Bullshit tolerance

Esko Valtaoja on varmasti "yksi suomen (epä)virallisista älyköistä". Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska hän on koulutukseltaan tähtitieteilijä eikä filosofi. Hän onkin käytännössä joku jonka näkemyksiä kaivataan yleisfilosofisiin aiheisiin. Kun käsitellään esimerkiksi ihmisyyttä, uskontoa, tulevaisuutta ja biologiaa käsitteleviä aiheita, Valtaojan kantaa tupataan kysyä mielipide. Samoin hän on näkynyt viime aikoina voimakkaasti eutanasia puoltavista kannanotoistaan.

Nämä eivät pääosin ole hänen asiantuntijuusaiheitaan tai ovat siihen vain löyhästi liitoksissa. Häneltä siis kysytään kannanottoja joihin hän ei ole ekspertti.

Tämä ei tietysti tietyllä tavalla ihmetytä koska Valtaoja on hyvä kahdella tavalla (a) hänellä on akateeminen harjaantunut mieli ja (b) hän osaa esittää asioita yksinkertaisesti ja arki -ihmisten ymmärrettävästi (c) hän on persoonana hyvinkin lempeä. - Ja kuitenkin samalla ei voi olla pohtimatta että miksi Helsingin Yliopisto tuottaa esimerkiksi maailmantason filosofian, logiikan jne. tutkijoita, mutta heitä ei saada lausumaan kantojaan televisioon.

Osasyynä on tietysti sekin, että nykyään tarvitaan monenlaisia mielipiteitä. Ja skeptinen suhtautuminen ei ole humanistien puolella kovin yleistä. Filosofia taas on melkoisen "humanistista pehmoilua" yliopistossakin. Kun keskustelin tänään aiheesta ryhmässä jossa oli suomalaisia ja saksalaisia enemmän tai vähemmän rationaalisia olentoja joilla kaikilla oli enemmän tai vähemmän yliopistotaustaa (ja miekkailutaustaa), päädyimme pienen vääntämisen jälkeen sellaiseen suhteellisen yksimieliseen tulokseen että Valtaojan suosioon onkin yhtenä pääsyynä se, että "kovien luonnontieteiden" puolelta tulleena hänellä on "zero bullshit tolerance". "Pehmeiden tieteiden" puolella taas ollaan hyvinkin sallivia tässä rintamassa. "Humanistit antavat yleisesti armoa paljon enemmän kuin luonnontieteilijät". - Valtaojaa tarvitaan aina nimenomaan vastavoimaksi jollekulle joka on "humanistisempi".

Tämä näkemys on mielenkiintoinen siltä kannalta että esimerkiksi itse katson olevani filosofi ja tätä kautta hyvinkin "pehmeällä puolella". Kaikesta skeptisyydestäni, luonnontiedekeskeisyydestäni, empiirisyyden arvostamisesta ja muusta vastaavasta huolimatta olen kuitenkin yllättävän vääränlainen ollakseni "kunnon piinkova skientisti". En kuitenkaan katso kuuluvani tähän luokkaan yksin. Samaan luokkaan kuuluu selkeästi Arno Kotro. Hän kirjoitti koulutukseen (humanistiselle puolelle argumentoivan) tekstin "koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen." Siinä hän nostaa esille sen, että filosofiaa käsitellään hyvinkin omituisesti koulussa. "filosofian opetuksen painotuksia voisi tarkistaa. Historialliset anekdootit Zenonin paradoksien tapaan ovat kyllä hauskoja - juoksija ei koskaan saa kilpikonnaa kiinni ja niin edelleen -, mutta pahimmillaan koulufilosofiasta voi saada sen kuvan, että filosofia tarkoittaa terveen järjen hylkäämistä, vaikka sen päinvastoin tulisi johtaa järjenkäytön terävöittämiseen."

Kotron teksti aikaansai jonkin verran vastakannanottoja. Itse kohtasin lausuman jossa filosofiaa arvostettiin juuri tämänlaisessa muodossa koska se edustaisi "kysyvää ja ihmettelevää asennetta". Se, että Zenonin paradoksin ratkaisujen logiikkaa ei selitetä vaikka ne tunnetaankin. Tämän auki jätämisen nähdään olevan  arvokasta koska siinä ei ongelmaa riitetä konkreettisen asian selvittämiseen joka taas avaa oven mysteerisyyden hyväksymiselle. Tämän taas nähtiin opettavan että filosfofia ei ole ongelmanratkaisua vaan tärkeiden kysymysten etsintää.

Kuitenkin tosiasiassa tämä ei käytännössä johda mihinkään nöyrään asenteeseen vaan johonkin muuhun. Tässä puolustuksessa jonka laitoin esille kuvataan filosofian eräs ihanne. Kotron käytännön moite taitaa kuitenkin johtua pääasiassa siitä että tätä ihannetta ei toteuteta käytännön opetustoimessa. Kun moittii käytäntöä, sitä puolustetaan ideologialla ja väitetään että nämä olisivat yhtenevät. Ongelma on siinä että ne eivät ole, joten koko ideaalin esillenostaminen on asian siirtämistä toiseen aiheeseen eli ns. red herring. (Ja tämän tajuamiseen vaaditaan sitä Kotron argumentaatiotaitoa jota nykyfilosofiassa ei opeteta. Ilmeisesti tämä inkompetenssi on tarttuvaa.)

Käytännössä filosofiassa opetetaan perinteitä. Ja näitä opetetaan hyvin omituisella tavalla.
1: Esimerkiksi kun itse kävin lukiofilosofian Humesta opittiin induktion ongelma, mutta ei sen taustaperusteluja ja sen seurauksia. (Elinkin itse asiassa mielenkiintoisessa epävarmuudessa kun minuun vetosi voimakkaasti ajatus että syy-seuraussuhde olisi sama kuin roska.) Filosofia näyttäytyy tietämisen sijasta epätiedon lisäämisenä. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että tiedekritiikit tuntuvat iskevän aina juuri luonnontieteeseen (kuten induktioon). Mutta sitten niissä samoissa kirjoissa on kuitenkin Platonin ideamaailman ja Descartesin mieli-aine -dualismin kaltaisia konsepteja joiden kritiikkiä sitten ei kyseisissä kirjoissa esitetä. Ne ovat vain opeteltavien asioiden listoissa joita sitten tentitään kokeessa. En varmasti ole ainut jonka mielestä tämä tarkoittaa sitä että Platonin ideamaailma ja mielen sielullisuus olisi perustelullisesti vahvemmalla pohjalla kuin luonnontieteellinen ja kokellinen ajattelu.
2: Tämänkaltainen omituisuus ei jää kouluun. Itse asiassa se näkyy erityisen hyvin perustelutasollaan ratkaisukielteisessä postmodernismissa. Siellä kaikki nähdään puutteellisena päättelynä ja maailmankuvasidonnaisina konventioina. Tämä ei ole johtanut kasvaneeseen huuhaakriittisyyteen, vaan yleisesti ottaen se on johtanut siihen että huuhaata siedetään. Tämä tarkoittaa sitä että avointen kysymysten sijasta sallitaan nimenomaan sitä että ongelmia kutsutaan ratkaistuksi hyvinkin löyhästi. Kriittisyyden sijasta onkin siksi tullut esille se, että saa väittää kaikenlaista ilman kovinkaan suurta perustelutaakkaa.
3: Malliesimerkki tästä löytyy postmodernismin lisäksi esimerkiksi uskontoon liittyvässä filosofiassa ; Itse otan agnostikkona aiheeseen mysteerisen kannan. Mutta kun katsotaan, ei ole vaikeaa huomata että humanistit sallivat uskonnollisen perustelun jossa mysteeri tulkitaan samaksi kuin "lupa uskoa Jumalaan". Itse  asiassa mysteerikortti onkin uskovaisten vakiomateriaalia. Heille se, että ei tiedetä tarkoittaa että tiedetään että takana on Jumala. Ei siksi että tiedettäisiin vaan koska mysteeri määritellään Jumalaksi.

Voinkin sanoa aivan suoraan että nykymuodossaan koulufilosofia opettaakin vain postmodernistishenkistä filosofiaa. Tämä on sinänsä omituista koska filosofiassa on esimerkiksi analyyttisen filosofian puoli joka suhtautuu asioihin hyvin eri tavalla. Näin ollen onkin rakentunut maailma jossa esimerkiksi Humen induktion ongelma on todiste luonnontieteen rajallisuudesta, ja tämä on luonnontiedekritiikkiä ja tätä käytetään irtautumaan luonnontieteellisestä maailmankuvasta keskustelussa. Samanaikaisesti kuitenkin väitetään muualla heikommin perustein kaikenlaista muuta. Tämä tarkoittaakin sitä että Valtaojan ja Kotron kaltaisille ihmisille on tarvetta. Sillä pohjimmiltaan voidakasenne vedota tietämättömyyteen ja mysteerisyyteen, meidän on tiedettävä jossain määrin tietämisen rajat jotta voimme sanoa että "tuossa on raja, tuon yli ei mennä".

Samalla koulufilosofia muotoutuu ikään kuin vahingossa joksikin jossa opiskellaan pääasiassa perinteitä jotta osattaisiin tehdä postmodernin maailman tapaan kannanottoja rakentamalla referenssejä. Postmodernismissa sivistystä ja filosofin viisautta kun ei enää näytetä "bullshitdetektorin tarkkuudella" vaan sillä että väitetään ihan mitä tahansa erilaisia asioita ja osataan vain viitata henkilöön. Kun joku on sanonut jotain ja tähän osataan vetää referenssi, se on miltei sama kuin oikeassaoleminen. (Koska epistemologiavastaisuudessa muu itse asiassa kielletään mahdollisuutenakin.) Näin ollen käytännössä filosofiassa ensin opitaan että pitäisi olla avomielinen ja ajatella kriittisesti ja itse. Ja sitten opetellaan ulkolukuna perinteitä, nimiä ja väitteitä. Ja tässä ulkoluvussa onnistumista sitten pidetään avomielisyydessä onnistumisena. ; Lopputulos on se että bullshit tolerancea kasvatetaan noin yleisesti, mutta samalla muistetaan kasvattaa ihmisissä sietokyvyn alenemista tieteen kohdalla ; Tiedekriittisyyttä kasvatetaan samalla voimakkaasti.

Tätä puolta, kuten Kotro huomauttaa, ei huuhaakriittisyyttä opeteta koulufilosofiassa oikeastaan ollenkaan. Mutta jos tämän asian nostaa esille, korostetaan ihannetta. Itse asiassa jo se, että ihminen selittää että koulufilosofiassa ei tarvitse opettaa analyyttisyyttä, argumentaatiota ja epistemologisia ratkaisuhakuisia asioita (vaikka sitä ei opeteta missään muuallakaan) koska filosofian tarkoitus on kysyä eikä vastata, niin tässä itse asiassa tehdään filosofinen oikeaoppisuuskannanotto jossa ei suinkaan sallita erilaisia vaihtoehtoja ja esitetä kysymyksiä. Vaan nimenomaan esitetään statement jossa on itse asiassa implisiittisesti kielletty yksi näkökulma ja sen esittäminen. Filosofia on määritelty hyvin rajallisen ideologisen filosofiakuvan mukaan. ; Kun Kotro huomauttaa että filosofia ei opeta huuhaakriittisyyttä, postmodernisti -ihmiset alkavat itkemään siitä että filosofian pitää opettaa muuta. Kotro ei kuitenkaan ole kieltämässä kysymispohjaista filosofiaa missään, vaan esittämässä että tämäkin näkökulma on osa filosofiaa ja osaamisen arvoista. Omasta avomielisyydestään varman ja tästä mielikuvastaan kiihottuneen postmodernistin on tietysti vaikeaa huomata tätä koska heistä rajoittamisessa ei ole kysymys ei ole sensuurista vaan avoimuudesta, kun se tehdään "oman postmodernin kuplan puolesta".

Arvoisan Filosofian Mestarin Patsaan Painoarvo.

Siinä missä minä tutustun Kotroon ja "Helsingin Sanomiin", on Edmund tutustunut "Niin&Näin" lehdessä olevaan samaan aiheeseen. Hän nostaa esiin yhden hyvin keskeisen näkökulman siitä, mitä filosofia on. Tosin hän lähestyy sitä siten miten sitä kouluaineena olisi hyvä opettaa.

"Niin&Näin" sisältää Mikko Kuhan, joka on ollut sitä mieltä että nuoria olisi hyvä kouluttaa ilman historian painolastia. Olisi lähestyttävä ongelmakeskeisesti, ja että filosofiassa pitäisi opettaa kriittistä ajattelua. Tältä osin lausunto muistuttaa kovasti Kotron mielipidettä.

Edmund on tästä erimielinen. Hän korostaa sitä että filosofia on koulun ulkopuolella esimerkiksi yliopistoaine. Hänestä filosofia ei ole omien näkemysten puolesta argumentointi, vaan "todellisten filosofejen" ajatuksia tulisi käsitellä. Eli filosofiassa opetellaan paljon filosofian historiaa ja sen perinteitä, ja sitä miten ajatukset ovat muokkaantuneet aikaisemmista aikojen saatossa. Näin filosofi voi esimerkiksi tutkia ja löytää ennen julkisesti huomaamatta jääneitä yksityiskohtia jonkun kuuluisan filosofin ajattelusta. Tässä näkemyksessä perinne on mukana vahvasti. Tämä voi näyttää henkilönpalvonnalta, mutta ei ole väistämättä läpeensä huono asia. Edmund tiivistää tämän erinomaisesti : "Henkilön palvonta filosofiassa mahdollistaa "omat ajatukset", sillä filosofian historia voidaan esittää kriittisen ajattelun historiana, jossa jokainen kivi on käännetty monta kertaa ympäri. Filosofian historia on johdatus kriittiseen ajatteluun, joka ei pysähdy edes nykypäivään."

En voi olla muuta kuin yhtä mieltä tästä, koska esimerkiksi biologianopettaja joka opettaa yliopiston oppisisältöön valmistaen toimii olennaisesti oikein. Jokaisessa muussa aineessa on elementtejä tämänlaisesta ajattelusta, joten se selvästi on hyvin olennainen filosofiankin kohdalla. Jos vertaan tätä tekemällä analogian tieteensosiologiaan, Edmundin näkemys muistuttaa kovasti "perustutkimuksen" korostamista. Nykyään ajatellaan helposti ekstreemisti vain uusien juttujen kehittelijöitä, jolloin filosofian mestarit näkyisivät eräällä tavalla vain kilpailukohteina. He ovat luoneet uusia "paradigmoja".

Kouluaineet kuitenkin yleensä ottaen muutenkin opettavat normitiedettä. Järjestys on se, että ensin uusi paradigma valtaa oppineiden piirit, ja vasta sen jälkeen se painetaan kirjoihin.

Tälle vastavoimaksi haluaisin kuitenkin antaa Paul Feyerabendin. Hänestä filosofia ei ollut mitään "talon sisäistä asiaa", vaan kuului kaikille. Hänen ihanteensa oli, että kansalaiset ja normaali ihmiset olisivat aivan itse kyllin valistuneita huolehtiakseen filosofiasta ilman ammattimaisia filosofeja. Tätä kautta tärkeämmäksi voitaisiin nostaa myös filosofian hyöty elämässä. Jolloin "opiskeltaisiin elämää ei koulua varten".
1: Ainakin itselleni filosofia on ensisijassa elämäntapa, vaikka joitan opintoviikkoja onkin tullut aiheesta hommattua yliopistonkin puolelta. Oma ajattelu vaatii kuitenkin tradition tuntemusta jo senkin takia, että filosofian historian aikana on käännetty kiviä ja kivitetty käänteitä. Olisi turhan hidasta "kehittää pyörä uusiksi".

Esimerkiksi itse näkisin filosofiassa hyödylliseksi vaikkapa kurssin, jolla ihmiset osaisivat perusargumentaatiovirheet. Ihan sen takia että ei tule sitten siinä elämässä huijatuksi. Että tunnistaisi perusteettoman ja tunteisiin vetoavan manipulaation katsomalla argumenttirakenteita ja tunnistamalla takana olevan onttouden.

En usko että on yhtä filosofiaa, ja mietin miksi vain yhtä pitäisi opettaakaan. Kai se on se aika- ja resurssipula. Ja ehkä opettajan omat näkemyksetkin.

---

Yläpatsas on Fredrik Pacius, hyvin kuuluisa ja arvostettu säveltäjä. Laitoin kuvan tähän, koska tässä patsaassa on harvinaisen vahvasti tuntu arvovallan rakentamisesta, yleisestä sivistyksestä ja viisaudesta. Kenties pönäkkyyteen asti. Alakuvassa taas on jonkun anonyymin graffititaiteilijan tolpankulmaan laittama sticker.

Koulufilosofiaa ja opettajien korvasyyhyä.

"Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät kärsi tervettä oppia vaan omien himojensa mukaan haalivat itselleen opettajia korvasyyhyynsä."
(2 Tim. 4:3)

Arno Kotro kirjoitti "Helsingin Sanomiin" pääkirjoituksen. Hän nostaa esiin karuja lukuja jotka perustuvat tutkimuksiin. Horoskoopit, homeopatia ja monet muut ovat hyvin hyvin suosittuja. Näin ollen nämä eivät ole mikään "pikkujuttu". Skeptikoita syytetään usein siitä että he puuttuvat tälläisiin asioihin koska ne ovat marginaalia. Kotron kuitekin näyttää että ne ovat hyvin suosittuja. Ja näissä pyörii raha. Ihmisiltä saadaan ihan oikeaa rahaa tarjoamalla heille sellaisia asioita joiden teho on korkeintaan psykosomaattista, jos sitäkään.

Kotron mielestä syynä on se, että koulussa ei opeteta kriittistä ajattelua. Huuhaata ei osata tunnistaa. Koulut kyllä opettavat "luonnontieteellistä tietomassaa ja opetus on sinänsä laadukasta, mutta koulussa pohditaan liian vähän sitä, miksi joitakin väitteitä on syytä pitää perustellumpina kuin toisia." Se jää siis ulkoluvun tasolle. Tätä kautta tietoa opetellaan kuin se olisi auktoritääristä. Nippelimassojen opetus ilman ajattelu ja perustelutapojen opettamista johtaa siihen että kaikki ulkoa opeteltavat faktat ovat samanarvoisia "eikä opiskelijoille kehity kykyä arvioida eri uskomusten totuudenmukaisuutta." Näin horoskooppi ja taikausko joka vaatii pänttäämistä, esimerkiksi tutustumista horoskoopinrakennustaulukoihin joissa on yksityiskohtia, nousevia ja laskevia planeettamerkkejä ja niin edespäin.

Kotro nostaa esiin myös filosofian roolin. Se on koulussa hyvin oudolla tolalla; Zenonin paradoksikin esitetään sellaisessa muodossa että saa kuvan että nopea Akilles ei saavuta koskaan kilpikonnaa. Kotrosta tämä tarkoittaa sitä että "pahimmillaan koulufilosofiasta voi saada sen kuvan, että filosofia tarkoittaa terveen järjen hylkäämistä, vaikka sen päinvastoin tulisi johtaa järjenkäytön terävöittämiseen." Zenonin paradoksissakin olisi mietittävä miten ajattelua voidaan harhaanjohtaa matematiikalla: Tarkasteluajankohta jolla astutaan eteenpäin on aina vain lyhyempi ja lyhyempi eikä se tämän lyhenemän vuoksi salli tarkastelua siinä pisteessä missä Akilles ohittaa kilpikonnan - minkä tämä tekeekin kun juoksee nopeasti verrattuna kilpikonnaan. Koulussa tätä täsmennystä ei tehdä, jolloin jää kuva että filosofia on sellainen joka pystyy selittämään miten nopea ei saa hidasta kiinni. Filosofiasta jää tällöin kuva viistona - jopa mielisairaana - haihatteluna.

Itse myönnän että koulufilosofiasta voi saada tälläisen kuvan. Itse asiassa olin järkyttynyt, kun lukion jälkeen törmäsin siihen mitä filosofia oikeasti tekee. Sain arvosanoiksi kiitettäviä filosofiasta ja silti aine tuntui olevan jossain historian ja uskonnon välimaastossa. Matematiikka ja luonnontieteet yhdistyivät alaan vasta myöhemmin, etten sanoisi liian myöhään. Koulut oli jo käyty ja löydöskin perustui omaan yleiskiinnostukseen vähän kaikesta. - Joka sekin syntyi vasta koulun jälkeen kun faktojen lukeminen ei ollut pakollista : Siihen asti luin kaunokirjallisuutta. Lukioaikana olin nörtti, en skeptikko.

Samaan aikaan Myers miettii sitä, pitäisikö skeptikko -organisaatioiden olla avoimesti ateistisia. Siitä tulee esiin vahvasti se, miten uskonnot pitävät itseään "tieteen ulkopuolisena magisteriana" silloin kun tieteilijät yrittävät käsitellä Jumalaa tieteen välinein. Mutta samanaikaisesti teologit käyttävät mielellään viittauksia vaikkapa aivotutkimuksiin ja lainaavat muutenkin tieteestä elementtejä käyttöönsä, ja tulkitsevat niitä teologisten tulkintojen läpi. Sama asennoituminen on tietysti pseudotieteilijöilläkin. Skeptikot ovat "sulkeutuneita", kun he "jättävät huomiotta äärimmäiset vaihtoehdot". Erimielisyyttä pitää suvaita. mutta skeptikoiden pilkkaaminen on aina oikein.
1: Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksiani. Viihdyn sinällään ihan hyvin ammattihomeopaatikkokaverini kanssa. Hän on ihan kelpo veikko. Kuitenkin vältän tämän aihepiirin keskusteluja hänen kanssaan, koska hänen jutuissaan keskeistä roolia näyttelee oikeaoppisuus. Esimerkiksi kun olimme baarissa, ja mukanamme oli eräs teologi, päädyimme juttelemaan jumaluusasioista. Teologin kanssa saivartelimme useita eri vaihtoehtoja ja ammuimme niitä jonkin verran alaskin. Tämä oli homeopaatikoista tylsää, koska ne olivat turhia vaihtoehtoja. Hän muistutti ja palasi aina yhteen tulkintaan, symboliikasta jossa merkillä on tietty sisältä. Ja puheet palasivat ikuisiin totuuksiin. Hänkin muistutti että skeptikot eivät mieti avomielisesti, vaan vain yhdestä kannasta. Tämä ambivalenttius huvitti minua melko paljon.

Myersistä skeptikoiden valikoimat voivat olla erilaisia, koska paranormaalit väitteet tarjoavat usein jotain potentiaalsiesti testattavia asioita. Sen uskonnoissa on usein historiallisiin tapahtumiin sidottuja tarinoita ihmeistä joita ei voi toistaa, tarinoita joissa on jotain hyvin eitestattavaa ja epäspesifiä, ja joiden väitteet itsessään ovat piilossa tulkintojen ja symbolien takana. Kuitenkin uskonnot ovat näiden väitteiden "pikkuveljiä". Ja skeptikoiden asenne itsessään vaatii kriittistä tarkastelua, jolloin uskovaistenkin väitteet voidaan laittaa saman vaatimuksen kanssa - mitään epäreiluja erikoislupia ei siis jaeta. Näin ollen skeptikot voivat valikoida, jopa sen kautta mikä heitä itseään kiinnostaa ja mihin heillä on ylipäätään aikaa.

Myersin näkymässä on helppo huomata, miten uskonnoissa oleva ajattelutapa ei ole useinkaan skeptistä. Kuitenkin voidaan ajatella Rusen tapaan : Hän kertoo olevansa skeptikko mutta ei ateisti. Hän korostaa sitä Myersinkin mainitsemaa asiaa ; teologia on ontologisia kysymyksiä, kun taas paranormaaleihin ilmiöihin liittyy asioita jotka ovat hyvinkin episteemisiä. Paranormaalissa on tosiasiaväitteitä joita voidaan testata. (Mikä on ainakin minusta pluspiste paranormaaleille väitteille, verrattuna uskonnollisiin esityksiin.)

Rusen lähestymistavasta nousee kysymys : Entä jos kysymys onkin uskovaisten ajattelutavasta, eikä niinkään ateismi/uskonto -kiistasta? Kun palataan takaisin uskontoihin, muistamme että valtaosa filosofian opettajista ovat myös uskonnon opettajia.

Tätä kautta en ihmettele, että humanistinen tulkintatapa filosofiassa korostuu ; Kun filosofia nähdään uskonnon perusluonteen kautta, korostuu tulkitseminen. Sillä se on teologeille tuttua asiaa. Tällöin vaihtoehtojen punnitseminen, suorastaan relativismin asteelle, voi nousta esiin. Ja jos opettaja on tiukasti yhteen tulkintaan ihastunut, silloinkin syntyy helposti "tiedämme Jumalan, minkälaisella voi ollalla -selittämällä saan itselleni vakuuttumisen tunteen." Näin filosofia näkyy helposti olennaisesti eri asiana kuin tiede. (Ja tiedekin näkyy helposti vain kamppailevina maailmankuvina ja valtapelinä, kun tavallaan tehdään projektio, oletetaan kaikkien toimivan samalla tavalla kuin itsen.)

Samaan aikaan selittyy myös se, miten Kotron kaltainen tunnetusti skeptinen opettaja haluaa värittää filosofian kriittisyydeksi. Hänelle filosofian tieteenkaltaisuus korostuu. Uskonnon kaltainen maailmankuvakisa näkyy tällöin huonona tai epäonnistuneena filosofiana. Molemmissa tapauksissa maailmankuva värittää sen, mitä pidetään tärkeänä. (Yes, for me philosophy is bit like the hot lesbian cousin of fencing.)

Minusta filosofiaa on "molemmat". Ja vain toinen näkemys nousee helposti vallitsevaksi, koska opettajat on valikoituneet tietyllä tavalla. Minulla ei sen sijaan ole vastausta siihen "mitä koulussa pitäisi opettaa". Joku sanoo että tiedettä ja totuutta. Ei sillä elämässä kuitenkaan "niin paljoa tee". Miljoonat uskovat homeopatiaan kuolematta. Jos joku onnistuu nyhtämään heiltä rahaa, niin entä sitten? Maksetaanhan kirkollisveroakin. Eikö lottoakaan ole kielletty, vaikka tilastomatematiikka näyttää että se on enimmäkseen tyhmyysverotusta niille jotka ovat huonoja matematiikassa.

Joku voi pitää "oikeaoppisuuden haluamista" kauheana, koska se on epätotta. Jopa fundamentalistit muistuttavat korvasyyhyn riskistä, eli he muistuttavat miten epätotuuksia (skeptisyyttä esimerkiksi) opetetaan koska ne ruokkivat haluja. Ei kuulla mikä on totta vaan sitä joka sanoo sitä minkä halutaan oleva totta. (Mikä toki herättää kysymyksiä siitä onko Raamatun sanoma todellakin vastemielistä, vai ovatko tarinat ikuisesta elämästä ja Paratiisista jotain jolla asia myydään ja tehdään toivottavaksi, eli jossa synnytetään korvasyyhy ja sitten rapsutetaan tätä.) Uskallan kyseenalaistaa tätä, jopa lainata Irja Askolaa: "olen oudoksunut tuon moitteen sanamuotoa. Ikään kuin kirkko ei saisi saarnata siitä, mitä ihmiset toivovat. Ikään kuin papin pitäisi opettaa kaikkea muuta kuin sitä, mitä hänen ympärillään olevan yhteiskunnan ihmiset tarvitsevat." Olen tätä mieltä, sanoivatpa bussipysäkintolpat siihen mitä tahansa.

---

Kuvassa poron korvaa kutittaa. Ja kuten kuva opettaa, helpoin tapa saada kutina päättymään on raapia sitä ihan itse. Eikä sekään raaputa muiden korvasyyhyjä, vaan omaansa vain.

Emansipoituneet anarkistit ja yli-ihmiset.

Itsepuolustuslajeissa haetaan usein henkistä kasvua. Harjoittelussa haetaan paitsi kykyä päihittää vihollinen, myös kykyä keskittyä ja kasvaa ihmisenä. Tämä kasvu on tietysti aikaa vievää, se vaatii vuosia jatkuvaa harjoittelua. Vaikka tässä kasvaa nimenomaan yksilö, tämä kasvu tehdään usein ryhmänä. Yksityisopetusta itsepuolustukseen ei ole "niin paljoa tarjolla".

Aivan samankaltaista yksilönkasvun tavoittelua ryhmän kautta on havaittavissa muuallakin. Anarkistit korostavat yksilöä, mutta kokoontuvat mielellään ryhminä. Feministit korostavat emansipaatiota, mutta tekevät tämän luokittamalla itseään "feministeiksi", ajamalla yhteistä asiaa.("WE CAN DO IT" mainostaa Wikipediankin feminismiä esittelevän sivun kuva.) Yksilöllisyys ja ryhmäajattelu vaikuttavat olevan keskenään ristiriidassa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla:

Anarkistit korostavat individualismia. Ulkoisesti heidän toimintansa kuitenkin käytännössä tiivistyy siihen, että on lauma ihmisiä jotka toimivat ja ajattelevat ryhmänä. Anarkismin sanoma on se, että ihminen on riittävän hyväluontoinen, jotta hän voisi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Siksi anarkismi vastustaa esimerkinsi nationalismia ja muita vastaavia muotoja, joissa yksilön vapaus alistetaan. Anarkistit vastustavat joskus aggressiivisestikin ryhmissä ajaen erilaisia asioita, jotka ovat selkeästi merkinneet erilaisiin pampfletteihin tai manifesteihin. Toki yksilöstä ei voida yleistää - anarkistimellakoijat tarkoittavat anarkismin mellakkaluonnetta yhtä vähän kuin se että Tony Halmeen huumeidenkäyttö tarkoittaa että kaikki oikeistolaiset vetäisivät aineita.

Mutta mielenkiintoista on se, että anarkistiryhmän tarvitse olla ristiriitainen, vaikka se toimiikin ryhmänä, jolla on selvät tavoitteet. Syynä tähän on se, että anarkismi korostaa sisäistä. Ja muut tietenkin voivat käsitellä vain ulkoista.

Tämän asian ymmärtämiseksi tarvitaan Friedrich Nietzscheä:

Nietzsche on tullut kuuluisaksi siitä että jaotteli moraalin kahtia. Oli herramoraalia ja orjamoraalia. Herramoraali ja orjamoraali eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia, niillä oli vain eri arvotusmenetelmät. Herramoraali arvotti teot akselilla hyvä - huono, ja orjamoraali arvotti ne akselilla hyvä - paha. Herramoraalin ja orjamoraalin vastakkainasettelu on siis sama kun väittäisi että huono ei voi olla pahaa.

Nietzsche ei myöskään korostanut nihilismiä. (Vaikka nihilismin käsittely olikin keskeinen osa hänen ajatteluaan.) Hänelle yli-ihmisyys merkitsi nimenomaan ihannetta moraalisesti korkeatasoisesta ihmisestä, joka pystyy ylittämään nihilismin. Nihilismin ylittämiseen kun oli kaksi tietä:
Orjamoraalia seuraava ali-ihminen tarkoitti sitä että henkilö alistui jonkun uskonnon tai aatesuunnan alle. Nietzche esitti kristinuskoa malliesimerkkinä tälläisestä ulkopuolelta tulevasta moraalista. Natsit yhdistivät myöhemmin Nietzschen ajatuksia nationalismiin, joka hänelle itselleen oli vierasta. Tämä yhdistäminen on itse asiassa hieman täysin virheellistä, koska natsismi on juuri tuollainen orjamoraalinen aatesuunta, joka alisti ihmiset omaan tiettyyn ideologiaan. (En näe Nietzscheä kannanottona Jumalan olemassaoloon. Minusta hänen sanomansa tulee ymmärtää sitä kautta miten valtava asema kristillisillä arvoilla oli hänen aikansa Euroopassa. Nietzsche vastusti käsittääkseni nimenomaan instituutiota ja sen normistoa. Tätä voidaan katsoa tukevan esimerkiksi se, että hänen kuuluisa "Jumala on kuollut" -huutoa huutava hahmo on kirjassa hullu.)
Herramoraalia seuraava Yli -ihminen taas määritteli itse moraalinormistonsa, vieläpä tavalle joka nojautui jatkuvalle kasvulle. Siihen että yli-ihminen ei jäänyt roikkumaan johonkin tasoon dogmaattisesti. (Mikä selittääkin Nietzschen kirjoitusten kannanottojen moninaisuutta. Hän yritti elää kuten opetti.) Yli-ihminen ponnistelee koko ajan ja pyrkii nousemaan uusille tasoille. Tämä tapahtuu oppimisen ja itsenäisen ajattelun kautta sekä fyysisen harjoituksen myötä. Yli-ihmisyyden tavoittelu voikin koskea joka ikistä piirrettä. Seurauksena tästä on usein se, että ihminen kokee tuskaa ja kärsimystä sekä vaikeuksia. Mutta yli-ihminen ei anna tämän lannistaa itseään. (Nietzschen kirjoitusten lukeminen tosin lannistaa melko helposti. Jos hän kirjoittaisi nykyään keskustelupalstoille, kukaan ei lukisi niitä koska asia on peitetty värikkäin ja jopa alatyylisin kielikuvin ja suoranaisin herjauksin. Tämä tekee minusta Nietzsche ymmärtämisestä paljon vaikeampaa kuin mitä se voisi olla. Nietzsche tuntuu ainakin minulle sanovan että tälläinen lukemisen tuska sitten kasvattaa asiaan syventyvää ihmistä kohti yli-ihmisyyttä..)

Tästä pääsemmekin heti takaisin asiaan, eli anarkismiin. Anarkismi on omanlainen individualistinen yli-ihmisoppi. Se lähtee sekin oletuksesta, että ihminen on kyllin kypsä luomaan itse oman arvomaailmansa, ja tämä tarkoittaa sitä että yhteiskunta jota ei hallita olisi parempi paikka elää. Se olisi helpompi tapa lähestyä yli-ihmisyyttä. (Tosin tämä on hieman ristiriidassa sen kanssa että Nietzsche teki kirjojensa ymmärtämisestä vaikeaa - luultavasti tahallisesti. Rinnastukseni ei siis ole aivan täydellinen.) Anarkokommunismin unelma on sosialistinen valtio, jossa kaikki jaetaan, eikä kukaan tahdo hallita toista. (Tämä unelma ei toteudu edes anarkistien mellakoissa. He selvästi haluavat kontrolloida muita.)

Anarkisti voi kuitenkin olla aivan koherentisti osa ryhmää. Anarkismi ei ole erakko -oppi. Individualistin ei tarvitse olla yksinäinen. Yli-ihmisen ei tarvitse lentää pilvissä. Hän voi kävellä ruuhkaisessa keskustassa. Anarkistisuus ei selviä pukeutumisesta, ei siitä onko henkilöllä hassu hattu ja asuuko tämä kommuunissa. Anarkistisuuden ratkaisee pohjimmiltaan se, millä asenteella hän tekee mitä tekee. Samaan tekoon voi olla eri vaikuttimet. Anarkisti saattaa siksi toimia yhtenä ryhmänä jos on individuaalisesti samaa mieltä asiasta. Periaatteessa on mahdollista, että hän taistelee kivin ja kepein ja tiiliskivin yhden ryhmän kanssa jonkin asian puolesta ja toisena päivänä toisen. Toisena päivänä vaan voikin olla niin että hänen ryhmässään ei ole yhtään ensimmäisen päivän tyyppejä, kun ne ovatkin siellä toisella puolella katua.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, käännytetäänkö tyyppi vai vakuuttuuko hän. Aidosti anarkistinen systeemi tekeekin siksi kerhon, joka kertoo tavoitteensa ja toteutussuunnitelmansa, "laatukäsikirjansa", avoimesti. Ja ne jotka haluavat ottaa osaa, voivat tulla jos haluavat. Anarkimi on aatteena sitoutunut ainoastaan vapauteensa. (Tämä on sen strukturalistinen taakka; Se kertoo siitä että kyseinen oppi ei ole aivan tyhjä. Se sisältää jotakin.)

Aito anarkismi ei myöskään väistämättä tarkoita itsekkyyttä. Nietzschen yli-ihmisajatusta soveltaen voitaisiin sanoa että anarkismi on suorastaan aidon altruismin edellytys. Jos ihminen tekee orjamoraalia seuraten uhrautumisen, hän tekee sen siksi että joku komentaa. Joku on käskenyt hänet uskomaan että niin tulee tehdä, joku on määrännyt että "niin on oikein". Yli-ihmisellä tälläistä komentavaa syytä ei ole, joten hänen uhrauksensa tulee vain hänestä itsestään; Kiitollisuutta hyvästä teosta ei siis voida delegoida kristinuskon tapaan Jumalalle ja vastaavasti syyttää Saatanaa pahoista tekemisistään.

Sama sopii tietysti emansipaatioon. Sehän on feministien tavoitetila. Sekin korostaa vapautumista ympäristön kahleista. Siksi moni naistutkimuksen kritisoija haukkuu mielestäni väärää puuta kuvatessaan miten emansipaatio on ristiriitainen. He kun perustelevat sitä usein ulkoisella valinnoilla, ulkoisella toiminnalla. Tosiasiassan sekä housujen pukeminen että hameen pukeminen voi olla emansipationaarinen valinta. Jos henkilö pitää housuista tai jos hän haluaa osoittaa että nainen voi pukeutua aivan samoin kuin mies, housujen pukeminen on emansipoitunutta. Samoin jos henkilö haluaa korostaa sukupuoltaan ja näkee että housupakko viittaa jollain lailla esimerkiksi siihen että naisjohtaja voi olla naisjohtaja vain jos minimoi feminiiniset ominaisuutensa, hameen pukeminen voi olla hyvinkin emansipoitunutta.

Toki olen sitä mieltä että Arno Kotro oli oikeassa tuoreessa kolumnissaan, jossa hän vetosi siihen että argumentaatiota ei saisi esim. naistutkimuksessa korvata asenteella. Hän korosti sitä että argumentit voidaan korvata paremmilla argumenteilla, ei asenteellisilla väistöliikkeillä. Toki olen toisaalta myös sitä mieltä että asenne ratkaisee paljon argumenttien laadusta, koska asenne oikein suunnattuna johtaa keskittyneisiin ja huolella tehtyihin argumentteihin. Hutaisten tehdyt argumentit ovat keskimäärin huonompia kuin sellaiset joiden tekemiseen on nähty vaivaa.