värisiksi valmistetut androidit ovat ihmisen ja koneiden sekoituksia. Ihmisen ja robotin välimaastoa kurotaan myös kertomalla miten teknologialla voidaan kehittää ihmisten fyysisiä ominaisuuksia.

Sen lisäksi kirjassa on uniikkeja tapoja lähestyä asiaa. Ensimmäisessä tarinssa esiin nousevat bikurat ovat tästä hyvä esimerkki. He "ovat ristinmuotoisesta", ja siinä on oikeastaan kaikki mitä heissä on. He ovat sukupuolettomia ja hyvin vajaaälyisiä. Kuolemansa jälkeen he regeneroituvat uudestaan henkiin. Heitä on vakaa numero. "Kolme tiuta ja kymmenen". Heidän elämänsä on mekaanisen rituaalinomaista eikä asioihin mietitä parannusta. Syviä kysymyksiä ei kysytä - on vain rituaaleja. Ja ristinmuotoinen joka heidät herättää henkiin estää heitä myös liikkumasta kuin hyvin pienellä alueella. Heillä ei ole mainittavaa kognitiota, ei vapautta eikä kykyä kuolla. Silti intuitiivisesti tuntuu että he olisivat jollain omituisella tavalla ihmisiä. Mutta samalla heiltä on riistetty kaikki mikä ihmisyydessä on arvokasta ja tärkeää.

Mutta tämä blogaus keskittyy kybridiin. Lamian tarina on ollut se joka on minua kiinnostanut vähiten. Runoilija Martin Silenius ja "vaeltava juutalainen" Sol Weintraub ovat kiinnostaneet vahviten. Lenart Hoytin tarina on niin vahvasti teologian ja uskontokritiikin sävyttämää, että tämän merkityksestä ei voi alikorotaa. Ja Fehdmahn Kassadin seksin ja väkivallan sävyttämät seikkailut ovat tietysti olleet ... innostavaa ... luettavaa. Siksi en aiemmilla lukukerroilla ole antanut tarpeeksi sydäntä ja panosta John Keatsin kybridille. (Runoilijalle joka ei ole yhtä hauska kuin Martin Silenius ja jonka seksi ei ole yhtä vetoavaa kuin Kassadilla. Hänellä ei tavallaan ole paljoa tarjottavaa, muuta kuin laimennettua ihmisyyttä.)

Ennuste ; Luvassa on paljon
ihmisen näköisistä kuorista,
tekeleistä ja pään hajoamisesta.

Tuoreimmalla lukukerralla juuri tämä tarina kuitenkin iski eniten. Tietoisuutta nimittäin lähestytään siinä ikään kuin toisin päin. Tavallisesti ihmiset lähestyvät robottiutta. Mutta kybridien kohdalla koneet tavoittelevat ihmisyyttä. Tietääkseni tämänsuuntaista yritystä määritellä - tai ainakin lähestyä - ihmisyyttä ei ole kovin usein käsitelty, ainakaan samalla syvyydellä.

Ja yksityisetsivä Lamian rakastaja ja asiakas Johnny sattuu olemaan "persoonallisuuden palautusprojektiin" liittyvä "rekonstruoitu persoona" (s. 359) "Simulaattori luo ympäristön, kytkee mukaan tunnetut faktorit ja työskentelee kreatiivisesta tuotannosta taaksepäin." ja apuna käytetään kaikkea tarvittavaa aineistoa. Tieto kerätään (s. 358) "Hänen kirjeistään. Päiväkirjoista. Kriittisen tarkoista elämänkerroista. Ystävien todistuksista. Mutta ennen kaikkea hänen säkeidensä kautta." "Johnny" on tämänlainen persoonallisuuden simulaattori joka on sitten ympätty biologiseen ruumiiseen. Koska se yrittää toisintaa tuotoksia, se on ikään kuin yritys mallintaa inhimillistä käytöstä. Ja imitaatio on tekoälyn kannalta, paitsi parasta imartelua, myös filosofinen muistutus siitä että Turingin testi on pätevä jos tietoisuus ja tietoiselta näyttäminen ovat sama asia. Tietoisuuden imitaatio joka menee läpi on tietoisuutta. Ja Johnny taatusti on yhtä tietoisenoloinen kuin muutkin kirjan hahmot.

Toki Johnny ei alussa vastaa ihmistä. Hänen kybridiruumiinsa kun ei estä tietoisuuden tallentamista muualle. Tarina alkaakin siitä että hänen aiempi ruumiinsa on murhattu ja hän oli tämän vuoksi menettänyt tietoja muutamalta päivältä. Myöhemmässä vaiheessa hän kuvaa omaa rooliaan. Ja kuten ihmistenkin kohdalla, ympäristö on tässä oleellinen osa ; (s. 407) "Perustaso on itsessään abstrakti. Tietokoneen, tekoäly-peräisten tietopiirien ja kvasihavainnollisen gibsonilaisen matriisin yhdistelmä, joka suunniteltiin alunperin ihmisten suorittamia toimintoja varten ja joka hyväksytään nykyään yleisesti ihmisen, koneen ja TekoÄlyn yhteiseksi alueeksi" ja tämä tekee hänen kybridistään epäoleellisen verrattuna ihmisen ruumiiseen (s. 407) "Voin "olla" missä hyvänsä nämä limittäin olevat tietopiirit vain antavat minun kulkea ... kaikissa verkon maailmoissa, tietenkin, perustasolla ja missä hyvänsä TeknoCoren konstruktiossa kuten Vanhassa maassa ... mutta ainoastaan siinä ympäristössä pystyn omaksumaan itselleni "tietoisuuden" ja operoimaan tai kauko-ohjaamaan sellaisia antureita kuin vaikkapa tätä kybridiä." Hän tavoittelee sen sijaan ihmisyyttä syvästi. Ja osana tätä on irtautuminen "perustasosta".

Tämä on jo lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen teema. Keats kun korostaa sitä miten paljon hän menettää ruumiiseen siirtymisellä. Ihmisen aivokoneiston laskentakyky on hyvin minimaalista ja yhteys tietoon on hyvin erilaista. Se, mikä on ihmiselle vain muutama päivä on tekoälyn kaikkeatarkkailevassa maailmassa "ikuisuus". Tämä näkökulma on tärkeä siinä mielessä että Keats yrittää irtautua jonkinlaisesta kartesiolaisen dualismin teknologistetusta versiosta. Kartesiolaista dualismia puolustetaan yleensä sitä kautta että olisi jotenkin mahdotonta että tietoisuus olisi mekaanista tai biologista. Että täytyy olla niin että jokin sielu kauko-ohjaa jonkinlaista liharobottia. TekoÄly ja perustasolla toimiminen ovat tässä varsin suoraviivaisia analogeja.

Mutta kirja ei ota suoraan kantaa projektin onnistumiseen. Sen sijaan se heittää vaikean pähkinän. (s. 365) "Persoonallisuuden palautusprojektit olivat fiaskoja jopa parhaan simulaatiokontrollin kanssa. Heillä oli käytössä VOIMA:n ja OCS:HTN:n verkosto... kaikkia muuttujia ei pystytty onnistuneesti ennakoimaan. Persoonan malli tulee itsestään tietoiseksi ... enkä tarkoita tietoiseksi itsestään pelkästään siinä mielessä kuin sinä ja minä olemme, vaan tietoiseksi siitä että se on keinotekoisesti itsestään tietoinen persoona - ja se tapahtuu määräajoin tapahtuviin outoihin silmukoihin ja epäharmonisiin labyrintteihin, jotka vievät suoraan Escher -tilaan" ... "sellainen persoona saa hermoromahduksen. Tulee hulluksi. Siirtyy psykostadiin." Moni voisi nähdä tämän osoituksena siitä että tekoälyprojekti ei toimi. Että tietoisuudessa on jotain niin ylimaallista että mikään laskentateho ei selitä sitä tai voi toistaa sellaista. Toisaalta juuri itsetietoisuuteen liittyvät asiat - yhdistettynä siihen että mallinnuksessa on käytetty entisiä ihmisiä jotka ovat suhtautuneet tietoisuuteen maailmankuvallisesti - voivat johtaa siihen että tämä kaatuminen ja sekoaminen on nimenomaan osoitus siitä että todellinen tietoisuus on saavutettu! Ja kenties sen vuoksi Keats on runoilijana riittävän joustava jotta hän kykenee toimimaan maailmassa varsin hyvin sekoamatta aina siihen asti kunnes kuolee. (Eli ei kovin kauaa.)

Laskennallisuuden tematiikka on tietoisen mielen ohjelmoimisen kannalta syvä ongelma. Mekaniikka ei tunnu sopivan yhteen ihmisen toiminnan luovuuden ja anomaalisuuden kautta. Ja siksi on hyvä miettiä miksi tunnetuista piirteistä syntyy emergentti piirre, ennustamattomissa oleva mielipuolistuminen. Ja jos tämänlainen ennustamisen ongelma on olemassa, kenties koko tietoisuus itsessään on samanlainen "reduktiivisesti laskemattomissa" mutta silti ohjelmoitavissa koska se on "rajalliseen laskentapohjaan liittyvä emergentti piirre". Kenties se on kuten elämässä ; Jossain määrin elossaoleminen on sitä että voi kuolla, tulee kuolemaan ja tiedostaa kuolemansa. Ja samassa määrin tietoisuus, persoona ja mielenterveys voivat olla vain niillä jotka voivat sen menettää, seota ja pelätä hulluksi tulemista. ; Ja sitten toisaalta jos tietoisuus menee rikki, voidaan melko vahvasti epäillä että se viittaa siihen että ajatus tietoisuuden eilaskennallisuudesta (joka voi viitata vaikka sielun kaltaiseen eilaskennalliseen essenssiin tietoisuuden takana) olisi hyvinkin vakavastiotettava. ; Sama havainto voi johtaa aivan päinvastaisiin tulkintoihin. Ja uskon että Simmons tekee tämän tarkoituksella. Hän ei kirjassaan vastaa vaan kysyy.

Tietenkin laskennallisuus näyttelee kirjasarjassa suurta roolia muutoinkin. Ja tämä kytkee ihmiset ympäristöönsä ja maailmaan kahlehdituiksi mutta vapauteen heitetyiksi. ; Koska aikahaudat kulkevat ajassa taaksepäin, nykyajan TekoÄly taistelee tulevaisuudesta käsin tehtävää sodankäyntiä vastaan. Ja koska tähän liittyy tuntemattomia muuttujia joita se ei osaa selittää, se pyrkii mallintamaan tarkemmin ja luomaan olellisia testejä. Tämän projektin tiimoilta syntyy esimerkiksi John Keatsin kybridi, jonka toimia seuraamalla TekoÄly saisi oleellisia tietoja. Ja näin TekoÄly luo itse pahimman vihollisensa. John Keats kun talletetaan Lamiassa olevaan muistisiruun ja kybridi ehtii myös lisääntyä Lamian kanssa. (Johnnyn ruumis oli myös biologinen miehen ruumis sanan täydessä mielessä. (s. 397) "Hän on kone, ajattelin. Ihminen, mutta kone sen takana. Suljin silmäni. Pehmeä käsi kosketti poskeani, kaulaani ja niskaani." ... "Hän avasi silmänsä juuri sillä hetkellä katsoakseen minua ja näin niissä vain tuon hetken kiihkon ja intohimon.") Ja tästä rakkaudesta - tai hyvin uskottavasta rakkauden simuloinnista ja imitaatiosta - syntynyt lapsi sitten on oleellisen tärkeä palanen jonka tulevaisuuden ihmiset tarvitsevat. Kaikki tämä itseääntuhoava tapahtuu perimmiltään vain siksi että TekoÄly ei pidä anomalioista ja lähestyy asiaa Jumalaperspektiivistä ja Jumalisuutta tavoitellen, tavalla jossa ainut mikä kelpaa ja on riittävää on kaikkitieto jossa ei ole ainuttakaan anomaliaa tai selittämätöntä emergenttiä piirrettä.

Fallos otsaan ; Ajatuksia fallibilistisista symboleista

Eija-Riitta Korhola otti ilmastonmuutokseen kantaa otsikolla "fallibilistinen symboli". Otsikko on mielestäni hauska koska siinä on miltei sana fallos. Kikkelivitsi! hih hih! En toki ota tätä esille sen vuoksi. Huomio oli lähinnä huomion varastamista varten. Manipulointia!

Korhola kritisoi ilmastonmuutosta vihjaten että se ei olisi falsifioitavissa. Tämä tekstini ei ole ilmastonmuutosta koskeva, vaan tieteenfilosofinen. Korholan tekstin ytimessä on tieteenfilosofia. En rehellisesti sanoen ole jaksanut ottaa selvää ilmastonmuutoksesta - se on niitä aiheita jotka eivät jostain syystä oikein kiehdo mieltäni. Tieteenfilosofia on sitten aika syvällä sydämessä. Niin syvällä että sinne miltei sattuu sellaisessa punapäisessä hengessä. Tämä teksti on sitä varten, että toivon että ilmastonmuutoksen ymmärrys on Korholalla paremmin hallussa kuin tieteenfilosofia. Kenties onkin.

Toki on ihmeellistä miten hän rakentaa argumentin sisäisestä keskustelusta. Se, mitä olen itse oppinut tieteenfilosofiasta, on se että julkaisu ja vertaisarviointi on aika tärkeä asia. Usein sisäisen viestittelun ja tieteen välinen ero onkin siinä, että sisäisissä sähköposteissa tulee jauhettua kaikenlaista eitieteellistäkin. Jo tämä puoli herättää epäilyksiä. Se ei ainakaan tee jutusta uskottavaa. Ihan tieteenfilosofiselta kannalta katsoen esimerkiksi Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian ominaisuusjoukot korostaisivat että Korhosen kannattaisi kenties miettiä uudestaan.

Kieltämättä Korhosella on hetkensä. Hän kuvaa Popperin falsifioiperiaatteen varsin hyvin. Tavallinen ihminen ymmärtää ja virhettä siinä ei ole. Se ei edes latista ideaa joksikin joka muistuttaa sitä. Korhonen siiskuvaa periaatteen hyvin. "Se joka on opiskellut filosofian alkeita, muistaa ehkä Karl Popperinjalostaman fallibilismin. Se on tieteenfilosofinen teoria, jonka mukaan mitään teoriaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska tiede kehittyy koko ajan. Tieteellisen tiedon kriteeri täytyykin hakea muualta: väitelauseen tieteellisyyden ehto on, että sillä on falsifikaatiokriteeri, eli että se voidaan joissain olosuhteissa osoittaa vääräksi. Väite “Keijukaiset terhentelevät näkymättömässä avaruudessa” ei ole tieteellinen lause, koska ei ole mitään olosuhteita, joissa pääsisimme kumoamaan sen - lause vain lilluu omassa todellisuudessaan, kritiikiltä suojattuna." Korhosen ongelmana ei ole se, että hän ei osaisi falsifiointikriteerin sisältöä. Ongelmana on se, että hän ei osaa soveltaa sitä. Ja minun silmissäni konsepti ilman sovellustaitoa on tyhjää tietoa. Toki ymmärrän että ihmisillä on muitakin kiinnostuksenaiheita kuin tieteenfilosofia. Mutta jos aihe ei kiinnosta, ei ehkä kannata sitten nojata sen varaan perusteluissaan.

Katsotaan mitä hän sanoo ilmastonmuutoksesta. "IPCC:n raportit eivät nimeä yhtään falsifikaatiokriteeriä, olosuhteita, jotka kumoaisivat teorian.  Ei niiden toki tarvitsekaan. Vaikka emme olettaisikaan, että tutkijoiden täytyisi varta vasten nimetä kumoavia seikkoja, jää kysymys, onko niitä ylipäätään löydettävissä." Tässä kohden Korhola unohtaa että aika harvassa tieteessä luetellaan falsifiointikriteerejä sellaisenaan. Ne ovat olemassa. Esimerkiksi induktiossa asiat joko osuvat ennusteiden sisään tai eivät osu. Kun otetaan vaikka näkemys maan vetovoimasta, riittää tieto nopeuskiihtyvyydestä. Ei tarvitse kuvata kaikkia tilanteita joissa tämä teoria kumoutuisi. Niitä onkin ääretön määrä ; Kun mitataan kiihtyvyyksiä tyhjiössä, voidaan ihan suoraan nähdä mikä ei osu kaavaan. Falsifiointikriteerien olemassaolo sekoittuu toki humanisteilla ja kreationisteilla usein siihen että ne ääneenlausutaan. Luonnontieteilijälle kaava itsessään sisältää falsifiointiperiaatteensa. Tässä mielessä Korholan tekstistä voidaan löytää falsifiointikriteeri. "Toukokuun 7. 2009 hän jatkoi sisäistä keskustelua :“Ei-nousevan trendin täytyy jatkua yhteensä 15 vuotta ennen kuin huolestumme.”" Tämä on nähtävissä estimaattina falsifiointikriteerille. Jotain joka ei ehkä kumoa, mutta pakottaa harkitsemaan paremmin. Korhola onkin oikeilla jäljillä sanoessaan tästä että "Tavallaan sen tuli Phil Jones sanoneeksi: 15 vuoden tasaisen jakson pitäisi alkaa huolestuttaa. Vakka se ei olekaan falsifikaatiokriteeri, jolla teoria voidaan osoittaa vääräksi, se on piste jonka jälkeen sopii tulla  mietteliääksi."

Kuitenkin Korholalla on mukana omituista naiviutta. "lmastonmuutos on ilmiö, jota ei voida aistein havaita." on lausunto joka osoittaa lähinnä sen, että koko käsitys empiriasta on hyvin naivi. Ilmastonmuutos on jopa minun perustietojen nojalla sidottavissa lämpömittariin. Puhuessaan ilmastonmuutoksen trendeistä Korhola itsekin osoittaa että tämä on hyvinkin jotain jota voi tutkia tieteellä. Minun mielestäni ongelmana ei nimenomaan ole se, onko ilmastonmuutos falsifioitavissa vaan se, että mitä aineistosta voidaan tulkita. Tarkalleen ottaen se, onko se jo falsifioitu. Se, että ilmastonmuutoksesta yritetään tehdä pseudotiedettä viittaamalla Popperin esittämään demarkaatiokriteeriin on lähtökohtaisesti omituinen. Mielestäni tämä on käytännössä kuollut tie. Oikea ilmastokritiikki keskittyy sen sijaan siihen onko se ilmastonmuutosteoria jo falsifioitu. Monesta tallaajasta tämä on lillukanvarsia, mutta tieteenfilosofisesti ero on aivan oleellinen. On ihan eri asia sanoa että teorialla ei ole ollenkaan demarkaatiokriteeriä kuin sanoa että se ei täytä omia demarkaatiokriteereitään.

Peräti idioottimaista olisi tietysti se, että ensin väittäisi että jokin malli ei ole falsifioitavissa ja sitten falsifioisi sen tai pitäisi sitä tosiasioiden vääräksiosoittamana! Korhonen flirttailee, kenties jopa lähentelee juuri tätä tekstissään. Ero ei ole lillukanvartta tieteenfilosofiassa. Etenkin jos huomio keskittyy spesifisesti yhteen kriteeriin eikä tutki asiaa laajemmin useamman eri näkökulman kautta. (Johon suosittelen kaikkia, mutta en toki velvoita ketään.)

Nähdäkseni ilmastonmuutoksen vahvuus on siinä että se redusoituu vahvaan fysiikkaan. Kasvihuoneilmiö ei ole pelkästään teoria, vaan se on ns. huipputeoria. Tämä ei ole sama kuin teorian kehuminen superälykkääksi. Se tarkoittaa sitä että ilmastonmuutos on seuraus useiden tunnettujen ilmiöiden yhteisvaikutuksesta. Ilmastonmuutoksen taustavoimien etuna on se, että ne on hyvinkin vahvasti empiirisesti varmistettu. Lämmön sitoutuminen on termodynamiikkaa, joka sekin on "tilastollinen ilmiö".

Esimerkiksi lämmön meriin sitoutuminen on mahdollisuus joka voi selittää Korholan esittämiä ongelmallisia seikkoja. Kommenteissakin tämä tulee hienosti tiivistäen esiin "Millä mittausmenetelmällä yleensä osoitat sen, että energian nettolisäystä tapahtuu? Ja millä sen, että merten lämpösisältö kasvaa? Koko ajan liikutaan niin pienissä muutoksissa, että näytteenottoon perustuva integrointi sopii moneen kertaan virhemarginaaliin." ; Tämä on kieltämättä argumentti. En kuitenkaan ole siitä kovin vakuuttunut. Tässä ongelmana EI ole se, onko lämmön kasautuminen falsifikaatiokriteeri. Kyseessä on mittausongelma. Eli se, millä ehdoin tuo kasautuminen voitaisiin osoittaa. Koska meret ovat hyvin suuria ja fysiikasta tiedetään että vesi imee valtavat määrät lämpöä, ilmastonmuutoksellisesti merkittävän lämpösisällön muutos mahtuu varmasti virhemarginaalien sisään. Ongelmana on siis lämpömittarien tarkkuus ja maapallon koko eikä se onko ilmastonmuutos falsifioitavissa.

Kysymys siitä että miten voidaan tietää että sitoutuuko meriin lämpöä on kaksiteräinen miekka ; Jos sitä tapahtuu, ilmastonmuutos on totta. Jos sitä ei tapahdu, ilmastonmuutos ei ole totta. Jotta tämän yhden seikan kautta voidaan sanoa kumpi pitää paikkaansa, se tulisi mitata. Demarkaatiokriteereitä löytyy taatusti kummallekin puolelle. Jos merivesi lähes kiehuu, siihen on äkkiä imeytynyt pirusti lämpöä. Jos se killittää vedyn nesteeksimuuttamislämmön tienoilla, siiehn ei taatusti ole imeytynyt lämpöä ja pitäisi ihmetelle mihin se kaikki energia on mennyt. Mutta meillä ei ole käsillä tämänlaista Popperin vaateet täysin täyttävää tilannetta. Meillä on vain tilanne joka on "mittausepävarmuuden sisällä".
1: Toki tästä voisi mennä vielä paljon syvemmälle. Seuraavassa asteessa on nimittäin se, että jos ilmastonmuutos kumoutuisi, niin olisi selitettävä mikä johtaa siihen että hiilidioksidi ei aiheuta lämpenemistä, vaikka se redusoituukin hiilidioksidin fysikaalisiin ominaisuuksiin. Toki yhteisvaikutukset ja konteksti painavat paljon, mutta nämä tulisi jotenkin kuvata. Tätä selitystä hakiessa meidän pitäisi löytää toinen selitys viimeiselle 100 vuoden lämpenemiselle, joka sekin on sellaista "mittarein vahvistettua historiaa" johon Korhola kehottaa luottamaan. Tämänlaisia selityksiä ei ole, joten ei ole tavallaan ihme että moni ajattelee "joko niin tai näin" -selityksen kohdalla että todennäköisemmin löydämme selityksen 15 vuotta kestäneelle viilentävälle tekijälle kuin muokkaamme koko käsitystämme ilmakehän toiminnasta sen taustalla olevaa perusfysiikkaa myöten uusiksi.

Itse asiassa vaikka monet valittavat siitä että merivesiin imeytymistä ei voi näyttää tai kumota, he katsovat vain nykytilaa. Demarkaatiokriteerinä voidaan sanoa että jos merivesi olisi pahasti jäässä, niin selvästi ne eivät olisi imeneet sitä lämpöä. Väite siitä että meret imevät ei siis ole falsifioimattomissa. Ja virhemarginaaliin jäävä ero on itse asiassa miltei enemmän puolustus ilmastonmuutokselle kuin kritiikkiä sille ; Sillä juuri mittausvirheiden sisään mahtuva selitys antaa mahdollisuuden leikkiä ns. ad hoc -oletuksilla joilla paikataan teorian ennusteissa olevia anomalioita. Ad hoc -oletukset eivät ole hyvän tieteen ihanteessa, mutta hyvänkään tieteen tekemisessä sitä ei voida täysin välttää.

Yhtenä syynä tähän ad hocien mukaan livahtamiseen on juuri mittausvirhe ja mittaustarkkuus. Myös otoskokojen tilastollisuus perustaa matemaattiseen ytimeen jossa mukaan tulee virhemarginaalia väkisin. Tätä ei voida välttää. -Jos voitaisiin, positivismi olisi totta ja Popperin falsifiointia ja sen seuraajia ei edes tarvittaisi.

Karkean ennakkoluuloni mukaan (jossa tieteenfilosofia on paremmin hallussa kuin ilmastotiede jossa minulla on vain karkeaa fysiikan hallintaa) IPCC onkin trendimuutostensa kanssa maailmassa jota on kuvattava Imre Lakatoksen - erään hyvin merkittävän tieteenfilosofin - kautta. Hänestä teorioita ei kumota, vaan falsifiointikriteerit nimenomaan usein sulautetaan piiloon erilaisin ad hoc -oletuksin. Nämä heikentävät teoriaa ja sen tieteellistä voimaa. Ja tämä näkyy yhdessä asiassa. Tutkimuksen hedelmällisyydessä. Tässä mielessä katsoen on katsottava onko ilmastonmuutoksen tutkiminen aktiivinen tutkimusohjelma joka tuottaa uutta tietoa ja tutkimusta alan huippututkimuksessa. Jos kyllä, niin virhemarginaaliin mahtuvat merivesitutkimukset ovat itse asiassa ihan validi keino selittää anomaliat. Jos virheet mahtuvat mittausvirheiden sisään, ja teoria muuten on vahva niin tähän on ihan täysin lupa. (Jos ne sen sijaan eivät mahtuisi virhemarginaaliin vaan olisivat vaikka sitä tuhat kertaa isompia, niin sitten pitäisi jo paljon vahvemmin esittää uusia mekanismeja ja osoitettava niiden vaikutus.)

Yleensä tässä käykin niin, miten Kuhn asian kuvaa. Teoriaa ei koskaan hylätä, falsifiointia sanan vahvassa mielessä ei tiedemaailmassa tapahdu koskaan eikä tule koskaan tapahtumaan. Teoria joka on täynnä ad hoc oletuksia lähinnä väsyy. Sen kannattajat vain siirtyvät eläkkeelle kun nuorempi polvi valitsee tehokkaammat tutkimusohjelmat. Syynä vaihdokseen ei ole tutkijoiden ideologia. Vaan tutkimusohjelman hedelmällisyys. Väsynyt teoria ei enää kerää dataa, tee ennusteita tulevaisuudesta ja aseta itseään riskin alle. Se vain jälkikäteen selittää miksi tulokset sopivat sen malliin sitten kun joku muu on tehnyt työn. Nähdäkseni ilmastonmuutosmallin kohdalla kyseessä on melko ilmiselvästi tämän hetken paradigma. Moittijoita näkyy - mutta se on nykyisenä pseudotieteilyn ja denialismin aikana sääntö eikä poikkeus. Heillä ei näytä kuitenkaan olevan hedelmällisempää teoriaa tilalle. Lakatoksen maailmassa tämä painaa paljon.

Teorianne on pangaeakku ~ Eli kohdeltiinko Wegeneriä väärin?

Tuoreessa "Tieteen Kuvalehti Historia" (2/2013) -lehdessä oli essee Wegenerin mannerliikuntoteoriasta. Laattatektoniikkateorian mukaan aluksi on ollut yhteinen manner, joka on lähtenyt jakautumaan osasiin. Kyseinen teoria on nykyään vallitsevana paradigmana. ; Kirjoitus käsittelee sitä miten Wegenerin teoriaa ei otettu vakavasti. Esimerkiksi Rollin Chamberlin oli moittinut sitä sen vuoksi että "Jos uskomme Wegenerin teoriaan, joudumme unohtamaan kaiken 70 vuoden aikana opitun." Lisäksi ongelmana oli se, että Wegener oli ilmatieteilijä eikä geologi. Näin ollen katsottiin että hän ei toiminut oman asiantuntemuksensa piirissä. "Wegener julkisti teoriansa aikana, jolloin tutkijat olivat hyvin tarkkoja reviiristään. Oli ennenkuulumatonta että ilmatieteilijä sotkeutui geologiaan." Lisäksi Wegener oli selkeästi yhden asian mies ja esimerkiksi Philip Lake moitti että Wegener "ei etsi totuutta; hän ajaa vain yhtä asiaa, ja on sokea kaikille sitä vastaan puhuville tosiseikoille." Lisäksi Wegener ei tutkinut itse vaan viittasi muiden tutkimuksiin - ja peräti lainasi uutta materiaalia. "Wegener rikkoi myös tiedeyhteisön kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan tutkijoiden on kerättävä aineistonsa itse. Yleensä tutkijat uskalsivat ehdottaa hypoteesejä vasta vuosikymmeniä kestäneen havainnoinnin jälkeen. Wegener taas oli käyttänyt hyväkseen muiden havaintoja ja tutkimuksia."

Vakuuttava Todiste!

Meidän on helppoa loukkaantua Wegenerin puolesta, että häntä olisi kohdeltu väärin. Mutta pääsyy tähän kokemukseen ei ole se, että Wegener olisi ollut aikanaan laadullisesti muita ilmiselvästi oikeammassa vaan se, että hän oli loppujen lopuksi oikeassa. Wegener tuntuu vetoavalta koska hänen tunnetuin todisteensa - jota voisi sanoa palapelianalogiaksi - on sekä tunnettu, ymmärrettävä, helppotajuinen, intuitiivinen että nykyään hyväksytty tosiasia. Loppujen lopuksi mannerten muotoyhteyden takaa löytyi oikea syy, mannerlaattojen liikkuminen joka ajoi reunoja kauemmas toisistaan. Mutta jos unohdamme jälkiviisauden ja siirrymme ajassa menneisyyteen aikaan jolloin ei tiedetä mitä nyt tiedetään, tilanne ei enää näytä samalta ; Ei enää näytäkään siltä että Wegener olisi jotenkin ilmiselvästi nerokas visionääri jota vastusti lauma dogmaattisia ääliöitä.

Wegenerin ongelma on se, että;
1: Nykymaailmassakaan pelkkä vertaisarvioitu tutkimuskaan ei ole "lopullinen totuus". Tutkimusten tulokset ovat yleisemmin tieteentekijöiden arvioitavana. Näin ollen uuteen ja kiistanalaiseen tutkimukseen tarttuminen on ongelmallista. Uusien tutkimusten merkitys tieteenalalle vie jonkin aikaa.
2: Yllämainittu on perusteltua jos on alan asiantuntija. ; Sen sijaan se on erityisen ongelmallista nimenomaan silloin jos teoreetikolla ei ole asiantuntemusta käsittelemäänsä tieteenalaan. Logiikka ja empiirinen ajattelu yhdistää tähtitieteilijää ja geologia, mutta geologian asiantuntijuus ei anna osaamista vaikkapa tähtitieteeseen ; Asiantuntemus ei tietenkään ole pelkkä tittelikysymys. Ongelmia tulee jos ei ole itse tehnyt aieneistonkeruuta ja laittanut tutkimusmetodia esiin niin että ammattilaiset voivat arvioida sen laatua eikä ole tutustunut tieteenalaan jotta olisi varmaa että tutkimus osataan laittaa oikeaan kontekstiin. ; Väitän jopa että tämä asia on itse asiassa kasvanut Wegenerin ajoista vaikka nurkkakuntainen tiedekunta -ajattelu onkin vähentynyt ja akateeminen vapaus kasvanut. Syynä on se, että tieteenalat ovat kehittyneet ajan kanssa niin että niiden tunteminen on työläämpää.
3: Vallitseva tieteenala on hyvä ottaa huomioon. Wegenerin teoria oli todella mullistava joten sillä oli ikään kuin raskautettu todistustaakka. Tämä on merkittävää muistaa koska tiede nojaa yleensä ottaen yhteistyöhön ja siihen että monen tutkijan työt kootaan yhteen. Wegenerin aikana vallitseva kokonaisuus oli loppujen lopuksi melko koherentti. Sen ongelmana oli kasa anomalioita joiden selitykset ovat sen luonteisia että siihen aikaan niiden ratkaisun kannalta oleellisia ilmiöitä ei vielä tunnettu. Vasta näiden ilmiöiden löytämisen jälkeen paradigma mullistuikin.
4: Wegenerin lähtökohta oli enemmänkin intuitiivinen kuin tieteellinen. Jokainen on kuullut siitä miten Etelä-Amerikan mantereen reuna näyttää sopivan hyvin yhteen Afrikan mantereen reunan kanssa. Tämä palapelilogiikka vetoaa arkijärkeen - ja siksi esimerkiksi Al Gore käyttää sitä "Epämiellyttävä totuus" -elokuvassaan - Wegenerin tieteelliset todisteet esimerkiksi fossiilien jakautumisesta eri mantereille selitettiin hänen aikanaa romahtaneilla maasilloilla. Syyksi romahtamiselle laitettiin maan jäähtyminen joka johtaa kutistumiseen joka murtaa tämälaisia asioita. (Eli Wegener käytti todisteita jotka hänen vastapuolellaan eivät oikeastaan olleet anomalioita vielä siinä vaiheessa.) Maan jäähtymisteoria taas perustui siihen että radioaktiivisen aineen hajoamisen tuottamaa lämpöä ei tunnettu. Kun tämä huomattiin Wegenerin teoria tietysti sai tukea "jälkikäteen". Myös vahvimmat perusteet Wegenerin teorialle, Atlantin keskiselänteen löytäminen ja havainto siitä että mannerten kiviaines erosi merialueen kiviaineksesta, olivat tiedossa vasta Wegenerin kuoleman jälkeen. Itse asiassa näiden todisteiden saamisen jälkeen tutkijayhteisö hyväksyi Wegenerin teorian melko pian, muutamassa vuodessa.
5: Wegenerin oman alan ulkopuolella tapahtunut toiminta oli kaiken kaikkiaan sellaista jolta joka ikinen salaliittohörhö, fringe -teoreetikko, crank ja crackpotter näyttää nykypäivänäkin. Hänellä oli pääteoria jota hän tukee etsimällä mitä tahansa aineistoa joka tukee sitä. Jääräpäinen yhden asian mies jonka mielestä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yksi, ja joka ei tee tutkimusta vaan selailee muiden tekemiä aineistoja. Wegener ei teknisesti ottaen ollut teoriansa kanssa geologi. Hän oli enemmänkin filosofi, sillä hän tulkitsi aineistoa.

Tämä listaus oli tietysti tarkoituksenmukaisen ilkeä Wegenerille. Se muistuttaa siitä että asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin mitä ensivilkaisulla tulee mieleen. Tieteen historiaa tutkiessa väärässäoleva tulkitaan helposti dogmaattiseksi ilkeämieliseksi tomppeliksi ja oikeassaolija avomieliseksi toisinajattelijaneroksi. Tämä mielikuva ei vain oikein vastaa todellisuutta. Tämänlainen ihmisten luokittelu on vain helppoa koska sitä kautta tapahtumille saadaan mukava draaman kaari, ja tutkimustyöstä tehdään eräänlainen sankarikertomus. Kuitenkin kaikki tutkijat ovat ihmisiä, eikä kyseessä ole mikään "hyvät vs. pahat" -taistelu jossa oikeassaoleminen takaa moraalisen ylemmyyden ja paremman tutkimusasenteen. Empirian idea on juuri siinä että aineisto, eikä tutkijan karisma ja muut henkilökohtaiset ominaisuudet, määrittävät sen mikä teoria on oikeassa ja mikä taas ei.

Samalla tämä muistuttaa siitä että:
1: Filosofisella aineiston tulkinnalla on arvo. Wegener ei nimittäin ainakaan minun silmiini näytä geologilta. Hänen ilmastotieteen työnsä on ollut ahkeraa mittaamista, tutkimustyönpaiskimista. Se, että hän tuli kuuluisaksi laattatektoniikasta onkin mielenkiintoista, koska tässä hän ei nimenomaan paiskinut ahkerasti uutta aineistoa vaan tulkitsi olemassaolevaa muiden työtä. Se muistuttaa että löytöjä voi tehdä monella tavalla. Ja että crankeille pitää sen vuoksi antaa tilaa. Kunhan muistaa että se, että on paradigmaa vastaan oleminen ei ole sama kuin oikeassaoleminen. Wegener oli tavallaan poikkeus, mutta merkittävä poikkeus. Hänen asenteellaan ja toimintatavallaan on kaava jonka voisi muotoilla seuraavasti : "Jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohden on tuhat aivan oikein ymmärrettyä idioottia."
___1.1: Ja tämä lausunto ei ole mitään Wegenerin pilkkaamista. Päin vastoin, olen usein korostanut nimenomaan sitä että yllättävän suuri osa crankeistä on asiaansa paneutuneita ja älykkäitä. Tosiasiat vain ovat heitä vastaan. Monet crankit itse asiassa tekevät niin hyvin perustellun casen kuin heidän puolustamastaan kulmasta on mahdollista ylipäätään tehdä. Tämä unohtuu helposti ja monesti selitys sille miksi joku uskoo jotain hoopoa asiaa nähdään siten että itse ihminen on hoopo. Tämä on nähdäkseni suuri virhe. Skeptikoiden suurin haaste onkin juuri siinä että tieto ei edisty ja ole laadukasta jos annetaan hörhötyksille periksi ja aletaan pitämään niitä viisautena. Mutta tieto ei myöskään edisty tai ole laadukasta jos kaikki hoopot ideat torpataan vain siksi että ne ovat nähttävät hoopoilta. Joskus hoopo onkin vain "hoopo". Siksi skeptikon tärkein taito onkin tasapainoilla siten että vastustaa pseudotiedettä olematta kuitenkaan pseudoskeptikko. Tämä on itse asiassa hyvin vaikeaa.
2: Se muistuttaa myös siitä että filosofia yksinään ei todista mitään. Se tarjoaa enemmänkin väyliä ja mahdollisuuksia. Wegenerin teoriassa oli aikanansa vahvoja puutteita jotka tekivät siitä mahdollisen mutta yllättävän huonosti todistetun. Vasta myöhemmät löydöt, eli juuri uusi tutkimusaineisto, teki siitä hedelmällisen ja hyvän teorian. Jonkin joka tilanteen muututtua selitti esimerkiksi maanjäristykset vetoamatta maan kutistumiseen. (Johon uskottiin vielä kun radioaktiivisuutta ja sen lämmitysvaikutusta ei tunnettu ja maata pidettiin sen vuoksi esimerkiksi paljon nykyistä nuorempana.)

Exploration vs. exploitation

"There is tradeoff between exploration and exploitation."
(John Holland)

Tutkimisen ja soveltamisen välillä on vaikea jännite ; Tutkiminen on jotain, joka varmistelee. Soveltaminen on sitä, että jokin asia pistetään käytäntöön.
1: Jos sovellukseen mennään liian äkkiä, teemme helposti hätiköityjä päätelmiä
2: Jos tutkitaan ja varmistellaan jotta saadaan lopullinen, varma ja riskitön tulos, emme koskaan pääse tekemään mitään.

Siksi haasteena onkin löytää jonkinlainen kompromissi näiden välillä. Tämä on erityisen konkreettinen etenkin lääketieteessä ja muissa vastaavissa tieteissä, joissa soveltaminen on olennainen osa kyseisen oppialan oikeutusta. Moni ala tekee tutkimista abstraktimman oppimisen - ja joskus tuntuu että tutkimusta pelkän tutkimisen vuoksi - jolloin niiden kohdalla asiat eivät ole yhtä konkreettisesti läsnä tai tärkeitä.

Kuitenkin jos tavoitteena on oppiminen, on tässä tavallaan jokin jota kohden voidaan olla "sovelluksessa". - Ja tältä kannalta teoreettisinkin tieteellinen tutkimus pitää sisällään tämän ongelman.

Tieteenfilosofiassa onkin tärkeää hakea kompromissia paradigman vaihdon ja paradigman pitämisen kanssa. Voidaan sanoa, että jos paradigmaa ei vaihdeta ollenkaan, ollaan hieman kuten niitä uhkapelaajia jotka voittavat jollain pelikoneella aluksi ja jämähtävät sitten siihen eivätkä näytä tajuavan, että tämä "voittoja antava kone" onkin itse asiassa jotain joka iskee lovea kukkaroon. Vaihtoehtona on tietysti se, että ollaan liian tuulihattuja, jolloin teoriaa vaihdetaan ensimmäisen ongelman kohdatessa. Siksi anomalioihin ja ad hoc -selityksiin suhtautuminen onkin tieteenfilosofiassa kaksijakoista. Ne ovat ikään kuin välttämätön pakko.

Sama on yksilöiden oppimisessakin.
1: Assimilaatio on pitäytymistä jo olemassaolevassa, muutosvastarintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että omaa ennakkokäsitystä haittaavat asiat kielletään irrelevantteina. Tätä tarvitaan jotta voidaan pitää ylipäätään mitään näkemystä maailmasta. Mutta sen liioittelu johtaa taikauskoiselta tai pakkomielteiseltä näyttävään suhtautumiseen, jossa mikään tilanne ei enää uhkaa omaa näkemystä. Omaa juttua kannatetaan tosiasioista huolimatta ja sitä pidetään tosiasiana vaikka asian ei pitäisi olla niin.
2: Akkomodaatiossa oma näkemys vaihdetaan. Korjaus on tärkeää, koska muuten sitä juututaan ensimmäiseen mieleen tulevaan asiaan ja sitten vain kuluttaisimme aikaa "todellisuuden kieltämiseen". Akkomodaatio on keino päästä virheistä eroon, ilman sitä edistys ei ole mahdollitsa. Kuitenkin liian löyhä asiasta toiseen vaihtaminen johtaa hyvinkin perusteltujen näkemysten hylkäämiseen. Näin muutoksessa on konstruktiivisen puolen lisäksi destruktiivinen puoli.

Tämänlaiset mietteet pistävät hakemaan tieteenfilosofialle määritelmää sitä kautta, että se onkin ikään kun yksilön oppimista joka on institutionaalistettu. ~ Tai jos tässä projektissa ei onnistuta, niin sitten vähintään institutionalisoitua opiskelua.

Poikkeus vahvistaa säännön?

Usein pieniä virheitä annetaan anteeksi sanomalla että "poikkeus vahvistaa säännön". Tässä on kuitenkin kirjaimellisesti otettuna vahvempi sisältö ; Se esittää että se, että jostain löytyy virhe, tarkoittaa että asia on oikein.

Oikeastaan on hyvä katsoa mistä sääntö on peräisin. Se ei ole tieteenfilosofinen sääntö, vaan juridinen sääntö. "Exceptio probat regulam in casibus non exceptis." Siinä korostettiin sitä, että lakitekstissä on ensin pääsääntö, johon kirjataan sen jälkeen poikkeustapauksia. Näin ei tarvitse ikään kuin kirjoittaa missä kaikkialla pääsääntö pätee. ; Onkin niin että kun vain poikkeukset kirjataan, pääsääntö vahvistuu, muuttuu "ilmiselvyydeksi" taustalla. Sitä ei tarvitse sanoa enää ääneen, mutta jos se ei toimi jossain tilanteessa se on sen sijaan mainitsemisen arvoinen poikkeus.

Sanonnalle voi laittaa hieman tieteenfilosofistakin sisältöä.

Voidaan sanoa että tieteenfilosofisena periaatteena lausuma on itse asiassa huono. Voidaan sanoa että jokainen poikkeus heikentää sääntöä. Toki lauseen lievennetty muoto sanoo likimain sen, että "jokainen virhetilanne ei tarkoita teorian kumoamista, falsifioitumista, vaan sitä että kyseessä on anomalia". Tämä ei toki ole yhtä iskevä.

Mutta kuitenkin voidaan sanoa että jos vertaamme teoriaamme todellisuuteen, se kattaa tästä osan. Virheiden mainitsemien itse asiassa tekee havaintoaineiston kattavuudesta paremman. Anomalialistaukset eivät toki muuta teoriaa mainioksi teoriaksi, mutta ne mainitsemalla voidaan kuitenkin selvittää miltä tutkittavat havaintoaineistot ovat tarkalleen ottaen näyttäneet. Näin jokainen virhe itse asiassa laajentaa sääntöä.

Voidaankin sanoa että anomalian esiintyminen sekä "laajentaa että heikentää" sääntöä samanaikaisesti.

Mutta virheen löytyminen kuitenkin viittaa johonkin hyvin oleelliseen. Se nimittäin kertoo myös siitä, että meillä itse asiassa on jokin teoria jolla on selitysvoimaa ; Se ennustaa miten asiat ovat ja miten ne eivät ole. Jos todellisuus voi olla sellainen että se ei vastaa tätä, se kertoo että kyseessä ei ole mikään itsekritiikin ulkopuolella oleva saivartelu. Teoria voi kenties olla puutteellinen tai jopa väärä. Mutta se ei sentään ole vielä tätäkin huonompi "mahdollinen mutta hedelmätön".

Ei vieläkään ratkaisua ongelmaan X

Tieteenfilosofian ja tiedeilmiön suurin siunaus ja kirous on siinä että tietomme eivät ole täydellisiä.
1: Lohdullisesti tämä tarjoaa mahdollisuuden oppia. Tiede voidaan kuvata oppimisprosessina, mutta joka tapauksessa tieteellinen tutkimus ilmenee nimen omaan tiedetyn ilmaisemisena : On selvää että jonkin uuden korrelaation synnyttäminen on jotain uutta. Kun taas tuntemattoman pysyminen tuntemattomana ei ole minkään uutisoinnin arvoinen asia. Oppiminen sen sijaan on. Voidaan sanoa että tästä seuraa jonkinlaista tarkentumista ja kehittymistä. Näin tieteen voima ei olekaan siinä että heti keksittäisiin jokin oikea teoria ja sitten loppuelämä koherentisoitaisiin tätä absoluuttista totuutta, vaan pikemminkin se, että ensin oletetaan jotain väärin ja sitten tästä erehdyksestä opitaan jotain siitä miten asiat eivät ole. Verifioinnin ja suoran todistamisen sijaan edetäänkin modus tollens -logiikan mukaan.
2: Ikävästi tietojen epätäydellisyys tarkoittaa sitä, että kohtaamme absurdin ja tietämättömyytemme. Tieteen aukkojen kohdalla ei yksinkertaisesti voida vedota huonoon muistiin. Ihmiskunta just fails, eikä ratkaisua voida edes delegoida keneltäkään asiantuntijalta.

Periaatteessa tietämättömyys voidaan kuitenkin jakaa henkilökohtaisesta julkisen kautta eijulkiseen tietämättömyyteen.
1: On asioita joissa on melkoisen hyvää tietoa. Mutta joko laiskuus, ajanpuute, muistin vajavaisuus tai psykologinen maailmankuvasilmälappu joka ajaa tarkoituksellisesti tai värittää tulkinnat niin että asiantila ei näy.
2: On olemassa tietoa, josta tiedetään että emme tiedä niistä. Näissä kohden meillä on jotain tietoa ongelman luonteesta. Ilmiö on tunnettu ja siihen liittyvää tutkimusta on tehty sen verran että tiedetään että tutkimuksessa on jonkinlainen etenemättömyysvaihe ja että kaikki tutkimusohjelmat aiheen kohdalla ovat hedelmättömiä. Tutkimus sepeää paikallaan eikä tuota uusia tuloksia. Tohinaa on, mutta asia ei etene. (Tälläiseksi voidaan ainakin toistaiseksi nimetä alkeishiukkanen joka on generoitu selittämään gravitaatioilmiö. Tiedetään että siitä ei ole havaintoa.) Näiden merkkinä ovat erilaiset anomaliat.
3: On tuntemattomia tuntemattomia. Eli ilmiöitä joista ei tiedetä edes sen vertaa että epätietoisuus tiedettäisiin. Nämä selviävät yleensä vasta jälkeenpäin. Näin kävi esimerkiksi kun Einsteinin suhteellisuusteoria korvasi Newtonin fysiikan. Aikaisemmin fysiikkaa pidettiin melkolailla valmiina ; Kaikki olisi vain yksityiskohtien säätöä, tiedon lisääntyminen olisi ikään kuin tarkkuuden kasvattamista ties kuinka monenteen desimaaliin. Suhteellisuusteoria tuotti kuitenkin paljon uusia saarekkeita, jotka "selittyivät jälkikäteen" : Ilmestyi uusia tutkimuskohteita : Etukäteen ne eivät näyttäneet välttämättä edes ongelmilta joten niiden ratkaiseminen ei ollut tietysti edes tarpeellista.

Tieteessä kuljetaan kuitenkin yleensä selkä tietämättömyyttä päin : Uusi tutkimus on ratkaiseva siksi että se kertoo asioita joita ei ole ennen tiedetty. Aukkojen paljastamisen näyttäytyy näin niiden peittämisen kautta. Näin tuntemattomat asiat sata vuotta sitten ovat monin paikoin ratkaistuja nykypäivänä. Tässä on tietysti intoa tarinoittaa prosessi, jolloin syntyy mielikuva jossa tieto korostuu tietämättömyyden sijasta.

Tämänlainen ajattelu on kuitenkin pitkässä tähtäimessä vaarallista. Tämän näyttää perinteinen uskonnollinen tapa. Siinä tunnetaan argumentaatiovirhe jota kutsutaan Aukkojen Jumalaksi. Tässä tietämättömyydestä päätellään mysteeri ja mysteeri määritellään Jumalallisuudeksi. Tässä on takana kaksi oleellita perusteluongelmaa:
1: Tässä tuntematon peitetään toisella tuntemattomalla. Olipa kysymys sitten Jumalasta, avaruusolennoista tai sitten taikauskoisesta johonkin eläimeen liittyvästä essenssistä, on takana joka tapauksessa se, että selityksessä on mukana suuri tuntematon, jota pidetään ratkaisuna. ~ Jos kysymys on jotain joka tulisi korjata, miksi ratkaista kysymys uudella kysymyksellä?
2: Sisällä on määritelmäkikkailulla synnytetty ristiriita. Tuntematon on pohjimmiltaan määritelty tunnetuksi antamalla sille uusi nimi. Näin syntyy luultavasti (pintapuolisesti~typerästi miettiville) selittymisen kokemus ja tunne, joka on eri asia kuin perustelurakenteen toimivuus ja pätevyys. Jos emme tiedä jotain, emme voi väittää että tiedämme siihen ratkaisun. Ei vaikka kuinka sanoisi että "just because".
___2.1: Se, että tekee kuten kysymysvaiheessa olevan lapsen vanhempi tekee, eli vastaa kysymykseen "miksi" pelkän sanan vastauksen "siksi" ei tosiasiassa opeta lapselle mitään uutta asiasta. Tai korkeimmillaan se opettaa sen, että vanhempikaan ei osaa vastausta. Tai halua antaa sitä.
___2.2: Näin uskovaisen nöyryys tietämättömyyden edessä muuttuukin PR -tempuksi. Väittäessään Jumalaa ratkaisuksi, hän väittää tuntevansa ratkaisun tähän monia viisaita vaivanneeseen kysymykseen. Näin uskovaista innostaakin juuri kokemus ymmärryksestä. Ja jos tietämättömyyden tunnustaminen on nöyryyttä, on tämä liitoksissa röyhkeään arroganssiin.

Näin palaammekin agnostismiin. Etenkin sellaiseen surrealistissävyteiseen, jossa absurdinkin kohtaaminen on mukana. (Miten ihmeessä tässä blogissa sellaiseen muka voisi törmätäkin.) Siinä skientismi, jossa uskotaan että tiede ratkaisee kaiken on tietysti koominen, hallitessaan absurdia laittamalla sen koriin johon se ei muokkaudu. Mutta niin uskontokin, joka tekee mysteeristä jotain jota väittää tiedoksi. Sen sijaan kannattaa röyhkeästi sanoa että "I don't know. And anyone else doesn't know either - and anyone who disagrees with me is an filthy infidel."

Darwin of the gaps

Kreationistien argumentaatio on kautta historian ollut evoluutiokriittisyyden ympärille rakentunutta. "Vähäx te ootte tyhmii joten mä oon fiksu" -argumentaatiotapaan.

Siinä on etsitty aukkoja evoluutioteoriasta. Tämä tarkoittaa sitä että ei itse asiassa tiedettyjä asioita jotka olisivat ristiriidassa evoluution kanssa, eli ei ole ongelmakohtien, anomalioiden listaaminen.

Sen sijaan ollaan vaadittu "parempia todisteita". Esimerkiksi tästä käy tapa jolla he lainaavat Gouldin näkemystä fossiilirekordistaa ; Gouldin näkemys oli se, että evoluutio on ajallisesti epätasaista, ja joskus muutoksia on nopeammassa tahdissa. Ja tämän vuoksi fossiilirekordiin ei uskottavasti kertyisi riittävän paljoa fossiileita jotta niistä syntyisi aukoton ketju. Sellainen "täydellinen ketju" jota kreationistit vaativat. Syynä on se, että fossiloituminen ei ole mitenkään hirvittävän tavallista. Tätä kautta fossiilirekordin aukkoisuus on seuraus, ennuste, fossiloitumisesta tiedetyistä asioista.

Kreationistien mukaan epätäydellinen fossiilirekordi puolustaa yhtä hyvin evoluutiota kuin luomistakin. Tosin he eivät ole voineet osoittaa pätevästi että Jumala loisi todennäköisesti sentapaisen rekordin kuin nykyään. Evoluutikot kykenevät. Koko kreationistien fossiilien "evoluutiolle tuottamiin vaikeuksiin" -ajatusrakennelmakin nojaa sen asian ymmärtämiseen, että evoluutio tuottaisi pikkuhiljaa muuttuvia muotoja. Välimuotojen vaatiminen on järkevää heti kun tajuaa että evoluutio ennustaa tietyntyyppistä fossiilirakennelmaa. Evoluutio voidaan siis falsifioida osoittamalla aineisto joka on selvästi erilaista.
1: Toki kreationistit myös liioittelevat Gouldin sanomaa. Gould ei väitä että fossiilirekordia ei voitaisi järjestää. Hän esittää jopa selvästi "Bully for brontosaurus" -kirjan sivulla 144-145 seuraavaa : "Archaeopteryx, the first bird, is as pretty an intermediate as paleontology could ever hope to find." Välimuotojen puuttumista ei tarvitse selittää vaan sitä että fossiilisto ei ole täydellinen.

Vastaavaa ajattelutapaa on tietysti kaikkialla, vaikkapa Tilke -DNA:n kohdalla.

Tästä päästään siihen että (ID)kreationistit on perinteisesti liitetty vahvasti Aukkojen Jumala -virhepäätelmän käyttäjäksi. Eli jos jokin asia on selittämättä, sille ei voida keksiä selitystä. Heidän mielikuvituksensa ja keksimiskykynsä rajoite on sama kuin luonnonlakien rajoite. Syntyy paradoksaalinen "Emme tiedä siis tiedämme" -asenne.

Kreationistit yrittävät hyvin usein pelastaa itsensä ongelmasta sortumalla tu quoque -argumenttivirheeseen. Eli että evoluutioteorian kohdalla tehdään samaa kuin mitä he tekevät.

He ovat yrittäneet pelata asiaa takaisin väittämällä että esimerkiksi Gouldin fossiilirekordin täyttäminen on "Aukkojen Darwinismia". Tässä kohden he kuitenkin unohtavat yhden hyvin tärkeän asian. Induktio on tieteessä aivan normaali ja olennainen selitystapa. Induktio voidaan ymmärtää vaikkapa peittävän lain mallin kautta ; On havaintoaineisto, jonka jokin induktio selittää. Koska induktio koostuu sännöstä, on kyseessä laki joka kulkee siinäkin kohdassa missä ei ole mitään suoria havaintoja. Aukko ei ole ongelma induktiolle. Ristiriita sen sijaan on.
1: Kreationistit eivät tätä ymmärrä, koska he haikailevat ja vaativat "puuttuvia renkaita" ihmiselle, bakteerin siimamoottorille tai mille tahansa. Sen sijaan he unohtavat esimerkiksi Haldanen lausunnon, jonka mukaan evoluutio oli testattavissa ja falsifioitavissa, koska jo yksi prekambrikaudelle ajoitettu jänis kaataisi sen. Kreaitionistit eivät etsi Haldanen esimerkin tapaisia aitoja ristiriitoja ja ongelmia tuottavia kohtia, vaan leikkivät "emme tiedä siis tiedämme" -leikkiään.

Evolutionistit eivät käytä "Aukkojen Darwinismia", koska he eivät viittaa tuntemattomaan perusteluna jollekin uudelle. Sen sijaan he tekevät kuten tieteessä on tehty aina ; Jos meillä ei ole havaintoa jostain asiasta, se ei tarkoita samaa kuin asian puute. "Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta". Evoluutioteoriaa laitetaan niihin aukkoihin, koska evoluutio on havaittu siellä missä asioita on tarkasteltu. Emme tiedä yhtään ainutta rottabaramiinien spontaania syntymää mutta sen sijaan elämä syntyy aina toisesta elämästä, joten evoluutioteoria minimoi tämänlaiset "tyhjästä syntymis -ihmeet". Jumala olisi fiksu jos me olisimme havainneet Jumalaa luomistyössä. Silloin voisimme oletella että Jumala on toiminut niissäkin tapauksissa joita ei ole raportoitu. Tämä olisi pätevää induktiivista päättelyä. Syynä ei ole aihe vaan havainnot. Jumalasta ei ole havaintoja, toisin kuin luonnonvalinnasta, mutaatioista ja muista evoluutiovoimista.

Aukkojen Jumala on tietämättömyyteen vetoamista, jossa vedotaan siihen että jotain kohtaa ei ole mitattu, joten sitä kohtaa ei voida testatusti varmistaa ja sanoa että juuri tämä kohta liittyy induktioon. Induktiossa mittaamattomuus voidaan hyväksyä, sen kohta tiedetään koska meillä on se induktio joka peittää alleen havaintoja joista osa on havaittuja ja toiset ajatellaan "evidenssin nojalla" saman ilmiön alle kuin ne havaitutkin asiat. Induktio on itse asiassa selitysvoimansa kautta tavallaan aukkojen peittämistä tiedettyyn vedoten. Aukkojen Jumala taas yrittää kumota tiedetyn niillä aukoilla. Ajattelutapa on täsmälleen päinvastainen.

Joku voisi sanoa että kreationistit peittävät aukot Jumala -induktiolla. Tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa. Asia on selvää kun katsomme miten Dembski on yrittänyt kiertää sen ongelman että kreationistit sortuisivat aukkojen Jumalaan. Hän on rakentanut tätä varten eliminatiivisen menetelmän, jossa oletetaan ensin että on vain Suunniteltua, Lainmukaista ja Satunnaista. Ja jatkaa sitten että Suunnittelu todetaan eliminoimalla luonnolliset ja satunnaiset elementit. Tällöin saisimme tietää vaikka tässä vain kritisoitaisiin vaihtoehtoja.

Tämä näkemys johtaa siihen että ei voi olla mitään Jumalaa tai Suunnitelmaa jota laittaa aukkoihin jotka voidaan selittää jollain induktiolla. Gouldin näkemys fossiilirekordista on siksi todiste evoluutiolle eikä kreationisti voi vedota siihen koska hän ei ole eliminoinut evoluutiota niiden kohdalta. Jumala ei voi olla mikään induktiivinen päätelmä joka laitetaan "selittänään erilaiset fossiiliaineistot". Sillä lainomaisen eliminoinnissa induktiot estetään. Jos eliminoimme lainomaisen on selvää että jäljelle ei jää lainomaisuutta. Jos "Design" olisi jokin induktio, se eliminoituisi lainomaisen poistamisen kohdalla. Mutta tämä on kielletty koska "Design" tunnistetaan "ikään kuin varmuuden vuoksi" määrittelemällä se somethingelseismiksi, jättämällä sen määritteleminen sikseen ja sanomalla vain epämääräisesti että "se on jotain muuta".

Näin ollen on selvää että aukkojen darwinismi -syytös on halpa leimakirves jolla yritetään helpolla retorisella kikalla palauttaa itseen kohdistunut kritiikki. Tämänlaiseen nimittelyyn nojaava osoittaa minun silmissä vain totaalisen osaamattomuutensa tieteenfilosofiassa ja perustelujen perusrakenteissa. Ja koska sanonta on kovin suosittu, teen tästä päätelmiä koko ajattelulinjan dogmaattis-ideologis-kusipäisestä taustasta.

And you wonder why we call them IDiots?

Anomalioiden metsästäminen.

Anomaliat ovat hyvin tärkeä aihe tieteenfilosofiassa. Niissä on helppotajuinen puoli. Ja se vaikea puoli, joka usein väärinymmärretään ja jota väärinkäytetään ahkerasti.
1: On aivan sevää, että anomalioiden huomaaminen on uusien teorioiden löytämisen ja kehittymisen kannalta tärkeää. Selvää on myös se, että anomaliattomuus on tärkeässä ja keskeisessä osassa kun paradigma vaihtuu, eli vallitseva tieteellinen teoria hylätään ja korvataan uudella teorialla. Tämä on se helppo osa anomalioissa.
2: Vaikea asia on siinä, että anomalioiden spottaaminen ei itsessään ole mikään todiste yhtään millekään päätelmälle. Ja itse asiassa anomaliat ovat yleisiä. Niitä tuovat esimerkiksi mittausvirheet. Tämä lienee tuttua niille jotka ovat käyneet lääkärissä kuvauttamassa jotain asioita. Niissä voi kuva olla joskus hieman rakeinen. Nämä rakeet ovat itse asiassa kuvauslaitteen toimintahäiriöitä. Samantapaista tapahtuu digitaalikameroissa, joiden kuvat voivat joskus, etenkin pimeässä, voivat olla suttuisia ja rakeisia. Todellisuus ei kuitenkaan ole rakeinen. Nämä anomaliat selittyvät muulla kuin maailmalla.

Näin ollen ensimmäinen asia, kun anomalia havaitaan onkin itse asiassa varmistaa että se on "kunnollinen anomalia". Helpoin selitys on itse asiassa se, että mittauksessa ja havainnossa on jokin virhe. Harjoittelija on voinut vaikkapa sekoittaa koeputket. Kun mittaukset on varmistettu ja moneen kertaan tarkistettu ja erikoiset syyt on rajattu pois. voidaan sanoa että kyseessä on anomalia.

Tämäkään ei ole vielä juurikaan mitään. Tämä tila kuvaa sitä, että meillä on kuva jossa on tunnistamaton lentävä esine. Se on taatusti UFO. Mutta tämä ei tarkoita että se olisi minkäänlainen todiste ulkoavaruuden vierailijoista. Jos joku lähtee väittämään että kyseessä on selvästi avaruusolennot, hän itse asiassa tekee vakavan päätelyvirheen : Hän väittää että koska emme tiedä jonkin ilmiön syytä, se voi tarkoittaa vain sitä että me itse asiassa tiedämme sen syyn. Uskonnossa tämänlainen argumentaatiovirhe, sisältöristiriita, livahtaa mukaan "Aukkojen Jumala" -virhepäättelyssä.

Kun anomalia on ahvaittu, aletaan tekemään hypoteeseja. Kuhn kuvasi tätä vaihetta "revolutionary science" -vaiheeksi. Hänestä tässä vaiheessa vallitsevia näkemyksiä muutetaan radikaalisti. Hänestä ne olivat myös hyvin harvinaisia. Myöhemmin tieteenfilosofit ja tieteensosiologit ovat tosin huomanneet, että itse asiassa muutokset ovat yleensä pieniä. Ne ovat enemmän "korjauksia", kuin "mullistuksia". Tämän "pienen muutoksen näkemys" on konsistentti Duhemin-Quinen teesin kanssa. Siinä tiedeverkkoa muutetaan vähän kerrassaan. Anomaliat pitää selittää pois mahdollisimman pienin muutoksin. ~ Asiat täytyy selittää niin pienin muutoksin kuin mahdollista, mutta ei sen pienemmin muutoksin. Tässä näkemyksessä korjailu on itse asiassa arkipäiväistä.

Se, mikä muutos on pieni ja mikä suuri on itse asiassa vaikea. Moni pitää Newtonuin fysiikasta siirtymistä suhteellisuusteoriaan isona muutoksena. Siinä vaihdettiin tarkastelukantaa ja montaa muuta seikkaa. Kuitenkin monet fyysikot ovat sitä mieltä, että suhteellisuusteoria oli vain täsmentyminen, Newtonin teoria oli ennen vain rajatussa alassa ja suhteellisuusteoria oli sen laajennus. Muutos oli siis tieteen kannalta hyvin pieni. Muutos tuntuu suurelta vain siksi että ihminen joka ei ole fyysikko ei katso kaavojen maailmaa, vaan selittää asiaa arkijärjen ja intuition tuomien kertomusten kautta. Asiat on kenties vaikeaa selittää maallikolle ymmärrettävästi vanhoilla kuvauksilla. Mutta fysiikka tiivistyy kuitenkin kaavoihin ja empiirisiin kokeisiin ja mittauksiin.
1: Arkijärjellä asiaa lähestyttäessä siis metafora ja asia menevät sekaisin. Asiaa voidaan selittää arkisanoin ja tehdä sitä ymmärrettäväksi erilaisin kuvauksin. Mutta tämä asian ymmärtämistä helpottava elementti on kuitenkin eri asia kuin itse teoria. Melko usein pseudotieteissä perustelut rakentuvat juuri näiden metaforien väärinymmärtämisen varaan.

Wolfgang Paulin neutriinon kehittäminenkin on itse asiassa tätä kautta arki -ihmiselle iso asia. Kehitettiin uusi hiukkanen. Se oli kuitenkin lähinnä keino peittää kasa anomalioita. Pauli ei ollut tähän kikkaan tyytyväinen. Tämä voi vihjata siihen suuntaan että vaikka korjailu olikin pientä, tämä korjailu ei ollut laadultaan tyydyttävää.

Korjailuissa onkin kahta päätyyppiä. On hyviä ja huonoja:
1: Hyvä teorianuudistus syventää näkemyksiä. Vanhan näkemyksen vaihtuminen tai täsmentäminen johtaa siihen että saavutetaan uudenlainen selitysten kompleksisuuden taso. Ennen mutkikas muuttuu yksinkertaiseksi. Vanhan näkemyksen selitysvoima ja kyky ennustaa tapahtumia paranee. Uusi näkemys on tarkempi, se kertoo enemmän siitä miten asiat voivat olla ja miten ne eivät voi olla. Samalla monet ennen näkymättömissä olevat asiat muuttuvat tärkeiksi ja mitattaviksi.
2: Huonot muutokset ovat ad hoc korjauksia, jotka kritiikki -immunisoivat. Tällöin anomalia ei enää ole ongelma. Mutta toisaalta samalla tulee venkoilutilaa, ja tämä heikentää näkemyksen selitys ja ennustusvoimaa. Yhä enemmän asiat voivat tapahtua, ja yhä vaikeampaa on keksiä sellaista esimerkkiä joka olisi näkemyksen vastainen. Arkielämässä ympäripyöreä käsienheiluttelu tuntuu kenties vakuuttavalta koska mikään tosiasia ei ole sitä vastaan. On hyvin vaikeaa tajuta että juuri tämä epämääräisyys tekee siitä laadultaan&järkevyydeltään surkean näkemyksen.

Anomalioiden rooli onkin tätä kautta kontekstissa. Ratkaisevaa on se, että miten ne liittyvät uusiin hypoteeseihin ja löytöihin. Pelkkä poikkeustapausten etsiminen viittaa puutteisiin hypoteesien testaamisessa. Toimiva prosessi ei ole viitata ongelmapaikkoihin ja pitää tätä vallitsevan teorian romuttumisena. Sen sijaan pitää luoda teoria, josta voidaan vetää testejä, joiden kautta nämä vanhan teorian anomaliat ovat jotain joita uusi teoria itse asiassa vaatii ollakseen toimiva. Anomaliat selittyvät pois, selittyy miksi asiat tapahtuvat juuri näin eivätkä jotenkin muutoin. Ilman tätä demonstraatiota jossa hypoteesi ratkaisee anomaliat, ei mikään anomalialistaus ole itse asiassa riittävä.

Jopa Kuhn oli sitä mieltä että anomalioiden kasautuminen ei riitä. Anomalioiden kasautuminen on vaatimuksena että uusi teoria voi nousta. Mutta paradigmanvaihdokseen tarvitaan uusi teoria, joka päihittää sen vanhan. Tieteessä paras selitys on "toistaiseksi voimassa". Jos se on huono, niin sitten ei auta kuin rakentaa se laadullisesti parempi. Mutta pelkkä tyhjä sormella osoittaminen ja moittiminen on tietysti helpompaa, kuin tälläisen keksiminen ja kehittäminen.

Samasta asiasta.

Karl Popper ja Thomas Kuhn ovat varmaan tunnetuimmat tieteen luonnetta käsitelleet herrat. Heihin referoidaan myös tieteen kannalta maallikoiden parissa useiten. Tämä johtuu osittain siitä, että he molemmat ovat hyvin keskeisiä ja tärkeitä. Heidän näkemyksensä ovat kuitenkin melko erilaisia. Vaikka he molemmat ovat älykkäitä ja suosittuja, he ovat hyvinkin erimielisiä monista asioista.

Molempien kautta saadaan lähestymistä demarkaatioon ; Tieteen ja eitieteen erottamiseen;
1: Popperille tiede oli metodi, jossa oli yritystä ja erehdystä. Oli teorioita, niiden haastamista, koettelua ja kenties jopa niiden kumoamisia. Kaiken kaikkiaan ylitiivistämällä Popperin näkemys voidaan tiivistää kätevästä kolmeen sanaan ; "conjectures and refutations."
2: Kuhn taas lähti siitä, että tiedettä ei voida tehdä yksin. Tätä kautta keskiöön nousee tiedeyhteisö. Sen roolina on se, että jäsenet hyväksyvät ja moittivat toistensa töitä. Tätä kautta syntyy rationaalinen suhde, joka on tieteelle olennaista. Sen ytimessä on peer rewiev, ei pelkkä teorioiden tietynlainen looginen rakenne.

Suhde objektiivisuuteen oli yllättävänkin erilainen.
1: Popper keskittyi siihen että on enemmän tai vähemmän objektiivisia tosiasioita. Hänestä tieteellistä teoriaa voi kokeilla ja koetella. Hänestä esimerkiksi kommunismi ja psykoanalyysi olivat epätieteellisiä, koska niitä ei voisi havainnoin kumota. Ne voivat sovittaa minkä tahansa tapahtuman omaan teoriaansa. Erimielisyys voidaan selittää pois, jopa sitä kautta että kommunisti syyttää kommunistinvastaista luokkaintresseistä ja psykoanalyytikko selittää että kriittinen kanta johtuu alitajunnan kautta erilaisista psyykkisistä henkilökohtaisista ongelmista.
2: Kuhnilla taas ei ollut mitään mistä tieteen voisi suoraan tunnistaa. Kuhnillakaan ei kuitenkaan mikä tahansa ei ole tiedettä. Hän otti suosion mittariksi. Tällöin aletaan puhumaan paradigmasta. Tiedettä on se, kun on suosittu tai dominoiva paradigma. Epätiedettä on se, että tieteentekijät ovat marginaalissa. Kuhn jaotteli suosion kautta teorian (1) infantiiliseksi, joko huonoksi tai kypsymättömäksi tieteeksi ja (2) kypsäksi tieteeksi, joka on tehnyt työtä niin että tiedemiehet ovat alkaneet arvostamaan sitä. Hänelle vallitseva paradigma ei ollut jotain joka olisi automaattiseti kumottava tai jota vastaan pitäisi taistella, vaan jopa saavutus jossa teoriaa oli kasvattaneet sekä havainnot, kritiikki että tehtyjen tutkimusten määrä ja laatu. Kuhn ei kuitenkaan erottanut tiedettä objektiivisuuden kautta. Tiede alkaa muistuttamaan enemmän tutkimusohjelmaa.

Myös dogmaattisuuteen herrat suhtautuivat hyvin eri tavoin:
1: Popperille tieteen tuli olla vapaa dogmatiikasta ja uskomuksista. Hän korosti että tiede toimii koska sillä on hyvä metodi. Tätä kautta tieteellisyys muuttui enemmän mekaaniseksi suoritteeksi. Oli asioita jotka oli tehtävä oikein ja tarkasti ja lopputuloksena oli hyvää tiedettä. Tässä prosessissa kritiikillä -etenkin itsekritiikillä- oli kullanarvoinen suhde. Toiset auttoivat löytämään järjen kautta virheitä, pukkeja ja aukkoja kokeista ja teorioista. Ja tätä kautta huonot ratkaisut saatiin poistettua. Ilman itse -epäilyä virheet korjataan helposti erilaisilla kikkailuilla ja venkoiluilla, joten itsekriittisyyttä tarvittiin tämän estämiseksi. Popperin tiede oli selvästi kumuloituvaa, koska jokainen virhe ja teorian roskikseen heittäminen oli oppimistapahtuma. Popperille tosi teoria ei menetä falsifioimattomuuttaan. Popperille Tiede oli struktuurissa.
2: Kuhn taas korosti että ennakko -oletus, taustateoria, ja taustateorian suojaaminen olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Vakiintunut tiede oli dogmaattista ja sen pitikin olla. Se oli saavutus, joka oli selviytymistensä kautta jotain jonka ongelmanratkaisukykyä ei tarvitse heittää romukoppaan pienten virheiden vuoksi. Kuhnin mukaan paradigma voi tätä kautta menettää pikku hiljaa arvonsa, se kerää anomalioita ja sen ennustuskyky heikkenee vahvasti. Kehitys muuttuu vaikeammaksi ja vähemmän ilmiselväksi. On vaikeaa sanoa suoraan, onko tiedemiesten dogmaattisuuskin ongelma. Se on lähinnä vallitseva tila. Eikä ole mitään takeita, että kyseessä ei olisi vain muoti -ilmiöt; Vallitseva teoria voi yleistyä myös siksi että sitä on muodikasta ja siistiä kannattaa. Tai koska siitä saa rahaa. Tiede ei ole enää välttämättä kumulatiivista. Kuhnille Tiede oli instituutiossa.

Tieteen eri teorioiden kiistelyyn suhde oli hyvinkin erilainen.
1: Popperille tiede oli vertailtavaa. Hyvä teoria joko kestää falsifiointiyrityksiä, tai sitten kaatuu. Tai jos paikkaa ongelman, sen falsifioituvuus voi heikentyä. Tätä kautta teorioille saadaan arvojärjestys. Toiset kestävät isompia haasteita, ennustavat enemmän ja ovat muutenkin "kovasti rohkeita". Hyvä teoria kertoo että jotkin asiat ovat jotenkin kun taas ei toisin. Vertailu on siis rationaalisen maailman sisäinen ratkaisu.
2: Kuhnille kilpailevat teoriat olivat usein yhteismitattomia. Niiden näkökulmat olivat hyvinkin erilaisia. Yksi ikään kuin katsoo samaa asiaa puiden kautta ja toinen metsänä. Kuhnin mukaan vertailuun tarvittaisiin jokin kolmas standardi jonka mukaan vertailu tehtäisiin. Tällöin tämä kolmas näkemys olisi vallitseva paradigma. (Kilpailevia teorioita kuvaa termi incommensurability.) Ratkaisut tehdään tätä kautta myös tieteen ulkoisin syin.

Näin ollen Popperille tiede oli rationaalista. Kuhnille se oli sosiaalista.

Kuhnin näkemys on sinänsä hankala, koska se antaa tilaa erilaisille kikkailuille. Tieteestä syntyy vain sosiaalista kinastelua, jolla ei ole totuusarvoa. Se muuttuu helposti valtapeliksi. Tätä kautta Popperin näkemys voi kannustaa tekemään töitä tarkemmin chattailyn sijasta. Kuhn ei ole kuitenkaan suoraan ristiriidassa Popperin näkemyksen kanssa, koska tiedeyhteisö luultavasti arvostaa teorioita muutenkin kuin mieltymystensä ja maailmankuviensa kautta ;

Esimerkiksi ID -kreationistien kohdalla on huomattu, että he arvostavat omaa näkemystään ja haluavat tehdä tutkimusta. Heillä vaikeutena on kuitenkin se, että kun heidän teoriansa ei oikeastaan ennusta miten tilanteen pitäisi olla, he ovat jääneet puhtaasti evoluution moittimisen tasolle. ID -tutkimusten määrä vuodessa ei ole mainittava. Eikä asiaa auttanut se, että he ovat perustaneet omia tutkimuslaitoksia, joiden kautta he ovat halunneet kiertää peer rewiev -prosessin tuoman pullonkaulan. Peer rewiev tarjoaa helposti syyttelykeinon : Sen voidaan nähdä edustavan tiedeyhteisön vainoa, jota tehdään muodinomaisten mielipiteiden vuoksi. Kiertotie näyttää, että ongelmana onkin yleisempi tutkimusohjelmien hedelmättömyys ; Tutkimusten vähyys, teorian infantiilius, johtuukin siis ulkoisen vertaisarvoinnin lisäksi pakosti myös teorian sisäisistä syistä.

Heille jää toki suojaksi vielä relativistinen puhe. Mutta tämä tavallaan vie merkityksen koko tieteellisyydeltä. Jos mikä tahansa on yhtä hyvää, ei tieteellisyydellä ole hitonkaan väliä. Tästä kertoneekin jotain se, että sekä Kuhn että Popper paiskaavat tässä kohden kättä. Heistä kumpikaan ei hyväksyisi Intelligent Designiä.

Saivartelun ympäriltä.

Saivartelu on yleinen ilmiö. Tietyssä määrin se on ihan hauskaakin. Osa filosofiastakin näyttää ulkopuoliselle hiusten halonnalta. Yleisesti voisi sanoa että saivartelun määritelmä on ilmiömaailmaan liitetty selitys joka ei selvennä vaan mutkistaa. Saivartelussa asiaa käsitellään väärässä mittapuussa: Siivilöidään hyttynen ja niellään kameli tai ammutaan tykillä kärpäsiä - koska ne on määritelty härkäsiksi. Se on näkemys joka tuottaa ennusteena "voi ollaa" joka esitetään after the fact kuin se olisi "täytyy olla noin". Se on selitys joka ei lisää ennusteita ja itsekriittisyyttä, vaan lisää epämääräisyyttä ja kritiikki -immuuniutta.

Keskityn nyt saivartelun pariin asiaan, jotka muistuttavat hieman toisiaan. Liitän niihin hieman (kliseistä) tieteenfilosofiaa. Lopputulos on jotain, joka on toivon mukaan muutakin kuin saivartelua. (Toki tyyliini voisi sopia se, että kirjoittaisin saivartelusta saivarrellen ja tälläinen olisi hienoa tehdä.)

Tätä tarkoitusta varten / Sen vuoksi kun.

Ad hoc -selitys on argumenttivirhe, joka löytyy liki kaikilta argumenttivirhelistoilta, esimerkiksi "Internet Encyclopedia of Philosophy" tuntee sen. Ad hoc on pelastava oletus, joka tehdään jotta teoria ei kumoutuisi. Esimerkiksi esimerkki ad hoc -selityksestä on se, että selität että opettajalla on sinua kohtaan piilevää kaunaa. Jos kukaan ei huomaa epäkunnioittavaa kohtelua, voi muistuttaa että se kaunahan on piilevää.

Ad hoc -selitykset liittyvät olennaisesti Kuhnin paradigmanäkemykseen. Ne ovat pelastavia oletuksia, jotka estävät falsifioinnin. Kuhnin idea oli yksinkertaisesti se, että teorioita ei innolla vaihdeta, vaan professorit ikään kuin pitävät suosikkinäkemyksestään kiinni. Kun ristiriidat selitetään ad hoc -selityksillä ja tämä herättää tunteen että kritiikki ei ollutkaan riittävän pätevää, että se ei koskenutkaan täysin tuota tilannetta ja siksi teorian kumoutuminen ei olisikaan mikään itsestäänselvyys, eli tilanne ei ratkaisisi erimielisyyttä. Kuitenkin nämä oletukset kasautuvat, niistä tulee anomalioita. Parempi teoria, se joka kumoaa sen vanhan ja josta tulee uusi vallitseva asia, selittää asiat ilman ad hoc -oletuksia. Joten ad hoc -oletuksen arvo yksinään ei kenties ole valtava, mutta yhdessä ne ovat olennaisesti "teorian kuolema" - eikä niinkään mikään suora kumoutuminen.

Tässä on kaksi osaa. Saadakseni lyhyen ja helppotajuisen kuvauksen lainaan englanninkieliseen wikipedian mainintaan ad hocin luonteesta. "In science and philosophy, an ad hoc hypothesis is a hypothesis added to a theory in order to save it from being falsified. Ad hoc hypotheses compensate for anomalies not anticipated by the theory in its unmodified form. Scientists are often skeptical of theories that rely on frequent, unsupported adjustments to sustain them. Ad hoc hypotheses are often characteristic of pseudoscientific subjects." Eli ad hoc on usein jälkikäteen tehty selitys jolla estetään teoriaa kumoutumasta. Ad hoc on myös sellainen että se nojaa silloin tällöin tapahtuvia ja ilman tukea olevia muotoiluja jotta teoria ei kumoutuisi. Teoriasta tulee yhä modifioidumpi, muokatumpi.

Jos anomalioita kerääntyy, ne eivät muutu perinteeksi kuin "oman tutkimuslinjan sisällä". Lisättiinhän maakeskisessä näkemyksessäkin taivaankannen ilmiöihin lisäkäyriä jotka tekivät mutkikkaampia yhtälöitä mutta paransivat lopputulosten laatua. Ne kuitenkin "mutkistivat kaavoja", toimivat lisämuuttujana. Ja niitä kohdellaan ad hoc -selityksinä. Ad hoc on perustaltaan saivartelua, jossa otetaan käyttöön oletuksia. Usein nämä tehdään vasta sen jälkeen, kun on kohdattu ristiriitaista aineistoa. Mutta samaa linjaa soveltaen voidaan ottaa käyttöön myös kritiikki -immunisointia. Ero näiden kahden välillä ei ole olennainen : Voidaan tehdä erilaisia koetta edeltäviä hypoteeseja, joka sallii kaikki ratkaisut. Tällöin voidaan rakentaa ad hoc myös valmiiksi. Paradigmanvaihdoksessa nämä ennalta tehdyt oletukset ja kritiikkisuojaukset ovat anomalioita. Ne heikentävät tutkimusohjelman ennustekykyä.

Tässä on mielenkiintoisena sivujuonteena aikakysymys.

Ad hoc kuvataan usein siten että selitys keksitään jälkikäteen selittämään ongelma. Kuitenkin modifioinnin ajoitus ei ole yhtä relevantti kuin näkemyksen epämääräisyys. Yritän selventää tätä hieman:

Otetaan esimerkiksi kristillisen teologian perinne. Demonien riivaamisessa on jo kauan uskottu että demoni ei näyttäisi itseään ateisteille. Tällä selitetään muun muassa miksi demonit näyttävät vaikuttavan vain niihin uskovien parissa, ja ateistit eivät niitä kohtaa koskaan missään. Olennaista tässä on:
1: Tämä selitys ei kuitenkaan ole todistettu ilmiö, vaan se on perinteessä. Ilmiö ei ole tunnettu demonien ominaisuus joka perustuisi demonien luonteen tutkimukseen joka tehtäisiin samalla tavalla kuin psykologiassa tehdään ihmisille, ja joiden tuloksena saadaan tälläistä käytöstä ennustavaa toimintaan. Ilmiö on oletettu. Ja sitä kannatetaan koska ateistit eivät koe vakuuttavaa todistusaineistoa demoneista.
___1.1: Uskallan vaikka lyödä pääni pantiksi, että jos huomenna luokseni marssisi demoni, joka lähtisi ateistikavereideni kanssa isolle TV -kiertueelle, evankelistat unohtaisivat tämän "emme näyttäydy epäuskovaisille" -selityksen. Sen sijaan he käyttäisivät tuota demonia todisteena saatanallisten voimien olemassaolosta. Ja vaatisivat ateisteja vakuuttumaan.
2: Ad hoc -selityksen "jälkikäteistämisen" vaatimus on myös siitä ongelmallinen että se vaatisi pitkää argumentin historian tuntemista. Ja historian epäselvyyden vuoksi on esimerkiksi mahdotonta sanoa onko joku keksinyt ad hoc -selityksen sille miksi joku ateisti ei ole kohdannut demoneja, vaikka niiden pitäisi olla hyvinkin konkreettisia ja demonit on esitetty kristillisessä jopa uhkana joilta suojaamaan tarvitaan Jeesusta. Jos ilman Jeesusta ei käy mitään, tarvitaan tämänlainen vastaus. Voi olla että Ad hoc on sitten vain kopsattu ja siitä on tullut perinne. Tälläisten ongelmien vuoksi ad hocin tunnistaminen vaatisi aivan liikaa vaivaa - etenkin kun muistetaan, että se ei muuta selitystä perustellummaksi, vaan vain suojaa tuon tyyppiseltä vastaesimerkiltä. Oletettu historia ja mahdollinen historia muuttuvat liian olennaiseksi.

Yllä olevasta saadaan kaivettua se miten ad hoc ei muutu päteväksi vain sillä että sitä on käytetty pitkään tai sopii johonkin perinteeseen. Kuhnin paradigmanvaihdoskin korostaa sitä, miten anomalioiden kasautuminen on ratkaisevaa. Esiintyy paljon poikkeuksia, "voi ollaa", joka ei ole ristiriidassa, mutta jota ei ole selitetty ja ennustettukaan. Olennaista on se, että ne molemmat epämääräistävät. Esimerkiksi yllä olevista syistä johtuen ei ole virhe että esimerkiksi "the Sceptics Dictionary" liittää ad hoc -virheen ESP -ilmiön yhteydessä. Tässähän on perinteisesti ollut mukana "suojaus" jossa kriittinen läsnäolija tuhoaisi tuloksen - ja siksi ei ole yllättävää että kriittisten tutkimusten alla ESP:stä ei saada tuloksia. Taustaselitys on että ESP vaatii luottamusta ja tämä on ESP -ilmiön perinteessä. Se on silti ad hoc, koska sillä ratkaistaan vain tämä tietty ongelmatyyppi, eikä kyseistä ESP:n skeptikontorjuntailmiötä tutkita eikä sillä ole soveltuvuutta muualla. Tämä selitys vain nihiloi kritiikin ja on siksi asenteiltaan varsin arveluttava.

Toki jotkut yksilöt varmasti tästä huolimatta kannattavat ajatusta siitä että ad hoc on tehtävä vain jälkikäteen. Heidän kohdalla tulisi kuitenkin ottaa käyttöön jokin uusi argumenttivirhemuoto "ennakkosaivartelulle". Perusteluina ja tutkimuksen suuntaajina ne käyttäytyisivät olennaisesti yhtä heikkoina ja huonoina, joten kyseessä ei ole relevantti ero ; Ei ole niin että toinen olisi perusteltu tapa ja toinen olisi hyvä tapa vaan molemmat ovat yhtä huonoja. Tätä kautta keskustelu siirtyy argumentaation virhellisyydestä siihen onko määritelmässä tasan tarkkaan viimeistä piirtoa myöten oikea termi. Se, että kyseessä on joka tapauksessa huono argumentti, virhe jota "tulisi ampua päähän" unohtuu. Minä en näe tälläisessä määritelmäkikkailussa muuta kuin keskustelun mutkistamista jonka avulla keskustelua voidaan hämärtää. Ja minusta tätä tarvitaan jos ja vain jos asia jota ollaan puolustamassa on erityisen hämärä, tai jos ollaan tekemässä akateemista filosofiaa jossa pilkun paikatkin on mietitty. Siksi en pidä "sillä tasolla missä minä toimin" ajallista kysymystä edes olennaisena.

Vaihtoehtoinen selitys.

Ad hoc -selitys on kuitenkin hyvin lähellä vaihtoehtoista selitystä, joiden kohdalla ratkaisu haetaan yleensä Occamin partaveitsen kautta. Joissain yksittäistapauksissa on selvää että kyseessä on epämääräistäöä oletus ilman yleistystä, jolloin kyseessä on varmasti ad hoc. Ja joskus on kyseessä selvä induktio, joka ennustaa tapahtumia ja kieltää toisia jolloin kyse on vaihtoehtoisesta selityksestä. Käytännössä nämä ovat toisiinsa liittyneinä niin usein että ne on esitettävä yhdessä.

Saivarteluun se liittyy sillä tavalla että huono vaihtoehtoinen selitys on luonteeltaan hyvin saivarteleva. Käytännössä siksi että se on pullollaan ad hoc -selityksiä ja implisiittisiä tai eksplisiittisiä oletuksia.

Vaihtoehtojen selityksen arvioinnissa korostuu poikkeuksellisuus ja tavallisuus ; poikkeukselliset selitykset vaativat poikkeuksellisia vastauksia. Näin jos kaupassa piippaa varashälytin ja jollakulla on taskussa kaupan esineitä, et välttämättä näe itse varkautta, mutta se on perusteltua olettaa. Vaikka toinen selittäisi että demonin telekinesia siirsi kellon pahantahtoisesti kyseisen tyypin taskuun koska hän on kuuluisa kristitty ja näin toimimalla demoni saisi luotua epäuskoa kristittyihin, ja tämä heijastuisi itse Jeesuksen luo päätyviin karitsojen lukumääriin asti. Varastaminen on toistuvasti tavattu ilmiö. Demoni ei.

Esimerkiksi ihmeen nähdessä kyseessä voi olla huijaus, taikatemppu, erehtyminen, väärintulkinta, tai harvinainen sattuma ... tai sitten kyseessä on aito ihme. On kyettävä arvioimaan todennäköisyydet näille eri vaihtoehdoille. Näistä todennäköisin on paras selitys. Tässä kohden olen toki kohdannut esimerkiksi lausunnon jonka mukaan ihmeparaneminen, levitointi ja muut vastaavat ovat todennäköisempi selitys kuin se että kristitty julistaja valehtelee tai on kohdannut mielenterveyden tilassaan hetkellisen häiriötilan - tai muuten vaan erehtynyt. Tässä voidaan laskea prosentteja sille miten harvinaisia vaikkapa aivohäiriöt ovat - onhan hallusinointeja tutkittu. Ja kuinka monta prosenttia ihmisistä huijaa. Vertailun kannalta ongelmana on tietysti se, että demonien todennäköisyyksistä ja ilmenemistiheyksistä ei ole vastaavia tietoja.

Mistä siis tiedämme kumpi on parempi selitys? Mitä tehdä jos meidän pitää tietää kumpi on pienempi luku, asia jolla on jokin arvioitu tai joskus jopa tunnettu todennäköisyys ja mielivaltainen luku joka on tuntematon? Se, että tunnettu todennäköisyys on pieni ei tarkoita juuri mitään, koska se toinen luku voi olla vielä pienempi. Jos oletat että se on, on oletus yhtä mielivaltainen kuin se että sille antaa luvun. Sillä mikä tahansa luku on yhtä mielivaltainen, kun sen suuruusluokastakaan ei ole hajuakaan. Tällä tavoin asiasta ei päästä perusteltuun tulokseen - lopputulos heijastelee vain esittäjänsä maailmankuvaa, jonka kautta hän arvaa todennäköisyydet joko suureksi tai pieneksi. (Ja aina tietysti kaikertaa se, että jos se tunnettukin todennäköisyys on arvioitu jostain syystä väärin, koska emme tiedä kaikkea maailmasta.)

Kuten huomaamme, "aitojen todennäköisyyksien" arviointi on joskus käytännöllisesti mahdotonta - se vaatisi että tiedetään kaikki mitä maailmassa tapahtuu. joten sen sijaan tässä kohden voidaan toimia kuten Duhemin-Quinen teesissä esitetään. Se vaihtoehto, joka muuttaa vallitsevaa tiedeverkkoa vähiten on todennäköinen. Keskeisellä tutkimuksella on ainakin aktiivinen tutkimusohjelma ja paljon konsilienssia muun tieteen kanssa, eli paljon sovelluksia muualla.

Ad hoc -selitykset sallitaan suojaamaan tiedeyhteisössä keskeisiä teorioita, ja jos se ei ole tiedeyhteisössä keskeinen, sen tehtävänä on taistella ja todistaa paikkansa pienillä ad hoc -oletusten määrällä. Tämä sopii hyvin Kuhnin paradigmoista tekemiin huomioihin. Taustalla on ajatus että vaikka tiede ei ole saavuttanut lopullista tietoa, se on kuitenkin varsin hyvä. Jos se ei olisi, pitäisi koko tiede heittää roskakoriin. Ja jos se on, on syytä olettaa että se on kohtuullisen hyvä.

Käytännössä saivartelu on tietysti aina hieman ongelmallista ja jopa ärsyttävää. Sitä on kuitenkin siedettävä jonkin verran. Ja se on joskus hauskaakin. Mutta samalla olisi muistettava se olennainen "ei liikaa". Koska muuten epätietoinen käsien heiluttelu muuttuu tiedoksi.

Kukkia ja hämähäkkejä.

"Our brains are pattern-recognition machines, connecting the dots and creating meaning out of the patterns that we think we see in nature. Sometimes A really is connected to B, and sometimes it is not," he says. "When it isn't, we err in thinking that it is, but for the most part this process isn't likely to remove us from the gene pool, and thus magical thinking will always be a part of the human condition."
(Michael Schermer)

Ihmisellä on uskomusjärjestelmiä (belief system). Ihmiset myös tekevät tiedettä. Ensimmäinen on arkijärjenmukainen, ja jälkimmäinen seuraa erilaista logiikkaa. Ne eivät välttämättä ole ristiriidassa, mutta usein ne ovat. Kumpikaan ei ole erehtymätön.

Näissä on eroja ja yhtäläisyyksiä. Ja usein ne voivat sävyttää toisiaan. Esimerkiksi uskomussysteemi voi pyrkiä tekemään itsestään mahdollisimman tieteellisen oloisen koska (1) he yrittävät parhaansa mukaan selittää asian parhain päin ja (2) he haluavat valtaa jolloin he voivat kehitellä itselleen erinäköisiä järjestelmiä. Silloin on hyötyä siitä että systeemi vaikuttaa hyvinkin järkevältä. Toisaalta myös tieteellisessä prosessissa maailmankuva voi vaikuttaa paljon. Samaan tapaan joko tahallisesti tai sitten esimerkiksi maailmankuvallisten piilo -oletusten kautta. Näiden eri luokkien erotteluun tarvitaan tieteenfilosofiaa.

Tämä on myös sinänsä kiinnostava aihe, että mitä ympäripyöreämpi ja sallivampi raja tieteellä on, sitä vähemmän se merkitsee mitään. Esimerkiksi ne pluralistit tai relativistit, joiden mielestä mitään ei saa rajoittaa, ja joista tieteellä ei suorastaan saa olla määritelmää, sanovat että mikä tahansa on tiedettä. Ja tällöin koko asiasta puhuminen muuttuu merkityksettömäksi. Minun aamukahvinkeittoni on tiedettä, koska rajoituksia ei ole.

Karkeasti voidaan kuitenkin sanoa että useimmiten jotain rajoitteita on.

Jos asiaa lähestytään analyyttisen prosessin kuvauksen kautta voidaan sanoa että vaikka melko monen mielestä tiede ja epätiede on "veteen piirretty viiva", kuitenkin jotkut asiat ovat selvästi tiedettä ja toiset selvästi epätiedettä. Tällöin voidaan yleistää esimerkiksi että tieteessä on (1) joko falsifioitavissa olevia tai muuten itsekritiikille alttiita, logiikkaan perustuvia, teorioita joista (2) voidaan kehittää hypoteeseja joilla sitä testataan (3) ja näiden avulla yritetään rajata "uskottavia" tapahtumia ja löytöjä ja näiden avulla (4) yrittää ymmärtää jotain siitä miten maailma toimii. Epätiede taas määrittyy näiden kautta esimerkiksi sellaiseksi joka (1) ei ole testattavissa (2) on ristiriidassa havaintojen kanssa. Pseudotiede taas on yleisesti aina epätiedettä, jonka kannattajat väittävät sen olevan tiedettä.

Jos asiaa lähdetään lähestymään psykologian ja logiikan vertailun kautta, voimme selvittää mitä eroa tieteellisellä prosessilla ja arkijärjellä on. Erot voivat auttaa, jos eivät aina siinä, mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin, niin ainakin kertoo missä vaiheessa arkiajattelua on selvästi sotkeutunut kuvioihin. Osassa piirteet ovat hyvinkin samanlaisia. Ja arkiajattelua on meillä kaikilla jonkin verran.
1: Karkeasti voidaan kuitenkin sanoa että arkiajattelu (1) toimii vertauksin ja analogioin: Se rakentaa yhteyksiä vaikka väkisin ja näkee niitä jopa satunnaisessa aineistossa. Arkiajattelua kiinnostavat yhteenliittyvät asiat ja samanlaiset piirteet. (2) Arkiajattelu välttää liikaa maailmankuvaa uhkaavia asioita ja kannattaa siksi tutkimuksen sijasta sensuuria, joidenkin asioiden kieltämistä. (3) Lisäksi arkiajattelu pelkää epätietoa ja tavoittelee hallintaa. Tätä kautta myös poikkeudet, anomaliat, ylikorostuvat: Tosiasiahan on se, että käytännössä jokaisessa tieteenalassa on löydettävissä tutkimus jossa jotkut näytteet on tulkittu "kontaminoituneeksi" tai mittausvirheeksi. Ja kun tutkimuksia tehdään aika paljon, näiden kasaamisesta saa ison joukon, vaikka niiden määrä olisi prosentuaalisesti pieni koko aineistosta. (1&3) Arkiajattelu on tätä kautta herkkä cherry pickingille (2&3) Kun ymmärtämishalu ja yhteyksien näkeminen yhtyvät, syntyy helposti taikauskoksi kutsuttavia tilanteita jossa asia samanaikaisesti tunnustetaan mysteeriksi, että siihen pyritään vaikuttamaan rituaaleilla, ja sen luonne esitetään hyvinkin tiedetyksi. (4) Arkiajattelu innostuu helposti sanojen muodoilla ja siirtää termien merkityksiä toisiinsa. Lisäksi jo tyhjä asian nimeäminen sisältää valtaa.
2: Tieteessä taas (1) pääyksikkö on korrelaatio. Toki analogioitakin käytetään, mutta niistä pyritään jalostamaan korrelaatioita. Tätä kautta saadaan yhteyksiä joissa satunnaisia yhteyksiä on otettu huomioon. Ja jossa erilaisia asioita tai elementtejä yhteyteen lisäämällä ja niitä vähentämällä ja näiden tapausten vertailulla saadaan muutoksia aineistoon. Jos koeaineisto jossa on X ää ja ei ole X:ää, tai jos siinä on enemmän Xää ja vähemmän X:ää kun muut on yritetty pitää mahdollisimman samoina,ja näiden välille saadaan muutos, ajatellaan että asia X vaikuttaa asiaan, muuttaa sitä. (2) Toisaalta tieteessä ei -vastoin yleistä luuloa- suhtauduta epätietoisuuteen ja anomalioihin yhtä dramaattisesti kuin arkijärjellä ajatellessa. Tietty epävarmuus ja samaan asiaan tarjottavat vaihtoehdot jotka ovat "yhtä hyviä mutta keskenään ristiriitaisia" ovat hyvinkin yleisiä. Kuten Lisa Randall kirjoitti juuri tätä aihetta valottavassa jutussaan "Designing Words" : "As a theory progresses, it is uncertain in the beginning and is later resolved or absorbed into more comprehencive theory. Scientific quandaries and contradictions are frequently a sign that theory is incomplete, not necessarily wrong. Gaps in our understanding serve as incentives for questions and further scientific advances, not for abandoning the scientific enterprice." Eli epävarmuus kertoo enemmän siitä että kaikkea ei tiedetä, kuin että teoria olisi väärä. Ja jos aukkoja ja virheitä löytyy, teoriaa viilataan tai heitetään pois, jolloin se on muuttunut. (3) Sen käyttämät termit on joko tarkasti määritelty, jolloin sillä on selvä ja tietty sisältö, joka pyritään puhdistamaan arkikielen saman sanan konnotaatioista, paitsi jos tähän säilyttämiseen on hyvä syy. Tai sitten sen määrittelemisestä käydään laajaa keskustelua, kuten esimerkiksi keinoelämän tutkimuksessa tehdään: Se, mitä voidaan kutsua eläväksi määrittyy ja asiasta debatoidaan paljon.

Jos asiaa lähestytään tutkimustehokkuuden kautta, päädytään Kuhnin paradigmanäkemykseen. Siinä tiede ei kehity vähittäisen teorioiden viilaamisen kautta, vaan teoriat vaihtuvat toisiksi nopeasti. Sen kohdalla on syytä muistaa muutama juttu:
1: Siinä ei kerrota onko vallankumousluonteen syynä se, että tieteen pitää toimia niin, vai onko se vain "merkki ihmisten arkiajattelun vaikutuksesta" : Esimerkiksi vanhojen professorien haluttomuus vaihtaa rakkaita näkemyksiään. Hän ei kerro pitääkö niin olla.
2: Sen sijaan se mittaa erinomaisesti teorian suosiota : Se perustuu siihen että on jokin "valtateoria", joka on vahvasti kannatetumpi kuin muut. Erikoista tässä on tietysti se, että vallan syy voi olla teorian toimivuus, se, että sille saadaan paljon kokeita. Mutta myös sosiaalisilla tekijöillä voi olla vaikutusta. Suosiolla voi olla useinta syitä.
___2.1: Suosion arviointi ei ole välttämättä ihan helppoa : Tosiasiassahan asiantuntijat eivät välttämättä kulje "uskomuslaput kaulassa", mutta tätä voidaan arvioida tutkijoiden määrän ja tutkimusten tuottamisen kautta. Tutkimukset ovat siitä kätevä tapa mitata, että niiden kautta selviää ainakin se, onko teoriasta mihinkään: Jos sen kautta on helppo tuottaa paljon hyviä tutkimuksia, sen heuristinen potentiaali on hyvä. Tutkijat voivat ehkä valita tutkimusaiheensa sen mukaan mikä on heidän arkiajattelussaan "kivaa ja mielekästä" ja johon he ovat sitoneet kaikki uskomuksensa. Mutta toistettavien kokeiden synnyttäminen on oma lukunsa.

Kuhnin mukaan paradigma vaihtuu yleensä esittämisestä suursiosioon jotain kaksikymmentä vuotta. Joissain tapauksissa voi tosin mennä jopa viisikymmentä vuotta. Nousevalle paradigmalle tyypillistä on tutkimusten määrän runsas lisääntyminen: Ne kun pohjimmiltaan löytävät vanhan teorian "aukkoja ja virheitä" ja löytävät niistä tutkittavaa. Usein ne myös laajentavat tutkimusta sellaisiin alueisiin, joissa sitä ei voisi uskoa. Lisäksi se saa suojiinsa etenkin nuoria tutkijoita: "Vanha paradigma jää eläkkeelle ja uudet tyypit ottavat työpaikan haltuunsa". Esimerkiksi kaaosteorian kannattajat ovat esittäneet että heillä oli valtaisasti tutkimusaiheita joka paikassa sääennustuksista koulun WC:n tippuviin hanoihin ja jopa saniaisten muotoihin. Näistä löytyi aihe, jota ei ennen voitu kuvitellakaan. Tämä tarkoitti isoa kasaa "epätietämättömyyttä joka tiedettiin olevaksi". Eli jotain jota voitiin kartoittaa. Tätä kautta tutkimus jolla ei ole "aukkoja" on kuollut tiede, sillä ei ole mitään tutkittavaa.

Lisäksi voidaan tietysti katsoa teorioiden määritelmien kautta. Näitä on monta. Muistan nähneeni vaivaa asian tiimoilla.

---

Kuvassa pieni kukkahämähäkki. Se on keskellä ohdakkeen kukkaa, piiloutuneena kukan osaksi. Hyönteinen hakee hunajaa, mutta saa myrkkyä. Tässä on tiettyä symboliikkaa. Tämä symboliikka vaatii arkiajattelua. Mieti sitä. Ja keitä kahvia.