Soveliaasta puheesta (jota et ehkä löydä tästä kirjoituksesta)

Kalervo Niementaus paheksui kiroilukulttuuria. Hän kuvasi kirosanavetoista kulttuurista "suvaitsevaksi alennustilaksi". Ymmärrän toki sen, että kiroilua pidetään pahana. Mutta poliittisten blogien kontekstissa on hieman omituista törmätä siihen että asiaan vedottiin ensi sijassa "huolestuneena, näin neljän lapsen isänä". Ja korostettiin, että "Nuorena poikana oltiin kovia kun uskallettiin se sanoa, nykyisin se lähinnä huvittaa..aikuisen ja eritoten naisen kirjoittamana lähes naurattaa." Tässä ei selvästi ole kysymys enää hyvistä tavoista. Kysymys on moralismista. Kun kirosanan käyttöä kiinnitetään ikään ja sukupuoleen, on selvää että kiroilussa on kyse paitsi siitä että kiroillaan niin myös siitä ketkä kiroilevat.

Pekka Pihlanto viittasi kiroilun kohdalla myös siihen ajatukseen että kiroilu on älyn puutetta. "Joka joutuu turvautumaan törkeyksiin, osoittaa paitsi sivistymättömyytensä myös sen, että asia-argumenttien pakki on tyhjä." Teoria on yleinen. Ja se varmasti johtuu siitä, että kiroiluun usein turvaudutaan kun muunlaiset sanat loppuvat. Joten tämä sitten koskisi kiroilua noin kategorisesti. ; Oli mielenkiintoista huomata myös miten kommenteista löytyi toinenkin suuri linjaus. Jorma Moll kertoi että "Väitetään myös että kiroileminen on osoitus epäselkeästä ajattelusta. Kun tuon aikanaan kuulin aloin seurata ihmisten puheita siltä kannalta. Nykyään yhdyn väitteeseen. Melkein samaa tekee mieli sanoa sivistyssanojen käytöstä, paitsi ammatti- ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä." Pihlanto tukee viestiä "Totta on - kun ajatus tökkii, ei keksitä muuta kuin kirosana. Se vastaa usein englanninkielisten well -sanaa tai muuta täytesanaa, joka antaa pienen hengähdystauon ajatella sopivaa vastausta. Sivistyssanojen käyttö on turhaa keikarointia tavallisessa keskustelussa." Niementauskin ilmaisee olevansa tästä samaa mieltä "Täällä toki kirjoittelee professoreja, sun muita oppineita, joilta asian jotenkin ymmärtää, mutta kun (kenties itseään korostaakseen?) sitä tekee "rahvaskin", niin se tuntuu huvittavalta. Toki sellaisen kirjoittajan vika ole se että itsellä vain kesken jäänyt keskikoulu, mutta jonkun verta potuttaa, kun pitää aina välillä googletella että tietää mistä toinen puhuu."

On selvää että kysymys ei ole kohteliaisuudesta, pelkästä kohteliaisuudesta. Tai itse asiassa kohteliaisuudesta lainkaan. Tämä toki paistaa kommenteista joissa selvästi kiroilijoita käsitellään tavalla josta on haastavaa löytää sivistystä, saati sydämen sivistystä. Selvästi tässä ei niinkään ajeta sinänsä monesti tarpeellisiakin hyviä tapoja. (Tätä tietysti voi olla vitun vaikeaa uskoa minun sanomakseni. Mutta ei tämäkään paskaperse nyt vittu ihan kaikkialla perkele kiroile. Saatananvittu sitä pitää tietää mitä jumalauta laukoo helvetti kellekin.)

Olen paikoitellen erittäin samaa mieltä kirosanoista. Kun kirosanat jättää pois, on ilmaisuun käytettävissä oleva sanasto suurempaa. Tai oikeastaan ei ; Tutkimuksissa ne jotka keksivät paljon kirosanoja tuntevat muitakin sanoja enemmän. (Kirosanat ovat osa sanavarastoa joten tämä nyt tuskin mullistaa kenenkään mieltä.) Mutta onhan se miellyttävämpää.

Samoin on hyvä tiedostaa että kieli on kommunikaation väline. Ja jos viesti ei tule ymmärretyksi on syytä miettiä johtuuko tämä siitä että viestiä ymmärtämätön ei ole viestin tarkoitettua yleisöä. Vai siitä että viestijä on huono. Tosin jos jokin minun tekstini saa ihmisen oikeasti menemään sanakirjan ääreen, niin sitten olen tyytyväinen. Sillä se tarkoittaisi sitä, että tekstistä on opittu vähintään tuo yksi sana. Ja kiinnostusta sanan oppimiseen on ollut joten se on varmasti kunniakasta elinikäistä oppimista korostavan yhteiskuntammekin silmissä. (Tosin en usko että sanakirjaan oikeasti mennään. Sanotaan vaan tl;dr. Joskus ei voi kuin ihmetellä miten tiedottomassa tilassa on mahdollista ylipäänsä näpytellä kasaan tekstiä. Tekstiä joka ilmeisesti ei läpäisisi vanhan keskikoulun seulaa.)

On kuitenkin melko selvää että kun isketään sekä sivistyssanoihin että kirosanoihin, on kysymys enemmän kielen "normalisoinnista". Tai oikeastaan kielen keskiluokkaistamista. Paheksumalla tiettyjä puhumisen tapoja luodaan hyvien tapojen ja "huolestuneen vanhemman" harrastamalla lasten suojelulla ilmapiiri joka normittaa hyvin monia ihmisiä. Sitä on helppoa viitata sivistykseen kuuluviin hyviin tapoihin ja etikettiin samalla kun unohtaa että sanavarasto kuuluu yleissivistykseen. Ja että ihmisten alentaminen paarialuokkaan väärän sanavalinnan kautta on kohtuu vahvasti ns. sydämen sivistyksen vastaista.

Itselleni, jolla -erityisesti "livenä"- joka toinen sana on sivistyssana ja joka toinen kirosana on törmännyt tähän ongelmaan. Saan kuulla siitä miten on syytä siistiä puheita. (Yllättävän harvoin tosin.) Ja toisaalta saan kuulla siitä miten teitittelu ja muut vastaavat muodolliset läsnäolon tapani ovat "etäännyttäviä". ; Mutta mitä minä tälle voin. Aloitin lukemisen hyvin nuorena ja turmelin mieleni lapsesta lähtien korkeakulttuurikirjallisuudella. Olisi turhaa väittää että tämä ei olisi vaikuttanut siihen miten käsitän "kielen käyttämisen". Kiroilemaan opin vasta melko kypsässä iässä. (Olin lukioon mennessäni tunnettu siitä että en kiroile.) Mutta sitä on sitten tullut harjoitettua sellaisissa elinympäristöissä joissa kiroilu on toinen äidinkieli.

Tämä on lähinnä täydennys hyvin yleiseen ilmapiiriin jossa tietyt aiheet ovat tärkeitä ja jaettuja. Jossa niistä kannattaa olla samaa mieltä kuin muutkin. Kun retoriikkakin pitää sovittaa muottiin, on hyvin vaikeaa löytää sitä osaa kielenkäytössä jolla sitten voisi oikeasti tehdä sitä mitä varten kieli on. Eli ajatusten välittämiseen. Tuntuu että kommunikointia normitetaan niin paljon että viestintä tavallaan loppuu. Olen muutenkin erityisen kiinnostunut siitä miten ns. "kunnon ihmisillä" on oikeasti tapana määrittää sallittu kieli hyvinkin tarkasti. Eihän tässä voi kuin lainata Stephen Frytä joka esitti asian ytimekkäästi "The sort of twee person who thinks swearing is in any way a sign of a lack of education or a lack of verbal interest is just f*cking lunatic."

Kun "kohteliaisuus" on tekosyy jolla syytellään ja moititaan ihmisiä esimerkiksi typeriksi tai huvittaviksi briljeeraajiksi pelkästään siksi että he käyttävät jotain omasta mielestä vääriä sanoja. Sanoja jotka tuntuvat liian banaaleilta tai oman käsityskyvyn ylittäviltä. Kun tälläinen haukkumisasenne nousee esiin, on selvää että kyse ei ole ystävällisyydstä, kohteliaisuudesta ja siitä että pyritään olemaan toisille decent human being. Kun retoriikkaantarttujien asenne on näin haukkumiskeskeistä ja ihmiseenkäyvää, on selvää että vastavuoroisuuden nimissä syntyy into vastata samalla epäkohteliaalla linjalla takaisin.

Mutta niinhän se on. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Koska kun on elossa sitä ei ole ja kun se on kohdalla siitä kärsivät muut. Tyhmyys, kusipäisyys, asenteellisuus, huono sanavarasto ja pikkumainen asenne ovat vähän samanlaisia.

Oleminen ja variaabeli

Quinella on valtavan kuuluisa periaate koskien ontologiaa "To be is to be the value of a bound variable." Monesti olemassaolosta keskustellaan tavalla jossa "Jos niin tai näin niin Jumala on olemassa". Mutta Quinella sävy oli enemmänkin niin että hän määritteli mitä tarkoittaa että teorialla on ontologinen sitoumus. Tämä voidaan muotoilla toki myös siihen muotoon että Quinesta se mitä teoria esittää on olemassa on mitkä arvot sen sidotuissa muuttujissa on (bound variable).

Tämä ei toki ole sellaisenaan tolkullista. On ymmärrettävä että silloin kun muuttuja ei ole sidottu, se on vapaa muuttuja (free variable). Vapaa muuttuja on notaatiota joka spesifioi kuvausta. Muuttuja (joka on jossain kaavan kuvauksessa) joka ei ole sidottu kvanttorilla (quantifier) tai siihen verrattavissa olevalla symbolilla. Kvanttori taas on määritelty operaattori kuten esimerkiksi logiikassa käytetty universaalikvanttori (∀) tai eksistenssikvanttori (∃), joita käytetään tunnistamaan predikaatin totuusarvon "yleisyyttä". Kun predikaatin muuttujia sidotaan, kiinnitetään, syntyy lopulta kaavoja jotka ovat propositioita.

Jos vaikka katsomme Quinen kautta kannanottoa "Brutus joko tappoi Caesarin tai ei tappanut Caesaria". Normaalissa tarkastelussa voidaan huomata että lause on joka tapauksessa tosi. Se voidaan muotoilla loogiseen muotoon "p v ¬p". Quinen mukaan tässä kaavassa oleva p ei ole muuttuja sanan täydessä mielessä Se on skemaattinen merkki (schematic letter). Quinen näkemyksiä katsoessa vastaan tulee usein sana "dummy note". Se kuvaa mielestäni mukavasti sitä miten skemaattinen merkki ei itse asiassa ole oikeastaan muuta kuin paikannäyttäjä jollekin johon laitetaan päälle jotain. Esimerkiksi kaavassa "p" ei ole mikään kunnollinen asia, vaan pelkästään jotain johon voidaan laittaa jotain lauseita. Vaikkapa Caesarista. Aidon muuttujan tekee se, että se voidaan kvantifioida. Ja vasta kvantifiointi antaa lauseelle sen ontologisen merkityksen.; Voidaan nähdä että muuttujat ovat ontologisesti sidottuja ja skemaattiset merkit ovat ontologisesti viattomia ; Ne eivät tavallaan ole edes reaalista kieltä Quinen määrittelemässä/tarkoittamassa mielessä.

Eli objektien olemassaolo (ontologia) on Quinen epistemologian mukaan kielellinen ja teoreettinen oletus. Objektien olettaminen tieteessäkin on kielellinen referenssi. Teoriat eivät ole suorassa evidentiaalisessa suhteessa objekteihin ja niiden ominaisuuksiin, vaan mukana enemmänkin lauseisiin sidottuna.

Kielikonservatiivit

Maailmassa on muutama hyvin varma asia. Eräs niistä on se, että nuoriso koetaan turmeltuneena. Ja toinen asia on se, että kieli koetaan turmeltuneena. Henkenä tuntuu olevan se, että kieli on ollut parasta suunnilleen vuotta sitten ja nykyään tämä on sitten degeneroitumassa ja muuttumassa huonoksi. Otan tästä muutamia esimerkkejä. Kaikki suuria miehiä.

"Most people who bother with the matter at all would admit that the English language is in a bad way."
(George Orwell, 1946)

"...our Language is extremely imperfect; that its daily Improvements are by no means in proportion to its daily Corruptions; and the Pretenders to polish and refine it, have chiefly multiplied Abuses and Absurdities; and, that in many Instances, it offends against every Part of Grammar."
(Jonathan Swift, 1712)

"And, in few words, I dare say; that of all the Studies of men, nothing may be sooner obtain'd, than this vicious abundance of Phrase, this trick of Metaphors, this volubility of Tongue, which makes so great a noise in the World. But I spend words in vain; for the evil is now so inveterate, that it is hard to know whom to blame, or where to begin to reform."
(Thomas Sprat, 1667)

"Practically everyone...in those days spoke correctly, but the lapse of time has certainly had a deteriorating effect in this respect."
(Cicero, 46 eKr.)

Oikeasti kieli muuttuu ja se mikä on vallitsevan säännön muuntumista koetaan pahana ja huonona. Kielioppisääntörike koetaan epäeettisenä. Kunnes siitä tulee uusi normi. Mutta sitten jokin muu onkin jo muuttunut.

Semanttis-pragmaattisella tasolla ilmenevä ylenmääräisen leksikaalis-syntaktisen kielellisyyden ongelma

Kuulemiemme kannanottojen mukaan tilastolliselta frekvenssiltä ylimitoitettu määrä ihmisistä on taipuvaisia ottamaan yhteyttä kanssaeläjiinsä ja lajikumppaneihinsa soveltamalla tarpeettoman monimutkaisia lauserakenteita.

Näiden ihmisten lauseet ovat konstruktioita, joiden ymmärtämistä vaikeuttavat pitkät ja määrältään runsaat sivulauseet, joissa saatetaan soveltaa rinnakkain anglismeja, sivistyssanoja, jargonia yhdessä sen varsin ärsyttävän ja ymmärrettävälle kielelle vieraan tavan kanssa, jossa yksinkertainen predikaatin abstraktisubstantiivi korvataan merkitykseltään kalpean verbin liitolla niin, että puheessa vilisee tällöin valtava määrä etymologialtaan valtavan koulutustason vaativia tai taustaltaan muutoin vain epämääräisiä abstraktisubstantiiveja, samalla kun vain muutama verbi toimii, niin sanoakseni, lauseen selkärankana.

Monesta tämänlaatuisten lausehirviöiden vaikeaselkoisuus on niiden lausujalle kunniaksi, sivistyksen merkki. On erikoista, että neron merkiksi nähdään se, että ymmärrettävän puheen tuottaminen ylittää taidot. Että surkean kielellisen ilmaisun taitojen lopputuloksena ihminen, jonka kognitiiviset kyvyt ovat sen verran rajoittuneet, että hän ei osaa edes ilmaista itseään selvästi, kykenisi jotenkin uskottavasti suoriutumaan sujuvasti tätä mainittua ymmärrettävyysseikkaa haastavammista älyllisistä suoritteista. ; Kun ei tälläisestä sekamelskasepustuksesta saa mitään irti ilman äidinkielenopettajien, juristien, ylioppilastutkintojen sensorien, ammattifilosofien ja Päivi Räsäsen sanojen parhain päin vääntelyyn erikoistuneen eksegeetikon apua, niin eihän ihminen edes voi tietää, että siinä epäselvältä horinalta kuulostavissa sanomisissa on mitään järkeä!

Onhan ihan mahdollista että neron sijasta käsillä on tyyppi joka kärsii pahanlaatuisesta dysfasiasta joka on vain ottanut snobistisen muodon! Jos olisi, niin ei mistään voisi tietää! Neroksi luultuhan saattaa olla päästään ihan pilipali. Pilipalius kyllä selittäisi monta asiaa sofistikoituneesta filosofiasta, sekä ennenkin siitä asenneilmapiriistä joka vallitsee siinä sosiologis-ideologisessa liikehdinnässä joka rahoittaa näiden sofistikoituneiden filosofien elämisen, sen sijaan että kannustaisi yhteiskuntaa tekemään sen mikä sen kenties tulisi tehdä, eli suuntaamaan nämä lausuntarajoitteiset ihmiset hoitoon, eheytykseen tai muuhun vastaavaan korjaavaan tukitoimeen joka avustaa näitä erilaisia oppijoita kohti rakentavampia kommunikaation muotoja.

Filosofi digisovittimella.

"Kotiaine: Antiikin Kreikka
Antiikin Kreikka oli edellä aikaansa ja edellä meidän aikaamme. Siellä ei ollut tv:tä, mutta siellä oli paljon filosofeja. Minä puolestani en haluaisi istua kaiken iltaa katselemassa filosofia."
("Varo koiraa, Jaska Jokunen")

Filosofiaa mietitään usein ryppyotsaisena ja vakavana asiana. Muun väittäminen on hieman kuin väittäisi löytävänsä huvitusta matematiikan kaavoista tai viihdearvoa fysiikan yhtälöistä. Mielestäni ylläolevat vertaukset ovat osuvia, koska yleisesti ottaen niistä selvästi saadaan irti iloa. Aiheita pidetään, paitsi tärkeinä sillä puuduttavalla tavalla, myös kiinnostavina sinä innostavalla tavalla.

Kuitenkin filosofia alkaa Sokrateesta, joka oli varsin räväkkä hahmo. Hän lähestyi ihmisiä elävästi kaduilla. Ja ilmeisesti hän oli, paitsi kiusankappale, myös huvittelun kohde. Ei ole vaikeaa kuvitella että moni on pitänyt Sokratesta eräänlaisena kylähulluna. Tosin Sokrateella on joka tapauksessa viihdearvoa, vaikka hänet otettaisiin sellaisenaankin.

Ajatus tuntuu olevan nykyään hieman vieras. Tästä esimerkki löytyy uudesta "Opettajat" -lehdestä (nro 33, 11.8.2011) Siellä kuvataan miten kieli on nykyään ongelma ; "Kun kielet kohtaavat ja lainaavat toisiltaan, ne - muiden elävien asioiden tavoin - hedelmöittävät ja rikastavat toisiaan. Huolta pitäisikin kantaa byrokraattien kapulakielestä ja tieteellisestä jargonista. Nämä kielet ovat vieraantuneet ja etääntyneet elävästä elämästä ja niitä ymmärtää vain pieni eliitti." ... "kapulakieltä saatetaan suosia aivan tietoisesti, koska tiedon lisäksi myös kieli on valtaa. Byrokraattisella kielellä pystytään pitämään yllä hierarkista suhdetta tavalliseen kansaan, joka usein syyttää omaa tyhmyyttään siitä, ettei pysty saamaan selkoa kapulaisen kielen koukeroista ja monimutkaisuuksista."

Filosofiaa on nykyään vaikeaa käsitellä ilman termejä. Sitä haluaa vain mietiskellä ja yht'äkkiä joku hieroo naamaasi käsitteen lebenswelt. Jota sitten pitää käsitellä oikeassa yhteydessä ja siten että sillä on tietty, eksakti, sisältö. Ja tässä vaiheessa sitä voi olla varma, että se itsen kokema luokittelematon ällistys on lähempänä termin ihannetta, kuin mitä se termin lausuja on voinut mitenkään ilmentää. Kapulakieli, argumentum ad technobabble on toki vaivannut kauan. Michel Montaignekin murehdutti mieltään sillä että ihmiset opettelivat ulkoa asioita ymmärtämisen sijaan. Tällöin sivistys ja filosofisuus näyttäytyi byrokraattisuuden huipentumana. "Kuka sanoi, ja käyttikö hän kieliopillisesti eksaktia latinaa". Hän muistutti myös siitä että hän jättää kirjan kesken, jos ei sitä ymmärrä. Joko kirjan kirjoittajalla oli kommunikaatio -ongelma, tai sitten hän ei oppinut asiasta kun ei sitä ymmärtänyt.

Ajatus on mitä mainioin, koska filosofia on liian tärkeää että se voitaisiin jättää filosofeille. Se on vähän kuin jättäisi hyveellisyyden pastoreille, elämisen lääkäreille ja yhteiskunnallisen toimimisen poliitikoille. Se olisi helppoa ja laiskanpulskeaa.

Kuitenkin uskoisin että tämä vanha "en ymmärrä = olen tyhmä" ei itse asiassa enää pidä paikkaansa. Syynä tässä on koulutus, joka kannustaa itseluottamukseen. Tämän seurauksena asiat ovat kääntyneet ennemminkin päälaelleen. Tätä käännöstä voisi kutsua "norsunluutornidiskurssiksi". Tässä "en ymmärrä = kirjoittaja on tyhmä".

Se perustaa ajatuksen siihen että kaikki vaikeat asiat ovat vaivannäköä. Filosofiassa on pakosti hetkiä joina asioista on vaikeaa edetä. Vaaditaan ymmärtämistä. Tämä taas ei tipahda ilmaiseksi kenellekään, vaaditaan jonkinlaista mietintää. (Yleensä enemmän kuin lopullisesta tekstistä voisi ulkopuolinen olettaa.) Moni ei ole tähän valmis, ja vaikeat asiat koetaankin tylsiksi. Siksi ei ole vaikeaa löytää esimerkiksi taiteista kiinnostunutta ihmistä, joka selittää miten matematiikka ja luonnontieteet ovat tylsiä ja turhia koska niissä maailmaa vain kahlitaan ja estetään suora ja autenttinen kokeminen.
1: Valitettavasti heille vastaaminen voi olla vaikeaa, koska jos mitätöit suoran kokemisen merkityksen, pilkkaat toisen alaa ja ammatinvalintaa ja halveksut tätä sekä huonosta uravalinnasta että ihmisenä. Sillä vain luonnontieteilijän intoa ja näkökantaa saa pilkata. Kaavojen sisältämää matematiikkaa pidetään vaikeana, tympäisevänä ja muuna, vaikka samalla tunnustetaan että niitä ei tunneta. On vaikeaa sanoa mitään kun ainut asia joka kritiikin kohteesta tunnetaan on se, että se on rumaa ja vielä tylsistyttävän ikävääkin.

Tosiasia on, että esimerkiksi tieteessä ja filosofiassa tarvitaan tarkkuutta ja tätä on vaikeaa luoda muutoin kuin rakentamalla käsitteitä, ja niihin liittyviä laitteistoja. Kenties ratkaisu löytyykin juuri kanssakäymisestä ja työnteosta. Jos tieteentekijät opettelevat ammattitermit ja käyttävät niitä, heistä todellakin tulee tiedon yksinvaltiaita. Ja tämä itse asiassa tekee heistä helposti yhteiskunnan valtaatekeviä. Vaihtoehtona ei ole se, että tieteentekijät ja filosofit hylkäävät käsitteet tyystin ja tuottavat vain aineistoa joka on helppo tajuta ilman omaa prosessointia. Se kun estäisi koko filosofian ja tieteentekemisen etsimisprosessin.

Uskonkin että nykyään norsunluudiskurssi on yleisesti ottaen olennaisempi kuin "apua, olen tyhmä". Tosin tässä lienee valtavia yksilötason eroja. Mukavuudenhalu tekee filosofiasta jotain jossa on lähinnä "ympäripyöreyksiä in a memorable quotes form". Ja näissä aforismeissa ja mietelauseissa tuppaa olemaan se kummallinen juttu, että vaikka ne ovat sisällöltään latteita ja arki -ihmisen tajuttavissa, ne eivät suinkaan hae taakseen tukea Sokrates -henkisestä loogisen päättelyketjun etenemisenä. Sen sijaan ne esiintyvät juuri siinä Montaignen esittämässä muodossa jossa on jokin lainaus ja sen esittäjä, jota pidetään auktoriteettina. Eli ajattelun sijasta opetellaan väitteitä, eikä ymmärretä miten nämä väitteet ovat hyvin perusteltuja ja muut huonommin. Tässä mielessä aforistiikka onkin monesti hyvin viheliäistä.

Kuitenkin itseisarvoinen kapulakieli ei saisi olla tavoite. Tätäkin tapahtuu. Sillä ainakin minua itseäni ja Halla-ahoa näyttää vaivaavan se, että joudumme toistuvasti selittämään miten kaikki ymmärtävät heidät väärin. Meillä molemmilla lienee taustalla - paitsi älykkyys ja harjaannus filosofiseen kiemurointiin ja sen mukanaan tuoma kapulakielisyyskyky, myös - ihan puhdas ja rehellinen kommunikointikyvyttömyys. Minun puolutukseni on se, että en ole hakenut viestintäkeskeiseen ammattiin, jossa yritetään saada selitettyä kansan syville riveille erilaisia asioita ja saada heidät ymmärtämään asia ja vakuuttumaan asiasta ; kuten politiikkaan. Halla -aho taas puolustautuu luultavasti sillä että minä ymmärrän hänet väärin tässä jutussa ja leimaan hänet ihan perusteetta.

Filosofian viihdyttävyysarvon hakemisessa kannattaa hakea jonkinlainen välimuoto. Sellainen kuin Camus esitti. Kun Camus oli kirjoittanut tekstinsä nimellä "Kapinoiva ihminen", Sartre loukkaantui ja syytti Camusta epälojaaliudesta. Camus vastasi eräässä haastattelussa uteluihin riidan jatkamisesta suunnilleen seuraavalla tavalla "Mitä minun pitäisi tehdä? - Vetää häntä kuonoon? Kaveri on liian pieni." Verevä voi olla, ja epälojaaliuttakin voi tapahtua. Unohtaa ei tarvitse, eikä anteeksiantokaan ole velvollisuus. Mutta turpasaunalla asiaa ei silti tarvitse hoitaa. Sillä kysymys ei ole ensisijaisesti showbisneksestä vaan jostain ihan muusta.

Sanat oikeassa paikassa.

"Catherine Tate Showssa" tänään oli vitsi sairaanhoitajasta. Hän ei suostunut käyttämään monia sanoja. Sellaisia kuin "vagina" tai "rinnat". Sen sijaan hän käytti slangissa tavattavia kiertoilmauksia. Ja aina kun ne mainittiin nimeltä hän hihitteli "rivouksista". Sairaanhoitajan toimintaa ei pidetty hyvänä, häneltä vaadittiin ammattitermien käyttämistä ja kiertoilmaisuja pidettiin alatyylisenä ja karkeana.

Tämänlainen tapa käyttää kieltä on tietysti asiaankuuluva. Kielessä on sanan lisäksi tilanne jossa sitä käyttää. Sanojen merkitykset ratkaisevat. Esimerkiksi sana "neekeri" on ollut aivan normaali sana vielä minun lapsuusaikaan. Meillä oli jopa luokassa taululla sellainen taulu jossa oli "N niin kuin Neekeri". Tätä ei pidetty poliittisesti epäkorrektina. Nyt sanaan on kertynyt konnotaatioita ja se koetaan rasistisena sanana. Monien on ollut vaikeaa sopeutua tähän. (Ulkomailla tilanne on varmasti erilainen, koska "Nigger" on sana jota kuulee esimerkiksi gangsterirapissa mustien miesten suusta. Suomessa "neekeri" -sana ei ole tämmöisessä käytössä.) Sana koetaan yleisesti rasistisena ja alatyylisenä. Joten sitä käyttävä on hieman kuten "Catherine Tate Shown" sairaanhoitaja. Ei pahantahtoinen, mutta silti karkea ja totaalisen sokea yleiselle sanojen konnotaatiomaailmalle.

Mutta onneksi sanat voivat vapautua. "Cracked" kuvaa monia englannissa tavattavia sanoja jotka ovat olleet perustaltaan rasistisia. Niiden rasistisuus on kuitenkin karissut. Monet niistä tunnetaan onneksi suomessakin. "Hooligan" tai suomeksi "huligaani" viittaa negatiivisesti irlantilaiseen humalaiseen. "Vandal"/"Vandaalit" taas viittasivat Jumalattomaan saksalaiseen ihmisryhmään jota ei katsottu hyvällä. "Barbarian"/"Barbaari" taas viittasi ulkomaankieltä mokeltavaan sivistymättömään moukkaan. ja niin edespäin.

Näistä sanoista on karissut poliittinen epäkorrektius ja alatyylisyys. Ja se tiedetään siitä että niitä käytetään sujuvasti, eikä niiden käyttämistä jouduta erikseen oikeuttamaan erillisellä argumentaatiolla. Ja itse asiassa samalla yhteys sanan alkuperään on unohtunut. "Neekeri" -sanan kohdalla tilanne ei selvästi ole tämänlainen. Se koetaan epäkohteliaana yleisesti, eikä "Nigger" -sanan ilmeneminen telkkarissa ole muuttanut tätä asennetta ainakaan vielä.

Sanan "neekeri" rasistisuus on perusteltavissa siten että (a) denotaatioltaan siinä viitataan tiettyyn rodulliseen ihmisryhmään (b) sillä on negatiivisia konnotaatioita. Kun viitataan rodulliseen ihmisryhmään negatiivissävytteisellä tavalla, on kyseessä selvästi rasismi. Etenkin jos (c) sana on yleisesti ottaen epävirallinen termi, eli alatyylinen sana.
1: Toki tähän voidaan kasata poikkeuksia. Jos valkoinen mies tekee käännösbiisejä usalaisista ganstereirapbiiseistä, konteksti viittaa ennemminkin siihen että hän ihailee mustia ganstereita kuin että hän olisi heitä vastaan. Toki tässäkin rotuihailussa on kysymys rodullisesta luokittelusta, ihmisiä laitetaan hierarkisesti "parempi ihminen"/"parempi kansalainen"/"siistimpi rotu" -luokitelmiin. Neekeri -sana on tällöinkin eräällä tavalla rasistinen, mutta eri suuntiin kuin tavallisesti. Sanan sisällön lisäksi myös konteksti vaikuttaa siis hemmetin paljon.

Tosin olen itse hyväntahtoisena, ystävällisenä (ja muina sanoina joita minuun ei yleensä liitetä) ihmisenä hyvin taipuvainen uskomaan että hyvin moni "neekeri" -sanaa käyttävä ei ole itse rasisti. He ovat vain "totaalisen pihalla puheympäristöstä" ; He ovat juuri kuten se sairaanhoitaja. Valitettavasti tämä ei muuta sitä että sana jota he käyttävät on rasistinen. He ovat vain inkompetentteja kielenkäyttäjiä, heille sanat on vain "jotain sinne päin" ja he unohtavat kielen vivahteet. Toisin sanoen heille maailma on pullollaan synonyymejä, sielläkin missä moni muu näkee rikasta kieltä jossa sanavalinta painottaa ilmaisuvoimaa.

Joku voisi sanoa että "neekeri" -sanan käyttäjien tulisi opetella suomea. Minä en sano, sillä äidinkielentaitoni on sen verran rajallinen että en kehtaa. Sillä keskenään he voivat tietysti käyttää sanaa ja ymmärtää sen sisällön. Kokea vaikkapa yhteistä peruskoulunostalgiaa "tajuamatta maalaisuudessaan" sitä että heidän puheensa on yleisesti ottaen tulkittavissa rasistisiksi. He ovat kuitenkin rasistisia tarkoittamattaan. Kai sekin jossain painaa.

---

Tiedoksi kaikille : Neekeri -sanan rasitiseksi väittäminen ei ole rasismia. Siinä ei viitata neekeri -sanan käyttäjän rotuun, vaan termin yleisiin konnotaatioihin, kielen käyttöön ja merkityksiin. Jos jokin kielenkäyttö voidaan määritellään rasistiseksi tai ystävälliseksi tai miksikään, se joudutaan tekemään juuri tätä kautta! Tosin myöskään neekeri -sanan rasistisuudesta sanovien rasistiseksi syyttäviin monien mielestä sopivan termin "ääliö" käyttäminen ei ole rasistinen, mutta syrjivä termi se sen sijaan on.

Kielen huoltoa - huolen kieltoa

Olen varsin aktiivinen blogaaja. Tuotan tekstiä runsaasti. Tähän kaikkeen tarvitsen äidinkieltä ja kielioppia. Kieli on siksi yksi tärkeimmistä työkaluistani. Kuitenkin ainut äidinkielelliseltä kuulostava termi joka tulee mieleeni on "aperitiivi".

Monesti sivistynyt puhetapa onkin se, jolla saadaan annettua sivistynyt kuva. Sivistyneen miehen taitoihin onkin perinteisesti kuulunut kaunopuheisuuden taito. Se on ollut olennainen osa koulutustakin. Sivistys ikään kuin paistaa koko olemuksesta, kun pukeutuu oikein, seisoo virallisen ryhdikkäästi ja suusta lipsahtelee kieliopillisesti oikeaa ja terminologiaa taktisesti käyttävää kieltä, joka on miltei sellaisenaan painettavissa runokirjan (tai ainakin joidenkin hyvin myyvien runokirjagenrejen) kansien väliin.

Tämä sivistyneen miehen kuva on olemassa nykyäänkin. Kielenkäyttäminen on ikään kuin käyntikortti jossa on mukana sellaisia käsitteitä kuin kirjoittajan järkevyys ja mukavuus. Jos joku kirjoittaa väärin (esim. "Isän maan puollustajat") niin hänen ajatellaan olevan sivistymätön moukka. Ja tämän on ajateltu tarkoittavan samaa kuin "kyvyttömyys järkevään keskusteluun". Näin kielioppivirheistä voi tulla argumenttien ohittamisen syy. Tällöin ei enää keskustella asiasta, vaan ihmisestä ja hänen tyylistään. Kyseessä on sentään -for crying out loud- kaivon myrkyttäminen habitukseen vetoamisella. Ja tämänlaisen kikan soveltaminen alkaa näyttämään varsin omituiselta. Kun järkevyyttä kunnioitetaan muotoon vedoten mutta järkevyyden sisältö hukataan näin tehdessä.

Juha Leinivaaran kohdalla tämänlaiseksi piirteeksi on noussut possessiivisuffiksi. Hänellä onkin tyypillinen, mainosmiehillekin tuttu virhe. (Minun Sonera - Minun Sonerani.) Jostain syystä jotkin tahot ovat ottaneet tämän kielioppivirheen osoitukseksi hänen yleisestä yleissivistyksen puutteesta. Argumenteista ei tarvitse välittää "koska kielioppi". Siitä on tullut jopa jonkinlainen leima, jota käytetään kun halutaan viitata kehen viitataan tavalla jonka kaikki ymmärtävät, mutta ei haluta kuitenkaan ohjata liikennettä häneenpäin, koska linkkaaminen "väärään ideologiaan" on niin kammottavaa ihmisille jotka kannattavat slogantasolla "kuunnellaan molempia puolia ja annetaan kaikkien tehdä omat johtopäätöksensä" -tasoisia esityksiä. Niissä vastapuoleen viitataan usein epämääräisesti tavalla jolla ei voi täysin varmistaa onko joku niin sanonut vai ei, ja miten olennainen lausuja oli.

Usein mukana on ns. leimaavaa kielenkäyttöä, eli sanojaan viitataan negatiivisin kiertoilmauksin, jotka voivat olla vaikkapa niin tarkkoja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai tapoihin viittaamisia, että "vastustajan" tunnistaminen on mahdollista, mutta niin että vaikka tekijä löytyisikin, olisi itse sanotun löytäminen ison lisätyön takana. (kts). Tällöin vääristelyä ja manipulointia ja valehtelua on vaikeaa huomata. Lukija väsyy usein ennen ja tyytyy uskomaan kun sanotaan.

Oma kielenkäyttöni on taas sekakieltä. Siinä on itsetarkoituksellisesti kirjakielisiä lauseita, arkikielisiä ilmauksia ja englanninkielisiä "välihuudahduksia". Tämä ihan vain sen takia, että jos vierekkäin on sivistyssana ja kirosana, niin siitä tulee hyvä mieli. Vähän samanlaisen olon saa jos laulaa natsilauluja ääneen kirkossa. (Btw ; Been there done that.) Tyypilliseksi virheekseni voisi laittaa ainakin tapani käyttää adessiivia. Sitä pitäisi virallisesti ja oikein käyttää (esim. "kunnioituksella") mutta hyvin usein lipsahtaa arkikieliseen ilmaukseen (esim. "kunnioittaen"/"kunnioittavasti").

Tämän tietäminen tietysti ratkaisee kaikki ongelmat. Eikä esimerkiksi kritiikistä tarvitse välittää, kun muistaa vinoilla hiukkasen adessiivista ja kenties joistain muistakin minulle tyypillisistä kielioppikömmähdyksistä. Mutta tosiasiassa en välitä. Sillä "grammarnazit" ovat argumenttien sisällön kannalta irrelevantteja ja siksi kannaltani turhia ja epäkiinnostavia. Minulle riittää että kieli on "riittävän hyvää", eli että se hoitaa asiansa ja sillä saa sanottavansa sanotuksi. Suhteeni kieleen on siksi pragmaattinen joskaan ei hienostunut tai edes hirveän kunnioittava.

Tämä suhteeni äidinkieleen minun täytyy muistaa aina silloin kun kohtaan ihmisiä joista filosofia on herttisen epäkiinnostavaa abstraktia saivartelua. Kunnioittavasti sanoen heitä on aika paljon.

Tärmennyksiä

"Ei onneksi ole lainkaan tekopyhää ensin kusta paloletkupaineella jälleen kerran muiden muroihin ja sitten muikeasti kiitellä muita puolueita "suvaitsevaisuudesta"."
("Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille", "Hallittelua ja perheidylliä")

Nykyään suvaitsevaisuus on päivän sana. Tämän vastakohtana pidetään valtapeliä. Tässä suvaitsevaisuutta ajavassa rintamassa postmodernismilla on ollut valtavan suuri osuus. Se kun keskittyy suvaitsevaiselta vaikuttavaan ideaan, jossa ollaan vähintään "moninäkemystä" korostavia pluralisteja tai jopa objektiivisuuden kiistäviä relativisteja. Sen parissa valtapelejä yritetäänkin havaita, ja tunnistetaan erilaisia tulkintakehiä ja niiden lähtökohtia ja ehtoja.

Kuitenkin tuntuu että nimen omaan postmodernistit suhtautuvat vastustajiinsa hyvinkin kovalla kädellä. "Marginaliassa" tästä aiheesta kirjoitettiin otsikolla "Totalitaarinen kieli." Siellä mainitaan esimerkiksi kommentti postmoderniin kirjaan että "niissä kirjoittajat kuvittelevat olevansa ideologioiden ja vallankäytön yläpuolella, kaikkeen soveltuvan teoreettisen apparaatin suvereeneina haltijoina. Muut ovat median aivopesemiä ja läsnäolon metafysiikan turmelemia zombeja." Tämä "kaikkivaltiaan tutkijan ongelma" värittääkin postmodernismia voimakkaasti. Hyvin usein postmoderni lähestymistapa sisältääkin perustana nihiloimisstrategian, jossa postmodernistin oman näkemyksen kritisointi on automaattisesti huonoa ja johtuu kriitikon tunne -elämän häiriöistä. Tämä itsessään taas on dogmaattisuutta ja sen ilmenemistä. Kriitikkohan tuomitaan suoralta kädeltä hänen mielipiteensä kautta. - Apuna tässä voi olla vaikkapa se, että naistutkimusta kritisoiva onkin sovinisti ja naisvihamielinen äitisuhteensa vuoksi.

Onkin erikoista huomata, että postmodernismissa oma näkemys nähdään itsegeneroituvana ja automaattisen autenttisena, ja että tämän rajoittaminen ja määrittely kahlitsisi sen. Kuitenkin vapaus saavutetaan tyypillisesti sillä että vastustajat ja/tai/eli kriitikot ja heidän valtaintressinsä otetaan käsitteelliseen käsittelyyn, otetaan haltuun ja ymmärretään mallintavasti. Tällöin sitä vain kutsutaan "ymmärtämiseksi" eikä "kahlitsemiseksi". Tämä inbalanssi värittää suurinta osaa ellei kaikkia postmodernismin huolestuttavista puolista.

Ei ihme että pseudotieteet ovatkin kaapanneet postmodernistisen dogmaattisen kielenkäytön avukseen. Sen takaa kun voidaan vaikuttaa järkevältä, mutta olla silti pelkästään vastustajaa pieksevä koneisto joka pitää itseään kritiikki -immuunina ja kaiken moitteen yläpuolella. Siksi pseudotieteissä tyypillistä onkin pitää omaa näkemystä automaattisesti parempana järjestelmänä, johon jokainen ihminen päätyy kunhan on vain avomielinen. Surkea menestys tiedemaailmassa taas selitetään vainoamisella, sillä että tiedemaailmassa ei olla avomielisiä. Kritiikin olemassaolo on heille ikään kuin itsessään todiste tästä vainosta.

Hupaisa esimerkki tästä on etenkin kreationismi ja vielä etemmin sen Intelligent Design -linja. Sillä (ID)kreationismi on arvomaailmaltaan selvästi konservatiivis-oikeistolainen ja se bashaa liberaalis-vasemmistolaisia. Mielenkiintoiseksi asian tekee tietysti se, että kreationistit itse asiassa - toimiessaan, kuten Johnson esittää, siihen että he soveltavat dekonstruktiota poikkeuksellisessa aiheessa - he ottavat vasemmistolais-liberaalin työkalun ja käyttävät sitä vasemistolais-liveraaleja itseään vastaan. Ajatus on temppuna minua miellyttävä, siinähän omaa logiikkaa käytetään itseä vastaan. Valitettavasti tämä tie ei kuitenkaan mene maaliin asti ~ Taustalla on varmasti ollut näkemys siitä että evoluutio on ateismia ja ateisteja on todellakin kuvannut liberaali-vasemmistolaisuus. Evoluution kannattajat ovat kuitenkin yleensä "paatuneita skientistejä", eivätkä postmodernisteja. Lisäksi kreationistien kritiikki olisi ollut ajankohtaisempaa joskus 1980 -luvulla. Uusateismikin kun edustaa tätä skientismilinjaa, eikä rakenna itseään intellektuelli-postmodernismilinjamasta (tai marksismista).

Toki "postmodernisteille tyypillinen" nihiloiva leimakirveenheiluttelu toimii myös nettifoorumeilla. Natsikortti ja sen soveltaminen on yksi kätevistä kikoista, jolla asiasta ja argumenteista hypätään ihmisiin ja mielipidettä kannattaviin ideologioihin. Tämä onkin juuri yhdenlaista intressien ja perinteiden tulkitsemista, yleensä jonkinlaisen analogisen päättelyn kautta. Postmodernismin mukaan tämänlaiset tulkinnat taas ovat mahdollisia. (Natsikortin heittäjä esittää yhdenlaisen vaihtoehtoisen tulkinnan.) Tämä intressien paljastamisen kautta tuhoavaan asetelmaan moni sitten vetoaakin (oli sitten postmodernisti tai maallikko.) Tämän runsas soveltaminen taas johtaa lähinnä omia intressejä kiistävään ja piilottelevaan strategiaan. Sillä intressi tarkoittaa valtapeliä. Eli kiinnostus ja se että pitää asiaa tärkeänä on sama kuin tunnustaisi suoralta kädeltä että on väärässä. ~ Tämä taas on suoraan sanoen irvokasta.

Tästä kaikesta huomauttaminen on kuitenkin turhaa. Sillä asia on kuten Hännikäinen "Marginaliassa" huomautti : "Imperatiivin runsaan käytön ja julistavuuden ohella totalitaarisen kielen pettämätön tunnusmerkki on jargonin käyttö. Hämärä, monimutkainen, abstraktioita tiukkuva kieli antaa mahdollisuuden vetää matto jalkojen alta kaikilta niiltä, jotka eivät tunne tai ymmärrä sen taustateoriaa. Jos ei keskustele jargonin käyttäjän ehdoilla, keskustelua ei ole. Jargon vapauttaa käyttäjänsä velvollisuudesta selittää asiat perusteellisesti, ja hän voi keskittyä todellisten ja kuvitteellisten vastustajiensa poispelaamiseen." Asia on vielä vakavampi. Tätäkin blogia kirjoittaessa olen huomannut että postmoderniin on tavallaan pakko ottaa kantaa ja astua sen määrittelemälle kentälle. Sillä tieteenfilosofiakysymyksissä ja pseudotieteissä kriittiset kannanotot tavallisesti käyttävät sitä jollain tavalla. Jos et tunne termejä, et osaa. Mutta asia menee vielä Hännikäisen esittämääkin askeleen pidemmälle. Sillä jos et käytätermejä, et ymmärrä asiaa mutta jos käytät termejä, tekstistä tulee sellaista että sen lukemiseen vaaditaan sivistyssanakirja eikä sitä enää ymmärrä tavallinen ihminen. Tällöin jäljelle jääkin vain kritiikin olemassaolo, jossa voittajan määrää mielikuva. Joka taas syntyy sitä kautta kumpi käyttää mehevämpää ja tarttuvampaa leimakirvestä.

Kun postmodernismi astuu kentälle, ei enää tavallaan voida puhua asioista ja argumenteista, vaan on pakko katsoa instituutiota, ideologioita, intresseistä identiteettiä ja ihmisten mielipiteistä ja vakaumuksista. Tämä tietysti rassaa suunnattomasti minunlaisiani ihmisiä. ~ Pitäkää minua vain "läsnäolon metafysiikan turmelemana zombiena jolla on surkea äitisuhde". Mutta Teille se on "herra läsnäolon metafysiikan turmelema zombie". Sillai kunnioittavasti. Ja äitisuhteeni taas ei tulkintani mukaan yleensä kuulu aiheen perusteltavuuteen pätkääkään, ja kaikki tähän viittaavat ovat dogmaattisia valtapelinharjoittajia!

---

Otsikko on just oikein. Ei tarkoita mitään, mutta tuo mielikuvia täsmennyksestä, tärvelemisestä, termintämisestä...

Nimeämisen voima.

Aikaisempaan valtionkirkko/kansankirkko -blogaukseeni tuli kommentti. Se oli lyhyt ja kuvaava "Kansankirkko. Kansanarmeija. Kansantasavalta. Kyllä kansa tietää. Ei muuta kuningasta, luojaa, kuin kansa kaikkivaltias." Tämänlaiset iskulauseet kuvaavatkin hyvin sitä, miten kansan nimissä ollaan haluttu usein kulkea. Kansan nimissä kulkevat esimerkiksi monet muusikot, jotka esittävät edustavansa kansan tai tavallisen ihmisen ääntä. Ja toisessa ääripäässä fasismin tunnusmerkkinä on ollut kulkea kansan nimissä, mutta johtajien ehdoilla.

Tämä onkin yksi tärkeä brändinrakennuskeino. Nimenvalinta on kaikkea muuta kuin merkityksetön. Jos nimeen saadaan ihanne, kuten "kansa" joka viittaa demokratiaan ja ihmisten kuuntelemiseen, ihmiset ajattelevat helposti kahta asiaa (a) tämä nimessä oleva ihanne on todellinen ihanne ja (b) tämä ihanne jopa toteutuu toiminnassa, ollen siis jotain muuta kuin utopia jota tavoitellaan ja joka ei vain toteudu.

Nimeäminen onkin osa "sanamagiaa". Kirkon kohdalla tämä näkyy siten, että valtionkirkko -sananvalinta tuottaa etäisyyttä ja byrokraattisia konnotaatioita jotka taianomaisesti yhdistyvät nimestä suoraan instituution toimintaan. Kansankirkko -sananvalinta taas tuottaa konnotaatioita ihmisten lähellä olemisesta.

Vastaava strategia on tuttu myös valtaosasta pseudotieteitä. He tuottavat omia määritelmiään. Yksi pseudotieteen erikoinen tunnusmerkki itse asiassa onkin se, että heillä on oma terminologia. Ad Technobabble "on niissä vakiona".
1: Uusiotermit vilisevät, eli ihminen täytyy sisällyttää tähän uuteen jargoniin. Tällä rakennetaan elitismiä ja sisäpiiriä. Mutta luodaan mylös syvällisyyden ja kouluttautumisen mielikuva. ; Esimerkiksi homeopaatikot selittävät että kyseessä ei ole mikään mielivaltainen oppi, koska heillä on pirusti opeteltavia asioita. ; On helppo hämmentyä terminologian edessä ja kokea että puhuja on viisas, koska ei ymmärrä mitä toinen puhuu tai sitten tietää minkälainen työ pelkkien termien opettelussa on ollut.
2: Siinä voi olla jopa normaalitieteessä käytettyjä määritelmiä, mutta nekin on määritelty uusiksi. Näin syntyy mielikuva siitä että vakiintunut tiedekin on asian puolella, mutta kenttä rakennetaan kuitenkin sellaiseksi että tieteentekijä ikään kuin "puhuu ohitse", koska käyttää tieteellistä termiä eikä pseudotieteilijöiden uusiotermiä joka on vain tieteellisen sanan homonyymi. Tästä malliesimerkkinä on varmasti kreationismi, joka käyttää "informaatio" -sanaa innolla. Mutta ei vakiintunen informaatiotieteen käyttämissä muodoissa. Sen sijaan sillä viitataan enemmän arkikielen "informaatioon" ja sen päälle on rakennettu lukuisia erilaisia uusioinformaatiotermejä, kuten "Gittin informaatio" tai "CS -informaatio".
3: Nimeämisellä voidaan myös peittää sisällön puute. Esimerkiksi jos asiaa ei ymmärretä, tuntuu tunnetasolla että ilmiö on hallussa jos sitä kutsuu "mysteeriksi". Tätä samaa ilmiötä käytetään usein pseudotieteissä siten, että saman termin alle (piilotetaan ymmärryksen puute ja sanoman sisällyksettömyys, epätäsmällisyys tai epämääräisyys) niputetaan olemassaolevia tai useita keskenään ristiriitaisia käsitteitä (peitetään ekvivokaatio ja sisäinen epäkoherenssi.)

Karkeasti sanoen terminmäärittelyssä on paljon tunne -elementtejä jotka saadaan rakennettua. Kyseessä on retorinen temppuilu jolla siirretään ihmisen huolmio analyyttisesti sisällöstä ja saadaan mielikuvat puolelle tunnetasoltta. Omalla tai omien ehtojen kautta määritellyllä terminologialla keskustelukenttä otetaan haltuun ja pakotetaan toiset pelaamaan omilla ehdoilla. Tällä saadaan ylilyöntiasema, jossa itse "ollaan vakiintunuttiedekriittisiä"(~denialisteja) ja pakotetaan toiset puolustautumaan. Näin saadaan mainio aloitus Gish gallopille, jossa pseudotieteilijä hyökkää sarjatulella, eikä argumenttien laadulla ole väliä koska "niitä muita on jäljellä". Näin omaa näkemystä ei koskaan tarvita todistaa ; Riittää että esitetään vaihtoehdot automaattisesti ainoina valintoina (väärä dikotomia) ja että vastapuolen päälle heitetään epäilyä (millä tahansa epämääräisen huonollakin argumentilla). Lisäksi "sanataikuus" on siitä kätevää että skeptikot pakotetaan käyttämään omaa uusioterminologiaa, jolloin tunnetasolla olevat sanojen konnotaatiot säästyvät käytännössä kritiikiltä.

Sanataikuus toimii. Siksi valtionkirkon kannattajatkin käyttävät sitä, vaikka heillä ei olekaan mitään eväitä osoittaa että termi "kansankirkko" olisi mitenkään tai missään kontekstissa konkretisoitunut tai muutenkaan osuva.

Mask of Grimace

Filosofian tarpeellisuus on hyvin yleinen teema. Samoin kuin filosofien viisaus-höperyysakselille asettuminen.

Kun tätä haeskeltiin lukion puolella oma, - numeroa huonontava- lausuntoni oli että filosofialla itsellään ei tehdä mitään. "Sitä ei voi syödä eikä myydä." Sen sijaan filosofiaa kirjoittamalla voi antaa itsestään fiksun kuvan ja myydä kirjoja. Ja niillä rahoilla voi syödä.
1: Nykyisin jatkaisin muistuttamalla siitä miten uskonnot näyttävät että ikuisuuskysymyksiin vastaaminen on tärkeämpää kuin ikuisuuskysymysten kysyminen. Tai ikuisuuskysymyksiin oikein vastaaminen. Kun väittää vastanneensa ikuisuuskysymykseen, ihmiset pitävät sinua tosi fiksuna.

Tämänlaisella pragmaattisella lähestymistavalla on puolensa. Joku voisi toki muistuttaa itseisarvosta ja välinearvosta. Tuossahan filosofiaa tarkastellaan välineenä johonkin muuhun. Eli filosofiaa pidettäisiin arvokkaana vain koska se johtaa johonkin toisiin, itseisarvoltaan tärkeisiin, asioihin. Siksi kannatankin sitä, että välineellisten arvojen lisäksi filosofia on turhaa - ja mitä turhempaa se on, sitä selvemmin se on perusteltava vain itsellään. Jos sitä harjoittaa, se kannattaa tehdä tienaaminen mielessä tai sitten ihan sen itsensä vuoksi.

Lausuntoni ei ole muutoinkaan aivan huono : Eräässä mielessä filosofia on vaikeuksissa. Akateemisista filosofeista tulee metodinhallitsijoita. Sellaisia, jotka osaavat näennäiskriittisesti pyöritellä hienoja sanoja. Jargonia tuottamalla voidaan tuottaa tyhjää puhetta. Itse kykenen keksimään pari ongelmallista linjausta, joissa tyypillisenä piirteenä on se, että molemmissa ääripäissä on vaikeuksia:
1: Sisällöllinen käsittely.
___1.1: Analyyttisessä käsittelyssä sanoja pilkotaan yhä pienemmäksi pilperöksi. Tästä seuraa tietysti paljon ammattisanoja, joita tarvitaan juuri oikeaan tilanteeseen. Se muistuttaa hieman tiirikkasettiä, jossa on oikeita työkaluja oikeaan tilanteeseen. Toimivat paremmin kuin klemmari. Ongelmana tässä on se, että liiallisuuteen vietynä seuraa hiustenhalontaa. Asiat erkanevat ja sirpaloituvat, ja jäljelle jää vain kasa pilperrystä josta suurin osa on tarpeettomasti monimutkaistettu. Kun tiirikoita alkaa olemaan enemmän kuin lukkoihin sopivia avaimia olisi, on syytä miettiä kannattaisiko käyttää aikaa siihen että penkoo suoraan niitä oikeanlaisia avaimia.
___1.2: Synteesissä asioita nivotaan yhteen ja nähdään suurempia kokonaisuuksia. Tätä kautta syntyy ymmärrystä asioista. Ongelmana tässä on liiallisuus. Syntyy dikotomisuutta, jossa tulkitaan liiankin suurpiirteisesti asioita. Tätä kautta syntyy stereotypioita ja muita ongelmallisia asioita. Se on hieman kuin lähtisi hiuspinnillä varustautuneena murtautumaan kassaholviin luottaen että "kun se kerran sisaren päiväkirjassakin toimii tiirikkana"...
2: Esitystapa.
___2.1: Liian monimutkainen esitystapa auttaa kätkemään tarkoituksen. Kun viuhtoo epämääräisyyksiä peräkkäin, syntyy kuva että ymmärtää jotain hienoa, koska sitä on vaikeaa käsittää. Tällä voidaan kätkeä tyhjyys. Syntyy "obskurantti terroristi", joka tuottaa tyhjää sivistyssanatulvaa. Ja joka puolustautuu ikuisesti sillä että kriitikko on väärinkäsittänyt hänet. Lopullinen väärinkäsitys on kuitenkin siinä, että kriitikko itse asiassa luulee että toisella on mitään järkevää sanottavaa ja yrittää kaivaa tätä ymmärrystä esiin ja tekee jotain arvailuja. Näissä arvailuissa on sisältöä, toisin kuin siinä alkuperäisessä lauseessa.
___2.1: Kuitenkin myös vaatimus "helposta ymmärtämisestä" on huono. Sillä tässä lukija saa ikään kuin mahdollisuuden sanoa "liian mutkikasta, joten olet väärässä". Tulkitsijan ymmärtämättömyydestä tulee ikään kuin vallitseva asiantila. Syntyy vaatimus siitä että asiat täytyisi esittää ylihelposti tajuttavana, jolloin sisältö voi kärsiä. Taustalla on myös sen henkeä, että mitkä tahansa asiat olisivat aina pakosti helppoja ja helposti käsitettäviä. Ja että minkä tahansa ajatuksen voi esittää niin että kuka tahansa sen ymmärtää. Nykyään eletäänkin eräänlaisessa "kaikkiymmärtävän ihmisen" harhassa, joka heijastuu siihen että kaiken täytyy olla helppoa. Filsofinkin tehtäväksi tulee tehdä filosofiasta viihdyttävää tekstiä, jonka käsittelyyn ei tarvittaisi lukijan panosta ja ajattelua.

Tässä mielessä filosofiassa on paljon vaikeuksia. Se on "Ei Kenenkään maa". Siinä pyörii paatuneista skientisteistä tieteentekijöiden kautta niihin joiden mielestä filosofia alkaa siinä missä tiede loppuu.
1: Minusta filosofia alkaa siitä missä usko loppuu, siksi esimerkiksi uskonto on filosofiaa! Eli filosofian ydin olisi sekä tiedossa että epäilyssä. En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään sitä, että jos filosofia olisi oikeasti viisauden rakastamista, että miksi ihmeessä sen pitäisi aina pyöriä mysteerissä, eli siinä mikä on ongelmallista. Nähdäkseni ongelmalliseen panostamisessa on järkeä siinä määrin, että sitä kautta saadaan vähemmän ongelmia. Ratkaisut helpottavat ainakin joidenkin ajatteluperinteiden tietä. Moni ei ole näin suoraviivainen.

Ja kuten linkkaamastani tekstistä ja sen kommentointiruudusta huomaa, runouden suhde filosofiaan on tietysti hyvin ongelmallinen. Runossa on kysymys ituvaiheen filosofiasta. Eräässä mielessä se vie jo esittämäni ongelmat niiden metatasolle. Runous sisältää "oman sisäisen jargoninsa", jossa appelsiini vertautuu aurinkoon, mutta ei mitenkään yleispätevästi. Koko runo koostuu tästä. Ja tulkitsija yrittää kaivaa esiin että mitä ihmettä kirjoittaja on oikein ajanut takaa. Parhaimmillaan tämä tuottaa jotain jonka ihminen helpostikin tajuaa, vaikka ei muuten. Eräässä mielessä runous onkin filosofian ongelmien kasautumisesta syntyvä tila, jossa saavutetaan jotain mikä on filosofian onnistumiselle -jos tälläisestä voidaan puhua- olennaista. Runous on filosofian paradoksi.
1: Pragmaattisesti runous ja filosofia jakavat yhden yhteisen piirteen : Sillä on hyvä iskeä naisia. Jokainen "Wedding Crushers" -elokuvan nähnyt tietää mikä vaikutus ilmapalloeläimillä ja Schopenhauerin rakkauskäsityksen kertomista naisille on. Runous vaikuttaa samalla tavalla. Jos jotakuta "Ketonen&Myllyrinne" -komediasarjan filosofien tavoin joutuu esittämään että "Koen äärettömän frustroivana sen että se oma mahdollisuus coitukseen on lähes absoluuttisesti negaatio", ei tee asiaa oikein. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut että kummallisia asioita heittelemällä saa kuvan joko viisaana tai huumorintajuisena hahmona. Monet naiset tykkäävät sellaisesta.

Itse liittäisin filosofiaan runouden sijasta huumorin. Se pistäisi filosofin narrin rooliin. Silloin filosofia muokkautuu oikeaan kontekstiinsa : "älkää uskoko filosofeja, mutta kuunnelkaa heitä."

---

Kuvassa on sembramännyn käpyjä. Osa on avaamatta, toisissa on avattu paketti ja syödyt siemenet. Kuoret ovat kyllä siististi esillä.

Sanakirjat uusiksi.

Leinivaaran "Paholaisen Asianajaja" -blogissa nousi kommenteissa esiin tietynlaista maailmankuvakeskustelua.

Siellä nousi esiin, että Tapio Puolimatka on esittänyt että agnostismi on kaikista mahdollisista näkemyksistä dogmaattisin. Tätä kautta epävarmuus ja asioiden punnitseminen ja harkitseminen tarkoittaisi samaa kuin äärimmäinen dogmaattisuus. Silloin kielletään kaikki tieto. Asiaan löytyi kommentti, joka auttoi kaivamaan jotain kontekstia lausuntoon.

"Niin, olen kyllä tottunut kutsumaan "ääri agnostismia" ihan eri nimellä (kts. alla) ja agnostisminkin luen liittyvä juuri Jumalan olemassa olemisen ongelmaan. Kun epäilyä sovelletaan tietoteoriaan itseensä, filosofiassa yleensä on puhuttu skeptisyydestä. Ääri agnostismia?" Sen alla oli linkkejä nihilismiä käsitteleviin sivuihin. Agnostismi siis tarkoittaisi tässä lausunnossa samaa kuin nihilismi.

Agnostismi tosin rinnastuisi paremmin skeptismiin, tosin agnostismi on skeptismiä suppeampi. Agnostikko ei välttämättä ole skeptinen kuin yhdessä asiassa, Jumalakysymyksessä. Ja skeptikkous yhdistetään nykymerkityksessään hieman eri aiheisiin. Skeptikko voi sujuvasti olla agnostikon lisäksi uskova tai ateisti.

Se, että kommentoija lähti tekemään poikkeavan rinnastuksen on itse asiassa käsitteiden uudelleenmäärittelyä. Tämä on yleensä huono asia, jos puhutaan vakiintuneista käsitteistä. Filosofian perinteessä ammattikielen terminologia, jargon, on sitä varten, että termiin voidaan liittää tietyt sisällöt ilman että niitä tarvitsee kerran toisensa jälkeen opetella uudestaan.
1: Jos lääkäri päättäisi puhua verihiutaleista ja virtsasta siten että vaihtaisi sanojen sisällöt keskenään, olisi kyseessä hankaloittava tekijä. Temppu ei ansaitsisi kiitosta. Sillä vaikka hän tässä uusmääritelmäkielessä puhuisi aivan oikeita asioita ja tämän uusmääritelmän tietäen saataisiin tehtyä oikeita asioita, voisi helposti syntyä väärinkäsitys jossa normaali merkitys sekoittuu uusiomääritteeseen. Tässä voisi tulla vainajia. Filosofiassa kysymys on samasta asiasta. Tosin sillä erotuksella, että filosofien työväline on kieli, jolloin sekaantumiset ovat hankalampia. Kuolleet eivät ole merkitsemässä ymmärryskuilujen ja väärintulkintojen ongelmia.

Kreationistien kielenkäytössä "nihilismi" näyttää olevan roskapönttötermi, johon niputetaan kaikki erilaiset näkemykset, joita heidän kanssaan erimieliset esittävät. Naturalismi yhdistetään tavallisesti nihilismiin. Ateismi yhdistetään tavallisesti nihilismiin. Ja nyt myös agnostismi yhdistetään nihilismiin. Tällä tavalla saadaan estettyä uusterminologialla käytävä hienovarainen keskustelu. Nihilismi on tässä uusiokäytössään niputekäsite, jossa kaikki erimieliset saadaan liitettyä yhden termin alle. Kuitenkin jos asiaa käytetään oikeilla, vakiintuneilla, termeillä, voidaan huomata että.
1: Etiikan kannalta naturalistinen etiikka on sitä, että ajatellaan ihmisillä olevan lajinmukainen etiikka. Nihilistin mukaan moraalia ei ole, joten naturalistiseen etiikkaan uskova ei voi olla nihilisti.
1: Sen sijaan ateisti tai agnostikko voivat olla nihilistejä. Tosin he voivat yhtä hyvin olla etiikaltaan naturalisteja. Tai relativisteja, joiden mukaan moraali on jokaisen kulttuurin sisäinen asia.
3: Nihilisti ei sen sijaan ole relativisti tai etiikaltaan naturalisti.

Rinnastamalla erilaiset käsitteet vaikeutetaan keskustelua vakavasti. Syynä on se, että määritelmien erot mahdollistavat erilaisten kombinaatioiden käsittelyn. Yksi leimaava käsite luo vahvan dikotomian ja sellainen ajaakin vain ideologiaa pumppaavien kusipäiden käyttöön. Sellaisten, joiden näkemys on niin läpeensä tyhmä ja sen seuraajat niin kyvyttömiä, että tarkalla ja vakavalla argumentaatiolla aiheeseen ei saada syntymään mitään. Ylenmääräinen niputus auttaa vihollisuuskuvan luomista ja sitä että asioita ei katsota tarkasti.

Toisaalta uusiotermit joissa on tuttu ja vakiintunut sana vaikeuttavat ymmärtämistä. Esimerkiksi Puolimatka korostaa kommunikaation ja ymmärtämisen merkitystä. Siksi tälläisten vakiintuneiden termien huolimaton ja kokonaisvaltainen käyttö kertoo siitä että hän mokaa omilla mittareillaankin "melkoisen mielenkiintoisella tasolla".

Lisäksi termien uusiokäyttö johtaa "piilotettuun ekvivokaatioon". Kirjoittaja voi lainata aineistoa. Näin saadaan viitteitä jossa puhutaan sanasta. Sana on näissä tapauksissa yleensä ottaen vakiomerkityksessään. Kun tämä yhdistetään omaan uudelleenmääriteltyyn, hyvin erilaiseen asiaan, jolle on vain annettu tämä sama kirjainjono merkiksi, voidaan väittää lähteen puhuvan tästä uusiomääritelmästä. Tätä kautta saadaan viitteitä ja auktoriteettiasemaa jossa alkuperäinen lähde on todennäköisesti ajanut jotain aivan muuta takaa. Toisin sanoen viite vääristetään - vaikka käytettäisiin pitkiä ja suoria lainauksia.

Tämänlainen filosofian uudelleenkirjoitus on eräs kreationistien keskeisimmistä ongelmista. He korostavat näkökulmien eroavaisuutta ja sitä että erilaiset maailmankuvat voivat ajaa keksimään erilaisia asioita. Ja että keskustelu on hedelmällistä. Kuitenkin hänen osionsa ei suinkaan jää siihen että eri asiat olisivat eri näkökulmista yhdestä oikeampia ja toisesta väärempiä. Hän on enemmän kuin erimielinen ja moniarvoisuuden puolesta puhuva pluralisti tai relativisti. Hehän selvästi yrittävät vähentää maailmankuvia yrittäessään osoittaa darwinismin vääräksi, paheelliseksi ja muutenkin surkeaksi.

Puolimatkakin esittää monin paikoin että keskustellen voidaan selvittää onko joku näkökulma oikeampi kuin toinen. Mutta hän on enemmän kuin tämäkin. Hän ottaa oikeudekseen termien uudelleen määrittämisen tavalla, jossa muutkin sanojenkäyttäjät alistetaan tämän uudelleenmäärittelyn alle. Keskustelua on vain tässä uussanakontekstissa. Ja tutkijoitakin lainataan tässä uussanakontekstissa. Näin saadaan mielenkiintoisia asioita. Kuten toinen lainaus näyttää "Se, että joku kuitenkin vastentahtoisesti kuolee ennemmin kuin luopuu vakaumuksesta X, puhuu sen puolesta, että ainakin vakaumus X on voitu tehdä harkiten ja perustellusti. Ainakin enemmän harkiten kuin se, että vakaumuksen voi vaihtaa kuin kaupan hyllyltä. Se ei todista absoluuttisesti vakaumusta todeksi (enhän usko Allahiinkaan), mutta toimii osana ns. kumulatiivista argumenttia."

Näin, kuin taikaisuksta, dogmaattinen toiminta tarkoittaakin rationaalisuutta. Ja kun se yhdistetään agnostismin käsitykseen, mielipiteiden harkinta on äärimmäistä dogmaattisuutta. Perusmääritelmät kääntyvät tämänkaltaisilla kikkailuilla ympäri. Tämän jälkeen ei suoraan sanoen ihmetytä jos saadaan rationalisoitua varsin erikoislaatuisia väitteitä.

Tälläisessä keskustelussa ei tietysti ole enää mitään kommunikaatiota. Kukaan ei edes ymmärrä mitä hänen käyttämänsä sanat tarkoittavat. Joten hän voikin aina tehdä sen, minkä aina tekee. Eli syyttää kriitikoita siitä että he eivät ole ymmärtäneet mitä hän on sanonut. Tai että hän on tarkoittanut jotain aivan muuta. (Täsmentämättä mitä hän sitten oikein tarkoittaa.) Keskustelu tiivistyy ääntelyksi. Uussanakontekstin tajuamisen jälkeen kupla tosin puhkeaa kuin ilmapallo. Tai IT -kupla pörssissä.

Sillä oikeasti, jos tarkoittaa yksinkertaista sanaa nihilisti, joka on käytetty, levinnyt ja tunnettu sana, voi sanoa nihilisti ilman että käyttää sellaisia omia purkkaviritelmiä kuin "ääri agnostismi", joka johtaa helposti harhaan. Kuulija luulee että puhutaan agnostikoista eikä nihilisteistä. Luultavasti tätä hämmennystä lausuja on tietysti aikonut käyttääkin. Tai sitten hän vaihtoehtoisesti epäonnistuu totaalisesti kommunikaatiossa. Siinä kommunikaatiossa, johon hänen tutkintonsa pitäisi valjastaa. Opettamiseen keskittyneen luulisi osaavan olla selkeä ja informatiivinen. Ainakin jos kuluttaa aikaansa olemalla kirjoittaja ja yleinen populaareille kaduntallaajille esiintyjä.

Jäljelle jää tietysti se vaihtoehto että "ääri agnostismi" -lausunto on väärä. Silloin jäljelle jääkin vain se, että Puolimatka heittää harvinaisen huonon ja pätemättömän leimakirveen. Hän syyttää agnostikkoja jostain mitä he eivät ole. Silloin palataan alkuun ja siihen että agnostismi paljastuu harkinnaksi, dogmaattisuuden vastakohdaksi. Silloin Puolimatka on vain väärässä. Millä tahansa mitareilla väärässä. Vajaamielisten lastentarhatasolla väärässä.

---

Kirjoittajan ainut lohtu on, että hän saa Intelligent Designistä määriteltyä nihilismiä käyttäen Tapio Puolimatkan omia sanoja.
"Tiedekeskustelun avoimuuskoe", sivu 477 esittää tapahtumaketjun jonka päässä on äärimmäinen nihilismi "Koska pelkistävän fysikalismin mukaan meillä ei ole aitoa tietoa arvoista, kuoleman jälkeisestä elämästä ja Jumalasta, meillä ei ole edellytyksiä elää viisasta ja hyveellistä elämää." Intelligent Design ei suostu ottamaan kantaa Jumalan persoonaan, tavoitteisiin, toimintatapoihin ja tuonpuoleisuusaiheisiin. Koska jos totuus voidaan tietää, rohkea ja rehellinen ja tiedosta välittävä sanoisi sen ääneen. Intelligent Designistit esittävät itsensä rohkeina, rehellisinä ja totuutta rakastavina. Siksi se ei voisi olla mikään halpamainen PR -kikkailu jossa kielletään yhteydet kreationismiin joka ottaa kantaa Jumalan persoonaan, tavoitteisiin ja toimintatapoihin, sillä Intelligent Designin kannattajat itse sanovat että heidän näkemyksensä ei ole kreationismia. Lopputuloksena on se, että Intelligent Desing on nihilismiä. Tai sitten Intelligent Designistit ovat valehtelevia kreationisteja, ja tämä vaihtoehto ja sen ääneenlausunta saa kovaa huutoa sen herjaavuudesta ja valheellisuudesta joten osaamme tietysti laskea yhteen.

Kuinka pseudotieteilijöiden kanssa (muka) pitäisi keskustella?

Helsingin yliopistossa, tietojenkäsittelyn laitoksella, opiskelee eräs henkilö, joka pitää itseään nerona. Hän lieneekin hyvin viisas, koska on opiskellut maisteriksi sen verran monta vuotta, että jotkut tietyt henkilöt ovat ehtineet hankkimaan kaksi maisterintutkintoa vaikka ovat ehtineet opiskella vähemmän aikaa kuin hän. Hänellä onkin harvinaisen pitkä kokemus yliopisto -opiskelussaan. Hän ei esimerkiksi seuraa koodauskäytänteitä, koska ne ovat rajoittavia ja sopivat vain roboteille, joiden älyllinen kapasiteetti ei riitä omalaatuisuuteen. Valitettavasti henkilön nerokkuudesta huolimatta hänen koodeissaan on yksi vika : Ne eivät toimi. Ja jos joku näyttää mikä niissä on vialla, hän syyttää henkilöä robotiksi, koska hän viittaa koodaustapoihin ja käytänteisiin jotka ovat "oppikirjamaisia". Kyseinen henkilö on siis selvästi ns. crank.

On helppoa kokea ylemmyyydentunnetta hänen vierellään. Kuitenkin tosiasiassa ammattilaiset loogikotkin kohtaavat aina silloin tällöin jotain, jota he kutsuvat leikkimieliseksi "rational pathology":ksi. Silloin kysymys on hairahtumisesta, joka voi olla rakenteeltaan hyvinkin lapselliseen virheeseen rakentuva. Sitä on kuitenkin vaikeaa keksiä itse. Tosiasiassa jokaisella meistä voi olla jokin aivan vastaava viistouma, kuin esimerkkini yliopisto -opiskelijasta. (Joka ei valitettavasti ole keksitty esimerkki. Hänellä on "varsin vakaa pellen maine".)

Yllä olevassa esimerkissä on kuitenkin selvää, miten vaikeaa tälläisen crankin kanssa on keskustella. Sama ongelma liittyy vahvasti myös pseudotieteilijöihin. Esimerkiksi New Agelaiset viime viikolla vihjasivat että skeptikot ovat onnettomia, ja koska he eivät voi luottaa itseensä, he ovat epäluuloisia kaikelle. Tämä nihiloimisstrategia tietysti siirtää asian siihen miten skeptinen epäluulo on merkki sairaudesta, joka voitaisiin tietysti parantaa vaihtoehtohoidoilla.

Osa onkin sitä mieltä, että pseudotieteilijöiden kanssa väittely ei ole ollenkaan järkevää. Se on kuin "Pulun kanssa shakinpelaamista; pulu kaataa nappulat, paskoo laudalle, ja lentää parveensa kertomaan voitostaan." Onkin itse asiassa aika totta, että pseudotieteilijöiden kanssa keskustelussa ei ole kysymys mistään "reilusta pelistä". Siinä missä "kunnon filosofiaa" tehdään argumenteilla ja pelisäännöt ovat selvät, on pseudotieteilijä usein rakentanut keskustelukentän omilla ehdoillaan. Ja tehnyt sen sellaiseksi, että "kruuna minä voitan - klaava sinä häviät." Kuten New Age -esimerkissäni käy selville, skeptikon hiljaisuus johtuu siitä että hänellä ei ole vasta -argumenttia, joka tarkoittaa voittoa. Ja skeptikon vastaus kertoo siitä että hänen henkinen tilansa on huono. Skeptikolla on joka tapauksessa ns. "inhottavat paikat". Ja tätä tilaa korostetaan viittaamalla siihen miten skeptikko on epäkunnioittava, kun ottaa tämänlaiset aiheet esille.

On oikeasti järkevää kysyä, mitä järkeä koko tässä vastakeskustelussa itse asiassa on. Tästä seurauksena on tietysti se, että "hupsut ihmiset" ignoroidaan. Tämä strategia on minusta hieman vastemielinen, koska siinä torjutaan mielipide ja ihminen "suoralta kädeltä". Asia päätetää "a priori" liian typeräksi ja sen kannattaja hölmöksi. Eettisen tason lisäksi se kertoo asenteellisuudesta.

On hyvin todennäköistä että pseudotieteiden kanssa painiskelu ei ole "kunnollista tiedettä" tai kiinnostavaa älyllisyyttä tai syvällistä filosofiaa. Jos akateeminen älykäs ja fiksu asioiden selvittäminen on sitä, että tutkitaan ja lähestytään tietoa, se johtaa helposti siihen että käsitellään näkemyseroja jotka ovat molemmat "relevantteja", niistä on vielä nykyisin järkevää pitää kiinni. Tutkimus siirtää tätä teemaa niin että esimerkiksi vuoden kuluttua toista on jo "typerää kannattaa". Pseudotieteen kohdalla ongelma ei koskaan ole tämänlainen. Niiden kohdalla kyseessä on "typerämmät kysymykset". Kuitenkin niihin on mahdollista tarjota ratkaisu ja apuvälineitä. Akateeminen maailma, ja filosofiakin, ovat yleensä keskittyneet siihen että asioita selvitetään ja tietoa pidetään tärkeänä. Tätä kautta pseudotieteiden teemat ovat sellaisia että niiden pitäisi kiinnostaa ja mielipide -erojen setvimistä pitäisi pitää tärkeänä. Eritoten siksi, että toinen puoli ei ole kovinkaan perusteltu. Jos kahden "vielä fiksun" näkemyksen kannattajat voivat olla aivan ristiriitaisilla kannoilla järkevästi, ei pseudotieteessä tälläiseen kohteliaisuuteen ole mitään tarvetta. ~ Jos arvostaa tietoa, ei rakasta väärää tietoa.

Asenteellisuuden lisäksi mukana on myös huono strategiasilmä. Sillä tosiasiassa crank ei vaikenemisesta suinkaan kyllästy ja lopeta. Sillä häntä kiinnostaa yleensä ns. käännytystyö. Hän jatkaa toimiaan. Ignorointi tarkoittaa sitä, että hän ei enää debatoi vaan pelkästään julistaa. Ei ole mitään sellaista tilannetta jossa pseudotieteilijä lopettaisi. Se ei tapahdu debattihäviön tai vaikenemisen kautta. Jos crank ei vaihda mielipidettään "edes sillä että hänen tietokonealgoritminsa eivät toimi", niin on epäuskottavaa että käytännössä mikään muuttaa hänen mieltään. Ja into omasta varmuudesta ajaa hänen toimiaan joka tapauksessa.

Väittelyssä on tietysti myös muu puoli. Sillä on yleensä yleisö. Tässä kohden tilanne on mielenkiintoinen. Sillä esimerkiksi kaduntallaajien parissa oleva suosio voi johtaa siihen että jokin näkemys yleistyy hyvin vahvasti. Rokotevastustuskampanja levisi. Olisi naurettavaa väittää että rokotevastustuskampanja levisi niin hyvin koska skeptikot vastustivat sitä. Päin vastoin, skeptikoiden vastustus asiassa nousi vasta kun se sai kovasti suosiota. Jutut levisivät "ruohonjuuritason rummutuksena". Syy leviämiseen oli laaja mainostus. Julistustyö teki taatusti tulosta. Sen sijaan skeptikoiden vastustus on voinut vaikuttaa joko-tai/sekä-että "kertoen rokotevastaisen mielipiteen olemassaolosta" & "kertoen rokotevastaisuuden typeryyksistä". Näillä molemmilla on vastakkaiset vaikutukset. Se on voinut vaikuttaa hyvin eri tavalla eri ihmisiin. Crankin julistus että debatti herättävät molemmat huomiota.

Tätä kautta skeptikko joutuu itse asiassa olemaan optimistinen yleisöönsä. Hän ei ajattele yksittäisiä ihmisiä, vaan sitä, onko yleisöltä mahdollista saada ymmärrystä ylipäätään. Jos yleisö on enimmäkseen rationaalista, heihin voidaan vaikuttaa. Tällöin keskustelussa ei ole tarkoituksena käännyttää crankia, vaan nostaa oma näkemys ja vasta -argumentit tietoon. Ja luotetaan että kun ne ovat vierekkäin pseudotieteilijöiden omien yritelmien kanssa, niissä on sen tasoinen laatuero, että normaalijärjellä oleva ihminen kykenee erottamaan ne toisistaan.

Tähän liittyen on mielenkiintoista, että olen käyttänyt blogissani joskus esilukijoita. Eli olen luetuttanut joitain vähän mutkikkaampia juttuja ja yrittänyt selvittää ovatko lukijat ymmärtäneet ne. Olen käyttänyt tässä esimerkiksi lukiolaista, toisinaan peruskoulun käynyttä koulupudokasta. Heillä ei ole ollut mahdotonta seurata logiikaa ja he ovat ymmärtäneet sisällön ytimen. Se vaatii työtä ja vaivaa, mutta ei ole mahdotonta. Silti useimmiten kuulen "lennokas", "vaikeatajuinen" jne. sanoja kun keskustelen vaikkapa vaihtoehtohoitajien tai kreationistien kanssa. Kysymys ei ole siitä että "ne jotka eivät tajua" olisivat tyhmiä. Heillä on vain tässä kohden "rationaalinen patologia". Vanhan sanonnan mukaan "Ihmisen on vaikeaa ymmärtää virheitään jos hänen palkkansa riippuu siitä." Vielä vaikeampaa se on, jos hänen maailmankuvansa riippuu siitä.

Tässä kohden mukana on tietysti myös tyylikysymykset. SIllä esimerkiksi kun ammattimainen filosofi kirjoittaa akateemisen artikkelin joissa käsitellään pseudotieteiden yleisiä väärinkäsityksiä, he käyttävät hienostunutta välineistöä. Heille ne ovat helppoja ja niitä voidaan käyttää vaivatta virheettömästi. Akateemiset lukijat ymmärtävät ne. Mutta se on kuitenkin helposti liian mutkikasta. Keskivertoihmisen keskittymiskyky herpautuu varsin pian. Jos esimerkiksi lukee ammattifilosofien julkaisuissa olevia kreationistien käsittelyjä, on minullakin reaktio usein jo esipuheen kohdalla jotakuinkin seuraava : "Rationaalisen ajattelun perinne Sokrateesta lähtien lässynlässyn demarkaatiokriteri läpäti lää postmoderni käänne läpäti läpäti läpäti lää maailmankuvien taistelu mediakulttuurissa lää lää hallinnanharha kroohpiih."

En liene tilanteessa yksin. Biologit keräävät vuoren faktoja ja höystävät sitä teknisellä jargonilla jotka nojaavat syvällisiin induktioihin jotka ovat alan tuntijoille vuosien opiskelujen kautta tuttuja, mutta joiden syy ei ole samasta syystä ole tuttua maallikoille. Filosofien rakentamat argumentit ovat samoin yksiselitteisyyden ja "kaikkien pakoreittien tukkimisen jälkeen" valtaisan mutkikkaita. Ne toki näyttävät vakavat inkonsistenttiudet, ja näyttävät että ei ole keinoa kiertää niitä. Mutta valitettavasti samalla kontakti arki -ihmisiin ei samalla toteudu.

Tämä ei tietysti ole argumentti biologiaa tai filosofiaa vastaan sinällään. Ne ovat hyvää ja laadukasta toimintaa. Mutta se on kovasti vaikeuksissa, koska pseudotieteet yrittävät popularisoida itsensä tehokkaasti. Esimerkiksi kun tuoreesti kävi niin että homeopaateille tuli isosti ja maailmanlaajuisesti vaikeuksia akateemisen maailman ja siellä debatoimisen kanssa, he panostivat PR:ään. Keskiverto vaihtoehtohoitoja ostavaa ei itse asiassa kiinnosta perehtyä tieteeseen tai opiskella argumentteja joita homeopatian vastustajat ovat esittäneet. He eivät osaa eivätkä he haluakaan osata. Siksi homeopatian kritisointi näyttää heidän silmissään lähinnä vainoamiselta. Jargon jopa etäännyttää. Kriitikko näyttää "norsunluutornissa olevalta munapäältä", joka ei "osaa suhtautua elävään elämään ja on todellisuuspakoinen".

Esimerkiksi kreationismin kohdalla "esitaistelijoihin" huomion kiinnittäminen on hyvin yleistä. Esimerkiksi eräs uskovainen esitti minulle suoraan että "asiaa kannattaa Matti Leisola, joka on rehellinen mies jonka itse tunnen." Hän ei siis suoranaisesti argumentoinut vaan esitti auktoriteetin, ja erimielisyyteni näyttäytyi vain "Ilkeänä Leisolan pilkkana", josta teki typerää jo se että "Matti Leisola on PROFESSORI." Näin uskova itse on suojassa. Keskustelukenttä rajautuu yksittäisiin crankeihin. Ja heitä tämä tilanne ei haittaa. Koska crank ei anna periksi ja tietää että hänen tukiryhmänsäkin on kuuliainen ja luotettavasti seuraava. Kukaan heistä ei tule vaihtamaan mielipidettä, joten tälläinen keulakuva ohjaa skeptikon voimavarat ikään kuin irrelevanttiin suuntaan.

Argumenttien sisältö ja yleinen käsitys argumenttien laadusta on hyvin erilainen asia. Perinteisesti filosofia on jo Sokrateesta lähtien pyrkinyt eroon sofismista, jossa retoriikka ja esitystapa painaa ja keskittyneet sisältöön. Pseudotieteet ovat vain ymmärtäneet vastakkaisen lähestymistavan edut.

Siksi skeptikoilla pitäisi olla myös huumorintajua. Monimutkaiset asiat pitäisi kyetä esittämään yksinkertaisesti mutta typistämättä. Tieteen popularisointi on hyvin hyvin vaikeaa. Sillä siinä pitää osata sekä sisältö että esitystapa. Tieteilijät ja ammattifilosofit ovat yleensä keskittyneet sisältöön ja esitystavassa tärkeää ovat ammattilaisjargon ja viittaukset, jotka ovat sisällöm tarkkuutta ja varmuutta lisäävä elementti. Pseudotieteilijöiden taitoa taas on retoriikka. Heidänkin toki tarvitsee luoda jargonia, koska se luo muutaman -mutta ei kovin montaa- uutta keinotekoista hienoa termiä -jossa auttaa esimerkiksi latinan ja kreikan perustaidot. Tällä päästään pitkälle, koska ne eivät aja sisällön asiaa vaan ovat retorinen keino. Skeptikon pitäisi olla hyvä "molemmilla rintamilla".

Siksi kun esimerkiksi minä "pelaan shakkia pulun kanssa", tungen ensin tapin sen perseeseen ja katkaisen siltä siivet kirveellä. Tämä ei ole oikea tapa, mutta tuo minulle henkilökohtaisesti syvää henkistä tyytyväisyyttä katsella sen jälkeen kuinka pulu teutaroi laudalla tehden sääntöjenvastaisia liikkeitä ja kaataen nappuloita. Syynä on tietysti se, että mikään "yleinen mielipidekään" ei jaksa minua liiemmin kiinnostaa. Tyhmä ihminen on tyhmä vaikka saisi kuinka paljon kaltaistaan seuraa.

Lainaaja -Darwin.

Charles Darwin on liitetty nimenä leimallisesti evoluutioteoriaan. Siksi ei olekaan yllättävää, että kreationistien yhtenä hyvin käytettynä strategiana onkin kiertää evoluutioaihe itsessään ja viitata siihen että Darwin oli epämiellyttävä tyyppi. Tämänlaisen ad hominem -argumentaation ajatellaan vahvistavan kanssauskovien vakaumusta evoluution saatanallisuudesta. Ja pitävän epävarmat kaukana sellaisesta pahuudesta.

Yksi suosittu tapa on ottaa esiin se, että Darwin ei olisikaan ollut luova ajattelija. Tässä katsantokannassa evoluutio oli vain plagioitu näkemys. Yksi tapa on muistuttaa että luonnonvalinnasta kirjoitti myös Alfred Russel Wallace, ja itse asiassa että ilman Wallacea Darwin olisi tuskin julkaissut teoksiaan. Darwin olisi jättänyt puuhansa pöytälaatikkoon eikä uskaltanut julkaista sitä, ja se että hän kuuli siitä että Wallace aikoi julkaista samanlaisen teorian, innosti häntä ottamaan oman hommansa esiin. Darwinin työ oli toki muhinut ja ollut työn alla todella kauan ennen tätä paljastamisen hetkeä, joten Darwin oli tekemässä kyseisiä mietelmiä ennen Wallacea.

Myös kunniavelka Erasmus Darwinille muistetaan : Olihan Charles Darwinin isoisällä evoluutioteorian kaltaisia ajatuksia. Tietyllä tavalla Darwinilla olikin kunniavelkaa isoisälleen.

Asiaa voi vetää vielä pidemmälle. Luonnonvalinta ei itse asiassa ollut terminä mikään Charles Darwinin kehitelmä. Se oli itse asiassa jo vakiintunut käsite hänen aikanaan. Se oli yleinen lajinjalostusta koskevissa teoksissa. Darwin muistuttikin asiasta jopa kirjeessään. Vuonna 21. 4. 1859 hän kirjoitti Lyellille kirjeen, jossa hän viittasi erääseen luonnonvalinta -termin nimeä moittineeseen kriitikkoon, Murrayyn. Darwin kirjoitti kirjeessä siitä, miten asia oli kaikissa lajinjalostusta koskevissa teoksissa, ja Darwin ihmetteli kirjeessä sitä miten Murray ei ollut törmännyt siihen aikaisemmin. Asia löytyy jopa kirjoista ja kansista ; Darwin myös mainitsei "Lajien synnyn" esipuheessa 6. painoksessa esipuheessa Patric Matthewin tässä yhteydessä. Selvästi hän tässä kohden tunnusti ideansa alkuperän, viitteisti sen.

Sen sijaan luonnonvalinnan ajatus muovaavana voimana, joka mahdollisti sen että monet eri lajit olivat keskenään sukua, olikin Darwinin ajatus. Samoin ajatus adaptaatiosta, eli siitä että luonnonvalinta on syy eliöiden toimintoihin, oli Darwinille kuuluva. Siihen asti ilmiö nähtiin enemmän kuriositeettina, joka muokkasi olemassaolevaa hieman. Tältä osin Darwinin näkemys sai uutta, laajempaa, sisältöä.

Plagiointipuheissa onkin itse asiassa sinänsä jännittävä sävy. Se, että on viittauksia moniin erilaisiin tieteisiin - jopa talousteoriaan - viittaa siihen että Darwin oli hyvinkin lukenut ja sivistynyt mies. Nykyäänkin on aivan tavallista että vakiintuneita termejä käytetään viittaamatta niiden keksijöihin joka kerta erikseen. Samalla plagiointilogiikalla myös Einstein oli kova plagioija, koska hän käytti hyvin laajasti alansa tiedettä. Yleensä tälläinen moniin juuri sen ajan tieteisiin viittaamista pidetään hyvän tiedemiehen merkkinä.

Hypoteesinmuodostuksen syntytapaa ei ole sen sijaan tieteessä yleensä vaadittu niin kovasti esille ylipäätään. Se, jos joku tiedemies on saanut idean "kun mummonkaima sanoi jotain ruokapöydässä" ei tätä tarinaa ole pidetty tieteellisesti relevanttina. Viitteet ovat argumentaation kannalta oleellisia lähteitä. Plagiointia olisi se, että kopioi toisen työn. "Lajien syntyä" ei ollut kirjoittanut kukaan muu kuin Darwinin C:tä. Tässä kohden kreationisteilla onkin Darwin -tarinoissa kenties suurin käsitteellinen sekaannus, joka kertonee jotain hyvin olennaista heidän tieteentekoprosessin ja perustelukäytäntöjen ymmärtämättömyydestään.

Samoin vakiintunutta terminologiaa, jargonia, käytetään ilman viittauksia. Oletuksena on se, että asia on ikään kuin "perustietoa, jonka jokainen alan tiedemies tuntee tai pitäisi tuntea". Lukiokirjatasoinen tieto ei siksi usein edes vaadi lähdettä, niitä varataan mielenkiintoisemmille viitteille. Viiteluettelon pidentäminen roskalähteillä tekee toki pitkän lähdeluettelon, mutta se samalla turhentaa koko lähdeluettelon tarkoituksen.

Siinä missä Newtonin lause "jos olen nähnyt kauemmaksi kuin muut, se johtuu siitä että olen seisonut jättiläisten harteilla" on vaatimattomuutta ja positiivista, on vastaavanlainen olemassaolevaan tietoon ja näkemyksiin turvautuminen evoluution kohdalla pahuutta. Rinnastus on sinänsä osuva, että sekä Newton että Darwin olivat eräänlaisia superstaroja. Eräässä mielessä Darwinmania onkin itse asiassa median rakentamaa hypetystä. Kyseinen tieteenala ei seiso ja kaadu tämän yhden miehen työstä.

Neuvo meitä, oi Suuri Opettaja.

Vanhan vitsin mukaan filosofin taskuun saama maisterin tutkinto on lupa jota ennen on leikittävä itsekriittistä, ja sen jälkeen voi aina olla oikeassa ilman itse -epäilyn ripettäkään. Tätä vitsiä mukailevat Mika Sipuran ajatukset. Hän esittää pettymystä filosofiaa kohtaan : "Filosofian oppikirjojen alkusivuilla filosofian kerrotaan kyseenalaistavan itsestäänselvyyksiä. Ammattifilosofiksi ryhtymisen edellytyksenä pidetään yhden kielen hallintaa. Myöhemmillä sivuilla filosofian harjoittaminen paljastuu ammoin kuolleiden mielipuolien horinoiden ulkoluvuksi, ja kieli kapulakieleksi. Keskustelut filosofien kanssa paljastavat alan keppihevoseksi, jonka avulla naamioidaan (poliittiset) mielipiteet mukaperustelluiksi totuuksiksi."

Mainittu asia on sinänsä totta. Filosofia kouluaineenahan esittää samanaikaiseti kannustavansa omaan ajatteluun. Mutta samalla perinteet pidetään mukana ja filosofian kokeessa tentataan osaako jonkun tietyn äijän yhdistää tiettyyn ajatukseen ja leikkiä niillä. Ja terminologiaa satelee.

Myös "Unkurissa" asiaa päivitellään. Etenkin asiaan liittyvää jargonin täyttämää tavaraa, jossa lähteistetään lähteistämisen vuoksi. "monesti ihmiset kuvittelevat filosofin olevan syvällinen, jos he eivät ymmärrä lukemaansa. vaikeaselkoisuutta pidetään älykkyyden merkkinä. mutta ei ole mitään syytä, miksi filosofisten teosten pitäisi olla vaikeita ja pitkästyttäviä. viisaus ei edellytä erityistä terminologiaa tai kieltä. jokainen vaikeatajuinen filosofi tarjoaa meille valinnan: joko hän ei osaa selittää asiaansa selvästi, tai lukija itse on tyhmä. kannustaisin syyttämään filosofia. läpitunkematon filosofinen jargon peittää usein tieteensä tyhjyyden."

Unkurin lausunto tarjosi minulle hieman ponnahduspintaa asiasta eteenpäin. Sillä asiassa on vielä kolmaskin vaihtoehto. Tämän ajatuksen aihepiiri on tullut konkreettisesti mietintöön nyt, kun puolisoni on aloittanut opettajanvirkansa.

Tosiasia on, että alan osaaminen ja opettaminen ovat kaksi eri asiaa. Tämä on tietysti itsellänikin tuttua : Olenhan istunut monillakin luennoilla (tekemässä muistiinpanoja, koska puolisollani on kasa outoja allergioita.) Siellä olen huomannut että professorit osaavat alaansa, mutta eivät osaa tuoda sitä juurikaan esille. ; Tätä kautta luennoijan selitys näyttäytyy helposti jargonkasana. Hän itse ymmärtää asian, mutta kukaan ei kykene jakamaan tätä ymmärrystä. Tällöin muistiinpanoihin ilmestyy vain sanelusta kirjoittamista.

Yksi erottava tekijä on tietysti jargon ; Professorit osaavat sen ja hyvät ja olennaiset erottelut ovat oikeasti käteviä. Siksi käsitteitä syntyy helposti hyvinkin paljon. (Katsokaa vaikkapa tämän blogin sanahakemistoa ja itkekää epäonnesta...)

Filosofian kohdalla tilanne on ongelmallinen. On nimittäin vaikeaa sanoa onko hyvän filosofin peräti pakko olla samanaikaisesti hyvä opettaja ; Koko perustelun idea perustuu ajatusten painoarvon arviointiin. Tämä vaatii aina kommunikaatiota. Ja jos auktoriteetin kopiointia ei pidetä vakuuttumisena, arviointi voidaan tehdä jos ja vain jos asia (1) menee ymmärrettävästi läpi, eli argumentin rakenne välittyy ja (2) kohde osaa tulkita sitä, eli ymmärtää mikä siitä tekee sen argumentin.

Esimerkiksi Sokrates kävi hyvinkin arkikielisiä keskusteluja. Hän ei jauhanut diskursseista ja tietorelativismista eikä floodannut (Unkurilta lainaten) "pitkäpiimäistä kopipeistattua sanahelinää. niissä lainataan foucaultia 128 kertaa, descartesia 149 kertaa ja nancya 184 kertaa" Moni asia on tietysti muuttunut sen jälkeen.

Nyttemmin sivistyneistö ei astele paljain jaloin rahvaan parissa, vaan erottautuu sofistikoituneesti rahvaasta jonka yläpuolelle hän kohoaa patsaankaltaisena lyijynraskaana kullanhohtoisena enkeliolentona. Siitä tuleekin paljon parempi olo. Sitä tuntee pursuavansa viisautta.

Sääli vain että kukaan ei ymmärrä kun tätä viisautta jaetaan ympäristöön. On vaikeaa tietää mitä tehdä opettajalla joka ei osaa opettaa.

Kenen sanat.

Vanhassa sanonnassa valitetaan aidoista ja aidanseipäistä. Tämä viittaa ohipuhumistilanteeseen. Yksi syy on taustalogiikassa. On erilaisia perusoletuksia joita ei jaeta. Tämä voi aikaansaada perspektiivien pluralismia, jossa molemmat ovat konsistentteja ja järkeviä, ja keskustelu ei johda mihinkään koska keskustelun alla ei ole logiikka vaan mitä oletuksia on otettu.

Kuitenkin yllättävän usein syynä on määrittelyn sisältö. Asiaa on paras lähestyä äidinkielen kautta: Homonyymi (ὁμωνυμία) on samannimisyyttä. Sama merkkijono viittaakin erilaisiin kohteisiin. Tämä on vitsien vakiomateriaalia. Kun "lakkaa satamasta haetaan lakkaa satamasta" leikkii ilmiöllä. "Lakkaa" tarkoittaa pintaeristettä ja verbinä loppumista ja "satamasta" on sekä sääilmiö että paikka jossa on laivoja.
1: Nimi on osittain vitsinkin kautta osuva; homo voi tarkoittaa kahta asiaa : "Homo heittää voltin" voi viitata homoseksuaaliin tai sitten yleensä ihmiseen latinankielisen nimen kautta. (Yleensä toki ensimmäistä.)

Elämässä tätä tapahtuu yllättävän paljon:
1: Esimerkiksi "Pyhä" voi tarkoittaa montaa asiaa : Yhdelle se vaatii uskoa tuonpuoleiseen, personifioituun Jumalaan ja muuta vastaavaa. Eli mikään maallinen ei voi olla pyhää. Toisille pyhä taas tarkoittaa sitä että asiaa yksinkertaisesti pidetään tärkeänä. Tällöin ateistismaterialistisinkin arvo on Pyhä.
2: Kristinuskossa osa tarkoittaa "oikein toimivia", jolloin korostetaan jonkinlaista puhdasoppisuutta. Nimellisesti kristitty voi olla kerettiläinen koska ei noudata tiettyä kirjoitettua normistoa. Toisaalta kristillisyyttä voidaan tutkia myös siten, että kaikki jotka kutsuvat itseään kristityiksi ovat kristittyjä ja tätä kautta voidaan tutkia mitä ilmiö pitää sisällään. Oikeaoppisuuden sijasta voidaan siis korostaa kristillisyyttä yksilön identiteettinä.

Näiden kanssa on oltava tarkkoina : Ekvivokaatio on vaikeasti havaittava argumentaatiovirhe, joka väijyy juuri tuollaisten takana. Sillä siinä missä on usein selvää tarkoittaako joku "satamasta" -sanalla taivaalta ripottavia pisaroita vai ihmisten rakentamaa paikkaa jossa on laivoja, on helposti nähtävissä. Ekvivokaatio syntyy kun homonyymejä pidetään samana asiana.
1: Eli jos ensin selittää että ateistit eivät voi pitää mitään Pyhänä koska pyhä on yliluonnollista. Ateisti joka ei usko Jumalaan on siis pakosti ei_pyhäilijä. Ja päättelee tästä että ateisteilla ei olisi mitään arvoja, koska Pyhä tarkoittaa eri arvoja.
2: Jos joku tutkii nimikristittyjä ja löytää täältä kristityksi itseään kutsuvia jotka vaikka varastavat, ei voi tästä päätellä että kristilliset normit sallisivat varastamisen tai kehottaisivat siihen - ja kääntäen jos kristinuskon tarjoamat normit ovat eettisiä hyviä ja päättäisi tästä että kristityt myös ovat toimissaan hyviä ja eettisiä ovat astetta eri asia.

Ekvivokaatioihin on todella helppo ajautua. Seuraukset ovat yleensä hyvin ikäviä, koska ymmärrys vaikeutuu.

Joskus mukaan astuu myös auktoriteettikysymys siitä, kenen määritelmiä käytetään. Itse olen sitä mieltä että kirjoittajalla on tässä isompi valta, koska hän argumentoi. Straw man -argumenttivirhe voi tätä kautta syntyä ihan pelkästään siitä että toisen määritelmän pakottaa omaan muottiinsa, koska ei hyväksy tai kykene huomaamaan muuta tapaa määritellä asiaa.

Valtapelissä on kuitenkin hyvin mutkikkaita panoksia. Sillä kultit käyttävät hyvin tavallisesti eriyttävää kielenkäyttöä. Tämä tarkoittaa sitä että (1) keksitään uusia määritelmiä joille ei ole ulkomaailman vastinetta, jolloin ulkopuolinen ei ymmärrä tai sitten (2) tehdään arkielämässä käytetyille sanoille uusiomääritelmät, jolloin keskustelussa ulkopuolisten kanssa ajaudutaan siihen että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäistä. Temppu perustuu siihen että kieli on kommunikaatiota vain yhteisten sanojen kautta.

Kulttien kohdalla tämä on helppo huomata. Mutta kun katsotaan ammattijargonia, huomataan että tässäkin on samanlaisia sävyjä. Sivistyssanat eristävät tavallisista ihmisistä jotka eivät tiedä mitä ne tarkoittavat. Näin ollen hieno sana voi kuullostaa samalta kuin sanoisi "hokkuspokkus alakazam" -ja tällä saa tietysti oikein käytettynä mysteeristä arvovaltaa. Maallikko katsoo että toinen on tosi sivistynyt kun ei takeltele kun sanoo hienosti jostain Adgardaurfasta (sana jonka näpytin satunnaisesti). Ja toisaalta kun jokin arkinen asia määritellään uusiksi, sen näkökulma on hyvinkin erilainen kuin arkikäytössä, jolloin keskustelu menee hyvin helposti asian sivusta puhumiseksi.

Monitulkintaisuuden mukana tulee tietysti myös tulkinta. Sillä tekstit voivat näyttää aivan erilaisilta jos olettaa että siinä käsitellyn asian määritelmä on eri, kuin mitä siinä on käytetty. Esimerkiksi runoudessa on hyvin usein monitulkintaisuutta. CMX:än "Aamutähti" sisältää kohdan "Aamutähti, valontuoja / anna minulle anteeksi / jos mieleni tekee paeta sinua / jätän rikotun elämäni / ruhjottuni, rikkomani / kumartaen väistyn tieltäsi." Aamutähti on symbolisesti liitetty sekä Lusiferiin ja tätä kautta Saatanaan, että Neitsyt Mariaan. Merkitys muuttuu hyvin paljon jos tulkintapohjaa vaihdetaan.

Osa teksteistä kuitenkin ovat järkeviä vain yhdellä tulkintatavalla. Ja yleensä tulkintatavat ovat hyvin kapealla sektorilla. Silloin olisi hyvä käyttää sitä joka tekee asiasta ymmärrettävän. Sitä jota kirjoittaja on käyttänyt.

Boyakasha!

Sacha Baron-Coheinin tähdittämää "Ali G USA:ssa" tulee jälleen televisiosta. Tässä sarjassahan on ideana se, että kolme erittäin kliseistä hahmoa haastattelee ikään kuin piilokameran hengessä ihmisiä. Tätä kautta saadaan tietysti nauraa jo sillä kun ihmisiltä kysytään typeriä, ja nämä eivät selvästi huomaa että heitä vedätetään.

Tämän tason lisäksi sarjassa on oikeasti toisiakin asioita. Itse asiassa sen kautta voidaan oppia moniakin asioita. Avainsanana on kommunikaatio. Mielestäni sarja tuo tiettyjä asioita esiin hyvällä tavalla. Eli tekemällä tutuista ilmiöistä absurdeja. Sarja on sävyltään hyvinkin surrealistinen. Osalle sarja on varmasti vain pölhöilyä jota on kiva katsoa sen takia että siinä nolataan haastateltava ja haastattelijan "pokkaa" ihaillaan ja halveksitaan samanaikaisesti.

Mielestäni sarjassa on juttujen takana näiden lisäksi monta fiksua asiaa.

Asenne.

Tärkein kommunikaation taso on asenne.
1: Mielestäni tärkein taso tässä on hyväntahtoisuuden periaate, jossa ideana ei ole niinkään nähdä keskustelukumppania erehtymättömänä, mutta kuitenkin sellaisena että tämän sanomisissa oletetaan olevan takana jokin järki ja että tämä järkevä osa on se osa johon on parasta tarttua. Virheitä voidaan tietysti korjata, mutta pääasiassa ei ole osoittaa että vastakumppani on väärässä oleva typerys, vaan pikemminkin korostaa sitä että molempien kyky tehdä virheitä voi johtaa siihen että yhdessä opitaan jotain uutta. Sarjassahan heitetään usein yllättäviä ja outoja ja irvokkaita sekä alatyylisiä kysymyksiä. Niissä on kuitenkin yleensä jokin ydin. Ehkä helpoin esimerkki on sarjan jakso jossa Brüno -homo kyselee syvästi uskovaiselta jonka mielestä homoseksuaalisuus on syntiä. Kysymyksessä hän kysyy selvästi omaan elämäänsä viittaavalla tavalla kysymyksen siitä voiko olla hetero jos asuu ihmisen kanssa jolta on leikattu munat. Kysymys liittyy sukupuolenvaihdoksen luonteeseen. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, onko homoseksuaalisuus ihmisen oma kokemus vai ulkopuolisen kokemus. Itse asiassa kyseinen uskonnollinen auktoriteetti edustaa siitä harvinaista porukkaa, että hän yrittää nähdä sen järjen siellä takana. Tyypillisesti haastateltavat alkavat korjaamaan jotain ilmaisuvirhettä ja nämä takana olevat asiat eivät tule lainkaan esiin. Näin käy esimerkiksi siinä kun Ali G -räppärihahmo haastattelee uutisimogulia. Kun hän kysyy siitä miten "Waterworldissä" presidentti vaihdettiin, keskustelun aiheena oli Watergate -skandaali, joka ajoi Nixonin vallasta. Uutispomo selvästi tajusi tämän, mutta silti keskustelu siirtyi pienellä vaivalla siihen miten Waterworld oli huono elokuva. Olisi ollut ehkä fiksumpaa mainita siitä, miten journalismi tosiaan tekee muutakin kuin pelkästään nostaa esiin tapahtumia ja kertoo niistä. Uutisointi myös muuttaa maailmaa.
2: Kaksoisstandardit ja suvaitsevaisuus ovat sarjassa itse asiassa hyvin lujasti läsnä. Tämä näkyy siinä, miten hahmot ovat itse asiassa hyvin hyökkääviä ja loukkaavia haastatteluissaan. Esimerkiksi Borat -hahmo on hyvin rasistinen, etenkin juutalaisia kohtaan. Ja hän hyppii jatkuvasti yli kulttuuriin sopivien hyvien tapojen rajojen. Tässä kohden on hyvä miettiä että sallittaisiinko samanlaista käyttäytymistä jos normiamerikkalainen tekisi vastaavaa toisin päin. Hyvin luultavasti ei. Tyypillisesti haastateltavat ovat hyvin, jopa äärimmäisen, suvaitsevaisia ja kärsivällisiä. Tässä nostetaan esiin että suvaitsevaisuutta on tavallaan olemassa vain jos on jotain suvaittavaa. Onkin tavallaan kaunista nähdä miten Borat viininmaistelussaan saa aluksi vaikeuksia kun ei suostu pitämään viinilasia oikein. Viininmaistelijoiden etiketti puuttuu ja juomat kaadetaan kerralla kurkkuun. Kuitenkin viinikerholaiset kestävät tätä oikein hyvin, jopa siinä tilanteessa kun Borat näyttää seksuaalisia aktioita sisältäviä kuvia itsestään.

Kielellinen taso

Toinen merkittävä teema on kielenkäyttö.
1: Terminologia ja jargon tulee vahvasti esille etenkin Ali G -hahmon haastatteluissa. Hän kysyy monessakin jaksossa siitä miksi ihmiset käyttävät mutkikkaita sanoja ("konflikti" "keskustelu") joita nuoret eivät ymmärrä. Tässä voidaan nostaa esiin myös "nuorten kieltä", joka taas on sellaista mitä haastateltavat eivät lainkaan osaa. Tämä korostaa sitä että mitään "populaaria kieltä" ei tavallaan ole olemassakaan. Eri alakulttuurit vaativat eräänlaisia tulkkeja.
2: Metaforat ovat sarjassa paljon käytettyjä, mutta tosiasiassa niitä voi olla vaikeaa ymmärtää. Tämä tulee esiin ulkopolitiikan kohdalla, kun "keppiä ja porkkanaa" muuttuu mietinnäksi siitä että miksi porkkanoiden lähettäminen johonkin maahan vaikuttaisivat jotain. Että vaikka porkkana olisi kansallisruokaa, niin miljoonalla tonnilla ei tee mitään. Kun kuvaileva luonne selviää, kysymykseen tulee se voisiko porkkanoista olla hyötyä nälänhätäalueella. Vastaavaa tehdään poliisejen toimintaan tutustuttaessa leikkiaseilla. Poliisikoululaisten harjoittelua seuratessaan Ali G piti pidätetyn hallussa ollutta muovista tehtyä proppia leluaseena, ja kohteli pidätettyä siksi vitsailijana. Tätä kautta korostuu se, miten asiat ovat aika usein kontekstissa ja niitä on hyvä tiedostaa.
3: Homonyymi on sana, joka kirjoitetaan samalla tavalla mutta jossa on kaksi eri merkitystä. Malliesimerkki tästä on "tiedejakson" keskustelu apinoista. Ali G loukkaantui siitä että ihmisten kerrottiin olevan "homoja". Tämä tuo esiin sen, miten kielessä termin määrittelyllä on erilaisia tasoja ja sisältöjä.
___3.1: Ekvivokaatio on virhe, joka syntyy hyvin helposti huolimattomuusvirheenä. Takana on yksinkertaisesti se, että esimerkiksi termillä "skeptikko" on useita merkityksiä. Antiikin ajan skeptikko oli elämäntavan harjoittaja, jonka mielestä ei voitu tietää yhtään mitään ja että tämän tajuamisesta ja hyväksymisestä seuraa mielenrauha. Skeptikot ovat taas myös ryhmä joka on skientistinen, eli se hyväksyy vain tieteelliset asiat. Arkipuheessa skeptikko voi tarkoittaa sitä että joku on yleis asenteeltaan epäluuloinen. Näiden kolmen määritelmän vaihtuminen lennosta on helppoa ja sitten ihan huomaamattaan puhuu toisaalla aidasta ja toisaalla aidanseipäästä. Kommunikaatiossa käy helposti niin että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä ja ekvivokaatiota tuottavat lopulta sen tilanteen että ei tiedetä mitä kumpikaan puhuu. Juuri tämän vuoksi filosofit viilaavat sanoja ja niiden vivahteita.
_____3.1.1: Ideana on se, että termillä on merkitys ja mitä rajatumpi, tunnetumpi ja tietympi määritelmä on, sitä selvemmin sitä voidaan käyttää. Samasta termistä on usein erilaisia näkemyksiä (onko sukupuolenvaihdoksen läpikäynyt henkilö nainen vai mies vai jotain muuta riippuu naisen ja miehen määritelmätavasta.) ja on hyvä tietää mikä merkitys kulloinkin on. Jos tässä ollaan huolimattomia, termistä tulee sumuinen ja virheitä syntyy todella helposti. Sivutuotteena on usein/helposti kammottava määrä termejä joita ulkopuolinen ei ymmärrä.

Kaiken kaikkiaan sarjassa kiinnostavaa onkin se, mikä tekee haastattelijoista huonoja, sekä se millä tavalla haastatellut pahentavat tai korjaavat toiminnallaan tilannetta. Sarjassa on paljon epäonnistumisia ja onnistumisia tässä kohden.