PersKustarallaa

En ollut hirveän tyytyväinen vaalien tulokseen. Ehdottoman Objektiivnen Vaalitulosanalyysini on se, että kokoonpano on.
* Toivottu kuin lampaan kanssa naimisiin menevä homoseksuelli.
* Ironinen kuin simpanssin kanssa sekstaava darwinisti.
* Tasa-arvoinen kuin lapsiin sekaantuva kääpiö.

Sikälimikäli äänestystuloksilla on oikeasti mitään syvällistä merkitystä, niin jos minulla olisi jotkin pyhät arvot, niin nämä vaalit olisivat oksentaneet ja paskantaneet niiden päälle ja sen jälkeen perseraiskanneet ne ; Olen aina ollut sitä mieltä että olen erinomaisen nerokas ja suurin osa ihmisistä on idiootteja. Nämä vaalit ovat vahvistaneet näkemystäni. Vaalit siis tukivat ja vahvistivat itsetuntoani. Tai ainakin egoani.

Toisaalta on huomattava, että vaaleissa menestyi sekä liberaalilla etiikalla että konservatiivisella politiikalla. En näe näiden yhdistämistä kovin helppona. Yllättävintä oli kuitenkin se, että lopputulos oli sen laatuinen että olen itse asiassa hieman tyytyväinen siihen, että äänestin Päivi Räsästä. Sillä vaalejen lopputuloksessa oli kysymys siitä että vaikka en pidäkään Keskustaa niin huonona puolueena kuin sen maine on - missä on hyvin tarkasti asetettuja sanoja - niin keskustan voitto oli sen verran suuri, että olisin ollut pettynyt mittasuhteisiin. Tämä on merkittävää koska olisin todennäköisesti muutoin äänestänyt Keskustaa. (Jälleen.) Se on minulle sopivan ihanteeton, opportunistinen ja idealismin sijaan arvot myyvän strateginen. Sille on kysymys eduista ja niiden jakamisesta, ei mistään objektiivisesta moraalinäkemyksestä jonka alle alistaa koko Suomi. (Paitsi ilmeisesti poikkeuksena keskiolut, jonka takana on wanha kehno moralismi. Olut vetää minut itseni ripulille, mutta teko on silti minusta ylettömän kummaisa. Ei minun tarvitse ymmärtää miksi jokin oikeus on. En minä kykene ymmärtämään miksi ihmiset homoilevatkaan. Eikä se silti ole minulta pois.)

Olenkin siksi hieman yllättäen Jori Mäntysalon ajatusten kannoilla. Hän on alleviivannut sitä, miten uskonnollinen vakaumus menee helposti asioiden yli niin uskovaisilla kuin ateisteillakin. Kirjoitin tähän liittyen jopa melko pitkän tekstin Uuden Suomen blogiini. (Todellisuus ei anna samanlaisia saavutuksia, Trophyja, kuin PlayStation 3. Mutta tuon koko tekstin lukemisesta voisi antaa sellaisen.)

Tätä kautta voisin sanoa viimeisen, vaalien kannalta hieman myöhässä olevan, kannanoton vaalikoneisiin. Nykyään voidaan jopa sanoa että vaalikoneet ovat algokratiaa. Vesa Linja-aho kirjoitti siitä miten vaalikoneista puuttui monia monista tärkeitä kysymyksiä. On selvää miten tällä on vaikutusta lopputuloksiin. Perinteinen tapa seuloa - etenkin vallinneessa ympäripyöreässä hengessä - tietoja puolueista on taas ollut liian aikaavievää ja muutoinkin tuskaista.

Itse näkisin että vaalikoneisiin pitäisi unohtaa myös koko "yhden puolueen ajatus". Keskustan liian suuri menestys korosti sitä, miten keskusta on minulle hieman kuin libertarismi. Pidän molempia pienessä määrin oikein hyvinä. Ne parantavat kokonaisuutta. Mutta eivät enemmistönä ollessaan. Silloin puolue muistuttaa Elias Koskimiehen "Korusähkeitä" -kirjan opettamasta : "Joten jos olet saanut keskustan jäsenkortin vaikka et kuulu puolueeseen - muista että olet osa suurempaa hyvää. Sinut on kutsuttu mukaan. Olet osa yhteisöä, joka kulkee läpi Suomen pitkänä kahisevana lietelannalle tuoksahtelevana kähmintäjonona."

Siksi olisikin iloista jos vaaleissa saisi äänestää siten että saisi ehdottaa puoluejakoa jossa on ikään kuin isommasta paikkajaosta. Yksi ihminen-yksi puolue -äänestysjärjestelmä kun ei huolehdi kokonaisuudesta.

vaikea ja epämieluisa tehtävä (ja makaabereja lisukkeita)

Kirkosta eroaminen on hyvin jännittävä asia. Siihen nimittäin liittyy hyvin vahvasti ongelmia jotka ovat liitoksissa ateismiin. Silloinkin kun eroaminen ei johdu suoranaisesta ateismista. "Yhtiönkadun" "älä sääli ateistia" -kirjoitus kuvaa sitä että suomessa kokemukset eivät vastaa amerikan ateistejen vainokokemuksia. "Viime päivinä netissä on pyörinyt köyhänmiehen kaavio siitä, kuinka ateistit kohtaavat syrjintää. Kyseistä kaaviota en jaksa edes etsiä, sillä siinä Yhdysvallat ja Suomi oli luokiteltu samaan kategoriaan. Näinhän se ei käytännön tasolla mene: Yhdysvalloissa noin 95% ihmisistä uskoo Jumalaan, mikä tarkoittaa, että myös ateismin vastustus on suurta – siinä missä se tarkoittaa myös, että yhdysvaltalaiset ateistit usein ovan paljon aggressiivisempia kuin vaikkapa suomalaiset. Tosiasiassa kuitenkin Suomessa asiat ovat toisella tolalla." Vaan ovat jotain muuta : "Joulun alla jouduin kuuntelemaan, kuinka ateisteilla ei ole oikeutta viettää joulua, ja kuinka meidän pitäisi olla töissä tällöin. Olen myös kuullut useasti, kuinka elämäni on tyhjää, enkä edes tajua sitä, koska minun elämässäni ei ole Jumalaa. Mietitäänpä hetki. Olenko koskaan sanonut, että uskovaisten elämä on köyhempää, koska he eivät näe faktoja samalla tavalla kuin minä? Olenko koskaan edes vihjannut, että käsittelisimme faktat eri tavoin omasta elämänkatsomuksemme pohjalta? Olenko koskaan sanonut, että uskovainen ihminen olisi typerämpi kuin ateisti? En, enkä sano. En ole niin ylimielinen." Yllättävän suuri määrä uskovaisista kuitenkin on.

Kirkosta eroaminen on muutoinkin vaikea asia. "Helsingin Sanomissa" kirjoiteltiin siitä miten kirkosta eroamiseen on reagoitu omituisesti. Mummot ovat voivotelleet, äidit tarjonneet rahaa. Etenkin moni isovanhempi kokee kirkosta eroamisen häpeänä. Osa ei uskalla kertoa eronneensa kirkosta koska he ovat nähneet miten muille eronneille on käynyt : Selän takana kuiskutellaan ja puhutaan pahaa. Osa on joutunut palaamaan kirkkoon koska puoliso on antanut ukaasit joissa avioliitto on synkronisoitu yhteen kirkkoonkuulumisstatuksen kanssa. Osa pelkää läheisten reaktioita jo ennakkoon, kokeilematta. Kirkosta eronneen lapsen puolesta itketään.

Tämä on mielenkiintoinen dilemma. Ja jossain määrin se maksimoituu hautajaisten kohdalla. Se tavallaan tiivistyy itsetarkoituksellisen makaaberin aiemman kirjoitukseni ytimeen. Koska kirkko ei todellakaan ole ulkopuolella maallisista asioista, se suorittaa hautaamisasian joka periaatteessa voitaisiin nähdä ns. maallisen regimentin asiaksi. Sillä kahden regimentin oppia ei haluta soveltaa sekularistisena, vaikka minun on hyvin vaikeaa nähdä niiden peruseetoksessa mitään kovin oleellista eroa. Näin ollen ateistin oikeus hautajaisiin voi jossain määrin kyseenalaistua. Se mitä laki sanoo ei vaikuta kovinkaan paljoa siihen miten jotkut tilanteen kokevat eettisellä tasolla. (Jonka vuoksi minulle syntyy reaktiivinen tarve kirjoittaa itsetarkoituksellisen makaabereja asioita.)

Eikä siinä vielä kaikki. Hautajaiset ovat jotain jossa kuolleella on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Ja joka itse asiassa on juhla joka pidetään omaisille termin niin ateistisessa kuin kristillisessäkin mielessä. Tästä seuraa se, että hyvin usein omaisten toiveesta kirkosta eronneelle liitetään hautajaisiin uskonnollisia elementtejä. Olen itse asiassa ollutkin kirkosta eronneen hautajaisissa joissa laulettiin virsiä. Kenties näiden kohdalla on vähän sama henki kuin "Suvivirren" kohdalla. Että yksi virsi ei tee asiasta uskonnonharjoittamista. Ja molemmissa ihmiset mielellään kiertävät sääntöjä jotta maailma pelittäisi heidän uskonvakaumuksensa ehtojen mukaisesti.

Jori Mäntysalo kirjoittikin tähän liittyen erikoisen asian koskien hautaamista koskevaa lakia. "Kirkkojärjestys kertoo. Kirkkoon kuulumaton henkilö voidaan siunata hautaan, jos omaiset tai muut vainajan hautauksesta huolehtivat henkilöt sitä pyytävät. Siunausta ei kuitenkaan toimiteta, jos vainaja on selvästi ilmaissut tahtovansa toisin tai jos pappi sielunhoidollisessa keskustelussa tai muulla tavoin saamansa käsityksen nojalla katsoo, ettei kirkolliseen hautaan siunaamiseen ole riittäviä perusteita. Onko säädös ajan tasalla? Itse luen tästä periaatteen "luterilainen kunnes toisin todistetaan". Papilla ei tarvitse olla positiivista syytä olettaa vainajan tahtoneen kirkollista siunasta; riittää, että häneltä puuttuu syy olettaa vainajan sellaista vastustaneen." Ja itse korostan että pappikin tämän lisäksi tietää vain sen mitä hänelle kerrotaan. Omaisten rehellisyys tässä kysymyksessä ei ole välttämättä kovin suurta. Eikä asiaa pidetä välttämättä kovin tärkeänä, koska "eihän sitä voi loukata jos mikään ei ole Pyhää". Nämä ovat kuitenkin osaltansa täsmälleen samoja omaisia jotka kirkosta eronneille itkevät ja tarjoavat rahaa. Nämä eivät lakkaa olemasta sukulaisia kuolinpäivänä joten nämä samat asenteet siirtyvät hautausprosessiin.

Asenteet ovat mielenkiintoisia koska käsite tasapuolinen, avoin ja muukin ovat osalla hitusen vihjeettömässä tilassa. Tätä heijastaa Mäntysalon saama kommentti : "Voiko pappi lausua neutraalilta kuuluvat sanat “Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Jeesus Kristus on herättävä sinut viimeisenä päivänä.” Kirkon opn mukaan näin tapahtuu. Tässä ei kuitenkaan kerrota mitään kuoleman jälkeisestä olotilasta tai arvuutella, missä vainaja sen viettää. Jos haluaa, että hautaansiunaamisessa ei ole mukana mitään kristillistä, niin ehkä silloin ei kannata viettää hautajaisia kirkon yhteydessä. Luulen." Minun on vaikeaa nähdä "jeesuskristuspelastaasielusi" -lausumaa eiuskonnollisena asiana. Se, että se on jonkin uskonnon mukaan totta ei tee siitä neutraalia. Hän tuskin pitää neutraalina jos joku buddhalainen pappi käy hänen oman ruumiinsa ääressä kertomassa sen mikä hänen uskontonsa mukaan on fakta. Että yhteislauletaan sielun nirvanakierrosta lausuen se kuin tosiasia. Hän voisi esimerkiksi tiedostaa sen että ateistien erilliset hautausmaat ovat olleet yleinen raivoamisen aihe. Hautaaminen etäällä kirkosta voi olla vaikeaa koska hautausmaat ovat kirkon omaisuutta ja ruumiinkäsittelytilat ja siirtelyradat pitävät sisällään helposti kappeleita. Hautajaisten pitäminen näiden tilojen ulkopuolella on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.
1: Tosin vihjeettömyys johtunee siitä että kommentoija on iältään sellaista ryhmää jonka hautaaminen on, ainakin tilastollisella tasolla katsoen, edessä nopeammin kuin omani. Tässä tapauksessa kannattaisi kenties olla hieman varovaisempi siitä minkälaisia kriteeriattribuutteja hän esittää siitä mikä on asiallista hautaamista. Sillä voi olla että joku kostonhimoinen ruoja käyttää samoja kriteeriattribuutteja hänen oman ruumiinsa äärellä ja väittää sitä asialliseksi. Mutta ikäkysymys on siitä merkittävä että sitä on tottunut tietynlaiseen maailman menoon. Ja sitten maailma onkin muuttunut alta. Suuri osa vanhuksista ei enää tiedä eri asioiden toiminnasta ja suhteista yhtikäs mitään. Eikä heitä edes kiinnosta. Tässä he ovat vähän kuin suurin osa ihmisistä. Mutta pahemmin, vahvemmin ja syvemmin. Ala-arvoiset asiatason tiedot ovat sinänsä surullinen asia. Sillä vaikka kommentoija yrittää luoda elämänkokemuksen gloriaa vetoamalla ikäänsä, ei minulla synny oikein muuta oloa kuin että eläkkeellä ollessa ja pitkä eletty elämä olisi periaatteessa antanut aikaa kerätä tuoreita tietoja ja muodostaa niistä viisaita käsityksiä. Mutta jostain syystä jos ihminen ei vanhene viisaasti hänestä tulee hahmo jolla on voimavaroja kiukustumiseen mutta ei asioista selvän ottamiseen. Iän lisäksi ei olekaan kykyä tai halua tai kumpaakaan. Itsekin kiukustun usein mielelläni mutta haluan sentään tarkistaa mouhotuksistani edes aivan perusasiat kuntoon. Ei liene hyväksi sydämelle jatkuva addrenaliinitila joten tuskin elän riittävän vanhaksi. Dementiaan verrattavissa oleva muistihäiriö minulla onneksi jo on.

Tähän liittyen on hyvä ottaa kommenteista asiallinen, joskin hitusen passiivisaggressiivinen, kommentti pappismieheltä ; "Olen siunannut hautaan muutamia krkkoon kuulumattomia. Papille se on vaikea ja epämieluisa tehtävä. Vaikeaksi sen tekee se, että toisaalta pappi ei saa valehdella, toisaalta olisi kuitenkin välitettävä lohtua omaisille.Toimitushan tapahtuu varsinaisesti omaisia varten, sillä siunauksellahan ei ole mitään vaikutusta vainajan kuolemanjälkeiseen kohtaloon.Vallitseva käytäntö kunnioittaa vainajan viimeistä tahtoa, jos se tiedetään, vaikka siunauksen kieltäminen saattaakin loukata omaisten tunteita. Omaisten tarpeetonta loukkaamista kuitenkin pyritään välttämään, siksi siis siunaus on mahdollinen vaikka vainaja ei kuulukaan krkkoon." Papilla tuskin on motiiveja suorittaakaan tässä mitään. Harvalla kuitenkaan riittää pokerinaamaa kertoa siitä mitä uskon puute tarkoittaa armeliaan Jumalan pelastusopissa. ; Asiaa toki varmasti mutkistaa se että osa ihmisistä eroaa instituutiosta eikä Jumalasta. Liian liberaalin kirkon homo-naispappikannan vuoksi eronnut fundamentalistiseen lahkoon liittynyt tuskin näkee itseään minään ateistina. Näin ollen papin vastenmielisyys ei varmasti ole aina yhtä kova kuin ateistin siunaamisessa. Lisäksi on hyvä huomata että kirkolla ei ole muutenkaan mitään motiivia laittaa uskonnollisuutta hautauksiin koska siitä tulee kirkolle kuluja. Kysymys on siitä että miten vainajan tahto saadaan selville ja tarvittaessa omaisten ohi seurakuntaan asti. Väitän että tukkeena voi olla jotain josta ei voi syyttää kirkkoa.

Omaisen vaikeana ja epämieluisana tehtävänä onkin luoda hautajaiset ihmiselle joka edustaa kaameaa maailmankuvaa ja joka ei edes itse nauti koko hautausasiasta. Oma tapani suhtautua dilemmaan on se, että minun hautajaisissani saa laulaa virsiä täysin rinnoin ja sydämin. Kunhan muistaa yhden ehdon. Tilaisuudessa on keskelä pöytää tiili. Kun ensin lyö itseään otsaan sillä tiilellä niin saa laulaa. Kunhan tekee tämän sillä voimalla millä ajattelee minun lyövän sitä jonka elossaollessani tietäisin laulavan virsiä omassa hautajaisissani. (Iskun voima on hyvin arvaamaton, kenties hiljainen, kenties aivovammankova. Omaiseni tietävät persoonallisuustyyppini ja arvaamattomuuteni ja joviaaliuteni samanaikaisesti. Tehkööt arvion tilanteesta jota en itse osaa arvioida.)
1: Muutoin saavat ihmiset haudata, polttaa tai käsisahapaloitella ruumiini ruuakseen miten mielivät. Asia on tältä osin vähän kuten sanoin kun katsoimme "Castle" televisiosarjaa. Siinä vuosia sitten kuollut löytyi pakastimesta. Puolisoni piti tätä pakkassäilytystä jotenkin törkeänä. Itse en ymmärtänyt. Hän ehdotti että miettisin asiaa omalta kannaltani. Ja totesin että "julma murhaaminen on eri asia, mutta tuo pakkasessa oleva on vain lihaa. Tosin, no teknisesti ottaen niin minä olen nytkin." Kun ei laillani lainkaan usko sieluun nämä asiat ovat hieman omituisia.

---

Näin siis toimittakoon. Paitsi tietysti jos minun ruumiini pitää kontaminoida ebolalla ja heittää kristillisen päiväkodin leikkipaikalle.

Kansalle joka kirkotta vaeltaa

Seurakuntavaaleja mainostettiin tänä vuonna melko runsaasti. Vaalit olivat selvästi osallistumisvaalit. Kehotettiin äänestämään ahkerasti. Kerrottiin että nyt olisi mahdollisuus vaikuttaa. Jori Mäntysalo esimerkiksi ihmetteli että "Tänään se odotettu Suuri Päivä sitten on koittanut. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoden 2014 suurin mainoskampanja huipentuu. Ja millainen kampanja: nettisivuilta roskakorien kylkeen on mainostettu, ettei suorastaan painostettu: äänestä, äänestä!" Äänestysaktiivisuuteen kannustaminen on toki tervettä. Mutta nämä vaalit näyttävät olleen näkyvämmin mainostettuja kuin monena muuna kertana. Kirkko on yrittänyt petrata ja aktivoida.

Kuitenkin tänään on sitten uutisoitu tämän aihepiirin parissa lähinnä kahdesta asiasta. Seurakuntavaalien äänestysprosentti jäin 15.6 prosenttiin. Se on laskenut hirvittävän epäsuosituksi teoksi. Ja sitten toisaalta on uutisoitu että kirkko luopuu yhteisöverotuksesta. "Purnaus yhteisöveroa kahmivasta kirkosta jäänee piakkoin lopullisesti historiaan, kun kirkko luopuu yhteisövero-oikeudestaan. Mikäli eduskunta hyväksyy keväällä uuden rahoituslain, kirkolle tilitetty yhteisövero korvataan valtionrahoituksella, jonka suuruus on 114 miljoonaa euroa vuodessa." Mikä on toki hieman erikoinen tapa kuvata asia. Sillä se on sama kuin selittäisi että kirkko luopuisi miljoonatuloista sitä kautta että se luopuisi jäseniensä kirkollisverottamisesta. Mutta sitten se saisi prosentin kokoisen siivun kaikkien verotuksesta uskontokunnasta riippumatta.

Ainakin minua tämänlaatuiset veroasiainmuutokset ärsyttävät siinä mielessä että niissä uskonto ottaa itselleen vahvemmin sellaisen aseman jossa se on poliittinen ilmiö joka imee olemassaoloonsa käyttämät rahat kaikkien rahoista. Yhä vähemmän vaikuttamisvaltaa. Koska maailma on opettanut lähinnä sen että niin kauan kuin raha on varmaa, kirkossa pyritään viettämään turvallisia virkapäiviä ilman että mikään muuttuisi. Ainut keino saada jotain vipinää on kirkosta eroaminen. Eikä tässä prosessissa pidä ajatella hurksaasti eronneiden sielujen suremista. Ei siellä selvästi mitkään sielut kiinnosta vaan ne kirkollisverorahat.

Molempien pikku-uutisten takana on oikeastaan saman ilmiön eri puolet. Verotuksen kohdalla haetaan ennen kaikkea vakautta. Kirkkoon tulee kenties jopa vähemmän rahaa mutta sen määrä on varmempaa. Joka tarkoittaa likimain sitä mitä yllä urputin ; Kirkko saa varmaa rahaa. Molemmat pikku-uutiset kertovatkin oikeastaan siitä että kirkko lähestyy yhä enemmän ja enemmän valtionkirkkoa sellaisesta kulmasta jossa ei ole lainkaan tilaa kansankirkkoideaalille. Siinähän peruskaava on "Kansankirkko toimii koko kansaa varten ja kansan kanssa. Terminä se kuvaa kirkon tehtävää. Nimitystä käytetään kirkkokunnista, joihin kansan enemmistö kuuluu ja joilla on lakiin perustuva erikoisasema. Suomessa kansankirkkoja ovat evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko. Niiden juhlat ja tavat ovat osa suomalaista perinnettä. Kansankirkolla on joskus tarkoitettu samaa kuin valtionkirkolla. Valtionkirkko on järjestelmä, jossa valtio määrää ratkaisevasti kirkon asioista. Kirkko voi kuitenkin olla kansankirkko, vaikka sillä ei olisi virallista asemaa valtiossa." On yhä tärkeämpää korostaa sitä että kirkko voi olla valtionkirkko olematta kansankirkko. Sillä matala äänestysprosentti kertoo että moni asia ei ole tältä osin kunnossa ; Muutosmahdollisuuteen ei uskota, oman äänen valtaan ei uskota, eikä ihmisiä kiinnosta kirkon asiat. (Enkä ihmettele yhtään miksi ei.)

Tähän rahantulon laihenemiseen on sitten liittynyt erikoisia asioita.

Leikkaamistarpeesta onkin keskusteltu viime aikoina tavallista enemmän. Minua, kirkosta eronnutta, on jopa moitittu siitä että kirkko on joutunut potkimaan köyhiä vuokralaisiaan pois, ja nämä ovat nyt joutuneet tavallisille kaupungin markkinoille. Tämä toki liittyy varojen vähenemiseen. Mutta toisaalta kirkko on sitten rakennellut Kamppiin kalliin kappelin, ei ole leikannut johtohenkilöidensä palkkausta. (Minusta kirkossa voisi olla palkkayläraja 3000 euroa kuukaudessa, johon laskettaisiin autoedut ja muut.) Eli leikkaaminen kertoo itse asiassa kirkon priorisointipuolesta. Samalla on kuitenkin korostunut se, että on jouduttu kasvokkain niiden ivojen ja pilkkojen kanssa mitä on ollut "ateistit ei tee hyväntekeväisyyttä" -asian kohdalla. Vapaa-ajattelijoiden (jäsenmäärä 2000) on verrattu valtionkirkon tekemään hyvään työhön (jäsenmäärä 4.1 miljoonaa). Olen tähän ennenkin sanonut että tulojen suuruus vaikuttaa varmasti toiminnan laajuuteen. Ja nyt kirkon puolella on tämä asia oikein konkretisoitunut. Jos vapaa-ajattelijoiden on kyettävä ilman varoja toimimaan niin kyllähän sitä kirkko pystyy. Heillähän on Jumala puolellaan ja hyvä tahto kristittyjen kesken, joten tässä pitäisi olla paljon vähemmän vaikeuksia kuin vapaa-ajattelijoilla. (Tai sitten iva ja pilkka on ollut halpamaista käytöstä johon kristityn ei pitäisi alentua.)

Mielenkiintoista tässä debatissa jatkon kannalta onkin lähinnä se, että tähän asti kirkkokeskustelu on soutanut kaksoisstandardissa. Valtionkirkkoutta vastaan taistellaan argumentilla jossa korostetaan että "Seurakunnat pitävät rekisteriä jäsenistään. Tiedot Suomen koko väestöstä kirjataan väestötietojärjestelmään, jota ylläpitää maistraatit ja Väestörekisterikeskus." Mutta kun yhteisöverotusta on perusteltu, on korostettu usein sitä että kirjanpitoasia on tärkeä. "Kirkon yhteisöverosta saama osuus on tukea yhteiskunnallisesti tärkeiden tehtävien hoitamisesta. Niihin lasketaan hautaustoimi, kirkonkirjojen pito ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpito." Hautaamisen rahoittaminen on ollut myös tärkeä argumentti yhteisöverotuksen tärkeydelle. Samalla kun eikristityt saavat sitten toistuvasti kuulla miten pitäisi olla kiitollinen siitä että hautamaksuja ei koroteta heille. Eli raha hautaamiseen olisikin tosiasiassa jostain muualta. On mielenkiintoista katsoa miten tämä keskustelu muuntuu. Tuskin mitenkään, sillä tosiasiassa tämä maksetaan tavallisten ihmisten varoista. Ennen yhteisövero oli jotain joka koottiin vahvemmin kuluttajalta. Nyt maksaja on veronmaksaja. Kulutuksesta tuloihin. (Jotka varmasti ns. korreloivat. Koska tuhlaamiseen tarvitaan ns. fyffeä.) Muuten yhteisö maksaa vakaumuksesta riippumatta, kenties raha kulkee vain hieman eri taskujen kautta.

Vallan ja auttamisen suhde

Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johanssonin haastattelu "Lapsen maailma 5/2014" -lehdessä kertoi siitä miten hän on tuskastunut siihen miten suuri osa hyväntekeväisyydestä on asenteeltaan melko erikoista. "Hän tiedosti entistä selvemmin, että auttamisesta oli tullut isoa bisnestä, jossa lännen eliitti korostaa omaa ylemmyyttään: kerää säälirahaa köyhän maailman pelastamiseen laulamalla ja muulla hauskanpidolla. "Parempaa" yhteiskuntaa tarjotessaan länsi tarkoittaa yleensä omaa yhteiskuntamalliaan. Virkavapaan jälkeen Johansson palasi Amnestyyn täynnä tarmoa. Hän halusi myös toimittaa kirjan, jossa käsitellään vallan ja auttamisen suhdetta." Tämä asenne oli yksi niistä syistä jonka vuoksi päädyin aikanani työskentelemään nimenomaan "Kirkon ulkomaanavulla". Luonteeni ja tietyt ... asennoitumiseni vihjaavat että jos minä teen töitä paikassa jonka nimilapussa on "Kirkko", se johtuu siitä että se on perustellut asiansa jotenkin erityisen hyvin. En halunnut olla mukana Johanssonin kuvaamassa maailmassa.

Nähdäkseni asialle voidaan nähdä vahva analogia myös uskonnonvapauskysymyksessä täällä Suomessa. Rinnastuksen saa vaikka Jori Mäntysalon blogauksesta ja sen herättämistä kommenteista. Teksti itsessään käsittää sekularismia. Ja sitä että uskonnon poliittinen luonne sekularismissa voidaan nähdä monella tavalla. (Ja aika usein se nähdään sinä huonompana.) Mäntysalo ei halunnut sensuroida ristejä tai islamilaisia huiveja. "Avainsana on 'yksityisasia'. Se voi tarkoittaa joko asiaa joka ei kuulu valtiovallalle, tai asiaa joka kuuluu yksityiseen piiriin eikä saa näkyä. Seksi on esimerkki viimeksimainitusta: Julkisella paikalla tuomittavaa rikosnimikkeellä sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen. En halua rikoslakiin pykälää nimikkeellä "julkinen katsomuksen näyttäminen." Yksityisasia tarkoittaakin jotain aivan muuta "Se, että oppilas saa pulpetissaan ruokarukoilla, ei tarkoita, että opettajan pitää johtaa rukous koko luokalle. Se, että kirkko saa näkyä kaupunkin siluetissa, ei tarkoita, että varusmiehet on vietävä valtion toimesta kirkkoon. Valtion tulee taata uskonnonvapaus, ei tukea uskontoa suoraan rahallisesti tai toiminnallaan. Uskonnon tulee myös olla erillään valtion omasta toiminnasta: neutraalin valtion puolustajat eivät vanno minkään jumalan nimeen, eikä sen ylin päätöksenteko ala kirkkokäynnillä." Nähdäkseni Mäntysalo on tässä valtavirtaa.

Kommenteissa on kuitenkin vieraillut myös Esko Heimonen. Hän reagoi siihen että moni korosti että nykyjärjestelmää jossa kristinuskon positiivinen uskonnonvapaus on läsnä julkisessa tilassa on tärkeää koska se rajoittaa fundamentalismia. Samalla korostetaan että kirkko olisi reilu ja suvaitsevainen kaikille uskonnoille. Että saa olla myös ateisti. Että ev.lyut kirkon toiminnan ja siihen liittyvän kristinuskon tukeminen julkisuudessa ja poliittisessa elämässä on tärkeää koska se on parasta myös ateisteille.

Tämä toki vastaa sitä yleistä kokemustani siitä että "saa olla uskonnoton kunhan pitää turpansa kiinni ja maksaa paljon rahaa meidän kirkolle kuulumalla sen jäsenrekisteriin, koska on niin vaan tyhmää erota jostain laitoksesta joka on itselle vieras ja jota ei kenties edes osaa." Mutta Esko Heimosen reaktio tähän on kuitenkin oleellisempi. Hän korostaa tässä "kristinusko suojelee kaikkia uskontoja ja suojelee meitä fundamentalismilta" on hyvin erikoinen. Sillä "Ymmärtääkö Turtiainen, että myös fundamentalistiset opit KUULUVAT joukkoon “kaikki uskonnot”? Positiivinen uskonnonvapaus on sisäisesti ristiriitainen, mikäli se suhtautuu myönteisesti Turtiaisen nimeämiin oppeihin mutta pyrkii tehokkaasti hävittämään ne opit joita Turtiainen ei kannata, ainakaan nykyisessä elämänsä vaiheessa."

Tämä huomio korostaa sitä että vaikka uskonnon parissa puhutaankin usein "suvaitsemattomuuden suvaitsemisesta" ja vastaavista, ja samalla korostetaan, että kirkko suojelee fundamentalismilta levittäen uskonnonvapautta kaikille, ja että saa olla myös ateisti. Niin ei tarvitse olla kovin ovela tajutakseen, että heti kun kirkosta lähetetään joku Laajasalon kaltainen henkilö mediaan, häntä kehutaan mainioksi ateistien kanssa keskustelijaksi. Mutta kyseessä on aina debatti. Debatti jossa Laajasalon suusta saadaan kuulla mitä on se fundamentalismi jota vastaan kirkko ja sen uskonnonopetus taistelee. ~ Jostain syystä aina kun kirkon parista kirkkoa edustava taho paheksuu jotain fundamentalismia, se näyttää yllättävän usein referoituvan nimenomaan ateisteihin, eikä esimerkiksi kirkon sisällä mellastaviin viidesläisiin ; Kirkko näyttää kohtelevan ateismia ilmiönä "ongelmana" joka yritetään ratkaista.

Tämä on sitä asenneilmapiiriä jossa "auttaminen" ja "valta" liittyvät yhteen. Toki tätä on helposti tarjolla monissa uskonnollista lähetystyötä tekevässä järjestössä. Kun tiedetään, että jos haluttaisiin vain levittää uskontoa, mutta ei voida tehdä sitä suoraan, niin sitten tarjotaan hyväntekeväisyyttä ehdoilla. Eli jos saadaan levittää sanaa niin sitten myös autetaan. (Yksilötasolla auttamistyössä kokien tämä ei tietysti mene näin ; Uskova näkee että sekä uskonnonlevittäminen että auttaminen ovat toisiinsa limittyviä. Ei vain siten että uskonto käskee auttamaan, vaan sen takia että molempien takana on sama hyväntahtoinen intentio.) Kaikki uskonnolliset järjestöt eivät toki antaudu tälle ongelmalle. Ja "Kirkon ulkomaanapu" esimerkiksi tekee tässä kohden mainiota työtä. Jossain määrin kirkonkin kannattaisi kenties tehdä vastaavasti.

Minulle on kunnia-asia olla maksamatta kirkollisveroa. Ja ironista kyllä, syyt ovat hyvin samanlaiset kuin ne joiden vuoksi minulle oli kunniaksi työskennellä "Kirkon ulkomaanavulla".

Vapaaehtoinen pakko ; uskonto rentouttavana velvollisuutena

Olin armeija-aikanani täysiverinen ateisti. Molemmat olivat jonkinlaisia vaiheita ; Erikoista kyllä ateistina uskonto on väistämättä turhake sellaisella tavalla, että huvittelin ajatuksella siitä, pitäisikö mennä opiskelemaan teologiaa ja ryhtyä ateistipapiksi. - Tuossa vaiheessa pallottelin opintomietteissä biologian ja teologian välillä. - En kokenut tätä ongelmaksi.

Samoin en eronnut kirkostakaan ennen kuin agnostikkona. Ja armeijassakin vannoin kristillisen sotilasvalan. - Joka ei nähdäkseni paina mitään, olen vannonut tappamisvalani vedoten absurdiin olemattomaan, mikä on yksi syy miksi olen koko valan vannonut.. - Osallistuin näinollen myös kristittyjen kenttäpappien pitämille oppitunneille ja kenttähartauksiin.

Nyt kenttähartauksista on tehty keskustelua. Jori Mäntysalo ihmettelee miten armeija on suhtautunut uskonnottomiin. Kenttäpiispa Särkiö oli saanut äänensä kuuluviin aina Helsingin Sanomia myöten. Viestinä oli se, että uskonnottomuus on velvollisuuksista luistamista. "Sil­loin kir­kol­li­sen ti­lai­suu­den vaih­toeh­to­na pi­täi­si ol­la oh­jat­tua elä­män­kat­so­mus­tie­toon tai etiik­kaan liit­ty­vää oh­jel­maa. Vaih­toeh­to­na ei voi ol­la se, et­tä va­rus­mies jää tu­paan lu­ke­maan sar­ja­ku­via." Jori Mäntysalo ihmettelee tähän liittyen muutamaa asiaa.

Päähuomion saa se, että hartauksien oletetaan olevan kristityille palvelus ja jonkinlainen superkokemus. Sellainen, jossa mieli virkistyy ja tulee hyvä olo. Kyseessä on siis nimenomaan maksimaalista vapaa-aikaa johon ilolla ja riemulla osallistuisi. Silloin sarjakuvat - tai kohdallani salainen PlayStation tai tiedekirjallisuus joka tuntui menevän tupakavereiden hilseen yli - olisivat ikään kuin heikkotehoinen korvike.

Kuitenkin kenttäpiispalla näyttää olevan realiteettientajua. Tajuaa että mitätön leipäpala ja viini joka parhaimmillaan nautitaan pakkasessa palellen armeijan tapaan merkitsee monelle kristitylle velvollisuutta ja pakkoa, joka otetaan maallistuneessa kulttuurissa jopa hieman kiusallisuudentunteiden kanssa. Sillä kirkossa käyminen ja muu Jeesustelu ottaa monille koville jo rippikoulun pakkokirkoissakäymisissä. Leimoja hankitaan usein minimimäärä ja viime tingassa. Tämä ei oleellisesti muutu armeijassa. ; Eräs tupalaisista hankki vapautuksen vakaumuksellisista syistä, ja kyllä minullakin oli hieman kademieli siitä, että en voinut muuta kuin istua hartaustilaisuuden läpi, kun tarjolla olisi ollut mielekkäämpääkin tekemistä.

Kuten tiedekirjallisuuden lukeminen, salaisen PlayStationin pelaaminen - joskus jopa videotykkihuoneessa joka oli muka täysin kielletty alue, mutta jonne kyllä pääsi livahtamaan jos tiesi mitä tekee - ja runkkaaminen.

Onneksi minulla sentään oli huvia siitä kuinka kenttäpiispa selitti miten kristinusko sallii sotimisen. Perustelut tuntuivat äärimmäisen ontoilta, koomisilta ja "Raamatun" vastaisilta. Tiesin jopa sen verran että mikään teologinen akateeminen laitos ei hyväksyisi niin paskoja argumentteja. Olisin varmasti itse kyennyt parempaan argumentaatioon sotilaallisen kristinuskon puolesta kuin mitä arvon sotilaspastori. Ja ateistina minulla oli niillekin ns. undercutterit valmiina. Tämä oli mielestäni huvittavaa ja noloa. Armeijassa itseään ylempiä ei kuitenkaan kuulemma saa nöyryyttää tuollaisista, enkä halunnut itselleni enää lisää ongelmallisia velvollisuuksia uskonnollisen vakaumuksettomuuteni vuoksi.

Kuka omistaa vapaasi?

Ehdotus arkipyhien - helatorstain ja loppiaisen - siirtämisestä lauantaille on saanut huomiota. Esimerkiksi Ilta~Sanomat kertoi että tavoitteena oli saada lisää työpäiviä. Vapaapäivinä markkinatalous ei jyrää eteenpäin. Vapaa on pois valtion verotuloista. Kansalaiset siis kehotetaan talkoisiin valtiontalouden parantamiseksi.

Tämä ei ole mitenkään ensimmäinen kerta. Risto Voipio kuvasi, miten vastaavaa kinaa on käyty aikaisemminkin. Kirkko ja elinkeinoelämä on ennenkin taistellut näistä päivistä. Kirkolle pyhät ovat arvovaltakysymys, ehdotukseen tullaan tuskin suostumaan - Asia ei ole myöskään käytännössä yksinkertainen. "Pyhistä säädetään kirkkolain 4 luvussa (3 §). Kirkolla on aloiteoikeus kirkkolain muutokseen ja se edellyttää kirkolliskokouksen käsittelyn." Kenties tässä on kuitenkin vaikeutena myös se, että määrääkö työelämästä kirkko vai yhteiskunta. Kenties tulevaisuudessa päädytään jopa siihen, että kirkko määrittää luterilaisen uskon pyhäpäivät, mutta niitä noudatetaan vain luterilaisten parissa. Muissa kulttuureissa on tunnettua että ihmiset käyvät "juutalaisten puodeissa" jouluna, koska juutalaiset eivät pidä joulua. Jori Mäntysalo otti kantaa, jossa vastaus siihen miksi hänenlaisensa ateisti pitää vapaata jouluna on perinne. Kun kirkko määrää vapaista, miten muutenkaan muka voisi olla?

Kiista on hankala. Vietämmekö vapaata jotta voisimme osallistua uskonnolliseen rituaaliperinteeseen - ja jos kyllä niin miksi minun pitäisi kiinnotua tälläisestä indoktrinoinnista tai osallistuttamisesta? Vai vietämmekö vapaata jotta voisimme elähdyttää markkinavoimia ja matkailubisnestä? Molemmissa puolissa kysymys on siitä että implisiittisesti oletamme, että ihmisten vapaalla on välinearvo ja että he eivät oikeasti omista sitä. Vapaa on jotain jota korkeintaan suodaan ihmisille.

Ja jos vastakkain on kirkon Jeesus ja uusliberalismin Jabba the Hutt, niin edellinen taistelee vapaapäivistä joita jälkimmäinen pyrkii minimoimaan. Itse ainakin, näin uskonnottomana ja ihmisenä, en arvosta kovin paljoa ns. kulutusjuhlaa. Pidän vapaasta. Tosin usein haluaisin myös tehdä töitä aikoina jolloin monet muut pitävät vapaata. En voi tehdä tätä, koska ihmisille ei ole määrätty tiettyä määrää vapaapäiviä jotka voisi jakaa vapaiksi pitkin vuosia. Suomessa vapaiden määrä ja paikka on kirkon vallannäytön paikka. Vapaa-aika on uskonnollistettu,  siitä on tehty uskonnon erityisoikeutus, ja siksi kirkko ei voi antaa symbolista myönnytystä sille että joku pitäisi vapaansa vaikka noitasapattipäivinä tai jollekin muulle uskonnolle tärkeinä päivinä.

Jo se, että markinavoimat, jotka ovat nykyajan suurin yksittäinen vallankäyttäjä, ottaa kampoihin luterilaiselta kirkolta ja että kisa on varsin tasaväkinen kertoo omalla osallaan sitä, että meillä on yllättävän vahva ja moneen paikkaan itseään tunkeva valtionkirkko. Tämä on ongelma uskonnonvapaudelle. Tosin kirkon vallan vähentäminen olisi todennäköiseti ongelma kaikelle vapaa-ajalle, ihan uskontokunnasta riippumatta.

On kornia, että kysymys ihmisten vapaa-ajasta on rakennettu siten, että on instituutioita jotka kamppailevat siihen liittyvästä vallasta. Sitä voisi ajatella, että ihminen ns. omistaisi oman elämänsä ja tosiasiassa se, että menet töihin on palvelus työnantajalle! Vaihtoehtojahan on aina ; Tukia jakavassa yhteiskunnassa työttömyyskorvaus, ja tukiverkottomassa vahvempien vallan anarkiassa rikkaiden porhojen ryöstömurhaaminen, tarjovat työlle vaihtoehtoisia keinoja hankkia elantoa.

Typosquatting

Jori Mäntysalo nosti esille erikoisen tilanteen. "Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä varasi osoitteen vapaa-ajattelija.fi, kun VA-liiton oikea osoite on vapaa-ajattelijat.fi. Vapaa-ajattelijat valittivat, ja seurakunta piti kiinni osoitteestaan Viestintäviraston myötävaikutuksella. Joku yksityishenkilö on varannut osoitteen turunseurakunta.fi, kun oikea osoite on turunseurakunnat.fi. Srk-yhtyhmä kertoo olleensa yhteydessä viestintävirastoon." Eli sama seurakuntayhtymä joka harrasti typosquattingia pahastui kun heitä typosquatettiin. "Minusta tässä ei kumpikaan osapuoli ole menetellyt kovin fiksusti. Seurakuntayhtymä (tai tarkemmin sen Kasvatusasian keskus) halusi provosoida, ja Vapaa-ajattelijat provosoituivat. Nyt Viestintäviraston päätöksen jälkeen joku yksittäinen vapaa-ajattelija halusi provosoida, ja seurakuntayhtymähän provosoitui - vaikka leikki pitäisi kestää, jos siihen on kerran ryhtynyt." Kirjoitin vapaa-ajattelijoiden sivun kohdalla tilanteesta aiemmin. Eikä tarkoituksenani ole toistaa itseäni.

En oikeastaan voi sanoa muuta kuin lainata Mäntysalon tekstiin kommentoinutta ; "En voi ymmärtää, mihin Turun ja Kaarinan seurakuntyhtymä tarvitsee internet-tunnusta, joka on vapaa-ajattelijoiden sivun osoite yhdellä kirjoitusvirheellä varustettuna. Haiskahtaa kiusanteolta, mihin en ehkä odottaisi seurakuntayhtymän sortuvan." Ja että motiiviksi on todella vaikeaa nähdä oikeastaan mitään muuta kuin kiusanteon, jossa vapaa-ajattelijoiden toiminta ja uskontokritiikki nähdään itsessään kiusaamisena. Jotain jossa pelkkä olemassaolo ja mielipiteen ääneen lausuminen on loukkaus - syy herneen vetämiseen sen jälkeen kun ensin on kiistetty koko tuon argumentoidun kannan järkevyys ja mielekkyys ja vaadittu perusteluja. Silloin kiusaaminen nähdään kostona, joka on de facto kiusaamista josta tulee moraalinen ylemmyydentunne kostonhimon tyydyttymisen kautta. (Mikä on ymmärrettävää ja nautittavaa.) ; "Minusta Vapaa-ajattelijoilla ei ole kaiken sen kiusanteon jälkeen, jota ovat vuosikausia harrastaneet, yhtään varaa urputtaa jos joku iskee vähän vastapalloon. Pidän koko porukkaa jotenkin säälittävänä; eikö aikuisilla ihmisillä todellakaan ole parempaa tekemistä kuin tärvellä toisten juttuja?" Minustakin uskonto on vain kiusantekoa alakoulusta asti - te itse kutsutte niitä vaikkapa juhliksi ja uskonnontunneiksi, mutta jos ideologinen vihani värittää toiminnan negatiivisiksi nimityksiksi, niin olenko oikeutettu kostotoimiin? (Olenhan? Se olisi todella ihanaa kostaa!!! Tekisin sen koston vielä oikein huolella! Pinky-promise!)

Motiiveista muistuttaminen on tarpeen, sillä argumentaatio aiheen parissa on ollut semanttista. Seurakuntayhtymä selitti että uskovaisetkin ajattelevat vapaasti. Tämä toki voi olla aivan asiallinen tosiasiatilakin, mutta tämä ei silti poista sitä tosiasiaa että vapaa-ajattelu on käsite. Kun kerron kadulla olevani vapaa-ajattelija, ihmiset sanovat että eikö se ole sitä raivoateismia. Tämäkin huomio voi olla tosi, ja se korostaa ennen kaikkea sitä että sanoilla on merkityksiä joilla ei voi vain alkaa kikkailemaan. Sillä kieli vaatii yleensä sopimuksen käsitteen sisällöstä. Ilman sosiaalisuutta sana on vain kirjainjono, eikä siinä välity mikään sisältö ihmiseltä toiselle. Viestintä vaatii aina tämän huomioimista. Tämän ohittaminen osoittaa että typosquatettu vapaa-ajattelijain tunnus yhden kirjaimen erolla on aika asiaton tempaus. Jokin jolla ei temppuna ainakaan saa minun kunnioitusta. - Paitsi jos laittaa sivulle sisältöä joka on jotenkin helvetin hauskaa, esimerkiksi pilkkaa vapaa-ajattelijoita terävällä ja ovellalla tavalla. Mikä em. laitokselta on jäänyt tekemättä.

Ja tässä kohden on hyvä huomata, että on olemassa erilaisia kommunikointistrategioita. Ne näkyvät siinä miten käytetään kieltä. Tässä on käytössä kaksi suurta päälinjaa.
1: Retorisessä ja vaikuttamiseen keskittyvässä kielenkäytössä ytimessä on konnotaatioiden kautta keskustelu. Tässä korostuu sisällön sijasta asema ja status. Näkökantaa voisi esilletuoda Kemppisen nyrkkisäännöllä."Kaikkihan me kunnioitamme toisten mielipiteitä. Kunnioitamme siinä määrin, että lauseen aloitusta "kunnioitan mielipidettäsi" odottaa seuraavan sanalla "mutta" alkavan virkkeen osan. Kunnioitan mielipidettäsi sikäli kuin olet samaa mieltä kuin minä. Ellet ole, herra armias!" Jos ollaan jonkin puolella, sitä kuvataan positiivisilla sanoilla. Suurta massaa kuvataan neutraalisti. Vihamiehiä varten käytetään negatiivisia termejä. Tässä synonyymisanakirja on usein työkaluna ; Useinhan sanoilla on hyvinkin sama merkityssisältö, mutta aivan erilaiset konnotaatiot ; Yhden vapaustaistelijat ovat toisen sissejä ja kolmannen terroristeja. Argumentointia käydään mielikuvilla.
2: Käsitepohjainen kommunikaatio nojaa denotaatioiden käyttöön. Tässä käsitteitä käytetään johdonmukaisesti, niitä ei yritetä uudelleenmääritellä, eikä yritetä valloittaa omaan käyttöön sanoja vain siksi että niissä on positiivisia mielleyhtymiä. Sen sijaan otetaan määritelmä, käytetään sen attribuutteja tarkasti.

Yleensä ihmiset käyttävät molempia strategioita rinnan, päällekkäin ja vuorotellen. Mutta jompi kumpi tavoista kuitenkin yleensä miellyttää enemmän. Ja kommunikaatioerot johtavat usein ongelmiin. Sillä konnotaatiot korostavat sosiaalisuutta, rehellistä ja avointa tunteiden esilletuomista ja tätä kautta keskusteluun asennoitumisen esilletuomista. Tämä on helppo nähdä irrationaalisena fiilistelynä ja asennevammailuna. Sanojen määrittelyyn keskittyvä on rationaalista ja siinä yritetään käsitellä asiaa eikä ihmisiä. Tämä kuitenkin voi johtaa siihen että viestintä on kovaa, epäsosiaalista, kylmää, hidasta, vaikeaa ja aikaavievää. Viestijä voi vaikuttaa etäiseltä ja hänen asennoitumisensa kuitenkin yleensä lokeroidaan johonkin, joten tarkkailija päätyy helposti luokitelluksi siksi että hän ei sitä itse vaivaudu tekemään.

Nähdäkseni juuri tämäntyylinen viestintä on ongelmana typosquatting -tilanteessa. Tosin tässä ongelmana ei ole se tavallinen eli eri viestintätapoihin mieltyminen. Tässä ongelmat syntyvät siitä että viestintätavat kyllä kohtaavat, mutta soveltamistavat ovat sitten aivan yhteensovittamattomissa.
1: Silloin kun molemmat käyttävät konnotaatioita, he käyttävät niitä ideologisista syistä ristiin. Syntyy provokaatiota, koska fiiliksillä maalataan mielikuvia ja vastapuolen luomat mielikuvat halutaan vastaavasti nollata.
2: Toisaalta kun puhutaan sanojen määrittelystä, toinen nostaa esiin sanan vakiintuneen käytön ja sen miten pragmaattiselta kannalta nettisivuille tulee erehdyssiirtymisiä juuri sen vuoksi eikä ateisti typottaa - eikä tuollainen nimi tule mieleen niille jotka hakevat seurakuntatoimintaa. Toinen puoli taas tarttuu sanoihin "vapaus" ja "ajattelu" ja käyttävät niitä kuin ne eivät olisi yhdyssana.

Nähdäkseni sanakikkailu on sama kuin nelipyöräisiksi muunneltuja polkupyöriä kaupittelevan sivun veisi joku katumaasturikauppias, joka analysoisi erikseen käsitteet "polku" ja "auto" ja saisivat siitä aikaan että jokainen katumaasturin omistaja ajaa joskus metsäpolulla. Oikeasti ainut syy on motiiveissa. Mielestäni ihmiset saavat varata nettisivuja ihan kusipäisyyksissäänkin. Tämä vain pitäisi tunnustaa. Tosin hauskaa on se, että kun olen kysellyt tästä asiasta muiltakin kuin ateisteilta, ihmiset yleensä näkevät nimivalinnan tarkoitushakuisena kiusaamisena. Tunnustamatta jättäminen siis vain pahentaa tilannetta ja nostaa kaikki puolustuspuheet ajattelun vapaudesta pilkunnussijavittuilemisena.

"Vapaa-ajattelulla" ja "freethinkerseillä" on universaali ja hyvin pitkä historia. Sille on antanut sisältöä esimerkiksi sellaiset näkyvät hahmot kuin Ilmari Kianto. Käsite on ollut käytössä ja vakiintunut. Tästä poikkeaminen on enemmän vitseistä tuttu sanaleikki ja kielivitsi kuin mikään asiallinen käsiteanalyysi. (Tosin rehellisyyden nimissä itsekin olen huvittunut siitä miten vapaa-ajattelussa on keskellä viiva joka matematiikassa on miinusmerkki. Ja että vapaa-ajattelijoissa on aika usein ihmisiä joilla ei ole vapautta vaan dogma eikä ajatusta vaan ideologia. Mutta tämä ei ole ratkaisevaa tässä nettiosoiteasiassa.)

Sanan vakiintuneisuuden ja kaiken muunkin pitäisi fiksuille ihmisille olla selvää, etenkin sellaisten jotka toimivat kirkon kaltaisten suurten tahojen toimessa viestinnän puolella esimerkiksi nettisivujen nimiä miettimässä. Sitä ei voi olla vilpittömällä mielellä koska asia joko tiedetään tai se pitäisi tietää. ; Vaihtoehdoiksi jääkin käytännössä se, että onko Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä töissä kädettömiä amatöörejä jotka pitäisi potkia ammattitaidottomuutensa vuoksi työstään. Vai ovatko he vain helvetinmoisia kusipäitä - jolloin seurakunta saattaa olla heille aivan luontainen paikka tehdä uransa, enkä ainakaan minä voi tehdä muuta kuin onnitella harvinaisen sopivasta ja omia lahjoja hyödyntävästä ammatinvalinnasta. Että onnea valitsemallanne uralle!

Tämä on niitä mielikuvia joita syntyy niistä teoista mitä tehdään. Näin ei haittaa vaikka miten leikittäisiin uusilla vapauden ja ajattelemisen konnotaatioiden määrittelemiselä, kun ihmiset siirtävät ikäviä denotaatioita tilanteeseen ; Eihän se vapaus ja ajattelu siinä vapaa-ajattelijoiden nimissäkään ole mitenkään suojellut järjestöä. Päin vastoin, valtava määrä ihmisistä näkee heidät nimenomaan dogmaattisina ateisteina joiden nimi on ristiriidassa sisällön kanssa. Vapaa-ajattelusta on tullut aivan uusi yhdyssana, jolla ei ole oikein mitään tekemistä sen alkuperän kanssa. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä että seurakuntayhtymän toimet ovat jotain joka helposti iskee omaan jalkaan. Nähdäkseni juuri näin onkin käynyt. Täytyy olla tosi fan-kristinusko että näkisi toimen asiallisena. Jopa kristitty joka näkee teon kostona tajuaa että tempussa on jotain asiatonta joka pitää oikeuttaa jotain kautta. Jos se olisi asiallista ei tätä tarvittaisi eikä mistään kostamiseta tarvitsisi puhua.

On mielenkiintoista että tässä ihan kirkon virallinen toimija tekee tälläistä. Vaikka nimellisesti aina myydään sitä että kirkko sietää hyvin ateisteja ja että kirkkoon kuuluminen ei ole velvollisuus ja että ateistit saavat olla rauhassa eikä heitä mitenkään kiusata, ärsytetä tai provosoida. On hyvä että tämä väitteet näytetään bullshitiksi näinkin typerällä ja pikkumaisella tavalla jota peräti oikein venytetään pidemmäksi ajaksi jotta kenellekään ei jää epäselväksi. ; No. Minulle se, että ihmiset saavat tälläisiä ajatuksia on kannustava juttu. Way to go, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä!

Ateismista ja rienauksesta

Ojutkangas kirjoitti tekstin "Jarlan rienauskilpa on tekopyhä floppi". Hän korosti ateistina ja paikoin jumalanpilkkaajanakin mainetta saaneen "Fingerpori" -Jarlan rienauskampanjasta. Jarla piti kilpailun jossa ateisteja pitäisi kritisoida ja pilkata ja paras sai palkinnon. Ojutkankaan mukaan kampanja epäonnistui asenteellisuutensa vuoksi "Jori Mäntysalo toteaa: "on aika vaikea keksiä pilaa **vapaa-ajattelusta** mutta **vapaa-ajattelijoista** se onnistuu. Joskus jopa helposti." Juuri tähän kiteytyykin koko Jarlan kilpailun epäonnistuminen. Sen tarkoituksena on osoittaa, etteivät sananvapaudesta itseisarvon tehneet muhammedinpilkkaajat loukkaannu kun heitä itseään pilkataan. Tämän he taas voivat tehdä mielestään helposti, koska he kokevat ettei heidän ajattelussaan ole mitään mihin tarttua. Vapaa-ajattelijoiden logiikka ja päättely on niin jumalallisen pettämätöntä, ettei heihin voikaan kohdistaa mitään muuta kuin ad-hominem pilkkaa!"

Olen tässä samoilla linjoilla. Syynä on jo pelkkä foorumi ; Jos palkinto jaetaan tykkäysten mukaan, ja foorumina on ateistien oma järjestö, syntyy todellakin kokonaisuus jota kuvaa "Tykkäyksiä tällaiset eivät kuitenkaan ole keränneet. Mikä osoittaneekin sen, että kilpailua seuraavat enimmäkseen toiset vapaa-ajattelijat tai heitä riittävästi muistuttavat ihmiset. Kukapa omaan ajatteluun kohdistuvasta kritiikistä tykkäisi. Mutta hei, tuolla sanotaan että vapaa-ajattelija on kakkapää! Öhö hö höö, ollaanpas me itseironisia, kun me nauretaan tälle! Ja mikä parasta, jatkossa voimme jatkaa muiden uskontojen pilkkaamista ja rienausta mielin määrin, sillä nythän olemme osoittaneet että otamme sitä vastaan itsekin. Älä ruikuta, jos haukun vapahtajaasi tai profeettaasi! Mene katsomaan Jarlan sivulle, kuinka meitäkin sanotaan kakkapäiksi!" Tämä on tuttu myös jokaisesta uskonnollisen tahon "uskovaiset nauraa itselleen" -kampanjat joiden tiimoilta on syntynyt kaikenlaista "kristillistä itseironista huumoria". Niiden loppusävynä on ollut juuri samanlainen. Ja suoraan sanoen. Tämänalainen. Puuhastelu. Ei. Auta. Yhtään. Vaan. Päinvastoin.

Vienkin aiheen hieman tästä eteenpäin. Hikipedia -artikkeli ateismista on monin kohdin minun käsialaani. Sitä tehdessäni huomasin että ateismin parissa vitsailu on todela vaikeaa. Syynä ei ole se, että ateismi olisi jotenkin naurun ulkopuolella tai niin hyvä että sillä ei voisi nauraa. Syynä on sen rakenne. On hyvin helppoa ottaa maailmankuvan väitelauseet ja normit ja tehdä niistä pilkkaa. Näin ollen esimerkiksi kristinuskon kohdalla on helppoa miettiä miten sen uskomukset voivat olla hupsuja tai kristinuskon etiikka voidaan nähdä kummallisena. Näihin viittaamalla esimerkiksi Pahan ongelmasta (ei valitettavasti käsialaani vaan toisen) saadaan irti huumoria ja "rauhan uskonnon" käsitteestäkin saadaan irti monikulttuurisia islamista kristinuskoon asti pomppaavia teokratiavitsejä.

Ateismia ei kuitenkaan voi käsitellä tällä työkalulla koska se ei ole pohjimmiltaan kannanotto jonkin puolesta vaan kannanotto jossa on jotain vähemmän. Ateismin kohdalla tämä lähestymiskohta karahtaa siihen että pilkan aiheeksi pääsee vain "tyhjä räjähti" -tyyliset asiat joista on vaikeaa venyttää pidemmiksi kokonaisuuksiksi ja nämä kuvaavat tiedettä ja itse asiassa Big Bang ei ole ateistinen teoria vaan hyvin moni kristittykin luottaa niihin. Lisäksi pilkan kohteeksi voidaan laittaa kommunistit jotka puhuvat vapautumisesta mutta toimivat laumasieluisesti. Kuitenkin ateismia ei voida redusoida kommunismiin samalla vahvuudella kuin kristinuskon voi sitoa vaikkapa "Raamattuun". (Ja siksi kristinusko ei voi vapautua historiastaan samaan tapaan kuin nykyindividualistiset ateistit mielellään määrittelevät kommunismin hirmuteot laumasieuluseksi henkilöuskonnoksi ja siksi  mielessään irtautuvat tästä tyystin.)

Tämä johtaakin siihen mikä on huomattava. Ateistejen uskomaisiin kohdistama pilkka on ideologista. Ja myös kristittyjen ateisteihin kohdistama pilkka on ideologista. Mutta niissä on hyvin suuri ero joka johtuu pohjimmiltaan juuri ylläolevasta ; Vapaa-ajattelijat kun pohjimmiltaan rajoittavat todellisuuskäsityksensä hyvin tiukasti siten että jos heillä on jokin positiivinen väite todellisuudesta se on sen verran tieteellisellä pohjalla että sen pilkkaaminen ei oikein onnistu. Vain kreationistit ja uskonnollisesti sävyttyneet Big Bang -denialistit kykenevät tuottamaan ateisteihin minkäälaista humoristista kritiikkiä joka ei olisi pohjimmiltaan ad hominem -argumentointia. ; Ojutkangas esittää sarkastisesti että "Vapaa-ajattelijoiden logiikka ja päättely on niin jumalallisen pettämätöntä, ettei heihin voikaan kohdistaa mitään muuta kuin ad-hominem pilkkaa!" Minä vain poistan tästä sarkasmit ja sanon että ateistejen perusteluvaatimusten logiikka on niin jumalaisen pettämätöntä, että ongelmana on enemmänkin ateistejen a priorisesti ulosrajaamat asiat. Ja tästä taas ei saa revittyä vitsiä.

Esimerkiksi jos analysoidaan Ojutkankaan mielestäni jo hieman hauska kritiikki raamatun pornoonvaihtamiskampanjasta "Raamattuja vaihdettiin pornoon. Mikä on elämän tarkoitus? Pano! Miksi olen täällä? Takaapäin! Onko millään merkitystä? Lähetyssaarnaaja! Nämäkö ovat arvot, jotka välitätte myös lapsillenne? - Hiljaisuus." Mihin se kohdistuu? Se kohdistuu ateisteihin ihmisinä. Ateistien uskontovitsit kohdistuvat uskovaisten uskomuksiin jotka ovat hupsuja, eli toistavat sitä klassista ateistien "eihumoristiseksi tarkoitetun" kritiikin rakennetta jossa uskonto nähdään huonosti perustelluksi. Uskovaisten ateistivitsit taas toistavat sitä "eihumoristiseksi tarkoitettua" kritiikkiä jossa ateistien moraali ja ihmisyys on tyhjän päällä, hitler, stalin, nihilismi arvotyhjiö... ~ Karkeasti ottaen rakenne -ero ateismin ja uskonnon välillä on se, että ateistit pilkkaavat ideologian uskomuksia ja irrationalisoivat uskovaiset. (Uskovaisia pidetään tyhminä idiootteina.) Uskovaiset taas pilkkaavat ateistejen ihmisyyttä ja dehumanisoivat ateisteja. (Ateisteja pidetään vajaina ihmisinä, kykenemättöminä eettiseen toimintaan ja hyvään elämään tai toimeentulemiseen tai jopa yhteiskuntakelvottomina riskeinä.)

Tämä tiivistyykin esimerkiksi "Takkiraudassa" esitettyyn näkemykseen jossa käsitellään enemmänkin konservativismia ja liberalismia, mutta joiden sisältö osuu yllättävän vahvasti uskovainen vs. ateismi -keskusteluun. (Mielestäni jopa paremmin kuin liberalismiin ja konservativismiin ja kun näet sanan liberalismi vaihda se ateistiksi ja kun konservatiivin niin uskovaiseksi. Kiitos vaivannäöstäsi.) "Nimimerkki "Tiedemies" puhuu mielellään "aivovammakonservativismista", mutta samaan hengenvetoon voidaan puhua "tunnevammaliberalismista", sillä liberalismi on tunnevammaisten ihmisten - narsistien, öykkärien, psykopaattien - ideologia, eikä ole väärin sanoa, että liberalismi on narsismi poliittiseksi ideologiaksi muutettuna. Ja kokemus on osoittanut, että aivovammaisten ihmisten kanssa kyllä pärjää, mutta tunnevammaisten ei." Hän ottaa asiat sanottuina ja näkee että aivovamma on vähemmän paha. Itse kääntäisin kuitenkin asian vielä yhden mutkan toiseen suuntaan (ainakin tässä huumoriaiheessa). Kysynkin ; Kaikki vittumaisuus on vittumaisuutta ja tosiasiassa se, että omaan ideologaan kohdistetaan joukkovoiman kautta ivaa on raskasta ja inhottavaa. Mutta näissä on kuitenkin aste -ero. Onko pahempi se joka kutsuu erimielistä typerykseksi vai se joka kutsuu erimielistä epäihmiseksi? Tämä on mielestäni se kysymys johon ei haeta yleensä vastausta. ; Kenties siksi että se paljastaa että toisen kutsuminen idiootiksi on "aivovammaista", ja toisen ihmisyyden heikentäminen taas on "tunnevammaista" ja juuri tähän kulmaan ateisti eikä uskovainenkaan halua törmätä. Sillä siinä omaan nilkkaan kalahtaa juuri se puoli elämässä jota omassa ideologiassa korostetaan tärkeäksi ja jonka korostaminen on tullut ideologiaa seuranneena tullut harjoitetuksi.

Täsmennyksenä kokonaisuuteen ja tuohon kysymykseen huomautan enää vain sen verran, että en usko että uskovaisten vitsailun takana olisi sen häijympi luonne kuin ateisteillakaan. Sen sijaan uskonnon ja ateismin rakenne -erot ovat sellaisia että uskovaisten tekemästä vitsailusta tulee lähes väistämättä julmempaa ja ihmistä repivämpää ja tuhoavampaa. ; Uskovaiset eivät tarkoita sen enempää pahaa kuin ateistitkaan, mutta he tekevät enemmän väärin. (Se, mitä halutaan ja mitä tarvitaan eivät vain monesti ole sama asia, ja tätä kautta intentio ja metodit eivät väistämättä kohtaa halutulla tavalla.)

---

Kirjoittajasta jokainen ihminen-  riippumatta iästä, sukupuolesta, ihonväristä, uskonnosta, muusta maailmankatsomusksesta, koulutusasteesta ja mistä tahansa muusta attribuutista - joka loukkaantuu siitä että häntä kutsutaan naurettavaksi irrationaaliseksi olennoksi syyllistyy pohjimmiltaan itsekritiikin puutteeseen ja tämän vuoksi hän ansaitsee tulla pilkatuksi.