Viherrynkö vain kateudesta?

Vihreydestä puhutaan paljon. Minuakin usein liitetään. Puhutaan punavihreänä liberaalina. Tai miten minulla olisi punavihreät silmälasit. On tavallaan aika kuvaavaa että vastaukseni omaan vihreyteeni on ”kyllä” ja ”ei”ja ”ei hajuakaan”. Identifiointiin kun tarvittaisiin määritelmiä ja kriteeriattribuutteja tai muita tunnusmerkkejä.

Se, että vaikka väitteitä minun pinavihreydestä heitetään tekee vihreysosa toki naamani punaiseksi. Ei siksi että identiteetti ei osuisi vaan koska tässä on koko käsitteessä on selvästi takana iso annos älyllistä laiskuutta.

Toki ymmärrän että elämäntapani ovat monin paikoin sellaiset että ne voi nähdä vihreinä. Arvostan luontoa sellaisella tavalla jota kaupungissa asuvat harrastavat. Liikun jalan ja käytän julkisia kulkuneuvoja. Koska minulla ei ole autoa. Hiilijalanjälkeni on kohtuullisen pieni. Mutta syynä on pääasiassa se, että minulla ei ole autoa. Ja minulla ei ole autoa koska minä ja suuret koneet tarkoittavat ympäristötuhoa. Enkä puhu saasteista vaan kolareista. Elämäntapani ovat säästeliäät koska minulla on budjetti. Perusnuukailu yhdistettynä hyviin kulkuyhteyksiin ja olemattomaan sosiaaliseen elämään rajaavat asiat. Toisaalta luonto ei ylipäätään välitä intresseistä, ainoastaan ihmiset. Joten omallatunnollani ei pitäisi olla mitään merkitystäkään.

Minusta tähän ekologisuusaiheeseen pitäisi saada paljon enemmän selkeyttä. Se tuntuu toisinaan olevan hyvin spesifi ja äärimmäinen mutta samalla yleiskäsite joka kuvaa kaikkia. Jopa samassa asiayhteydessä. Että ensin vihreys on jotain muodikasta jota harmittomat uusrikkaat vihreät jupit harrastavat luodessaan sosiaalista statusta punaviiniä lipittävänä hyväosaisena muodikkaassa intelllektuellikommunismissaan. Mutta sitten samalla punavihreys on kettutyttöilyä jossa yhteiskunnalliselle verokannalle haitalliset työttömät kannabikselta haisevat loisijat sotkevat hennalla kettutarhoissa samalla kun syövät heisimatotikkaria, luonnon omaa laihdutusherkkua. Molemmat näistä ryhmistä ovat itselleni vieraita. Yhtä vieraita kuin nuo stereotyyppiset mukavitsit jotka tuntuvat seuraavan kuvauksissa oleellisena asennesisältönä.

Ekologisuus, kestävä kehitys, vihreys ja luontoteemat ovat minusta tärkeä asia jota käsitellään hyvin ylimalkaisesti. Etenkin kun sitä liitetään maailman tärkeimpään asiaan. Minuun. Tai johonkin mitättömään asiaan kuin suurten ja vaikutusvaltaisten valtakeskittymiä hankkivien ideologisten liikehdintöjen kuvaamiseen. ; Karkeasti ottaen ongelmana on se, että kaikki tavallaan arvostavat luontoa. Mutta se mitä tällä sitten tarkoitetaan vaihtelee hyvinkin ankarasti. Monet luontoystävälliset arvot ja elämäntavat ovat jopa keskenään ristiriitaisia.

Maailmalla onkin sellaisia tuulahduksia että suurin osa ihmisistä arvostaa esimerkiksi sitä että tuotteet eivät saastuta. Usein vihreys on ”Tiebreaker” eli vihreydestä ei välttämättä haluta maksaa mutta valtaosa valitsee muuten samanlaisista ja yhtä laadukkaista ja samaa hintaluokkaa olevista tuotteista sen joka mainostaa olevansa ekologinen. ; Mainostajat ovat huomanneet tämän ja vihreydellä on mainostettu ties mitä. Ja näin mainostajiin kohdistuu epäluottamusta. Tämä lisää skeptisyyttä kaikenlaisia vihreysväitteitä – ja kenties myös koko ilmiötä vastaan. Ainakin osa vihreydestä on ideologista haihattelua, pseudotiedettä ja valheellista mainontaa. Suuri osa ei kuitenkaan kyynisty koko vihreyteen ja heitä tavoitetta pois.

Itse näkisin jopa niin että olisi hyvä segmentoida ihmisiä luontosuhteensa mukaan tarkemmin. Luonnollinen kun voi tarkoittaa yhdessä ääripäässä luontaistuotteiden, kristalliterapian ja homeopatian sävyttämää elämää. Ja toisessa ääripäässä on sitten luonnollinen survivalisti joka osaa tappaa karhun puukolla. Ja joka metsään miettiessään ei mieti puhelimen kohdalla sitä että jos joutuu pulaan sillä voi soittaa hätäkeskukseen vaan että siitä voi macgyveroida nuotionsytytysvempeleen kunhan ensin pilkkoo kuoret kirveenterän raaka-aineeksi.

Itse käsittelisin normaalin ”ekologisuuden” erikseen. Ja vasta sen jälkeen aktivismin.

Tämä on tarpeen koska tiedän aika montakin vanhemman polven ihmistä jotka ovat arvoiltaan konservatiiveja ja he kokevat vastenmielisyyttä vihreyttä kohtaan. Kuitenkin he arvostavat kierrätystä ja miettivät autojaan hankkiessaan paljon sitä kuinka paljon auto kuluttaa. Vastustuksen kohde onkin enemmän kulutustottumuskulttuuri kuin varsinainen ekoajattelun dissaus. Moitittavana tuntuu olevan enemmänkin elämäntavan takana olevat ideaalit kuin varsinainen tekeminen.

Sitä voitaisiin periaatteessa nähdä että luontosuhteita voi lähteä avaamaan miettiällä muutamaa segmenttiä jotka eivät sisällä kaikkia ihmisiä. Mutta jotka ovat kuitenkin havaittuja ryhmittymiä. Ja aiheen kannalta sekä relevantteja että keskenään erilaisia. ;
1: Nuoria aikuisia jotka ovat kohtuullisen hyvin koulutettuja. (Vähintään toinen aste.) He työskentelevät palvelualalla, myynnissä, yksityisyrittäjinä tai opiskelijoina. He ovat vähävaraisia ja asuvat urbaanissa ympäristössä. He kokevat tietävänsä paljon luontokysmyksistä mutta toisaalta eivät oikein jaksaisi kierrättää arkielämässä eivätkä voi oikein toisaalta maksaa enemmän tuotteista säästääkseen luontoa. He elävät nuukailun ja urbaanin maailman ytimessä tavalla joka mahdollistaa vihreän elämäntavan ikään kuin pakotettuna. He pitävät luonnosta ja eläimistä. Osa heistä haluaisi koiran.
2: Vihreitä aktivisteja jotka ovat sanotaan 25 ja 34 vuoden välillä. Ja vastaavasti jossain 45 ja 55 vuoden välillä. He ovat hyvin koulutettuja kaupunkilaisia. Heillä on arvostettavat ammatit, ja niihin liittyvät ihan hyvät tulotasot. Heitä kiinnostaa ympäristöystävällinen kuluttaminen. Kierrätys on osa järjestelmällistä arkea. He ovat tiedostavia ja ymmärtävät että ympäristökysymys on tärkeä tavoilla jossa otetaan myös epäsuorat vaikutukset huomioon. He ottavat selvää asioista ja kokeilevat kaikenlaisia asioita melko avomielisesti. He ovat vihreitä kuluttajia siinä mielessä että he ostavat tuotteita jotka ovat ekologisin lupauksin myytyjä. Toisaalta he ovat skeptisiä instituutioiden tekemille mainoksille. Omatunto ja arvot ovat heille tärkeässä osassa ekologista elämäntapaa.
3: Kolmannessa ryhmässä on sanotaan 45 vuodesta ylöspäin olevia ihmisiä joilla on hieman alempi koulutustaso. He ovat tehneet koko aikuisikänsä töitä myynnissä, yksityisyritäjinä, fyysisissä töissä, jotkut jopa hallintotoimissa. Eläkkeelle on jo menty tai sinne pääseminen kiinnostaa. Rahaa ei ole hirveästi eikä ole koskaan ollut. Heillä on negatiivinen asenne ympäristökysymyksiin koska he näkevät sen haihatteluna. Heillä on kuitenkin positiivinen suhde metsästykseen, kalastuksen, kierrätykseen ja marjastukseen joita he tekevätkin joskus itsekin. Heitä kiinnostaa kaikki energiaa säästävä asuminen ja bensaa säästävän autoilun tapaiset asiat. He ajattelevat ennen kaikkea tuotetta eivätkä sen ostoketjun kaikkia epäsuoria vaikutuksia. He eivät luota mainosmiehiin ja vihreisiin haihattelijoihin. Konservatiiveina he eivät halua muuttaa elämäänsä ja he välttelevät luontoliikkeisiin identifioimista koska näkevät sen ideologisena. He ovat konformisteja eivätkä halua tehdä mitään erikoista ja outoa tai sellaiselta vaikuttavaa. Ja näin heillä on ennakkoluuloja vihreyttä kohtaan.  

Näiden ryhmien esilletuonti on tärkeää koska niissä korostuu se miten kaikkien luontosuhde ja suhde kestävään kehitykseen on oleellisesti erilainen. Kuitenkin ympäristön tasolla he toimivat tavoilla jotka omalla tavallaan ovat ympäristöystävällisiä. Motiivit ja näkökulmat ovat hyvin erilaisia. Itse näen että olen jossain määrin ensimmäisessä ryhmässä. Ja kun vihervasemmistohipsteririnnastus tulee, rinnastaja on yllättävän usein kolmosryhmässä oleva tyyppi joka vihjaa minun kuuluvan kakkostason ryhmään.

EI tässä ole hirveästi mitään sanottavaa.

Sitten jos puhutaan kunnon ideologeista jotka ovat intoutuneet niin heitä on vähemmän. Toki laakamatoja nautiskelevat hamppuhipit tulee jostain syystä aina mainita hauskana ja värikkäänä esimerkkinä sellaisten ihmisten toimesta jotka itse loukkaantuvat jos heidän viiteryhmänsä rinnastetaan sen sisällä tilastopoikkeuksena oleviin natseihin.

Itse olen pitänyt oleellisena erotella nämä ympäristöaktivistit erilleen. Sillä heissäkin on erilaista liikehdintää. Esimerkiksi voitaisiin sanoa että on olemassa luontokeskeisiä aktivisteja joilla on aika vähän tekemistä toistensa kanssa;
1: Planeetanpelastajat haluava suojella elinolosuhteita. Luonto on heille usein virkistyskäyttöön tarkoitettu tila jossa on esteettistä arvoa. Keskittyminen on maahan, ilmaan ja veteen keskittyvää. He suosivat pullojen kierrättämistä, vastustavat ylipakkaamista ja pitkiä kuljetusmatkoja. He arvostavat vesien ja jokien puhdistusurakoita ja voivat boikotoida harvinaisista trooppisista jalopuista tehtyjä tuotteita. Keskittyminen elottomaan luontoon ja geologiaan.
2: Terveysintoilijat taas näkevät ympäristöongelman enemmänkin omana ongelmanaan. Huolena on sujuvasti vaikkapa se miten liiasta auringonvalosta aa syövän tai miten geeneihin tulee sairauksia ydinvoiman seurauksena. Huolen kohde voi sujuvasti olla myös se, miten heidän lastensa terveys vaarantuu hedelmissä olevien hyönteismyrkkyjäämien kautta. Pitävät luomutuotteista, suosivat prosessoimatonta ruokaa. Vastustavat pullotettua vettä ja lisäaineita.
3: Eläintenrakastajat boikotoivat tonnikalaa ja turkiksia. Suojelevat manatteja ja erityisesti söpöjä eläimiä. Haluavat ennen kaikkea että tuotteet ovat ”julmuusvapaita”. Kannustavat usein kasvissyöntiin.

Näiden kesken ei ole välttämättä paljoa keskustelua. Esimerkiksi itse olen kenties lähimpänä tuota eläintenrakastajaluokkaa. Terveysintoilu motivoi minua hyvin heikosti vaikka tiedänkin että se on muodikas pseudotiedeaihe jonka kunnon skeptikko tuntisi. Mutta en vain ole jaksanut kiinnostua. Ehkä tämänlainen kiinnostaa ihmisiä joilla on kovempi elämänilo ja odotukset oman epäpyhän elämän jatkumisesta pitkiä aikoja.. Ympäristökysymykseen voin suhtautua melko neutraalisti, mutta se ei innosta. Se on ikään kuin epäsuora hyöty sille tärkeälle ja kiinnostavalle. Se on sitä työtä jota tehdään jotta saadaan niitä eläimiä!

Toki itse olen näitä Ilkka Koiviston tyylisiä ihmisiä jotka kokevat tärkeäksi keskittyä eläinten hyvinvointiin eläinten oikeuksien sijaan. Tätä taustaa kohden ei kenties yllätä että olen käynyt Kiteen opetusteurastamossa teurastus- ja lihanleikkuukurssitusta. Ja olen ollut MTT:n tutkimussikalassa jossa on tehty ruokintatutkimuksia ja sikojen hyvinvointitutkimuksia. Olen käyttänyt aika vähän voimavaroja sen miettimiseen onko eläintarha vankila tai hyvinkohdeltu ja terve tuotantoeläin petoksen uhri. Eläintarhaan laittamisten kanssa koen huolta lähinnä eläimistä joilla on kova vaellusvaisto. Koska se on se eläinten hyvinvointiasia. En aseta itseäni jumalaksi päättämään universaalisti kaikkien eläinten puolesta sen mitkä ovat niistä tärkeitä arvoja. Tämä ei toki ole estänyt minua päättämästä osan niistä päiviä sellaisella banaalin konkreettisella tasolla. Eli vaikka olen eläinystävä niin siitä huolimatta tämäkin taso tuntuu olevan liian karkea jotta identiteettini solahtaisi mukavasti mukaan asiakokonaisuuteen. Saati sitten että orgaaninen kokkailu pitäisi saada mukaan.

Tämä kaikki alleviivaa sitä että kun luontoaiheessa on erilaisia suhtautumistapoja ja aktiivisuustapoja, niin yhdessä päässä voi olla hyvin haihatteleva terveysintoilija jolla on paljon salaliittoteorioita jotka koskevat ruokaa. Illuminati confirmed. Toisessa päässä voi olla sitten konkreettinen ja jopa militantti eläintenystävä joka tekee murtautumisiskuja koe-eläinasemille. Yhteistä näiden kahden välillä voi olla hyvin vähän niin asenteessa kuin toiminnassa. Tiivistäminen ”vihreyteen” voi tässä mielessä kätkeä isoja asioita. Kategoria ei enää kuvaa todellisuutta vaan piilottaa sitä.

Jopa aktivismikeskeisessä ympäristöliikkeessä on useita erilaisia toimintatapoja. Liikkeen sirpaloitumisen takana voi olla esimerkiksi se, että (1) yksilöt saavat enemmän suhteellista valtaa pienissä ryhmissä. Status ja kuulluksi tuleminen helpottuvat. (2) Erot ovat voineet olla olemassa ja liikkeen kasvu ja yleistyminen on tuonut nämä esiin. (3) Kilpailu ideologioissa on kuten kilpailu markkinoilla ja segmentoimalla ja erilaistumalla voidaan luoda kilpailuetua (4) Siitä tulee strateginen etu kun erilaisia toimintatapoja voidaan harrastaa niin että asenneilmapiirin muutos ei tuhoa koko liikehdintää vaan uhkaa korkeintaan vain osaa ryhmittymistä.

---

Lähteet:
”Consumer Trends in Sustainability” [https://www.solarcity.com/sites/default/files/reports/reports-consumer-trends-in-sustainability.pdf]
“Identifying the green consumer: A segmentation study” [https://link.springer.com/article/10.1057/jt.2008.28]
GreenMarketing “Know Thy Target” [http://www.greenmarketing.com/articles/complete/know-thy-target/]
Ilkka Koivisto, ”Elämänmittainen luontoretki” (2010)
Luther P. Gerlach “The Structure of Social Movements:Enviromental activism and its opponents” [http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.180.1666&rep=rep1&type=pdf]

Syntipukiksi syntipukin paikalle

Ideologiat ovat vähän kuin luonnoneläimet. Luonnossa huomiota herättää usein eri lajien väliset saalistussuhteet. Ymmärrämme miten minkki uhkaa hiirien ja linnunpoikasten elämää. Mutta kuitenkin ekologiassa kaikista kovimmat kiistat ovat lajien kesken, jotka jakavat samalla alueella saman ekologisen lokeron. Näissä toinen laji yleensä syrjäyttää sen toisen lajin. Saalistamisessa käy usein niin että petojen kannan kasvu romahduttaa saalistettavan populaatiota jonka seurauksena seuraa saalistajan kannan romahdus joka mahdollistaa saaliseläimen uuden nousun. Saman ekologisen lokeron kanssa tälläistä mekanismia ei ole. Näin ollen vesikon pahin uhka monessa paikassa onkin minkki.

Sama ideologioiden kanssa. Niiden kesken on näkyvää ja avointa konfliktia. Ja se kiinnittää huomion. Siksi onkin syytä kiinnittää huomiota siihen mitä René Girard on esittänyt.

Hänestä useimmat konfliktit ja haasteet eivät itse asiassa nojaa erimielisyydelle. Hänestä erimielisyyskään ei ole aina se mitä tapahtuu. Usein se liittyy lähinnä siihen että luodaan syntipukkeja, joiden avulla peitetään se että halutaan kiistää asioiden ja ongelmien oikea syy ; Girardin mukaan ongelma on siinä, että haluamme samoja asioita. Me imitoimme toisiamme silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Girardin mielestä tämä samanmielisyys ja samojen asioiden haluaminen ja arvostaminen on hankalaa jos halun kohdetta on jotenkin rajoitettu. Ja tosiasiassa usein meillä ei ole ääretöntä tarjontaa monetakaan asiasta. ; Jos haluamme itsellemme samanlaisia tavaroita ja omaisuutta kuin muilla, ja tästä seuraa se että haittaamme toisiamme.

Ajatus on toki tuttu kysynnän ja tarjonnan laista jossa kaikki tavallaan pelaavat itseään vastaan. Jos haluan jotkut kengät, lisään kenkien kysyntää ja tätä kautta haluamieni kenkien arvo nousee vaikka minulle olisikin kätevää että ne saisi mahdollisimman edullisesti. Ja jos myyn kenkiä, olen osana alaa luomassa kilpailua kaikkien kenkien kanssa ja tämä pakottaa olemaan muuttujassa joka alentaa kenkien arvoa.

Haluamme samanlaista elämäntapaa ja tästä syntyy kulttuureja. Ja naapurikateutta joiden välille voidaankin tässä kontekstissa nähdä jännittävä ja syvä yhteys.

Girard näkeekin että eräänlainen ”kantokyvyn ylitys tapahtuu” kun liian moni haluaa samoja asioita. Tämä on vihasysteemien rakentumisen pohja. Ja hyvin erikoisella tavalla. Kun imitointisysteemit kasvavat liian suuriksi tilanteet eskaloituvat. Syntyy kilpailua jossa on voittajia ja häviäjiä. Jollakulla on haluttavin auto, aviopuoliso ja kaikki muu mikä on hänen. Tämä voi johtaa ongelmiin jopa silloin kun puhutaan ideologioista joiden takana ei itse asiassa ole mitään resurssikilpailua. Suurten ideologioiden sisälle syntyy usein ajatus parhaista ja puhdasoppisimmista tai muuten moraalisesti paremmista ihmisistä. ; Tämä näkyy nykyajassa esimerkiksi siinä miten monikulttuurisuutta vastustavat ja Suomen kansan yhtenä monoliittina näkevät haluavat ratkaista ongelmia estämällä eri kulttuurien väliset konfliktit ja suosimalla monokulttuuria. Mutta silti Suomi Ensin -liikkeet ja Rajat kiinni -liikkeet kilpailevat kaikista koviten keskenään ja ne jakautuvat sisäisissä kiistoissa ja kuppikuntaistumisissa. Girardin ajatusten pohjalta tämä ei ole sattumaa.

Girard puhuu tässä yhteydessä mimeettisestä halusta ja siihen liittyvästä kaksoissiteestä. Kaksoisside syntyy, kun jäljittelijä alkaa muistuttaa malliaan siinä määrin, että malli alkaa kokea tämän uhaksi, ja tämä johtaa ristiriitaan: toisaalta malli tuntuu käskevän häntä olemaan kuin hän itse, toisaalta kieltää häntä matkimasta itseään. Viesti on: "tee niin kuin minä mutta älä ole niinkuin minä". Kun yksilö joutuu tällaiseen tilanteeseen, jossa malli on tällä tavoin muuttunut mahdottomaksi, se kasvattaa entisestään mallin haluttavuutta ja tätä kautta matkijan epätoivoa.

Kuitenkin Girard näkee ihmiset riskitietoisina ja varovaisina. Arkikielisesti pelkureina. Kun tämä systeemi kasvaa liian suureksi, ihmiset tuppaavat pelästymään. Eskalaatiota rajoittaakin tämä ihmisten varovaisuus. Tämä on vähän kuin sisäinen suojelujärjestelmä ja omatunto. Mutta se voidaan nähdä moraalisesti kieroutuneena kaksoisolentona pahasta vaihtoehtotodellisuudesta. Tällä omallatunnolla on pukinparta.

Girardin mukaan ihmiset rakastavat sankaritarinoita ja haluavat olla hyvien puolella. Mutta he eivät henkilökohtaisesti halua olla se joka tekee riskit. He arvostavat niitä jotka tekevät tämän heidän puolestaan. ; Henki on sama kuin sotasankaruudessa. Me rakastamme tarinoita uhrautumisista ja olemme kiitollisia sotiemme veteraaneista. Koska olemme niitä muita ihmisiä joiden puolesta nämä ovat uhrautuneet. Mutta toisaalta emme ole niitä jotka innolla lähettävät poikiaan ja tyttäriään kaikista kovimmille taistelualueille – paitsi jos välit lasten tai sotafantasioiden fantasioiksi tajuamisen kanssa on jotenkin hyvin poikkeuksellinen.

Kun konflikti kasvaa liian suureksi ihmiset eivät halua liittää itseään ja lähipiiriään tähän. Girard näkee että tässä prosessissa syntyy jonkinlainen syntipukki jota sitten syytetään koko konfliktista. Ne jotka ovat ottaneet osaa prosessiin pääsevät usein ilman ongelmia. Aina syntipukki ei ole täysin osallistumaton ja joskus he ovat viattomia. Mutta oleellista on se, että he Vähän sama kävi saatanapaniikissa Suomessa. Suomessa on aina ollut hyvin marginaalinen määrä saatananpalvojia. Kuitenkin aiheeseen liittyi aika kova kauhistelupanikointi. Siihen otti osaa niin media kuin evankelis-luterilainen kirkkokin. Nykyään saatanapaniikki ei ”kilistä kelloja” ja jos kilistää siitä syytetään fundamentalistikristittyjä. Jotka toki olivat osana prosessia. Mutta he saivat kantaa kaikkien muiden osallistumisen. Aina kun puhutaan saatanapaniikista puhutaan fundamentalisteista, eikä siitä että useimmiten ongelmien tärkein levittäjä oli joku joltain kaveriltaan pelottavan tarinan kuullut kauhisteleva äiti joka päätyi levittelemään näkemyksiään. Kaikki heistä eivät menneet mihinkään lauantaivekkareihin vaan suurimmat pahanteot tapahtuivat äityleiden hiekkalaatikkokauhisteluissa ; Matkitut ja kopioidut näkemykset joiden avulla osoitettiin myös sitä että kauhistelevalla äitylillä on joitakuita toisia paremmat moraaliset arvot, olivat perustana mimeettiselle väkivallalle, joka ilmeni esimerkiksi saatananpalvojilsi pelättyjen roolipelinuorten eristämistä kun heidän kavereidensa vanhempia soitettiin kauhistellen läpi jotta kaikki voisivat miettiä sitä tärkeää kysymystä että entä jos tuo roolipelaajanuori onkin saatananpalvoja joka syyllistyy pian johonkin Hyvinkään palottelusurmaan. Ja mitä tekee lapselle olla tämänlaisen vaikutuspiirissä. Tuleeko omasta lapsesta saatananpalvoja tai peräti saatananpalvojan uhri.

Yhteiskunnan lama-ajan pessimististä henkeä ja muita vastaavia asioita haluttiin sysätä jonnekin. Roolipelaajat olivat tässä mielivaltainen syntipukki. Ja kun tämä syntipukkikulttuuri eskaloitui, tämä ilmiö synnytti konflikteja joita haluttiin siirtää toisille syntipukeille.

Toki tähän liittyy sekin että kova kilpailu ja sen sisältämä hierarkia mahdollistavat sen että huonommat on leimattu eriuskoisiksi. Ja tämä muistuttaa siitä että Girard näki uskonnon funktioksi sen että sen avulla estetään ryhmän sisäinen väkivalta. Luomalla koheesiota vähennetään skismoja jotka muistuttavat saalistaja-saalis -suhteita. Monikulttuurisuuden ongelmana onkin erilaisten välinen konfliktointi. Girard ei nähnyt että uskonto poistaisi konflikteja kieltämällä jonkin toiminnan pahana, koska konfliktien ytimessä on kuitenkin rajallinen pääsy arvostukseen ja muihin vastaaviin haluttuihin asioihin. Uskonto kohdistaa väkivallan uudestaan, kohdistaa sen ulos sen sijaan että se kohdistuisi yhteisään itseään. Girardin mukaan uhraaminen on toisin sanoen olennaisesti uskontoon liittyvä ilmiö; uskonnon funktio olisi pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella syntipukkimekanismin tai sen rituaalisten korvikkeiden avulla. Saatanapaniikin kohdalla voidaankin huomata että esimerkiksi kristillinen roolipelinuori määrittyi helposti ”niihin muihin”. Niihin jotka ”ei oikeasti ollut kristittyjä”. Pärjäämättömyys ”sisäisessä kilpailussa” on vain ensimmäisen kiven heittämisen päässä ”muiksi” määrittymisen kanssa. Ainakin retoriikkatasolla. Ja käytännön kannalta retoriikka ja määritelmät riittävät konstruoimaan käytöstä joka toimii kuin tämä ero olisi tosi.

---

Lähteet:
René Girard, ”La violence et le sacré” (1972) [suom. ”Väkivalta ja pyhä”]

Julmuus saadaan pois luonnosta tappamalla?

Ei ole ollenkaan tavatonta, että eläinten oikeuksien puolustajat ovat tilanteessa jossa he puhuvat luonnosta ja luonnollisuudesta ideaaleina. Jolloin esimerkiksi ihmisten julmuus nähdään helposti luonnottomana ja julmana. Tässä tilanteessa keskustelu muistuttaa kovasti sitä mitä fundamentalistien ja homoseksuaalisuuden kanssa ; Homous ei ole luonnollista vaikka sitä on luonnosta.

Toisaalta eläinten oikeuksista puhuttaessa on viitattu usein spesismiin. Eli siihen että ihmiset liian paljon katsovat asiaa omilta ehdoiltaan. Ja näin ihmisiä käsitellään jotenkin eri tavalla kuin muita eläimiä. Usein tämä tarkoittaa tietysti sitä että ihmiset antavat itselleen enemmän oikeuksia kuin muille eläimille. Mutta toisaalta tämä voi tarkoittaa sitäkin, että ihminen päättää eläimen puolesta mitä tämä haluaa.

Näiden yhdisteleminen voidaan tehdä monella tavalla. Eräs hieman erikoisempi liittämistapa tuli kasvissyöntiä korostavilta vegetaristisilta filosofeilta. He ehdottivat, että kun puhutaan eläinlajien suojelusta ja julmuudesta ja eläinten oikeuksista ei ole huomattu tärkeää asiaa "The animal welfare conversation has generally centered on human-caused animal suffering and human-caused animal deaths. But we’re not the only ones who hunt and kill." Eli juuri sitä että luonnossa on saalistusta ja metsästystä - aivan kuten jokainen lihaa syövä metsästäjäporukkalainen voikin sanoa. Siksi kaikki saalistajat pitäisi surmata. "By killing predators, we can save the lives of the many prey animals like wildebeests, zebras, and buffalos in the local area that would otherwise be killed in order to keep the animals at the top of the food chain alive. And there’s no reason for considering the lives of predators like lions to be more important than the lives of their prey." Tässä otettiin provokaatiota otsikkoa myöten ; Hammaslääkärin huvitukseksi salametsästetty Cesil -pantaleijona mainittiin kohteena jonka katoaminen ei haittaisi ketään. (Toki tässä todetaan että olisi ihanteellisempaa hoitaa asia rauhanomaisesti, mutta on vaikeaa keksiä miten esimerkiksi leijonia voitaisiin ruokkia ilman lihaa. Ja vasta tämän vuoksi on syytä humaanisti ja tuskattomasti metsästää saalistajat sukupuuttoon.)

Tämä on ratkaisuna siitä ikävä että saalistajat itse asiassa ylläpitävät kantoja. Ilman saalistajia tapahtuu kantokyvyn ylittämisiä. Ja itse asiassa saalistajat ovatkin oleellisen tärkeitä biodiversiteetin ylläpitämisessä. (Eli lajien monimuotoisuus, se että alueella on monta erilaista lajia, vaatii saalistajia.)

Toisaalta voitaisiin olla tyytyväisiä siitä että kukaan ei saalista eläinlajeja vähenemään. Ne vaan kuolevat mikrobeihin. Joiden tuhoamisessa, tuskattomassa ja tuskallisessa, lääkärikunta on monin paikoin yrittänyt tehdä parhaansa niiden kantojen vähentämisessä, huonolla menestyksellä.

Kuitenkin tästä argumentista voidaan nähdä että se on tavallaan johdonmukainen. Tämänlaiset rakennelmat varmasti toimivatkin näppärinä osoituksina siitä miten nimenomaan kyky pilkkoa argumenttinsa osiin ja niiden johdonmukaisuuden arviointikyky voi johtaa siihen että kun on sitoutunut tiettyihin lähtökohtiin niin toisaalla tulee yllättäviä vaatimuksia näkemyksiin. Ja tätä kautta on oman ajattelun koherenssin vuoksi mahdollista päätyä sellaisiin ratkaisuihin joita ihmiset tavallisesti välttäisivät. ; Tämä äärimmäistyminen tai omituistuminen näkyy erityisen vahvasti silloin kun on jossain sitouduttu periaatteisiin ja taustaoletuksiin hyvinkin maailmankuvallisesti. Kun ne ovat vahvoja ja tiedostettuja niitä helposti maalataan sellaisiin paikkoihin joihin ei kenties kannattaisi.
1: Toki aika moni elää kognitiivisessa dissonanssissa jossa he pitävät jännitteiset rakenteensa ja yrittävät pitää niissä tolkkua ja peittävät ristiriidat erilaisin ad hoc -oletuksin. Tämä johtaa venkoiluun eikä äärimmäistymiseen tai outoistumiseen. Tässä ei selvästi ole tehty näin.

Kenkää nokkaan

"Avarassa Luonnossa" oli dokumentti jossa käsiteltiin kenkänokkia. (Tämä kohta löytyy youtubesta englanniksi.) Vaikuttava elementti on se, että kenkänokille syntyy usein kaksi jälkeläistä joista toinen kuolee pois. Merkittävää on se, että emo tukee vahvempaa ja jättää heikomman heitteelle.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen käyttäytymistapa. Se muistuttaa r -strategiasta ja K -strategiasta. Eläinkunnalla on monenlaisia strategioita hoitaa jälkeläisiään. Ja on useita eri strategioita jotka ovat evolutiivisesti hyödyllisiä. Ääripäissään voidaan sanoa että (a) K-strategia on helppo muistaa "Kunnollisten strategiana" (isolla K:lla). Siinä jälkeläisiä tuotetaan vain vähän ja näitä hoivataan ja huolletaan. (b) Sitten on r-strategia joka on helppo muistaa "renttustrategiana" (pienellä r:llä). Siinä jälkeläisiä tuotetaan paljon eikä niitä hoideta.

Nyrkkisääntö toimii hyvin. Mutta kenkänokka on haaste mielikuvalle. Joskaan ei strategialle. On vaikeaa yhdistää mielikuvaa hoivasta siihen miten kenkänokka kohtelee heikompaa poikastaan. Mutta on syytä katsoa pintaa syvemmälle.
1: K -strategia toimii tehokkaammin jos ympäristö on ennustettavalla tavalla haasteellinen. Ideana on se että ei ole järkeä tuottaa jälkeläisiin variaatiota vaan panostaa jälkeläisiin niin että niillä on parempi mahdollisuus selviytyä.
2: r -strategia taas on yleinen kaikissa niissä olosuhteissa joilla vanhempien hoiva ei kasvata jälkeläisten eloonjäämistä. Jos ympäristö on satunnainen tai kovin vaaraton ei panostamisessa ole järkeä.

On toki totta että "matalan tason vanhemmuus" eli sellainen tilanne jossa jälkeläisiin ei panosteta johtaa jälkeläisten hylkäämiseen ja ignoroivaan käytökseen. Mutta samalla on huomattava miksi K -strategiassa ei tuoteta hirvittävän montaa jälkeläistä hoidettavaksi. Syynä on se että kasvatus on jopa suurempi panos kuin lisääntyminen. Kun itse lisääntyminen on vain pieni osa panosta on jokainen lisälapsi suuri riippakivi. Siksi vähäisten resurssien ympäristössä voi olla kätevää tuottaa muutama jälkeläinen ja hoitaa kunnolla sitä joka näyttää selviävän parhaiten. Kenkänokan tavalla hoitaa asia K -strategikko joka ei voi tuottaa kahta tankkia tuottaa yhden tankin, mutta käyttää pohjana parasta perusmallia muutamasta kokeillusta.

Toki tämä korostaa että K-strategia ja r-strategia ovat jatkumoita. Ihmiselle synnytys on iso panostus ja riski joten useampien jälkeläisten pykääminen ei ole yhtä hyvä strategia kuin kenkänokalla. Toisaalta jos kenkänokka eläisi ympäristössä joissa jälkeläisten kasvatus onnistuisi hyvin vähillä resursseilla se voisi hoitaa useampiakin jälkeläisiä. Ja jos ne olisivat oikein oikein helppoja se voisi antaa jälkeläisten juosta vapauteen suu auki kun ruoka kävelisi sinne. Jatkumon paras paikka riippuu aina myös ympäristöstä ja siitä mitä lisääntymisrakenteita lajilla on jo siinä vaiheessa käytössään. Ja miten muuntuva ympäristö on. Siksi on hyvä miettiä strategioita ääripäinä jotka toimivat yleensä, kun se huippukohta on sitten jossakin hieman tilannekohtaisessa paikassa.

Kun asiaa miettii näin, oman jälkeläisen hylkääminen K -strategikolta alkaa näyttämään hieman arkijärkeen osuvammalta. Samalla selviää että hellä luonto is not. Moni toki hakee luonto-ohjelmista sitä mitä lähinnä "Pingviinien matkan" kaltainen tarkasti valittua marginaalista lajia seuraava elokuva voi tarjota.

Enemmän muurhaisia

Se näyttää melko erilaiselta.
Kuten, toivon mukaan, 
miekkailutaitonikin...

Asuin aikaisemmin vuosikausia Korsossa. Muutin sieltä pois muutama vuosi sitten. Kävin pikaisella vierailulla, lähinnä katsomassa miltä paikat nykyään näyttävät. Ja ne näyttivät erilaiselta. Esimerkiksi paikka jossa harjoittelin yksinäni - ja jossa olin Juha Leinivaarankin kanssa leikkimässä puumiekoilla viisi vuotta sitten - ei enää ollut asfalttineliö jossa joskus oli ollut rajat urheilukentälle. Nyt se oli rakennettu, asetettu hiekkateihin ja lastattu täyteen kuntoilukoneita ja lastenleikkipaikkavempeleitä.

Mutta retkeni ei jäänyt pelkäksi nostalgiatripiksi. Sillä tulin oppineeksi jotain ekologiasta. En toki varautunut tekemään mitään merkittäviä havaintoja. Mutta tosiasiassa ympäröivä luonto oli muuttunut lähes yhtä paljon kuin kuvan puisto. Tämä oli mielestäni kiinostavaa, sillä sitä helposti ajattelee että luonto pysyy ja korkeintaan turmeltuu ihmisten vaikutuksesta. Näytti kuitenkin siltä, että se oli enemmänkin muuttunut. Kuljin nimittäin samaa reittiä mitä käytin esimerkiksi töihin mennessäni. Asuin kaupungissa kuitenkin todella todella monta vuotta, ja vietin tuolla alueella myös paljon vapaa-aikaa. Joten tiedän miltä se näytti muutama vuosi sitten. Tiesin mitä eläimiä siellä oli ja ei ollut. Ja tämä eläimistö oli muuttunut melkoisen radikaalisti. Syy muutokseen on melko selvä. Ja se näkyy kuvasta. Tai oikeastaan ei näy. Kulomäen lähellä kulkee sähkölinja. Sen tienoolla kulkee metsän läpi kulkeva tie joka on miellyttävä kulkea. Sen ympärillä oli aikaisemmin pensaistoa. Niissä oli satakieliä. Laskin niiden pesiäkin joskus. Noin vuosi ennen kuin muutimme, näitä pensaita alettiin leikkaamaan pois. Projekti oli suuri ja pitkäjänteinen. Syynä on varmasti se, että pensaat rupesivat nousemaan aika ylös. Ja korkealla olevat asiat eivät sovi hyvin yhteen sähkölinjojen kanssa. Pensaiden ajamisessa käytettiin koneita jotka mylläsivät maata. Nähdäkseni oleellinen muutos johtuukin tästä.

Tarkkaavainen voi nähdä
suoran havainnon kuolleesta
jyrsijästä. Ja epäsuoran havainnon
siitä kun kissat päästetään pihalle.

Mutta sitten siihen mikä se muutos on. Se on jossain määrin enemmänkin "paluuta vanhaan". Itse asiassa paluuta niin vanhaan, että alan puhumaan isäni nuoruusjuttuja. Hän asui opiskelija-aikanaan ihan samoissa taloissa kuin minäkin omana opiskelija-aikanani. (Välissä oli lähinnä vuosikymmeniä aikaa ja eroa syntyi puolen kromosomiston verran. Tässä ei ollut mistään nousevasta säätykierrosta hajuakaan!) Hän kertoi että tietyillä alueilla olisi ollut runsaasti kyitä. Omana opiskelija-aikanani metsistä löytyi ihan yksittäistapauksia kyyhavaintoja. Ja ne olivat aivan toisella puolella ja muilla alueilla. Tuolla alueella ei ollut mitään koskaan. Ja tuolla alueella olen kuluttanutkin eniten aikaani. Minun aikanani siellä oli enemmän muurahaisia. Ei kyitä.

Kyistä en saanut kuvaa,
koska olen pelkuriraukka joka
ei uskalla jahdata niitä heinikossa.
Pakenevasta vaskitsasta
sain sentään huonon kuvan.
Myös vaskitsoja on aina ollut
Korsossa, mutta ei niitäkään
juuri tällä alueella. Kyyt ja vaskitsat
ovat siis molemmat levittäytyneet.

Tällä reissulla sen sijaan näin vilahdukselta useampiakin. Sää suosi minua siinä mielessä että oli juuri satanut joten kyyt olivat hieman hitaita ja pyrkivät myös tienpientareille ja muualle mihin aurinko paistoi. Yksi niistä oli jopa aivan sikasuuri, aivan varmasti kymmenen suurimman koskaan näkemäni kyyn kokoinen. (Ja olen nähnyt niitä kyllä yhden elämän tarpeiksi, kiitos vain!) Tässä mielessä yksi syy sille että näin paljon kyitä johtui muusta kuin kyiden runsastumisesta. Se johtui siitä että sää oli kyyhavaintojen puolella. Mutta tämä ohittaa tietenkin sen, että noin kymmenen vuoden aikana, ja niinä useana useana satana kertana kun olen tuon reitin kulkenut, on myös ollut hyvin erilaisia havaintopäiviä. Seassa on ollut erinomaisia kyyn havaitsemisolosuhteita. Ja nyt näin monta kun aikaisempina vuosina en yhtään. Kyyt ovat siis levittäytyneet alueelle jossa niitä ei ole aikaisemmin ollut. Tai siis on ollut joskus ammoisina aikoina, syvinä myyttisinä aikoina joita vanhat gubbet parta kansanperinneviisautta täristen kertovat. Nyt kyitä todellakin on alueella jossa niitä ei vielä muutama vuosi sitten ollut.

Jos minulta käsketään kysyä miten pensaanleikkuu liittyy kyihin, niin se tavallaan johtuu enemmän niistä koneista. Minulla on tapana hokea sen tyylisiä iskulauseita kuin "missä on sikana muurahaisia, siellä ei ole käärmeitä". Ne ovat nyrkkisääntöjä joiden avulla valotan elämääni ja luon hallinnan harhaa ympäristöstä. Se, mitä pensaiden leikkuu teki, oli tietenkin se, että se lisäsi alueen valoisuutta ja avaruutta. Tämä toki sinällään kutsuu vaihtolämpöisiä matelijoita alueelle. Mutta kenties tärkeämpi on se, että koneet mylläsivät maan ja tuhosivat muurahaispesät ja niiden pärjäämisen. Muurahaisilla on inhottava tapa liikkua laumoina ja purra, joten tämänlainen käytös pitäisi nämä loitolla. Aurinko ei olisi kyylle vaivan arvoinen.

Kylmät alueet ja myrkkyeläimet

Markus Kajon "Kettusella" oli kehuja siitä miten Tanska oli hyvä maa. Kajo korosti että on maita joissa on kylmä ja sellaisia maita joissa on myrkkyeläimiä. Että normaalisti valitaan jompi kumpi. Ja sitten oli Tanska. Tämä ajatus tuntuu omituiselta. Sitten se tuntuu aivan järkevältä.

Myrkkyeläimet vilistävät tropiikissa. Afrikassa on mamboja. Intiassa kobria. Australia oikein vilistää myrkyllisiä käärmeitä. Ja heillä on sydneyntunneliverkkohämähäkki. Ja vaarallinen sinitäplätursas.  Meksikossa on ties mitä vaarallista. Ja aina kun lännenelokuvissa puree myrkyllinen kalkkarokäärme, niin arvatkaa tapahtuuko tämä aavikolla? Ja koska yksittäisten lajien nimeäminen ei auta, voidaan demonstroida lukemilla. Suomessa on kyy. Meksikossa on yli 80 lajia ihmiselle vaarallista myrkkyeläintä. Toiseksi eniten myrkkyeläimiä on Brasiliassa. Ja kolmanneksi eniten Australiassa. Mutta mistä tämä johtuu?

Ajatus on sinällään kiinnostava. Sen selittämiseksi voi olla hyvä vilkaista muutamaa poikkeusta. Ensimmäinen tuntemamme poikkeus on Malta. Olen maininnut tästä blogissanikin. Siellä ei ole ainuttakaan myrkkykäärmettä. Ja siellä on selvästi lämmin. Toinen poikkeus on helppo muistaa kansanperinteestä. Kerrotaan että pyhä Patrick hääti käärmeet Irlannista. Tosiasiassa käärmeitä ei ole häädetty Irlannista, sillä Smithsonian Science kertoo että siellä ei ole käärmeitä koskaan ollutkaan.
1: Pyhä Patrick on tässä mukana ironisin syin. Sillä kristityt puolustavat Maltaa ja Raamatun erehtymättömyyttä kertomalla että lajisto voi muuttua eikä sitä voida tietää. Kyllä voidaan sillä eläimistä esimerkiksi jää jäänteitä. Ja  Pyhän Patrickin tarinaa on aivan vakavasti käytetty selityksenä sille miten vaikkapa ilmastonmuutos tai muu luonnonolosuhteiden muutos on voinut häätää käärmeet Irlannista ja että vastaava pikakatoaminen voisi tapahtua Maltallakin. Että sukupuutto kuin sukupuutto. Patrick -selitys näyttää siis "vähintään ironiselta". Mutta näitä biologian alueella mestarilausuntoja voi kuulla ihmisiltä jotka eivät ole biologeja vaan teologeja. Ja jotka itse pahastuvat heti jos biologi vähänkin vääristelee heidän teologisia premissejään.

Tai kuten The Guardianissa muistutetaan "Snakeless islands are not very unusual, there are also no snakes in New Zealand or Madagascar." Madagascarilla on yli 80 käärmelajia mutta yksikään niistä ei ole ihmiselle vaarallinen. On ihan tavallista että saarilla ei ole käärmeitä. ; Ja jos mietitään miksi englantilaisia ei ole kohdannut  Irlannin onni niin tästä saarivaltio joutuu syyttämään Ranskan välitöntä läheisyyttä. Siinä on välissä vesialue jonka yli uidaan. Mutta britit tunnetusti syyttävät kaikesta mielellään ranskalaisia, joten kenties he pitävät asiasta näin.

Madagascar ja Malta ja vastaavat ovat kohtuullisen lämpimiä paikkoja joissa ei ole myrkkyeläimiä. Isolaatio on tässä hyvä syy sille miksi nämä ovat poikkeuksia. Mutta toisaalta tämä nostaa esiin jatkoajatuksen adaptaatiosta. Ja tämä on yllättävän tärkeä kulma. Jos lämpötilalla olisi merkitystä, myrkyn täytyisi jotenkin näillä alueilla olla erityisen adaptiivista. Eli lämpötilan tulisi jotenkin suosia myrkyn käyttöä. Tämä taas tuottaa erikoisia ongelmia. Sillä syyt miksi irlannissa on myrkkykäärmeitä selittyy pääasiassa maantieteellisellä isolaatiolla. Joka koskee sitä miksi muualla syntyneet myrkyllisyysominaisuudet eivät leviä sen alueelle. Auki jää kuitenkin kysymys siitä miksi siellä ei synny myrkyllisiä käärmeitä. Jos luonnonvalinta jotenkin erityisesti tukisi myrkyllisten eläinten toimintaa, sen pitäisi syntyä siellä erityisen helposti. Ongelma on luonnollisesti relevantimpi Madagascarin kohdalla.

Ja sitten on Australia. Jos katsotaan Australiaa, niin sen runsaat myrkkykäärmeet eivät ole endeemisiä. Siinä missä kenguru on kehittynyt Australiassa, sen myrkkykäärmeet ovat peräisin muualta. Se on vähän kuin Irlanti. Paitsi että käärmeet ovat saapuneet sinne kaikesta huolimatta jossain vaiheessa. (20 miljoonaa vuotta sitten.) Ajelehtiminen tapahtui Aasiasta. Ja ajelehtinut laji sattui kuulumaan myrkylliseen linjaan, se oli kobrien sukulainen. Ja tämän jälkeen merkittävää on oikeastaan tiedostaa vain, että kaikki Australian myrkykäärmeet ovat läheistä sukua toisilleen. Koska kilpailua ei ollut, populaatio menestyi ja levittäytyi. Ja lajiutui, kuten evoluutiossa on tapana. Luonnonvalinnan sijaan kysymys on siis perustajavaikutuksesta.

Kuuman ja myrkyn välinen yhteys ei olekaan niin ilmiselvästi suoraan adaptiivinen. Stephen Jay Gould voisi selittää miten ihmiset sekoittavat sen että jokin asia tekee jotain siihen että se on adaptiivinen. Kuitenkin usein evoluutio tuottaa asioita sivutuotteena. Ja tällöin luonnonvalinta on väärä selitys tälle piirteelle. Malliesimerkki tämänlaisesta sivutuotteesta on jo edellä mainitsemani sydneyntunneliverkkohämähäkki. Tämä hämähäkki on ihmisille hirvittävän myrkyllinen. Ja itse asiassa sen myrkky on ikään kuin spesiaalimyrkyllistä kädellisille apinoille joita ihmiset ovat. Australian evoluutiohistoriassa tämä ryhmä eläimiä on kuitenkin jokin joka ei ole ollut läsnä hämähäkin kehitysaikana. Tosiasiassa sydneyntunneliverkkohämähäkin myrkky on sitä mitä muidenkin hämähäkkien myrkky. Sen päätehtävänä on ennen kaikkea sulattaa ravinto. Hämähäkin myrkyn primääritoiminto on ikään kuin toimia vatsahappoina joita suihkutetaan hampaiden läpi saaliiseen jo mahan ulkopuolella. Myrkytysoireet ja muut vauriot ovat enemmän sivutuote. Saaliseläimen kohdalla tämänlainen päätyy toki luonnonvalinnan piiriin. Mutta sydneynverkkohämähäkin myrkky on spesiaalivaarallista ihmisille lähinnä vahingossa. ~ Tilanteen ironisuutta kenties tehostaa se, että sydneynverkkohämähäkki ei edes ole myrkyllinen kovin monelle nisäkkäälle. Myrkyllisyys on tässä kohden suhteellista ja jo tappolistan antaminen alkuun oli ihmiskeskeistä. Kun katsotaan myrkyllisiä eläimiä, päädytään helposti katsomaan ihmiselle myrkyllistä. Mutta LD50 arvot ovat lajikohtaisia.

Ja viimeinen naula tähän arkkuun on sen tiedostaminen että Australia on suuri alue. Siellä on kuumia alueita ja kylmiä alueita. Australia on yllättävän lähellä etelämannerta. Ja kun katsotaan Australian myrkkykäärmeitä voidaan huomata, että Etelä-Australiassa käytännössä miltei jokainen käärme on myrkyllinen. Mutta pohjoisessa käärmeet ovat tavallisesti myrkyttömiä ja ihmiselle harmittomia. Kylmillä alueilla on siellä siis eniten ihmiselle hengenvaarallisia myrkkykäärmeitä. Vaikka aluksi Australia oli hyvä esimerkki lämpimän ja myrkyllisen yhteydestä, tilanne sen kohdalla onkin päinvastainen.

Mutta tämä ei tietysti vakuuta aivan täysin. Meksiko ja muut vastaavat paikat ovat selvästi pullollaan myrkyllisiä lajeja. Tässä kohden on kuitenkin hyvä tiedostaa se, että myrkylliset lajit sattuvat olemaan vaihtolämpöisissä lajeissa. Ja noilla alueilla vaihtolämpöisiä lajeja on enemmän. Jos esimerkiksi mietimme Suomea, täällä on pirun vähän käärmelajeja, pari hassua. Ja meillä on silti kyy. Madagascarilla tämä prosenttimäärä kaikista matelijalajeista tarkoittaisi kymmeniä myrkkykäärmelajeja. Kun lajien kirjo on suurempi, on selvää että myös numerot ovat suurempia. Jos jossain on sata lajia, on selvää että niistä on helpompi löytää kymmenen myrkkykäärmettä kuin jos alueella on kolme lajia. (Mikä ei lohduta eteläaustralialaisia joilla prosenttimäärät ovat taivaissa, kiitos perustajavaikutuksen.)

Näin ollen uskallan sanoa että vaikka myrkyllisyys taatusti on monissa suhteissa adaptaatio - ja lämpimien maiden ihmiset ovat useimmiten enemmän hankaluuksissa kuin autuaat Tanskalaiset - niin lämpötilan ja myrkyllisyyden välillä ei ole adaptiivista suhdetta. Markus Kajo paljasti tavallaan illuusion. Ja tämä tuo surulisia uutisia, sillä sen mukaan ajatus Skyrimin frostbite spidereiden kaltaisista myrkyllisistä eläimistä on vähemmän mahdoton kuin ensivilkaisulta voisi luulla. (Se on mahdoton lähinnä siksi että hyönteisen ja hämähäkkieläimen tukirankarakenne ei kykenisi maassa tuottamaan mitään niin isoa. Elintoiminnot, kuten hengittäminen eivät onnistuisi. Eli se on yhä mahdoton, mutta ei enää yhtä monella tavalla mahdoton. Eli vähemmän mahdoton. Fantasia on mutkikasta.)

Maailma kohti maallistumista ; Eli olemmeko todella tuhoon tuomittuja? - Ja jos kyllä, niin millä tavalla?

Olen konservatiivi ja jossain määrin huolestunut yhteiskuntaamme odottavasta tuhosta. Huoleni on kuitenkin pääasiassa ekologinen. Pidän ideologioita ihmisien ad hoc -myllyjen syöttöaineena. Varsin irrelevantteina. Inhimillisenä absurditeettina joilla on lähinnä eksistentiaalista arvoa. Eli jotain jonka arvo jonkun toisen yksilön eksistenssille voi olla nolla tai jopa roimasti negatiivinen.

Näkemykseni luonnonvarakeskeisyys ei johdu liberalismista vaan se on yhdistettävä vahvasti nimenomaan konservatiivisuuden ydinajatukseen. Kaczynski on esimerkiksi moittinut konservativismia siitä että se on tekno-optimistista, ja tämä taas by definition muuttaa maailmaa. Ja jos konservatiiviset arvot mukautuvat johonkin, niin nimenomaan vanhoihin olosuhteisiin. Yhteiskunnat voivat siis ajautua ekologisiin loukkuihin verrattavissa oleviin asioihin. Hän piti infrastruktuurin muuttamisen ja perinteisissä ajattelutavoissa ja toimintatavoissa pysymisen yhteensovittamista vaikeana. Katson jopa että "vanha hyvä temppu" voi muuttua jo väestönkasvunkin vuoksi ongelmaksi, luonnonvarojen kestävä kulutus ylitetään sillä että jokin asia joka on toiminut eri olosuhteissa, pienemmässä väkiluvussa, ei toimi suuremmassa.

Mutta tämä ei ole sitä "standardikonservatiivisuutta". Kun katsotaan konservatiivien yleistä valittamisen aihetta, se koostuu lähinnä siitä että arvopohjamme on jotenkin murentunut. Se, mihin he ovat kiinnittäneet huomiota on ateismin ja väärien ideologioiden yleistyminen. Samoin he ovat huomanneet tehostuneen tiedottamisen. Ja päättelevät että kasvanut ikävien asioiden uutisoiminen ja väärät ideologiat kulkisivat käsi kädessä.

Se on vain siitä ikävä, että tämä tulkinta on varsin virheellinen. Tosiasiassa asiat ovat menneet parempaan suuntaan nimenomaan jos arvoja katsellaan. "Paholaisen asianajajan" facebookryhmässä esiin nostettiin esimerkiksi Pinker. Hän on nostattanut viime aikoina keskustelua moraalin suunnasta. Hän on kirjoittanut kirjan "Better Angels of Our Nature". Hän on myös tehnyt "TED -esitelmän" jossa henkenä on nimenomaan se, että väkivaltaisuus on viime aikoina vähentynyt. Esiin tuli myös Richard Wisemanin "59 seconds" jossa viitataan siihen että omistaan antaminen ja toisista huolehtiminen nostaa ihmisten onnellisuutta. Ja yhdessä väkivallan vähenemiseen kanssa voidaan nähdä että "hedonismi" on johtanut onnellisuuteen pyrkimiseen.

Itse haluaisin korostaa että väkivallan ja rikollisuuden laskun lisäksi on tapahtunut muutakin. Monessa suunnassa asiat ovat nimenomaan hyvään suuntaan menossa. Flynn efekti kertoo että älykkyysosamäärät ovat kasvussa. Ja nykyään yhä useampi hankkii korkeakoulututkinnon. Nykynuoret eivät siis ole tyhmiä. Teiniraskaudet, aborttien määrä ja monet muut seksuaalietiikkaa koskettavat asiat ovat vähentyneet. (Ja yllättävää kyllä, näinä vapautuneina aikoina teinien harrastama seksikin on hieman vähentynyt, mutta ei paljoa.) Alkoholin ja muiden huumeiden käyttö on vähenemään päin. Samoin voidaan huomata että nykyään ihmiset ovat yhä aktiivisempia ja aktiivisempia. Heillä on monta rautaa tulessa. Heillä on entistä enemmän harrastuksia. Ja kulutus vaatii myös rahoitusta, joka kyllä hankitaan työnteolla.
1: Jotkut ovat jopa vitsailleet, että jos nykynuoret olisivat laiskoja, niin tosiasiassa heillä ei ole lähinnä aikaa perinteiseen perheen perustamiseen. Ja aina kun isovanhemmat näkevät heidät, he näkevät vain sen, että kotitöitä ei olla tehty ja tyypit vaan makoilee laiskoina. Syy voi kuitenkin olla se, että aikaa tehdä kotitöitä ei juuri ole. Ja että he ovat yksinkertaisesti uupuneita siitä kaikesta tekemisestä. ; Tämä sopinee esimerkiksi erääseen punkkariluuserin habitusta kantavaan tyyppiin jota moni pitää "alkoholistina" ja "pummina", kunnes tiedostaa että hänellä on työpaikka, bändi ja yksityisyritys joita kaikkia hän hoitaa rinnakkain. Itse olen tietenkin vain laiska.

Itse asiassa minä olen huolissani monista yllämainituista asioista. Sillä koulutus vähentää halua työskennellä tylsissä töissä, jotka valitettavasti ovat sitä työtä jotka "pitää tehdä". Aktiivisuus vaatii usein välineitä ja tämä vaatii enemmän luonnonvarojen kuluttamista. Hedonismi ja väkivallan väheneminen voidaan myös liittää Maslown tarvehierarkiaan, jolloin voidaan huomata että ei ole intoa taistella jos perustason resurssit ovat kunnossa. Ja tämä vaatii luonnonvarojen kuluttamista. Joten väkivallaton yhteiskunta luultavasti saastuttaa enemmän kuin vaihtoehto.

Tästä tuhoasenteestani huolimatta korostan, miten on aivan turhaa valittaa mistään ateismin ja muun moraalikadon aiheuttamista pahoista ja yhä hullummiksi menevistä ajoista Ainakaan niin kauan kuin väkivaltaisimmat ja rikollisimmat alueet ovat myös uskovaisia alueita, myös kristillisiä alueita, ja ateistiset maat ovat vähiten rikollisia.
1: Koska en usko ideologioihin, katson että syynä voi olla se, että kovilla alueilla tarvitaan enemmän lohtua uskonnosta, eli "juoksuhaudoissa ei ole ateisteja". Tai sitten kysymys on siitä että rikostilastot vähenevät hyvinvoinnin ja tulojen kanssa. Ja älykkyys korreloi hyvien tulojen kanssa. Ja ateismi korreloi älykkyyden kanssa, joten kysymys voi olla sivuvaikutuksesta.

Tälläiset harhaluulot eivät ole uskottavia. Ja syy ei ole siinä että uskovaiset olisivat "jotenkin vaan niin tyhmiä". Syy on juuri siinä että he keskittyvät ideologiaan ja pitävät sitä ihmisen käytöksen perimmäisenä mittarina. Näin ei kuitenkaan ole. Ideologiat eivät paina juuri mitään. Tämän voi huomata siinä, miten data näyttää että maallistuminen ei ole tuhonnut nimenomaan niitä asioita joita pidetään arvokkaina, vaikka arvokeskustelun pohjalta voisi luulla muuta. Onkin hieman huvittavaa että uskovaiset tuijottavat intentioita eivätkä seurauksia ; Ja näin ollen monessa kohden näyttää käyvän kuten siveyden kohdalla ; Kristityt kunnioittavat siveyttä mutta kristityissä maissa on kuitenkin suuremmat teiniraskausluvut. Moraalikadosta on turha puhua, koska asiaa tarkastellaan yhteiskunnallisen toiminnan ja yhteiskunnan säilymisen kannalta täysin epätoimivasta näkökulmasta. Dan Ariely kuvaakin "predictably irrational" -kirjassaan, että seksuaalista käyttäytymistä tutkiessa on havaittu että ilman kiihotustilaa ihmiset luulevat hallitsevansa itseään ja kiihotuksen hetkellä he ovat valmiita jopa kaikenlaiseen pervoiluun jota muutoin pitäisivät hyvinkin vastenmielisenä. Siksi nuorten seksuaaliterveyden kannalta kondomi toimii paremmin kuin mikään siveyskasvatus. ; Siksi se, että konservativiikristityt kunnioittavat siveyttä ei paina tositilanteessa juuri mitään. Sillä ihminen ei ole ideologiaohjautunut. Puheet moraalikadosta ovat siis enemmän uskonnollisen maailmankuvan tulkintaskeemoja kuin tosiasioita. Itse asiassa ne näyttävät usein olevan nimenomaan antifaktoja. (Kuten siveysesimerkki näyttää. Uskonto ei johda parempaan käytökseen vaan lieveilmiöiden kasvuun. Koska kondomi suojelee paremmin kuin Jeesus.)

Pidän nyky-yhteiskuntaa kohti ekokatastrofia vaeltavana röykkiönä. Mutta please. Älkää puhuko minulle mistään maallistumisen mukanaan tuomasta arvotyhjiöstä ja moraalin romahtamisesta.

Paljonko on tuntemattomia eläinlajeja?

"Eight million seven hundred thousand (give or take 1.3 million) is the latest estimated total number of species on Earth and the most precise calculation ever offered, according to a new study co-authored by a researcher with the United Nations Environment Programme (UNEP)"
(UNEP, "How Many Species on Earth"?)

Ylläolevan kaltaisia arvioita kaikkien eläinlajien määrästä tehdään usein. Ihmiset pitävät näitä kiinnostavina ja tieteellisinä. Vaikka niiden ytimessä on mysteeri. Tuntematon eläinlaji. Siis sellainen jota ei ole havaittu.

Empiirinen tiede ymmärretään melko usein suoran havaitsemisen kautta. Tämä on kuitenkin enemmän arkijärjen kautta tehty yleistys. Tätä voidaan lähestyä sitä kautta, että eläimien kohdalla mainitaan usein eitunnettuja eläimiä. Enkä puhu pelkästään siitä että monet korostavat että Loch Nessin hirviö on mahdollinen ja tieteen avulla lähestyttävä konsepti vaikka sitä ei ole havaittu. Vaan niistä arvioista joita melko usein annetaan tuntemattomista eläimistä. Kysymys eläinlajien määrästä vaatii tietysti tuntemattomien eläinten määrän jonkinlaista arviointia, ja siksi tulokseksi tulee yleensä jotain senlaatuista että "maailman eläinten määrä on mysteeri mutta sen määrästä sanotaan silti jotain". Ja kuten kreationistinen "Taustaa" opettaa, eläinlajien lukumäärällä on jopa teologisia implikaatioita Nooan arkin tarinan vuoksi.

Tieteellinen estimointi voidaan tehdä induktion avulla. Siinä tunnetuista faktoista laajennetaan niihin joita ei tunneta. Tätä voi käyttää esimerkiksi kirjoitusvirheiden määrän arviointiin. John Barrow kertoo "100 essential things you didn't know you didn't know" mallin jolla hän voi arvioida kuinka monta vielä löytämätöntä kirjoitusvirhettä hänen tohtorinväitöskirjassaan on. Hän kertoo käyttäneensä kahta oikeinkirjoituksentarkistajaa, joista ensimmäinen löysi 32 kirjoitusvirhettä ja toinen 23. 16 virhettä olivat sellaisia, että molemmat tarkastajat löysivät ne. ; Barrow oletti, että tarkastajalla_A on tietty todennäköisyys a havaita kirjoitusvirhe ja tarkastajalla_B on tietty todennäköisyys b havaita kirjoitusvirhe. Tämä sitten realisoituu löydettyihin kirjoitusvirheisiin tarkastajan_A A  ja tarkastajan_B B. Ja että molemmat tarkastajat tekevät tarkastustyötään toisistaan riippumatta. Jos "mysteerinen" kokonainen kaikkien kirjoitusvirheiden määrä on T, voidaan tilanne arvioida. Tärkeää on, että arvioinnissa on pakko huomioida yhteinen määrä virheitä C. Todennäköisyydenlait ennustavat että A=aT ja B=bT ja C=abT. Kaiken kaikkiaan todennäköisyyteen liittyvät kaavat johtavat siihen, että löytämättömien kirjoitusvirheiden määrän arvio tiivistyy kaavaan (A-C)*(B-C)/C. Mikä on järkevää, koska jos tarkastajat eivät löydä samoja virheitä se vihjaa että tarkastajat eivät ole hyviä. Barrown väitöskirjan havaitsemattomien virheiden määräksi voidaan siis arvioida jotakuinkin 7. Tosiasiassa luku voi olla jokin aivan muu, mutta tämä on uskottavin ennustus. Siksi jos joku väittää että kirjoitusvirheitä olisi vaikka 1000 on selvästi hakoteillä ja satuilemassa, vaikka kirjoitusvirheitä ei tietysti olekaan havaittu suoraan.

On tietysti selvää että kirjoitusvirheet eivät ole eläinlajeja. Kuitenkin molempia yhdistää se, että siitä mitä tiedetään voidaan päätellä jotain siitä mitä ei tiedetä. Ja molemmissa tutkimuksen kohde on jotain jota nimenomaan ei ole havaittu, mutta jota pidetään mahdollisena. Siksi kun on tietoa siitä, että luonnossa on monta biologia, jotka tekevät havaintoja, voidaan arvioida lajien kokonaismäärästä jotain.

Ongelmana on tietenkin se, että kirjoitusvirheet ja eläinlajit ovat tietyllä tavalla oleellisesti erilaisia. Nimittäin siltä osin että eläinlajeja ei tarkastella toisistaan riippumatta.
* Eläinlajeja ei ole yhtä monta "päätä".
* Osa alueista on syrjäisiä ja niissä on vain vähän tutkijoita tai ihmisiä jotka voisivat havaintoja raportoida tiedeyhteisön ulottuville.
*  Eläimet itsessään ovat siitä kenkkuja, että osa eläimistä on helpompi havaita ja tunnistaa uusiksi lajeiksi.

Näistä viimeisin on hyvinkin mielenkiintoinen. On nimittäin mietittävä suuria lajeja.

Onko komodonvaraani
 jättikokoinen elolliseksi olennoksi?
Suuri muihin liskoihin nähden?
Noin ihmisen kokoisena
keskisuuri olento? Vai
pikkuruinen dinosaurusten
vähäväkinen serkku?
Nämä ja muut kysymykset jäävät
tässä blogauksessa vastaamatta.

1: Tämä on toki itsessään haastava kysymys ; "Mikä on suuri eläin"? Muistan kuinka oma lukion biologian kirjamme kertoi että ihminen on suuri eläinlaji. Tämä ihmetytti, koska lukiolaisena minulla oli vielä antroposentrinen kokomittakaava. Siinä ihmistä suuremmat eläimet ovat suuria ja pienemmät pieniä. Tämä on tietyllä tavalla määrittelykysymys. Jos katsotaan tunnettujen eläinten keskikokoa, ihminen onkin suuri eläin. Kuitenkin tässä tällä ei ole väliä koska argumenttini ei koske suhteellista kokoa vaan pelkästään kokoa. Suuruus johtaa tiettyihin muutoksiin jotka seuraavat koon kasvusta, koko on tässä mielessä hyvä "objektiivinen mittatikku" että ei tarvitse miettiä mikä on suuri ja mikä on pieni. Riittää että suurempi koko on suurempi kuin pienempi koko ja tässä välissä on seurauksia.

Eläinten koon mukana on useita seurauksia. Pienemmät eläimet elävät keskimäärin lyhyemmän ajan ja syövät ruumiinpainoonsa nähden enemmän. Ja eläinten uutisointiin liittyy se, että ihmiset usein etsivät suuria eläimiä. Suuria eläimiä löydetään ja niistä uutisoidaan. Kuitenkin valtaosa löydetyistä eläimistä on pienikokoisia.
1: Kryptozoologiakin on yrittänyt häivyttää mysteerikeskeisyyttään määrittelemällä että he etsivät suuria ja keskikokoisia tuntemattomia eläimiä. Jotta ei huomautettaisi että he etsivät isojalkoja ja järvihirviöitä.

Voidaan sanoa että pienet lajit löydetään keskimäärin myöhemmin kuin suuret.
* Taustalla on osittain historia ; Varhaiset eläintutkijat halusivat suuria ja näyttäviä eläimiä trofeehuoneisiin. Tämä keskittymisen painotus on johtanut siihen että suuret eläimet on jo löydetty ; Kirjoitusvirhearvio heittäisi lajien määrän arvioinnin vuoksi siksi että eläimiä ei ole etsitty "toisistaan riippumatta", eri tutkijoita on yhdistänyt into suureen kokoon..
* Suuret eläimet on helpompi havaita, pienet eläimet voivat piiloutua helppommin.
* Suurilla eläimillä on keskimäärin suuremmat elinpiirit, ne joutuvat syömään ja hankkimaan ravintoa suuremmalla alueella. Näin niihin on helpompi törmätä tutkimalla jostain pisteestä A lähtien.
* Pienet eläimet myös näyttävät enemmän toisiltaan, joten kenties uusia lajeja löydetään mutta niitä ei tunnisteta.

Todennäköisin tuntematon laji
on todennäköisemmin tämän
sauvasirkan kokoinen hyönteinen
kuin sanotaan vaikka karhua
isompi Jetin kaltainen kädellinen.

Tämä johtaa siihen että suurien lajien löytyminen on paljon todennäköisempää. Tämä voi unohtua kun näkee uusien lajien löytämisuutisia joissa on usein mainittu nimenomaan jokin suuri eläin. (Pienen eläimen löytäminen on tavallisempaa ja se olisikin "koira puri miestä" -uutinen. Todennäköisyys vaikuttaa journalismiin, jota kulttuurinen suurikokoisista lajeista ylikiinnostuminen vahvistaa.) Kuitenkin suhteellista kokoa verraten voidaan sanoa että pieniä eläimiä on lajimäärässä eniten, ja itse asiassa kun uusia lajeja löydetään niin voidaan sanoa että pieniä lajeja ei kaiken kaikkiaan ole vain enemmän, vaan myös paljon enemmän.

Kun nämä kaikki huomioidaan, saadaan arvioihin "korjattuja lukuja" jotka eroavat huomattavasti Barrown antamasta tilastollisesta perusmallista. Mutta kun todennäköisyyksien erot tiedetään, tiedetään mihin suuntaan virhe on ja tätä voidaan käyttää hyväksi arvioinnissa. Siksi uusien eläinlajien arviontimäärissä on hirvittävä vaihtelu, ja ne tuppaavat muuttumaan suurestikin eri aikoina, mutta ne eivät silti ole pelkkiä arvauksia joissa ihminen ei hyväksy sitä että ei tiedä vaan peittää tiedon aukon sanomalla jonkin luvun, minkä tahansa luvun.
1: Tässä tiede eroaa arkijärjestä; Estimaatti on arviointi, eräänlainen arvaus, mutta ei ollenkaan samassa mittakaavassa kuin ihmisen intuitiivinen säheltäminen jota arvaukseksi arkikielessä kutsutaan.

Itse asiassa pidän "tiedettyä eitiedettyä" hyvin mielenkiintoisena ja tieteenfilosofisesti validina tutkimusalueena. Se ei aika usein tyydytä ihmisten varmuusvaatimuksia, ei kaduntallaajan "henkistä loogiseen positivismiin jämähtämistä" jossa tieteelle asetetaan naurettavan tiukkoja ja obskuureja vaatimuksia. Mutta se on kuitenkin tietoa. Jotain ehtojakin tälle alueelle voisi antaa. Nyrkkisääntönä on se, että
* Kyseessä on tiedetty tuntematon. On oikeasti myös luokka "tuntemattomat eitiedetyt", joista emme tiedä edes sitä että emme tiedä niitä. Niistä on todellakin haastavaa tehdä blogikirjoitusta esimerkkejä apunakäyttäen, obviously.
* Kyseessä on jotain joka on "tiedetty mysteeri" vaan se on jollain lailla tiedetty ilmiö jonka luonne - tai tuntemattomien lajien kohdalla mittakaava - on tuntematon. (Paranormaalit ilmiöt ovat usein nimenomaan "poikkeavia" joten ne eivät täytä tätä ehtoa.) Sen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla redusoituvissa tunnettuihin asioihin. Kuten uusiin löydettyihin lajeihin ja niiden löytymistahtiin. (Tämä puuttuu esimerkiksi kreationisteilta joista tämänlainen on "pahaa naturalismia", koska heille aika ja induktio ovat "demarkaatiokriteereitä vastustajille, mutta ei heille itselleen".)
* Ja sen ratkaisemisen tulisi olla jollain lailla "vähintään periaatteessa mahdollista". Esimerkiksi lajien kohdalla koko maa voidaan teoriassa kartoittaa. Äärellinen määrä materiaalia joka on sijoittuneena ihmisen mahdollisen elinpiirin alueelle. (Jos jokin määritellään "yliluonnolliseksi" ja joksikin jota tiede ei voi by definition tutkia, niin aika epäkiinnostavaa siitä on sitten rationaalisesti keskustella tiedenäkökulmasta.)

Tässä mielessä tuntemattomien eläinlajien määrä kertoo paljonkin siitä miten tuntematon on tärkeä asia tieteessä. Ja miten tämänlaisia puolia voi olla tervettä tuoda enemmän esiin. Nykyäänhän mysteeri on antiskientistien yksinoikeutta ja skientismiä pidetään pölyisenä, kuivana ja uuden keksimiseen kyvyttömänä. Se on kuitenkin kaikkea muuta.

Rajallinen kasvu rajattomuuden paineissa

"Sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin."
(Jukka Hankamäki)

Takkiraudassa kutsuttiin Parkinsonin residenssilaiksi erikoista ilmiötä. "Insituutio (yritys, hallinnonala, ministeriö jne) jolla on hulppea residenssi (pääkonttori, virasto, toimisto jne) on saavuttanut elinkaarensa loppuvaiheen ja on romahduksen partaalla." Luettelo esimerkkejä vihjaa, että instituutio joka rakentaa suuria rakennuksia ajautuu helposti konkurssiin. Ilmiö on ilmeisesti hieman luotettavampi kuin kasa yksittäistapauksia joista ei saa yleistää. Takkirauta käyttää tätä esimerkkinä hybriksestä.

Syitä ilmiölle voi olla useitakin.
* Suuret residenssit maksavat paljon. Firma tuhlaa itsensä konkurssiin.
* Kehittyvät ja laajenevat yritykset eivät ehdi suunnitella rakennuksia, ne innovoivat. Rakennuksissa innovaatiopotentiaalia ohjataan muualle kuin jo saavutetun vallan näyttämiseen. Näin joku juoksee ohi kilpailussa.
* Firman kasvu itsessään vaatii yhä enemmän ja enemmän rakenteita. Suuret toimistotilatkin muuttuvat yhä enemmän tarpeeksi. Tämä vähentää joustavuutta, ja panos-hyötysuhde heikkenee kun raskas toimintakoneisto "syö".
* Instituutiota vaivaa sama ongelma kuin luonnonvaroja käyttäviä yhteiskuntiakin. "Hyvä kikka" voi tuhota toimintaympäristön.
* Menestys voi syödä pohjaa itseltään. Markkinat voivat tyydyttyä ja tarve itsessään vähenee kun joitain tuotteita tarpeeksi kaupitellaan.
* Toimistotila kertoo näyttämisen tarpeesta ja jos ylisuuri toimisto menee yrityksen toimintasuunnitelmaan asti, on suunnitteluprosessissa syviä vikoja jotka kertovat yrityksen muusta tilasta.
* Ulkokuorella myydään brändiä ja mielikuvaa eikä tuotteen arvoa. Tämänlaatuinen liittyy usein ns. pörssikupliin, joilla on pahana tapana puhjeta ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi pörssikuplilla on joskus tapana paisua aivan valtaviksi. ; Kupla paisuu lyhyeksi aikaa suuremmaksi kuin mikään ilman kuplaa toimiva yritys voi. Nämä voivat kuplan aikana tuhlailla varojaan suuremmin suunnittelematta. (Kenties ne voivat jopa tiedostaa illuusioluonteensa ja panostaa puitteisiin. Ynnä siihen että kun kupla puhkeaa, niin infrastruktuuri on sentään kiinteää omaisuutta joka jää jäljelle. Fiksuin pörssikuplalla surfaava vaihtaa kaiken kuplassa olevan arvopaperinsa vaikka kullaksi juuri ennen kuin kupla puhkeaa.)
* Toki jotkin vuosisataiset perinteet vihjaavat, että tämä on vain nyrkkisääntö. Osittain illuusio. Pienten firmojen konkursseihin ei kiinnitetä huomiota samalla tavalla ja kaikki suuret firmat kaatuessaan romahtavat näyttävästi. Pysyvät suuret instituutiot näyttävät ikiaikaisilta emmekä oikein osaa edes kuvitella niiden kaatumisia.

Ei rajattomalle talouskasvulle.

Voitte kutsua minua paatuneeksi reduktio-illuusioita rakastavaksi naturalistiksi, mutta mieleeni putkahti ekologia. Tämä ei ehkä ihmetytä. Olen kuitenkin kaamea evolutionisti ja jo Darwin sai vaikutteita Malthusin talousteoriasta, ja esimerkiksi peliteorian sovellukset toimivat hyvin samalla tavalla talousmaailmassa ja evoluution puolella. Käytän ekologiaa tässä kuitenkin metaforanomaisesti. (Anteeksi kaavamaisuuteni.)

Ekologiassa puhutaan populaatioden koon kehityksestä. Ja tällöin esiin nousee se, että lisääntyminen on helposti "korkoa korolle". Tällöin populaation kasvu on ekspontentiaalista. Ja tässä tyypillistä on se, että yllättävän pian lukumäärät nousevat tähtitieteellisiksi.

Tämänlaiset tähtitieteelliset ja rajattomasti populaatiot eivät ole kuitenkaan uskottavia. Tässä kohden esiin nousevat jonkinlaiset rajoitteet. Ekologiassa rajoitteita kutsutaan "metaforanomaisesti" kantokyvyksi. Ja tähän liittyen voidaan sanoa että populaatioiden kasvu voi noudattaa karkeasti ottaen kahta rakennetta.
1: Verhulst-Pearlin yhtälöä noudattava kasvu on kestävää. Siinä populaatio kasvaa "S -käyrää" jossa kasvu on aluksi kasvavaa, mutta sitten tiheys itsessään hidastaa kasvua niin että kasvu pysähtyy kantokyvyn tasolle.
2: Mutta kuten Eric Piankan "Population Growth and Regulation" kertoo poroesimerkissään, usein populaatiot kasvavat eksponentiaalisesti siten että kantokyky ylitetään. Silloin tapahtuu jyrkkä romahdus joka ainakin väliaikaisesti heikentää myös luonnon kantokykyä. ; (Toki tämä heilahtelu pitkällä aikavälillä päätyy noudattamaan Verhulst-Pearlin yhtälöä. Mutta talousasiassa kysymyksessä on enemmän taantuman välttämisestä joten näkökulma on tässä mielessä "rajoittunut tarpeenmukaisesti".)

En tunnetusti ole ikuisen talouskasvunkaan ystävä. Siksi en voi olla huomaamatta, että uusliberalismin onni ei näytä toteutuvan. Maat joissa on suurimmat tuloerot eivät pohjimmiltaan tarjoa relevanttia insentiiviä ponnistella ; Siksi ei synny maita joissa on rikkaiden alueita ja keskituloisten alueita. Vaan kahtiajaettuja alueita joissa on rikkaiden alue ja slummeja. ; Huomiota herättävin asia on se, että yhteiskunnassa mikä tahansa muu kuin ruuantuotanto toimii sitä kautta että joku tuottaa ruuan. Samoin monet tarpeelliset luonnonvarat ovat rajallisia. Ja jopa uusiutuvia luonnonvaroja voidaan kuluttaa enemmän kuin ne palautuvat, jolloin nekin "käyttäytyvät kuin ne olisivat rajallisia ja uusiutumattomia".

Näenkin ylisuuren toimiston kuplaan astumisena. Ja tämä taas voidaan nähdä eksponentiaalisena kasvuna joka "jollain tavalla määritelmällisesti" nousee rakentavan tason yläpuolelle. (Muuten ei voitaisi puhua mistään kuplasta vaan puhuisimme neutraalisti arvonmuutoksesta.) Malli ei liene pelkkä illuusio, koska kun katsomme kuplien puhkeamisia, voimme huomata että pelkästään nämä kuplassa ratsastaneet yritykset eivät mene konkurssiin. Sen lisäksi näyttää seuraavan laajamittaisempi taantuma. Taantuma taas on yhteiskunnan yleistilaa kuvaava käsite. Voidaan sanoa että se vihjaa että yhteiskunna taloudellinen kantokyky on heikentynyt vähintään lyhytaikaisesti.

Pörssikuplien synty liittyykin oleellisesti uusliberalismin syvään huonouteen. Se kun kaikki rajoitteet kieltämällä kannustaa eksponentiaaliseen kasvuun joka ei ole enää sidoksissa kysyntään ja tarjontaan, vaan ainoastaan illuusiokuplaansa. En näe tätä pelkästään yritysten itsensä kannalta riskialttiina, vaan nimenomaan yhteiskunnalle haitallisena. Pörsikuplapelissä ei pelata pelkästään omilla rahoilla. (Ja siksi tämänlainen toiminta pitäisi kenties pistää jollain tavalla rangaistavaksi. Että kuplan puhjettua pörssipelaaja lähtisi kivasti linnaan ilman mahdollisuutta palata "yritysjohdon tehtäviin" ikinä koskaan missään.)

Pidän tätä ehdottoman relevanttina, koska konservatiivina pidän konservatiiviutta hyvänä tapana hoitaa yhteiskuntaa. (Tämä lienee "konservatiivin" jonkinlainen määritelmä, joten yritän jatkaa tautologisuuttani pidemmälle.) Instituutioiden pysyvyys ei kuitenkaan selvästi noudata "samaa rataa jatkamisella". Siksi moni pitää Parkinsonin residenssilain takana innovatiivisuuden vähenemistä, kaavoihin kangistumista ja muuta vastaavaa. Tämä liittyy ilmiselvästi konservativismin ongelmiin. Ja en olisi hyvä konservatiivi jos en ottaisi näitä esille ratkaistaviksi. (Huono ideologisti sen sijaan pelkästään haukkuu kilpailevia malleja eikä suostu näkemään vikoja tai heikkouksia omassaan.) Tämän vuoksi pitää yrittää välttää Asimov -tautia. 

Kaupunkiluonto ~ usein kaupunki vs. luonto

Ihminen ja luonto on usein pantu vastakkain. Eli on nähty että ihminen ei tavallaan olisi osa luontoa vaan jokin tämän ulkopuolinen luontoa vastustava voima. Toki ihminen on eläin ja elää luonnosta esimerkiksi syöden asioita joita luonto tuottaa. Usein kaupunkilainenkin pitää luonnosta vähintään jonain ötököitä kuhisevana paikkana joka on mukava silloin kun siellä ei tarvitse rämpiä. Samalla kaupunkilainen haluaa myös jatkaa urbaania elämäntapaansa. Tämän jonkinlaiseksi synteesiksi on muodostunut puhe kaupunkiluonnosta. Se on turvallista ja puistomaista luontoa johon voidaan vierailla. Esimerkiksi kerrostalon parvekkeella vieraillut orava voi tarjota luontokokemuksen.

Kuitenkin usein kaupunkiluonnossa on kysymys jostain muusta kuin kaupunkilaisuuden ja luonnonystävyyden synteesistä, joka ideaalina toteutuisi varmasti kestävän kehityksen ideaalissa. Eli ihminen kierrättäisi ja toimisi muutenkin niin että siivoaisi jälkensä. Jos ihmiset eivät jättäisi taakseen enemmän jätettä ja saastetta kuin ennen syntymäänsä oli, maapallon kantokyky ei ylittyisi.

Kuitenkin konflikti on nimenomaan usein se joka on ytimessä. Tämän perusteluksi on hyvä tehdä karkea yleiskatsaus siitä miten kaupunkiluontoa perustellaan ylipäätään. Nämä ovat ns. soveltamisen ehtoja. On selvää että toisessa päässä on luonto ja toisessa maan muu käyttö.
1: Ensimmäinen tyyppi kaupunkiluontoa on suojelualuetta. Tätä tarvitaan harvinaisten tai jopa uhanalaisten lajien suojelun kautta. Laji voi olla paikallisesti tai globaalisti uhanalainen. Silloin sille on perusteltua perustaa suojelualue. Lisäksi on mahdollista että on tärkeää suojella luontoa siksi että se on vaikka jonkun harvinaisen lajin muuttomatkan kannalta tärkeä levähdyspaikka. Näiden alueiden perusluonne on se, että niitä on suojeltava kaikkialla ja jos niitä sattuu olemaan kaupungin alueella, on niitä suojeltava kaupungin alueella.
2: Luonto tarjoaa ihmisille virkistystä jne. iloja ihmisille. Nämä ovat hyötyjä joiden arviointia tehdään alati. Karkeasti voidaan sanoa että ne ovat "periaatteessa mitattavia" ja "vertailtavissa muihin mahdollisiin maankäyttötapohin" siinä mielessä missä asiat poliittisessa keskustelussa noin ylipäätään ovat. Hyöty on usein pakko arvioida utilitarismiin viitaten. Ei riitä että luonto ilahduttaa kun on samalla vastassa joku joka muistuttaa, että moottoritiekin hyödyttää. Jossa pohjalla on usein taloudelliset arvot, ihmisten ajan hinnoittelu¹ ja hiilidioksidipäästöjen säästely voivat toimia argumentteina tien puolesta.) Erityisesti on kuitenkin huomattavat että jopa silloin kun virkistysarvot voittavat vaihtoehtoiset maankäyttötavat ne kaupunkioloissa johtavat käytännössä hallittuihin ja keinotekoisiin paikkoihin ; Rakennettu puisto kestää suurempia ihmismääriä, ja siten tarjoaa suuremmat virkistyshyödyt.
+: Koska ekosysteemi on systeemi, jopa kaupungissa, on joskus niin että tarpeelliset alueet vaativat muuta luontoa ympärilleen selvitäkseen. - Jo edellä mainitsemani lintujen levähdyspaikaksi suojeltava kosteikko voidaan nähdä tämänlaiseksi vaikka se ei suoraan koskekaan kaupungin alueella olevaa harvinaista eläintä vaan tämän muuttoreittiä. - Viherkäytäviä perustellaan tätä kautta. Joku voisi nähdä että tämä kannustaisi kohti yhä vihreämpää kaupunkia. Mutta käytännössä tämä tarkoittaa sitä että suunnitteluvaiheessa hoitamaton vapaa luonto on "kalliimpi" ; Utiliteettiarvioissa on suuri kannustin huomata että viherkäytävä vaatisi vielä enemmän maata. Siksi jos alue päätetään varata luontoa varten muistetaan helposti nimenomaan se, että hoidettu puisto tarvitsee paljon vähemmän tämänlaisia lisäsiivuja toimiakseen ollenkaan. Joten tämäkin on peruste sen puolelle että kaupungissa rakennetaan entistä helpommin puistoalueita.

Nopeasti tuosta jo huomaa, että noilla eri syillä löytyy hyvin erilaisia suojeltavia kohteita. Huomattavaa on, että kaupunki ja luonto ovat kuitenkin usein nimen omaan konfliktissa. Ja kaupunkiluonnonsuojelu vaatiikin siksi erityistä aktiivisuutta. Jos asia ei ole ihmisille tärkeä, muut arvot painavat erityisen helposti tämän puolen ohi. ~ Lohdun henki on kuitenkin se, että oikeasti luonto ei toki tyystin poistu kaupungista. (Esimerkiksi eilen kirosin sitä että unohdin kameran kotiin koska Helsingissä helmipöllö oli puussa pitkään, eikä se häiriintynyt tarkkailijoista jotka katsoivat sitä ikkunasta. Siitä olisi saanut upeita lähikuvia ikkunan läpi. Jos siis olisi ollut kamera mukana.) Tämä ei kuitenkaan ole kaupunkiluontosuunnitelmien ansiota, vaan se tapahtuu niistä huolimatta.

---

1 Viisi minuuttia voi tuntua typerältä ja merkityksettömältä ajansäästöltä yksilötasolla. Mutta näitä ei arvoida yksilötasolla. Jos ajatellaan että tietä käyttäisi 10 000 ihmistä joka päivä, ja tie säästäisi yhteensä 5 minuuttia heidän matka-aikaansa (säälittävät 2½ minuuttia per suunta), se tarkoittaa että säästö on 50 000 minuuttia joka päivä. Tämä on noin 833 tuntia. Jos ajatellaan että nämä ihmiset ovat töissä 10 euron arvosta/ tunti, syntyy säästöä potentiaaliset 8 330 euroa joka ikinen päivä. Jos ajatellaan että vuodessa on 300 työpäivää säästöä näinkin pienestä muutoksesta tapahtuu 2 499 000 euroa. Fucking kaksi ja puoli miljoonaa joka vuosi kiinnostaa kaupunkia, tai ainakin pitäisi kiinnostaa. Useita teitä kulkee tietysti useampi ihminen kuin tuo 10 000 ja matkasäästöt ovat usein vähintään tuplat, joten on helppoa ymmärtää miksi ollaan mielellään niin tuhoisia luonnolle ties minkä projektejen kautta.

humanistiksi opiskelemisesta ; laiskuutta ja eräajomenetelmää

Empowered ...

Pekka Himanen on joutunut kärsimään "lapsinerojen ongelmista". Hän on tunnettu etenkin siitä että hän on valmistunut hyvin nuorena. Ja kaikki olettavat että tämä on nerouden merkki, ja että se tarkoittaa loistavaa tulevaisuutta. Yllättävän moni lapsinero ei ole myöhemmin yltänyt suuriin saavutuksiin. Tässä on kaksi alakohtaa joista kirjoitan esseenomaista törkyä tässä blogauksessa niitä laajentaen ja niihin nojaten.
1: Yksi syy on älykkyydessä. Älykkyydellä pääsee helposti alkuun. Se opettaa helposti myös siihen että ei tarvitse tehdä niin paljoa töitä pärjätäkseen. Ja näyttöihin ja osaamiseen perustuva menestys vaatii usein paljon työtä. Älykkyys päästää hyvään alkuun, mutta tätä alkuvauhtia on vaikea käyttää hyväksi koska se samalla opettaa sivutuotteena laiskuutta ja työnkarttamista.
2: Moni on nähnyt että Himasen nuorena valmistumiseen on myös toinen syy. Se toinen syy on se, että etenkin filosofiaa ja vähemmssä määrin muitakin humanistisia aineita vaivaa sisäsyntyinen vika. Että nuorena valmistuneet ovat yleensä filosofeja ja muita vastaavia humanisteja. Ja että tämä kertoo näiden aineiden olevan itse asiassa helppoja.

Tämän vian voidaan nähdä liittyvän esseekirjoittamiseen. "Systomykoosi" -blogissa tämä tematiikka nousi esiin kun käsiteltiin Bayardin "Miten lukea kirjoja joita ei ole lukenut". ¹ Otan ytimeksi huomion jossa korostetaan että tämänlainen "haihatteleva" tapa on rajua systeemin hyväksikäyttöä  "Itsekin olen testannut lukemattomuutta. En millään ehdi lukea tuhatta sivua kirjoja joka ikistä viiden nopan tenttiä varten, mutta hyvän esseen kyllä kirjoittaa lyhyen artikkelin perusteella. Aina ei välttämättä tarvitse erikseen lukea artikkeleitakaan, riittää kun tietää että kirjoittaja on postmodernistinen/realistinen/jotain muuta. Hyvän kirjallisuusesseen kirjoittamiseen tarvitaan yksi asia ylitse muiden: tieto kirjallisuusinstituution puhetavasta. Sisällötön essee menee läpi, mikäli siinä on muutama fraasi joiltain kuolleilta ajattelijoilta ja pari intertekstuaalista viittausta." Jos tavoitteena ei ole "sivistysihmisen kehittäminen" vaan juuri tenteistä selviäminen, on kätevää vedota "sivistysihmisen ihanteeseen" koska sen kautta saa vapaita käsiä jatkaa opportunistista "paras tulos pienemmällä määrällä työtä".²  Blogisti tekee myös mielenkiintoisen huomautuksen siitä että liika lukeminen voi jopa haitata esseevastausta ; Sillä kirjoista ratkaisevaa on usein hallita Oikean Kirjan sijasta Institutionalisoitu Kirja. Oikea Kirja luetaan. Instituutiokirjaan Suhtaudutaan ; Tenttiessee testaa tavallaan sitä, miten oikeaoppisesti kirjaan suhtaudutaan. Metatasolla toimimalla tätä tasoa ei tule koskaan kyseenalaistaneeksi, ja tämä vähentää vaikeuksia.
1: Kommenttipuolella humanismi saa tältä osin moitetta - eikä tietysti syyttä. "TÄMÄ osoittaa millaisia humanistiset aineet ovat. Riittää että osaa kirjoittaa tentissä liipadaapaa vähän siihen suuntaan. Matemaattis luonnontieteellisissä, erityisesti kursseissa joissa lasketaan paljon täytyy oikeasti ymmärtää mitä tekee. Toki vanhoja kokeita selailemalla ja tyypillisistä tehtävistä tärppejä hakemalla voi ja usein onkin hyötyä.. Mutta jotta tehtävä ratkeaisi, vaaditaan oikeasti jonkinlaista käryä aiheesta. Fysiikka ja matematiikka on god tier tieteitä. :D Monesti TKK:n kursseihin liittyi pakollisia harjoitustehtäviä (ohjelmointi, signaalinkäsittely yms kursseissa) ja loppuprojekteja (kuten ohjelmakoodin kirjoitusta yms). Lähinnä siis "ammattiainekursseissa". Humanistit kuittaavat tälläisen syväopiskelun assburgerismina, nippelitietoihin perehtymisenä ja suurten linjojen huomiottajättämisenä." Tämä ei nähdäkseni tuo uutta blogistin kantaan vaan ilmaisee sen jyrkemmin - eli mielestäni tietysti paremmin.

Näkisinkin että tämä on yksi syy jonka vuoksi luonnontieteitä pidetään "kylminä ja kovina". Ne vaativat työtä. Opportunistisen patologisen laiskurin - kuten minun - ei ole pelihengen mukaista tunnustaa että ala on työläs ja vaikea. Sen sijaan on korrektia ajaa samaa asiaa kutsumalla alaa "kylmäksi", "teoreettiseksi eli elämästä vieraantuneena" - tai sitten humanistimuodikkaasti "pinnalliseksi" ja "lokeroivaksi".

Tämä voidaan palauttaa melkoisen kätevästi Himasen taustalle. Hän on saanut riittävän yleissivistyksen ja tätä kautta puhetapa ja oikeat nimientiputtelut livahtavat kuin luonnostaan. Hän onkin tiettävästi hoitanut yliopisto-opintonsa pääasiassa tekemällä korvaavia tehtäviä. Tämä mahdollistaa nopeuden.

Enkä tässä moiti Himasta aivan hirevästi, koska tämä olisi rehellisesti sanoen "sosiaalinen itsemurha".³ Olen taatusti juuri niitä ihmisiä jotka tiedostavat mistä tässä kohden on kysymys. Minut on kasvatettu kulttuuria kunnioittavassa perheessä.⁴ Ja tämä on johtanut siihen että minulla on riitteenohut generalistin yleissivistys jota olen kasvattaut lapsesta ja joka jatkuu yhä.⁵ teki tietyt aineet hyvinkin helpoiksi koulussa. Tämä itse asiassa johti johonkin jota voisin sanoa Koulunkäymisen Systeemiksi. Kulutin valtaosan peruskoulusta sen kehittämiseen ja lukiossa sen soveltamiseen. Ammattikorkeakoulussa noudatin sen huippuunsa kitetyymistä. Siinä saadaan hyviä - ei kiitettäviä - tuloksia minimaalisella määrällä työtä. Kysymys on laiskuudesta. Mutta ei mistä tahansa laiskuudesta. Sillä mukana ovat kuitenkin myös ne hyvät tulokset. En opiskellut humanistisella alalla. Mutta koulutuksessa käytetyt läksyt⁶ olivat pohjimmiltaan esseitä jotka tehtiin ns. "tutkivalla oppimisella".

Väitänkin että edes faktojen pohjalle rakentuvassa soveltavassa käytännön alassa - kuten kohdallani maatalousopinoissa - aivan vastaava toimii silloin kun kyse on esseevastauksesta joita esimerkiksi tentit ovat sielläkin pullollaan -  tarkoittaa sitä että pohjimmainen vika ei ole humanismissa vaan metodissa. Sairaus ei ole aiheessa vaan aiheen vallitsevassa muodissa.⁷ Esseevastaus on väline. "Ja tämä väline on viesti", tavallaan. En toki tässä aja tiukkaa McLuhanismia, mutta ajoitetussa tilassa tehtävän pituudeltaan rajoitetun esseevastauksen kohdalla vastaaminen ohjaa kohti suuntia joissa tämänlainen kikkailu on mahdollista.

Enkä suinkaan ole ainut joilla on ollut Systeemi. Juha Terhon mainio "proverbiaalinen pöytälaatikko" pitää sisällään tekstin "Kahden viikon gradu". Siinä missä oma opinnäytetyöntekemiseni oli oikeasti työläs projekti jossa ei voinut käyttää "Systeemiä", hän sovelsi hyvin samantapaista järjestelmää graduun. Jonka teki kahdessa viikossa. Projekti on motivoiva koska "Parhaita tuloksia tämä lähestymistapa tuottaa nimenomaan yliopisto-opintojen saralla: jos laiskottelee kuukausi­kaupalla ja puurtaa sitten lyhyen aikaa hullun lailla, voi sen jälkeen taas vetää kauankin lonkkaa ja silti ohittaa useimmat muut opiskelu­tahdissa." Metodi hänellä saa kuvauksen jonka täytyy olla viisas koska siinä on kaksi sivistyssanaa "Itse tapaan suosia niin sanottua eräajo­menetelmää, joka käytännössä tarkoittaa tekemättömien töiden jättämistä roikkumaan siiheksi, kunnes ka­saan­tu­nei­den tehtävien backlog on purettavissa lyhyellä mutta sitäkin in­ten­sii­vi­sem­mäl­lä työ­rupeamalla." Juuri tämäntapainen strategia on ollut itsellänikin käytössä, mutta ilman sivistyssanoja se on vaikuttanut jotenkin likaiselta. Terhollakin on ollut taustalla selkeästi pitkä tuotekehitys. Sillä toisessa tekstissä hän kertoo lukioajoiltaan tarinaa nuijasodasta ja siihen liittyvästä soveltavasta - nimenomaan soveltavasta, tuosta sivistystaidon syvällisen ymmrätämisen huipentumista mittaavasta - tehtävästä. Hän ei osannut oikein mitään nuijasodasta ja sai silti arvion "Kypsää tekstiä!". Eikä siinä kaikki "Kaikissa kokeissa opettajaa voi tietysti huijata jossain määrin, mutta tämäntyyppisissä ”soveltavissa” tehtävissä se on liian helppoa, ainakin jos opettaja on tarpeeksi sinisilmäinen. Päädyinkin luokkakavereideni kanssa siihen tulokseen, että kaikkiin historian kysymyksiin kelpaa vastaukseksi ”sisäinen hajanaisuus” tai ”aktiivinen rooli”, esim. ”Toinen maailmansota johtui Euroopan sisäisestä hajanai­suudesta ja Saksan aktii­visesta roolista” tai ”Nuijasodan syyt olivat sääty-yhteis­kunnan sisäinen haja­naisuus ja talon­poikien aktiivinen rooli”. Oikeanlaisesta vastaus­tekniikasta oli useasti hyötyä myös myöhemmissä opinnoissani: alla oleva vastaukseni erääseen Helsingin yliopiston nimeltä­mainitsemattoman tiedekunnan nimeltä­mainitsemattoman laitoksen tenttiin tuotti kymmenen pistettä kahdesta­toista, vaikka vastaukseni pituus on vain yhdeksän virkettä."

Tämä onkin kenties tärkein asia jonka voi opettaa opiskelusta. Siis jos tavoitteena ei ole sivistysihminen vaan joku joka suorittaa opintopisteitä ja valmistuu ja saa tästä tutkinnon. Tai jos haluaa päästä opinnoista mahdollisimman helpolla. Tärkeintä on se, että ei valitse luonnontieteellistä ainetta, ja suosii sellaisia aineita joissa esseekirjoittaminen ja esseevastaus kattaa mahdollisimman ison osan opinnoista.

Väitän jopa että valtaosa valmennuskurssien tehosta johtuu - paitsi siitä että sinne menevät ylipäätään pakotetaan lukemaan kun taas ilman kurssia TV voi helposti houkuttaa osan tästä lukemisajasta - niin myös siitä että tärpit ja vastaamisen tekniikat tulevat tutuiksi. ~ Esimerkiksi itse olin järkyttynyt kun tajusin että biologian pääsykokeessa ekologian testikysymyksissä joissa kysyttiin "Mitä tapahtuu kun ahvenia kalastetaan järvestä?" on pistesampo jos tajuaa aloittaa ihan alusta ja sanoo "tyhmät itsestäänselvyydet" ääneen. Kuten sen, että "Järven ahvenpopulaatio pienenee (1p)". Ja muistaa myös saivarrella sinänsä kaikkien tuntemilla "voi ollilla" jotka toteutuvat joskus "Liiallisena kalastus voi johtaa koko ahvenpopulaation kuolemaan (1p)". Sen sijaan että menisi niihin mutkikkaampiin mutta varmempiin aina toteutuviin seurauspuoliin selittämään lajienvälisistä suhteista "ahvenen saalislajien saalistuspaine vähenee (1p) Pelkästään tämänlaisella oivalluksella saatu pistemäärä helposti ainakin tuplautui. Ja tärkeää on se, että saa ne haetut 75 oivalluspistettä. Näissä määrä ratkaisee - ei niiden laadun arviointi. Vastaus ei toimi näin koska ekologia oli jotenkin salaisesti humanistista, vaan koska vastaukset vaaditaan esseemuodossa.

... with coffee.

---

1 Sääli että blogisti ei toteuttanut ajatustaan tehdä arvio meta-analyysinä lukematta itse teosta ollenkaan - minä olisin osannut arvostaa sitä!
2 Ihanne on kätevä juuri jos ei tätä ihannetta seuraa. Paradoksi, jota teologista korrektiutta seuraavien lienee vaikeaa nähdä. Mutta ihmiset eivät noudata identiteettiinsä sitomia ideologioita, vaan mokailevat tai ovat jopa opportunistisia valehtelija-manipuloijia, katso vaikka lähimmästä uskonnosta.
3 En välitä ihmisistä eikä itsemurha ole niin kauhea ajatus, mutta olen kuitenkin myös karsea egoisti.
4 Joskin vanhemmillani ei ollut oikein yksimielisyyttä siitä mitä tämä tarkoittaa ja siksi olenkin kohdannut vähän kaikenlaista. Tämä on tehnyt minusta generalistin jo lapsesta asti. Ei toimi maailmassa jossa pitäisi ns. tosipaikan tullen olla spesialisti.
5 Blogi on itselleni treenikanava, jonka julkisuus on tärkeä samalla tavalla kuin julkinen paikallaolorastitaulukko joidenkin itsepuolustuslajien salien eteistilassa.
6 muka "oppimistehtävät"
7 Kirja ei ole sairas, instituutio on. Jos Derrida sanoi että kirjailija on kuollut - ja että jäljellä olisi vain dekonstruktio - niin joku voisi sanoa että toivottavasti se dekonstruktiokin olisi kuollut.