Aborttilakien muuttamisten luonnollisista seurauksista

 USA:ssa on tehty tämän kesän aikana hyvin dramaattisia ottoja. Näiden keskeisin lähde on ollut maan korkein oikeus. Ja sen vuoksi Roe v Wade on ns. murtunut. Se takasi abortin laillisena oikeutena kaikissa osavaltioissa. Tässä tilannetta on, erikoista kyllä, myyty vapautena koska nyt asioista voidaan päättää osavaltiokohtaisesti. Mutta kun laki on aikaisemmin taannut kaikille päätösvallan yksilötasolla, on tätä vaikeaa nähdä muuna kuin rajoitteiden saamisena edes jonnekin.

Mutta näin paljon moni USA:lainen konservatiivi vihaa keskushallintoa. Uskoisin silti, että jos vastaava temppu tehtäisiin uskonnonvapauden kohdalla, että laki ei takaisikaan kaikille uskontoa vaan jokainen osavaltio voisi omalta osaltaan päättää saako koko osavaltiossa harjoitaa kristinuskoa, argumentisto olisi hyvin toisenlainen. Itse näen että on ymmärrettävää vastustaa aborttia jos uskonto pitää sitä pahana ja on rationaalista argumentoida siitä näin. Mutta tämä vapauden voitto -henkisyys on sitten perustaltaan hyvin erilainen.

On selvää, että tilanne johtaa muutoksiin käytänteissä. Ja tästä onkin saatu hyvää esimakua.

Kaikki alkoi "The Indianapolis Star" -lehden pienestä jutusta joka käsitteli Ohiolaista 10 -vuotiasta raiskauksen uhria joka oli joutunut ottamaan abortin toisessa osavaltiossa koska Ohio ei sallinut sitä. Biden nosti asian esiin esimerkkinä. Ja miten aborttiasialle täytyisi tehdä jotain.

Hyvin nopeasti arvokonservatiivit päättivät tehdä asiasta hyvin yksinkertaisen. Konservatiivinen media, kuten Fox News, täyttyi jutuista joiden otsikot kirkuivat sitä että tarina ei pidä paikkaansa ja miten poliittiset jutut leviävät faktoja nopeammin. On tavallaan ironista miten "One source story" ei heille kelpaa kun Trumpia ei saanut kutsua valehtelijaksi kun hän oli sanonut todistetusti höpöjä kymmeniä tuhansia kertoja. Puhdas lukumäärä konservatiivisia lähteitä jotka syyttivät Bideniä valehtelusta tai valeuutiseen tarttumisesta itsessään ylitti uutiskynnyksen.

Kysymys on tietenkin siitä mielenkiintoinen, että lähdekritiikki on aina arvokasta. Toisaalta vaatimukset joita tässä yhteydessä esitettiin olivat sitten naurettavia. Esimerkiksi se, että lähdettä ei vain paljastettu aggroileville konservatiiveille nähtiin sellaisena todisteeksi siitä että asian oli pakko olla epätotta. Mutta tämä on tavallaan väärinkontekstoitua muka-lähdekritiikkiä joka itsessään vaatisi kykyä lähdekritiikkiin.
1: Jos ei erota sitä että lehti ei paljasta lähteitään doxxattavaksi ei ole ymmärtänyt klassista Spider Man -elokuvaa, jossa muuten halveksuttavanoloinen lehtimies ei suostu kertomaan vihreälle menninkäiselle sitä kuka ottaa kuvia hämähäkkimiehestä. Jos asiassa on jotain epäselvää, kannattaa katsoa uusi Netflix -dokumentti "Most Hated Man On The Internet".

Kuitenkin samalla asialla on toinen puoli. Ja se on tilastot. Konservatiivit eivät usko tarinaa lähtökohtaisesti. Ja kaikki senjälkeinen on vain tämän peruslähtökohdan oikeuttamista. Ja jos he ovat oikeassa, he ovat oikeassa tuurilla. ; Kun Roe v Wade purkautuu, on tilastojen valossa täysin selvää, että riippumatta siitä onko tämä partikulaari tarina tosi, on tarinan kuvaama tilanne enemmän kuin tosi. Lapset kohtaavat jatkuvasti seksuaalista väkivaltaa. Ja murrosikä alkaa usein vanhempana kuin 10-vuotiaana. Mutta jopa 8 -vuotiaat saattavat pubertoida. Tässä on paljon yksilötasoisia eroja. (Itselläni murrosikä alkoi varsin myöhään, esimerkiksi. Äänenmurros minulla oli vasta lukiossa jne.) Näin ollen on varmasti olemassa alaikäisiä, jotka tarvitsevat aborttia. (Pieni nootti: Pedofiliaa tapahtuu aivan liian paljon maailmassa. Ja tytöt alkavat pubertoinnin keskimäärin 11 -vuotiaana ja 8-13 on jotain joka yleisesti "lasketaan normaaliksi". Pienten lasten raskauksia tapahtunee paljon enemmän kuin voimme tai haluamme kuvitella. Mikä lienee hyväksi mielenterveydelle.) Vastaavia tapauksia tiedetään mm. maissa joissa katolinen uskonto on kieltänyt ehkäisyn ja abortin.

Hyvin pian kävikin selväksi että asiaa tukemaan onkin paljon materiaalia. 

Esimerkiksi rikosilmoitus. Itse asiassa todisteet olivatkin hyvin vahvoja eikä verifiointi ollenkaan vaatinut uhrin doxxaamista. Mielenkiintoista kyllä, tässä vaiheessa eivät alkaneet korjaukset ja anteeksipyynnöt. Vaan esimerkiksi Ben Shapiron asiasta tekemä ei-ole-olemassa -materiaali on vielä tässä vaiheessa olemassa. 

Tässä vaiheessa tilanne alkoi saamaan aika ankeita sävyjä hyvin pitkällisesti kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi raiskatun lapsen äiti puolusti pedofiilia koska raiskaaja oli hänen poikaystävänsä. (Mikä muuten on hyvin tavallinen tapa sille miten tämänlaiset asiat tapahtuvat.)

Koska pedofiili oli maahanmuuttaja, konservatiivit siirtyivät jotenkin erikoisesti "ei ole olemassa, ei tapahtunut" -vaihteesta "rajat kiinni" -konseptiin käymättä ollenkaan aborttiasiassa. Tai siis näin monet tekivät. Mutta sitten keskusteluun aivan oikeasti nousi sellaisia teemoja joissa esimerkiksi nostan esiin: 
1: Selitettiin miten tässä tapauksessa "naisen" (siis 10v) on "nähtävä lapsi mahdollisuutena". Näin ollen asiassa lähdettiin suoraan siihen että tässä partikulaarissa kombinaatiossa (raiskaus plus 10 vuotiaisuus) ei ole mitään ongelmallista tai outoa. ; Raiskaus on jo tapahtunut joten abortti ei korjaa mitään -teema on toki narratiivistruktuuri jota voi näissä yhteyksissä todistaa.
2: Abortin tehneen lääkärin suuntaan alkoi kohdistumaan valtavaa arvokonservatiivisoikeistolaispoliittista vihaa - sellaista jota ei saa sanoa äärioikeistolaiseksi tai joutuu vastaavanlaisen vihan kohteeksi. Oikeusjuttua häntä vastaan vaaditaan vähintään. Ja tässä on seassa esimerkiksi tappouhkauksia ja uhkauksia kidnapata tämän abortin tehneen lääkärin lapsi. (Uhkailu on oleellinen ja irrottamaton osa populistis-arvokonservatiivis-patrioottista siipeä globalisti. Koska kun huutaa riittävän kauan terroristeista paitsi islamin niin myös elokapinan suuntaan voi saman tien alkaa stokastista sellaista tuottavaksi tahoksi.)
3: Moni jostain syystä selitti että oikeasti Ohion lait sallivat abortin raiskaustapauksissa jne. Mikä on omituinen twisti siinä vaiheessa kun liian viraalisti levinnyt epätosi väite ei ollutkaan tarina raiskatusta 10-vuotiaasta vaan tarina tämän 10-vuotiaan fiktionaalisuudesta, mutta tämäkin tuli nähtyä. Laki kuitenkaan ei siellä tällä hetkellä tunne mitään poikkeuspykäliä, joten taustalla lienee konservatiiveille tyypillinen totaalifantasia kuvitelma jossa järjestelmä on oikeudenmukainen heti kun se on arvokonservatiivinen.
4: "Libertaari" tyyppi jonka näkemystä pitää ehdottomasti kutsua teknisistä syistä efebofiliaksi osasi myös kauniisti sanoittaa sitä että abortti on huono asia koska vauva on todiste joka todistaa raiskausrikoksen. Matt Welchin logiikalla jos 10-vuotias pahoinpidellään ja sairaala kieltäytyy hoitamasta tämän mustelmia ja muita vammoja koska se peittää todisteet ja näin lasta hakannut ei joudu vankilaan, se olisi hyvä asia. (Aivan kuten valokuvat mustelmasta tai kirjanpito tehdystä abortista ei oikeudessa kelpaisi todisteeksi tilanteesta. Sikiöstä voi myös ottaa DNA:n joka taatusti kelpaa teknisiä todisteita rakastaville CSI -faneillekin.) Tai ei. Sillä Welch on aina ymmärrettävissä sitä kautta että hän haluaa asioita liian nuorilta.

Lopuksi:

Näin tapahtuu Amerikoissa. Suomessa USA:n aborttimuutoksia on kiitelty esimerkiksi Päivi Räsäsen toimesta. Mikä on kiinnostavaa koska tämä tapahtuma on luonnollinen seuraus laeista, Päivi Räsänen ei voi pitää tälläisiä relevantteina ongelmina.
1: Jos hän ei ole miettinyt eikä ymmärrä että tämä on luonnollinen seuraus aborttien rajoittamisetsa maailmassa jossa tapahtuu alaikäisten seksuaalista pahoinpitelyä, ja jossa aivan normaalit 8-vuotiaat tytöt saattavat pubertoida, hän on tyhmä. Tässä on turhaa vedota lääkäristatukseen. Jopa minä tiedän mitä pubertointi tarkoittaa ja jos ei ymmärrä tätä on hyvä koulutus mennyt hukkaan ja ainut kunniakas tapa olisi polttaa diplomi ja kieltäytyä arvonimestä. Pysyvästi.
2: Joten jäljelle jää se että onko tilanne hänestä hyvä ja kaunis mahdollisuus "naiselle". Jolloin täsmälleen tämä on sitä mitä Päivi Räsänen pitää hyvyytenä ja jonka tapahtumista hän haluaa. Tai sitten hän ei välitä. Tälläiset tapahtumat ovat hänestä triviaaleja. "Eivät riittävän yleisiä" jne. Keskiarvot ovat toki kiehtovia, mutta oleellinen kysymys tässä on vähän kuten murhissakin. Kysymyksen tulee aina olla siinä että kuinka monta murhaa on liikaa. Ja jos sanoo että yksikin on liikaa, ei voi trivialisoida ongelmaa.

On aivan selvää, että tämänlainen todellisuus odottaa täälläkin, jos antaa populistis-kristofasistisille tahoille pikkusormen. Täällä on tosin vielä häpeää sanoa että kannattaa sitä että 10-vuotias raiskattu joutuu pusertamaan alaikäisestä ruumiistaan vauvoja raiskaajilleen. Mutta odotetaan pari vuotta. Arvokonservatiivit täällä tuppaavat kopioimaan kaiken miltei sellaisenaan USA:sta. Joten pian he ehkä alkavat avoimesti tunnustamaan oikeita mielipiteitä, vailla häpeää. Ja jos tästä kritisoi tai lietsoo häpeää heille on sananvapauden vihollinen.

Transasia ja "lupa puhua biologisista tosiasioista"

 Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten transasiassa transvastaisten argumentit ovat muuntuneet. Aluksi viestintä oli hyvin vahvasti sellaista että "biologiset tosiasiat" viittasivat enemmän huipputieteelliseen "Lastentarhan kyttä" -elokuvaan. (Unohtaen että kyseinen vitsi itse asiassa demonstroi miten ns. sensuurin kyllästämää siihen aikaan kaikki oli. Vitsi ei olisi hauska jos se ei viittaisi tämänlaiseen asiantilaan. Mutta se on loistava vitsi.) Sittemmin huomio keskittyi siihen että "biologiset tosiasiat" viittasivatkin kromosomeihin. Mutta erityisesti sen takia että löytyy esimerkiksi XY -kromosomallisia jotka ovat synnyttäneet, sukupuoli muuntui gameettiteoriaksi. (Teoriaksi jonka perusteella olisi perusteltua että vaihdevuoden jälkeen olisit sukupuoleton.) 

Muutosprosessi on kiinnostava, koska se näyttää että (1) "biologisiin tosiasioihin" on viitattu paljon, mutta (2) ajallisesti tähän on valittu useita täysin erilaisia määritelmiä jopa arvokonservatiivien sisällä ja (3) argumenteista on luovuttu jos niiden perusteella on tullut "poliittisesti vääriä vastauksia".

Huomio yksi.

On kiinnostavaa miten erilaisista määritelmistä aina valitaan yksi ja vain yksi leikitään että tieteellisesti validia on puhua tästä ja vain tästä. Ja jos joku toinen puhuu niin hän käyttää tätä perustelutapaa. Ja tällöin asia on siten, että; "Jos tuotat siittiöitä, olet mies ja jos tuotat munasoluja, olet nainen." mutta jos puhut kromosomeista niin sitten olisit epätieteellinen ja epäbiologinen. Aivan kuten sukupuoli takavuosina oli helppoa kun "empiirisesti katsoo housuihin".

Huomio kaksi.

Monesti keskustelua vaivaa myös se, että jos puhuu gender -sukupuolesta tulee joku selittämään sex -sukupuolesta. Ja jos tästä älähtää niin on joko (1) ignorantti joka ei ymmärrä tosiasioita ja (2) tästä biologisesta tosiasiasta ei saa puhua vaikka oikeasti on saatu puhua ja siihen saadaan kritiikkiä.

Hupaisaa on miten tyypit eivät myöskään osaa sanoa perusasioita. Ja usein jos niistä alkaa puhumaan on vastaus tyrmistyminen. Minulta on jopa tiedusteltu että miksi sukupuoli on minulle niin arka asia että olen opetellut siitä seuraavanlaisia faktoja. Helppoja faktoja. Kuten; 

Ensinnäkin SRY -geeni on sisällöllisesti sekä lyhyt (612 "merkkiä pitkä" geeni) että sinällään yllättävän turha. SRY lähinnä kytkee päälle muita geenejä. Esimerkiksi SOX9 -geenin. Jos SOX -geeni ei toimi, syntyy USEIMMITEN (ei edes aina) anatomisesti naisia joilla on tietty luuston kehityksen häiriö nimeltä kamptomeelinen oireyhtymä (luustoa ei helposti liittäisi sukupuoliominaisuudeksi).  SOX9 taas toimii enimmäkseen nimenomaan kytkemällä päälle ja sammuttamalla muita geenejä. (Esim. Lhx9, Wt1, Sf1, Dax1, Gata4, Dmrt1, Ahm, Wnt4 ja Dhh -geenit.) Nämä on siitä jänniä että ne vaikuttavat esimerkiksi hormonieritykseen - joka korreloi käytöstä. Toisaalta näistä monet ovat siitä kiinnostavia että geenin toiminta määräytyy paljon siitä minkälaisia ulkopuolisia elementtejä tulee vastaan. (Eli ympäristövaikutus näiden geenien vaikutuksessa on merkittävä, ne ovat vähän kuin ruskettuminen auringonpaisteessa, paitsi että nämä monet on vaikutuksiltaan pysyviä jne. Mikä on aika vahva argumentti siihen että tosi syvätasoisella tavalla sukupuolen ilmiasuun tulee ympäristöolojen vaihtuessa variaatiota joka "vain tavallaan redusoituu geeneihin". Kun geeni aktivoi muita geenejä, jotka aktivoi muita geenejä, on selvää että kombinatorisesti vaihtoehtoavaruus räjähtää eikä voi olla mitään yhtä johon sitoutua. Tavallaan SRY -geeni on kausaalisuhteessa esimerkiksi kaljuuntumiseen ja sydäntautiriskiin sekä aggressiivisempaan käyttäytymiseen, ja se on varmasti paras "urosgeeniehdokas" siinä mielessä että se on kaiken ytimessä. Mutta vain hyvin mutkan takaa. Jokaikinen kytkevä geeni voi mutatoitua ja samoin jokainen aktivoituva geeni voi mutatoitua ja tilanteet ovat hyvin omituisia.  (Esim. voidaan sanoa että minun isä on hemmetin karvainen ja hänellä vähän tuppaa sisäkumi paistamaan kallossa. Minulla taas on hyvin vähän karvoja - minulle ei kasva häpeäkseni edes pulisongit - mutta toisaalta tukkani on hyvin jos kello näkyy. Parturitkin tykkää aina harvennussaksilla leikkiä mikä on minun ikäiselle miehelle tietenkin ylpeydenaihe.)

Eli ensin vastapuoli on tieteellisesti ääliö kun ei osaa biologiaa mutta sitten jos toinen osaa enemmän biologiaa kuin itse niin se se vasta ongelma onkin.

Miten niin ei saa puhua?

On tavallaan kiinnotsavaa miten transgender -asiassa tuntuu toistuvan pari piirrettä. On kuin keskustelulla olisi sabluuna. Ja se on seuraavanlainen;
1: Transasioista kiinnostuneet hyvin monesti puhuvat sukupuolesta ja he tietävät siitä paljon. Jos esimerkiksi seuraa Contrapointia ei voi olla huomaamatta miten hän puhuu kromosomeista eikä kiistä mitään niihin liittyvää biologiaa. Ihan sen takia että sex ei ole gender.

2: Joku tulee esittämään banaalia perusbiologiaa sex -pohjalta näille ihmisille. Ja häntä kritisoidaan. (Ja miksi ei kritisoitaisi? Hän on idiootti koska (1) ei ymmärrä että sex ei ole gender ja muu on vastapuolen olkiukottamista ja (2) ne perusasiat ovat toooooooooooooodella perusasioita (3) ja tosiaan se että niihin viitataan kertoo että henkilö ei ole tutustunut transihmisten omiin kannanottoihin asioihin, koska muuten he olisivat esimerkiksi tietoisia siitä mitä contrapointissa on sanottu.

3: Henkilö sanoo että vika on siinä että ei saa sanoa faktoja ja tosiasioita.

4: Tapahtuu uhriutumista ja cancelkulttuuripeliä jossa transvastaisten kriitikot ovat sensuristeja kun korjaavat idioottien alkeellisia pöljävirheitä.

Tähän liittyen nostan esiin muutaman videon LonerBoxilta. Siksi että ne kuvaavat tilannetta ja henkeä jota tämän tilanteen ympärille kehittyy:

1: Ensimmäiseksi nostan esiin brittien "asiantuntijatapauksen". Jossa asiantuntija selitti sukupuolesta, sotki itse sukupuoleen neljä eri määritelmää ja tunnusti asiaan liittyvät sekaannukset ja joka sitten uhriutui että biologisia tosiasioita ei saa sanoa. Sex ja gender menivät sekaisin ja tuttu olkiukko rakentui. Ja pahastumisessa ei oikeasti pahastuta siitä että joku "sanoo kovia tosiasioita". Vaan siitä että ne asiat joita sanottiin ovat niin yksinkertaisia että jos olettaa että vastapuoli ei niitä osaa, on todella halpamainen. Henkilö tulee "opettamaan" helppoja perusasenteita ja tässä on pakko odottaa ns. "idiootti vihollinen". Sellaisella tasolla että itse ainakin miettisin pari sekuntia sitä että "onko mahdollista että vastapuoli todella on noin tietämätöntä". Kun tämä ylenkatse ja mielipiteen vääristäminen yhdistyvät julkiseen suureen näkyvyyteen on tottakai selvää että tästä pahastutaan. Melko pahaa täytyy vastapuolesta uskoa jos näkee että hän ei ole kuullut gameeteista.

2: Toisaalta viittaan ns. "vagina lady" -tapaukseen. Joka on mainio esimerkki siitä miten uutiet ovat tarttuneet tilanteeseen. Tapauksessa opiskelija joutui oppilaitoksen tutkimuksen alle. Ja uutiset kertoivat että häntä syytettiin "sen jälkeen kun hän oli sanonut tosiasioita sukupuolesta". Asia oli kiinnostava monella tavalla. (Eikä vähiten siksi että uutismyrsky alkoi jo kun tilannetta tutkittiin vaikka oppilaitoksilla on lain mukainen velvollisuus tutkia kaikki syytökset.) Absurdiksi tilanne meni kun tarina eli siten että sukupuolen sanominen todella olisi kiellettyä. Kun prosessissa (1) "vagina lady" osoitettiin syyttömäksi eli häntä ei rangaistu mitenkään (2) "vagina lady" tunnusti sanoneensa näitä sukupuoliasioita ja jos se olisi todellinen syytös josta tutkittiin niin sittenhän asia olisi ollut rangaistuksen alla jos se kuvattu Orwelldystopia on toteutunut (3) tosiasiassa lehtiuutiset leikkivät hyvin vahvasti "sen jälkeen kun" -peliä, koska oikeissa syytteissä puhuttiin käyttäytymisestä ja toiminnasta, mikä on kiehtovaa koska "vagina lady" kiemurtelee jännittävästi aina kun häneltä kysytään mitä hän siellä oppitunneilla teki. Tässä tapauksessa uhriutuminen konstruoitiin väkisin. Tyyppiä syytettiin aivan eri asiasta ja ketään ei kiinnosta koska uhriutuminen myy paremmin. Se, että jotakuta tutkitaan käytöshäiriöistä koulussa ja sitten ei edes rangaista tästä ei olisi uutinen. Melko pahaa täytyy vastapuolesta uskoa että väite "rangaistaan biologisten tosiasioiden sanomisesta" olisi uskottava. Kun itse näen tälläisiä niin ensimmäinen kysymys on että "onko tämä yliampuva vai realistista". Ja tutkimalla asian takaa yleensä löytyy "jotain muuta kuin se väitetty".

Sanoisin näin että konservatiivit puhuvat hämmentävän paljon henkilökohtaisesta vastuusta samalla kun he rakastavat uhriutumista ja muiden syyttämistä. Vasemmistolla vastaava ei aikaansaa samanlaista huvittuneisuutta koska he eivät väitä olevansa dominanssihierarkian huipulla eläviä indiivejä jotka eivät vältä tai välitä vaikeuksista.; Tosiasiassa tyypit jotka sanovat "biologisia tosiasioita" usein joko eivät osaa tai eivät ainakaan puhu (kuten se "asiantuntija") kovin kattavasti asiasta. He mokailevat. Ja he eivät kestä sitä että heille kerrotaan kovat faktat siitä miten he ovat huonoja, osaamattomia, biologiataidottomia, tyhmiä, perseestä ja epäinhimillisiä kusipäitä. Mikä on melkolailla ilmiselvä totuus myös ja jos et kestä tätä, niin itke yksinäsi äläkä minulle.

Puolueellisuus

Luin Ben Shapiron teoksen "Porn Generation: How Social Liberalism Is Corrupting Our Future" (2005). Se on hyvin mielenkiintoinen. Kirjaa lukiessa on helppoa muistaa miten Ben Shapiro on eräänlainen aikamme Peter Pan, mies joka ei suostu kasvamaan suureksi. (Pituusvitsi. Ben Shapiron kohdalla kaikki tietävät että hän on lyhyt, mutta hänen ympärillään on myös kiistaa siitä että hän on valehdellut pituudestaan.) Kun tämän kirjan lukee, on selvää että Shapiro on syntynyt valmiina. Ja on todennäköisesti jo synnytyslaitoksella todennut että "this is literally 1984". (Se on Shapiron oikea syntymävuosi. Hän ei valehtele iästään.) Teos on siitä hyvä että siinä on miellyttävän vähän lähteitä. Ja kun lähdeviittaus löytyy ja jaksaa selata sen teoksen lopusta, selviää että lainatut asiat ovat esimerkiksi Shapiron itsensä kirjoittamia mielipidekolumneja lehdissä.)

Teoksen pääteesi on se, että ihmisten valinnanvapaus pilaa asioita. Shapiro näkee, että me elämme yhteiskunnassa. Ja ihminen ei voi vain sanoa, että hän tekee omia valintojaan ja ne eivät kuulu muille. Shapiron mukaan ihmisten valinnat vaikuttavat muiden ihmisten elämään suorasti ja epäsuorasti.

Kirjassa on paljon esimerkkejä jotka tukevat tätä pääteesiä. Kirjassa on esimerkiksi Shapiron kirjoittama kuvitteellinen vanha mies joka reagoi ja kertoo kuvitteellista nuorta naista seksuaalisuhteissaan. On huikeaa lukea miten Shapiron järki ei suostu sulattamaan sitä että älykkäät Harvadin käyneet nuoret suorasukaisesti haluavat seksiä. Ja tämä jollain tavalla on relevantti todiste.

Shapiro viittaa myös oikeisiin ihmisiin, jotka tuppaavat olemaan Harvardin käyneitä nuoria. ;  Tässä yhteydessä hän esimerkiksi kertoo siitä miten hänen ystävänsä oli kertonut siitä, miten vapaus on muuttanut asioita. ; Miten hänen vanhempansa ei tarvinnut valita sitä että he eivät harrasta seksiä. (Mikä on melko erikoisesti sanottu jos on tutustunut 1960 -luvun teiniraskaustilastoihin USAssa.)

Teoksessa on myös oma osio sille miten sen ajan nykyajan nuoret huijasivat neitsyysasioissa. Shapiron mielestä ilmoilla oli huikentelevaa kulttuuria jossa ihmiset voivat valehdella olevansa neitsyitä naimisiin mennessä vaikka olivatkin oikeasti esimerkiksi harrastaneet suihinottoja ja käsipelillä tyydyttämisiä. (Myös suutelu mainitaan, joten kirjaimellisesti lukeva voisi nähdä että Shapiron mielestä neitsyys menetetään suudeltaessa, mutta tämä saattaa olla myös lapsus. Kirjan kieliasu ja toimitus on suhteellisen heikkolaatuista.)

Moitetta saavat niin turmeltuneet RAP -lyriikat että koulujen seksuaalikoulutus jossa Shapiro rinnastaa kondomeista ja seksitaudeista kertomisen siihen että lapset tutustutetaan seksiin. Teoksessa on myös nostalgiaa herättävää valittamista Bill Clintonin seksikohusta. Ben Shapiron kirjassa nostetaan esiin pahastunut vanhempi jonka mielestä olisi oikeutettua haastaa Monica Lewinsky oikeuteen koska hän oli joutunut lapsilleen selittämään mitä suihinotto tarkoittaa. On tavallaan kiehtovaa että syytteessä oli juuri hyvin nuori aikuinen jota kirja muutoin näkee lähinnä manipuloitavana nuorena jne. Ei esimerkiksi valta-asemaansa väärinkäyttävä Bill Clinton. Tai edes molemmat heistä. (Tekisi mieleni miettiä että mitä konservatiivit ajattelisivat jos joku lähtisi haastamaan gop -poliitikko Matt Gaetzia sen vuoksi että hänen takiaan joku on joutunut selittämään lapselleen mitä pedofilia tarkoittaa.)

Kirjassa kiehtovaa on se, miten tämä on ikivanhan tuntuinen. Kirjassa termit ovat sellaisia että niitä ei enää juuri käytetä politiikassa. On mukavaa lukea vanhoillista materiaalia jossa ei jauheta kulttuurimarksilaisista vaan syytetään täsmällisemmin sosiaaliliberalismia.

Kiehtovaa on myös se, että Shapiro nykyään tunnustautuu libertaariksi. Ihmiset voivat muuttaa mieltään esimerkiksi hävittyjen debattejen kautta joten Shapiro on kenties kehittynyt paljonkin. Tosin omaan silmääni näyttää enemmän siltä, että Shapiro ei ole muuttanut varsinaisesti mieltään mistään kohteesta argumenttien murruttua. Homoseksuaalit ja muut vastaavat ovat hänellä edelleen kiukun kohteena. On kuin hänestä tärkeämpää on olla tietyllä poliittisella puolella. Shapiro on siis puolueellinen sanan poliittisimmassa mielessä. (Poliittinen puolue.) Monet arvokonservatiiviset dogmaatikot ovat maailmankuvanrakentajia. He eivät muuta mieltään perususkomuksistaan. Shapiro taas vaikuttaa enemmän siltä että hänelle vastustuksen kohde on pääasia ja argumentit ovat sekundaarisia. Maailmankuvan peruspalikat voidaan tarvittaessa jopa täysin vaihtaa ilman että varsinaiset mielipiteet vastustettavista asioista muuttuvat mihinkään. 

Toki Shapiro yleisesti ottaen vaikuttaa hyvin keinotekoisesti libertaarilta. Hän vaikuttaa monesti autoritaarilta joka ei uskalla kertoa mielipiteitään. Tässä kirjassa taas on rehellisempi ja vilpittömämpi maku. Ehkä Shapiron öljymiljonääreiltä saamat varat helpottavat sitä tuskaa että joutuu vähän jarruttelemaan rehellisissä mielipiteissään...

Heinzin dilemma ; moraalinen hierarkia ja sinisilmäisyyden karsiutuminen

Monesti kun esitetään eettisiä tai moraalisia ajatuskokeita, keskitytään vastaukseen. Ja tavallisesti kun ihminen kysyy kysymyksiä, ollaan hyvinkin johtopäätöskeskeisiä. Vastausta arvioidaan sen mukaan kumman lopputuloksen valitsee. Siksi onkin hyvä tarkastella Kohlbergin luomaa Heinzin dilemmaa.

Heinzin vaimo on kuolemansairas, mutta hänen sairauteensa on olemassa lääke. Apteekkari on kuitenkin ylihinnoitellut sen, joten Heinzilla ei ole varaa ostaa lääkettä. Pitäisikö Heinzin pelastaa vaimonsa henki varastamalla lääke?

Tämä dilemma on filosofisesti aika tärkeä. Siihen liittyen filosofisessa aikakauslehdessä Niin&Näissä oli jopa pieni Arttu Laitisen essee. Joka taas on sidottu vuoden 2019 reaalikokeen kysymykseen. Siinä Heinzin dilemmaa esitetään tavalla jossa yksi tärkeä alkuun otettava huomautus on se, että kun Heinzin dilemmaan vastataan, on vastauksessa helposti erotettavissa toisistaan hyve-eettiset ja seurauseettiset vastaukset ; Karkeasti ottaen hyve-etiikka kieltää varastamisen ja seurausetiikka taas katsoo säästyneitä elämiä. Toki esiin tulee myös kysymyksen dilemmaluonne.

Kiehtovaa on että esimerkiksi perinteisessä kristinuskossa on haasteellinen koska kymmenen käskyä kieltävät varastamisen ja tappamisen ja on mietittävä onko lääkkeen hankkimatta jättäminen jokin josta voidaan olla vastuussa jollain tavalla. Itse heittäisin että jos ei ole, niin kymmenen käskyä antaa dilemmaan vastauksen.

Tässä kiinnostavaa oli se, että Heinzin dilemmaa ei ole tehty johtopäätös edellä Kohlberg loi kysymyksen nimenomaan siinä hengessä että se on oikea dilemma. Ja häntä kiinnosti enemmänkin se, millä tavalla ihmiset generoivat vastauksen. Hän loi tästä sitten psykologisen kypsyysmittarin. Joka on psykologisesti varsin kyseenalainen. Mutta on silti hyvin kiinnostavaa katsoa sitä miten huomio siirtyy metodiin.

Esikonventionaalinen taso
1. Heteronominen moraali
2. Oman edun ja reilun vaihdon moraali

Konventionaalinen taso
3. Hyvien ihmissuhteiden moraali
4. Sosiaalisen järjestelmän ja omantunnon moraali

Postkonventionaalinen tai periaatteiden taso
5. Yhteiskuntasopimuksen tai yksilön oikeuksien moraali”

Heinzin idea oli että moraalikehityksen ensimmäisessä vaiheessa, esikonventionaalisella tasolla, asioita katsotaan omasta perspektiivistä. Silloin vastaukset dilemmaan ovat muotoa ”varastamisesta rangaistaan, se ei kannata” tai ”saa varastaa, koska vaimo on Heinzille tärkeä”.

Konventionaalisella tasolla taas voidaan puhua sosiaalisemmasta moraalista jossa keskitytään sopimisiin. Tällöin vastaukset ovat sellaisia, että ne voivat esittää ett ”varastaminen on epärehellistä ja vastoin lakia – mitä siitä tulisi, jos kaikki alkaisivat varastaa, mitä haluavat” tai ”Heinzin velvollisuus on pitää huolta vaimostaan”.

Postkonventionaalisella tasolla taas perustana on yhteiskuntasopimus ja yksilön jakamattomat oikeudet. Näistä periaatteista johdetaan muut säännöt. Tällöin vastaus saattaa olla muotoa ”ihmishenki on arvokkaampi asia kuin omistusoikeus” tai ”Vaimo ja kaikki muut ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Jos vaimon vuoksi saa varastaa, saa kaikkien muidenkin vuoksi. Olisi siis pysyvä velvollisuus varastaa, mikä on aivan mieletöntä.”

Mitä tämä oli?

Kohlberg sitoi tämän kehitystasoihin jotka ovat deskriptiivisen ja eettisen välimaastossa: Toisaalta hän sanoi että aluksi lapset ovat itsekkäitä ja kasvavat kokemuksesta korkeammille tasoille ja miten oikein kukaan alle kolmekymppinen ei yltänyt korkeimmalle tasolle. Ja naiset taas nousivat sosiaaliselle tasolle nopeasti mutta vain harva heistä nousee kaikista korkeimmalle tasolle. Joka sitten on jonkinlainen ihanne ja parasta moraalisuuden tapaa.

Kohlbergin näkemys on kiinnostava koska se on strukturalismia. Strukturalismi katsoo merkitysten olevan sosiaalisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita. Ja siksi osa näkee tämän postmodernina. Toisaalta siinä on sellainen moralistinen sabluuna joka vaikuttaa viehättävän erityisesti tiettyä konservatiivista siipeä. Erityisesti jos se kuvataan eettisenä hierarkiana. On syytä muistaa että oikeisto ja konservatiivius on aika lujasti sitonut filosofiaansa luonnollisiin hierarkioihin. Siksi heille on luontevaa ajatella hierarkisuus on loistavaa kun kuvataan moraalia ja samalla psykologisuus luonnollistaa tämän ajatuksen.

Toinen konservatiiveihin liittyvä asia on se, että konservatiiveilla tässä Kohlbergin kohdalla on vastaan tullut tilanne, missä he itse asiassa unohtavat että Kohlbergin mittarissa ei voita ”tietyillä oikeilla johtopäätöksillä”. Siinä usein mietitään johtopäätöstasolla niin että ne jotka päätyvät konservatiivisiin arvioihin tulkitaan tuottaneen vastauksensa tietyllä korkeammalla tavalla ja jos liberaaleja niin matalammalla tavalla. Eli selitetään miten konservatiivi voi käyttää korkealla tasolla olevaa perustelua ja liberaali voi käyttää matalalla tasolla olevaa selitystä omaan johtopäätökseen. Mikä on tietenkin aina tehtävissä, koska kuten huomata saattaa, tietty johtopäätös voidaan aina generoida jotenkin. Väitetään vain että vastapuolen argumentisto lopputulokseen on tietty ja puolellasi olevien vastaukset haetaan toisesta kerroksesta. Kyseessä on retorinen temppu.

Kohlbergin kuvauksissa erikoista on miten niin harvaa nähdään korkeimmalle portaalle ja miten naiset pärjäävät huonommin kuin miehet. Mutta sitten kun aiheesta on tehty suomalaisissa tutkimuksissa ei ole havaittu eroja miesten ja naisten sijoituksissa. Sen sijaan eroja on havaittu eroja sen mukaan, kuinka tottuneita tutkittavat ovat käsittelemään moraaliongelmia tai kuinka paljon he ovat tottuneet tai joutuneet perustelemaan arvovalintojaan. Itse olen halutessani helposti kyennyt yltämään Kohlbergin korkeimmalle tasolle viimeistään teini-ikäisenä. En siksi että olsiin erityisen kypsä vaan koska olen erityisen abstraktiokeskeinen haihattelija ja minun on lapsuuskotonani annettu sellainen myös olla. Tämä tietenkin muuttaa ”luonnollista hierarkiaa” joksikin astetta muuksi.

Minusta on kiinnostavaa katsoa dilemmaa filosofisesti. Ja tässä Arttu Laitinen tuo esiin mielenkiintoisen asian. Kun tavallisesti dilemmoja voidaan nähdä jonain jotka tuovat lisää informaatiota kuvioon ja luovat siksi jännitteitä. Dilemmojen generoiminenhan onkin tavallaan siitä helppopa että sen kun vaan ottaa ideaaleja ja paiskaa ne vastakkain. Immanuel Kant esimerkiksi loi tunnetun ajatuskokeen jossa käsitellään sitä saako murhaajalle kertoa ystävän olinpaikan vai pitääkö murhaajalle valehdella. Dilemmoissa onkin usein realismin makua siinä mielessä että maailma muuttuu usein harmaasävyisemmäksi. Tai kahtiajaetummaksi. Kun tärkeänä pidetyt asiat eivät voikaan molemmat toteutua samanaikaisesti.

Mutta dilemmojen ongelma voi olla myös liika yksinkertaistaminen. Itse asiassa Kohlbergin teorian kritiikki keskittyykin hyvin suuresti siihen, miten toisaalta hän mielellään torjui itselleen epämieluisat tulokset perusteluissaan ja toisaalta miten moni älykäs ja käytännönläheinen ihminen voi nähdä tilanteet liikaakin typistävinä. Esimerkiksi osamaksu- tai muut järjestelmät voisivat olla keino lääke-esimerkissä.

Laitinen kuvaakin tämäntapaista tilannetta filosofisesta näkökulmasta siten, että hän kuvaa tilannetta jossa utilitarismi antaisi aivan erilaisia tuloksia riippuen siitä kuinka paljon lääkettä on olemassa. Jos lääkettä on yllin kyllin varastaminen on paljon perustellumpaa. Mutta jos lääkettä on vähän tai se on rajallista koska kysyntää on paljon on huomioitava että Heinzin vaimon ottama lääke voisi olla toisaalla pelastamassa jotakuta muuta ja tämän elämää. Ja tämä taas voisi kenties olla maksukykyinen. Siksi lisäinformaatio ja lisämuuttujat saattavatkin ratkaista dilemman.

Tämänlainen pohdinta on erityisen hauskaa ja helppoa jos se on vain abstraktio. Mutta näin korona-aikaan tämä ei tietenkään juuri koskaan ole. Kohlbergia onkin jopa kritisoitu siitä, että kenties siinä ei huomioida maailmaa jossa eletään. Moraalia voi olla vaikeaa saavuttaa ihan siksi että vain osa voi olla varakkaasti irrallinen vailla tarvetta esimerkiksi liata käsiään moraalisesti ongelmallisissa asioissa.  Siinä missä liian pienen abstraktin moraalifilosofioinnin riskinä on tehdä ihmisistä infantiileja kidulteja jotka näkevät kaiken oman napansa kautta on liiallisen filosofisuuden riskinä synnyttää tekoaikuisia teokraatteja, joiden mielipiteet ovat jonkinlaisia Objektiivisia Totuuksia, ikuisia muuttumattomia. Ääripäissä on joka paikkaan näkemyksineen rynnistävä öyhöttäjä yhdessä ja päsmäröivä teokraatti toisessa päässä.

Ja näin Korona-aikaan tilanne on tietenkin aika konkreettinen. On hieman eri asia miettiä turvassa kotonaan Heinzin dilemmaa. Mutta jos sinun oma puolisosi on kuolemassa ja tarvitset lääkettä niin taatusti siinä vaiheessa ei mennä mihinkään platonis-filosofiseen pilvimaailmaan. Ja kun tilanteessa on kerran oikeasti ollut on sieltä varmasti vaikeaa tulla pois.

Viittaukset:
Arttu Laitinen, ”Filosofian reaalikoe, syksy 2019 ; Kysymys 5, Moraalinendilemma (20 p.)” 
Miina ja Ville, ”Kohlbergin moraalikehityksen teoria” 
Renessanssimies, ”Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen” 
Sami Eerola, ”Oikeistolaisuuden ideologiset juuret” 
Raivon Ensyklopedia, ”Martin Shkreli” 
Some More News, ”The Dystopian Reality Of All Those "Inspirational" Stories” 

Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

Nationalismin ja konservativismin yhdistämisen vaikeudesta

Kauppalehdessä oli kuvattu Lähi-Idän asiantuntijan Debeufin mielipidettä sodasta ja yhteiskuntien romahtamisesta. Keskeinen teema on, ttä Debeufista globalisaation hidastuminen on ennakoinut sivilisaation rappeutumista. Teemana on, että Rooman kukistuttua globalisaatio loppui Euroopassa ja manner vajosi keski­aikaan. Arabimaailma jatkoi Rooman perintöä, kunnes vetäytyi kuoreensa. Kiina kukoisti dynastioineen, kunnes yksi sen keisareista sulki maan rajat 1400-luvulla. Renessanssissa oli kyse Euroopan liittymisestä takaisin globalisaatioon.

Debeuf puhuu heimoistumisesta globalisaatiolle vastakkaisesta trendistä, jossa ihmiset vetäytyvät kuoreensa. Kaupungin haasteissa eläneelle paluu heimoon tarkoittaa paluuta siihen, minkä tuntee parhaiten. Heimo on perhe, ja sen säännöt ovat selkeät.

Itsekin olen nähnyt, että kulttuurien elinvoimasta kiinnostuneiden ei pidä käyttää indikaattorina oikeaa uskontoa tai muuta vastaavaa; Paras indikaattori ovat kauppamiehet. Debeufin näkemys on sinänsä kiinnostava, sillä jos katsotaan rajat kiinni -henkistä porukkaa he jakavat oleellisen taistelulinjan globalistien ja lokalistien välillä. Heimoistuminsessa on toisin sanoen jotain oleellista myös heille. Se, mihin on syytä keskittää huomio on heimoistumisen strategia. Useinhan sitä ajatellaan, että rauhan aikana on mahdollista ylläpitää naiveja arvoja. Että yhtiskunnat ovat niin leppoisia paikkoja että niissä katoaa suhtellisuudentaju. Sen vaihtoehtona on sitten realismina myyty kyynisyys.

Ja tavallaan suhteellisuudentaju on hyvä termi.

Sillä jos me mietimme mitä globalisaatio tekee määritelmällisesti, niin huomaamme, että se levittää asioita. Globalisaatiossa keksinnöt, uskonnot, ideat, ajatukset, tuotteet, brändit, yritykset, kauppa, rahavirrat, ihmiset ... leviävät ties minne. Globalisaation hyöty on nimenomaan tässä; Joku keksii hyvän idean jossain ja pian se on kaikilla. Tämä johtaa siihen, että asioilla on potentiaalia parantua maksimaalista tasoa kaikilla. Kun puhutaan suurista valtakunnista, niissä oleellista onkin se, että on ollut riittävä määrä ihmisiä jotka ovat voineet kehittää asioita. Ja muut ovat laajasti hyötyneet tästä. Globalisaatiossa maksimoidaan keskimääräistä hyvinvointia.

Lokalisaatio taas on jotain joka koskee kaikkea missä on salailua. Tieto, informaatio, ajatukset, ihmiset .... ei tällöin kulje maksimaalista tahtoa. Lokalisaation hyödyt ovat sensuurin ja salailun hyötyjä. Jos kaikki alueet tekevät omia salaisia innovaatioitaan ne eivät saa toistensa innovaatioita ja näin ne ovat riippuvaisia juuri oman alueensa innovaatioista. Maksimaalinen yleishyöty jää saamatta. Mutta sen kääntöpuolena on sitten se, että on mahdollisuus saavuttaa suhteellista hyötyä verrattuna naapurialueisiin. Valitettavasti jos tavoitellaan maksimaalisen menestynyttä aluetta on sen henkenä globalisaatio. Koska se maksimoi yleisen mahdin. Jos siis puhutaan mahdollisimman suuresta yleisestä menestyksestä ja halutaan maksimoida kulttuurin saavutukset, globalisaatio on ainut peli kaupungissa.

Tässä mielessä on kiinnostavaa miten esimerkiksi Venäjän asenne kyberavaruuteen on selvästi sellainen, että se pyrkii hyötymään epäsymmetrisestä informaatiomaastosta nimenomaan suhteellinen hyöty mielessä. ; Internetissä sananvapaus ja globaalit verkot ovat jotain joka haittaa alueellista erikoislaatuisuutta. Jos tavoitellaan oman kulttuurin ylivaltaa, on pakko rakentaa erilaisia keinoja joilla tätä ympäristöä muutetaan. Tätä kautta voidaan itse asiassa huomata, että kysymys ei itse asiassa ole strategiatajuttomasta naiviudesta jossa globaalit samanarvoiset toimijat korostavat rauhaa ja yleistä ihmisarvoa. Nämä ovat vain taustaa sille, että voidaan käydä kauppaa ilman sotaa. Vastakkain ei ole naivius ja kyyninen realismi tosiasioiden edessä vaan kysymys on nimenomaan siitä mikä on relevantti näkökulma. Jolloin kysymys on nähdäkseni yksinkertainen; Globalisaation strategiset hyödyt ovat aika selvät. Ne näkyvät kaikissa suurissa menestyskulttuureissa ja toisaalta niiden romahtamisissa. Rajansa kiinni sulkevat imperiumit tuhoutuvat pitkässä juoksussa globalisaatiota tukevien naapureidensa alle. Juuri siksi, että jos menestys on etumatka, globalisaatiota tukevat alueet kehittyvät maksimitahtoa.

Kysymys onkin enemmän siitä, että milloin suhteellisesta menestyksestä on ylipäätään väliä. Ja tähän vastaus on tietenkin, että lyhytaikaisessa konfliktissa. Globalisaation vastustaminen on poikkeustilaratkaisu. Sotatila ei ole mikään reaalius joka vallitsee tai joka on kannattava tila valtiolle yleensä. Siksi globalisaatio on se mikä kannattaa valita vallitsevasi tilaksi, ja lokalisaatio on lyhytaikainen tila jonka ideana on se, että on jokin saavutettu etu josta halutaan hyötyä lyhytaikaisesti jotta lokalismi voidaan mahdollisimman pikaisesti purkaa. Globalisaatio takaa pitkäjänteisen menestyksen. Lokalisaatio voi olla lyhytjänteisesti hyödyllinen jos olet vahempi kuin muu.

Ja tästä päästään siihen perusongelmaan. Kun ajatellaan konservatiiviutta, sen sisällä on hyvin syvä ongelma. Se nimittäin kannattaa samanaikaisesti kulttuurista kohesiota, menneisyydessä nojaavia perinteitä ja muuta vastaavaa ”hyväksi havaittua käytäntöä” että tukee sota-ajan politiikkaa ja väittää olevansa esimerkiksi tieteellisen kehityksen ja rationaalisuuden huipentuma sen takia että se vastustaa kaikkea uutta haihattelua. Argumenttina on, että kulttuuri olisi kuin evoluutio jossa vahvimmat menestyvät. Ja modernit uudet ideat olisivat luonnonoikkuja.

Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että menestyneen kulttuurin ulkoisia merkkejä yhdistetään ideologiseen monomaanisuuteen. Joka ei todellakaan luo menestystä. Jos ajatellaan Natsi-Saksaa, niin Hitlerillä oli lempiarkkitehtinsa Speerin kanssa suunnitteilla ja toteutukessakin massiivisia monumentteja. Nämä ovat kuitenkin resurssien tuhlailua jotka kuvaavat yhteiskuntia joissa menestys ja kehitys on niin pitkällä, että se voi keskittää huomiota muuhunkin kuin kaikista alimpiin Maslown tarvehierarkian portaisiin. Samalla Hitlerin lähipiirin suhde tieteeseen oli sitä että nationalismi antoi tukea joillekin Hörbringerin jääkuuteorioille ja hylkäsi ison määrän oikeaa tiedettä "juutalaisena”. Tiedettä olisi kuitenkin täytynyt kehittää ja pitää mahdollisimman korkealla tasolla jotta olisi millä mällätä jotta voitaisiin heittää asioita niihin mahtimonumentteihin. Yhdistelmä oli karkeasti sanoen mahdoton saada toimivaksi.

Karkeasti sanoen konservativismin ja nationalismin liitto on hyvin epäpyhä. Se on psykologisti luonteva mutta maksimaalisen huono kombinaatio. Luomme illuusion yksinkertaisuudesta, tehokkuudesta ja varmuudesta kun oikeasti menestys vaatii sen, että tajuamme että todellisuus on kaikkea muuta.

Konservativismin ja nationalismin liitto perustuu paitsi sota-ajan glorifiointiin niin siihen, että arvot ja totuudet arvotetaan ikuisuusnäkökulmasta. Ja tämä kaikki korostaa sitä, että menneisyyttä korostetaan symbolina eri asioille sen sijaan että mietittäisiin sitä mitä rajojen kiinni laittaminen tarkoittaa nimenomaan strategisella tasolla. Menneisyyden ja symboliikan yhdistelmä on omanlaista hurskastelevaa moralismia joka nimenomaan, ironista kyllä, onnistuu mainostamaan itseään realismina koska se on kyynistä ja varsin epäeettistä.

Ironista kyllä Kaczynski vaikuttaa ymmärtäneen tämän omassa manifestissaan. Hänhän korosti sitä, että teknologia ja tiede muuttaa maailmaa. Tieteenteko on jotain jossa huipputasolla ei puhuta jo saavutetusta tieteestä vaan nimenomaan suhteellisesta edusta. Tieteellinen ja teknologinen edistys muuttavat yhteiskuntaa ja tätä kautta katoaa myös niitä oikeutuksia joiden varassa yhteiskuntajärjestykset ja niiden etiikka makaa. Näin ollen konservatiivisuus sopii huonosti yhteen innovatiivisuuden kanssa.

Mutta toisaalta jos puhutaan suhteellisen edun maksimoinnista tulisi nimenomaan panostaa innovaatioiden maksimointiin. Kilpailutilanteessa on puhuttava etujen saavuttamisesta. Jos haluaa pysyä kasassa suljettujen rajojen kanssa, täytyy olettaa että kykenee kehittämään asioita enemmän kuin ne toiset niiden rajojen ulkopuolella.

Ironista kyllä rajat kiinni vetävät ovat usein konservatiiveja ja konservativismi sisäisesti jarruttaa innovaatioita. Itse asiassa koko konservativismin psykologinen viehätys syntyy uhattuna olemisen tunteesta josta tärkeä asia on juuri siinä että koetaan että maailma hyökkää niitä omia arvoja vastaan. Henkenä on ajatus siitä että kansalainen jotenkin ansaitsee jotain, ikään kuin tyhjästä, ja kilpailitilanteessa tästä edusta jouduttaisiin luopumaan. Maahanmuuttokritiikissäkin nähdään vahvasti ja usein aivan ilmisanotustikin, että tulijat vievät resurssit ja uhkaavat arvoja ja kulttuuria. Ja suojautuminen ei tarkoita sitä, että kulttuurista tehdään mahtavampaa, vaan kulttuuri pidetään samanlaisena. Psykologisesti kuoreen meneminen voidaan liittää enemmän ajatukseen yksilön omasta merkityksestä. Tämä on merkittävää. Sillä useinhan kansallismielisyys myy asioitaan nimenomaan sitä kautta, että yksilöt olisivat jotenkin velkaa yhteisölle. Kun kansallismielistä kritisoi, hän sanoo että ei pidä kysyä mitä valtio tekee sinulle, vaan mitä voit tehdä valtiolle. Ikään kuin olisi jokin relevantti valtio joka eläisi sen kansalaisten hyvinvoinnin ulkopuolella.

Mutta syynä on se, että hyödyt ovat liian selkeitä. Joten ne pitää enemmänkin nimetä naiveiksi. Hyvinvointi on niin aitoa että niistä pitää tehdä nössöä. ; Toisin sanoen konservativismin henkenä on säilyttää. Ja juuri siksi, että ei pidetä muutoksista. Koska muuttuneessa maailmassa on muuttuvat tarpeet. ; Tämä näkyy hyvin jo nykyaikana. Koneet ovat lopettaneet jo nyt monia työntekotyylejä. Esimerkiksi itse olin nuorena sisäänpistämässä lehtiin mainoksia. Nykyään tämä on täysin koneistettu. Menneen ajan ihmiset näkevät vain miten nössöt hipsterit eivät suostu menemään hiilikaivoksiin tai muihin kunnollisiin miehekkäihin töihin. Mutta tämä on nykyajassa yhtä relevantti taito kuin intiaanien kulttuurin hengissäsäilymistaidot olivat 1950 -luvulla. Ja niin edes päin. Tosimies voikin kokea vähentäväksi sen, että hän joutuu esimerkiksi menemään toimistoon asiakaspalveluun vastaamaan pikkumaiseen kritiikkiin asiakkailta. Minun nuoruudessani oli tyyppejä jotka valittivat kopiokoneista. Usein takana oli se, että he eivät osanneet käyttää niitä eivätkä olleet motivoituneita opettelemaan uusia työtapoja. Tämä muutosvastarinta on usein konservativismin takana. Ja takana on näiden yksilöiden pelko jossa he haluavat että muut eivät mieti mitä voivat saada vaan miettivät mitä voivat antaa tälle jäärälle. Jäärä vain tavallaan valehtelee itselleen ja muille kutsumalla itseään valtioksi ja sitten sloganoimalla "Älä mieti miten valtio voi hyödyttää sinua vaan sitä miten sinä voit hyödyttää valtiota." Jäärän hyödyllisyys on kyseenalaistunut muuttuvassa maailmassa joten ei ihme että jäärä haluaa kyseenalaistaa muuttuneen maailman. Valitettavasti tässä ei ole mitään ylevää valtion hyötyä takana. Jäärän strategia on järkevä vain jos ei välitetä tuhoutuuko valtio kilpailussa myöhemmin. Ei ajatella jäärän lapsia tai nuorempia sukupolvia. On vain jäärän vastenmielisyys kopiokonesysteemeiden opettelua kohden koska "ennenkin on pärjätty ilman".

Jos maksimoidaan suhteellinen etu eletään maailmassa jossa ei ole stabiileja tyäoloja joissa on ikään kuin ansaittu tiettyjä varmoja etuja. Tässä maailmassa menneisyys ei paina paitsi jos se antaa etulyöntiasemaa tulevaisuudessa. Jos valtion on ajateltava suhteellista etua, syntyy kansalaisille viheliäinen tilanne jossa on totuttava siihen että entiset elämäntavat automatisoidaan pois samalla kun pitää joustavasti kehittää uusia, ennen omituisia, työn tekemisen muotoja. Komminikaatio ja interaktio muuttuvat.
 
Valitettavasti jos me kiellämme globalisaation ajamme itsemme tilanteeseen jossa on pakko hakea suhteellista etua. Ja tämä. Tämä vaatii maksimaalista innovoimista. Joka on antiteesissä säilyttävän konservatiivisen asenteen kanssa. Koska muuten on vain ajan kysymys milloin konservatiivinen junnaava kulttuuri ohitetaan. Teknologinen muutos on oleellinen osa innovatiivisuutta ja instituutiot ovat tämän rinnalla usein lähinnä hidastava voima. ; Esimerkiksi Fukuyama näkee että institutionaalinen inertia taistelee edistystä vastaan jos ympäristö iskee kahteen psykologiseen koukkuun; Ensinnäkin ihmiset seuraavat totuttuja tapoja kyseenalaistamatta tavalla jossa totellaan auktoriteettilähtöisesti. Toinen on se, että emme olekaan meritokraatteja vaan olemme patrimonialisteja siinä mielessä että preferoimme lähiperhettä, ystäviä ja vaikka kansaa yli kykyjen. Ja näin muukalainen jolla on kykyjä saa resursseja vähemmän kuin inkompetentti oman porukan jäsen.

Tämä jälkeenjääminen on helposti huomattavissa. On selvästi ihmisiä jotka ovat Fukuyaman kuvaamanlaisia ja solmussa sen kanssa. Tietoa pidetään pysyvänä ja tiedon puoliintumisaikaa ei pidetä hyveenä tai edestä tapahtuvana asiana. Kulttuurien ylivertaisuuskin on pysyvää ja se voidaan menettää vain jos siihen sotketaan heikompia kulttuureita. Siksi itsekin olen esimerkiksi saanut nähdä miten eteeni läimitään koulukirjoja 1950 -luvulta joissa opetetaan rotujen erilaisuudesta. Ja tätä pidettiin faktuaalisena oppimateriaalina 2000 -luvulla. Ja jotenkin argumentti vanhemmalta jäärältä oli, että tämä todisti että hän ei ollut rasisti. Minusta tämä todisti että hänestä rasismi oli tieteellinen tosiasia. Koulussa opettaja oli opettanut joten tämä auktoriteetti-päntätty oppi oli sitten se joka oli kannettu aarteena mukana kyseenalaistamatta läpi puolen vuosisadan.

Haasteena on tietenkin se, että globaali maailma on johtanut kovatempoiseen yhteiskuntaan. Asiat muuttuvat nopeasti. Mutta globalisaatiossa kaikkien ei ole pakko kilpailla hampaat irvessä. Ja jämiä saattaa jäädä jopa taiteeseen, uskontoon, kulttuuriin ja muuhun joka on periaatteessa jotain joka on pois kilpailuedulta.

Itselleni se on aika sama. Innovatiivinen meritokratia toimii olivatpa rajat auki tai kiinni. Mutta näkisin, että rajojen sulkemista ajavat ihmiset ajavat yhteiskunnallisia strategioita jotka ovat rajojen kiinnipitämisen kanssa mahdollisimman huonoja. Luultavasti siksi, että kaiken takana on autoritarismi ja heimohenkisyys yhdistettynä siihen, että tiedetään että ne omat meriitit eivät ole mitenkään kovin varmoja sellaisessa yhteiskunnassa jossa arvo ja merkitys syntyy ansioista eikä siitä että olet tipahtanut pimpistä tietyllä maantieteellisellä alueella, olet genettisesti tietynnäköinen ja osaat pokkuroida Jeesukselle.

---

Keskeiset lähteet:
Kauppalehti, ”Belgialainen Lähi-idän asiantuntija varoittaa: Uusi sota on tulossa, merkit ovat jo ilmassa” (29.12.2018)
Puolustusvoimien tutkimuslaitos, ”GAME CHANGER: Structural transformation of cyberspace” (2017)
Theodore Kaczynski, ”Industrial Society and Its Future” (1995) [suom. ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus”]
Francis Fukuyama, ”Political Order and Political Decay: From the Industrial Revolution to the Globalisation of Democracy” (2015)
Hartmut Rosa, ”High-Speed Society” (2009)

Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?

Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.

Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.

Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.

Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..

Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.

Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.

Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.

Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.

Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.

---

Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]

Liberalismista ja kapitalismista

Usein ajatellaan että liberalismi on aina ja automaattisesti kapitalismin vihollinen. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämä yhteys voi olla erityisen vaikea nähdä. Osittain tässä on syynä se, että tällä hetkellä politiikassa on osittain kysymys identiteeteistä. Ja näihin syntyy konflikteja ja riitoja joista ei haluta päästää irti.

Voidaan sanoa että minun sukupolveni elossaoloaikana on tapahtunut tärkeä muutos. Jos minun nuoruudessani vasemmisto-oikeistojako oli se joka herätti keskustelua, on nykyään siirrytty aivan toiselle poliittiselle akselille. Enää ei puhuta kommunisteista ja kapitalisteista, ei punaisista ja valkoisista, ei vasemmistosta ja oikeistosta. Sen sijaan tärkeä jakolinja on mennyt konservatiivien ja liberaalien välille. Mutta toisaalta muutos ei ole tapahtunut siististi ja analyyttisesti. Moni leimaa ”punavihervasemmiston” ja ”oikeistokonservatiivit” yhteen siten että tosiasiassa riidan kohde ei ole muuttunut yhtään. Ajatellaan että liberaali on kommunisti ja oikeistolainen on konservatiivi.

Tässä mielessä netissä onkin käänteistä käsiteanalyysiä. Jos perinteisesti ajatellaan että määritelmä kaipaa lisämääreitä jotta se eksaktoituisi, jolloin punavihervasemmisto tarkoittaisi sitä että on kommunisti ja vihreiden arvojen kannattaja ja vasemmistolainen. Ja että näissä on jotain eroja ja tätä kautta jokainen lisämääritelmä osuu yhä pienempään määrään ihmisiä. Mutta keskustelussa nämä halutaan pikemminkin liittää yhteen ja luoda konsepti joka ei välitä siitä onko ”punavihervasemmistolainen” esimerkiksi kommunismin vai kapitalismin kannattaja koska tärkeintä on se, että hänet on tuomittu ”viholliskuntaan”. Joka halutaan kuvata mahdollisimman laajana.

Kuitenkin kyseessä ovat aivan eri akselit. Kun katsotaan asioita määritelmien kautta asia on melko selvää. Liberalismi on sosiaalinen ja poliittinen systeemi joka alleviivaa yksilöiden oikeuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja yksityisiä vapauksia joita laki takaa ja suojelee. Kapitalismi taas on taloussysteemi joka perustuu markkinavetoisuuteen jossa tuotteet ja niiden valmistaminen ovat yksityisomistuksessa ja niitä tehdään talous mielessä.

Liberalismi ja kapitalismi eivät selvästi ole toisiaan poissulkevia. Voidaan jopa sanoa että ryhmäkeskeinen henki joka konservatiiveilla on, on ihmisten käsittelemistä massoina siten että perinteet ja ideologiat ohjaavat yksilöitä ja näillä on suuri arvo ja merkitys. Tämä on tavallaan ideologioiden kommunismia. Eli yksilöiden sijaan hallinnassa on jokin keskus.

Konservatiivinen oikeistolaisuus ja kommunistinen liberalismi nykynettimuodossaan onnistuvat olemaan lähinnä jos määritellään että talous on ”ihan muu juttu” kuin muu poliittinen ajattelu. Eli talous erotetaan muista vapauksista ja oikeuksista erilliseksi saarekkeeksi. Moni, esimerkiksi itse, eivät näe tätä kovin järkevänä. Itse näen että talousjärjestelmä on oleellinen osa kun mietitään yhteiskunnan järjestämistä ja poliitiikan ja yksilön suhdetta.

Itse asiassa klassinen liberalismi edusti ajattelua jossa korostettiin yksilön tärkeyttä. Ideana oli se, että valtion ja yhteiskunnan holhoamista haluttiin minimoida ja enemmistölle alistumista vähentää. Myös mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus olivat tärkeitä koska järjen ja oman ajattelun vapaan käytön kautta voitiin taistella uskontojen sosiaalista valtaa ja sitä pönkittäviä taikauskoja vastaan. Mielipiteenvapaus ja sananvapaus liittyivät suvaitsevaisuuteen koska on tietenkin vaikeaa olla mielipiteenvapaa jos erilaisia mieliä ei saa olla. Ja lupa olla erimielinen vaatii ajatuksen siitä että on luvallista poiketa massasta. Tähän ilmapiiriin kuului myös taloudellinen vapaus eli vapaa markkinatalous, taloudellisesti vastustettiin merkantilismia. Siksi esimerkiksi John Locke penäsi uskonnonvapautta. Ja Adam Smith kannatti näkymätöntä kättään ja korosti sen kohdalla nimenomaan sitä miten markkinat säätelivät itseään ilman säätelyä.

Siksi kenties tärkein ajatus onkin huomata että uusliberalismi on teknisesti ottaen liberalismia. Se on vahvasti nimenomaan oikeistolaista. Joka assosioituu jopa minulla vahvasti konservatiiveihin. Mutta kuitenkin uusliberalismi on filosofisesti ajatellen äärimmäistä liberalismia sovellettuna talouselämään tavalla jossa talous ei olekaan ”se muu juttu”. ; Tätä kautta selittyy esimerkiksi … sanotaanko hyvin varakas … appiukkoni joka on liberaali ja oikeistolainen. Hän on uusliberaali, libertaari ja hyvin ärhäkkä verojen ja palkkavaateiden vihollinen. Hän vihaa ammattiyhdistysliikkeitä ja lakkoilua jopa enemmän kuin rakastaa vapaata markkinataloutta. Hän kannattaa homojen oikeuksia ja puoltaa ateistisia virtauksia. Sillä samalla ehdolla millä kaikkea muutakin. "Kunhan eivät minulta tule pyytämään verorahaa".

Jännittävää kyllä mitä kauemmas historiaan mennään, sitä vahvemmin liberalismi ja kapitalismi ovat kuuluneet yhteen. Jos luetaan jotain John Stuart Milliä, hän oli liberaali utilitaristi. Tässä klassisessa liberalismissa ajateltiin että kaikista tärkein ja korkein yksittäinen arvo on vapaus. Mill esitti jopa että tärkeintä olisi luoda järjestelmä joka maksimoi yksilönvapauden ja rajoittaa valtion ja muiden tahojen hallintavaltaa niin paljon kuin se on mahdollista. Millin ajattelu oli sovellettu hänen aikansa yhteiskuntaan jossa kapitalismi oli taustaoletettu ilmiselviö jota ei tarvinnut edes kyseenalaistaa; Tämä eroaa oikeastaan uusliberalismista lähinnä siten että uusliberalismi ei puhu vapaudesta yksilöiden vapautena vaan markkinoiden vapautena. Yksilöiden sijaan abstrakti markkinakokonaisuus on se johon huomio keskittyy ja tätä kautta uusliberalismissa usein unohdetaankin köyhien ihmisten vapauksien rajoittaminen. Heidän tulisi tyytyä vähään koska markkinoiden vapaus eikä ihmisten kyky tehdä asioita ja tavoitella relevantilla onnistumistodennäköisyydellä onnea eivät ole tärkeitä. Koska monet niistä vaatisivat veroja ja muuta sellaista joka on markkinoiden rajoittamista ja kommunismia.

Joka on se syy minkä takia monet modernit liberaalit kaipaavatkin yhteiskunnan huoltoperiaatteita ja turvaverkkoja yksilöiden vapauden saavuttamiseksi.

---

Lähteet:
John Locke, ”A Letter Concerning Toleration” (1689)
Adam Smith, ”An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations” (1776) [suom. ”Kansojen varallisuus”]

Ideologia, poikkeus ja poliittisten vihollisten spottailu

Ideologia on terminä hyvin laaja. Usein se tarkoittaa utopistisia etiikkateoriointeja joissa maailmaa kuvataan maailmankuvan kautta. Mutta tässä yhteydessä ideologiaa on kaikki se, missä määritellään tieteen puolesta mitkä asiat ovat faktoja tai joissa korostetaan mitkä faktat ovat relevantteja yhteiskunnan käsittelyssä.

Itse näen toki vahvan eron niiden ideologioiden välille jossa ei hyväksytä ilmastonmuutosta ja sitten tätä kautta tehdään päätöksiä joissa annetaan yhteiskunnan saastua. Ja niiden jotka pitävät ilmastonmuutosta tosiasiana ja jotka päättävät että antaa yhteiskunnan saastua. Mutta molemmat näistä luokista voidaan nyt niputtaa ideologia -kattotermin alle.

Näin keskeisin mittari on usein eettinen, sellainen kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Tällöin mieleen voi tulla vaikka Tuomas Akvinolaisen ajatukset siitä miten yhteiskunnassa tulee olla hierarkia. Kuningasta tulee totella. Paitsi jos Kuningas on Jumalaa vastaan. Tällöin kansa voi kapinoida. Se, miten nähdään että kuningas ei seuraa Jumalaa on sitten katsottava vaikka siitä miten oikeudenmukainen yhteiskunta hänen komennossaan on. Tuomas Akvinolainen esimerkiksi esitti että samasta työstä tulisi saada sama palkka ja että rikkaiden tulisi antaa omaisuuttaan vähempiosaisten avuksi. Perustarpeiden tyydytys oli jotain jota ei tarvinnut ansaita.

Akvinolaisen asetelma vaikuttaa jopa kaltaiseni ei-teistin mieleen reilulta. Toki siinä on poliittiselle ideologialle tyypillinen hajuste: Ideologia määrää mitä faktat ovat. Jumala on olemassa ja tietyt periaatteet ovat hänen tahtonsa. Nämä sanellaan ideologian itse itseään mandatoiden ja niitä ei voi kieltää tai kyseenalaistaa ilman että ideologia katoaa tyystin. Ja sitten jostain syystä Akvinolainen itse edustaa kirkkoa joka sattumalta on jokin joka katsoo käytännössä sitä onko kuningas Jumalaa seuraava vai ei. Kirkollinen taho on siis käytännössä se taho joka määrää määrääkö määrääjä. Joka on itse asiassa ultimaattista päättämistä.

Tämä ei ole valtarakenteissa mitenkään poikkeuksellista. Akvinolaisen tilanne itse asiassa näyttää tilanteelta joka on hyvin tyypillinen kaikissa konservatiivisissa poliittisissa järjestelmissä; Järjestelmä myy itseään kokeiltuna järjestelmänä. Mutta käytännössä siinä kuvastuu mielenkiintoinen valtajärjestely joka tukee sen hetken valtaeliittiä. Tämä johtuu oikeastaan melko ilmiselvistä syistä; Konservatiivius tarkoittaa karkeasti sitä että yhteiskuntaa pidetään ennallaan. Ja vallitsevat järjestelmät tukevat sen hetken menestyjiä.

Yhteiskuntarakenteiden muuttaminen voi tuhota asioita mutta tosiasiassa riskit muutoksesta eivät jakaudu tasaisesti. Rikkailla on usein paljon enemmän menetettävää. Köyhillä ei ole usein muuta menetettävää kuin kahleensa. ; Tätä kautta ei herätä ihmetystä jos hallitsevaa valtaa edustava Sipilä tekee ”kovia ratkaisuja” jotka kohdistuvat köyhiin, työttömiin tai muihin ihmisiin. Kysymys ei ole vihasta vaan Carl Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta ; Poliittisia vihollisia ei välttämättä vihata sielun palolla. Mutta heidän tuhoutumisensa voidaan sallia. He ovat hyväksyttävä uhri. Konservativismi myy poliittisten vihollistensa uhraamisen käytännöllisyyden kaavulla. Konservatiivit voivat tehdä julmia asioita kutsumalla sitä ”pakoksi” tai ”käytännön sanelemaksi”. Ja tätä kautta ei huomata että tosiasiassa jos käytäntö asettaa ehtoja ja rajoja niin tosiasiassa tarjolla on useita eri tapoja toimia ja näistä valitaan jotkin kun taas toisia ei.

Itse näen että oleellisinta on tiedostaa että ”kovat päätökset” eivät koskaan ole sankarillisia itseuhrautumisia. Konservatiivi ei ole leikkaustensa ja uhraustensa kohde itse. Eikä hänen äänestäjäkuntansakaan. Pakote joka pakottaa uhraamaan poliittisia vihollisiakin on usein jotain ihan muuta kuin taantuma kivikaudelle ; Pakote on usein se, että rikkaisto joutuu luopumaan elämäntavastaan ja ansaintamenetelmistään, joka pakottaisi monia heistä elämään sitä elämää jota pitävät työttömille aivan liian lokoisana ja pehmopullamaisena. Riskinä on se, että vaikka itse uskonkin että valtaeliitit ovat ikuista, niin muutokset voivat vaihtaa valtaeliitin toiseen valtaeliittiin. Joka ei koostu niistä jotka hyötyvät tämän hetken muutoksista.

Tässä mielessä ironisinta onkin se, että tosiasiassa vallankumouksia ja konservatiivien valtaa ylläpitää sellaiset rakenteet joita he haluavat purkaa. Olen itse elänyt vähävaraisessa perheessä ja nuorempana elin yhteiskunnassa jossa oli mahdollista olla poliittisesti ignorantti. ; Tilanne vaati sitä että oli mahdollista elää elämää käytännön tasolla ilman että poliittiset päätökset uhkasivat koko omaa olemassaoloa ja elämäntapaa. Lama alusti kuitenkin aivan uudenlaisen ilmapiirin. Ja näin ignoranttiuteni politiikasta näyttäytyy vähän samanlaiselta kuin pelkästään rauhan aikana eläneiden ihmisten ignoranssi sodan kauhuista. Ne vaativat vähintään jollain tasolla sekä hyviä että vakaita oloja. Jos olosuhteet ovat huonot, asia on heti mietinnässä. Ja jos olosuhteet eivät ole vakaita, tilanne saattaa muuttua ja järkevä ihminen valmistautuu siihen.

Köyhillä ei nimittäin ole paljon menetettävää. Mutta se menettäminen on strategisesti oleellista. Suomessa on nimittäin hyvä sosiaaliturva. Vallitseva järjestelmä ylläpitää myös tätä. Ainakin niin kauan kunnes ei pidä. Tämän menettäminen on riski nimenomaan kaikille heikompiosaisille. Ei siksi että tulotaso olisi merkittävän suuri vaan siksi että ilman sitä elämä muuttuu elämiskelvottomaksi. Vaihtoehtona on nälkäkuolema, kylmettyminen tai rikkaiden lihoneiden ihmisten varastelu ja hädän tullessa lihoiksipistäminen ja syöminen. Kannibalismi tai kuolema ei ole ihmiskunnan tasolla mikään tuntematon valintaskeemasto. ; On kiinnostavaa että rikkaat eivät ole tiedostaneet tätä. He pelkäävät ansionmenetyksiä.

Tässä onkin kiinnostavaa lukea ideologien mielipiteistöjä. Ja sitten katsoa poikkeuksia. Tosiasia on, että kaikki poliittiset puolueet ja ihmiset elävät kaksoisstandardissa. Tästä malliesimerkit löytyvät konservatiivien sijaan liberaaleista. Esimerkiksi John Stuart Mill oli kuuluisa siitä että hän rakasti vapautta ja vapauksia. Mutta sitten hän näki että tietyt ihmisryhmät olivat ”barbaarisia” eivätkä ansainneet siksi vapautta. Mill esimerkiksi kohteli intialaisia siten, että intialaiset voisivat vapautua sitten kun britit olisivat ensin opettaneet heille miten heidän tulisi elää. Britit hyötyivät intiasta ja sen työvoimasta taloudellisesti. Joten kokonaisuus oli yhtä näppärä kuin Tuomas Akvinolaisella.

Kiinnostavinta on katsoa miten nämä asettuvat. Tämä tuli itselleni tutuksi jo aikana kun olin poliittisesti ignorantti. Sillä ihmiset osasivat tuottaa huonoja ja epävakaita oloja sosiaalisesti. Itse asiass tuolloin elettiin vielä aika pitkälti yhtenäiskulttuurissa joka oli hyvin konsensuskeskeinen. Muoti-ilmiöt olivat esimerkiksi tärkeä merkki jolla signaloit ryhmään kuulumisesta.

Tässä ilmapiirissä korostettiin uskonnonvapautta arvokkaana asiana joka tarkoitti sitä että kristityt saivat julistaa ja oli epäkohteliasta kritisoida tai olla erimielinen heidän kanssaan. Tämä suomalaisuus-perinne-maassamaantavalla -henki on toki vielä jäljellä vanhojen kalkkisten puheissa nykyäänkin. Se vaan alkaa näyttämään noin yleisesti hassulta, joka tuottaa kiinnostavaa viestintää kun kansan tahdoksi ja maan tavaksi itsensä nähneet ideologistit. Heidän tulisi kai omien sanojensa mukaan muuttaa liberaalien läpitunkevasti mädättämästä maasta pois jonnekin USA:n raamattuvyöhykkeelle. Mutta sen sijaan he murisevat siitä että heitä vainotaan olemalla heidän kanssaan erimielinen avoimesti internetissä. ; Erimieliset ovat poikkeus koettuun pääsääntöön jonka mukaan kunnon kansalainen nyt vaan on kristitty. Ja että käytännössä kaikki ovat kristittyjä paitsi jos sanovat sen ääneen. Josta sitten seuraa se, että ateistit tunnistetaan näiden ihmisten silmiin siitä että he ovat kertomassa tästä ääneen. Ja tätä pidetään moitteena ateisteja vastaan. Eikä mietitä sitä että esimerkiksi minut tulkitaan ateistiksi säännönmukaisesti koska tehdään tulkintoja. Ja kuitenkin samalla olin useita vuosia töissä yrityksessä jossa monilla oli käsityksiä joiden mukaan olin kristitty ja mukana seurakuntatoiminnassa. Koska tältä se "tunnetaan siitä että on aina kaikkialla pakko sanoa vakaumuksensa ääneen" -asia näyttää. Itseltäni se näyttää siltä että asia nostetaan esiin paheksuntaan aina kun sanoo asioita ääneen. Joka kertoo siitä että ihminen haluaisi että tässä kohden olisi vallassa poikkeus "sananvapauden" ja "uskonnonvapauden" yleisessä pääsäännössä jota he rakastavat kovasti.

Vastaavaa on helppo nähdä nykyajassa konservatiiveilla; Moni esimerkiksi korostaa uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta ja muuta vapautta. Mutta samalla tärkein uhka ovat ”suvakit” jotka ovat ideologisesti väärää mieltä olevia ihmisiä joita voidaan kutsua ”kansanpettureiksi”. Ja toisaalta pelätään ”islamismia” ja ”islamisaatiota”. Eli sitä että liian moni ihminen maassamme alkaakin olemaan väärää mieltä. Tilanne tuo mieleen ne modernit kristityt jotka ensin huutavat ”Sapere Aude” ja sitten ihmettelevät kun kaikki älykkäät ja ajattelevat ihmiset eivät olekaan täysin samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan. (Darwinisteja viedäänkin kuin litran mittaa, eli he eivät ole ajatelleet oikein. Näin olen kuullut.) On selvää että tässä on kiinnostavia poikkeuksia. Poikkeuksia jotka eivät ole satunnaisia.

Ja joita väritetään ”kansalaisuudella”. Joka on selvästi jotain laajempaa kuin pelkkä Suomen kansalaisuus tai geneettisesti tiettyyn ihmisjoukkoon kuuluminen tai sukuhistoria ; Suvakkien ”kansalaisuus” kyseenalaistetaan. Joka vihjaa siihen miten poliittinen korrektius ei suinkaan puutu tästä ryhmästä. Se on vain eri tavalla jaottunutta ja jakautunutta kuin liberaaleilla.

Tärkeintä onkin tajuta että kaikki rakastavat vapautta ja ajattelevat että yksilöillä on jokin arvo. Nämä ovat yhteisiä perustoja kulttuurissamme. Kaikista uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat niin maan mainio asia. (Näissä on toki painotuksia. Liberaalit myyvät itseään "maltillisuutena" josta poikkeaminen on "äärimmäistä" kun taas konservatiivit usein korostavat olevansa "täysjärkisiä" jonka ulkopuolella on "haihattelua". Näin siitä huolimatta että usein konservatiivit jakavat maailman hyvin tiukasti siten että ne jotka eivät ole vahvasti oikeisto-konservatiiveja edustavat leimallisesti jotain "punavihervasemmistoa" jossa unohdetaan että liberaalit pitävät yhteiskunnan keskeisimpänä tarkastelukohteena ihmisyksilöitä joita ei saa lokeroida kun taas kommunistit pitävät keskeisimpänä lokerointityylinä luokkaa. Noin karkeasti. Samalla karkeudella fasisteilla ytimessä on rotujen välinen suhde jota on kuvattava sodankäyntimetaforin. Ja maahanmuuttokritiikki puhuu siitä miten tämä taistelumetafora on tehtävä ilman rotujen mainitsemista.) Kiinnostavaa onkin aina nähdä se ketkä ovat poikkeuksia jotka voidaan jonkin kovan päätöksen varjolla uhrata. Nämä nimittäin kuvaavat ideologistien poliittiset viholliset.

Tämän lisäksi kiinnostavaa on tietenkin myös katsoa miten viholliset tunnistetaan. Tässäkin usein ideologinen puhe hämmentää. Jos konservatiivi tai liberaali puhuu ideologiasta on syytä huomata poikkeukset. Poikkeuksissa on poliittinen vihollinen. Mutta tämän lisäksi poliittinen vihollinen ei aina ole sitä mitä kautta virallinen puhe sen antaa ymmärtää sen olevan. Selitys on usein epäsuora. Vähän kuin se että armeijan väitetään olevan ei-seksistinen sitä kautta että miehet ovat keskimäärin parempikuntoisia. Jos kunto kuitenkin olisi todellinen syy, valittaisiin armeijaan menevät kuntotestein eikä sukupuolella. Koska suora testi on aina laadukkaampi kuin siihen liittyvien korrelaattien kanssa pelaaminen.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten rotua käsitellään usein geneettisenä konseptina teoriassa. Mutta tämä on harhautunutta. En esimerkiksi pidä siitä että liberaalit ovat kritisoimassa rotujen olemassaoloa sellaisena konseptina joka on olemassa vain jossain natsien ideologiapalstoilla. Natsit voivat puhua ties mistä geeniklustereista (joista heillä ei usein ole kovin syvää ymmärrystä mutta se ei estä heitä puhumasta tästä.) Käytännössä rotu tunnistetaan ihonväristä ja tätä kautta "rotu" on olemassaoleva piirre aivan samalla tavalla kuin "punapäisyys". Geneettiset erot ovat hyvin pieniä - ihmisten väliset geneettiset erot rotujen kesken ovat pienempiä kuin gorillalauman sisäinen monimuotoisuus. Mutta kohde on silti olemassa ja tunnistettavissa ja tätä kautta "riittävän reaalinen".

Eli rotujen olemassaoloa kiistävällä on usein käytössä rasisteja parempaa populaatiogenetiikkaa. Mutta eihän se tarkastelun kohde rasisteilla ole ensinnäkään tämä. Eivät he yritä määritellä uusia alalajeja kuin biologit tekevät biologien ehdoin. (Joka mielestäi olisi toki se miten rasismi pitäisi oikeuttaa. Luomalla ihmiselle oleellisesti alalajinomaisia klustereita. On selvää että tämänlainen ehdosto ei täyty. Ihmisillä ei tällä hetkellä ole alalajeja. Ei ole ollut neandertalilaisten jälkeen.) Eivät rasistit ensin tee geeniklusteritestejä ja vasta sitten lähde tönimään tyyppejä. Sen sijaan he näkevät tummavivahteisia tyyppejä ja lähtevät sitten tönimään. Samoin maahanmuuttokritiikissä puheet "laittomista maahanmuuttajista" eivät vaikuta relevanteilta koska "islamisminpelko" ei lopu kansalaisuuden saamiseen. Samoin näyttää että aika moni tunnistaa islamin ulkonäöstä. Ei pukeutumisesta vaan ihonväristä. Ja aina kun tehdään näin, vihjautuu että toiminnan takana on oikeasti jokin jolla ei käytännön tasolla ole väliä onko se koettu rasismiksi vai ei. Se vaakkuu ja näyttää täysin rasismilta.

Toki joku voi miettiä että mitä väliä sillä on että millä tavalla poliittisen vihollisensa määrittelee. Se on kuitenin poliittinen vihollinen. Itsekin mietin. Mutta kun kategoriointivirheet näiden kahden välillä noudattavat samaa rakennetta, voidaan niitä kuitenkin käsitellä yhdessä...

Juoruiluja eräästä merkittävästä blogista

"Takkirauta" -blogi oli mielestäni hyvin kiinnostava. Osittain siksi että se oli ihan fiksu. Osittain siksi että se kuvasi pedantisti ja riittävällä informaatiolla tietynlaisen ajattelusuuntauksen sisältöä. Siksi minua harmittikin kun blogi poistui. Tai siis tarkalleen ottaen blogi ei ole poistunut. Se on "Näyttää siltä, että sinua ei ole kutsuttu lukemaan tätä blogia. Jos arvelet, että on tapahtunut virhe, ota yhteyttä blogin kirjoittajaan ja pyydä kutsu."

Ratkaisu oli omituinen; Blogitekstejä oli paljon ja moni olisi varmasti pitänyt siitä että tekstit ovat julkisia. (Asiaa ihmeteltiin jonkin verran.) Toisaalta jos teksteistä ei pidä voi blogin poistaa-poistaa aivan kokonaisuudessaan. Asiaan saatiin mielenkiintoista valoa. Sillä tällä hetkellä Takkirauta ilmestyykin miellyttävästi foorumimuodossa. Tämä luonnollisesti ilahduttaa mieltäni. Blogin keskusteluryhmä oli sen verran runsas, että foorumi varmasti taipuu tämäntyylisiin asioihin hyvin.

Toki tätä kautta selviää muutakin. Tekstejä lukiessa löytyy adminin mainintoja kuten "Julkaistu Takkirauta-blogissa" ja perässä päivämääriä ja kellonaikoja (Esim, "Julkaistu Takkirauta-blogissa 4.7. 2017 kello 09:16".) Tämä kertoo siitä että blogia on tehty ns. echo chamber -malliseksi. En suhtaudu tämänlaiseen toimintaan kovin kunnioittavasti. Mieleen tulee sekin että Takkirauta -blogin sisältö vaikutti loppuaikoinaan ärjyyntyneen melko tavalla - foorumi sen sijaan näyttää hyvinkin leppoisalta. Tässä mielessä mieleen ei voi olla tulematta sitäkin että mitä kaikkea ääriliikkeilyä potentiaalisessa suljetussa ja valitulle kansalle tarjotussa blogissa on. Eihän siellä välttämättä mitään oikeasti ole. Mutta näin ulkopuolelle tälläinen piilottelu haiskahtaa vähintään epäilyttävältä.

---

Tähän liittyen voisin sanoa että minun kunniotukseni on Takkirauta -blogistin kannalta siitä kiinnostava, että minulla on käytännössä hyvin varma tieto siitä kuka hän on yksityishenkilönä. Asian selvittämien ei ollut edes kovin vaikeaa. Hän on vuotanut tietoja itsestään hyvinkin paljon. Toki tässä on mahdollista erehtyä; Hakutiedoilla käsiin tulee kourallinen ihmisiä. Ja tätä kautta mukaan voi solahtaa vahingossa eräs Turkulainen saksalainen miekkailija. Mutta tietenkin löytäminen on helppoa jos laittaa esim. sosiaalisen median julkisiin ammattiprofiileihinsa sen tyylisiä tekstejä kuin (vapaasti suomentaen) "harrastan purjehdusta, uintia, pienoismallien tekemistä, valokuvaamista, historianelävöittämistä, laskuvarjohyppyä ja kendoa. Omistan jahdin ja olen suunnistuskouluttajana nimeltä mainitussa purjehdustoiminnassa. Olen harjoittanut kilpailutasoista uimista kansallisella tasolla nuoruudessani. .. Historiassa kiinnostukseni koskee erityisesti keskiaikaista historiaa, erityisesti heraldiikkaa, jousiammuntaa ja taistelutaitoja. Valokuvauksessa olen keskittynyt purjehduskuviin. Minulla on yksityinen lentolupakirja. Myers-Briggs-tyyppini on INTJ". Kunnioituksen väheneminen lisää halua tehdä tämäntapaisia "paljastuksia"..

Maahanmuuttokritiikki, utilitarismi ja terrorismi

Nykyään vastustetaan aika paljon maahanmuuttoa Se on siitä omituinen aihe, että siitä ei kuulemma saa puhua. Mutta siitä puhutaan hyvin paljon. Ja sen kautta pääsee eduskuntaan valta-asemiin eikä leirille saamaan patukkaa jalkapohjiinsta. Karkeasti ottaen tämä kritiikki noudattaa yhtä argumenttipohjaa jota sitten siirretään eri aiheisiin. Tämä tekee maahanmuuttokritiikistä melko yksinkertaista.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä että esitetään kannanottoja riskianalyysiin. Maahanmuuttajat vievät yhteiskunnan varoja jotka sitten tuottavat haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajat raiskaavat tilastollisesti enemmän ja tästä tulee haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajissa on islamistiterroristeja joka on uhka yhteiskunnalle.

Yhteiskuntatieteissä harjoitetaan usein utilitarismia. Utilitarismi on yksi seurausetiikan muoto. Siinä katsotaan tekoja ja niiden odotettavissa olevia seurauksia. Eri ratkaisuja punnitaan ja sitten valitaan se, mikä niistä tuottaa parhaat seuraukset. Mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. John Stuart Millin ja Jeremy Benthamin tapaiset utilitaristit ovat yksinkertaisesti tavoitelleet moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen. ; Utilitarismissa tilastollisella tasolla katsottu etu, puhdas odotettavissa olevien seurausten tarkastelu ja hedonismi ja hyötyajattelu nivoutuvat yhteen.

Katsotaan mitä eri ratkaisuista on odotettavissa. Arvioidaan näitä keskenään ja katsotaan mikä hyödyttää eniten. Tämä vaikuttaa kovin objektiiviselta ja tekniseltä ja muutenkin joltain sellaiselta jonka joku voisi arvioida siististi kuin kaupankäynnissä kassan taseen.

Utilitarismi onkin jotain joka on usein esiintynyt konservatiivien parissa jonain joka olisi pelkästään teknistä tiedettä. Eli sen takana ei olisi mitään eettistä taustaa. Tai vähintään he ovat olleet tätä mieltä niin kauan kuin ateistit tai vastaavat tahot eivät ole olleet kuvioissa. Heidän kohdallaan konservatiivi on muistanut moraalin salakuljettamisen ja tätä kautta alleviivanneet nihilismin riskiä.

Tämä on merkittävää kun puhutaan vaikkapa rikostilastoista ja niissä olevista yli- ja alideustuksista vaikkapa maahanmuuttokeskustelussa. Koska maahanmuuttoon liittyy riskejä ja negatiivisia seurauksia, on maahanmuuttokriitikoista pienempi paha jättää heidät maan ulkopuolelle. Tämä on aika ymmärrettävissä oleva argumenttirakenne jota on paha pitää sellaisenaan rasistisena.

Utilitarismin kohdalla haasteita syntyy yleensä kahdesta asiasta;
* Hankaluutena on se, että ilman etiikkaa koskevia lisäoletuksia utilitarismi on kätevä siinä mielessä että voidaan ajatella odotettavissa olevia seurauksia. Mutta kun katsotaan mikä on parempi lopputulos kuin toinen, joudutaan tekemään oletuksia joissa eri utilitaristikin voi tulla eri päätökseen siitä mikä on oikea ratkaisu. ; Nykyaikana utilitarismi on sen verran vahva että jos sanoo että siitä että ilmastonmuutos on fakta ei vielä voida vetää päätelmiä siitä miten tavallisten ihmisten tai yritysten vapauksia tulisi saada rajoittaa yhteiskunnan toimesta, häntä pidetään moraalirelativistina. Ja moni näkee että ilmastonmuutos on poliittinen ideaali ja jos kannattaa vapautta ja oikeistolaista yhteiskuntaetiikkaa niin sitten täytyy vastustaa ilmastonmuutosta.
* Utilitarismi mahdollistaa viattomien uhraamisen. Utilitarismiin kun mahtuu esimerkiksi ajatus siitä miten esimerkiksi yhdyskunta joka ei löydä symbolisesti merkittäviä vihollisia voi suojella yhteiskuntarauhaa teloittamalla viattoman. ; Howard Simmons onkin korostanut että utilitarismi voi rangaista viattomia korostamalla sitä että (1) signaloi sitä että valtio haluaa rangaista ja tätä kautta se rajoittaa rikoksentekointoa. (2) rangaistus sellaisenaan promotoi moraaliopetusta kommunikoiden yhteisölle moraaliarvoja (3) tarjoamalla emotionaalisen katarsiksen yhteisölle, uhrin omaisille uhrille itselleen. Ylipäätään utilitarismissa on mahdollista jyrätä vähemmistöjä enemmistön kustannuksella, vaikka yhteiskuntarauhan nimissä. Tällä on syviä vaikutuksia esimerkiksi uskonnonvapauteen ja mielipiteenvapauteen.

Maahanmuuttokeskustelun kannalta tässä on kiinnostava oire. Maahanmuuttokriitikot puhuvat mielellään terrorismista ja yli- ja aliedustuksista. Kuitenkin jos heille tarjoaa faktoja siitä että tosiasiassa ihmisiä kuolee paljon enemmän auto-onnettomuuksissa, he lakkaavat olemasta seurauseetikoita ja utilitaristeja. Tässä vaiheessa he korostavat sitä että sillä millä tavalla ihmiset kuolevat on paljon väliä.

Tässä kohden voidaan nähdä että etiikka perustuukin johonkin aivan toiseen kuin utilitarismiin. Joka tavallaan alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään ideologiaton yhteiskuntajärjestys jossa ei olisi eettisiä valintoja ja mielipiteenvaraisia moraalipremissejä. Voidaan nimittäin nähdä että auto-onnettomuuksien kohdalla vastaan tulee ”Doctrine of Double Effect”; Se on filosofinen periaate jonka mukaan haittoja ei katsota vain seuraustensa kautta. Sen sijaan katsotaan mitä intentioita tekijöillä on. Näkemyksellä on pitkä ja kunniakas perinne. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen on pitänyt sitä tärkeänä osana moraalisia mietintöjä.

Tämän doktriinin hengessä on hyvä tiedostaa mitä se muuttaa. Jos mietitään asiaa puhtaasti seurausetiikka mielessä, tällöin se jos esimerkiksi sallitaan autojen rakentaminen voidaan arvioida kuinka moni ihminen kuolee auto-onnettomuuksissa. Tämä lisää kuolleisuutta. Mutta ihmiset rakentavat moottoriteitä ja autoja ja ostavat autoja ja ajavat niillä teillä siksi että he haluavat päästä eri paikkoihin. Toisin sanoen kasvaneet kuolinluvut eivät ole tavoiteltuja seurauksia vaan seurauksia siitä että maailmassa sattuu vahinkoja.

Jos katsottaisiin pelkästään kuolintilastoja ja pidettäisiin ihmisen elämän arvoa äärettömänä ja absoluuttisena, pitäisi utilitaristisessa mallissa kieltää autotiet. Koska seuraus on seuraus riippumatta siitä mikä on toiminnan tavoite. Pelkästään seurauksia katsellen autot ovat pahempi ongelma kuin terroristit.

”Doctrine of Double Effect” muuttaa asioita. Sillä siinä haittoja punnitaan sen kautta ovatko haitat joitain joita tavoitellaan kun asiaa tehdään. Vai ovatko haitat sivutuote. Näin samanlainen odotettavissa oleva seuraus ja yhtä suuri kärsimys voi olla pahempaa riippuen siitä millä tavoittein tekoja on tehty.

Tässä merkittävää on että terrorismi on tavoitteellista toimintaa. Tässä mielessä se vertautuu väkivaltarikoksiin, erityisesti murhiin. Toki tässä esiin tulee sekin että tavallisia murhia tapahtuu enemmän kuin terrorismia. Mutta henki on kuitenkin hyvin erilainen.

Tällä on syvä merkitys juuri siksi että terrorismi on itse asiassa siitä erikoinen rikollisuuden muoto että sen uhriluvut jäävät useimmiten tilastollisesti aika pieniksi. Iskuja tehdään ennen kaikkea niiden symboliarvon vuoksi. Terrori-iskun ytimessä on itse asiassa nimenomaan se, että isku lietsoo yhteisöön hyvin laajasti pelkoa. Uhrilukuun ja panokseen nähden saadaan isoja seurauksia ja vaikutuksia ihmisten toimintaan.

Kun intentioita otetaan mukaan arviointiin onkin selvää että terrorismi eroaa auto-onnettomuuksista siten että terroristejen päätavoite on itse asiassa myös laajemman paniikin synnyttäminen. Joka on hyvin erilainen päätavoite kuin mitä on monessa pahoinpitelyssä ja murhassa. ; Tässä mielessä terrorismin kohdalla ”Doctrine of Double Effectin” kannattaja voi ohittaa sitä että terrorismia on itse asiassa kuolintilastotasolla aika vähän ja että vain hyvin harva muslimi on terroristi. Marginaaliuteen viittaaminen ei tehoa kun ollaan siirrytty utilitaristisesta tasosta pois.

Onkin kiinnostavaa katsoa 90 -luvun lopun terrorismin käsittelyä. Oxfordin tietosanakirja osaa kertoa että terrorismin ytimessä on väkivallan käyttöä uhkailutarkoituksiin. Salamurhat, pommitukset ja symbolisten kohteiden tuhoaminen ovat tärkeitä. Ja että terrorismi liittyy pelotteluvaikutukseen ja on ytimeltään poliittista. Vallankumoukselliset ja toisaalta nationalistit mainitaan terrorikeinojen käyttäjinä. ; Nykyään terrorismi tuo mieleen helposti uskonnot, etenkin islamin. Mutta toisaalta ; Selvää on että uskonnon täytyy olla ei-sekulaari uskonto, eli olla poliittinen uskonto, jotta se voi tuottaa terrorismia. Terrorismissa uskonnollinen vakaumus tuodaan yksityisistä tiloista julkiseen tilaan ja tälle asetetaan poliittisia päämääriä.

Tätä kautta jopa konservatiivien kannattama suhtautuminen terrorismiin alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään tekninen ja ideologiaton tapa punnita ratkaisuja. Auto-onnettomuuksista puhuva vasemmistolainen ärsyttää heitä ja on tällöin heidän silmissään peräti moraalirelativisti. Vaikka se on äärimmäisen seurauseettinen ja utilitaristinen kanta. Kun tämän huomion sitten osaa suhteuttaa voi nähdä vastaavat asenneloikat silloin kun konservatiivit itse nojaavat utilitaristisiin perustelurakenteisiin.

Lopuksi on ehkä hyvä täsmentää se, että en tässä sano että utilitarismi olisi väärin. Itse asiassa itse olen seurausetiikoiden kannattaja. Se mitä olen oppinut on se, että intentiot ovat ihmisten pään sisäisiä asioita jotka eivät vaikuta muiden ihmisten elämiin sellaisenaan. Niihin vetoaminen on tässä mielessä usein riskien kohteiden tai uhrien kannalta irrelevantteja. ; Niillä ei haluta korjata tai muuttaa systeemiä tai omaa käytöstä ja toiminaa. Sillä pestään vastuu ja yritetään jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

---

Olen toki huvittunut siitä miten nyt islamterrorismi on kieltämättä muotia ja miten tätä alleviivataan kovasti. Kuitenkaan ei ole kauan aikaa siitä kun eurooppalainen terrorismi oli kristillistä. ; Olen ollut itsekin elossa aikoina joina euroopan mantereella ihmisiltä on kysytty ovatko he protestantteja vai katolisia. Noitavainoihin ja ristiretkiin ei tarvitse mennä. Itse en jotenkin jaksa uskoa että muutaman kymmenen vuoden tauko tarkoittaisi samaa kuin ”ei koskaan enää”. Tässä vaiheessa marginaaliudesta voivat puhua vain utilitaristit, ne joille ”Doctrine of Double Effect” ei merkitse islamterrorisminkaan kohdalla.