Sain eiliseen AY -liiketekstiini kommentin. Se on mielestäni kohtuu tärkeä. Ja siihen vastaaminen vaatii (ainakin minulta) hyvin paljon sanoja. (Toki minua myös provosoi rinnastus kommunistinuoriin. Mutta tämä ei ole koko totuus.) Kommentissa oli tiettyjä ansioita. Ja toisaalta niihin vastaaminen täsmentää kantojani. Ja sen jälkeen kommentilla ei välttämättä ole ihan niin suurta relevanssia.
"Et oikein ymmärrä että mitä eroa on kartellilla ja monopolilla. Tai että miten eroaa oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja oikeus ilmaiseen terveydenhoitoon." Koska tässä on kaksi kohtaa, vastaukseni rakentuu kahteen "lukuun".
Kartelli/Monopoli.
Tässä kohden viittaus monopoliin oli ilman lisätäsmennystä selvä. Koska kyseinen kirjoitus käytti sanaa monopoli. Eikä kartelli. Syynä oli se, että "rivien takana" viittauskohtani koski itse asiassa keskiajan kiltoja. Ne olivat sekä monopoli että AY -liike. Ja ilman tätä erityisluonnetta teksti ei olisi syntynyt siinä muosossaan missä se on syntynyt ; Itseäni tilanteessa huvitti eniten se, että kun luin kuvauksia kiltojen vaikutuksesta korostui että erilaiset liikemiesten herrakerhot ja muu kapitalistinen olivat ne jotka syntyivät kiltojen pohjalle. Joka on totta. Mutta toisaalta kun katsoi kiltojen toimintaa, mieleen syntyi hyvin vahva mielikuva AY -toiminnasta. Tämä huvitus oli se joka sai minut kirjoittamaan asiasta mitään.
Kartelli -sana olisi varmasti ollut täsmällisempi ja se olisi johtanut mietteitä vähemmän harhapoluille. En kuitenkaan pidä monopoli -sanan käyttämistä kovin ongelmallisena. Sillä monopoli μονοπώλιο on taloustieteessä tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja. Tämä määritelmä ei pidä takanaan syntymekanismia.
Esimerkiksi ymmärrän että Alko ei ole sellainen monopoli joka rakentuu tai nojaa vapaaseen markkinatalouteen. Useat monopolit syntyvät ei-vapaalla markkinataloudella. Mutta valitettavasti tunnetaan myös luonnollinen monopoli on muodostuu tilanteessa, jossa yksi tuottaja pystyy toimimaan markkinoilla niin tehokkaasti, että muiden ei kannata tulla markkinoille. Tällöin yrityksellä on tuotannossa tavallisesti skaalaetu tai vaihtoehtoisesti markkinoille tulon kustannus voi olla hyvin korkea. Vapaa markkinatalous tuottaa näitä monopoleja.
Kuitenkin samalla on selvää että markkinatalouden tapana on tuottaa "pitkiä häntiä". Eli tosiasiassa markkinoilla on yksi tai hyvin harvalukuinen määrä suuryrityksiä. Ja suurimman osan kannalta on itse asiassa yksi ja sama onko kilpailu sallittu sellaisessa abstraktissa mielessä. Jos todennäköisyydet lähteä markkinoille ja saada suuri markkinaosuus on minimaalinen, on kyseessä käytännön tasolla vastaava ongelma.
Näin ollen monopoliasia ei ole virhe. Markkinoilla voi olla yksi osaaja. Tai ne voivat olla de facto tähän verrattavissa. Kun sanoin, että vapaa markkinatalous tuppaa tuottaamaan monopoleja, on muistettava että tämä on totta. Tässä ei ole mitään ongelmallista. Se, että sanoin, että järjestelmä A tuottaa asiaa Z ei muutu sillä että sanoo että järjestelmä B tuottaa samaa asiaa Z. Täytyisi osoittaa, että vapaa markkinatalous ei missään tilanteessa johtaisi monopoliin. Vapaassa markkinataloudessa ei kuitenkaan, melko määritelmällisesti, ole sellaisia tilanteita joissa esimerkiksi luonnollinen monopoli vain lakkaisi automaattisesti olemasta näkymättömän käden vaikutuksesta. Toisin sanoen tässä maistuu se, että argumenttiani on hieman ohjailtu johonkin tavalla joka kovasti muistuttaa loogista päättelyvirhettä. Tosin tämä harhautuminen olisi kieltämättä ollut estettävissä jos olisin käyttänyt mainittua kartelli -sanaa. Koska siihen liittyvät mielikuvat ohjaavat ajatuksia vain yhteen paikkaan.
Fyysinen koskemattomuus vs. oikeus ilmaiseen terveydenhuoltoon
Tämä onkin sitten vaikeampi beast. Sillä ensimmäinen ja helpoin tapa lähestyä asiaa on huomauttaa, että kommentoijan esitys pitää sisällään ensi sijassa eettisen premissin. Ja jos tämän eettisen premissin kanssa on erimielinen, niin argumentin vaikuttavuus melkolailla lakkaa. Tässä mielessä huomio voisi palata monesti tekemääni uskontokritiikkiin. Jossa vikana on se, että jotain eettistä jako päsmäröidään muiden yli niin että jos he eivät tätä jaottelua hyväksy niin he eivät ole vain erimielisiä vaan myös väärässä. Itse näenkin että on arvostettava sekä negatiivisia että positiivisia vapauksia. Ja täten jos uusliberalisti näkee että jaotteluero on tärkeä, niin sitten uusliberalismi on väärässä.
Mutta tämä on kuitekin tavallaan epäreilu tapa lähestyä asiaa. Blogitekstini ansaitsee oikeutensa mielipidekirjoituksena. Mutta jos se pyrkii olemaan yhtään mitään enempää, niin se on vaikeuksissa. Koska ottamalla eri eettiset premissit ei osoiteta että uusliberalismi olisi sisäisesti ristiriidassa. Uskovaiset tekevät vastaavaa asennoitumista siten että he ottavat esimerkiksi naturalistin ja sovittavat tähän ei-naturalistien ehtoja. Ja sitten juhlivat siitä että naturalisteilla olisi jokin sisäinen ristiriita. Tosiasiassa naturalistit ovat ongelmissa vain suhteessa tiettyyn dogmaan. Ja kenties tätä kautta voidaan nähdä miksi naturalistit ovat skismaattisia kyseisen dogman kannattajien kanssa. Sanotaan näin, että en välttämättä halua mennä tälle tielle.
Ja siksi otankin viittauksen. Kommentoija ystävällisesti antoikin siihen referenssin. (Tämä on tarpeen koska en rehellisesti ottaen muista suurinta osaa siitä mitä olen kirjoittanut. Kirjoitan joka päivä tai pyrin tähän. Ja usein käytän jotain jäsentelytyökalua vain siksi että sitä voi käyttää. Joten en aina edes kirjoita siitä mitä mieltä olen.)
"Yövartijavaltio" -juttuni on mielestäni jotain johon uskallan kuitenkin nojata astetta enemmän kuin pelkkänä mielipidekirjoituksena. Tämä vaatii astetta enemmän pohdintaa. Tämä vaatii sitten hieman uusliberaalinmakuisia lähestymisiä.
Kun pointtinani oli että rikkaat eivät halua maksaa kaikille terveydenhuoltoa mutta ovat halukkaita siihen että poliisi hoitaa oli mielessäni tietenkin ensi sijassa se, että niin poliisi kuin terveydenhuoltohenkilökuntakin ovat työntekijöitä. Lisäksi molemmat ovat ammatteja joista on tavattu pitää aivan normaalisti ei-valtiollisia ja valtiollisia versioita. On julkinen ja yksityinen lääkärilaitosto. (Joiden ammattitaitoa valtio toki ei-markkinataloudellisesti kyylää ja hyvä niin.) Sen lisäksi suomessakin on niin poliisi kuin yksityisiä turvallisuusalan toimijoita. Aihe ei ole markkinatalouden ulkopuolella. Jos jokin maa hoitaisi poliisityöt pelkästään yksityisillä vartijapalveluilla, se ei rikkoisi millään tavalla vapaata markkinataloutta vastaan. Päin vastoin. Siinä olisi kyse täydestä kilpailusta.
1: Uusliberalismissa onkin usein makusteltu asioita tavalla jossa uuslibearlismi on hyvin domeenispesifisti argumentoitua. Ja laajentaminen yhdestä fraktiosta toiseen nähdään virheenä. Mutta mitäpä ei voisi odottaa ihmisiltä jotka toisaalta usein korostavat objektiivisuutta ja strategioita. Mutta jotka sitten heti vähänkin uhattuna alkavat tuottamaan etiikkapuhetta vapaudesta. Ja joilla on paljon konsepteja reiluudesta ja epäreiluudesta. Joka sidotaan ansaitsemiseen ja loisimiseen sellaisella arvottavalla tavalla joka tuskin ainakaan humen giljotiinia noudattaa...
Monissa maissa yksityinen turvallisuuspuoli on hyvinkin paljon laajempaa kuin meillä. Eikä tässä yhteydessä ole tavatonta että rikkaat aidoittavat hyviä asuinalueita joissa on turvallisuusasiat kunnossa. Ja sitten katsotaan että köyhät ovat jotenkin syyllisiä yrittämisen puutteeseen kurjuudestaan. Tämä asenne ei ole uusliberalismin vastaista. Ja yksi syy on juuri siinä että jos kannattaa matalaa verotusta, niin kaikessa, myös poliisin kohdalla, tilanne menee siihen että joku maksaa turvallisuudesta. On esimerkiksi turhaa vedota John Stuart Millin oikeudenmukaisuusteorioihin tai Immanuel Kantin moraaliperiaatteisiin jos siihen ei liity työvelvoitetta. Jos verotus vedetään minimiin on selvää että myös turvallisuuspuolella menee niin että työ muuttuu käytännössä siihen että veronmaksajan sijaan toiminta maksetaan käytön mukaan.(Uusliberaaleilta kuitenkin tulee aivan oikeasti iskulauseita joissa 50% verotus on 50% orjuutta. Eikä tämä ole ristiriidassa uusliberaalin filosofian oppejen kanssa.)
Ja sama käytäntö sanoo että olipa eettinen periaatteisto mitä tahansa, niin uuslieralismi haluaa minimoida yhteiskunnan ja hallituksen rahoituksen. Ja muuttaa asioita ansaitsemispohjaiseksi. Ja että näistä seuraa esimerkiksi se että jollakulla ei ole senhetkisellä työllään varaa sairaalahoitoon. Kenties ruokaankaan. Josta taas käytännössä seuraa se että nämä yritteliäät ihmiset käytännöllis-kyynisesti mieluusti ryöstävät rikkailta (siksi että heillä on rahaa) ja antavat ne köyhille (itselleen). Joten käytännössä esittämäni hyötyristiriita on aika konkreettinen. Jos halutaan ajaa ihmisiä nurkkaan luodaan väkivaltaa joka kohdistuu itseen. Joten on aika ilmiselvää että muita nurkkaan ajavan kannattaa vaatia että joku muu jakaa kuluja siitä että häntä itseään ei puukoteta-ryöstetä-kidnapata-syödä. Koska jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat niin aggressiivisten epätoivoisten ihmisten lisääntyminen lisää poliisin tarvetta ja jos se kohdistuu tiettyihin yksilöihin se myös vaarallistaa heidän tehtäviään. Ja tälläisestä sitä haluaa mieluusti rahaa. (Huonoa palkkaa saava poliisi ei muuten ole motivoitunut tekemään työtään ; Tämä näkyy aika vahvasti monissa Afrikan maissa. Joissa poliisi on käytännössä byrokratianavaaja jolle maksetaan lahjuksia. Näin käytännössä, vassokuu.)
Mutta tämä kyynistäminen ei kuitenkaan vielä riitä. Sillä uusliberalismin sisällä on kuitenkin nyt esitetty filosofinen jaottelu. On jotenkin epätyydyttävää jäädä siihen miksi asiat nyt vaan menevät siihen että niiden pitäisi mennä myös oikeudenmukaisuuden mukaan. Uusliberaalit saisivat siis kuitenkin oikeudenmukaisuuden pointin itselleen. En ole kovin vakuuttunut tästä. Viittaan tässä taustatempun nojaavan aiempaan filosofiseen ihmisoikeustekstiini. Siinä nojataan sellaisiin konsepteihin jotka ovat käteviä kommentoijani kannalta. Sillä siinä korostetaan että kaikki oikeudet eivät ole samanarvoisia. Tästä kautta kommentoijalla onkin pointinjyvänen. On nähtävissä esimerkiksi että "velvollisuus olla hukuttamatta" on erilainen kuin "velvollisuus auttaa hukkuvaa".
Se ei vaan valitettavasti kanna kovin pitkälle. Sillä rehellisesti sanoen;
1: Uusliberalismissa on hyvinkin usein otettu nimenomaan positiivisia vapauksia jotka tallaavat muiden negatiivisten vapauksien yli. Jos mietitään uskonnonjulistusta, tulee mieleen kaduilla huutaminen. Tälle ratkaisuksi tarjotaan sekularismia, valtion ja uskonnon erottamista. Jos mietitään mitä markkinamies tekee julistaessaan, aletaan puhumaan mainoksista. Onko ihmisillä tärkeämpi "vapaus jostain" vai "vapaus johonkin"? Toki uusliberaali korostaa tässä että jokainen saa mainostaa mutta mainontaa ei saa ulkopuolelta tukea. Pointti ei ole kovin täydellinen. Mutta siinä on kuitenkin pieni twisti joka ei ole uusliberaaliudelle ainakaan eduksi. Jaottelu pelkkiin negatiivisiin vapauksiin ja positiivisiin vapauksiin ei olekaan niin ilmiselvä.
2: Toinen on se, että tosiasiassa ruumiillinen koskemattomuus ei ole mikään absoluutti. Voisin alleviivata sitä että poliisi on valtion väkivaltakoneistoa. Maissa joissa ei ole kuolemanrangaistusta puututaan kuitenkin ruumiilliseen koskemattomuuteen. Poliisi saa pamputtaa (ehdoilla) ja tekee täten jotain jota pahoinpitelijä tekee mutta laittomasti. Korostaisin kuitenkin enemmän sitä, että jos ruumiillinen koskemattomuus on absoluutti, niin esimerkiksi monille uusliberaaleille tärkeä autoilu ja vapaa liikkuvuus ovat jotain joita voitaisiin rajoittaa. Sillä autojen kanssa kuollaan. Sama koskee toki montaa muutakin asiaa. Uusliberaali voisi silti sanoa että pointti kertoo lähinnä että ruumiillinen koskemattomuus ei ole ehdoton itseisarvo. Mutta että se on kuitenkin oleellisesti erilainen koska siinä puututaan ihmisiin jotka vievät muilta vapauksia. Kun taas sairaanhoidossa joku toinen maksaa jonkun toisen hoidon. Ja ihmisillä olisi kutenkin ikään kuin vapaus hoitaa omat asiansa (johon heillä ei ole varaa.)
3: Tärkein pointti on kuitenkin se, että kun puhutaan ruumiillisesta koskemattomuudesta ja sen suojelusta, niin tässä on nähty oleellisista muuttujista siivottu karvalakkimalli. Nähdään että ruumiillinen koskemattomuus on jotain joka koskee vain uhria. Tosiasiassa käy kuitenkin niin että ruumiillista koskemattomuutta suojelee poliisi. Jolla on infinitesimaalista suurempi riski vammautua tai jopa kuolla prosessissa. Kysymys ei markkinataloudellisesti ja eettisesti ole siitä että onko uhrin ruumiillinen koskemattomuus eri asia kuin köyhä jonka sairaanhoito maksetaan. Kysymys on siitä miksi poliisilla olisi velvollisuus riskeerata oma ruumiillinen koskemattomuutensa jonkun ventovieraan puolesta. Markkinataloudellisesti kyseessä on sopimus jossa raha vaihtaa omistajaa. Eli kyse ei ole mitenkään eri asiasta. On jokin taho joka maksaa ja jokin taho joka hyötyy. On jokin taho jonka ruumiillinen koskemattomuus uhrautuu joka tapauksessa. Eikä uhri ole mitenkään automaattisesti arvokkaampi ihminen kuin poliisi. Siksi voisi olla aivan hyväksyttävää sanoa että poliisi pitäisi muuttaa veronmaksajakeskeisestä mallista käyttäjäkeskeiseksi. Eli ne jotka käyttävät palvelua maksavat siitä ammattilaiselle. Ja ne jotka haluavat loisia verovaroilla ja säästää killinkejä oman turvallisuutensa maksukuluista ovat samanlaisia yhteiskunnan varoja leachaavia loisia kuin ne jotka eivät maksa omia sairaalakulujaan. Siksi jos haluaa turvata oikeutensa ruumiilliseen koskemattomuuteen voi olla aivan oikeutettu pitämään abstraktin oikeutensa. Aivan kuten sairaalahoitoja maksamaan kykenemätön köyhä on oikeutettu siihen että hänellä on abstrakti oikeus omaan henkeensä ja elämäänsä. Ja jos haluaa mennä tämän pidemmälle ja riskeerata muita ihmisiä niin maksakoot täyden markkinahinnan ilman yhteiskunnan hyysäämistä. (Joka vaatii verorahojakin!) Tai ostakoot itselleen luotiliivit. Ne tulevatkin tarpeeseen kun yhteiskunta on noin muutoin, esimerkiksi sairaalahoidon, puolesta ajettu täyteen epätoivosia ja hyväosaisia vihaavia ihmisiä. Siinä voi sanoa että naura pajatso!
Itse toki toivon että jokainen uusliberaali ja hänen perheensä sairastuu parannettavaan tautiin. Mutta jonka hoito olisi 10 000 euroa enemmän kuin mihin hänellä on varaa ja pankista annettavat lainat päälle. Ja sen jälkeen heidät hoidettaisiin julkisessa terveydenhuollossa. Ja sitten saavat olla ikään kuin velkaa näiden kanssa. Kenties tässä muuttuisi ihmisten mieli ja suhtautuminenkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mills. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mills. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
lauantai 11. lokakuuta 2014
Jotkin epäkelvot asiat eivät koskaan kuole (jotkut jopa yrittävät yleistyä ilman ansioita)
"x is fitter than y in E = x has a probabilistic propensity \.5 to leave more offspring than y"
(Beatty & Mills, "The propensity interpretation of fitness", 1979)
"Uncommon Descentissä" Barry Arrington on ottanut evoluutiokritiikissä esille luonnonvalinnan tautologisuuspuheen. "... there is no way to tell whether a particular engineering trait, in isolation, caused an organism to be more fit. And this drives us back to where we started. The only way to measure “fitness” is by reproductive success, which is obviously tautological if “fitness” is defined as “reproductively successful.”" On toki klassista kreationismia selittää että luonnonvalinta on kehäpäätelmä. Siksi evoluutiokin on luonnollisesti uskonto.
ID, joka ei tietenkään ole kreationismia, ja jonka suunnasta kuullaan sellaisia asioita kuin että "ongelma ei ole mikroevoluutiossa vaan makroevoluutiossa" voi tietysti kritisoida tätä "mikroevoluution" perusilmiötä. Samoin ID:ssä korostetaan usein että evoluution kannattajat ovat sokeita koska eivät tiedosta että luonnonvalinta on teleologinen. Että evolutionistit näkevät oikein että eliöt ovat toiminnallisia ja funktionaalisia. Kreationistit vain näkevät että tämä funktionaalisuus, eli kelpoisuus, on Jumalan valmistamaa. Nyt Arrington siis väittää että evoluutikot eivät mittaa kelpoisuutta ja että mikroevoluutiokin on roskaa. So to be it. Lähdetään tälle tielle.
Hämmentävää.
Voisin toki selittää asiasta pitkästi. Mutta on kenties syytä katsoa että syynä on enemmän se, että evoluutiota ei ole ymmärretty. (Se on sääli, sillä evoluutiokäsitteen mallintaminen voi olla varsin hauskaa.) Vaan sanallistettu. Arrington ja kaltaisensa eivät siis oikeasti osaa evoluutiota, he vain ovat opetelleet joitain arkitajuisia lauseita jotka eivät ole esimerkiksi sellaisia asioita kuin kelpoisuuden määritelmä. Ne eivät ole sanallisia vaan tilastollisia ja matemaattisia kuvauksia.
Karkeasti sanoen kokeellisessa evoluution tutkimisessa ytimessä on populaatio. Tässä katsotaan selviytymisiä tilastollisesti ja todennäköisyyksistä käsin. Tässä tutkimusaiheena ovat fenotyypit ja yhä useammin myös genotyypit. Esimerkiksi jos merkitään ja irtipäästetään yksilöitä voidaan havaita kuoleeko kohteita satunnaisesti vai ei. (Kuten vaikkapa niiden koivumittarien kohdalla.) Jos tilasto näyttää että kuolema on satunnaista, ei siihen hevin mikään luonnonvalinta vaikuta. Ja jos luonnonvalinta voidaan näin eliminoida aineistosta, se ei selvästi ole kehäpäätelmä tai "triviaali analyyttinen määritelmäkikkailu" joka on vain konstruktio jolla luokitellaan aineistoa riippumatta siitä miten ilmiöt toimivat maailmassa.
Asia on toki vielä pahempi. Evoluution arvioissa on täysin mahdollista että vähemmän kelpoinen yleistyy. Itse asiassa näiden kaavojen voisi luulla olevan evoluutiokriitikoiden tiedossa, ihan sen vuoksi että usein näihin mahdollisuuksiin viitataan kun halutaan korostaa että evoluutio ei voi hienosäätää asioita. Silloin evoluution pitää voida heikentää kelpoisuutta. Ja tämä kelpoisuus taas on juuri sitä samaa evoluutikoiden mittaamaa kelpoisuutta. Joten selvästi Arrington on pulassa. Ja oikein mitään mutkia poiskaan tässä ei ole, koska kyseessä ei ole se että käytettäsiiin "eri evoluution määritelmää". Nimittäin neutraaliteorian kuvaamien ilmiöiden ja adaptationistien painottamien piirteiden erottaminen toisistaan ei ole mielipidekysymys. Neutraalisti fluktuoivat voivat yleistyä, mutta matemaattisesti tarkastellen ne käyttäytyvät eri tavalla kuin sellaiset joiden takana on adaptiivisuutta.
Evoluution arviointi perustuu mittauksiin ja kaavoihin.
Olen toki tässä lähinnä kuvannut sitä mitä evoluutioteorian kautta voidaan tehdä. Siinä olevia kaavoja on sitten enemmän noiden linkkien takaa. Mutta niissä kaikissa henkenä on juuri se, että niissä esille pomppaa jotain joka ei selvästi sovi kuvaukseen.
Koulutettuna jalostajana olen tietysti varsin konkreettisesti asiassa kiinni sitäkin kautta että lapsuudenkotiini hankittiin koira "jalostuskoiraksi", eli koira asui meillä ja oli teoriassa jonkinlaisessa jalostusssuhteessa kenneliin. Tässä kävi vähän huvittavasti, sillä Bella -koiraa ei kiinnostanut kuin naapurin sekarotuiset, intoa puhdasrotuisille ei löytynyt. Selvästi jalosusarvo, tässä kohdden jalostettavien yksilöiden fittness, ei vastannut suoraan jälkeläisten määrää. Bella ei silti ollut geneettisesti heikko. (Sillä oli jalostusarvon odotusarvo jo ennen ensimmäistäkään jälkeläistä.) Arkijärjelläkin voi tätä kautta kenties ymmärtää että genotyypin ja fenotyypin erottaminen on evoluutiossa arkipäivää. Ja silläkin on relevanssia kun mietitään fitnessin ja luonnonvalinnan suhdetta.
Se, miten tämä onnistuu on juuri se että irtaudutaan jostain koulukirjan sanallisista kuvauksista. Ne ovat karkeistuksia, niillä on tiedettä popularisoivaa voimaa enemmän kuin tieteellistä voimaa. Evoluutioteoria sen sijaan nojaa esimerkiksi populaatiogenetiikkaan. Evoluutiotutkimuksessa on karkeasti ottaen kysymys siitä että on erilaisia malleja joilla ennustetaan asioita. Ja sitten katsotaan miten tässä pitäisi tapahtua. Kun näitä malleja verrataan siihen miten seuraava sukupolvi toimii, voidaan huomata mitkä niistä osuvat paremmin kuin toiset.
Ja koettelu ei ole edes vaikeaa.
Toki kelpoisuuden ennustelu ja mittaaminen onnistuu muutenkin. (Tätä voi tehdä jopa kotonaan.) Luonnonvalintaa ja kelpoisuutta ja niiden suhdetta voidaan testata aivan alusta, kädestä pitäen ja tavalla joka voidaan tehdä jopa kotioloissa.
Oletetaan että meillä on genotyyppi A josta emme tiedä mitään. Laskemme niiden lukumäärän. 65 yksilöä. Sitten voimme odottaa kunnes ne saavuttavat aikuisuuden. Tässä vaiheessa voidaan huomata että yksilöitä on 44 jäljellä. Voimme huomata myös että A -genotyypillä on kaiken kaikkiaan 187 jälkeläistä. Voidaan ajatella että kelpoisuus on selviytymisen todennäköisyys kerrottuna sillä paljonko jälkeläisiä selviytyjää kohden on, joka kerrotaan ½. Näin ollen kelpoisuudelle voidaan rakentaa genotyypille arvo [(44/65) * (187/44)] / 2. Tämä on 1.438. Kun otamme käsille seuraavan sukupolven, voimme asettaa ennustuksen että jos luonnonvalinta on totta niin silloin seuraavassa sukupolvessa tuossa luvussa on jotain oikeansuuntaisuutta. Jos luku on aina sama, tiedetään että voidaan varsin hyvin sanoa että olemme kokemuksesta oppineet että tuo on se voima jolla valinta vaikuttaa noissa olosuhteissa.
Kun tätä toistetaan voidaan huomata variaatiota. Jos A:n kelpoisuus ei oikein tahdo pysyä tasaisena, eikä se pysy tasaisena eri koeryhmien välillä joita on tehty samalla lähtötilanteella ja genotyypillä ja toimintaympäristöllä, se tarkoittaa että ominaisuus fluktuloi.joten sen takana ei ole kelpoisuus vaan neutraalien ominaisuuksien seilaaminen geneettisen ajautumisen voimalla. Katsokaa. Tämä on ennuste jossa luonnonvalintahypoteesin voimakkuus ja läsnäolo voidaan arvioida sekä suuruudeltaan että relevanssiltaan. (Adaptaatio on luku jossa on sekä suuruus että luottamusväli.) Ja kun näemme koejärjestelyn, sitä käsitteleviä yhtälöitä ja sen että havaintoaineisto muuttaa arvioita relevantisti voidaan huomata että se mitä tehdään ei mitenkään voi olla kehäpäätelmä. Sen sijaan se on empiriaa jossa on työhypoteeseista vedettyjä ennusteita joita koetellaan hypoteettis-deduktiivisesti. Eli kysymys on aivan suorasta tieteenteosta.
Nämä ovat muistutuksia. Mutta loppujen lopuksi kaikki tämä vaiva on ollut ylenmääräistä. Sillä Arrington on kliseeväitteensä kanssa niin monisyisesti ja syvällisesti väärässä että seasta löytyy niin yksinkertaisia kulmia että ne ymmärtää käytännössä kuka tahansa blogini seuraaja jolla on riittävästi älyä siihen että oppii lukemaan. (Itse asiassa jo kengännauhojen sitominen riittää jos löytyy joku joka lukee blogitekstit puolesta. En tosin tiedä voiko tätä fiksumpia blogini seuraaminen kiinnostaakaan.)
Hetkinen. Eihän yksilöä määritetä kelpoiseksi sitä kautta miten hyvin tämä yksilö itse tuottaa jälkeläisiä...
Tässä toki mitataan sellaisia asioita kuin syntyneitä jälkeläisiä ja ikään sidottuja kuolinaikoja ja myös "sukulaisten kuolinikien jne. tilastojen frekvenssejä". Mutta tässä tilastollisuus ja monien muuttujien interaktio muuttavat asian luonnetta. Tilastollisuus on tässä oleellinen. Itse asiassa tautologia-argumentti nojaakin siihen että argumentin näkökulmaa väännetään yksityisestä tilastolliseen ja tilastollisesta yksityiseen. Se on ovelasti ja mutkikkaasti piilotettu ekvivokaatio -päättelyvirhe. Päättelyvirhe joka perustuu siihen että ei ymmärretä että kelpoisuus on tilastollinen ilmiö kun taas luonnonvalinta toimii siten että yksilöitä karsiutuu ja geenialleelit harvinaistuvat tätä kautta. - Huvittavaa kyllä, ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kirjoissaan korostaa usein sitä että evoluutikot sotkevat argumentteja vaihtamalla evoluution määritelmää lennosta. Ja että tarkkaavainen huomaa epäloogisuuden tarttumalla juuri tähän. Luonnonvalinnan tautologia -syytteessä tätä tehdään hyvin konkreettisesti.
Kun otetaan tämä huomioon voidaan huomata varsin arkijärkinenkin huomio siitä että jopa kaikista laveimmilla ja simppelemmeilläkin tavoilla luonnonvalintaa ja kelpoisuutta katsoen voidaan huomata että yksilön kelpoisuutta ei määritetä suoraan tämän yksilön lisääntymiskelpoisuudesta. Päin vastoin ; Luonnonvalinnan kaavat odottavat variaatiota ja että joskus huonommallakin kelpoisuudella pärjää. Kelpoisuus on "tilastollinen ennuste", ei jokin joka sidotaan yksilöön. Kaavat on suunniteltu siten että jos yksilö ei ole kelpoinen mutta onnistuu tuurilla lisääntymään onnekkaasti, tätä ei lasketa kelpoiseksi. Sillä muut saman genotyypin hahmot eivät lisäänny usein kelpoisesti. Ja jos kelpoinen yksilö kuolee meteoriitti-iskuun (tai siihen että istuu lattialle jalostuskennelissä) sitä ei lasketa luuserigenomien joukkoon. Sillä jopa aivan yksinkertaisimmillaan kelpoisuus on tilastollinen ja ne jotka lisääntyvät ja kuolevat ovat yksilöitä. (Minkä pitäisi toki olla selvää jo sitäkin kautta että yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, evoluutio tapahtuu sukupolvelta toiselle siirryttäessä, ja sen ytimessä on geenifrekvenssien muuttuminen populaatiossa.)
Teknisemmin voisi sanoa että voimme määritellä odotettavissa olevan kelpoisuuden(A) organismille(O) ympäristössä(E) esimerkiksi seuraavalla kaavalla:
A* (O, E) = ΣP(QiOE)QiOE − f(E, σ2)
Jossa QiOE on mahdollisten jälkeläisten määrä sukupolvessa i, P(QiOE) on tilastollinen todennäköisyys jossa QiOE toteutuu sukupolvessa i. Ja f(E, σ2) on tutkittavaa ominaisuutta koskeva varianssi, joita jälkeläisissä on odotettavissa. On itse asiassa selvää että todennäköisyydet ovat olemassa jo ennen kuin ainuttakaan jälkeläistä on pykätty, ne on haettu tilastolliselta tasolta. Lisäksi kun ympäristö, varianssi ja vastaavat ovat havaittavissa, voidaan ympäristönmuutoksella havaita muutoksia kelpoisuudessa. Kuten kaikissa mittauksissa joissa on monia muuttujia, hyvää testaamista voidaan tehdä siten että otetaan yksi muuttuja jota yritetään muuttaa hallitusti samalla kun muut osiot pidetään mahdollisimman ennallaan. (Jos joku kreationisti osaisi vaikka peruskoulun matematiikkaa, hän voisi tietää että matematiikka mahdollistaa sen, että voidaan ratkoa muitakin muuttujia kuin sitä mikä on yhtälömerkin vasemmalla puolella yksinään. Siirtely puolelta toiselle mahdollistaa käytännössä sen että jos se on kaavassa, se voi olla jotain jonka avulla mitataan jotain muuta tai sitten sitä mitataan muiden avulla.) Joka tarkoittaa sitä että kelpoisuuden mittaaminen on todellakin paljon muutakin kuin sitä että katsotaan sukupuusta montako jälkeläistä tuolla tietyllä yksilöllä on.
1: Oikeastaan ainut järki joka Arringtonin typerehtimisestä voidaan pumpata on se, että adaptaatio ei todellakaan tarkoita niitä juttuja joita se intuitiivisesti voisi tarkoittaa. Esimerkiksi huonon alleelin deleetio voi olla adaptiivinen. Ja kaduntallaaja ei pidä tätä minään "ominaisuutena". Tämä oikeastaan herättää enemmän ongelmia siitä että miten ID:istit voivat käsitellä ydinkäsitettään informaatio ja funktionaalisuus kun he kieltäytyvät käsittelemästä sitä suhteessa Suunnittelijan intentioihin. Sen puolella kehäpäätelmäisyys voikin siis olla yllättävän syvällä. Mikä ei toki yllätä kun muistetaan sitä ad hoc -viidakkoa joka kohtaa kun puhutaan pahan ongelmasta. Siinähän teknisesti ottaen katsotaan miksi maailmassa oleva ihmisten julmaksi kokema ominaisuus on Jumalan mielessä kelpoisempi kuin sen poissaolo. Joten evoluutiokysymyksen ulkopuolella voitaisiin todella palata siihen ajatukseen jossa evolutionistit muka "näkevät funktionaalisuuden" ja selittävät sen vain eri tavalla kuin ID-istit. Kenties tautologia -argumentti onkin enemmän projektio siitä mitä ID:istien omat näkemykset funktionaalisuudesta ovat. (Kenties eivät, mutta evoluution adaptaatiota ne eivät ainakaan ole. Eli annan tässä kyllä ihan oikeasti tilaa avomielisesti sille vaihtoehdolle että Arringtonin argumentissa ei ole järjenhiventäkään.)
Barry Arrington on siis naurettava. Hän toki muistuttaa jostain. Monesti korostetaan että kritiikin idea on siinä että huonot asiat voidaan ampua alas ja tuhota. Ja näin opimme ja voimme ikään kuin jatkaa entistä viisaampina tulevaisuuteen. Näin voidaan sanoa että pitkään pysyvät asiat olisivat jotenkin hyvin perusteltuja. Mutta silti jokainen tietää että puupäisyys ja jääräpäisyys ja ideologinen dogmatismi riittää silti usein ideoiden säilymiseen. Jotkin epäkelvot pseudotieteet ja moitteet eivät katoa koskaan. Silti suurin osa ihmisistä tietää että kriittisellä ajattelulla on merkitystä. Että tunnustaa sen että maailmassa on dogmaattisia ihmisiä. Arringtonin kannattaisikin kenties miettiä sitä, että onko hän omine höperöimisineen jotenkin oleellisesti sen laatuinen että tuo omilla toimillaan esiin asioita jotka ovat ongelmallisia hänen omalle asioiden väittämisiin. ; Arringtonin kliseeperustainen argumentti osoittaa että jotkin huonot argumentit eivät koskaan kuole, mutta toivon että tämä ei tarkoita että tämä muuttaa kriittisen argumentoinnin käsitteen kehäpäätelmäiseksi, maailmankuvallisuudeksi jossa kritiikinkestävyys on samaa kuin hyvä perusteltavuus. Ja hyvä perusteltavuus on samaa kuin sitä että on kestänyt kauan kritiikkiä...
(Beatty & Mills, "The propensity interpretation of fitness", 1979)
"Uncommon Descentissä" Barry Arrington on ottanut evoluutiokritiikissä esille luonnonvalinnan tautologisuuspuheen. "... there is no way to tell whether a particular engineering trait, in isolation, caused an organism to be more fit. And this drives us back to where we started. The only way to measure “fitness” is by reproductive success, which is obviously tautological if “fitness” is defined as “reproductively successful.”" On toki klassista kreationismia selittää että luonnonvalinta on kehäpäätelmä. Siksi evoluutiokin on luonnollisesti uskonto.
ID, joka ei tietenkään ole kreationismia, ja jonka suunnasta kuullaan sellaisia asioita kuin että "ongelma ei ole mikroevoluutiossa vaan makroevoluutiossa" voi tietysti kritisoida tätä "mikroevoluution" perusilmiötä. Samoin ID:ssä korostetaan usein että evoluution kannattajat ovat sokeita koska eivät tiedosta että luonnonvalinta on teleologinen. Että evolutionistit näkevät oikein että eliöt ovat toiminnallisia ja funktionaalisia. Kreationistit vain näkevät että tämä funktionaalisuus, eli kelpoisuus, on Jumalan valmistamaa. Nyt Arrington siis väittää että evoluutikot eivät mittaa kelpoisuutta ja että mikroevoluutiokin on roskaa. So to be it. Lähdetään tälle tielle.
Hämmentävää.
Voisin toki selittää asiasta pitkästi. Mutta on kenties syytä katsoa että syynä on enemmän se, että evoluutiota ei ole ymmärretty. (Se on sääli, sillä evoluutiokäsitteen mallintaminen voi olla varsin hauskaa.) Vaan sanallistettu. Arrington ja kaltaisensa eivät siis oikeasti osaa evoluutiota, he vain ovat opetelleet joitain arkitajuisia lauseita jotka eivät ole esimerkiksi sellaisia asioita kuin kelpoisuuden määritelmä. Ne eivät ole sanallisia vaan tilastollisia ja matemaattisia kuvauksia.
Karkeasti sanoen kokeellisessa evoluution tutkimisessa ytimessä on populaatio. Tässä katsotaan selviytymisiä tilastollisesti ja todennäköisyyksistä käsin. Tässä tutkimusaiheena ovat fenotyypit ja yhä useammin myös genotyypit. Esimerkiksi jos merkitään ja irtipäästetään yksilöitä voidaan havaita kuoleeko kohteita satunnaisesti vai ei. (Kuten vaikkapa niiden koivumittarien kohdalla.) Jos tilasto näyttää että kuolema on satunnaista, ei siihen hevin mikään luonnonvalinta vaikuta. Ja jos luonnonvalinta voidaan näin eliminoida aineistosta, se ei selvästi ole kehäpäätelmä tai "triviaali analyyttinen määritelmäkikkailu" joka on vain konstruktio jolla luokitellaan aineistoa riippumatta siitä miten ilmiöt toimivat maailmassa.
Asia on toki vielä pahempi. Evoluution arvioissa on täysin mahdollista että vähemmän kelpoinen yleistyy. Itse asiassa näiden kaavojen voisi luulla olevan evoluutiokriitikoiden tiedossa, ihan sen vuoksi että usein näihin mahdollisuuksiin viitataan kun halutaan korostaa että evoluutio ei voi hienosäätää asioita. Silloin evoluution pitää voida heikentää kelpoisuutta. Ja tämä kelpoisuus taas on juuri sitä samaa evoluutikoiden mittaamaa kelpoisuutta. Joten selvästi Arrington on pulassa. Ja oikein mitään mutkia poiskaan tässä ei ole, koska kyseessä ei ole se että käytettäsiiin "eri evoluution määritelmää". Nimittäin neutraaliteorian kuvaamien ilmiöiden ja adaptationistien painottamien piirteiden erottaminen toisistaan ei ole mielipidekysymys. Neutraalisti fluktuoivat voivat yleistyä, mutta matemaattisesti tarkastellen ne käyttäytyvät eri tavalla kuin sellaiset joiden takana on adaptiivisuutta.
Evoluution arviointi perustuu mittauksiin ja kaavoihin.
Olen toki tässä lähinnä kuvannut sitä mitä evoluutioteorian kautta voidaan tehdä. Siinä olevia kaavoja on sitten enemmän noiden linkkien takaa. Mutta niissä kaikissa henkenä on juuri se, että niissä esille pomppaa jotain joka ei selvästi sovi kuvaukseen.
Koulutettuna jalostajana olen tietysti varsin konkreettisesti asiassa kiinni sitäkin kautta että lapsuudenkotiini hankittiin koira "jalostuskoiraksi", eli koira asui meillä ja oli teoriassa jonkinlaisessa jalostusssuhteessa kenneliin. Tässä kävi vähän huvittavasti, sillä Bella -koiraa ei kiinnostanut kuin naapurin sekarotuiset, intoa puhdasrotuisille ei löytynyt. Selvästi jalosusarvo, tässä kohdden jalostettavien yksilöiden fittness, ei vastannut suoraan jälkeläisten määrää. Bella ei silti ollut geneettisesti heikko. (Sillä oli jalostusarvon odotusarvo jo ennen ensimmäistäkään jälkeläistä.) Arkijärjelläkin voi tätä kautta kenties ymmärtää että genotyypin ja fenotyypin erottaminen on evoluutiossa arkipäivää. Ja silläkin on relevanssia kun mietitään fitnessin ja luonnonvalinnan suhdetta.
Se, miten tämä onnistuu on juuri se että irtaudutaan jostain koulukirjan sanallisista kuvauksista. Ne ovat karkeistuksia, niillä on tiedettä popularisoivaa voimaa enemmän kuin tieteellistä voimaa. Evoluutioteoria sen sijaan nojaa esimerkiksi populaatiogenetiikkaan. Evoluutiotutkimuksessa on karkeasti ottaen kysymys siitä että on erilaisia malleja joilla ennustetaan asioita. Ja sitten katsotaan miten tässä pitäisi tapahtua. Kun näitä malleja verrataan siihen miten seuraava sukupolvi toimii, voidaan huomata mitkä niistä osuvat paremmin kuin toiset.
Ja koettelu ei ole edes vaikeaa.
Toki kelpoisuuden ennustelu ja mittaaminen onnistuu muutenkin. (Tätä voi tehdä jopa kotonaan.) Luonnonvalintaa ja kelpoisuutta ja niiden suhdetta voidaan testata aivan alusta, kädestä pitäen ja tavalla joka voidaan tehdä jopa kotioloissa.
Oletetaan että meillä on genotyyppi A josta emme tiedä mitään. Laskemme niiden lukumäärän. 65 yksilöä. Sitten voimme odottaa kunnes ne saavuttavat aikuisuuden. Tässä vaiheessa voidaan huomata että yksilöitä on 44 jäljellä. Voimme huomata myös että A -genotyypillä on kaiken kaikkiaan 187 jälkeläistä. Voidaan ajatella että kelpoisuus on selviytymisen todennäköisyys kerrottuna sillä paljonko jälkeläisiä selviytyjää kohden on, joka kerrotaan ½. Näin ollen kelpoisuudelle voidaan rakentaa genotyypille arvo [(44/65) * (187/44)] / 2. Tämä on 1.438. Kun otamme käsille seuraavan sukupolven, voimme asettaa ennustuksen että jos luonnonvalinta on totta niin silloin seuraavassa sukupolvessa tuossa luvussa on jotain oikeansuuntaisuutta. Jos luku on aina sama, tiedetään että voidaan varsin hyvin sanoa että olemme kokemuksesta oppineet että tuo on se voima jolla valinta vaikuttaa noissa olosuhteissa.
Kun tätä toistetaan voidaan huomata variaatiota. Jos A:n kelpoisuus ei oikein tahdo pysyä tasaisena, eikä se pysy tasaisena eri koeryhmien välillä joita on tehty samalla lähtötilanteella ja genotyypillä ja toimintaympäristöllä, se tarkoittaa että ominaisuus fluktuloi.joten sen takana ei ole kelpoisuus vaan neutraalien ominaisuuksien seilaaminen geneettisen ajautumisen voimalla. Katsokaa. Tämä on ennuste jossa luonnonvalintahypoteesin voimakkuus ja läsnäolo voidaan arvioida sekä suuruudeltaan että relevanssiltaan. (Adaptaatio on luku jossa on sekä suuruus että luottamusväli.) Ja kun näemme koejärjestelyn, sitä käsitteleviä yhtälöitä ja sen että havaintoaineisto muuttaa arvioita relevantisti voidaan huomata että se mitä tehdään ei mitenkään voi olla kehäpäätelmä. Sen sijaan se on empiriaa jossa on työhypoteeseista vedettyjä ennusteita joita koetellaan hypoteettis-deduktiivisesti. Eli kysymys on aivan suorasta tieteenteosta.
Nämä ovat muistutuksia. Mutta loppujen lopuksi kaikki tämä vaiva on ollut ylenmääräistä. Sillä Arrington on kliseeväitteensä kanssa niin monisyisesti ja syvällisesti väärässä että seasta löytyy niin yksinkertaisia kulmia että ne ymmärtää käytännössä kuka tahansa blogini seuraaja jolla on riittävästi älyä siihen että oppii lukemaan. (Itse asiassa jo kengännauhojen sitominen riittää jos löytyy joku joka lukee blogitekstit puolesta. En tosin tiedä voiko tätä fiksumpia blogini seuraaminen kiinnostaakaan.)
Hetkinen. Eihän yksilöä määritetä kelpoiseksi sitä kautta miten hyvin tämä yksilö itse tuottaa jälkeläisiä...
Tässä toki mitataan sellaisia asioita kuin syntyneitä jälkeläisiä ja ikään sidottuja kuolinaikoja ja myös "sukulaisten kuolinikien jne. tilastojen frekvenssejä". Mutta tässä tilastollisuus ja monien muuttujien interaktio muuttavat asian luonnetta. Tilastollisuus on tässä oleellinen. Itse asiassa tautologia-argumentti nojaakin siihen että argumentin näkökulmaa väännetään yksityisestä tilastolliseen ja tilastollisesta yksityiseen. Se on ovelasti ja mutkikkaasti piilotettu ekvivokaatio -päättelyvirhe. Päättelyvirhe joka perustuu siihen että ei ymmärretä että kelpoisuus on tilastollinen ilmiö kun taas luonnonvalinta toimii siten että yksilöitä karsiutuu ja geenialleelit harvinaistuvat tätä kautta. - Huvittavaa kyllä, ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kirjoissaan korostaa usein sitä että evoluutikot sotkevat argumentteja vaihtamalla evoluution määritelmää lennosta. Ja että tarkkaavainen huomaa epäloogisuuden tarttumalla juuri tähän. Luonnonvalinnan tautologia -syytteessä tätä tehdään hyvin konkreettisesti.
Kun otetaan tämä huomioon voidaan huomata varsin arkijärkinenkin huomio siitä että jopa kaikista laveimmilla ja simppelemmeilläkin tavoilla luonnonvalintaa ja kelpoisuutta katsoen voidaan huomata että yksilön kelpoisuutta ei määritetä suoraan tämän yksilön lisääntymiskelpoisuudesta. Päin vastoin ; Luonnonvalinnan kaavat odottavat variaatiota ja että joskus huonommallakin kelpoisuudella pärjää. Kelpoisuus on "tilastollinen ennuste", ei jokin joka sidotaan yksilöön. Kaavat on suunniteltu siten että jos yksilö ei ole kelpoinen mutta onnistuu tuurilla lisääntymään onnekkaasti, tätä ei lasketa kelpoiseksi. Sillä muut saman genotyypin hahmot eivät lisäänny usein kelpoisesti. Ja jos kelpoinen yksilö kuolee meteoriitti-iskuun (tai siihen että istuu lattialle jalostuskennelissä) sitä ei lasketa luuserigenomien joukkoon. Sillä jopa aivan yksinkertaisimmillaan kelpoisuus on tilastollinen ja ne jotka lisääntyvät ja kuolevat ovat yksilöitä. (Minkä pitäisi toki olla selvää jo sitäkin kautta että yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, evoluutio tapahtuu sukupolvelta toiselle siirryttäessä, ja sen ytimessä on geenifrekvenssien muuttuminen populaatiossa.)
Teknisemmin voisi sanoa että voimme määritellä odotettavissa olevan kelpoisuuden(A) organismille(O) ympäristössä(E) esimerkiksi seuraavalla kaavalla:
1: Oikeastaan ainut järki joka Arringtonin typerehtimisestä voidaan pumpata on se, että adaptaatio ei todellakaan tarkoita niitä juttuja joita se intuitiivisesti voisi tarkoittaa. Esimerkiksi huonon alleelin deleetio voi olla adaptiivinen. Ja kaduntallaaja ei pidä tätä minään "ominaisuutena". Tämä oikeastaan herättää enemmän ongelmia siitä että miten ID:istit voivat käsitellä ydinkäsitettään informaatio ja funktionaalisuus kun he kieltäytyvät käsittelemästä sitä suhteessa Suunnittelijan intentioihin. Sen puolella kehäpäätelmäisyys voikin siis olla yllättävän syvällä. Mikä ei toki yllätä kun muistetaan sitä ad hoc -viidakkoa joka kohtaa kun puhutaan pahan ongelmasta. Siinähän teknisesti ottaen katsotaan miksi maailmassa oleva ihmisten julmaksi kokema ominaisuus on Jumalan mielessä kelpoisempi kuin sen poissaolo. Joten evoluutiokysymyksen ulkopuolella voitaisiin todella palata siihen ajatukseen jossa evolutionistit muka "näkevät funktionaalisuuden" ja selittävät sen vain eri tavalla kuin ID-istit. Kenties tautologia -argumentti onkin enemmän projektio siitä mitä ID:istien omat näkemykset funktionaalisuudesta ovat. (Kenties eivät, mutta evoluution adaptaatiota ne eivät ainakaan ole. Eli annan tässä kyllä ihan oikeasti tilaa avomielisesti sille vaihtoehdolle että Arringtonin argumentissa ei ole järjenhiventäkään.)
Barry Arrington on siis naurettava. Hän toki muistuttaa jostain. Monesti korostetaan että kritiikin idea on siinä että huonot asiat voidaan ampua alas ja tuhota. Ja näin opimme ja voimme ikään kuin jatkaa entistä viisaampina tulevaisuuteen. Näin voidaan sanoa että pitkään pysyvät asiat olisivat jotenkin hyvin perusteltuja. Mutta silti jokainen tietää että puupäisyys ja jääräpäisyys ja ideologinen dogmatismi riittää silti usein ideoiden säilymiseen. Jotkin epäkelvot pseudotieteet ja moitteet eivät katoa koskaan. Silti suurin osa ihmisistä tietää että kriittisellä ajattelulla on merkitystä. Että tunnustaa sen että maailmassa on dogmaattisia ihmisiä. Arringtonin kannattaisikin kenties miettiä sitä, että onko hän omine höperöimisineen jotenkin oleellisesti sen laatuinen että tuo omilla toimillaan esiin asioita jotka ovat ongelmallisia hänen omalle asioiden väittämisiin. ; Arringtonin kliseeperustainen argumentti osoittaa että jotkin huonot argumentit eivät koskaan kuole, mutta toivon että tämä ei tarkoita että tämä muuttaa kriittisen argumentoinnin käsitteen kehäpäätelmäiseksi, maailmankuvallisuudeksi jossa kritiikinkestävyys on samaa kuin hyvä perusteltavuus. Ja hyvä perusteltavuus on samaa kuin sitä että on kestänyt kauan kritiikkiä...
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
KIR-JAS-SAN-SA-KIN-KO-HAN?
"For my younger viewers out there ; a book is something we used to have before the internet. It's sort of a blog for people with attention spans."
(Stephen Colbert)
Kirjabloggarit olivat yhteistuumin tarttuneet plagioimiseen. He kirjoittivat vääriä kirja -arvosteluja, joissa esimerkiksi kirjan juonia vääristeltiin. Ilmiöön on tarvetta. Sillä kopiointeja tapahtuu. - Itse asiassa jopa minun blogia on ainakin kerran käytetty copy-pastetutkielmoinnissa kouluesitelmässä niin että siitä on jääty kiinni. Tämä on tietysti turhauttavaa. Näin ollen on mukavaa ansoittaa internettiä sillä tavoin että jos sieltä kopioi, voi tulla vastaan sellaista materiaalia että on selvää että kirjaa ei ole edes luettu.
Kirjablogeissa esitelmänkopsaamista näkee "Syksyisin suosituiksi hakukohteiksi nousevat tunnetut klassikot, joita paljon kouluissa luetaan. Klassikon nimen perään liitetään vielä sanoja essee, juoni, esitelmä, juoniselostus ... En suinkaan kuvittele, että kaikki juoniselostusta hakevat olisivat koulutyötä tuskastelevia oppilaita. Hakua tapahtuu varmasti muutenkin ihan yleisestä mielenkiinnosta. Mutta uskon, että iso osa hakee helpotusta koulutehtäväänsä." Tämä kopioiminen ikään kuin pilaa koko kirjablogin pitämisen motivaatiota. "Siinähän ei sinänsä ole mitään väärää, että haetaan tietoa ja apua. On mielenkiintoista peilata omaa tulkintaansa muiden vastaaviin - siinähän on iso syy sille, miksi minäkin kirjabloggaan ja luen muiden kirjablogeja! Mutta se, että kopioidaan blogin tekstiä omaa esitelmää, esseetä tms. varten, on suorastaan hanurista. Ensinnäkin se on karhunpalvelus itselle. Toisekseen se on rikos." (Toisin kuin suorat lainaukset.)
Tämä plagiointi on tietysti murehduttava ilmiö. Itse olen lukenut kauan. (Itse asiassa minulla ei ole elämänkerrallista muistikuvastoa ajalta jolloin en olisi osannut lukea. Itseni kannalta olen siis tavallaan osannut aina lukea. Vanhempani lienevät tästä erimielisiä.) Yläasteella luin pääosin venäläisiä kirjailijoita. (Se, että luin hienostokirjoja johtui perheestä. Se, että ne olivat venäläisiä johtui omasta valinnasta, tarkalleen ottaen asenteesta jota venäjän kirjallisuudessa on usein.) Sittemmin juonelliset kirjat ovat marginalisoituneet lukulistoillani melko lyhyiksi. (Jos siinä on tarina, siitä on parasta tehdä elokuva. Ja koska Magnus Millsin "Aidantekijöistä" ei ole tehty elokuvaa, siitä pitää tehdä sellainen.)
Mutta näkisin että takana on toinen ongelma. Sitä kutsutaan nimeltä äidinkieli. Äidinkieltä, kuten muitakin taideaineita, on todella vaikeaa perustella ihmisille. Äidinkieli ei paranna tulotasoa tai oikeastaan valmista mihinkään ammattinkaan. Lisäksi äidinkielestä on tehty oppiaine joka helposti etäännyttää koko kirjallisuudesta. Tämä on toki hyvin tiukasti sanottu, mutta tarkoitan sitä mitä sanon. Itsekin olen toki hyötynyt äidinkielestä. Esimerkiksi tämä blogiteksti on tietääkseni kirjoitusta. (Ei kenties laadukasta, mutta juuri niin hyvää kuin olen harjaantunut. Verrattuna potkupuvussa riekkuvaan sinappikoneversioon itsestäni, tämäkin on ollut varsin mahtava harppaus.) Kuitenkin tästä varsin pieni määrä on "akateemista äidinkieltä", tai sitä mitä äidinkielentunneilla on opittu. Ja suuri osa ihmisistä käyttää äidinkielentuntien harjoittamia asioita vielä minua paljon vähemmän.
Mutta kenties ymmärrystä aiheeseen syntyy kun lukee "Crackedin" artikkelin "4 Ways High School Makes You Hate Reading". Lyhyesti se luetteloi syiksi sen, että äidinkielessä aloitetaan liian lujaa ; Koululaiset joutuvat tankkaamaan syvällisiä klassikoita, kirjoja jotka ovat heistä tylsiä. Nätä kirjoja ei myöskään saa haukkua, ja äidinkieli onkin tältä osin hyvin rajoittunut : Analyysien pitäisi olla kohteliaita ja myötäileviä vaikka koko kirja olisi aivan kamala. Jos haukkuu klassikkoa on väärässä. Kirjat jäävät valtaosalle koululaisille etäisiksi juuri syvällisyytensä vuoksi. Akateemisesti taitavat äidinkielenopettajat ovat tottuneet tunkeutumaan syvälle. Mutta heidän oppilaansa eivät ole. Kun syvällisessä kirjassa pääsee vain raapimaan pintaa, ei käsiin jää paljoa mitään. ; Jos kirjavalikoima olisikin kevyempää, niin hyvät lukijat osaisivat kyllä kaivaa niistäkin esiin jotain. (Joskus tulkinnat ovat niin taivaitahipovia että on vaikeaa sanoa analysoidaanko tässä kirjaa vai onko se tulkitsijan oma postmoderni luomus joka käyttää kirjaa lähinnä innokkkeena.)
Tässä tiivistyy hieman oman isäni tapa reagoida. Tuotin yhdessä vaiheessa huolta koska luin paljon "poikakirjoja". Äitini huolestui että kannattaisi laajentaa lukutottumuksia, ja ehdotti vaihtoehdoiksi ns. parempia kirjoja. Isäni piti tätä jonkinlaisena pseudo -ongelmana, koska minä luin. (Herrantähden.) Isästäni esimerkiksi Aku Ankka on mainiota koska sen kanssa ihmiset edes lukevat. Äidilleni roskakirjallisuus oli enemmänkin massoja latistavaa kulttuurinturmellusta. (Äitini näki mitä voisi olla paremmin. Isäni näki mitä voisi olla huonommin.)
Äidinkielenopettajat elävät sivistyskulttuurissa ja heidän on kenties vaikeaa ajatella että miten vaikeaan kirjaan suhtautuu ihminen joka ei ole tottunut lukemaan minkäänlaisia kirjoja. ; Heidät pistetään juoksemaan ennen kuin he osaavat kontata.
Itselleni tämä puoli on konkreettinen. Sillä vaikka osasin lukea, kielioppi on ollut minulle hyvin omituista. (Ja kielioppini on niin omituista että sitä voi käytännössä pitää aivan omana kielioppinani, ja se on yhteydessä Suomen kieleen vain joidenkin sanojen kautta.) Tämä setti on tuottanut vaikeuksia myös ulkomaan kielien kanssa. (Tässä on olemassa setti taitoja jotka tukevat toisiaan. Niiden vaikeudet kumuloituvat.) ; Tämä tuli mieleeni kun huomasin facebookin kautta hienon listan suomen taivuttamisesta. "Kauppa" -sanaa oltiin taivutettu tuhansiin erilaisiin muotoihin. Siellä oli upeita taivutusmuotoja joita ihmiset käyttävät aivan liian harvoin. (Esimerkiksi koska sinä olet käyttänyt taivutusmuotoa "kaupo-i-lta-nne-pa-han ABL PL PL2 PA HAN"? Käytä ihmeessä ettei käyttämäsi kieli kuihdu!) Tämä on kuitenkin juuri sitä "illatiivipuuroa" joka sotki ulkomaiden kielten opiskeluani äärettömästi. Sanalistaa lukiessa syntyy myös sellaisia tuntemuksia kuin että kielemme on äärettömän kompleksinen, ja että on ihme että minä osaan tuollaisia käyttää ollenkaan. ; Kun opettaja puhuu jostain possessiivisuffikseista (ja mitä niitä nyt olikaan) niin miten ihmeessä sitä voisi soveltaa englannin kielessä kun jo sanojen ja muun tankkaamiseen pitäisi panostaa. Kun noita sanoja ei ymmärrä tai ainakaan osaa käskystä soveltaa edes suomessa, niin niiden soveltaminen vieraalla kielellä on tuplavaikeaa. Kielenopetuksessakin pistettiin juoksemaan oletuksella että kaikki osaavat jo vähintään taaksepäinpuolivoltin. (Englantini on petrautunut koulun jälkeen roimasti, mutta syynä on se, että olen lukenut englanniksi ja miekkailumme on englannin kielellä ja siellä juttelen ääneen englannilla.)
Lisäksi äidinkielen kirjoissa voi ärsyttää se, että ne ovat taiteellisia. Tämä taas tarkoittaa usein sitä että siinä on hyökätty oivaltavasti jotain tabua vastaan. Tämä toki avartaa, mutta monilla huonoilla lukijoilla voi olla myös maailmankatsomus. (Ja koska he ovat sivistymättömiä, se on todennäköisesti peräti dogmaattinen sellainen. Anteeksi nyt tästä, mutta tämänlainen väitös ei ole läheskään niin paljoa paskapuhetta kuin sen toivoisin olevan.) Esimerkiksi jos tiukan linjan fundamentalistikristitty joutuu lukemaan kirjaa joka on hänestä "materialistista pintaliitoelämää" jossa peräti näkee "referenssejä darwinismiin", niin hän tulee tästä keskimäärin hyvin vittuuntuneeksi. Hän ei suinkaan avarru vaan päin vastoin varoo että ei anna pikkusormeaan Saatanalle. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä. (Ja tämä sama asenne on johtanut myös kirjarovioihin. Kenties kirjarovioijat tulivat dogmaattisuuspäissään tietoiseksi liika monesta kirjasta...)
Tämä johtaa siihen mitä "musiikintuntiongelman" kohdalla nostin aikaisemmin esiin. Dogmaatikkoa tämä tabunrikkominen ärsyttää eikä avarra. Ja tämä etäännyttää ilmiöstä. (Kyllä, tämä tarkoittaa muun muassa sitä että uskonnontunnit etäännyttävät uskonnottomasti asennoituneita uskonnosta.) Tähän musiikintuntikannanottoon tuli musiikin ja kulttuurin moniarvoisuutta ajava sivistynyt "Napoleon" (joka taitaa sekä sinfonioiden analyysin kuin kikkelivitsitkin, hän on niin monitaitoinen). "En näe, että koulun tarvitsisi erityisesti suojella erilaisia maailmankatsomuksia varsinkaan käytännössä tukemalla niiden eristäytymispyrkimyksiä. Äidinkielentunnillakin voi päätyä lukemaan kaunokirjallisuutta, jossa on syvästi omien arvojen vastaista ainesta, ja se on minusta vain hyvä. Eri asia on, jos pitäisi todistuksensaannin yhteydessä - eli tyystin eri tilanteessa - lausua kirjasta sitaatteja muka ominaan ja äärimmäisen arvostettavina."
Ongelmana onkin se, että jos halutaan korkeatasoista äidinkielen taitoa, tilanteen on oltava juurikin näin. Eli äidinkielen opetuksessa pitäisi nykyisen (maailmanlaajuisen) tavan mukaan ottaa arvostettavia kirjoja pakkolukuun. Nähdäkseni tämä varmistaa kuitenkin lähinnä sen, että nämä kirjat luetaan kerran - tai, kuten muistamme, plagioidaan niistä lyhyt essee netistä - ja sen jälkeen ei sitten lueta mitään muuta. Olen elämäni varrella hyvin pettynyt monien ihmisten sivistystasoon ja älykkyyteen. ; Tämä on opettanut lähinnä sen, että jos ihminen ei osaa kontata, hän ei ymmärrä juoksijaa. Itse olenkin niin karulla linjalla että kenties äidinkielessä pitäisi klassikkoluvusta tehdä vapaaehtoista, jotain joka kuuluu niille jotka tavoittelevat kiitettäviä numeroita. Pienempiä numeroita tavoittelevat taas voisivat lukea jotain kevyempää. Kirjavalinnan kautta ihminen voisi lukea juuri sellaisen kirjan johon vielä voisi pureutua. Ja nähdäkseni ihminen saa vain ja ainoastaan tälläisistä kirjoista jotain.
(Stephen Colbert)
Kirjabloggarit olivat yhteistuumin tarttuneet plagioimiseen. He kirjoittivat vääriä kirja -arvosteluja, joissa esimerkiksi kirjan juonia vääristeltiin. Ilmiöön on tarvetta. Sillä kopiointeja tapahtuu. - Itse asiassa jopa minun blogia on ainakin kerran käytetty copy-pastetutkielmoinnissa kouluesitelmässä niin että siitä on jääty kiinni. Tämä on tietysti turhauttavaa. Näin ollen on mukavaa ansoittaa internettiä sillä tavoin että jos sieltä kopioi, voi tulla vastaan sellaista materiaalia että on selvää että kirjaa ei ole edes luettu.
Kirjablogeissa esitelmänkopsaamista näkee "Syksyisin suosituiksi hakukohteiksi nousevat tunnetut klassikot, joita paljon kouluissa luetaan. Klassikon nimen perään liitetään vielä sanoja essee, juoni, esitelmä, juoniselostus ... En suinkaan kuvittele, että kaikki juoniselostusta hakevat olisivat koulutyötä tuskastelevia oppilaita. Hakua tapahtuu varmasti muutenkin ihan yleisestä mielenkiinnosta. Mutta uskon, että iso osa hakee helpotusta koulutehtäväänsä." Tämä kopioiminen ikään kuin pilaa koko kirjablogin pitämisen motivaatiota. "Siinähän ei sinänsä ole mitään väärää, että haetaan tietoa ja apua. On mielenkiintoista peilata omaa tulkintaansa muiden vastaaviin - siinähän on iso syy sille, miksi minäkin kirjabloggaan ja luen muiden kirjablogeja! Mutta se, että kopioidaan blogin tekstiä omaa esitelmää, esseetä tms. varten, on suorastaan hanurista. Ensinnäkin se on karhunpalvelus itselle. Toisekseen se on rikos." (Toisin kuin suorat lainaukset.)
Tämä plagiointi on tietysti murehduttava ilmiö. Itse olen lukenut kauan. (Itse asiassa minulla ei ole elämänkerrallista muistikuvastoa ajalta jolloin en olisi osannut lukea. Itseni kannalta olen siis tavallaan osannut aina lukea. Vanhempani lienevät tästä erimielisiä.) Yläasteella luin pääosin venäläisiä kirjailijoita. (Se, että luin hienostokirjoja johtui perheestä. Se, että ne olivat venäläisiä johtui omasta valinnasta, tarkalleen ottaen asenteesta jota venäjän kirjallisuudessa on usein.) Sittemmin juonelliset kirjat ovat marginalisoituneet lukulistoillani melko lyhyiksi. (Jos siinä on tarina, siitä on parasta tehdä elokuva. Ja koska Magnus Millsin "Aidantekijöistä" ei ole tehty elokuvaa, siitä pitää tehdä sellainen.)
Mutta kenties ymmärrystä aiheeseen syntyy kun lukee "Crackedin" artikkelin "4 Ways High School Makes You Hate Reading". Lyhyesti se luetteloi syiksi sen, että äidinkielessä aloitetaan liian lujaa ; Koululaiset joutuvat tankkaamaan syvällisiä klassikoita, kirjoja jotka ovat heistä tylsiä. Nätä kirjoja ei myöskään saa haukkua, ja äidinkieli onkin tältä osin hyvin rajoittunut : Analyysien pitäisi olla kohteliaita ja myötäileviä vaikka koko kirja olisi aivan kamala. Jos haukkuu klassikkoa on väärässä. Kirjat jäävät valtaosalle koululaisille etäisiksi juuri syvällisyytensä vuoksi. Akateemisesti taitavat äidinkielenopettajat ovat tottuneet tunkeutumaan syvälle. Mutta heidän oppilaansa eivät ole. Kun syvällisessä kirjassa pääsee vain raapimaan pintaa, ei käsiin jää paljoa mitään. ; Jos kirjavalikoima olisikin kevyempää, niin hyvät lukijat osaisivat kyllä kaivaa niistäkin esiin jotain. (Joskus tulkinnat ovat niin taivaitahipovia että on vaikeaa sanoa analysoidaanko tässä kirjaa vai onko se tulkitsijan oma postmoderni luomus joka käyttää kirjaa lähinnä innokkkeena.)
Tässä tiivistyy hieman oman isäni tapa reagoida. Tuotin yhdessä vaiheessa huolta koska luin paljon "poikakirjoja". Äitini huolestui että kannattaisi laajentaa lukutottumuksia, ja ehdotti vaihtoehdoiksi ns. parempia kirjoja. Isäni piti tätä jonkinlaisena pseudo -ongelmana, koska minä luin. (Herrantähden.) Isästäni esimerkiksi Aku Ankka on mainiota koska sen kanssa ihmiset edes lukevat. Äidilleni roskakirjallisuus oli enemmänkin massoja latistavaa kulttuurinturmellusta. (Äitini näki mitä voisi olla paremmin. Isäni näki mitä voisi olla huonommin.)
Äidinkielenopettajat elävät sivistyskulttuurissa ja heidän on kenties vaikeaa ajatella että miten vaikeaan kirjaan suhtautuu ihminen joka ei ole tottunut lukemaan minkäänlaisia kirjoja. ; Heidät pistetään juoksemaan ennen kuin he osaavat kontata.
Itselleni tämä puoli on konkreettinen. Sillä vaikka osasin lukea, kielioppi on ollut minulle hyvin omituista. (Ja kielioppini on niin omituista että sitä voi käytännössä pitää aivan omana kielioppinani, ja se on yhteydessä Suomen kieleen vain joidenkin sanojen kautta.) Tämä setti on tuottanut vaikeuksia myös ulkomaan kielien kanssa. (Tässä on olemassa setti taitoja jotka tukevat toisiaan. Niiden vaikeudet kumuloituvat.) ; Tämä tuli mieleeni kun huomasin facebookin kautta hienon listan suomen taivuttamisesta. "Kauppa" -sanaa oltiin taivutettu tuhansiin erilaisiin muotoihin. Siellä oli upeita taivutusmuotoja joita ihmiset käyttävät aivan liian harvoin. (Esimerkiksi koska sinä olet käyttänyt taivutusmuotoa "kaupo-i-lta-nne-pa-han ABL PL PL2 PA HAN"? Käytä ihmeessä ettei käyttämäsi kieli kuihdu!) Tämä on kuitenkin juuri sitä "illatiivipuuroa" joka sotki ulkomaiden kielten opiskeluani äärettömästi. Sanalistaa lukiessa syntyy myös sellaisia tuntemuksia kuin että kielemme on äärettömän kompleksinen, ja että on ihme että minä osaan tuollaisia käyttää ollenkaan. ; Kun opettaja puhuu jostain possessiivisuffikseista (ja mitä niitä nyt olikaan) niin miten ihmeessä sitä voisi soveltaa englannin kielessä kun jo sanojen ja muun tankkaamiseen pitäisi panostaa. Kun noita sanoja ei ymmärrä tai ainakaan osaa käskystä soveltaa edes suomessa, niin niiden soveltaminen vieraalla kielellä on tuplavaikeaa. Kielenopetuksessakin pistettiin juoksemaan oletuksella että kaikki osaavat jo vähintään taaksepäinpuolivoltin. (Englantini on petrautunut koulun jälkeen roimasti, mutta syynä on se, että olen lukenut englanniksi ja miekkailumme on englannin kielellä ja siellä juttelen ääneen englannilla.)
Lisäksi äidinkielen kirjoissa voi ärsyttää se, että ne ovat taiteellisia. Tämä taas tarkoittaa usein sitä että siinä on hyökätty oivaltavasti jotain tabua vastaan. Tämä toki avartaa, mutta monilla huonoilla lukijoilla voi olla myös maailmankatsomus. (Ja koska he ovat sivistymättömiä, se on todennäköisesti peräti dogmaattinen sellainen. Anteeksi nyt tästä, mutta tämänlainen väitös ei ole läheskään niin paljoa paskapuhetta kuin sen toivoisin olevan.) Esimerkiksi jos tiukan linjan fundamentalistikristitty joutuu lukemaan kirjaa joka on hänestä "materialistista pintaliitoelämää" jossa peräti näkee "referenssejä darwinismiin", niin hän tulee tästä keskimäärin hyvin vittuuntuneeksi. Hän ei suinkaan avarru vaan päin vastoin varoo että ei anna pikkusormeaan Saatanalle. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä. (Ja tämä sama asenne on johtanut myös kirjarovioihin. Kenties kirjarovioijat tulivat dogmaattisuuspäissään tietoiseksi liika monesta kirjasta...)
Ongelmana onkin se, että jos halutaan korkeatasoista äidinkielen taitoa, tilanteen on oltava juurikin näin. Eli äidinkielen opetuksessa pitäisi nykyisen (maailmanlaajuisen) tavan mukaan ottaa arvostettavia kirjoja pakkolukuun. Nähdäkseni tämä varmistaa kuitenkin lähinnä sen, että nämä kirjat luetaan kerran - tai, kuten muistamme, plagioidaan niistä lyhyt essee netistä - ja sen jälkeen ei sitten lueta mitään muuta. Olen elämäni varrella hyvin pettynyt monien ihmisten sivistystasoon ja älykkyyteen. ; Tämä on opettanut lähinnä sen, että jos ihminen ei osaa kontata, hän ei ymmärrä juoksijaa. Itse olenkin niin karulla linjalla että kenties äidinkielessä pitäisi klassikkoluvusta tehdä vapaaehtoista, jotain joka kuuluu niille jotka tavoittelevat kiitettäviä numeroita. Pienempiä numeroita tavoittelevat taas voisivat lukea jotain kevyempää. Kirjavalinnan kautta ihminen voisi lukea juuri sellaisen kirjan johon vielä voisi pureutua. Ja nähdäkseni ihminen saa vain ja ainoastaan tälläisistä kirjoista jotain.
tiistai 11. syyskuuta 2012
"Hyvän tuulen" kirjoja
Siltikin ajattelin ottaa osaa haasteeseen johon minua ei haastettu. Otin haasteen itselleni nimen omaan sen vuoksi että se on hyvin vaikea. Nettmeemissä pitäisi valita 10 hyvän tuulen kirjaa, jotka siis ilahduttavat itseä. Kirjavalinnat tietysti kertovat jostain ; Esimerkiksi "Unkurissa" tässä kohden listalle tuli pelkkiä lastenkirjoja.
Omakohtaisesti lastenkirjat eivät ole oikein koskaan olleet ilon tai onnellisuuden lähteitä. Ne ovat antaneet muita tuntemuksia. Etenkin lastenkirjojen lapsenomainen naïvius on jotain joka on mielessäni surrealistista jollain sellaisella hyvin väärällä tavalla joka etäännyttää sen sijaan että riemastuttaisi. Lastenkirjat ovat siksi karkeasti ottaen jotain joka etäännyttää minut hauskasta ja onnellisuudesta samaan tapaan kuin esimerkiksi Disneyn piirroselokuvissa olevat laulukohtaukset. Kysymys ei ole edes siitä että en pitäisi kappaleista. (Osa on toki kamalia, mutta osa on jopa hyviä.) Laulut kuitenkin jotenkin puhkaisevat kuplan ja yksinkertaisesti estävät tarinan.
Tosin luen melko vähän kertomakirjallisuutta muutoinkin. Jos minun pitäisi löytää 10 itseä huvittavaa hauskaa juonellista kirjaa, ne ovat helposti jotain jonka olen lukenut "joskus muinaishistoriassa" eli yli 10 vuotta sitten. Ja rehellisesti sanoen joku Karl Popperin "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" eivät ole sisällöltään kovin onnellisuutta korostavaa naminamia (mutta toisaalta jos sen opit olisivat laajemmin käytössä olisi yhteiskunta kenties aidosti nykyistä onnellisempi. Toisin kuin nykyisessä kivaa_naminamia -linjamassa.) ; Mistä päästäänkin siihen että olen onnellinen kirjallisuuden ulkopuolella. Tai oikeastaan harjoitan mielikuvien "täysivaltaista onnellisuutta" yllättävän vähän. Onnellisuus on monesti ladattu odotuksilla ja vaatimuksilla. Ja tässä ideaalimuodossa se on itselleni hyvin hyvin vieras. Mutta onpa termistä olemassa rajoitetumpiakin versioita. Ja tässä muodossa onnellisuusilmiö on itselle tutumpi kuin moni luulisi.
Se, mikä "Unkurilla" menee lastenkirjoihin, vääntyykin minulla joksikin sellaiseksi joita harjoittavat ne ihmiset jotka hyräilevät jotain mollivoittoisia lauluja silloin kun ovat hyvällä päällä. (Tietääkseni heitä on.) Henki tähän löytyy ohjeesta "Some advice on how to cope in these tough times" -sarjakuvastripistä. Jossa esimerkiksi lopun aikojen apokalyptinen luurankoarmeija kehottaa nauttimaan pienistä iloista (kuten tappamisesta?) ja jossa maailmoja tuhoava paha yliherra kehottaa luottamaan itseensä (koska niin hänkin tekee?).
Ehkä tärkein hyvän mielen kirja on Magnus Millsin "Aidantekijät". Tämä on kirja joka on itse asiassa vaikuttanut minuun muullakin rintamalla aivan käsittämättömän paljon. (Se ei ole hirveän mutkikas tai sivistynyt kirja, mutta enpä minäkään nyt niin erikoisen kompleksi persoona ole.) Se ei teknisesti ottaen ole huumorikirja. Se on itse asiassa omituisella hyvin arkisella "ei tapahdu juuri mitään paitsi mitä nyt välistä joku kuolee mutta sekin on kovin arkista". Kirjassa ei ole juurikaan onnellisia tapahtumia, koska siinä esimerkiksi paalutetaan aidantolppia kaatosateessa. Kirjan hahmot ovat luusereita joilla ei muutenkaan mene kovin hyvin. Ja lisäksi loppu on sellainen että vaikka jääkin hieman auki että mitä aidantekijöille oikein tapahtuu, niin selvää on se että se ei ole mitään kovin hyvää. Jollain eksistentiaalisella tasolla kirja kuitenkin onnistuu lietsomaan tiettyä onnellisuutta. Sellaista omituista joka ei välitä olosuhteista tai vaadi valkeaa hevosta ja kiiltävää panssaria sekä neitoa pelastettavaksi. (Se on sellaista onnellisuutta jonka saavuttamiseksi ei edes tarvitse hakata ketään palasiksi tai harjoittaa muita apokalyptisen luurankoarmeijan onnellisuusniksejä.)
Sitten listalle tuleekin aivan selkeästi tyylipuhdasta huumorilinjaa jota myydään aivan puhtaana huumorina. Näin ollen nauran naurattamaan tarkoitetuille asioille. Moni näkee tämän hieman huonona asiana. Eli vaatisi edes hieman omintakeista ja luovaa mieltä nauttia erityisesti vaikkapa juuri lastenkirjoista. Itse olen kuitenkin niin karkea ja banaali, että minusta on luontevaa yhdistää nauru ja tietty humoristinen asenne onnellisuuteen. Toki on myönnettävä että minun huumoritasoni on sen verran kuivakka ja omituinen että se ei tyydyty millään "pikkukallevitsien" tarjoamalla.
Näistä saisi useampia kirjoja, mutta tyydyn luettelemaan nimiä ; Huumorimieltä tuo esimerkiksi Pasi Heikuran "Näissä merkeissä" & "Samoilla linjoilla". Ne käsittelevät sanontoja ja selittävät latteiden toistettujen ja kielenkäytössä aivan liian kliseiseksi muodostuneita sanontoja uudella ja hauskalla tavalla. Minusta tämä on mainio näkökulma, koska kirja ei teknisesti käsittele vitsejä. Latteudet ovat itse asiassa kenties jotain tylsintä mitä kielenkäytössämme on. Emme siksi mieti niitä ja tylsyys vain kumpuaa näistä hokemista. Siksi on valaisevaa muistuttaa esimerkiksi että "Puun ja kuoren välissä" -sanonta on "Biologinen rinnastus tilanteesta, jossa valittavana on kaksi toimintatapaa, joista kumpikin aiheuttaa jollekulle asiaan liittyvälle harmia. Urbaani versio: seinän ja tapetin välissä. Puun rungon ja kaarnan alla olevan ohuen elävän kerroksen välissä on jälsisolukko, jossa solut jakaantuvat erikoistuen joko sisäpinnan puuksi tai ulkopuolen nilaksi. Ihmiselle puun ja kuoren väliin joutuminen aiheuttaa huomattavasti enemmän päänvaivaa kuin jälsisolukon soluille."
Lisäksi oikeasti hyvää mieltä tuottaa Markus Kajo. Tosin tässä kohden pitää olla hyvin tarkkana. Markus Kajon jutut ovat minulle nimittäin jotain joka ei ole pysynyt samana. Niissä on toki pitkin matkaa paljon samanlaisia asenteita ja niksejä ; Esimerkiksi Kajolla on aina ollut tapana luoda ajatuskoe jossa on joku haitallinen elementti ja vaihtaa konkretiaa ja mielikuvaa keskenään pitkin matkaa. Ja lopulta syyttää lukijaa tästä julmasta mielikuvasta. ("Jos kuvittelet mielessäsi että kaikki kiinalaiset postittaisi litran vettä Suomen pieneen postitoimistoon niin häijysti ajattelisit" -hengessä.) Mutta tosiasiassa Kajo on kirjoittajana kehittynyt. Näkisin että hän on ajan mukana muuntunut syvällisemmän filosofiseksi. Tämä taas on johtanut siihen että jaan Kajon tuotannon karkeasti kahtia : Hänellä on minulle hauskoja tai minulle merkittäviä teoksia. (Ei muita.) Nuorempana hän tuotti ehdottomasti hauskimmat juttunsa. Sitten hän kehittyi kirjoittajana ja hauskuuden olennainen puoli laimeni. (En tiedä miksi näin tapahtui.)
Kirjoittaja kokee ylittäneensä vaaditut/pyydetyt 10. Myös Popperin voi laskea mukaan. ; Tarkempaan persoonansyynäämiseen intoutuneet voivat toteuttaa stalkkerinfantasioitaan vaikkapa tutustumalla siihen mitä kirjoja pidin itselleni erityisen vaikuttavana muutama vuosi sitten. Osittainen päällekkäisyys yhdessä sen kanssa että kirjat tuppaavat molemmissa olemaan ns. juonellista kirjallisuutta voi kenties pistää miettimään jotain. Toivottavasti ei.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Selvät sävelet
"Unkurissa" kuvattiin asumishistoriaa, osoitteen suhdetta itseen. Itsekin olen kokeillut kaikenlaisissa paikoissa asumista. Esimerkiksi olen kyykännyt pari viikkoa hippikommuunissa. Tämä kertoo minusta paljon. Paitsi sitä kautta että olen asunut, myös sitä kautta että en kauaa.
Yleisesti ottaen asenteeni osoitetta kohtaan on ollut melko kyyninen ; Olen korostanut Magnus Millsin "Taivaanrannan kulkijoiden" tyyliin sitä, että ei ole tärkeää missä asuu vaan kenen kanssa. Kuitenkin tämä ei ole koko totuus. Kun muutimme Korsosta Keravalle, huomasin että ikävöin vanhaa lääväämme Korsossa. Korson asunnossa ei ollut teknisesti hirveästi kehuttavaa. Se oli esimerkiksi kylmä talvella, ja hiiret pyrkivät sinne. Matkat olivat kaikkialle pitkiä. Ja alueella oli tiettyjä rikollisia osa-alueita. Keravan talo on kaikilla mittapuilla laadukkaampi. Mutta minun piti silti tottua uuteen ympäristöön ja uusiin olosuhteisiin. Korson asuntoon taas totuin jo ensimmäisenä päivänä, heti. ; Keravalla makoilin lattialla ja yritin tottua asuntoon. (Jostain syystä tykkään makoilla lattialla. Olen tehnyt sitä jopa työpaikassani. Iltamabileen kaltainen juhla johti siihen että makoilin lattialla ja he kutsuivat minua firman lemmikkieläimeksi.) Kolmisen kuukautta meni. Kuitenkin totuin Keravan asuntoon ja nyt pidän siitä. Nyt voin keskittyä siihen kenen kanssa asun.
Ylläoleva on melko kuvaavaa. Muutosvastarinta on perusolemuksessani ja luopuminen on vaikeaa. Kuitenkin juuri luopumiset auttavat jäsentämään asioita. Ne pakottavat organisoimaan ajatukset mielessä. Minulla on tietysti ollut aika iso - ja luonteeltaan yllättävän emotionaalinen - tilanne ; Uskaltaisin sanoa että "best (wo)manini" häipyy lähituntumasta. (Naimisiinmennessä minulla on siis kaaso?) Tämä on tietysti ollut luopumistilanne. Tämä on vaatinut jäsentämään ystävistöä ja muuta sosiaalista karttaa aika radikaalisti. Olen prosessissa miettinyt eri ihmisiä aivan lapsuusaikoja myöten.
Nyt(kin) sain luontevasti apua lueskelusta. Sain asiaan sisältöä yllättävästä tahosta. Thomas Müllerin "ihmispeto" -kirja nimittäin kertoo psykopaateista sarjamurhaajista. Kun heidät laitetaan vankilaan, he tietysti käsittelevät luopumista. Coping-keinona, ratkaisuna, näyttää olevan hetkessä elämisen ja nostalgian sekoitus. Sarjamurhaajien yleinen kertoma näyttää olevan se, että vaikka heidät laitetaan vankilaan, heiltä ei voida ottaa pois heidän jo tekemiään tekoja. Nämä he saavat mukanaan vankilaan. Näin ollen onnellisuuden avaimia voi hakea - hieman mielenterveemmin tosin - siitä että osaa nauttia hetkestä ja muistaa että hetket muuttuvat "oman elämän kannalta ikuisuudeksi", muistoihin. Niitä taas ei mikään - paitsi dementia - vie pois.
Tämä auttoi ainakin minua. Ensialkuun minua inhotti se, että konkreettinen kohtaaminen jää pois. Tähän sain jopa "selvitettyä syyn". Eleet ja ilmeet itsessään ovat jotain jota voi muistella. Mutta jotenkin tuntui että sarjamurhaajien kikka ei riittänyt. Vasta tätä kautta selvisi se mikä eleissä ja ilmeissä on niin tärkeää ; Ne auttavat muullakin tavoin kuin (1) yhteydessä muistoihin tai (2) siihen että ne ilmeet itsessään ovat niin ihastuttavia. Ne auttavat kommunikaatiossa juuri sillä hetkellä. Kommunikaation juuri tapahtuessa ilmeistä on apua.
Suvi on ilmeiltään ja olemukseltaan avoin ja ymmärrettävä. Tämä ei suinkaan ole mikään ilmiselvyys. Toisten ihmisten ilmeet ja eleet ovat yksinkertaisesti sellaisia, että niitä on vaikeampi tunnistaa kuin toisten. Esimerkiksi oman isosisareni ilmeistö on sellainen, että vaikka olen asunut vuosia saman katon alla hänen kanssaan, olen hänen ilmeistään "hyvin pihalla". Onneksi hän on muutoin luonteeltaan temperamenttinen ja "dramaattinen", joten tämä saadaan korjattua tätä kautta. Tiedän mitä hän aikoo, tai jotain sinne päin. Suvi taas kuuluu niihin harvinaisiin ihmisiin, joiden ilmeitä on varsin helppo tulkita. Syynä on hänen luonteensa avoimuus että tuuri ; Mukana eleistössä on paljon hänelle itselleen luultavasti tiedostamattomiakin piirteitä, joiden tunnistaminen on melko helppoa. Kuten taipumus lievään karsastukseen väsyneenä. Nämä auttavat tunnistamaan "mistä on kysymys", vireystila ja monet muut asiat tulevat esille kuin itsestään. Elämästä tulee näin kannaltani paljon vaivattomampaa. Kykenen olemaan rennosti, kun ymmärrän mistä on kysymys. Tämä auttaa kovasti kaiken muun kanssa ~ Toki viihdyn hänen kanssaan muistakin syistä. Mutta nämä säilyvät tekstimuotoisessa viestinnässä.
Tämä näkyy osittain myös siitä miksi vihaan poliittista korrektiutta ja tekohymyilyä ; Ne vähentävät variaatiota. Tilanteiden tulkitseminen muuttuu vaikeammaksi. Kohteliaan varovainen kyllä joka taroittaa ei sekoittaa mielen varsin helposti. Se on ärsyttävää. Moni kokee tekohymyilyn kohteliaana ja ihmistä säästävänä. Minulle se tuo lähinnä vaikeuksia.
1: Tosin rehellisyyden vuoksi minun on myönnettävä että minulla itse asiassa on pari kaveria, joiden kanssa takana on nimen omaan sosiaalinen peli. Esimerkiksi eräs ninjutsua harjoittava kaveri on "moraaliltaan omituinen" ja sosiaaliselta luonteeltaan "tunnustuksellisesti manipulatiivinen ja karismaattinen." Heidän kanssaan tilanne on varsin mielenkiintoista. Mutta se ei perustu luottamukseen, vaan enemmän kiinnostuksen kohteisiin ja niiden jakamiseen kuin luottamukseen yksityisissä ajatuksissa, mieltymyksissä ja tunneasioissa.
Tästä päästään tietysti siihen miten kertakaikkisen mainio puoliso minulla on tällä hetkellä. Hänen eleistönsä ei ole "täydellisen selkeä" - esimerkiksi sotken hänen viattomamman virnistyksensä halveksivaan hymyyn, ja joudunkin usein kysymään kummasta on kyse tällä kertaa. Mutta hän on hyvin suora (mikä ei tarkoita kiroilua tai rääväsuisuutta, tältä osin Paula on hyvin maltillinen). Muistan kuinka appiukkoni varoitteli minua siitä että Paula on suorasukainen, kiertelemätön eikä koristele mitään asioita. Hän pelkäsi että tämä voi tuntua epäkohteliaalta. Minusta se on tietysti mitä mainioin asia. Olen asunut hänen kanssaan vuosia, eikä hän ole vielä jäänyt kertaakaan kiinni valehtelusta, edes pienestä. Ymmärrän yleensä mistä on kysymys, tai ainakin jotain sinne päin.
1: Tietysti viihdyn hänen kanssaan muutenkin. Ja tietysti ihailen Paulan älyä ; Olen häneen verrattuna aika yksinkertainen. Minusta tämän kokeminen on itse asiassa aika mukavaa. Usein nimittäin tuntuu että ihmiskunta ei ansaitse sitä "tuplasapiensia" latinankieliseen lajinimeensä. Tämä arkikokemukseni auttaa samastumaan heihin ja kestämään epätäydellisyyttä. Että tietysti opettaa nöyryyttä, joka on kohdallani tärkeää. Minulla olisi muutoin maan kokoinen ego siinä missä se nyt on vain kaupungin kokoinen.
Tämä reflektio siis vahvisti suhdettamme aika paljonkin. Uskallan sanoa että meillä menee tällä hetkellä oikein mainiosti. Vaikka tilanne kaiken kaikkiaan voisi olla sellainen että paranoidimpi olisi voinut alkaa mietiskellä "ihan vääriä asioita" ja päätynyt mustasukkaisuuteen tai huonolla itseluottamuksella ryyditettynä "kakkoseukkona" olemisen. Oikeastaan voidaan sanoa että varmistui että kyllä minulla on "ihan ykköseukko". Minulla on vain muidenkin ihmisten kanssa spesiaaleja ja läheisiä suhteita. (Muita edes potentiaalisia kilpailijoitahan ei tässä rintamassa edes ole.)
1: Mikä sekin on huomio. Olenhan luonteeltani hieman erakkomaisuuteen taipuvainen. Enkä koskaan soittele ihmisille, vaan he soittelevat minulle. Joskus sosiaalisen käyttäytymisen vaikeus sekaantuu itseltäkin yleisempään kyvyttömyyteen mihinkään syvempiin ihmissuhteisiin.
Jännittävää olikin se, että sopeuduin muutostilanteeseen suunnilleen siinä vaiheessa kun tajusin eleistö-viestinnän merkityksen. Se ei ollut suoraan se, että olisin kopioinut sarjamurhaajien kikan. Vaan se, että kokeilin sitä ja tajusin miksi sarjamurhaajien kikka ei toiminut. Ihmismieli on kummallinen. Se kykenee yllättämään itsensä.
Yleisesti ottaen asenteeni osoitetta kohtaan on ollut melko kyyninen ; Olen korostanut Magnus Millsin "Taivaanrannan kulkijoiden" tyyliin sitä, että ei ole tärkeää missä asuu vaan kenen kanssa. Kuitenkin tämä ei ole koko totuus. Kun muutimme Korsosta Keravalle, huomasin että ikävöin vanhaa lääväämme Korsossa. Korson asunnossa ei ollut teknisesti hirveästi kehuttavaa. Se oli esimerkiksi kylmä talvella, ja hiiret pyrkivät sinne. Matkat olivat kaikkialle pitkiä. Ja alueella oli tiettyjä rikollisia osa-alueita. Keravan talo on kaikilla mittapuilla laadukkaampi. Mutta minun piti silti tottua uuteen ympäristöön ja uusiin olosuhteisiin. Korson asuntoon taas totuin jo ensimmäisenä päivänä, heti. ; Keravalla makoilin lattialla ja yritin tottua asuntoon. (Jostain syystä tykkään makoilla lattialla. Olen tehnyt sitä jopa työpaikassani. Iltamabileen kaltainen juhla johti siihen että makoilin lattialla ja he kutsuivat minua firman lemmikkieläimeksi.) Kolmisen kuukautta meni. Kuitenkin totuin Keravan asuntoon ja nyt pidän siitä. Nyt voin keskittyä siihen kenen kanssa asun.
Ylläoleva on melko kuvaavaa. Muutosvastarinta on perusolemuksessani ja luopuminen on vaikeaa. Kuitenkin juuri luopumiset auttavat jäsentämään asioita. Ne pakottavat organisoimaan ajatukset mielessä. Minulla on tietysti ollut aika iso - ja luonteeltaan yllättävän emotionaalinen - tilanne ; Uskaltaisin sanoa että "best (wo)manini" häipyy lähituntumasta. (Naimisiinmennessä minulla on siis kaaso?) Tämä on tietysti ollut luopumistilanne. Tämä on vaatinut jäsentämään ystävistöä ja muuta sosiaalista karttaa aika radikaalisti. Olen prosessissa miettinyt eri ihmisiä aivan lapsuusaikoja myöten.
Nyt(kin) sain luontevasti apua lueskelusta. Sain asiaan sisältöä yllättävästä tahosta. Thomas Müllerin "ihmispeto" -kirja nimittäin kertoo psykopaateista sarjamurhaajista. Kun heidät laitetaan vankilaan, he tietysti käsittelevät luopumista. Coping-keinona, ratkaisuna, näyttää olevan hetkessä elämisen ja nostalgian sekoitus. Sarjamurhaajien yleinen kertoma näyttää olevan se, että vaikka heidät laitetaan vankilaan, heiltä ei voida ottaa pois heidän jo tekemiään tekoja. Nämä he saavat mukanaan vankilaan. Näin ollen onnellisuuden avaimia voi hakea - hieman mielenterveemmin tosin - siitä että osaa nauttia hetkestä ja muistaa että hetket muuttuvat "oman elämän kannalta ikuisuudeksi", muistoihin. Niitä taas ei mikään - paitsi dementia - vie pois.
Tämä auttoi ainakin minua. Ensialkuun minua inhotti se, että konkreettinen kohtaaminen jää pois. Tähän sain jopa "selvitettyä syyn". Eleet ja ilmeet itsessään ovat jotain jota voi muistella. Mutta jotenkin tuntui että sarjamurhaajien kikka ei riittänyt. Vasta tätä kautta selvisi se mikä eleissä ja ilmeissä on niin tärkeää ; Ne auttavat muullakin tavoin kuin (1) yhteydessä muistoihin tai (2) siihen että ne ilmeet itsessään ovat niin ihastuttavia. Ne auttavat kommunikaatiossa juuri sillä hetkellä. Kommunikaation juuri tapahtuessa ilmeistä on apua.
Suvi on ilmeiltään ja olemukseltaan avoin ja ymmärrettävä. Tämä ei suinkaan ole mikään ilmiselvyys. Toisten ihmisten ilmeet ja eleet ovat yksinkertaisesti sellaisia, että niitä on vaikeampi tunnistaa kuin toisten. Esimerkiksi oman isosisareni ilmeistö on sellainen, että vaikka olen asunut vuosia saman katon alla hänen kanssaan, olen hänen ilmeistään "hyvin pihalla". Onneksi hän on muutoin luonteeltaan temperamenttinen ja "dramaattinen", joten tämä saadaan korjattua tätä kautta. Tiedän mitä hän aikoo, tai jotain sinne päin. Suvi taas kuuluu niihin harvinaisiin ihmisiin, joiden ilmeitä on varsin helppo tulkita. Syynä on hänen luonteensa avoimuus että tuuri ; Mukana eleistössä on paljon hänelle itselleen luultavasti tiedostamattomiakin piirteitä, joiden tunnistaminen on melko helppoa. Kuten taipumus lievään karsastukseen väsyneenä. Nämä auttavat tunnistamaan "mistä on kysymys", vireystila ja monet muut asiat tulevat esille kuin itsestään. Elämästä tulee näin kannaltani paljon vaivattomampaa. Kykenen olemaan rennosti, kun ymmärrän mistä on kysymys. Tämä auttaa kovasti kaiken muun kanssa ~ Toki viihdyn hänen kanssaan muistakin syistä. Mutta nämä säilyvät tekstimuotoisessa viestinnässä.
Tämä näkyy osittain myös siitä miksi vihaan poliittista korrektiutta ja tekohymyilyä ; Ne vähentävät variaatiota. Tilanteiden tulkitseminen muuttuu vaikeammaksi. Kohteliaan varovainen kyllä joka taroittaa ei sekoittaa mielen varsin helposti. Se on ärsyttävää. Moni kokee tekohymyilyn kohteliaana ja ihmistä säästävänä. Minulle se tuo lähinnä vaikeuksia.
1: Tosin rehellisyyden vuoksi minun on myönnettävä että minulla itse asiassa on pari kaveria, joiden kanssa takana on nimen omaan sosiaalinen peli. Esimerkiksi eräs ninjutsua harjoittava kaveri on "moraaliltaan omituinen" ja sosiaaliselta luonteeltaan "tunnustuksellisesti manipulatiivinen ja karismaattinen." Heidän kanssaan tilanne on varsin mielenkiintoista. Mutta se ei perustu luottamukseen, vaan enemmän kiinnostuksen kohteisiin ja niiden jakamiseen kuin luottamukseen yksityisissä ajatuksissa, mieltymyksissä ja tunneasioissa.
Tästä päästään tietysti siihen miten kertakaikkisen mainio puoliso minulla on tällä hetkellä. Hänen eleistönsä ei ole "täydellisen selkeä" - esimerkiksi sotken hänen viattomamman virnistyksensä halveksivaan hymyyn, ja joudunkin usein kysymään kummasta on kyse tällä kertaa. Mutta hän on hyvin suora (mikä ei tarkoita kiroilua tai rääväsuisuutta, tältä osin Paula on hyvin maltillinen). Muistan kuinka appiukkoni varoitteli minua siitä että Paula on suorasukainen, kiertelemätön eikä koristele mitään asioita. Hän pelkäsi että tämä voi tuntua epäkohteliaalta. Minusta se on tietysti mitä mainioin asia. Olen asunut hänen kanssaan vuosia, eikä hän ole vielä jäänyt kertaakaan kiinni valehtelusta, edes pienestä. Ymmärrän yleensä mistä on kysymys, tai ainakin jotain sinne päin.
1: Tietysti viihdyn hänen kanssaan muutenkin. Ja tietysti ihailen Paulan älyä ; Olen häneen verrattuna aika yksinkertainen. Minusta tämän kokeminen on itse asiassa aika mukavaa. Usein nimittäin tuntuu että ihmiskunta ei ansaitse sitä "tuplasapiensia" latinankieliseen lajinimeensä. Tämä arkikokemukseni auttaa samastumaan heihin ja kestämään epätäydellisyyttä. Että tietysti opettaa nöyryyttä, joka on kohdallani tärkeää. Minulla olisi muutoin maan kokoinen ego siinä missä se nyt on vain kaupungin kokoinen.
Tämä reflektio siis vahvisti suhdettamme aika paljonkin. Uskallan sanoa että meillä menee tällä hetkellä oikein mainiosti. Vaikka tilanne kaiken kaikkiaan voisi olla sellainen että paranoidimpi olisi voinut alkaa mietiskellä "ihan vääriä asioita" ja päätynyt mustasukkaisuuteen tai huonolla itseluottamuksella ryyditettynä "kakkoseukkona" olemisen. Oikeastaan voidaan sanoa että varmistui että kyllä minulla on "ihan ykköseukko". Minulla on vain muidenkin ihmisten kanssa spesiaaleja ja läheisiä suhteita. (Muita edes potentiaalisia kilpailijoitahan ei tässä rintamassa edes ole.)
1: Mikä sekin on huomio. Olenhan luonteeltani hieman erakkomaisuuteen taipuvainen. Enkä koskaan soittele ihmisille, vaan he soittelevat minulle. Joskus sosiaalisen käyttäytymisen vaikeus sekaantuu itseltäkin yleisempään kyvyttömyyteen mihinkään syvempiin ihmissuhteisiin.
Jännittävää olikin se, että sopeuduin muutostilanteeseen suunnilleen siinä vaiheessa kun tajusin eleistö-viestinnän merkityksen. Se ei ollut suoraan se, että olisin kopioinut sarjamurhaajien kikan. Vaan se, että kokeilin sitä ja tajusin miksi sarjamurhaajien kikka ei toiminut. Ihmismieli on kummallinen. Se kykenee yllättämään itsensä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)