Sanottua

"Tarkasteltakoon esim. Koraania: Tämä huono kirja on ollut riittävä perustamaan maailmanuskonnon, tyydyttämään jo 1200 vuotta lukemattomien miljoonien ihmisten metafyysillisen tarpeen, muodostamaan pohjan heidän moraalilleen ja melkoiselle kuoleman halveksimiselle sekä myös innostamaan heitä verisiin sotiin ja laajoihin valloituksiin. Siinä tapaamme teismin surullisimmassa ja kurjimmassa hahmossaan. Käännöksissä saattaa mennä paljon hukkaan, mutta en ole voinut löytää siitä ainoatakaan arvokasta ajatusta."

Ylläoleva lause on jotain jonka kaltaisia voi odottaa Sam Harrisin tapaisilta ateisteilta tai Timo Soinin tyylisiltä poleemikoilta. Toki kieliasun vanhahtavuus kertoo että kyse ei ole kovin uudesta ajatuksesta. Lausunto on Arthur Schopenhauerin "Pessimismin elämänviisaudesta". Tein lainauksen juuri sen vuoksi että Schopenhauer on maineeltaan hyvinkin leppoisa. Humaaniusmielikuva on sellainen että se saattaa järkyttää sivistysihanteista kaunosielua.

Toki otin asian esiin siksi että modernina aikana ne jotka olisivat halukkaita lainaamaan Schopenhauerin kannanottoa ovat niitä jotka käyttävät mielellään argumentteja joiden perustaa Schopenhauer tässä hieman kalvaa. Lausunto kun on kohdassa joka koskee ihmisten metafyysistä tarvetta. Homo religiosus -ihmiskuvaa käytetään usein uskonnon oikeutuksena ; Ateistit ovat valehtelijoita jotka ovat oikeasti teistejä. Uskonto on yleisinhimillistä ja siksi uskonnot ovat hyvyyttä, tarpeiden tyydyttämistä kuten ruoka ja vesi.

Schopenhauer kannatti itsekin homo religiosuksen makuista ihmiskuvaa ja hän piti metafyysillistä tarvetta inhimillisenä. Hän kuitenkin huomautti että tarpeen tyydyttyminen jollain ei tarkoita että siitä ei syntyisi tarpeetonta kärsimystä. Tai että tämä tyydyttävä asia olisi arvokas ja tärkeä vain siksi että sen varaan on rakennettu yhteiskuntia ja hirveän moni pitää niistä.

Vituttakoot tämä sitaatti kaikkia. (Paitsi minua.)

Hammurabinladenin laki ~eli Isiskuja pommivyön alle

Olen tottunut siihen, että Pariisissa tapahtuu kauheita. Pariisissa on aiemmin tapahtunut esimerkiksi Charlie Hebdo -isku tapahtui alle vuosi sitten Pariisissa. Viime yön monessa paikassa samanaikaisesti tapahtuneet terrori-iskut johtivat ensin mieleni jotain aivan muuta. Nyt iskujen tekijöiksi on ilmoittautunut ISIS. Mutta ensin epäilin, että iskujen takana olisi ollut Al-Qaida. Sillä Osama bin Ladenin kuolinpesästä löydetyissä aineistossa ei ollut pelkästään ei-julkistettua pornografiaa vaan myös karttoja Pariisista, erityisesti sen katakombeista. Tämä aihetodiste johti mielikuviani ilmeisesti väärään suuntaan.

Terrorismin käytännöllisyys

Tämä on tietenkin johtanut siihen, että terrorismista on puhuttu ja kirjoitettu melko paljon. Mikko Särelä on kirjoittanut mielestäni kiinnostavasti terrorismin eri luokitelmista. Tätä voidaan tehdä tavoitteiden ("Terroristijärjestöjen tavoitteet ovat tyypillisesti joko (1) vallanvaihto, (2) aluerajojen muutos (3) muutos kohteen politiikassa (4) sosiaalinen kontrolli ja (5) nykytilan (status quon) ylläpitäminen.") että iskujen tyypin ("Terroristien strategiat voidaan jakaa viiteen päätyyppiin: (1) väsyttäminen ja kuluttaminen, (2) uhkailu, (3) provokaatio, (4) pilaaminen ja (5) kilpailu siitä kuka on kovin.") kautta. Joskus terroristijärjestöt tekevät myös virheitä. "Al qaidan hyökkäykset Yhdysvaltojen joukkoja vastaan lähi-idässä 90-luvulla ovat esimerkki klassisesta väsytysstrategiasta, joka oli lähellä onnistua. Yhdysvaltalaiset valitsivat jopa isolationistisen presidentin, joka lupasi vetää joukot kotiin. Tästä näkökulmasta WTC-iskut olivat strateginen katastrofi, joka käänsi Yhdysvaltojen politiikan ja tuhosi Al qaidan mahdollisuudet nousta alueelliseksi suurvallaksi lähi-idässä. Al qaidassa ei ymmärretty sitä, että amerikkalaiset suhtautuvat eri tavalla väsytystaisteluun ja provokaatioon." Pariisin iskut ovat selvästi symbolinen ja provokatiivinen teko.

Toisaalta Ilta-Sanomien haastattelussa terrorismin asiantuntija selittää, että iskuilla olisi funktio. "...kun terrorismi kärsii hätää konfliktialueella missä se operoi, se pyrkii viemään mediahuomion pois tappiolta. Se tapahtuu tekemällä suuren profiilin iskuja ja toistaa mielellään iskun kohteen näyttääkseen, että heitä ei voi estää. Heidän sanomansa on, että me teemme iskuja missä ja milloin haluamme."

Nämä mallinnukset nojaavat kaikki yhteen mielenkiintoiseen näkökulmaan.

Tosiasiassa jokainen terrorismiksi rinnastuva teko joka saa medianäkyvyyttä synnyttää samantyylistä sepeämistä ja haudoilla tanssimista. Yleensä asia muuttuu jonkin "arvokeskustelun" keppihevoseksi. Jossa asia selitetään. Ja tämä selitys perustuu aina vain yhteen muuttujaan. Joka sattuu olemaan se sama muuttuja joka tällä selittäjällä selittää aivan kaiken muunkin. Tämä viittaa siihen että "salaliittoteoreetikot" ja muut "foliohatut" ovat lähempänä tavallista keskivertoa ihmistä kuin oikeastaan kehtaamme ajatellakaan. (Tavalliset ihmiset haluavat friikkiyttää nämä kodin pikku paranoidit ja salaliittoteoreetikot taas haluavat ajatella olevansa erityislaatuisia ja kykenevänsä ajattelemaan tavoilla jotka erottavat heidät "lampaista".)

Otin siksi esiin mekaanisia selityksiä jotka eivät tarkastelleet asiaa, ainakaan näkyvästi, arvokeskusteluna. Mutta tosiasiassa näitäkin malleja yhdistää jokin. Jokin joka on estettisimmillään sitä mitä "Kirkko Suomessa" -ryhmä postitti facebookissa tänään. "Jumala, On tapahtunut kauheita, ihmisiä on kuollut ja loukkaantunut. Olemme epätietoisia kaikesta. Olemme täynnä kysymyksiä : mitä, kuka, miksi, miten. Anna meille rauha." Terrori-iskut nähdään välinearvona. Ja vasta kun iskulle on tämä välinearvo, se on ikään kuin ymmärretty. Tämä lukkiutuminen on jännittävä ja kenties vaikeasti ymmärrettävä. Lukkiutuman kuvaaminen onnistuu kätevimmin filosofialla. (Ainakin minulle kätevimmin.)

Ymmärrys vaatii hedonismin (tarkalleen ottaen preferenssihedonismin) ymmärtämistä. Tämä on siitä kiinnostava asia, että moni meistä osaa toteuttaa hedonismia elämässään. Ja itse asiassa jopa taipumus lukkiutua siihen että teot ovat välinearvona vihjaa siihen että kenties hyvin syvällisesti katsoen jopa elämme hedonistista elämää. Mutta hedonismi terminä on usein pejoratiivinen ja loukkaava. Vihjaan että tässä ei ole takana ihmisten syvä kaksoisstandardi. Se, että emme elä ihanteellisesti. Tämä ei-ihanteellisuus on toki sekin totta. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa syynä on se, että hedonismin sisältöä ei ole oikeastaan tullut katsotuksi tarkemmin.

Hedonismin ytimessä on ajatus nautinnoista. Tämä "nautinto" on se sana jonka kristillinen tai muutoin moralistinen kulttuurimme on latistanut tarkoittamaan hyvin rajallisia määriä asioita. Hedonisteilla nautintoon liittyy kuitenkin odotettua enemmän. Nautinto ei hedonismissa suinkaan ole vain "pinnallisuutta" ja "halujen aivotonta seuraamista". Hedonismissa nautinto on useimmiten enemmänkin "sellainen mielentilaa joka on haluttu". Tässä mielessä jos elät elämää jossa sinulla on paljon tavoittelemiasi tiloja, se on hedonistien mukaan hyvä elämä.
1: Mielenkiintoista on että tätä ei ole määritelty samaksi kuin eettinen elämä. Hyvä elämä ei ole välttämättä eettinen elämä. Tämä jaottelu voi hämmentää monia, koska olemme tottuneet "kaikki tai ei mitään" -ajatteluun. Mikä on tavallaan hyvin nautinnonhaluista. Mikä on tässä yhteydessä hieman hämmentävää.

Tavoitteellisuus taas on jotain jonka avulla hedonismin voi piilottaa varsin mukavasti käyttäen vaikkapa Aristoteleen hyve-etiikkaa jonka ytimessä on teleologisuus. Tämä keino on siitä näppärä että jos katsomme hedonismin hyveellisyyttä, voidaan sanoa että kristinusko - jolle on ajatusperinteenä ollut tärkeää napata ideoita Platonilta ja Aristoteleelta ja muokata omaa ideologiaa eteenpäin näiden pohjalta - on itse asiassa valkopessyt monet hedonismin ihailtavat piirteet hyveellisyyteen. Noudatamme niitä emmekä pahastu niistä koska emme tiedosta että ne ovat niitä nautintoja joita hedonistit kannattavat.

Kun katsotaan hedonismia, sen tulkitsemisessa halut on klassisesti luokiteltu kahteen osaan. Kun katsotaan arvostuksia - ei tässä yhteydessä arvoja, koska hyvä elämä ei ole eettinen elämä - ne voidaan luokitella seuraavalla tavalla:
1: Jotka ovat haluttavina ikään kuin "itseishaluina" (intrinsic desire). Näitä asioita halutaan koska ne ovat itsessään arvokkaita. Asia muistuttaa tässä mielessä vähän samaa kuin itseisarvo (intrinsic value) etiikassa.
2: Jos jokin asia on haluttava siksi että se auttaa jonkun "itseishalun" toteuttamisessa on "välinehalu" (extrinsic desire). Syy-seuraussuhde tai asioiden epäsuorempi helpottaminen tekee näistä "käteviä asioita" hedonistille.

Koska kaikki - olivatpa he sitten liberaaleja tai konservatiiveja - luovat perinteisen tragediakertomuksensa samalla kaavalla, on selvää että terrori-iskut nähdään aina siten että ne tyydyttävät epäsuorasti jotain korkeampaa hyvettä. Näin ollen kaavana on se, että terroristeilla on jokin ideologia tai muu "puhdas asia" joka tahrataan "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulla. Toisin sanoen terrorismi nähdään vain välineenä.
1: Sama kaava näkyy muuten myös kreationistien evolutionistien pilkassa ; Heidän sisäisesti ristiriitainen tarinansa on, että evolutionistejen julmuus ja kovuus johtuu arvotyhjiöstä joka on sitä että evoluutio komentaa heitä olemaan julmia ja taistelemaan itsensä puolesta ja asettaa tämän ohjeeksi ja normiksi.

Ihmiskuvaltaan optimistisen perushumanismin läpitunkevuus

Olisi helppoa leikkiä näsäviisasta ja vain torjua tämä vaihtoehto. Mutta se on kuitenkin hyvin mahdollinen. Tämän ajattelun implikaatiot ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sillä niiden takaa pilkistää lähes väistämättä jonkinlainen perushumanismi ; Terroristit eivät oikeasti ole perimmiltään pahoja koska heillä on "itseisarvonaan tai itseishalunaan" jokin "yleisinhimillisen hyvä asia", kuten usko Jumalaan. (Tosin minun silmiini näyttää että enemmistölle Jumala on vain väline pelastumiseen ja armoon. Mutta jos näin on, niin terroristia motivoi yleisinhimillinen "itseishalu" tähän tuonpuoleispelastukseen jossa odottaa neitsyitä tai rusinoita tai mitä siellä nyt olikaan.) Eli vain välineet nähdään syvästi ja pahasti tahrautuneina.

Kenties näin on. Ajatus ei ole täysin mahdoton. On kuitenkin tilaa myös sellaiselle ajatukselle, että jotkut ihmisten halut ovat joko syntymästään tai elinolosuhteiden traumatisoivien puolten vuoksi syvästi rikki. Ja että tosiasiassa näistä ihmisistä tulee sisäisesti ja itsessään pahoja. Tällöin terrori-isku voi olla ikään kuin verellä piirretty taideteos, itseisarvo ja itseishalun kohde. Ideologiat valitaan vain sen mukaan että ne sallivat tämän itsetoteutuksen. Ehkä osa ihmisistä onkin aidosti ja syvästi pahoja. (Tämä ei välttämättä suoraan tarkoita sitä että heitä ei voisi korjata vaikka terapoimalla. Mutta se voi tarkoittaa tätäkin jossain määritteissä ja tilanteissa.)

Kenties tätä ihmispessimismiä ei haluta ilmituoda tai kannattaa tai tunnustaa, koska tragedian ympärille luodaan hallinnantunnetta. Kenties ihmiset kysyvät kysymyksiä ja sitten vaativat niihin vastauksia. Terroristit joiden motiivit ja tavat ymmärretään ovat toki kätevästi torjuttavissa. Mikä on käytännöllistä ja suojelee ihmisiä joten sitä tulee tältä kannalta harjoittaa. Samalla siitä kuitenkin tulee tarina jonka avulla maailma olisi sittenkin hallittavissa (sillä yhdellä suosikkimuuttujalla). Ja näin terrorismi saataisiin tyystin torjuttua vaikka sillä että "kiellettäisiin islam" ja "ajettaisiin kaikki partalapset kotiinsa" koska maahanmuuttajat ovat "laittomia maahanmuuttajia jotka tulisi kieltää".

Tässä tarinassa on helppo unohtaa että maailma ei ole hallittavissa. Sen lisäksi siinä prosessissa saattaa unohtua että esimerkiksi kirjastopuukotus ei ollut vain ymmärrettävä provokaatio kieltämättä vastenmielistä Dan Koivusalo -yksilöä vastaan. Ja että Hetero Prideä vastaan tehty kaasuisku ei sekään ollut "astrologisen hassunhauska juttu" vaan terrori-isku. Ja että jos polttopulloja heitetään maahanmuuttajien paikkoja vastaan, kyseessä on jokin muukin kuin ymmärrettävä huolestuminen ihmisiä uhkaavasta asiasta. Se on terrorismia. Erona näiden välillä on vain väkivallan mittakaava ja suunnitelmallisuus. Jossain määrin voinkin sanoa että Suomen rähinöijät ovat demonstroineet lähinnä sitä että he tekevät omia väkivaltojaan vähemmän suunnitelmallisesti ja kyvykkäästi.
1: Mikä on paradoksaalista kun muistetaan että he ovat usein rotuoppien kannattajia ja lujasti huutelemassa siitä miten islamilaisissa maissa on keskimäärin matalampi älykkyysosamäärä. ;  Mikä toimiakseen vaatisi sen, että he itse edustaisivat keskiarvoa tai olisivat samalla tavalla valikoituja kuin nuo terroristit. Koska heidän omana tarinanaan on usein se, että islam nimenomaan luo terrorismia, olisi tämän oletuksen seurauksena se, että islamin avulla keskiverrompikin ihminen voisi muuttua terroristiksi. Kotimaassa uusnatsit tuntuvat aina edustavan kuitenkin ei-satunnaisesti valittua gaussin käyrän vasemmassa reunassa olevaa fragmenttia. Joka voi selittää sen miksi menetelmät ja tehokkuus ovat niin eri tasolla.

---

Muutoin olen karkeasti ottaen sitä mieltä että Pariisin isku oli isku oli kammottava. Tälläinen isku on isku tärkeimpiä modernin ajan arvoja vastaan. Demokratiaa, ihmiselämän kunnioitusta. Ja ennen kaikkea isku on jokaista eurooppalaista vastaan henkilökohtaisesti. Ja mikä pahinta. Se on isku suoraan minua kohtaan henkilökohtaisesti, en voi tehdä omintani eli omista pikkumurhieistani vänisemistä. Kun ei tässä kontekstissa ja nettipuheilmapiirissä oikein kehtaa vollotella. Terroristit iskivät suoraan uhriutumistani vastaan!

Viimeinen linnake?

Ylioppilaslehdessä kirjoitettiin siitä, että onko evankelisluterilainen kirkko humanismin viimeinen linnake. Tätä kysymystä lähestytään kirja-arvostelun kautta. (Mikä on varsin omituinen tapa tehdä oikein mitään.  Mutta menkööt.) Michel Houellebecqin "Alistuminen" on teos jonka kautta asiaa peilataan.

Kysymys on siitä tärkeä että monelle modernille hipsterille ajatus humanismista liittyy helposti ns. sekulaariin humanismiin. Ja sen linnake kirkko ei ole. Itse asiassa kirkko on periaatteessa aina ilmaissut nimenomaan antisekulaareja kannanottoja. Se puoltaa esimerkiksi uskonnon julkistan näkyvyyttä. Mutta muutakin humanismia on ja tässä mielessä kirjoitus on kiinnostava. Vähintään muistutuksena tästä.

Mielenkiintoista on myös se, että teksti näkee dystopiana asiat jotka yleensä liitetään ongelmiksi joita uskonto tuottaa. Yksikulttuurisuus, se että perhe - eikä yhteiskunta - tuottaa hyvinvoinnin ja siksi sosiaalituka on minimoitu. Kaikki dystopian piirteet ovat PerusSuomalaisten haluamia. "Kunnia on jälleen niiden, joille se kuuluu: kodin, uskonnon ja isänmaan. Perhe on taas yhteiskunnan peruspalikka, ja perheen pää on mies. Naisen tehtävä on kasvattaa lapsia. Siihen heitä oikein kannustetaan lisäämällä kotihoidon tukia. Perheen puolesta tehty työ on työtä isänmaan puolesta, ja ammatti parasta, mitä isä voi pojalleen antaa. Poika oppii pärjäämään. Tietää, miten leipä tuodaan pöytään. Suuryritysten tuet on leikattu, mutta pienyrittäjyyteen kannustetaan sitäkin enemmän. Koulutuksessa huomioidaan perinteiset arvot ja uskonto, sillä vahva kansakunta on kulttuurisesti yhtenäinen. Monikulttuurisuutta ei ole, ja ongelmalähiöiden jatkuvat levottomuudet ovat rauhoittuneet. Sosiaalitukia on leikattu, siivellä eläjiä ei suvaita. Hyvinvoinnin luo perhe, ei yhteiskunta."

Toki dystopiaa lähestytään siten että voittajauskonto ei olekaan kristinusko vaan islam. Ja tätä kautta teksti palautuukin itse asiassa PerusSuomalaisten tulevaisuuden pelkoihin lähes 1:1. (Minun on vaikeaa nähdä kirkkoa torjumassa PerusSuomalaisia. Minun on sen sijaan helppo nähdä PerusSuomalaiset arvostamassa kirkkoa.) Mielenkiintoinen kulma - se joka kenties tulisi muistaa myös aina kun yhdistää liikaa PerusSuomalaista ja maahanmuuttokritiikkiä rasismiin tai islamofobiaan - on se, että kysymys ei oikeasti ole islamkriittistä vaan lähempänä Hofstadterin kuvaamaa anti-intellektuellismia. PerusSuomalainenkin pelkää suurelta osin "punavihreän median mädätysvoimaa". Ja tätä on vaikeaa nähdä islamofobiana tai rasismina. "Houellebecq on moralisti, mutta hän voi olla aivan oikeassa siinä, että liberaali kapitalismi ja individualismi ovat mädättäneet yhteiskunnan arvot. François’n hahmo alleviivaa tutun uhkakuvan siitä, miten ihminen vailla arvoja on tyhjä. Hän on mädättäjä, jolta liiallinen vapaus on vienyt kyvyn nauttia mistään."

Tässä ei toki ole uutta. Uutta on se, että kirkko nähdään tämänlaisen vastaisena linnakkeena. Teemana on se, että kirkko ajaa hyvinvointivaltiota. Tämä onkin tullut varsin hyvin esiin esimerkiksi Kari Mäkisen lausunnoista. Kirkolla on valtaa ja vastaavaa. Se on instituutio. "Todellisuudessa kirkosta on tullut järjen, edistyksen ja ihmisyyden ääni, ja oikeastaan liberaalimpi kuin valtiosta. Kirkko edustaa sitä hyvinvointivaltioajatusta, joka muualla vaietaan kuoliaaksi. Suomen valtiovallan lähimmäisenrakkaus on valikoivaa ja näytösmielistä hyväntekeväisyyttä. Koululaitoksen ja yliopistojen sivistysaate on riippuvainen siitä, millaisiin budjettikehyksiin se pakotetaan. Luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen on ainoa valtaapitävä, joka on ääneen huolissaan yhteiskunnan eettisen perustan romahtamisesta ja kansainvälisen talouden vaatimusten säälimättömyydestä. Hän puolustaa vähemmistöjen oikeuksia ja naispappeutta."

Kysymys on siitä kiinnostava, että periaatteessa kirkko todella on viimeinen linnake. Nykyään tosin voidaan huomata että enemmän arvolausuntoja tulee sosiaalisessa mediassa. Tämä on mielestäni humanismin näkyvämpi linnoite. Se ei tosin ole organisoitunut määrätyn johtajiston ja budjetin ympärille. Se on joustavampi, elävämpi, ja suttuisempi tartuttava.

Jossain määrin Ylioppilaslehden artikkeli nojaakin vanhaan järjestelmään jossa instituutiot ja virallinen lehdistö olivat ydinasia kun katsottiin valtaa. Nykyisin lehdistön mahti on kuitenkin murentunut - mikä näkyy esimerkiksi lehdistön rahoitusvaikeuksina. : Ja Jopa perussuomalaiset tietävät että tosiasiassa liberaalit eivät myllää arvotyhjiössä sanan täydessä mielessä. "Hyysääminen" -termi on sidottu liberaaleihin vahvasti aivan siksi että Kari Mäkisen ihanteet ovat myös liberaalien ihanteita. (Itse asiassa Kari Mäkinen on arvoliberaali kirkossa. Eli ei niin että liberalismi on arvotyhjiö kirkon ulkopuolella.) Tämä hyysääminen on juuri sitä "hyvinvointiyhteiskuntaa" eikä "taloudelliseen kilpailukykyyn perustuvaa menestysyhteiskuntaa".

Toisaalta kirkko on myös vanhoillisten linnake, sillä sieltä löytyy kaikenlaista. Cherry Pickingin tai vahvistusharhan makua ; Se että kirkon sisällä ollaan jokaisesta asiasta montaa eri mieltä johtaa väistämättä siihen että joskus kirkon edustaja sattuu myös olemaan oikeassa. Tämä ei tarkoita että se johtuisi kirkosta tai uskosta vaan kyseessä on tilastollinen väistämättömyys. Kirkolla onkin itse asiassa valtavan menestynyt PR -strategia ; Se kertoo menneisyydestä tarinoita siten että hyvät kristityt huomataan ja pahat kristityt unohdetaan.

Näistä heikkouksista huolimatta olisin halukas näkemään kirkossa muutosvastarintaista jähmeyttä juuri siksi että se on instituutio, peräti kulttuuriperinteeseen lähinnä rituaalivallalla sidottu byrokraattinen instituutio. Se ei aja ja edistä asioita vaan pitää niitä ennallaan. Kirkko on uskonnollinen järjestelmä joka on "malli yhteiskunnalle ja malli yhteiskunnasta". Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä että se ei seuraa populistisia voimia vaan on nimenomaan enemmänkin valtion kirkko kuin kansan kirkko. Kirkko ajaa hyvinvointivaltion mallia vielä kun muut ovat siitä luopuneet.

Ongelmallista mellakointia ei ole odotettavissa hallitukselta vaan ihmisiltä joihin hallituksen päätökset vaikuttavat. Sekä esimerkiksi uusnatseilta, antifasisteilta jne. äärisuunnilta.) Kirkko tuppaa olemaan "viimeinen linnake vähän kaikelle". Hyvässä ja pahassa. (Siellä jurnuttaa vielä naispappeuden vastustajiakin.) Jälkiviisaasti painotetaan että on aina ollut hyviä. Ja sitten ollaan luontevasti mukana kun joku muu on ensin käynyt arvostuspainotusten muuttumiset. Kirkko on yleensä jarru, muutosvastavirtavoima. Mikä ei ole välttämättä huono asia. Siksi viimeisen linnakkeen rooli sopii sille hyvin.

Ovatko YK:n ihmisoikeuden julistus ja EU:n ihmisoikeustuomioistuimet epädemokraattista kulttuuri-imperialismia?

EIT (Euroopan ihmisoikeustuomioistuin) on ylikansallinen tuomioistuin. Se valvoo ihmisoikeuksien toteutumista. Se suojelee Euroopan kansalaisia. On mielenkiintoinen kysymys, miten tähän pitää suhtautua. Tärkein kysymys on siinä, että miksi ylipäätään tarvitaan ylikansallista tuomioistuinta. Eivätkö yksittäiset maat voisi tehdä asiaa ilman tämänlaista laitostakin?

Kysymys on kiinnostava siitä kulmasta että britit ovat vakavasti harkinneet  irtautumista EIT:stä. Tiivistäisin asian niin että Yhdistynyt Kuningaskunta onkin itse asiassa hävinnyt joitain juttuja joita on viety EIT:hen. Maa voi haluta pitää itseään itsenäisenä EU:sta. Se voi olla raivostunut siitä PR -tappiosta mitä tämänlaiset häviöt tuovat. Se voi toisaalta olla tarpeen jos juttuja on jatkossakin käsiteltäväksi, koska maa haluaa jatkaa käytänteitään. Yhdistynyt Kuningaskunta on siitä hyvä että se on demokraattinen maa. Jos maa on kansalaisiaan tallaava teokratia, valtaosa seuraavista ongelmista katoaa ja EIT ja muut isot järjestelmät oikeuttavat itsensä koska ne hyödyttävät nimenomaan maiden kansalaisia joita sortaa ideologia ja sen tuottama infrastruktuuri ja muu rakenne. Demokraattisissa maissa korostuu kuitenkin hieman toisenlainen ongelma. Ja se on kiinnostava että relevantti esimerkiksi Suomen kannalta.

Periaatteessa ihmisoikeuksia voitaisiin valvoa maan sisällä maan omien tuomioistuinten kautta. Siksi ei tarvittaisi irtautumista ihmisoikeuksista, vaan siitä juridisesta järjestelmästä joka valvoo ihmisoikeuksia.
*: Jos mietitään tilannetta jossa ylikansallista tuomioistuinta tarvitaan, se johtuu yleensä jääviyskysymyksestä. Siitä että ihmiset ovat pettyneitä siitä miten oma maa on hoitanut asian. Tässä mielessä "maan sisäisellä tavalla hoitaminen" vaikuttaa joltain jossa on ainakin teoriassa tilaa eturistiriidalle. Jos ideana on se, että maa rikkoo kansalaisten ihmisoikeuksia jossain yleisessä mielessä tai yksittäisen kansalaisen ihmisoikeuksia jossain tietyssä tapauksessa, niin on aika omituista hoitaa asia maan sisällä. Ulkopuolinen taho on siis ikään kuin varmennin. EIT onkin antanut ratkaisuja ja tätä kautta sen olemassaolo on ymmärrettävää.
*: Toisaalta EIT on hyvin irrallinen. Voidaan esimerkiksi ajatella että maa joka on demokraattisesti valittu on legitiimi koska se on kansalaistensa valitsema. Mitä suurempi klimppi sitä enemmän taho on jokin suuri taustalla häälyvä voima.

Periaatteessa kysymys on lakia koskeva kysymys. Jos jonkin maan laki rikkoo kyseisen maan perustuslakia, se voi kumoutua tätä kautta. Mutta jos maan perustuslaki ei estä tätä, voi olla tilanne jossa tämä säädetty laki rikkoo ihmisoikeuksia vastaan. Jolloin kysymys on siitä että kenellä on perimmäinen oikeus päättää kumpi laki on voimakkaampi. Lakinäkökulma tuo vallan hyvin erikoisella tavalla ihmisoikeuksien yhteyteen. Sillä ihmisoikeudet nähdään yleisesti ottaen hyvyytenä. (Esimerkiksi minä näen ne hyvyytenä.) Kuitenkin myös demokratia ja kansalaisen oma päätäntävalta arvostetaan pitkälle. Ja tästä syntyy jännite joka on oleellinen kun mietitään sitä "poliittista karttaa" jota yritin taannoin tiivistää.

Yhdistynyt Kuningaskunta on siitä ironinen, että se on aiemmin ollut tuo EIT and beyond. Sillä on ollut siirtomaita. Nyt se sitten korostaa vahvaa itsellisyyttä. Historiallinen tarkastelu tosin muistuttaa siitä että uuskonservativismin kohdalla on jossain määrin puhuttava utopistisesta projektista, jossa konservativismi on "nietzscheläistynyt". Preferenssit ovat muuttuneet. Kompromissia on tavoiteltu pienyhteisöistä joita kuvaa epäilys jopa pahaa omaa valtiota kohtaan. Tämä asenne jossain määrin äärimmäistyy tuoreiden salaliittoteorioiden kohdalla. ; Kun ilmoilla on vahvaa oman vapauden korostamista, pienyhteisöä ja epäilystä hallitusta kohtaan, voidaan oikeasti päätyä ajatukseen jossa oman maan sisäinen sotaharjoitus on vallankumouksellista aktiota. "Peräti 32 % on sitä mieltä, että hallitus yrittää vallata Texasin. Se on erittäin yllättävä tulos, sillä tällä hetkellä hallitus hallitsee Texasia juuri sillä tavalla kuin hallitus nyt yleensä voisi hallita Texasia. Joudumme odottamaan syyskuuhun asti, jotta selviää joutuvatko nämä seitsemän osavaltiota hallituksen valtaamiksi."

Kyse ei ole vain naurun asiasta. Vaan aivan oikeasti voidaan nähdä että Teksasilaiset haluavat tehdä valkoiselle talolle jotain samaa mitä britit haluavat tehdä EIT:lle.

Kun me mietimme miksi demokraattinen valtio saa oikeutensa, se perustuu siihen että kansalaiset legitimoivat lopputuloksen. Tämä on kytköksissä siihen miksi minua ei kiinnostanut tekeekö uusi hallitus strategioita jotka ovat järkeviä, vaan siitä onko lopputulos sidoksissa äänestykseen. Jos mietimme mikä demokratiassa legitimoi, se on kansalainen. Tämä sisältää vahvan takaportin pienyhteisöllisyyteen ja itse asiassa johonkin jota voidaan kutsua "anarkismin siemeneksi". Jos kansalainen on vallassa eli vastuussa legitimointiprosessissa, hän on vallassa ja vastuussa itseään koskevista asioista. Periaatteessa voidaan leikata siivuja ja nähdä että kansalainen voi oikeuttaa pienyhteisönsä jossa valtio on byrokraattinen ja etäinen. Ja pienyhteisökin voidaan nähdä jonain "lähes kulttimaisena" joka voidaan korvata vaikka perheellä. Perimmiltään legitimointiketju menee kuitenkin siihen että yhteiskunnan perusyksikkö ei ole perhe vaan yksilö. Ja näin ollen legitimointiketjua voidaan periaatteessa mennä kansalaiseen asti. Ja tämä on jotain jota moni uuskonservatiivikin pitäisi tapainturmeluksena, moraalikatona ja anarkiana.

Keskusjohdettu, etatistinen tai byrokraattinen valta joka on hyvin kaukana ihmisten päätäntävallasta. Se ei voi oikeuttaa itseään viittaamalla yksilöiden vapauteen eli vastuuseen eli valtaan perimmäisenä legitimoijana. Miksi EIT, joka ei ole kansalaisten valitsema toimielin, olisi vahvempi auktoriteetti kuin (ainakin teoriassa/periaatteessa/ideaalitapauksessa) kansalaisten valitsema hallitus. Ja perimmiltään kysymys on siitä että se nähdään hyvyytenä. Ja tämä voidaan nähdä hyvin kiinnostavana. EIT on hyvä koska se noudattaa esimeriksi YK:n ihmisoikeusjulistusta tai jotain muuta hyvyyden standardia. Entä miksi YK:n ihmisoikeusjulistuksella ja muilla periaatteilla sitten on legitimiteetti? Koska niin on.

Perinteisesti, kuninkaanvallan aikana, ajateltiin että mahdollisuus valittaa kuninkaalle suojelee kansalaisia kuninkaan alaisten mielivallalta. Sellaiselta joka ei ollut kuninkaan määräämää mielivaltaa. Kuningas taas asetettiin kirkon tai ainakin Jumalan alaiseksi ja edustajaksi. Ja näin ollen legitimointi tuli metaetiikasta. Sillä että Jumala oli hyvyyttä. Voidaankin nähdä että, mutkan takaa, YK:n ihmisoikeusjulistus on metaeettisessä mielessä jo hyvin lähellä jonkinlaista "jumalankorviketta" tämänlaisessa systeemissä. Maallistuneena aikana päätäntävalta hyvyydessä on ihmisoikeuksissa. (Jos ihminen on kaiken mitta, ihmisoikeus on järjestelmä joka on sanonut mitanneensa ihmistä jossain määrin relevantilla tavalla. Ja legitimoi itseään tällä.) Ja tätä kautta sen kanssa painiminen johtaa esimerkiksi sen tyylisiin ongelmiin joita William Lane Craig kohtasi "God Command Theoryn" kanssa. Mistä tiedämme että YK:n ihmisoikeusjulistus on hyvyyttä eli valtansa ansainnut? Koska sillä on valta siihen. Ja sillä on valta siihen koska se on hyvyyttä. Kokonaisuus leijuu jossain määrin ilmassa.

Kuitenkin sen apua tarvitaan koska ihmiset eivät pärjää täydellisessä täysin rajoittamattomassa anarkiassa. Omien voimien loppuminen on syy ottaa yhteyttä lakimiehiin ja tuomioistuimiin. Esimerkiksi oman hallituksen voittaminen ilman apua voi olla tarpeettoman vaikeaa jos jokainen on vain "oman voiman mies". Yksilötasollakin yksilö voi hyötyä. Mutta haasteena on se, ovatko nämä esimerkit siitä että järjestelmä toimii. Vai päin vastoin osoitus siitä että nämä ovat jokin imperialistinen järjestelmä joka voi käyttää valtaansa demokraattisesti valittujen maiden yli. Se, että jokin taho voitetaan isommalla auktoriteetilla on, paitsi monessa paikassa hyvyyttä, niin kuitenkin aina myös valta-aktio.

Suurin osa yrittääkin optimoida tilannetta joihinkin eri ääripäiden välillä. Osa korostaa pienyhteisöä. Toinen valtiota. Osa pitää asiat perhepiirissä. Ja tässä on kenties värin sanoa että YK:n ihmisoikeusjulistus olisi välttämättä ääripää. Se kontrolloi ja valvoo tavoilla jotka voidaan nähdä epäinvasiivisina. Ja tässä mielessä se voi olla kompromissi. (Suoraa joka lähtee yksilöstä, kasvaa perheen kautta pienyhteisöksi, kaupungeiksi, valtioiksi, valtioiden liittoumiksi ja tästä eteenpäin, voidaan jatkaa hyvin pitkälle.)

Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...

"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Pitäisikö kristittyjen humanistien olla ateisteja?

Moni kristitty on antihumanisti. Eli ihminen joka irtautuu humanismista ja jopa vastustaa tätä. Humanismi nähdään tällöin maallistumisena ja jonain jossa ihminen ylpeydessään korvaa Jumalan. Kuitenkin valtaosa kristityistä on humanisteja. Tässä hengessä THEOS -ajatushautomo korostaakin että humanismi on jotain joka sopii erityisen hyvin kristitylle. Lausunnon mukaan "Angus Ritchie and Nick Spencer argue that Christians ought to be more aware – and more proud – of their humanist credentials, rather than allowing humanism to become a cipher for atheism." Tosin he menevät myös tätä pidemmälle. "They go beyond a mere celebration of Christian humanism, however, to argue that the Christian faith provides a much firmer foundation for humanist beliefs than evolutionary atheism. Taking their cue from the authoritative definition of humanism by the International Humanist and Ethical Union, they argue that a commitment to reliable rationality, to moral realism and to human dignity can only be secured on a theistic basis. Ultimately, atheism saws through the branch on which humanism sits." Eli perimmiltään heistä rationaalisten ja koherenttien humanistiateistejen pitäisi olla kristittyjä.

Ajatus on minusta jo jotenkin oleellisesti lähtökohtaisesti omituinen. Humanismiin nimittäin usein (minusta jopa liian usein) liittyy mielikuva valistushenkisestä ajatuksesta jossa korostetaan sitä että jokainen ihminen ajattelee itse. Sapere aude -asenne taas tarkoittaa sitä että jokainen saa ihan itse miettiä humanisminsa pohjalta ollakko ateisti tai kristitty. Tämänlainen kirjoitelma tuntuu sahaavan oksaa humanismiin liitetyn ajattelunvapauden, mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden alta. Kun se esittää ultimaatumeita siitä että ateistihumanistien pitäisi kääntyä kristityiksi koska kristinusko on humanismin ytimessä, tehdään itse asiassa jotain jota on hyvin vaikeaa liittää siihen mitä yleisesti katsotaan humanistiseksi toiminnaksi. Tässä mielessä voisin haistattaa THEOSin kanssa missään tekemisissä oleville ja tätä raporttia kannattaneille paskan. Mutta se olisi liian helppoa ottaen huomioon miten lähellä he ovat sitä kohdetta joka löyhkää.

Mutta on kenties syytä panostaa THEOSin henkeen. Yleinen mielikuva ja yleinen taso on filosofisesti riittämätön. (Joskin on eksistentiaalisesti piristävää haistattaa paskoja ihmisille jotka ilmiselvästi sen ansaitsevat ja jotka luultavasti saavat kuulla tätä toivotusta aivan liian harvoin.) Sillä tämä asenne on laajemminkin yleinen. Kysymyksessä ei siis ole vain yksi ajatushautomo. Tietyssä määrin kyseessä on heijastuma laajemmasta kristillisestä asenneilmapiiristä. Joka, väitän, läpitunkee kaikki länsimaat ja niissä tapahtuvan keskustelun mielipiteistä, uskonnoista, vapaudesta ja arvoista. Humanismi nojaa ihmisyyteen. Ja jossain mielessä tässä onkin kysymys siitä ketkä noin yleensä katsotaan täysivaltaisiksi ihmisiksi. Että minkä maailmankatsomusten ihmisillä ei ole syvällistä ymmärrystä maailmasta ja he siksi ovat, jos nyt juridisesti ovatkin täysivaltaisia kansalaisia, eivät ole kokonaisvaltaisia ihmisiä vaan jonkinlaisia säälittäviä puoli-ihmisiä.

Se nojaa metaeettiseen ajatteluun jossa ajatellaan moraalin perustaa. Olen kirjoittanut tästä aiheesta usein, enkä koe tarpeelliseksi kumota niitä myös tässä. Tartun sen sijaan siihen miten juuri tämä asenne on kristityillä yleinen. He tykkäävät ateistien dogmatiikkaan puuttumisesta. Ja tekevät tätä harjoittaessaan kristillisiä premissejä. Tilanne on tuttu muuallakin kuin etiikassa. Esimerkiksi kun Alvin Plantingan naturalismin kritiikki puretaan sen premisseihin voidaan huomata että naturalismi on ristiriitainen jos ja vain jos siihen liiteään Plantingan vaatimia tyystin kristillisen maailmankatsomuksen läpitunkemia premissejä. Joka enenmmän tai vähemmän kumoaa koko argumentin.

Ritchie ja Spencer eivät tee sitä mitä heidän pitäisi tehdä. Eli kumota joka ikinen ateistis-humanistinen kokoonpano ja osoittaa ateismi tätä kautta peruseettomaksi humanismille. Samoin heidän tulisi todistaa että kristinusko johtaa humanismiin väistämättä tavalla jossa jokainen antihumanisti olisi väistämättä tyystin harhaoppinen kerettiläinen. He eivät tee tätäkään. Näin ollen heidän ajatushautomonsa vaikuttaa hautomiselta ilman ajatusta. Itse asiassa käteen jää lähinnä juuri se miten omituista on vaatia teistisen objektiivisen moraalin perusteluehtoja ateistiselta humanismilta. Etenkin kun tätä samaa logiikkaa ei sovelleta kristinuskon humanistisuudesta puhuttaessa. Nyt näyttää siltä että ateistinen humanismi ei yhteensovi teistisen humanismin kanssa väistämättömästi. Joka ei ole kovin voimakas eikä kovin kiinnostava argumentti.

Jostain syystä kristityt kuitenkin suhtautuvat kiinnostuksella ja ottavat vakavasti kaikki tämänlaiset lausunnot. Joten heidän asenteidensa vuoksi on kenties syytä katsoa asiaa hieman tarkemmin. Otetaan Stephen Law. Hän on kirjoittanut vastineen tälle THEOSin esitykselle. Hän käsittelee myös esityksen argumentteja. Mutta tartun siihen millä hän aloittaa. Määritelmistä. "As those of us who campaign under the banner of ‘Humanism’ use the term, ‘Christian Humanism’ is an oxymoron. We use ‘Humanism’ to refer to a certain sort of non-religious life stance. But of course the term has other uses, including uses on which ‘Christian humanism’ is not an oxymoron. If the authors of this Theos report want to use the term in one of these other ways, that’s their prerogative. But to be clear, let’s use humanism with a small ‘h’ to mean what they mean, and Humanism with a capital ‘H’ to mean we what we mean."

Hyvin usein kristillinen latistamis-lyttääminen perustuu juuri siihen että he ottavat vallan määritellä vastapuolen oppi ja käytetyt käsitteet. Näin ollen tässäkin on syvällisesti kyseessä siitä miten humanismi määritellään. Ja kristillisessä esityksessä kristityt määrittelevät humanismi -käsitteen kristillisin ehdoin. Miettimättä että jos katsotaan ovatko ateistihumanistit sisäisesti koherentteja vai eivät, niin silloin on katsottava ateistihumanistien humanismin määritelmää. Koska muutoin argumentissa ei olisi mitään järkeä : Syntyisi vain olkiukko jossa humanismin määritelmä vaihdetaan ikään kuin salassa ja tämä ekvivokaatio sitten luo kuvitteellisen vihollisen. Joka onkin kieltämättä helpompi voittaa kuin aito ateistihumanismi. Ja juuri siksi THEOS ja muut kristityt vallankäyttäjät instituutioineen näitä temppuja harrastavatkin. (Uskon että tämä on tahallista, eli kysymys on ilkeydestä. Vaihtoehtona olisi että he ovat idiootteja. Sellaisella tasolla että on ihmeellistä että miten he osaavat lukea ja kirjoittaa. Sitoa kengännauhojaan. Hengittää.)

Tämä paljastuu toki pinnallisessakin argumenttianalyysissä helposti. Kiinni jäädään kuin Alvin Plantinga warrant -pytyllä. Nolosti. Ja näitä katsoessa ei voi muuta kuin hämmästellä että miten kukaan, siis kukaan, ottaa näitä argumentteja vakavasti. Niissä on sisältöä ja laatua lähinnä naureskelun, sormellaosoittamisen ja myötähäpeän tuottamisen areenoilla. Ne ovat paskaa logiikkaa ja paskaa asennetta. Niitä ei pitäisi lukea kiinnostuksella tai tukea. Niitä pitäisi hävetä. Moni toki näkee näiden haukkumisen samaksi kuin kristillisyyden vastustamisen. Mitä heille voi sanoa? Paitsi ottaa analogian israelkysymyksestä "Lisäksi häntä kritisoidessaan kannattaa olla tarkkana: jos häntä kritisoi ja on juutalainen, saa itseinhossa rypevän juutalaisen diagnoosin; jos häntä kritisoi olematta juutalainen, on antisemiitti. Aivan kuin tämän ammattiperseilijän petkutukset muka olisivat määritelmällisesti ja lähtökohtaisesti juutalaisia tekoja. Ettäs kehtaa." Jos nämä ihmiset ovat lähtökohtaisesti kristittyjä ja heidän näkemyksensä vastustustaminen on lähtökohtaisesti kristinuskonvastaisuutta niin sen pahempi kristinuskolle. Itse uskon että he ovat vain halveksittavia kusipäitä jotka sattuvat olemaan myös kristittyjä. Näen toki näiden kahden käsitteen välillä vahvan korrelaation, mutta en silti pidä niitä hieman eri asioina. (Voinet olla ei-kusipäinen kristitty. Ja jos tämä onkin kenties tosiasioiden ja havaintojen valossa tarpeettoman optimistinen väite niin aivan taatusti voit olla kusipää olematta kristitty. Katsokaa nyt vaikka minua!)

Law'n määritelmälähtökohta on kiinnostava. Koska jos aiheena on metaetiikka voidaankin ajatella että humanismiin voitaisiin valita monenlaisia lähtökohtia.
1: Kun kristitty argumentoi humanismista, he nojaavat siihen että humanismi on setti tietynlaisia mielipiteitä. Tämä tiettyjen mielipiteiden dogmajoukko on sitten jokin jolla on perusta tai ei ole. Mutta kenties voidaan ajatella että humanismi onkin metaeettinen näkökulma siitä että moraalin perimmäinen lähtökohta on ihmisissä. Tällöin voidaan toki huomata että kristinusko on parempi lähtökohta dogmaattisuudelle. Jos jokin dogma perustellaan Jumalalla se on asenteena jotain melkoisen ehdotonta ja joustamatonta. Tämä syntyy pysyviä ja vaihtoehdottomia asenteita. Ja tässä mielessä Ritchie ja Spencer ovat todella, siis todella, huomanneet jotain aidosti relevanttia THEOSin raportissaan.

On jännittävää miten
tämän historiallisen
miekan koristeluina on
kristillisiä ristejä.
Eikä sen aikaisten ateistien
A -symbolin vastineita.

2: Mutta jos humanismi onkin metaeettinen näkemys jossa moraalin alkuperä on ihminen. Humanismissa ihminen olisi kaiken mitta. Ja jossa ei korostetakaan tiettyjä mielipiteitä vaan tiettyä asennetta, niin siinä tapauksessa se että humanismi vaatisi moraaliperustakseen Jumalan on yhtä järkevä kuin ajatus siitä että ollakseen moraalinen Jumalan tulisi kysyä objektiivisen moraalinsa ytimet ihmisiltä, vaikka kansanäänestyksessä. Tämä ihmiseltä mieltymyksiä tenttaava alisteinen suhde ei tietenkään ole teismissä kovin järkevä. Voidaan suorastaan sanoa että ajatus siitä että humanistin pitäisi varmistaa humanistiset arvonsa Jumalalta tai luntata ne Pyhästä Kirjasta tarkoittaa sitä että humanismi on alisteinen teismille. Eli kristityt humanistit eivät olisi perimmiltään humanisteja, humanismi oikeutettaisiin välinearvona, sekundaarisesti kun itseisarvot olisivat muualla. Joka toki selittää kovasti sen miten humanistiset arvot eivät olleet kristinuskon arvoja ennen kuin humanistiset arvot yleistyivät yhteiskunnassa laajasti. Jonka jälkeen kristityt muuttivat mieltään ja alkoivat selittämään että humanistiset arvosetit ovat juuri niitä joita Jumala kannattaa. Näin ollen ollakseen todella humanisteja kristittyjen humanistien pitäisi ryhtyä ateisteiksi.

Moni voi huomata mihin tässä viedään. Kun otamme jälkimmäisen määritelmän esille voidaan todella luoda sisäisesti koherentti argumentti jonka mukaan kristitty humanisti ei voi olla oikeastaan humanisti lainkaan. Se ei kuitenkaan ole kovin merkittävä argumentti koska kristityt humanistit tuskin ovat tuon humanismimääritelmän kanssa liikehtimässä. Jos minä kirjoittaisin raportin jossa esitettäisiin että kristitty humanisti ei voi olla humanisti, ei tätä levitettäisi ja sen syvällisyydestä kiiteltäisi missään kristittyjen parissa. Argumentaation onttous ja sen läpitunkeva asennevammaisuus huomattaisiin varsin helposti. Koska kyseessä ei siis selvästi ole mitenkään vaikea asia älyllisesti huomata, ei voida ihmetellä muuta kuin sitä että miksi tuo aivan täsmälleen samanlainen tulee käytännössä sarjatulella vastaan ateismikysymyksessä. Ja miksi oikein yksikään pappi oikein missään ei tunnu tässä kohden huomaavan että perusteluissa olisi jonkinlainen puute ja aukko.

Väitän että syynä on se että kristinuskon ilmentyminen nykyaikana on käytännössä aina antagonistista. Kirkko tuottaa lausuntoja joissa "hakataan ateisteja" suoraan tai epäsuoraan. Papit nauttivat tästä. He eivät toki myönnä tätä julkisesti koska se olisi huonoa PR:ää. He ovat koulutetuja ihmisiä joiden kyky analysoida argumentteja ja purkaa premissejä ja tarkistaa niiden logiikkaa pitäisi olla kunnossa. Nämä eivät ole hirveän vaikeita asioita. ; Kuten tätini joka kyseli minulta filosofisesta käsitteestä määritelmää hämmästyi kun vastaus oli yksinkertainen ja järkeenkäypä. Perustasollaan tämänlaiset asiat eivät ole vaikeita. Papit ovat koulutettuja, eivätkä tyhmiä. Jäljelle jää vain tahallisuus. Joka kertoo asenteista. Ja nämä asenteet tuottavat instituutioita kuten kirkkoja. Ja näiden kirkkojen rakentamat asenteet tuottavat yhteiskuntaan rakentellisia asioita jotka vaikeuttavat muiden elämää. Tässä valossa esimerkiksi minä mietin sellaisia asioita kuin kirkkoon liittymistä ja siitä eroamista. Ja suoraan sanoen muidenkin pitäisi.

Samalla voidaan kontrastoida esimerkiksi se, että siinä tyylissä humanismia jota itse kannatan ei ole lainkaan mieltä jos maailmaa ei nähdä ihmiselämän kannalta puutteen läpitunkemaksi. Siinä mielessä että maailma ei perimiltään tai miltään tasolta vastaa ihmisten toiveita tai odotuksia. Ja että ihmiset voivat yrittää hallita maailmaa, mutta tekevät tämän hyvin rajallisesti. (Mutta ovat kuitenkin aina täysin ihmisiä. Tästä huolimatta. Ja ehkä jopa tämän ansiosta.) Minun kannattamani humanismi on mieletöntä välittömästi jos ihmiset elävät ikuisesti. Joka tekee kaikesta ajasta "jotain joka otetaan ja jota ei voi antaa takaisin". (Jossa ajan haaskaus on jotain jossa varastetaan jotain jota ei voi saada takaisin, kiitos vain ne jotka harjoittavat kohdalleni epäonnistunutta käännyttämistä.) Jos yritätte sovittaa tämän yhteen kristinuskon kanssa niin good luck with that.

---

Olisi huvittavaa jos THEOS seuraavaksi julkistaisi raportin jonka mukaan sekulaari humanismi on määritelmällisesti kristillistä. Ja sitten alkaisivat ajamaan tätä asiaa. Jotekin epäilen että näin ei tapahdu. Siitä huolimatta että sekulaari humanismi on humanismia.

Kuinka nollat jakavat.

"Takkiraudassa" oli kuvaus liberaalien dilemmasta. "Liberaalit tykkäävät muslimeista ja liberaalit tykkäävät homoista. Mutta muslimit eivät tykkää homoista. Tässä vaiheessa liberaali jakaa nollalla." Toisto on tehokeino. Ja kyseisen blogin pitäjä toistaakin tuota ajatusta melko paljon. Osa pitää tätä jonkinlaisena olkiukkona. Kommenteissa sanotaan että "Liberaalit eivät erityisemmin tykkää muslimeista, mutta heidän mielestään muslimin oikeus harjoittaa uskontoaan (vallitsevan lainsäädännön puitteissa) on vahvempi kuin konservatiivin oikeus kulkea kadulla joutumatta näkemään huivipäisiä naisia näkökentässään. Ruukinmatruunan "liberaali" on jonkinlainen olkiukko, vähän samaan tapaan kuin konservatiivi, joka vaatii homojen hirttämistä ja naisten äänioikeuden poistamista." Lausuja on anonyymi eikä täysin oikeassa. Itse muistan esimerkiksi ns. "Hetero Prideen" liittyen liberaaleista jotka ihmettelivät sitä että miten muslimimies voi olla vastustamassa homoseksuaaleja. Että hänen "pitäisi ymmärtää" että hän on natsien harjoittaman sumutuksen uhri.

On todellakin olemassa ihmisryhmä joka on liitoksissa hyvin tietynlaiseen postmoderniin liberalismiin. He ajattelevat että ihmiset ovat perimmiltään hyviä ja tukevat vähemmistöjä vain siksi että he ovat vähemmistössä. Tämä ryhmä on sitä liberalismia jonka jäsenet vastustavat usein sekä kristittyjä että uusateisteja. Sillä molemmat näistä edustavat jotain josta ollaan vapautuamssa. Uusateistit eivät saisi kritisoida esimerkiksi islamia, kuten vaikka Sam Harris ja Ayaan Hirsi-Ali ovat tehneet.

Kuitenkin samanaikaisesti hyvin monet uusateistit ovat nimenomaan sekulaari-liberaali-humanisteja. Asiasta saa jonkinlaisen pikadiagnoosin katsomalla vaikka ateistejen läpitunkemia palstoja ja ryhmiä facebookissa. Esimerkiksi "tahdon" -muokattu kuva facebookissa on hyvinkin yleinen. En ole itse "liberaali-liberaali", joten katson tätä hieman ulkopuolisena. Mutta selvästi tämä ryhmä eroaa vahvasti siitä miten "Takkiraudassa" asia esitetään.

Yksi syy on siinä että uusateismi on sekin itse asiassa äärimmäisen optimistinen näkemys. Tästä saa kenties esimakua Tom Kärnän kautta. Hän kutsuu "uuskreationismiksi" asennetta joka on varsin yleinen. "Klassisen liberalismin kipukohtien ohella pitäisin pahimpana asiana liberalismin aatteessa siihen sisältynyttä yltiöpositiivista ihmiskuvaa. Sen mukaan ihminen on järjen ohjaama rationaalinen olento ja pohjimmiltaan hyvä." ... "Kannattaisin liberalismin ohjaamista biologisen ihmiskuvan suuntaan, joka ottaa huomioon sen, että ihminenkin on evoluution tuote eikä ihmisen henki ole syntynyt siitä riippumatta." ... "Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, ja minusta on outoa, että monet uskonnottomat itseään liberaaleina pitävät nostavat ihmisen tuolla lailla jalustalle. Nimitänkin sellaista asennoitumista niin liberalismissa kuin sen ulkopuolella uuskreationismiksi."

Nähdäkseni mainittu positiivinen ihmiskuva on ilmiselvä johtopäätös jos hyväksyy Sam Harrisin "Moraalisen maiseman" argumentit. Harrishan on määritellyt objektiivisen moraalin sitä kautta että moraali on sidoksissa ihmisyyteen. Ja että tässä on elementtejä jotka nimenomaan eivät ole kulttuurisidonnaisia vaan peräti biologisia. Näin hän tekee moraalista empiiristä tavalla jossa humen giljotiini saa kyytiä. ; Logiikan kannalta asia on ilmiselvä. Jos moraali on yleisinhimillisyyden määrittämä ydin, ei ihminen voi olla muuta kuin hyvä.

Valitettavasti tämänlainen logiikka on lähinnä koherenttia. En olekaan jakanut Sam Harrisin määritelmää. Se on silmissäni ontologinen silmänkääntötemppu. Itse asiassa hyvin samantapainen kuin mitä teologiassa tehdään moraalin kanssa. Onhan William Lane Craig esimerkiksi määritellyt että Jumala on itse hyvyys ja että Jumala on hyvyys samalla tavalla kuin tiedämme että vesi on H₂O. Ja näin hän on päätellyt God Command Theoryn ytimen. Että kaikki mitä Jumala käskee on hyvää, jopa "Raamatussa" mainitut kansanmurhat. Koska kun hyvyys on määritelty noin niin miten muuten se voisi olla? ; Kun peruskysymyksen pitäisi olla siinä että miten Jumalan hyvyys on mielekäs tai eimielekäs kysymys siirretään ontologisella silmänkääntötempulla syrjään. Se on kysymys jota ei tavallaan saa kysyä koska peliin otetaan ilmasta sellainen määritelmä. Tässä ei voi oikeasti välttää tunnetta että tämä määritelmä on otettu käyttöön juuri siksi että voidaan välttää tuo epämiellyttävä kysymys.

Samoin ihmisten kanssa on todellakin hyvä ottaa huomioon se, että ihmisenä eläminen on aika läpitunkevalla tavalla kauhistuttavaa perseilyä niin esteettisesti, episteemisesti että eettisesti. (Joku voi ihmetellä että miten tyyppi jolla on minun egoni suuruinen ego voi korostaa perseilyä ; No ihan sen takia että juuri minunlaiset ihmiset kohtaavat sen miten oma ylpeys todella käy lankeemuksen edellä! Kun on riittävän suuri ego mutta tarpeeksi suuri kyky analysoida omia onnistumisia, niin eihän siitä voi seurata muuta kuin kokemusasiantuntijuutta!)

Tässä kohden uskallan kuitenkin vihjata Takkirautaan että kenties on hyvä huomata että vaikeudet ovat vielä erikoisempia. Moni liberaali nimittäin ajattelee hyvin samalla tavalla kuin minä ei-liberaalina. Nimittäin niin että islaminuskoisilla on oikeuksia ja homoseksuaaleilla on oikeuksia vaikka islaminuskoiset vihaavatkin ideologiassaan homoseksuaaleja. Ei tässä mitään paratiisia tarvitse odottaa. Kaikki liberaalit eivät odota riidattomuutta. John Lennonin "imagine" kuvaa hippisukupolvea johon moni X -sukupolven kasvatti on yksinkertaisesti liiaksi elämän kyynistämä.

Itsekin olen tästä hyvä esimerkki. Jos seuraa blogiani yhtään pidempään on huomannut että kerron kreationisteista että he ovat tyhmiä. Että he ovat ikäviä ihmisiä moraalisestikin. Että he ovat tieteellisesti väärässä, usein jopa tasolla joka vihjaa siihen suuntaan että "olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Ja että kusipäisyyden lisäksi tässä liikehdinnässä on suuntauksia jotka käyttävät painostamista ja uhkailua vähintään kohtuullisen usein kommunikaatiopakeissaan. Olen silti antamassa heille sananvapauden, uskonnonvapauden enkä koskaan vaadi kyseisen ideologian ja siihen liittyvien instituutioiden kriminalisointia. En ala "jakamaan nollalla" vain siksi että annan oikeuksia ihmisille jotka hakkaavat ihmisryhmää jota kannatan (aka. minua itseäni). Sillä loppujen lopuksi tiedän että kun kreationisti piiskaa minua kyseessä ei ole se että minä jakaisin nollalla vaan siinä että nolla jakaa ideologiaansa.

Uusateisteihin suhtautumisesta

Kotimaassa oli kirjoitus joka oli otsikoitu "Miksi uusateismi leviää?" Siinä viitattiin Sillforsiin joka on tutkinut aihetta ja kommentoidaan esimerkiksi että "Sillfors näkee, että ateismin yleistymistä selittävät useat samanaikaiset sosiokulttuuriset vaikuttimet." Korostettua on että myös Kotimaa Pro:hon on kirjoitettu aiheesta. (Juttuun oli annettu linkki siihen.) Tämä on hyvin kiinnostava kannanotto sillä virallisen selityksen mukaan uusateismi on ollut lyhytaikainen ohimenevä muoti-ilmiö. Tässä on pitkään toistettu sitä kantaa mitä Alister McGrath esitti vieraillessaan suomessa vuonna 2013. Hänen mukaansa uusateismin suosio olisi romahtamassa lähitulevaisuudessa. "Lyhytaikaisen muotihairahduksen" toistaminen on ollut eräs aiheita koskevia kliseitä.

Mutta muutenkin uusateismiin on aivan tuoreesti suhtauduttu toisella tavalla. Milla Hillberg blogasi "Kotimaahan" tekstin jossa hän haki positiivista suhtautumista uusateismiin. "Uusateismin piirissä on noussut joka mantereelle Sunday Assembly - seurakuntia, joiden motto on ”Live better, help often and wonder more” (Elä paremmin, auta usein ja ihmettele enemmän). Kuulostaa melkein liian hyvältä? Toisaalta miksi ei... Eivät kai ne ateistit sen kummempi suuntaus ole kuin muukaan tämän maailman uskonkirjo. Jonkinlainen uskomusjärjestelmähän se ateismikin kaiketi on? Näissä SA-seurakunnissa lauletaan ja kuunnellaan puheita kuten kirkossa konsanaan, jopa Hakuna Matataa kuulemma. Puheet siellä ovat jonkinlaista elämänviisautta ja filosofiaa."

Tämä yllättää.

Sillä tavallisesti sitä kuulee "ateismikin on uskonto" -tyylistä lähestymistapaa lähinnä siten että uskontoa käytetään sanan pejoratiivisessa sävyssä. Toki tässäkin on joitain omituisuuksia, päällisin puolin esimerkiksi lausunto "Uusateismi on 2000-luvulla noussut ilmiö, joka kritisoi perinteistä uskoa ja yliluonnollista. Kuitenkin se on kiinnostunut panteismista, meditaatiosta ja eettisyydestä. Ristiriitaista vai ei?" on erikoinen. Ihan siksi että ajatus eettisyyden ja yliluonnollisen suhteesta on tässä vähintään asenteellisten piilo-oletusten sävyttämää. Lisäksi se, jos jossain lauletaan yhteislauluja ja kuunnellaan puheita ja esitelmöintiä tupataan näissä yhteyksissä liimaamaan kenties liiankin tiiviisti uskonnollissävytteiseen tekstiin. Ei se sitten muutu "käsitteenkorvaushoidolla" jumalanpalvelukseksi, seurakuntatoiminnaksi tai virsilauluksi. Ellei sitten harjoita "korvaushoitoa" jossa nämä asiat määritellään vähintään asenteellisilla piilo-oletuksilla melko lailla uusiksi tavalla joka kyseenalaistaa näiden käsitteiden käytön esimerkiksi kommunikatiivisessa ihmispuheessa.

Tätä "korvaushoitokantaa" esittelee esimerkiksi jälkimmäiseen blogaukseen kommentoinut Matias Roto joka esitti että "Sekä psykologisesti että sosiologisesti ateismi on uskonto. Se valtaa ihmisen käyttäytymisessä juuri saman henkisen ja toiminnallisen tilan kuin muutkin uskonnot." Ajatus on omituinen sillä ateismi ei ole uskonto määritelmällisesti. Se ei ole myöskään uskonto psykologisesti, sillä kognitiivisessa uskontotieteessä asia menee kuten vaikkapa Pascal Boyer sen kuvaa ; Ihmisillä on ns. strategista tietoa, eli noloja salaisuuksia. Uskonnollinen käyttäytyminen kuten lepytysrituaalit, tulevat kuvioihin siinä vaiheessa kun jollain taholla uskotaan olevan pääsy tähän tietoon. Siksi avaruusolentoihin voidaan suhtautua eri tavalla ; Osa on uskonnollisia ja näissä avaruusolennot voivat lukea ajatuksia. Ateisteilla tämä puoli poistuu joten psykologisessakin mielessä (uus)ateismi on ideologia. Roton lausunto on järkevä jos ja vain jos uskonnoksi tuomitaan kaikki sosiaalinen. (Ja jos se otettaisiin lähtökohdaksi, olisi todella erikoista ja asennevammaista selittää että ateisti joko on antisosiaalinen luuseri tai sitten osallistuu uskontoon. True by definition, mutta määritelmä onkin kusipäisen ihmisen määritelmä.) Mutta sanaa "psykologia" voidaankin ilmeisesti käyttää miten tahansa. Sillä uskonnolla on klassiesti omituinen suhde tieteeseen. NoMa -periaate toimii vain yhteen suuntaan. Siihen jossa tiedemies ottaa kantaa uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Uusateismista on tärkeää puhua (terminä ja ilmiönä) mutta siitä ei oikein ole osattu.

Toisaalta myös monet ateistit suhtautuvat hieman omituisesti uusateismiin. Tästä esimerkkinä olkoot Joona Ojasen kommentti "Uusateismi on käsitteenä täysin turha. On vain teismi ja sen negaatio ateismi. Yleensä näissä asioissa menee puurot ja vellit sekaisin ja puhuttaessa ateismista, puhutaankin sekulaarista humanismista." Tämä lausunto on tavallinen ateismin kannattajien puolella. Itse ihmettelen miksi on niin yleistä että ateisti haluaa kiistää termin "uusateismi" käytön. Nimi on toki huono siinä mielessä että sen argumentit voidaan periaatteessa sitoa erilaisiin ajatusperinteisiin. Mutta tarvetta eriyttämiselle on. Osittain tämä vastahankaisuus varmasti johtuu siitä että nimitys "uusateisti" on useimmiten jotain jota yleensä sanotaan “ulkopuolelta”. Ja silloin se toimii käytännössä herjausterminä, jonain joka on "militantin ateistin" synonyymi. (Syistä joita minun on hyvin vaikeaa ymmärtää.) On totta että uusateismi -termin huonoutta korostaa se, että aika harva identifioituu “uusateistiksi”. Kuitenkin jos ajatellaan että ateismi on vain Jumaluskon puutetta niin sitten on todellakin tarpeen tehdä tarkennuksia. Uusateismi on siis isompi lista kriteeriattribuutteja. Ja tarkennus on tarpeen juuri ateismin määritelmän laajuuden/epätäsmällisyyen/epämääräisyyden takia. Siksi ateistinäkökulmasta kirjoitettu “Mitä uusateismi tarkoittaa?” on otsikoitu kuten on.

Molempien on syytä tiedostaa että uusateismi on
1: Periaatteessa sen argumentisto voidaan olennaisilta osin sitoa "neljään ratsastajaan" (Richard Dawkins, Daniel Dennett, Sam Harris ja Christopher Hitchens). He aloittivat kirjoittelun asiasta joka oli “netissäpyörijöille tuttua kauraa”. Ja joka teki ateismista uutta lähinnä sitä kautta että sen avulla myytiin sikana kirjoja. (Mitään uutta se ei ollut argumentatiivisesti.) Ideaa yhdistetään toki moniin muihinkin kuten Stephen Lawiin, Ayyan Hirsi-Aliin ja vastaaviin. Näissä ei ole havaittavissa mitään tässä blogissa korostettua jossa suhde monoteismiin ja muihin uskontoihin olisivat oleellisesti erilaisia. Uusateisteja moititaan myös toisesta asiasta ; fatwaenvystä, mutta tosiasiassa islamkritiikkiä pursuaa jos on yhtään tutustunut. (Tosin harva uskova esimerkiksi osaa sanoa että mitä Dennett sanoo uskontokritiikissään. Suu pyöreänä ovat ateismin superymmärtäjät.)
2: Sosiologisesti uusateistit eivät ole dogmaattisia. Eli kirjat ovat enemmänkin suuntaa antavia. Tämä on hieman hankala selittää, mutta uusateisteja on sosiologisesti ymmärrettävä tilastollisena löyhänä ilmiönä. Olenkin aiemmin kirjoittanut Larry Tauntonin artikkeliin joka korosti että uusateisteja ei voi ymmärtää dogmaattisina eikä pelkästään kirjojen kautta. Teokset eivät ole auktoriteetteja. Karkeasti ottaen uustateismissa mielipiteet ovat vapaita mutta eivät satunnaisia.

Uusateismi on tässä mielessä vaikea tarkastelukohde. Sillä perinteinen näkökanta joissa on ideologia, sen perusteokset ja näiden perusteesit joista sitten muodostuu ideologian kriteeriattribuutteja eli dogmia on väärä. Tässä mielessä se muistuttaa melko vahvasti toista uutta ideologiaa, ns. anonymous -ryhmää eli anonyymejä. Anonyymejä ei ole keskusjohdettu. Sillä ei ole mitään perusideologiaa. Sillä ei ole edes näkyviä johtajia. Periaatteessa kuka tahansa voi sanoa olevansa "anonymous" tai osa tätä. Jäsenvaatimuksia ei ole. Kuitenkin laajassa mielessä voidaan sanoa että "anonymous" kannattaa tiedon saatavuutta ja avoimuutta. Että sen parissa keskitytään julkisuuteen. Että näitä haetaan ilman että persoonallisuus selviää. Ja välineenä ovat joko kokoontumiset paikkoihin, tietomurrot ja tietovuodot. Ja julkisissa kokoontumisissa käytetään naamaria, yleensä Guy Fawkes -naamaria "V niin kuin verikosto" -elokuvasta. Ja asenne jossa "we are doing it for lulz". Eli tempuilla ei haeta taloudellista etua. Näiden avulla voidaan sanoa onko jokin tapahtuma tai tempaus anonymousia hyvin kuvaava vai ei. Yhteys on tilastollinen mutta olemassa.

Merkittävimpiä kannatettuja arvoja ovat individualismi, sitoutuminen tieteeseen ja yleishumanistisiin arvoihin. Näitä kannatetaan vähintään nimessä. Ja kuten Sillfors korostaa, individualisoitumsiella on vaikutusta uusateismin suosiossa joten tämä individualismi toteutuu myös käytännön tasolla. Etiikan kohdalla mielenkiintoista on se, että siinä sitoudutaan pääasiassa sekularismiin ja humanismiin. Tästä ollaan yllättävän samaa mieltä vaikka metaeettisesti katsoen variaatiota on hirmu paljon ; Sam Harris kiistää humen giljotiinin mielekkyyden ja hänen “moraalinen maisemansa” rakentaa aksiomaattisen objektiivisen moraalin joka ei ole sen epäkoherentimpi tai oletuksenvaraisempi kuin mikään muukaan objektiivienn moraali. Richard Dawkins pitää humen giljotiinia relevanttina.)

Tämä on tärkeää sillä uusateismin kohdalla on omituisia piirteitä. Esimerkiksi ; Enemmistö uusateisteista ovat "liberaaleja" ja hieman vasemmalla kallellaan. Mutta jos olet oikeistolainen ja ateisti, sinun on hyvin vaikeaa mennä mukaan vasemmistolaiseen kulttuurirelativistiseen ateismiin. Uusateismi ottaakin monesti etäisyyttä kulttuurirelativismiin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Sam Harrisin varsin kärkäs islamkritiikki ja Jussi K. Niemelän kannanotot joissa korostuu se että hän ei pidä YK:n ihmisoikeuksien levittämistä minään kulttuuri-imperalismina. Uusateismi on tavallaan lähinnä tarpeen sen vuoksi että eksistentialistiset ja vasemmistolais-kommunistiset tahot ovat napanneet ateismin haltuunsa aika vahvasti. Ateistijärjestöjen tasolla esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden yleiset ajatukset eroavat oleellisesti monin paikoin niistä arvoista joita uusateistit kannattavat että "uusateisteihin ei voi vedellä vapareita" menettämättä uskottavuuttaan. Moni kokee että uusateismi olisi riitaisaa ja lahkoutuvaa, ja tässä vedotaan esimerkiksi Kari Virtasen tapaan, että "Individualismi ei kyllä ole mitenkään uusateismin tyypillinen piirre, ainakaan liikkeen sisällä. Ajatusta individualismista tarjotaan kyllä uusateistisen lähetystyön kohteena oleville kristityille. Kerran uusateistien seurakuntaan päädyttyäsi yhteisön paine hyväksyä oman porukan ajatukset on yhtä kova kuin uskonnollisessa yhteisössä. Kuten Helsingin ateistiyhdistysten jakautuminen osoittaa, oppiriidat johtavat myös samalla tavalla lahkoutumiseen." Hän on väärässä. Tämä eriytyminen todistaa vain sen että uusateismi on tärkeä määritelmä. Ei että se ei olisi individualistinen.

Tässä onkin tavallaan tärkeää ymmärtää mitä sekularismi useimmille uusateisteille merkitsee.

Perinteisesti rationaalisuutta ja tiedettä korostava ateismi on uskonut siihen että ateistit jotenkin pyyhkisivät uskonnon pois. Uusateistejen maailmassa sen sijaan esillä on enemmänkin “kissojen paimentaminen”. Eli tässä ei uskota että uskonto tuhoutuu ja korvautuu. Kysymys on enemmän siitä että ateistejen tulee saada lukumääräänsä suhteutetusti vaikutusvaltaa ja kuuluvuutta ja arvostusta.

Tässä kohden ateistien retoriikkaa ei oikein näytetä ymmärtävän. Daniel Dennett on esimerkiksi korostanut että hän ei halua käännyttää ketään. Dawkins korostaa "Jumalharhan" alustuksessa asti että hän toivoo että ihmiset muuttaisivat mieltään, mutta hän ei kuitenkaan usko että niin tapahtuu. Ja tästä seuraa se, että retoriikka ei pyri miellyttämään. Suostuttelu ei ole tarpeen vaan "nau-unta". Viestinä ei ole hakea suosiota liikkeelle vaan poliittisia oikeuksia. Viesti ei ole "käänny meihin" vaan "vittu nyt saa riittää, minua ei kohdella noin". Uskontojen tapakulttuuri liitetään osassa uusateistejen puheessa osaksi uskonnon tabuasiaa. Karkeasti ottaen kulttuurirelativismista irtautuminen onkin noissa piireissä johtanut siihen että uskonto ei ole oikeutus ja tekosyy. Kulttuurirelativisti hakee ymmärrystä. Uusateistejen parissa on - itsellenikin tuttu - asenne jossa jos uskonto oikeuttaa vääryydenteon ideologiaansa niin "sen pahempi uskonnolle".

Tämä riitaisuus voidaan kokea monipuolisuuden esteeksi. Että uusateistit lahkoutuvat ja ovat riitaisia. Henkenä "käännyttämisretoriikkaideologioissa" näyttääkin olevan se että sopuisuus ja erimielisyyksien lakaisu poliittiseen korrektiuteen on samaa kuin moniarvoisuus. Uusateistit sen sijaan selittävät että laajat leppoisat uskonmiehet suojelevat ääriuskontoja. Ja että tämä suojabufferi olisi murrettava. Samoin moitteena on ollut ajatus tiettyjen keskustelunaiheiden uskonnollistamisesta, niin että jos niistä yrittää keskustella muustakin kuin uskonnollisin kulmin joku tulee väliin tunkemaan uskontoa väkisin. (Abortti on tästä hyvä esimerkki. On siinä muutakin kuin teologia, mutta uskontoa tungetaan sekaan.) Tämä on sitä sekulaariuden haikailua. (Itse en ole sekularisti mutta olen turhautunut usein sen verran ankarasti että ymmärrän mistä tämä tunne tulee.) Uusateismissa riita kuitenkin kuuluu asiaan ja se on sitä moniarvoisuutta. ; Kuten tuossa linkin takana kirjoitin, uusateistejen sisällä riidellään kovasti ns. "elevatorgaten" yhteydessä. Asiassa on paljon kannattajia molemmin puolin. Tämä korostaa sitä että vaikka uusateistit ovat absoluuttisen humanisteja, heillä on syviä erimielisyyksiä siitä mitä tämä humanismi tarkoittaa. Moni on kokenut kritiikin jyrkkyyden normatiivisuutena, mutta tosiasiassa juuri tämä riitely todistaa että se ei ole mikään echo chamber. Se mitä pidetään todisteena lahkoutumisesta ja pakotetusta laumasieluisuudesta on tässä kontekstissa nimenomaan todiste päinvastaisesta. ; Itse asiassa laumahenkisissä lahkoissa on kuten Jehovan Todistajissa "ehdoton rakkaus keskuudessa, sitä voi mennä toisiin kaupunkeihin ja toisiin maihin ja mennä valtakunnansalille ja tietää että siellä kohdellaan ystävällisesti". Apostaatikot ja kerettiläiset bännitään tälläisistä yhteisöistä. Riita ei kuulu näiden kuvioihin. Sillä laumasieluisuus kiinnostaa niitä jotka eivät kestä riitelyä.

Uusateismin kohdalla riitely tulkitaan usein "väärin". Tavalla joka on pirun ymmärrettävä - ja luultavasti koko "militantti" -sanan hokemisen takana. Se ajatellaan samalla tavalla miten tuo asenne ilmenee niissä uskonnoissa joissa käännyttäminen on perustavoitteena ja jossa kaikki kanssakäymiset on sovitettu tähän aivopesustrategiaan sopivaksi. (Pardon my honesty. Koska ajattelen noin ilmaisen sen noin ilman että valitsen kohteliasta sanaa kuten "houkuttelu eiloogisin eitieteellisin sanavalinnoin"...) Tässä sekaantuu kuitenkin kritisointi ja vaino. Jos kritiikin kohteena oleminen tarkoittaisi samaa kuin se, että aiheessa on tabu, ollaan väärillä teillä.

Varmin tabun merkki on enemmänkin se, että mielipiteitä ei näy mediassa. Rauhaa haetaan ja tätä "rikkautta" korostetaan siten että juuri mitään ei saa sanoa. Koska se "loukkaa arvokkaita vapauksia". Uusateistit eivät nimenomaan kannata tätä. Tabu on uskonnon suoja kaikelta kritiikiltä. Uusateistien riidoissae ri mielipiteet ovat kuitenkin varsin selvästi esillä. Jopa rasittavan paljon esillä. Eivätkä suinkaan piilossa kuin Iranilaiset homoseksuellit joita ei tiemmä ole olemassakaan. ; Kritiikin olemassaolo ja tabujen puute ovat nimenomaan niitä joiden vuoksi riidat näkyvät ja erimielisten kannat tulevat esiin. Jokainen uusateisti tietää ottaa puolen "elevatorgatessa". Ja jokainen valitsee sen itse. Sillä niitä puolia on selvästi useita. Ja erimielisyys on hyvin äänekästä ja voimakasta. Joka taas johtaa siihen että "paskaa tulee niskaan joka suunnalta", olitpa mitä mieltä tahansa. Oma ideologia ei suojaa mielipiteitäsi eikä hymistele sinulle vain siksi että "kato sekin on ateisti, ei sentään sellainen uskis".

Vainoaminen on toki mahdollista. Tällöin olisi enemmänkin katsottava kritiikin luonnetta eikä kritiikin olemassaoloa. Esimerkiksi onko tappouhkailuja, hakkaamista ja vastaavaa kuvioissa. ; Muutoin käy niin että kritiikin olemassaolo määrittyy vainoksi ja tämä oma epämukavuus - joka todennäköisesti on enemmänkin perimmiltään pikkumaisuutta ja omaa ohutnahkaisuutta ja kritiikinsietokykyä - sekoittuu vainoamiseksi. Ja tämänlaisessa tilanteessa ihmiset juuri rakentavat tabuja joissa haetaan kritiikittömyyttä ja konformistisuutta. Silloin sitä kutsutaan tiettyjä mielipiteitä lähtökohtaisesti kohtuuttomiksi. Ja torjuvat niiden olemassaolon oikeutuksen riitelyn sijaan ohittamalla. Kuten vaikkapa kutsumalla niitä vaikkapa "spämmiksi" silloinkin kun niissä on ns. argumentatiivista sisältöä.

Kuitenkin.

Palatakseni tuosta rantista takaisin, voidaan huomata että kenties asenneilmapiiri on tältä osin muuttumassa. Että joku jossain yrittää muutakin kuin keksiä uusia olkiukkoja siitä miten "ne" ovat taas "kamalia, militantteja ja väärässä". Uusateisteja varmasti ärsyttääkin se, että kun he kannattavat periaatteessa evidentialismia ja tiedettä ja muutekin korostavat sitä että ei ole väliä mitä ajattelet kunhan perustelet sen hyvin. Jossa hyvin perustelu on sitten määritelty vähintään jollain tasolla. Joka tarkoittaa sitä että "ei ole väliä mitä mieltä olet, ei millä sanavalinnoilla tai miten kohteliaasti ilmaiset sen, kunhan ajattelet hyvin". Uusateisteja kuitenkin moititaan usein juuri siitä että mitä mieltä he ovat mistäkin asioista. Ja heistä lienee ikävää kuulla siitä miten heidän pitäisi ajatella mistäkin asiasta kun se tulee sellaisilta ihmisiltä jotka ilmiselvästi eivät osaa sitä miten ajatella.

Seli seli

Ylioppilaslehdessä oli kolumni humanistilta. Sen perushenkenä oli varsin klassinen ajatus siitä että luonnontiedesuuntautuneet tiedemiehet ovat ylimielisiä. Esimerkiksi Esko Valtaojasta, jota hän tituleeraa "tiedepaaviksi" hän sanoo "hän ymmärtää kaikkien muiden kannat ja suo relativismin ja suhteellisuuden itselleen, mutta ei muille." ja sitten toisaalta hän sanoo "Kosmologi Syksy Räsänen voi sanoa, että ”olemassaolollamme ei ole kosmista tarkoitusta, teoillamme on vain se merkitys, minkä niille annamme, ja olemme vastuussa niistä vain toisillemme” ilman, että hän kuulostaa jääkaappimagneetilta."

Kykenen jossain määrin ymmärtämään Reineskosken idean. Esimerkiksi uusateistien kohdalla olen enemmän kuin hieman huvittunut Sam Harrisin viime päivien toiminnasta. Harris joutui eräiden lausuntojensa vuoksi feministien hampaisiin. Ja hänen ainut tapansa ratkaista asia on se, että kun hän on kuopassa hän alkoi kaivamaan syvemmälle. Hänen nonpoligynsä piti sisällään samoja asenneongelmia joista häntä syytettiin. Ilmeisesti hän päätteli niin että "se ei ole asennevikaista jos se on fakta".

Mutta itse viesti pitää sisällään sen syvemmän ongelman. Nimittäin sen, että kirjoittaja pelaa kaksilla korteilla. Olen itse asiassa huvittunut siitä miten sitä ollaan tuplavaikeuksissa aina. "Viimeistään silloin, kun tiedemiesselittäjä joutuu puolustautumaan, se heittäytyy marttyyriksi. Siitä huolimatta, että kaikki tieteellinen tieto puoltaa ihmisen roolia ilmaston lämpenemisessä, useimmat ilmastotutkijat kieltäytyvät keskustelemasta kriitikkojensa kanssa julkisesti. Ilmastonmuutoksen kieltäjät saavat edelleen larpata kriittistä tiedettä ja puheenvuoron, koska tiedemiesselittäjää ei huvita enää leikkiä. Miksi?" Enkä tässä viittaa nyt siihen miten turhauttavaa on esimerkiksi siinä että kreationistit toistavat vuosikymmenestä toiseen täsmälleen samoja virheitä. Tai miten psykologia näyttää että ihmiset suojelevat maailmankuvaansa käsienheilutteluin niin että keskustelu muuttuu inttämiseksi, eli joksikin joka on hedelmällisin ohittaa. Vaan siihen että tässä vaaditaan keskustelua. Nimittäin mitä käy jos keskusteluun osallistuu? "Julkiseen sananvaihtoon Valtaoja alentuu lähinnä uskonnon kanssa. Papin kanssa kirjoitettu kirja Tiedän uskovani, uskon tietäväni on tieteellisen miesselittäjän tunnustus: hän ymmärtää kaikkien muiden kannat ja suo relativismin ja suhteellisuuden itselleen, mutta ei muille." Jos ei puhu, on kauhea ihminen. Jos puhuu niin "Kirjailija Rebecca Solnitin nimeämä ”mansplaining” tarkoittaa leimallisen maskuliinista tapaa muuttaa kaikki keskustelut monologeiksi ja alentuvasti selittää, mistä asioissa on kyse." Ei ole väliä jos on osaava vai ei. Sillä jos osaa suo relativismin ja suhteellisuuden itselleen eikä muille.

Humanistit pelaavat kaksilla korteilla. He sallivat erilaiset maailmankuvat, kunhan ne ovat humanistien hyväksynnän saamia. Maailmankuville pitää nykyään saada humanistien hyväksyntä. Tässä kohden mielenkiintoista onkin, että jos tiedemiehet ovat omineet faktat, niin humanistit ovat omineet hyväksyttävän maailmankuvan. Jos tästä poikkeaa, niin saa päälleen termejä kuten "tiedepaavi", "jääkaappimagneetti", "ylimielinen", joku joka "manspleinaa" ja on muuten vain sellainen josta sanotaan että "Töykeimmillään ja räikeimmillään hän on alentuessaan yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi." Kenties vastaus siihen miksi skientistit ovat vihaisia, miksi skientistit kohtelevat humanisteja ärsyyntyneesti ja nenäkkäästi johtuukin siitä että humanistit ovat kyllä tunkemassa uskonnon kanssa luonnontieteen alueelle, mutta uskonto ja maailmankuva on suojattu erikoisella kaksoisstandardilla. Sellaisella jossa skientistin on velvollisuus kertoa mielipiteensä jotta hänet voidaan haukkua ja solvata ihmisenä joksikin algoritmiksi. On vaikeaa kuvata maailmankuvaansa jos oman mielipiteen ääneensanominen on merkitty maskuliiniseksi vallankäytöksi,.

Kenties juuri tuo mainittu Valtaojan ja Pihkalan välinen keskustelukirja onkin tästä hyvä esimerkki. Sillä siinä on pappi ja tiedemies. Molemmat keskustelevat melko samantyyliseen sävyyn ja esittävät suunnilleen samanlaatuisia kannanottoja maailmasta. Kuitenkin kun mietitään miten ihmiset suhtautuvat tähän, korostetaan usein sitä että tiede ei voi selittää kaikkea. Josta päätellään non sequitur siitä että Valtaojan tulee olla vääremmässä kuin Pihkalan. Ja päätellään myös että pappi on keskusteleva ja avoin ja relativistinen esittäessään kannanottoja siitä miten ihminen, luonto, maailma ja yhteiskunta makaa. Kun taas jos Valtaoja tekee saman, se on järkyttävää munapäistä näsäviisastelua jonka tekee ihminen joka ei vaan osaa. Kenties ihmisille pitäisi tietää että se että luonnontieteet eivät täytä loogisen positivismin ehtoja ei ole ongelma tieteelle. Ja että humanistiset tieteet eivät ole näitä tietämisen esteitä suinkaan ylittäneet. Ja että relativisti harvoin on nöyrä, koska intressit ja valtapelit kuuluvat Derridankin ystävien mielestä siihen jota ei voi välttää. Eivät edes humanistit.

Luulen että ongelmana onkin se, että tiedemies tietää että hänen näkemyksensä on koherentti luonnotieteen kanssa. Ja monet muut asiat eivät. Kun pappi puhuu luonnontieteestä ja puhuu maailmankuvastaan, häntä ei syytetä mistään. Ei vaikka hänen perustelunsa olisivat heikommin argumentoituja kuin tiedemiehellä ja faktansa retuperällä. (Heidän kohdallaan pahinta näyttääkin olevan näiden faktojen korjaaminen, vaikka nämä olisivat kuinka luonnontieteen alueelle pomppivia.) Väitän että Valtaoja kuten Räsänenkin tietävät objektiivisuuden rajat. Väitän että valtaosalle skeptikoista ja skientisteistä on ilmselvää että he lähinnä puhuvat konsepteista jotka ovat nykyään tarpeellisia luonnontieteenteossa ja pitävät muita todistustaakan alaisina jotta he itse ottasisivat ne vakavasti. - Tämä lienee selvää jopa aivan alimmalla suomi24 -tasolla.
1: Humanisti toki myös tietää tämän. Mutta harva ymmärtää sen samoin kuin "skientistit" ; heidän on vaikeaa ymmärtää että tämä ei ole sitä mitä humanistit tekevät. Eli hanki dogmeja ja ehdottomuuksia jotka ovat syvää absoluuttia totuutta josta ei suostuta joustamaan koska maailmankuva on se syvin kunnioituksenaihe. Todistuksen taakka -kohta on muistutus erehtymisen mahdollisuudesta. Falsifioituvuudesta. Se, että tämä olisi teoriassa mahdollista mutta humanistit eivät onnistu onkin se joka eniten ärsyttää. Sillä Räsäsessä ärsyttää "ihmistä korkeamman merkityksen puute" -mielipide, eikä se mitä mieltä hän on fysiikasta. Tätä ei vain haluta tunnustaa, koska humanisti pelaa aina tekopeliä jossa hän itse on avomielinen. Siksi erimielisiä, niitä joiden maailmankuva ei saa humanistin "approved" -leimaa, pitää halveerata ja haukkua kolumneissa hassuilla lisänimillä jotka iskevät skientismiin eikä siihen että heillä on ikäviä mielipiteitä. Oikea syy ei ole se mikä sanotaan ääneen.

Tämän konseptin sisäistäminen näyttää sen sijaan olevan vaikeaa yliopistoon päässeille humanistineropateille jotka kutsuvat erikoisalueekseen sen että he ymmärtävät ihmistä ja ihmisyyttä. Tämä hämmästyttää. Siis se, että kaiken maailman jääkaappimagneetit tietävät oman roolinsa nöyremmin ja avoimemmin kuin tiedon epätäydellisyyttä ja ihmisläheisyyttä opettavat kaikkitietävät intellektuellit jotka paitsi saavat kommentoida universumin synnystä sielun olemassaoloon, niin myös tietävät mikä on ja ei ole yleisinhimillistä ja Totta.

Uskovaisten hyppiminen on ihanan lempeää ja humaania kanssakäymistä. Heidän kanssaan on ikään kuin velvollista keskustella koska heidän asiansa ja näkemyksensä ovat niin tärkeitä että ne on lyöty "yleisinhimillisiksi". Jos tästä ei ole samanmielinen on velvollinen sanomaan asian ääneen, mutta samalla humansti lyö lehteen kuvan siitä että tämäntyyppinen hahmo olisi jotenkin vähemmän ihminen. Ja siitä tuo koko ylioppilaslehden kolumnissa oli kyse.
1: Voisin olla asiaton ja sanoa että tämä on estrogeenipäissä tehtyä nalkuttamista jota naikkoset tekevät koska heistä on tärkeää valittaa jos he pahastuvat kun joku on erimielinen eivätkä tee kuten pirttihirmu kaulimineen tekee. Ja se olisikin asiatonta. Tosin se olisi argumentatiiviselta rakenteeltaan täsmälleen samanlaista sukupuolistereotypisoivaa ja halveeraavaa kieltä kuin "mansplaining".

Ja tämän jälkeen jos joku pahastuu puolella tavullakaan, humanisti sanoo että kunnon skientistillä ei ole tunteita ja menee pahastumaan kaltaistensa joukkoon. Ihmettelemään miten röyhkeitä ne ovat ne skientistit. Jotka eivät joko keskustele tai keskustelevat. Eli kummassakin tapauksessa tekevät jotain aivan järkyttävää. Eli eivät tunnusta humanistien ylivaltaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

---

Onneksi olen naturalistisesti painottunut filosofi, joten en ole luonnontieteiden rajoittama. Minun kauniissa historiallisessa maailmankuvassani kaikki minulle vittuilevien sekundantit voivat ottaa yhteyttä minun sekundantteihini ja sitten he voivat aivan rauhassa joku aamu kattaa aamiaisen yhdelle. (Ihan sen takia että saa syödä minun puolestani yksinään.)

kuoleman rätistä (the fine game of nil)

Joku (muukin kuin minä) kenties muistaa Jolkkosen kannanoton siitä mikä olisi ateismin johdonmukainen lopputulos. "vanhat ateistit olivat epäuskossaan johdonmukaisia. He veivät projektin loppuun saakka. He korostivat elämän sattumanvaraisuutta ja traagisuutta. Elämä näytti heistä enemmänkin rangaistukselta kuin lahjalta. Moraaliselta katsannoltaan he olivat lähinnä antihumanisteja. He ymmärsivät, että jos maailman olemassaolo on sattuma, silloin näyttää epäjohdonmukaiselta puhua elämän tarkoituksen, kaikille yhteisen moraalilain tai ehdottoman ihmisarvon kaltaisista asioista." Argumentti on hyvin erikoinen. Sillä siinä on kaivettavissa hyvä huomio. Uusateistit eivät oikeasti ole mitään "taistelevia ateisteja". Sitä ei tue uusateistejen oma ideologia, eikä tukea tähän löydy sosiologisellakaan tarkastelulla. Jolkkosen huomion pitäisikin keskittyä siihen että jos ateistit olisivat todella militantteja, niin miksi ihmeessä pitäisi ottaa kantaa onnellisuuskysymykseen ja antihumanismiin? Jolkkonen itse asiassa lipsautti tässä ilmoille jotain joka on jännittävää.

Jos uusateistit olisivat taistelevia, niin antihumanistinen aggressiivisuus olisi juuri se luonteva lopputulos. Olisi hyvä korostaa ikävää elämää. Jolkkonen kuitenkin tiedostaa jollain tavalla että ateistit eivät nykyään olekaan oikeasti taistelevia, vaan heissä vikana on onnellisuus ja se että he ovat humanisteja. Eli jotain johon "taistelu" sopii aika huonosti.

Loppuosio tästä blogauksesta onkin sitten omistettu "johdonmukaisuuden" ajatukselle.

Otetaan esimerkiksi Dawkins. Dawkinsilla on suhde kuolevaisuuteen ja hautajaisiin. Dawkins on nimittäin ottanut kantaa kuolevaisuuteen ja boostailee "Unweaving the Rainbow" -kirjaansa painamaansa hautajaispuhetta monessa paikassa. Dawkins viittaa siihen omilla sivuillaan. Hän viittasi siihen "the independentin" kyselyartikkelissa. Oleellinen voidaan tiivistää pitkään sitaattiin joka on alla.

"We are going to die, and that makes us the lucky ones. Most people are never going to die because they are never going to be born. The potential people who could have been here in my place but who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Arabia. Certainly those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton. We know this because the set of possible people allowed by our DNA so massively exceeds the set of actual people. In the teeth of these stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here.We privileged few, who won the lottery of birth against all odds, how dare we whine at our inevitable return to that prior state from which the vast majority have never stirred?"

Asian toistuminen vihjaa että tämä on hyvin tärkeä. Ja se onkin. Se nimittäin selittää sitä miten bussimainoksiin pitää laittaa se osa jossa sanotaan loukkaavasti että "now stop worrying and enjoy your life". Ja kyseessä ei ole johdonmukaisuuden puute. "Philosophical disquisitions" -blogissa tehtiin argumenttianalyysi tästä puheesta. Huomio oli mielenkiintoinen. Kyseessä on aivan normaali deduktiivinen päätelmä jossa premisseistä seuraa johtopäätös. Premisseistä voi kenties olla erimielinen mutta ne ovat kuitenkin perusteltavissa, niiden hyväksyminen ei ole tyhmää. Eli toisin sanoen ajatus on nimenomaan johdonmukainen sanan täydessä intellektuellissa merkityksessä. Muotoilen esitetyn argumenttianalyysin ydinmehun suomeksi.

On lottovoitto syntyä [Suomeen].
P1: Jos me olemme onnekkaita jo sillä että olemme elossa, ei meidän pitäisi olla järkyttyneitä siitä että me tulemme kuolemaan.
P2: Me olemme onnekkaita kun olemme elossa.
J: Meidän ei tule olla järkyttyneitä siitä että tulemme kuolemaan.

Argumentti on siitä perusteltu että elossaolemisemme ei ole ilmiselvyys. Todennäköisyys yksin sille että juuri se siittiö on hedelmöittänyt juuri sen munasolun kuin on infinitesimaalinen. Olemme kaikki siemensyöksyloton voittajia. Ja tätä edeltää vastaavien tapahtumien evoluutiohistoria. Toistuva iteratiivinen sattuma tuottaa infinitesimaalisia epätodennäköisyyksiä kuin itsestään. Joten olemme onnekkaita siinä mielessä että se on epätodennäköistä. Toisaalta se korostaa sitä että jos kuolema on järkytys niin se johtuu yleensä siitä että elämässä on jotain sellaisia asioita jotka ovat niin mukavia että olemme järkyttyneitä siitä että voimme menettää ne. Että nämä asiat eivät olekaan pysyviä ja ikuisia. Tässä mielessä olemme voittaneet nimenomaan lottovoiton. Epätodennäköisyyden lisäksi elämässä on voiton tunnelma. Tämä itse asiassa vihjaa että eksistentiaaliset valittajat ovat ymmärtäneet kuolevansa mutta he eivät ole ymmärtäneet elävänsä.

"Philosophical Disquisitions" -blogi liittääkin Dawkinsin johonkin ihan muuhun kuin valistusajan ranskan vallankumouksen giljotiinimeininkiin. Jolkkonen ei näytä tiedostavan uusateismin äärimmäisen vahvaa epikurolaista pohjasävyä. Tämä on ällistyttävää koska Epikuros on hyvin tavallista filosofian yleistietoa. Ja lisäksi häntä on usein jopa pidetty ateistina - tosiasiassa Epikuros oli nykyajan ihmisen silmiin enemmän deisti kuin ateisti. Mutta koska hänkin korosti sitä että jumalat eivät vaikuta ihmisten elämään ja ihmisen ei pidä välittää kuolemasta koska ihminen ei koe omaa kuolemaansa, hänen ajatuksensa ovat kuitenkin hyvin helposti sovitettavissa siihen että jumalat paitsi eivät vaikuta ihmisten elämään niin eivät myöskään ole olemassa. (Monesti merkitys syntyykin siitä mitä Jumalat tekevät ihmisille ja lupaavat ihmisen sieluksi kutsutulle tietoisuudelle kuoleman jälkeiseksi kohtaloksi. Joten ei vaikuttavan ja ei olevan Jumalan ero on ihmisen kokemuksellisuuden kannalta helposti aika mitätön.)

Uskallankin sanoa että Jolkkosen kannattaisi tutustua uusateisteihin koska sitä kautta voidaan selkeästi huomata että kenties Jolkkonen ei saa argumentatiivista "läskiä leikattua" ihan sen takia että hän ei ole tutustunut uusateisteihin eikä siksi ymmärrä miten näillä argumenteilla on tarjota syviä haasteita teistisyyteen itsestäänselvyyksiksi uponneille näkemyksille. Luultavasti Jolkkosen ongelma onkin se, että nämä itsestäänselvyydet ovat hänelle itselleen niin hegemonisia diskursseja että hän ei näe että niitä edes voitaisiin kyseenalaistaa. (Hegemoninen diskurssi on by definition juuri tätä. Omia maailmankuvan lähtökohtia pidetään erehtymättöminä eikä niiden vaihtoehtoa pidetä enää lainkaan mahdollisena.) Joten näihin kohdistuva kritiikki ei lähtökohtaisesti tunnu siltä että ne voisivat leikata läskiä, poistaa huonoja teistien argumentteja repertuaarista. Mutta yleensä juuri tämänlaiset argumentit ovat niitä väkeviä, tehokkaita ja tärkeitä. Sillä muutoinhan sitä korjaillaan joko trivialiteetteja tai "jonkun muun väärää uskontoa". Eikä Jolkkonen tai kukaan muukaan hänen laillaan ajatteleva pääse leikkaamaan läskiä siitä kaikista olennaisimmasta ja opettavaisimmasta kohdasta. Omasta päästään. (Läskipäästään.) Ja tämä sitten innostaa häntä lausumaan höpöjä jotka lähinnä paljastavat hänen argumenttianalyysikyvyttömyytensä tai kritisoimansa aiheen tuntemisen syvän heikkouden.

Tai sitten hän oikeasti tietää ja tässä toteutuu lähinnä Adornon huomio siitä keitä uskovaiset vihaavat eniten. Onnellista syntistä. Siis sellaista "syntistä" joka ei muutu onnettomaksi. Olen huomannut että ainut tapa saada mitään sympatiaa aktiivisemmalta teistiltä on se, että ryhtyy korostamaan jotain "skeptikon tragediaa". Jota Linkola on kuvannut seuraavalla tavalla "Edelleen minulla on tämä skeptikon tragedia. Haluaisin olla uskovainen, mutten voi." Kun selittää että usko olisi onnellisuuden vaatimus ja kyynelehtii että ei voi uskoa niin sitten on hyvä ja järkevä ateisti. Vasta kun kyynistyy kuoleman edessä ja muuttuu paskiaisnihilistiksi on ateisti joka miellyttää uskovaista. Onnellinen ateisti tai uskonnoton taas on järkytys ja sellainen on jotain josta on pakko luoda viholliskuva. (Koska hän on onnellinen apostaatikko, onnellinen syntinen. Joku joka tekee syntiä, ei pidä tätä väärintekona eikä saa rangaistusta ja elämänpilaamista tästä jo tämänpuoleisessa.) Heitä vastaan on pakko heittää "militantti" ja "taisteleva" -etuliitteitä. Pakko pitää heitä lähtökohtaisesti typerinä, jonain jotka eivät ole voineet viedä ajatuksiaan johdonmukaiseen päätökseensä. Jokin syy on oltava, sillä kun hegemonisia diskursseja kyseenalaistava ensivaikutelma johtaa siihen että ihmistä vihataan, syyt keksitään myöhemmin.

---

Otsikko on anagrammi lauseesta "elämän tarkoitus" (suluissa oleva englanninkielinen osa anagrammi englanninkielen lauseesta "the meaning of life").