Fallos otsaan ; Ajatuksia fallibilistisista symboleista

Eija-Riitta Korhola otti ilmastonmuutokseen kantaa otsikolla "fallibilistinen symboli". Otsikko on mielestäni hauska koska siinä on miltei sana fallos. Kikkelivitsi! hih hih! En toki ota tätä esille sen vuoksi. Huomio oli lähinnä huomion varastamista varten. Manipulointia!

Korhola kritisoi ilmastonmuutosta vihjaten että se ei olisi falsifioitavissa. Tämä tekstini ei ole ilmastonmuutosta koskeva, vaan tieteenfilosofinen. Korholan tekstin ytimessä on tieteenfilosofia. En rehellisesti sanoen ole jaksanut ottaa selvää ilmastonmuutoksesta - se on niitä aiheita jotka eivät jostain syystä oikein kiehdo mieltäni. Tieteenfilosofia on sitten aika syvällä sydämessä. Niin syvällä että sinne miltei sattuu sellaisessa punapäisessä hengessä. Tämä teksti on sitä varten, että toivon että ilmastonmuutoksen ymmärrys on Korholalla paremmin hallussa kuin tieteenfilosofia. Kenties onkin.

Toki on ihmeellistä miten hän rakentaa argumentin sisäisestä keskustelusta. Se, mitä olen itse oppinut tieteenfilosofiasta, on se että julkaisu ja vertaisarviointi on aika tärkeä asia. Usein sisäisen viestittelun ja tieteen välinen ero onkin siinä, että sisäisissä sähköposteissa tulee jauhettua kaikenlaista eitieteellistäkin. Jo tämä puoli herättää epäilyksiä. Se ei ainakaan tee jutusta uskottavaa. Ihan tieteenfilosofiselta kannalta katsoen esimerkiksi Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian ominaisuusjoukot korostaisivat että Korhosen kannattaisi kenties miettiä uudestaan.

Kieltämättä Korhosella on hetkensä. Hän kuvaa Popperin falsifioiperiaatteen varsin hyvin. Tavallinen ihminen ymmärtää ja virhettä siinä ei ole. Se ei edes latista ideaa joksikin joka muistuttaa sitä. Korhonen siiskuvaa periaatteen hyvin. "Se joka on opiskellut filosofian alkeita, muistaa ehkä Karl Popperinjalostaman fallibilismin. Se on tieteenfilosofinen teoria, jonka mukaan mitään teoriaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska tiede kehittyy koko ajan. Tieteellisen tiedon kriteeri täytyykin hakea muualta: väitelauseen tieteellisyyden ehto on, että sillä on falsifikaatiokriteeri, eli että se voidaan joissain olosuhteissa osoittaa vääräksi. Väite “Keijukaiset terhentelevät näkymättömässä avaruudessa” ei ole tieteellinen lause, koska ei ole mitään olosuhteita, joissa pääsisimme kumoamaan sen - lause vain lilluu omassa todellisuudessaan, kritiikiltä suojattuna." Korhosen ongelmana ei ole se, että hän ei osaisi falsifiointikriteerin sisältöä. Ongelmana on se, että hän ei osaa soveltaa sitä. Ja minun silmissäni konsepti ilman sovellustaitoa on tyhjää tietoa. Toki ymmärrän että ihmisillä on muitakin kiinnostuksenaiheita kuin tieteenfilosofia. Mutta jos aihe ei kiinnosta, ei ehkä kannata sitten nojata sen varaan perusteluissaan.

Katsotaan mitä hän sanoo ilmastonmuutoksesta. "IPCC:n raportit eivät nimeä yhtään falsifikaatiokriteeriä, olosuhteita, jotka kumoaisivat teorian.  Ei niiden toki tarvitsekaan. Vaikka emme olettaisikaan, että tutkijoiden täytyisi varta vasten nimetä kumoavia seikkoja, jää kysymys, onko niitä ylipäätään löydettävissä." Tässä kohden Korhola unohtaa että aika harvassa tieteessä luetellaan falsifiointikriteerejä sellaisenaan. Ne ovat olemassa. Esimerkiksi induktiossa asiat joko osuvat ennusteiden sisään tai eivät osu. Kun otetaan vaikka näkemys maan vetovoimasta, riittää tieto nopeuskiihtyvyydestä. Ei tarvitse kuvata kaikkia tilanteita joissa tämä teoria kumoutuisi. Niitä onkin ääretön määrä ; Kun mitataan kiihtyvyyksiä tyhjiössä, voidaan ihan suoraan nähdä mikä ei osu kaavaan. Falsifiointikriteerien olemassaolo sekoittuu toki humanisteilla ja kreationisteilla usein siihen että ne ääneenlausutaan. Luonnontieteilijälle kaava itsessään sisältää falsifiointiperiaatteensa. Tässä mielessä Korholan tekstistä voidaan löytää falsifiointikriteeri. "Toukokuun 7. 2009 hän jatkoi sisäistä keskustelua :“Ei-nousevan trendin täytyy jatkua yhteensä 15 vuotta ennen kuin huolestumme.”" Tämä on nähtävissä estimaattina falsifiointikriteerille. Jotain joka ei ehkä kumoa, mutta pakottaa harkitsemaan paremmin. Korhola onkin oikeilla jäljillä sanoessaan tästä että "Tavallaan sen tuli Phil Jones sanoneeksi: 15 vuoden tasaisen jakson pitäisi alkaa huolestuttaa. Vakka se ei olekaan falsifikaatiokriteeri, jolla teoria voidaan osoittaa vääräksi, se on piste jonka jälkeen sopii tulla  mietteliääksi."

Kuitenkin Korholalla on mukana omituista naiviutta. "lmastonmuutos on ilmiö, jota ei voida aistein havaita." on lausunto joka osoittaa lähinnä sen, että koko käsitys empiriasta on hyvin naivi. Ilmastonmuutos on jopa minun perustietojen nojalla sidottavissa lämpömittariin. Puhuessaan ilmastonmuutoksen trendeistä Korhola itsekin osoittaa että tämä on hyvinkin jotain jota voi tutkia tieteellä. Minun mielestäni ongelmana ei nimenomaan ole se, onko ilmastonmuutos falsifioitavissa vaan se, että mitä aineistosta voidaan tulkita. Tarkalleen ottaen se, onko se jo falsifioitu. Se, että ilmastonmuutoksesta yritetään tehdä pseudotiedettä viittaamalla Popperin esittämään demarkaatiokriteeriin on lähtökohtaisesti omituinen. Mielestäni tämä on käytännössä kuollut tie. Oikea ilmastokritiikki keskittyy sen sijaan siihen onko se ilmastonmuutosteoria jo falsifioitu. Monesta tallaajasta tämä on lillukanvarsia, mutta tieteenfilosofisesti ero on aivan oleellinen. On ihan eri asia sanoa että teorialla ei ole ollenkaan demarkaatiokriteeriä kuin sanoa että se ei täytä omia demarkaatiokriteereitään.

Peräti idioottimaista olisi tietysti se, että ensin väittäisi että jokin malli ei ole falsifioitavissa ja sitten falsifioisi sen tai pitäisi sitä tosiasioiden vääräksiosoittamana! Korhonen flirttailee, kenties jopa lähentelee juuri tätä tekstissään. Ero ei ole lillukanvartta tieteenfilosofiassa. Etenkin jos huomio keskittyy spesifisesti yhteen kriteeriin eikä tutki asiaa laajemmin useamman eri näkökulman kautta. (Johon suosittelen kaikkia, mutta en toki velvoita ketään.)

Nähdäkseni ilmastonmuutoksen vahvuus on siinä että se redusoituu vahvaan fysiikkaan. Kasvihuoneilmiö ei ole pelkästään teoria, vaan se on ns. huipputeoria. Tämä ei ole sama kuin teorian kehuminen superälykkääksi. Se tarkoittaa sitä että ilmastonmuutos on seuraus useiden tunnettujen ilmiöiden yhteisvaikutuksesta. Ilmastonmuutoksen taustavoimien etuna on se, että ne on hyvinkin vahvasti empiirisesti varmistettu. Lämmön sitoutuminen on termodynamiikkaa, joka sekin on "tilastollinen ilmiö".

Esimerkiksi lämmön meriin sitoutuminen on mahdollisuus joka voi selittää Korholan esittämiä ongelmallisia seikkoja. Kommenteissakin tämä tulee hienosti tiivistäen esiin "Millä mittausmenetelmällä yleensä osoitat sen, että energian nettolisäystä tapahtuu? Ja millä sen, että merten lämpösisältö kasvaa? Koko ajan liikutaan niin pienissä muutoksissa, että näytteenottoon perustuva integrointi sopii moneen kertaan virhemarginaaliin." ; Tämä on kieltämättä argumentti. En kuitenkaan ole siitä kovin vakuuttunut. Tässä ongelmana EI ole se, onko lämmön kasautuminen falsifikaatiokriteeri. Kyseessä on mittausongelma. Eli se, millä ehdoin tuo kasautuminen voitaisiin osoittaa. Koska meret ovat hyvin suuria ja fysiikasta tiedetään että vesi imee valtavat määrät lämpöä, ilmastonmuutoksellisesti merkittävän lämpösisällön muutos mahtuu varmasti virhemarginaalien sisään. Ongelmana on siis lämpömittarien tarkkuus ja maapallon koko eikä se onko ilmastonmuutos falsifioitavissa.

Kysymys siitä että miten voidaan tietää että sitoutuuko meriin lämpöä on kaksiteräinen miekka ; Jos sitä tapahtuu, ilmastonmuutos on totta. Jos sitä ei tapahdu, ilmastonmuutos ei ole totta. Jotta tämän yhden seikan kautta voidaan sanoa kumpi pitää paikkaansa, se tulisi mitata. Demarkaatiokriteereitä löytyy taatusti kummallekin puolelle. Jos merivesi lähes kiehuu, siihen on äkkiä imeytynyt pirusti lämpöä. Jos se killittää vedyn nesteeksimuuttamislämmön tienoilla, siiehn ei taatusti ole imeytynyt lämpöä ja pitäisi ihmetelle mihin se kaikki energia on mennyt. Mutta meillä ei ole käsillä tämänlaista Popperin vaateet täysin täyttävää tilannetta. Meillä on vain tilanne joka on "mittausepävarmuuden sisällä".
1: Toki tästä voisi mennä vielä paljon syvemmälle. Seuraavassa asteessa on nimittäin se, että jos ilmastonmuutos kumoutuisi, niin olisi selitettävä mikä johtaa siihen että hiilidioksidi ei aiheuta lämpenemistä, vaikka se redusoituukin hiilidioksidin fysikaalisiin ominaisuuksiin. Toki yhteisvaikutukset ja konteksti painavat paljon, mutta nämä tulisi jotenkin kuvata. Tätä selitystä hakiessa meidän pitäisi löytää toinen selitys viimeiselle 100 vuoden lämpenemiselle, joka sekin on sellaista "mittarein vahvistettua historiaa" johon Korhola kehottaa luottamaan. Tämänlaisia selityksiä ei ole, joten ei ole tavallaan ihme että moni ajattelee "joko niin tai näin" -selityksen kohdalla että todennäköisemmin löydämme selityksen 15 vuotta kestäneelle viilentävälle tekijälle kuin muokkaamme koko käsitystämme ilmakehän toiminnasta sen taustalla olevaa perusfysiikkaa myöten uusiksi.

Itse asiassa vaikka monet valittavat siitä että merivesiin imeytymistä ei voi näyttää tai kumota, he katsovat vain nykytilaa. Demarkaatiokriteerinä voidaan sanoa että jos merivesi olisi pahasti jäässä, niin selvästi ne eivät olisi imeneet sitä lämpöä. Väite siitä että meret imevät ei siis ole falsifioimattomissa. Ja virhemarginaaliin jäävä ero on itse asiassa miltei enemmän puolustus ilmastonmuutokselle kuin kritiikkiä sille ; Sillä juuri mittausvirheiden sisään mahtuva selitys antaa mahdollisuuden leikkiä ns. ad hoc -oletuksilla joilla paikataan teorian ennusteissa olevia anomalioita. Ad hoc -oletukset eivät ole hyvän tieteen ihanteessa, mutta hyvänkään tieteen tekemisessä sitä ei voida täysin välttää.

Yhtenä syynä tähän ad hocien mukaan livahtamiseen on juuri mittausvirhe ja mittaustarkkuus. Myös otoskokojen tilastollisuus perustaa matemaattiseen ytimeen jossa mukaan tulee virhemarginaalia väkisin. Tätä ei voida välttää. -Jos voitaisiin, positivismi olisi totta ja Popperin falsifiointia ja sen seuraajia ei edes tarvittaisi.

Karkean ennakkoluuloni mukaan (jossa tieteenfilosofia on paremmin hallussa kuin ilmastotiede jossa minulla on vain karkeaa fysiikan hallintaa) IPCC onkin trendimuutostensa kanssa maailmassa jota on kuvattava Imre Lakatoksen - erään hyvin merkittävän tieteenfilosofin - kautta. Hänestä teorioita ei kumota, vaan falsifiointikriteerit nimenomaan usein sulautetaan piiloon erilaisin ad hoc -oletuksin. Nämä heikentävät teoriaa ja sen tieteellistä voimaa. Ja tämä näkyy yhdessä asiassa. Tutkimuksen hedelmällisyydessä. Tässä mielessä katsoen on katsottava onko ilmastonmuutoksen tutkiminen aktiivinen tutkimusohjelma joka tuottaa uutta tietoa ja tutkimusta alan huippututkimuksessa. Jos kyllä, niin virhemarginaaliin mahtuvat merivesitutkimukset ovat itse asiassa ihan validi keino selittää anomaliat. Jos virheet mahtuvat mittausvirheiden sisään, ja teoria muuten on vahva niin tähän on ihan täysin lupa. (Jos ne sen sijaan eivät mahtuisi virhemarginaaliin vaan olisivat vaikka sitä tuhat kertaa isompia, niin sitten pitäisi jo paljon vahvemmin esittää uusia mekanismeja ja osoitettava niiden vaikutus.)

Yleensä tässä käykin niin, miten Kuhn asian kuvaa. Teoriaa ei koskaan hylätä, falsifiointia sanan vahvassa mielessä ei tiedemaailmassa tapahdu koskaan eikä tule koskaan tapahtumaan. Teoria joka on täynnä ad hoc oletuksia lähinnä väsyy. Sen kannattajat vain siirtyvät eläkkeelle kun nuorempi polvi valitsee tehokkaammat tutkimusohjelmat. Syynä vaihdokseen ei ole tutkijoiden ideologia. Vaan tutkimusohjelman hedelmällisyys. Väsynyt teoria ei enää kerää dataa, tee ennusteita tulevaisuudesta ja aseta itseään riskin alle. Se vain jälkikäteen selittää miksi tulokset sopivat sen malliin sitten kun joku muu on tehnyt työn. Nähdäkseni ilmastonmuutosmallin kohdalla kyseessä on melko ilmiselvästi tämän hetken paradigma. Moittijoita näkyy - mutta se on nykyisenä pseudotieteilyn ja denialismin aikana sääntö eikä poikkeus. Heillä ei näytä kuitenkaan olevan hedelmällisempää teoriaa tilalle. Lakatoksen maailmassa tämä painaa paljon.

Pieni ajatus : Muinaissiipinen

Mika Sipura kirjoitti lyhyen mutta mielestäni oleellisen blogauksen. Hän sanoo siinä kaiken kaikkiaan asian josta ei voi mitään ottaa pois ; "En usko evoluutiohistoriaan, vaikka uskon luonnonvalintaan. Olen lukenut hieman pettyneenä evoluutiopsykologiaa kritisoivia artikkeleita, sillä ne eivät osu lainkaan kohteeseensa. Käyttäytymisgenetiikan tukema evoluutiopsykologia on sittenkin aika vahva tieteenala. Uskon siihen. Väite miljoonien vuosien kehityksestä on paljon huterammalla pohjalla. Se nojaa fossiiliaineistoon. Ovatkohan paleontologit huomanneet miten nopeasti kivi kuluu? Mitä on enää jäljellä siitä mitä oli pari tuhatta vuotta sitten? Ymmärtävätkö he, kuinka pitkä aika on miljoona vuotta? Mitä voi olla jäljellä mistään, kun aikaa on kulunut 460 miljoonaa vuotta? Luotan siihen että muut ovat osanneet arvioida paleontologien käsityskyvyn oikein. Mutta en usko evoluutiohistoriaan."

Lause synnytti minulle nostalgisen olon. Sillä käydessäni ensimmäistä tieteenfilosofian kurssiani yliopistolla, Otto Lappi kertoi juuri siitä mikä erottaa tieteellisesti harjaantunutta mieltä muista. Hän otti esimerkiksi fossiilit. Hän selitti että tavalliset ihmiset pitävät fossiilirekordia oleellisena todistusaineistona koska se on jotain konkreettista. He itse näkevät niitä kivettymiä. Ne eivät ole abstrakteja. Joten niiden todistusarvon katsotaan olevan suuri. Toisaalta näkymätön ja abstrakti nähdään helposti "vain laskelmina" tai "vain teoriana". Tieteellinen mieli taas voi nähdä että fossiilit ovat aika heikko, viitteellinen, todistus. Enemmän aihetodiste. Ja että vakavammat todisteet ovat muualla.

Fossiilejen ongelmana on esimerkiksi se, että niitä syntyy harvoin. Näin ollen ne eivät edusta koko eliökuntaa. Toisaalta osa niistä voi tuhoutua eroosion kautta, eikä kivet suinkaan tuhoudu tasaisesti samalla tavalla kaikkialla. Syntyy alueellisia eroja. Fossiileihin ei myöskään tartu koko eliö, eli lähinnä kovat materiaalit säilyvät, eli ne eivät tallenna kaikkia säilyneen eliön piirteitä. Ja sitten ne ovat tietysti muoto, joten sukulaisuus ja samanmuotoisuus eivät ole väistämättä sama asia. Konvergentti evoluutio, eli se että samantapainen rakenne syntyy erilaisella perimällä on hyvinkin tuttu piirre luonnossa. Delfiinin evät ovat kehittyneet eläinten jaloista. Ne vain muistuttavat kalojen eviä. Samanlaisuus ei siksi suinkaan kerro läheisestä sukulaisuudesta.

Siksi esimerkiksi ihmisen käyttäytymistä ei nähdä useinkaan joksikin jota evoluution avulla voitaisiin edes tutkia. Että ruumis olisi luonnonvalinnan kohde koska se on koneistoa. Mutta mieli ei olisi. Ajatus on tietysti hieman omituinen, koska kun viimeksi katsoin, ihmisten toiminta on hyvin ihmiskeskeistä. Esimerkiksi utelias "tiedemiesäly" ei ole koskaan "bakteerikoneistossa" tai "koiran koneistossa" vaan "ihmisessä". On selvää että biologinen aivojen rakentuminen on oleellinen vähintään siihen mihin ihminen kykenee. Geenit voivatkin peräti lisätä vapautta. Näin ollen jos ihmisessä olisi vähän geenejä, se ei tarkoittaisi että ihmisellä väistämättä olisi vapaa tahto. (Pienimpigenomiset virukset eivät ole mitään omnipotentiaalia tavoittelevia vapauden suurlähettiläitä.)

Lappi huomauttikin että fossiilirekordi on ollut ylipäätään todisteena vain siksi että menneisyyttä tutkiessa on käytettävä parhaita mahdollisia metodeja. Eli ei täydellisiä metodeja, vaan niitä jotka ovat mahdollisia. Fossiilit eivät siis ole olleet hyviä. Ne ovat olleet ainoastaan jotakin. Nyttemmin vahvimmat todisteet evoluution historian kulusta ovatkin esimerkiksi abstraktin geenien järjestyksen tutkimisen -esimerkiksi nörttimäisen dataa rouskuttavan bioinformatiikan - avulla saadut tiedot. Lappi korostikin että tämänlainen "abstrakti" on yhteisen evoluutiohistorian todistusaineistona paljon vahvemmalla pohjalla. Ne tekevät tarkempia ennusteita, ja niiden arviointia ei konvergenssi sotke. (Koska geenistön "muoto" on en sekvenssijärjestys. Ei tarvita jakoa genotyyppiin ja fenotyyppiin.)
1: Kreationisteilta vastaava selityspuoli muuten puuttuu. Heillä on toki ns. baraminologia. Mutta tämän kohdalla en malta tehdä muuta kuin siteerata Wilkinsiä : "“Baraminology” is a bastard term (it’s bad Hebrew, to begin with) that just means “kinds of things that are not derived from other things”. It’s question begging, in other words. The theory of phylogeny (not a bastard term, based on good Greek and scientific practice), is the hypothesis that shared traits indicate shared ancestry. If we define the term “guppy” as “fishes that share traits A.. N”, then we can define the group guppies are part of as “A…X” and so on. Guppies are Acanthomorphs, Teleosts, Halecostomes, Actinopterygians, Gnathostomatans, Vertebrates, Craniates, Chordates, Deuterostomes, Bilaterans, Animals, and Eukaryotes, in increasing levels of generality. Where do we draw the line, if the evidence works at all levels?" Kreationistien "Sama rakenne sama perimä" -teoria on lähinnä ad hoc selitys sille miksi lajiston järjesteleminen tuottaa, ei suinkaan vain yhtä järjestystä vaan päinvastoin se vastaa hyvin tietynlaista hierarkiaa, juuri sellaisen kuin evoluutio ennustaa. Ja se taas unohtaa sen, että edellä mainitsemani konvergenssi luonnossa on tavallista ; Genotyyppiä ja fenotyyppiä täytyy erotella koska eliöiden sisäinen rakenneohje (eli genomi) johtaa eisukulaisten samankaltaisiin ulkoisiin rakenteisiin.


Evoluutio voidaankin nähdä ns. huipputeoriana siksi että moni erilainen lähtökohta osuu sen kohdalla yhteen. Näin evoluutiohistoria perustellaan osana Quinelaista kokonaisuutta. Ei sen takia että vaikkapa iki-ihanan "Lontoon Luonnonhistoriallisen Museon" ("The Natural History Museum London")  mahtavat ja ehdottomasti näkemisen arvoiset luukokoelmat olisivat evoluutiohistorian todisteena erityisen vakuuttavia. (Ne ovat toki erittäin erittäin vakuuttavia muutoin, esimerkiksi näkevät kellosepät voisivat olla niiden edessä haltioissaan.)

---

Otsikko viittaa Archaeopteryx:iin, jonka latinankielinen nimi käännetään suomeksi "muinaissiipiseksi". Siihen sukupuuttoon kuolleeseen muinaisliskoon, joka nostetaan kuvituksessa esiin vain joka kerran. Päätin tarkoituksella jättää sen kuvituksesta ja laitoin siihen vain sitä hieman muistuttavan kaivonkannen, jossa on kuitenkin kaikkea muuta.

Aamiaismuroja

Ensimmäinen neljän päivän rupeama meni. Koska asun harjoittelupaikan lähellä "sangen askeettisesti", olen joutunut turvautumaan tuttuihin ja turvallisiin sissiruokiin. Sissiruuathan perustuvat siihen että ne eivät pilaannu, sisältävät paljon energiaa ja tarvittavia aineita. Yleensä tämä tarkoittaa sitä että ne ovat kuivia. Sitten syötäessä niihin laitetaan vettä.

Tämä on vaha tapa. Kenties tunnetuimpia on kuivaliha, savustetut kalat ja moni muu vastaava - itse asiassa jopa leipä voidaan laskea tälläisen ruuan erikoistyypiksi. Tosin sissiruista sissiruoin on pemmikaani, joka kuivattua lihaa, johon on lisätty rasvaa ja marjoja ja jotka on pakattu nahkapussiin. Minä kuitenkin tyydyin aamiaismuroihin, ja koska taukotupa, eli lähin käytössäni oleva jääkaappi, vaatii ulkona erikseen käymistä, olen päätynyt laiskuuteni johdosta syömään muroja joita kostutetaan vedellä. Sitä saa hanasta kotoa.

Käytännössä aika samaa herkkua tarjotaan töissä possuillekin: Monet teolliset rehut ovat samantapaista kuivaa nappulaa, joihin sitten laitetaan vettä, sisällysluetteloissakin on suunnilleen samoja aineksia. Tosin aamiaismurojen kilohinta on hieman suurempi, eikä possujen nappuloita saa toistaiseksi suklaan makuisina - joten ne ovat todennäköisesti hieman terveellisempiä, eli suomeksi ne myös maistuvat ihmisen suuhun pahalta.

Tästä päästäänkin päivän aiheeseen, eli etiikkaan.

Juttuhan perustuu siihen, että monissa virikekokeissa testataan esimerkiksi puuhapallojen miellyttävyyttä. Tätä voidaan testata metodilla, johon olen jo aikaisemmin viitannut . Tämä perustui siihen, että jos eläin haluaa jotain, se on valmis tekemään jotain sen eteen. Karkeasti voi sanoa että jos se on valmis tekemään paljon asioita, asia on sille erityisen mieluinen. Mikä karkeasti arvioiden tarkoittaa sitä että hoitaja on kiistatta sian paras virike : Vaikka miten tönii ja yrittää hätistää sikaa pois tieltä, se on kärsineen vetämässä suojaessun reunaa ja leikkimässä koiraa ja näykkimässä, eikä juuri mikään temppu muuta tätä asiaa kuin pariksi sekunniksi.

Rehuissa miellyttävyyttä voidaan mitata maittavuuden kautta. Maittavuus taas tarkoittaa sitä, miten miellyttävänä eläin, kuten sika, pitää rehun syömistä. Vaikka ruoka on tunnetusti monien mielestä makuasia puhtaimmillaan, ja sangen subjektiivinen asia, tätäkin voidaan lähestyä objektiivisesti: Toisin sanoen, käsiteltävän aiheen subjektiivisuus ei estä sitä että aiheen joitakin piirteitä ei voitaisi lähestyä objektiivisesti. Maittavuuden kohdalla asiaa voidaan testata esimerkiksi seuraavasti:
1: Jos halutaan selvittää miten maittavaa jokin rehu on esimerkiksi sioille, annetaan ruokaa vapaasti tarjolle niin paljon kuin ne haluavat, ne syövät eniten sitä joka on niistä parempaa.
2: Tarjotaan useita eri vaihtoehtoja rinnan ja katsoa mitä ne itse valitsevat ensimmäisenä ja mikä jää viimeiseksi.
3: Tietenkin myös tähteiden määrä kertoo omaa karua tarinaansa sian mielipiteestä rehun mausta.
Taustalla on kaikissa näissä tapauksissa samantapainen ajatus, josta on sitten vain johdettu useita menetelmiä : Mitä enemmän eläin on valmis ja halukas tekemään asian eteen. Kuinka herkun kohdalla täydelläkin vatsalla ne vielä haluavat ottaa lisää rehua, ja kuinka ajatus siitä että tuota rehua on tarjolla saa ne kirmaamaan ensimmäisenä syömään sitä kun sitä on tarjolla. Tälläistä isompaa ajatusta jonka eri johdoksia testataan kutsutaan tieteenfilosofiassa huipputeoriaksi. Ei välttämättä siksi että teoria olisi niin hyvä, vaan sen takia että siitä on johdettu teorioita, joiden kautta itse ajatustakin testataan. Toki huipputeorioissa voidaan esittää erilaisia yhteyksiä ja testata itse huipputeorian toimivuutta: Esimerkiksi jos useita eri rehuja testatessa huomataan, että siat ei havaittavin korrelaatioin ryntää ensin samoille rehuille, mitä ne syövät paljon, se on taatusti heikennystä tälle huipputeorialle. Jos taas rehuja sekä syödään ensin ja syödään paljon, se taatusti tukee tuota yhteyttä näiden asioiden välillä.

Rehun kulutukseen vaikuttaa tietenkin myös kosteutus. Rehut on kostutettava, koska kuiva rehu imee nestettä ja aika usein turpoavat itse hieman samalla. Näinhän sitä käy myös aamiaismuroille, ja ainakin erään ystäväni koira on joutunut eläinlääkärille siksi että se söi kuivia nappuloita, jotka mahassa alkoivat turpoamaan aikaansaaden sangen tukalan olon ja vaarallisen tilanteen. Jos vettä taas laittaa liikaa, rakenteesta tulee lillimäinen, maittavuus huononee ja rehu myös pilaantuu märkänä kuivaa helpommin. On hyvin tunnettu asia, että siat eivät suostu syömään yhtä paljon liian märkää rehua, ja että kuivankin rehun maittavuus huononee. Tämä ei tietenkään ole yllätys kenellekään aamiaismurojen ystäville.

Toki rehun maittavuuteen vaikuttaa myös sian mielentilat: Yksilötapauksena oli ihan käytännön sika, joka oli ilmeisen kiintynyt karsinakaveriinsa, että kun kaveri siirrettiin pois, tätä piti surra niin että ruokaa kului hieman vähemmän kuin tavallisesti. Voidaan siis sanoa, että tässä meillä on objektiivinen (katsojan näkökulmasta riippumaton) mittari sian kokemalle tuskan määrän arviointiin. Ruuan jääminen voi siis kertoa myös huonosta viihtyvyydestä. Slogan "Hyvä ruoka - parempi mieli" toimii siis itse asiassa molempiin suuntiin. Ruoka tuo iloa, ja murheessa ei ruoka oikein maistu.

Tästä päästäänkin siihen, kuinka siat ovat monin paikoin kuin ihmisiä. Heille tärkeitä ovat kaverit, hyvä ruoka ja aamiaismurojen kosteus. Sillä niistä tulee hyvä mieli. Tämä on toki hieman eri asia kuin se, että väittäisi että se on eettistä. Mukavuus ja eettisyys eivät siis myöskään ole aivan sama asia, tosin nämäkin aika usein rinnastetaan.