Neljä valtamaailmankuvaa

Kadulla käveli persoona. Hän suistui tietyömaan kaivamaan syvään kuoppaan ja juuttui soraan. Hän yritti ponnistella irti. Siinä hän kykki, kuopan pohjalla, eikä muuta voinut.

Pian paikalle saapui Profeetta Muhammad. Hän kehotti onnettomuuteen joutunutta pitämään jatkossa silmänsä auki paremmin. Hän poistui paikalta kirjoittamaan muutamia käytänteitä, joissa tämänlainen toiminta määriteltiin epäonnistuneeksi islaminharjoittamiseksi. Näistä syntyi periaatteita joita islamissa noudatettiin siinäkin vaiheessa kun teknologian kehittymisen kautta tietyöt eivät ole samanlaisia.

Seuraavaksi paikalle tuli Buddhakin onnettomuuspaikalle. Hän näki miehen, istuutui kuopan reunalle. Hän kehotti kuopassa olevaa rauhoittumaan ja meditoimaan. Hän kehotti onnettomuuteen joutunutta kuolettamaan haluamisen, josta kärsimys johtui. Hän jäi pitkäksi aikaa kuopassaolevan seuraan meditoimaan. Välistä hän valaisi tunnelmaa aforismeilla joiden sisältö oli suunnileen se, että "Universumi kiertää omaa rataansa ja köyhien on oltava hiljaa". Tämä koettiin viisaaksi ja maailmaan tulikin monta ärsyttävää hymistelijää jotka eivät tehneet juuri mitään, mutta jotka kokivat tasapainottavansa universumia.

Viimeiseksi, tapansa mukaan muutaman tuhat vuotta myöhässä ollut, Jeesus Kristus saapui miehen luo. Hän nosti miehen yliluonnollisella ihmeellä kuopasta ja sitten hän sanoi miehelle: ”Seuraa minua!”. Tämä toimikin oikein hyvin. Hänen seuraajansa tekivät tästä itselleen dogman. He unohtivat kaivamisen ja aina löytäessään onnettomuuden uhrin, he eivät tehneet mitään aliluonnollista. Sen kuin vain sanoivat "Seuraa minua". Tämän he kokivat Jeesuksen seuraamiseksi.

Viimeiseksi paikalle saapui anonyymi liberaali sekulaarihumanisti joka oli oma Jumalansa ja profeettansa. Hän ympäröi tietyömaan aidoilla ja varoituskylteillä. Hän palkkasi ihmisiä hätistämään ja paapomaan ihmisiä niin että edes tyhmimmät eivät voineet pudota kuoppaan. Tästä syntyi paljon häiriötä. Mutta onneksi kaikki riitelivät koko ajan internetissä siitä, että kannattaako tämänlaisia aitaamiskäytänteitä jatkaa.

"Feynmanin ornitologiatesti"

Simon Oxenham kirjoitti pseudotieteiden tunnistamisesta.

Oxenham aloitti sen viittaamalla paljon medianäkyvyyttä saaneeseen tutkimukseen. Erinomaisesti nimettyyn "On the reception and detection of pseudo-profound bullshit". Tätä tutkimusta kuvaavissa lehtijutuissa esiin tulee toistuvasti Deepak Chopran nimi. Ja tämä voisi viitata siihen että se olisi asenteellinen ja tehty tavalla jossa pelkästään Chopra oletettaisiin "bullshitiksi". Kuitenkin itse tutkimusmenetelmä näyttää että "bullshit" viittaa sisällöltään tyhjiin lauseisiin joissa on tieteelliseltä kuulostavia sanoja. Lauseita oli arvottu New-Age Bullshit Generatorilla ja Wisdom of Chopralla. Jotka ovat samanlaisia kuin Suomessa tuttu Puppulausegeneraattori. Tässä mielessä lauseet selvästi eivät edustaneet mitään sivistynyttä ja reflektoitua maailmankuvaa tai mitään vastaavaa. Silti ne vetosivat moniin ihmisiin. Jos lauseiden tekotapaa ei kuvata, ei (Jos yleisö ottaa lauseet tosissaan, onko tämä jonkinlainen askel kohti Turingin testin läpäisyä? Mitä se kertoo Choprasta ja New Age tietäjistä? Minulla ei ole vastauksia mutta vaivaannuttavia kysymyksiä sitäkin enemmän.)

Tutkimus toi esiin melko ei-yllättäviä tuloksia. (Siitä tuli ilmeisesti "somehitti" siksi että se otsikoitiin monessa eri paikassa sillä tavalla että tyhmyys saa uskomaan hölmöihin aforismeihin. Joka vetoaa monien tunteisiin hyvällä tai suututtavalla tavalla.) Tutkimuksen tulokset viittasivat asioihin jotka eivät miellytä hirveän monia. Taipumus ottaa höpölauseet vakavasti liittyi hyvin vahvalla korrelaatiolla uskonnollisiin uskomuksiin, paranormaaleihin uskomuksiin uskomiseen, salaliittoteoretisointiin, vaihtoehtolääketieteen kannatamiseen. Ja negatiivisia korrelaatteja saatiin älykkyyteen, skeptiseen mielenlaatuun ja rationaalisuuteen. Kunhan rationaalisuudeksi ei laskettu numerotietoisuutta. Jostain syystä matemaattiset kyvyt eivät ehkäise tälläisiin lauseisiin uskomista. Nähdäkseni tämä viittaa siihen, että sekä maailmankuvalliset että kognitiiviset syyt vaikuttavat. Eli jos sinun maailmankuvasi suosii tietynlaisia uskomuksia, hyväksyt ne helpommin. Ja jos olet tyhmä niin siitäkään ei ole haittaa. Ja tässä mielessä tulokset tuskin hätkähdyttävät ketään. (Dunning-Kruger -efektin ja assimilaation vaikutukset väitelauseiden hyväksymisessä on blogissani tuskaisen paljon toistunut aihe.) Lisäksi tutkimus kertoo että ihmiset vakuuttuvat siitä että joku auktoriteetti viittaa asioihin joita he itse eivät ymmärrä. Ja juuri tämä ei-ymmärrys antaa ikään kuin mahtia tälle auktoriteetille. Jopa silloin kun tämän ei-ymmärretyn sanahirviöinnin takana ei ole mitään. Koska illuusio ymmärryksestä näyttää ei-ymmärtäjälle samalta.

Kuitenkin tässä on syytä aloittaa Oxenhamin teksti uusiksi. (Ylläoleva oli alustusta ja taustatieottamista ja tarkentamista itse tutkimuksesta.) Hän laittoi haasteen siihen että miten me voisimme tunnistaa vedättäjän? "...how are we supposed to know that we are being misled when we read a quote about quantum theory from someone like Chopra, if we don’t know the first thing about quantum mechanics?" Tässä apuun tulee Feynman. Feynman onkin siitä kiinnostava että hän oli paitsi Nobelin palkinnon arvoinen fyysikko, niin myös hauska mies ja hyvä viestijä. (Jos hän olisi sarjakuvahahmo, syyttäisn häntä epäuskottavuudesta, hän olisi liian hyvä liian monissa asioissa. Itse asiassa on vain hyvin rajallinen määrä taitoja joissa pystyy olemaan kiitettävän hyvä. Koska taitojen hankintaan kuluu hyvin paljon aikaa.)

Feynman korostaa sitä, että nimeämisellä on monille hyvin suuri voima. Asioiden kategoriointi ei tee ilmiöstä totta. Vertauksen käyttäminen auttaa kuvaamaan miten asian idea on. Mutta se ei ole todiste siitä että se on todellinen ilmiö. Tässä esimerkiksi nousee ornitologia. (Feynmanin ornitologiaesimerkin voi muuten katsoa kokonaisuutena kokonaisuudessaan ja itse, jos siltä tuntuu.) Siinä viitattiin mustakaularastaaseen (Turdus ruficollis atrogularis). Feynman hämmästeli tarinallisesti sitä miten ihmiset pitävät nimen tuntemista oleellista oleellisempana. Lajintunnistus on toisin sanoen oleellisin asia linnuissa. Siksi kommentit olivat sellaisia että jos linnusta ei tiedä nimeä, niin sitten voidaan esittää että biologianopettaja ei ole opettanut mitään. Tai sitten että nimen antaminen on se tieto mitä siitä linnusta on saatava. Feynmanin mukaan linnun nimi on enemmän ihmisistä ja kulttuurista kuin biologiasta. "It's a brown-throated thrush, but in Germany it's called a halsenflugel, and in Chinese they call it a chung ling and even if you know all those names for it, you still know nothing about the bird - you only know something about people; what they call that bird. Now that thrush sings, and teaches its young to fly, and flies so many miles away during the summer across the country, and nobody knows how it finds its way,' and so forth. There is a difference between the name of the thing and what goes on." Feynmanin mukaan tämänlainen ajattelu antaa aivan vääränlaisen kuvan tieteestä. (Ja kuten herbarionkokoamiseen liittyvästä omasta tekstistäni voi lukea, olen hyvin samaa mieltä Feynmanin kanssa. Ja vähän samoista syistäkin.)

Tämäkin toki kuvaa vain ongelmaa eikä ratkaisua. Mutta Oxenham käyttääkin Feynmania kuvaamaan ongelmaa. Ja ongelman ratkaisemiseen on olemassa keino. Feynman kuvasi että oma oppiminen tulee asettaa testiin. "I finally figured out a way to test whether you have taught an idea or you have only taught a definition. Test it this way: You say, 'Without using the new word which you have just learned, try to rephrase what you have just learned in your own language. Without using the word "energy," tell me what you know now about the dog's motion.' You cannot. So you learned nothing about science." Testaamisessa on siis hylättävä sivistyssanat. Tai ainakin osoitettava että kykenee käyttämään terminologiaa siten että termin merkitys tulee tässä yhteydessä myös selväksi. On selitettävä mitä systeemissä tapahtuu. Opittu asia on voitava kuvata. Ja kerrottava millä mekanismilla se tapahtuu ja toimii. (Minun tapauksessa siis blogattava.) Pseudotieteen ja tieteen ero onkin siinä luotetaanko auktoriteetin runolauseisiin vai halutaanko ymmärtää asiaa. Tämä voidaan toisaalta asettaa vaatimukseksi myös muille. Esimerkiksi Chopralle joka näyttää vähemmän "diipiltä" ilman kvanttifysiikasta varastettuja sanoja (joiden sisältö ei aforismeihin siirry.) "Feynman’s parable about the meaning of science is a valuable way of testing ourselves on whether we have really learned something, or whether we just think we have learned something, but it is equally useful for testing the claims of others. If someone cannot explain something in plain English, then we should question whether they really do themselves understand what they profess."

Pieni ajatus ; Raamatun kannattajat

"Raamattua" vakavasti ottavien parissa on karkeasti ottaen kaksi koulukuntaa;
1: On niitä joiden mukaan "Raamattu" on otettava kirjaimellisesti. Heidän mukaansa se on täynnä kuvauksia tosimaailmasta. Ja että se käyttää vertauksenomaista kieltä koska ihmiset ovat aiemmin olleet yksinkertaisempia eivätkä olisi ymmärtäneet jos Jumala olisi tuonut asiat ilmi tieteellisellä tarkkuudella. (Ja jos ajatellaan sitä että miten tämän symbolipuuron kanssa pitäisi tulla toimeen sitten kun tieteellinen taso olisi kohonnut korkealle, niin mitä muuta siihen voi muka sanoa kuin kysyä että "milloin tälläinen muka tapahtuisi?)
2: On niitä joiden mielestä "Raamattu" on otettava kuvainnollisesti. Heistä menneen ajan ihmiset eivät ole olleet tyhmiä/erehtyneitä jotka kirjoittavat yksinkertaistettua tiedettä kuin se pitäisi ottaa kirjaimellisesti. Vaan sen sijaan he ovat kirjoittaneet symbolista tekstiä tietäen että se on symbolista. Ja että nykyajan ihmisissä moni on niin tyhmä/erehtynyt että he ottavat nämä tekstit kirjaimellisesti.

Tosisasiassa suurin osa kristityistä on tuskin tiukasti kumpaakaan. Mutta suurin osa Raamatun arvovaltaa koskevista "kristittyjen sisäisistä debateista" ja kiistoista käydään näiden koulukuntien välillä.

Taivaan isän hylkäjäiset

Kristinuskossa on usein käytetty vertausta Taivaan Isästä. Tätä käytetään myös argumentinomaisesti. Tällöin henkenä on se, että esitetään että lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa on jotain oleellisesti samanlaista kuin Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa.

Tämä on siitä hyvä näkökulma, että
1: Usein rakkaus on keskustelussa teemoitettu hyvinkin vahvasti miehen ja naisen väliseksi seksuaalisävyiseksi rakkaudeksi.
2: Lisäksi vanhemman ja lapsen suhdetta voidaan käyttää jossain määrin pehmentämään niitä pomppuja joita pahan ongelma tuo eteen. ; Voidaan esimerkiksi verrata että kun vanhemmat antavat lapselle rokotteen, niin he ajavat lapsen parasta. Vauvapolo kuitenkin ymmärtää vain kivun jonka piikki antaa. Tuska, kärsimys ja kaikkien paras eivät ole sama asia.
3: Jumala voi tietenkin vanhemman tavoin myös käskeä ja komentaa. Tästä tulee mielipahaa, mutta lasta pitää suojella itseltään.

Analogiassa on toki joitain syviä puutteita.
1: Sitä on esimerkiksi vaikeaa liittää helvettioppiin. Kun vanhemmat rankaisevat lapsia, tehtävänä on ohjata tulevaa käytöstä. Menneen teon rankaisun sijasta tärkein kasvatuksellinen elementti on estää huonoa käytöstä. Helvetistä ei kuitenkaan päästä pois.
2: Toisaalta usein vanhemmat yrittävät selittää miksi lasta rangaistaan, aina kun se on mahdollista. Vanhempi-lapsi -vertausta pahan ongelman kohdalla kuitenkin teemoitetaan vain niissä tilanteissa joissa mitään selitystä ei ole eikä tule. Joka heikentää vertauksen tehoa vaikka ei suoraan ristiriidassa sen kanssa olekaan. Jumala on kaikkivaltias joten hän varmasti olisi myös maailman paras selittäjä ja kertoja.
3: Toisaalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen kohdalla uskovaiset korostetavat nimenomaan tervettä vanhemman ja lapsen suhdetta. Käytännössä rankaisevakaan vanhempi ei anna lapselle ymmärtää että hän on yksin ja hylätty. Voidaan jopa sanoa että koska monella ei ole uskonnollisia kokemuksia ja he kokevat olevansa aivan yksin, niin Jumala ei ole ainakaan kovin eettinen olento tai hyvä vanhempi. Joten jos vanhempi-lapsi -vertausta haluaa korostaa olisi hylättävä kasvattaja-vanhemmuus ja otettava vertauksen ytimeen jokin dysfunktionaalisen perheen vanhemmuus.
   3.1: Toki uskovaiset selittävät homo religiosus -ihmiskuvan mukaisesti että he eivät usko ateisteja tai jumalasta irrallisuuden kokemuksia olevankaan. Kaikki yksinäisyys ja katkeruus ilmenee Jumalavihana. Jopa "jos koet olevasi yksin, niin koet olevasi yksin suhteessa mihin" joka viittaa siihen että olisi Jumalaikävä. Tämä toki voi olla jonkinlainen yritys kiemurrella niin että homo religiosus -ihmiskuva ei kumoudu. Mutta tässä prosessissa tulee kuitenkin tuhottua se vanhemmuusvertaus. Koska jos kokee olevansa yksin, on otettava käyttöön dysfunktionaalinen hylättynä lapsena oleminen.

Mielikuvitusleikeistä ja muista argumentinkorvikkeista

"Aito Avioliitto" -aloitteen puolesta on luennoitu esimerkiksi yllä olevan kalvon voimalla. Se on analogia, jonka perustalla on liikennesäännöt. Se on sentään onnistuttu kuvaamaan sanalla "mielikuvitusleikki". Ajatuskokeeksi se ei oikein taipuisikaan. Se on enemmän statement kuin argumentti.

Toki sen suurin heikkous on siinä että se on analogia. Vertaus, etenkin tuossa muodossa, on melko heikkoa. Se on enemmän tarinankerrontaa.

Sillä analogia on pätevä jos ja vain jos kohteet ovat relevantisti vertailtavissa. ; Tässä kohden esimerkiksi voidaan nähdä että liikennesääntöjen rikkominen johtaa onnettomuuksiin ja kuolinlukujen kasvamiseen. Tämä taas on epäanalogista homouden kanssa. Voidaankin jopa esittää että harm principle on hyvin oleellinen esiinnostettava. Länsimaisen vapausajattelun jaottelu kun nojaa hyvin laajasti Millin ajatukseen positiivisista ja negatiivisista vapauksista ja siitä että oikeuksia ei pidä rajoittaa muuta kuin vahvoista syistä. On hyvin kyseenalaista onko homoista konkreettista vaaraa.

Mutta vertailua voi kuitenkin ottaa kuvaavana ja jatkaa tästä pohjasta eteenpäin. Tämä tarkastelu kun tuo esiin uusia kulmia vertauksesta.

Itseäni huvitti tietenkin se, että valittu esimerkki on luonteeltaan de jure. Kuitenkin homoutta vastustetaan siksi että se sotii objektiivista moraalia tai jotain muuta vastaavaa vastaan. Tämä kulma vie melko voimakkaasti tehoja. Sillä esimerkiksi briteissä autot ajavat toista puolta tietä kuin täällä. Jossain mielessä on nimenomaan niin että tavat eivät ole perimmiltään tai pohjimmiltaan toisia parempia sanan täydessä mielessä. Kyseessä on enemmän siitä että jos jokin laki on voimassa niin on tärkeää että laki on samanlainen kaikille. Jos analogia on osuva, se on siis myös

Toisaalta voidaan nähdä että laki on siitä mielenkiintoinen että siinä voitaisiin korostaa miten tärkeää on kuitenkin sovittaa liikennesääntöjä ihmisten vammojen mukaan. Jo nykyään autoissa on erilaisia apuvälineitä ja lisälaitteita niille joilla on esimerkiksi amputoitu käsi tai jalka. Kun katsotaan rattia, ohjaustankoa, polkimia ja liikuntarajoitteisten erilaisia käsikaasulaitteita voidaan huomata että liikennevertauksessa on nimenomaan hyvä huomioida että kaikki eivät ole samanlaisia. Tämä vie tehoa vertauksesta. Se nimittäin kertoo etä kenties kaikkia ei tarvitse tunkea heteromuottiin tai homomuottiin.

Näissä vertauksissa minua ihmetyttääkin se miksi näiden kyhäilijöitä pidetään missään määrin älyllisinä ihmisinä. Ymmärrän sen että joku voi olla homoseksuaaleja vastaan monestakin syystä. Sitä minä en ymmärrä että ne syyt näyttävät aina olevan hirvittävän huonoja. Miksi surkeasti todistusvoimaiset argumentit vakuuttavat homoseksuaalejen vastustajia? Siksi että heillä ei ole parempia argumentteja? Toivoisin että näin ei ole.

Risti pois Suomen lipusta?

Kaikessa missä halutaan osallistua vähemmän uskonnon osallistuttamiseen saadaan kuulla Suomen lipusta. Jaakko Heinimäki on kertonut lipusta. Teemu Laajasalo on kertonut siitä. Käytännössä kaikki tuntevat sen.

Luultavasti jossain on näppäimistössä sellainen nappi jota painamalla tämä lippuesimerkki kirjoitetaan, niin usein sitä näkee. Tätä teoriaa tukee se, että vertausta näkee erityisen usein ihmisiltä joiden tuotoksista paistaa sellainen kognition taso, että on kyseenalaista osaavatko he lainkaan lukea saati kirjoittaa. Vertaus menee suurin piirtein näin;

"Seuraavaksi voitaisiin kai sitten harkita sitä, että itsenäisen Suomen lipusta poistetaan ristikuvio. Sehän on kansalaisten selkeän enemmistön tunnustaman uskonnon maailmanlaajuinen tunnusmerkki."

Olipa aiheena "Suvivirsi" tai armeijassa oleva velvollisuus osallistua uskonnonharjoittamiseen voidaan kuulla. Samoin jos vaaditaan poliittista korrektiutta jossa kielletään Muhammad -pilakuvat, kuulemme. Varmaa kuin Godwin. Ellei varmempaa. Se on niin varmaa että tavallaan olemme lukeneet Suomen lipun ristittömyydestä ennen kuin olemme lukeneet siitä.

Mikä tahansa muutos vaikka aamunavausjärjestelmissä on sama kuin Suomen lipun muuttaminen. Eroa ei ole lainkaan, toinen kun on vakiintunut kansainvälinen Suomen tunnus joka on rekisteröity ties minne ja joka symbolisoi maatamme ja sen historiaa. Ja toinen on se lippu.

Henkenä on se, että jos Suomen lipun, vaakunoiden ja muiden kansallistunnusten osalta on noudatettu heraldiikkaa, ja tämä on alun perin sidottu johonkin symbolisesti. Niin se sitten tarkoittaa sitä että lippu tarkoittaa maan aitoa ja oikeaa tunnustuksellisuutta. Eli käytännössä teokratiaa jossa symbolin alkuperä naulaa maan niin että lainsäädäntö missään uskontoa koskevassa asiassa ei ole enää mitenkään kansalaisten muutettavissa ajan varrella.

En tosin itsekään kannata ajatusta jossa Suomen lipusta poistetaan risti. Sekoittuisimme liian helposti ranskan armeijaan.

Jätän tämän vain tähän (pappismiehet tekevät sen itse)

En kykene näkemään ylläolevaa minään muuna kuin absurdina jutusteluna ilman viisautta tai tietoa tai ymmärrystä oikein mistään. Ymmärrän toki että satu voi olla opettavainen vaikka se on keksitty. Mutta vain jos siinä on totuudellisia asioita, kuten varoitustarinassa voi olla induktioita siitä miten ihmiset tai maailma toimi. Prudentiaaliset hyödyt ovat hyötyjä. (Näkkiä ei ole olemassa mutta varomattomia lapsia hukkuu.) Tai sadun opetuksessa on mallintavia ajatuksia etiikasta. (Nuorin prinssi toimii eettisesti vaikka ei ole yhtä hyvä soturi kuin vanhin veli joka ei arvostanut kääpiötä) Silloin se on tosi vain siltä osin mitä siihen on ujutettu totuutta. Nämä asiat ovat tapahtuneet, itse maailma noudattaa lakeja ja ihmisten sosiaalinen yhteisö vähintään arbitaarisesti ellei peräti biologiaan ujuttuneiden geneettisten käytösmallien kautta noudattavat niitä. Joten ne ovat tapahtuneet. Se muu osa on sitten viihdettä, eikä se ole "totta" koska sitä ei ole tapahtunut.

Sen sijaan en tiedä mitä muuta myytti on kuin satu jolla on annettu liikaa pömpöösiä karismaa. Myytilläkin on parhaimmillaan edellämainittu opetus ja totuudellisuus. Tässä ei voi sanoa muuta kuin että onhan tragedia (muin. kreik. τραγῳδία) viitannut pukkilauluun. Ja tässä kohden ei voi sanoa muuta kuin lainata "Castle" -televisiosrajasta, että "Did you know, in the original Greek, "tragedy" literally means "goat-song"? I know, doesn't make much sense to me either. Whatever that first story was, I can't help but think bad things must have happened to that goat." Sittemmin nimestä on vain tullyt myytti ja se on kerännyt ylenmääräistä karismaa. Sellaisen ravistelu voi olla nöyryyttä opettavaa ja siksi halata syvää viisautta enemmän kuin se, että ajateltaisiin että sadut ovat lapsille ja myytit aikuisille. Että sadut ovat vähän kuin lapset, vähän tyhmiä, keskeneräisiä ja vähän hassuja. Kun taas aikuisten sadut olisivat jotain muuta kuin näitä naurettavia juttuja. Että aikuisten sadut olisivat myyttejä. Olette ymmärtäneet väärin. Aikuisten sadut ovat parhaimmillaan pornoa. Muuten ne ovat lasten satuja joita kutsutaan kauniimmalla nimellä. Ja tämä, hyvät ystävät, opettaa meitä sekä (1) kunnioittamaan lasten satuja että (2) muistuttaa siitä mikä on aikuisuuden tragedia.

Prosessi

Kun meille esitetään näkemys, tätä arvioidaan jotenkin. Tässä on monia erilaisia lähestymistapoja. Mutta kun erilaiset ihanteet laitetaan kasaan, niissä on yleensä jotain yhteistä. Kun nämä laitetaan esille voidaan koostaa jonkinlainen ajatus siitä miten arviointi pitäisi tehdä. Ja maailmankuva painaisi tässä melko vähän.

1§ Esiarvio. Argumentilla on jonkinlainen uskottavuusarvio. Syynä on se, että joka ikistä väitettä ei yksinkertaisesti ole tarvetta varmistaa. Jos väite on asiantuntijan lausunto, peräisin jostain kokeesta jonka vuosiluvun muistaa, tai peräisin intuitiosta tai introspektiosta se osuu tähän luokitukseen.

Toki kaikki eivät hyväksy kaikkia edellä mainituista metodeista, mutta jokainen suosii jotain tämänkaltaista. ; Ja useimmiten esiarvio tuottaa tuloksen josta ei jatketa. Tämä on tietynlaista älyllistä laiskuutta. Mutta kaikki käytännössä tekevät sitä. Ihminen luottaa vaikkapa yleissivistykseensä ja muistiinsa, kun kysytään vaikka maapallon muodosta.

2§ Varsinainen argumenttianalyysi alkaa vasta jos esiarvio on tuottanut joko yllättävän tai kiinnostavan tuloksen. Ilmiselvästi väärät ja ilmiselvästi oikeat päätyvät tälle tasolle melko harvoin. Jos mitään argumenttia ei ole, tulos hylätään tai se menee pelkän esiarvionnin piiriin.

Osa pitää ihanteena että kaikki esitetyt väitteet joita puolustetaan mitenkään päätyisivät tähänkin vaiheeseen. Ensimmäinen asia tässä kohden on tarkistaa onko argumentti deduktiivinen (3§) vai induktiivinen. (4§)

3§ Deduktiivisessa argumentaatiossa katsotaan ensin onko argumentti validi. Eli seuraako premisseistä johtopäätös. Jos näin ei tapahdu, tulos on roskaa. Se ei ole argumentti ollenkaan ja perustelu hylätään.

Mutta jos se on validi, katsotaan sen premissejä. Ja tässä tavallaan palataan introspektiovaiheeseen. Mietitään ovatko ne uskottavia. Jos ne ovat, argumentti hyväksytään melko usein. Jos ne eivät ole, on hyvä katsoa onko niille kuitenkin tehty puolustusta. Lopulta päädytään siihen että ovatko premissit riittävästi tuettuja vai eivät.

Jos ovat, argumentti hyväksytään ja jos ei, ne hylätään. Jos asialle ei löydy oikein mitään sanottavaa, argumentti on arvoton eikä painota asioita suuntaan tai toiseen, tilanne on sama kuin ennen sen esittämistä.

4§ Induktiivisessa argumentissa kenties keskeisin asia on katsoa minkälainen induktio se on. Jos induktio on vertaus, se tosiasiassa usein vetoaa introspektioon liittyviin tunteisiin eikä ole varsinainen argumentti. (Nämä tunteet on nyt ohitettu.) Niillä voi kuitenkin olla arvo. Sillä vertaukset ovat usein liitoksissa toisten argumenttejen sisällön ymmärtämisen helpottamisen vuoksi. Jos asia on näin, on unohdettava vertaus ja palattava katsomaan näitä argumentteja joihin se viittaa. Tajuamista helpottava kuvaus ei ole argumentti, vaikka se usein vetoaakin tunteisiin ja tekee asiasta ikään kuin helpommin hyväksyttävän. Hyvä vertaus ei tietenkään ole epäargumentti tai virhepäätelmä, vaan sen laatu arvioidaan muilla kriteerein, sitä kautta miten paljon helpommin ymmärrettäväksi se tekee sen varsinaisen argumentin.

Jos havaitaan että induktio on itse asiassa argumentatiivinen, on tarkistettava onko se vahva tai heikko. Tämä johtuu siitä että induktioissa on, toisin kuin deduktiossa, liitoksena teorioita ja oletuksia jotka antavat todennäköisyyksiä ja jotka ovat joko relevantteja tai irrelevantteja.

Heikossa induktiossa on kysymys siitä että premissit eivät ole tarpeeksi vahvoja tukeakseen johtopäätöstä. Paljon jätetään siis ilmaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on argumenttivirhelistoihin päätyvä Aukkojen Jumala -argumentti. Siinä perusteena on että kun ei tunneta miten X syntyisi luonnollisesti sillä täytyisi olla yliluonnollinen synty. Tämä on selvästi mahdollista, mutta siitä että jonkin syntysyytä ei tiedetä ei tietysti voida päätellä että tietäisimme sen jonkin syyn luonteen.

Induktioiden arviointi on vaikeaa, mutta niiden arvioinnissa yhteistä on se, että vaikka heikko induktio johtaakin väitettyyn johtopäätökseen, se tekee tämän niin heikosti että tätä ei pidä hyväksyä. Vain vahvat ja hyvät induktiot sallitaan argumentatiivisiksi. Muut ovat enemmänkin saivartelua, käsien heiluttelua ja ajanhaaskausta. (Etenkin kun induktioiden arvointi on vaikeaa.)

Jos argumentti havaitaan vahvaksi induktioksi, pitää kuitenkin vielä tarkistaa induktion uskottavuus. Siinä on taustaoletuksena erialaisia taustaoletuksia, ja usein luonnonlakien tyylisiä "luonnontieteellisiä totuuden likiarvoja". Induktion vahvuuden lisäksi on siis arvioitava itse induktiivisen yhteyden relevanssi. Se, että se on todella olemassa, että sen olemassaoloon on jokin erityinen syy. Ilman tätä se jää helposti mielipiteeksi. Tässä arviointi muistuttaa deduktion yhteydessä tehtyjä premissien uskottavuuden arviointeja.

5§ Meta -arvio. Argumentit harvemmin esiintyvät yksin. Niitä on usein suuri joukko. Ihmisillä on tapana domeenispesifioitua, eli heillä on tiettyyn kysymykseen tietty mallivastaus. Tässä ei välttämättä tule tarkistettua ovatko nämä eri asioihin annetut ratkaisut yhdenmukaisia. Joskus ne vaativat keskenään ristiriitaisia premissejä tai tuloksia. Argumentit eivät tämän vuoksi yleensä ole yksin.

(Uskon) kilpi

Mutta pahastuivat silti
jos joku mainitsikin
sanan "miekkalähetys"...

Käydessäni lapsena helluntaiseurakunnan leireillä siellä nostettiin usein esille uskovaiselle sopiva sotisopa. Kyseessä on Raamatussa oleva varsin sotainen analogia, joka löytyy kohdasta "Ef 6:13-18" Se sanoo "Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä. Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska, ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana. Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta."

Tätä on sitten käytetty apuna erilaisessa hengellisessä toiminnassa. Tätä vertausta aukikirjoitetaan usein uskonnon näkökulmasta. Niissä kuitenkin tehdään jonkinlaisia kannanottoja siihen mitä asia on kamppailuteknisesti. Kuten esimerkiksi ylläolevassa linkissä esitetään, että "Kaikki muut tästä sota-asusta ovat paikallaan pysyviä, paitsi uskon kilpi. Kilpi on siirrettävissä. Se on kykenevä toimimaan yhdessä kaikkien muiden sota-asun osien kanssa. Usko voi toimia yhdessä rauhan evankeliumin kanssa, se voi toimia yhdessä haarniskan kanssa. Usko toimii kaikkien muiden aseidenkin kanssa."

Ja se sanottava ei ole, että
"Kokkaan teidät kaikki nurin"

Tämäntapainen näkökulma on esillä "According to Thy Word" -blogissa olleessa tekstissä "Got your buckler". Siellä käsiteltiin Psalm 91:4 mainittua. Suomeksi kohta on "Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi." Oleellista on, että englannin kielellä kohta on "He will cover you with His pinions, And under His wings you will find refuge; his faithfulness is a shield and buckler." Blogisti otti vertaukseksi kaiken sen mitä kupurakilven (buckler) kanssa voidaan tehdä. Ja kun analogia viedään näin pitkälle, minulla on todellakin sanottavaa.

On selvää että miekkailullisesti psalmin kohdalla tehdyt käännökset ovat kamppailullisesti oleellisesti erilaisia. Mutta jos otamme lähtökohdaksi kupurakilven, se on hyvin tärkeä. Toki keskiaikaa käsittelevässä aineistossa mieleen tulee ennen kaikkea pitkämiekka. Se on se, mihin verrataan jopa silloin kun katanafanboy vertaa sitä miten itämainen miekkailukulttuuri on sekä sepäntaitojen että kamppailutaitojen puolella ylivoimainen verrattuna eurooppalaiseen vastaavaan. Pitkämiekka näkyy myös elokuvissa - olivatpa nämä sitten fantasiagenreä tai historiallisia filmejä.

Kuitenkin jos katsotaan manuaaleja, voidaan huomata että "I.33" käsittelee puhtaasti yhden käden miekkaa ja kupurakilpeä. Se muistuttaa siitä että pitkämiekka koskee itse asiassa ylhäisön aseistusta hyvin määrättynä ajanjaksona. Pitkämiekka oli suosionsa huipulla noin 1300 -luvun loppupuolesta 1500 -luvun alkupuolelle. (Näin voidaan päätellä säilyneistä miekkailumanuaaleista ja muusta aineistosta, kuten esinelöydöistä ja taiteesta.) Tuona aikanakaan se ei kuitenkaan ollut suosituin käyttömiekka. (Manuaalitkin kirjoitettiin ylhäiselle eliitille, joten manuaalien pitkänmiekan korostuminen selittyy tällä. Kirjat olivat kalliita tuolloin, eikä kuka tahansa osannut lukea niitä.) Tuohon aikaan myös muut kuin ritarit kantoivat aseita. Ja he eivät yleensä kantaneet pitkäämiekkaa ("long sword"). ; Saksassa ns. messer oli rahvaan ase. Ja vaikka sen nimi viittaakin veitseen, kyseessä on sen verran kookas leuku, että tavallisen ihmisen silmiin se näyttää pieniväistimiseltä yhdenkäden miekalta. Ja briteissä ja italiassa yhdenkäden miekka ("arming sword") oli vahvasti yleisempi kuin pitkämiekka. Kaikissa kolmessa maassa niiden rinnalla käytettiin melko usein kupurakilpeä. Itse asiassa sillä oli jopa huono maine rahvaan pukarin aseena.

Tämä tarkoittaa lähinnä sitä että tuo viitattu englanninkielinen jae on aikanaan käännetty kulttuuriin joka on elänyt noiden aseiden kanssa. Heille analogian taso on varmasti merkityksellisempi kuin modernin ajan ihmisille joille oivalluksena on että "kilpeä voi liikuttaa".

Siispä on syytä täsmentää eteenpäin siitä mihin kaikkeen pientä kilpeä voi käyttää. Kilvellä voi todellakin torjua, suojata kättä ja lyödä toista naamaan. Toisaalta se peittää näkyvyyttä ja sen taakse saa esimerkiksi miekkakäden piiloon tavalla jolla ei tiedä kummin päin ranne on kilven takana. Tämä vaikeuttaa ennakointia. Samoin kilven pienuus mahdollistaa sidontatekniikoiden käytön (tai oikeastaan se ei estä niitä). Suuri kilpi estää tämänlaisen, mutta kun kilpi on noin kattilankannen kokoinen, se ei ole kovin pahasti tiellä.

Tätä kautta saadaan rakennettua vertauksia joita "According to Thy Word" -blogi esitti. Että Jumalan kupurakilpenä oleminen tarkoittaa sitä että hän piilottaa sinut vihollisilta tai sitoo ja heittää vihulaiset maahan. Tai miten Jumalan totuus iskee kuin (mahdollisesti piikitetty) metallilevy naamaan.

Mutta jos minun täytyisi rakentaa tästä hengellinen analogia, ottaisin esille niitä jasioita jotka ensimmäisenä tulvat esille kupurakilpeä käyttäessä. Mutta joka puuttuu näistä moderneistä tulkinnoista.
1: Tosiasiassa yksinään kupurakilvellä ei tee juuri mitään. Se ei teknisesti ottaen pysäytä iskuja. Mielikuvissa ihmiset helposti ajattelevat että kupuralla ja miekalla lyödään vuoronperään ja kilvellä torjutaan toisen miekka ja yritetään sitten lyödä toisen kilven ohi. Kuitenkin kupurakilpi lähinnä siirtää iskua syrjään, muuttaa sen tulokulmaa. Ja koska se on vain kämmenessä kiinni, se ei itse asiassa pysäytä yksinään oikeastaan mitään. Sen läpi ja ohi on helppo painaa. Sen sijaan miekan kanssa siitä tulee monikäyttöinen. Kun samanaikaisesti lyödään ja käytetään kilpeä, saadaan syrjääntyöntäminen hyödynnettyä. Kulmanmuutos joko avaa oman hyökkäyslinjan tai sitoo vihollisen aseen siihen kilven kohtaan jota vasten miekka on. Näin kilpi ohjaa toisen aseen hyökkäyskulman oman miekan torjunnan alueelle, paikkaan jonne se ei muuten menisi. Oikeastaan normaalisti oikein tehtyjen tekniikoiden kohdalla nämä tapahtuvat kyllä molemmat ; Miekka tukee kilpeä ja kilpi tukee miekkaa. Ja kupurakilven monikäyttöisyys on seurausta tästä. Tämä voisi korostaa sitä että pelkällä uskolla ei tee juuri mitään. Miekka yksinään on tehokas, mutta kupurakilvellä ei tee yksinään mitään..
2: Toisaalta moni pitää kilpeä itseään lähellä. Kupurakilven kohdalla valtaosa tekniikoista korostaa kuitenkin sitä että kilpi on hyvinkin suorilla käsillä kaukana itsestä. Jopa niin että kumarrutaan eteenpäin niin että kilpi on oikein ojossa eteenpäin ja itse ollaan sen takana. Usein kilpi voi olla tekniikan alussa lähellä itseä, mutta tällöin sen työntäminen (tai lyöminen) korostaa kilven välittämää voimaa. Ja se tarkoittaa sitä, että tekniikan lopussa kilpi on ojossa. Moni pitää uskon liian lähellä itseään. 
3: Toisaalta miekan ja bucklerin kanssa korostuu se, että siinä käytetään molempia aktiivisesti. Kun harjoitellaan sword&buckleria, molemmat puolet ovat aktiivisia ja molempia käytetään sen sijaan että toinen ikään kuin "roikkuisi ohessa".

Ei minulla mitään
miekkaa ole.
Ai, siitä näkee läpi?

Näin ollen voisikin korostaa että kilpivertaukseni tuo uskosta esiin minusta siinä aivan oikeasti mukanaolevia puolia. Se on banaali. Vaikka sitä käytetään ja korostetaan paljon, se ei ole kovin ylevä asia. Diplomaattisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että usko on rahvallekin sopivaa. Se korostaa sitä että moni pitää uskonsa itseään lähellä ja korostaa esimerkiksi debatissa sen merkitystä. Ja tällöin ei ole tulossa menestystä tai pärjäämistä vaan kuolemaa. Ilman kunnollista teologian hallintaa uskolla ei tee juuri mitään rakentavaa tai tehokasta. Puhtaasti uskollaan uskontokeskustelevat vaikuttavatkin usein noudattavan jotain jota nettislangissa kutsutaan nimellä "insane troll logic". Heidän perustelunsa vakuuttavat heidät itsensä, mutta muihin sillä ei ole vaikutusta ja he pitävät sitä sekä huonona sekä epävakuuttavana, jopa sellaisena että se etäännyttää huonoudellaan koko asiasta. Usko pidetään lähellä, omalla mukavuusalueella, jolloin edes tästä epälogiikasta ei saada siinä olevaa potentiaalia irti. Ja piilotuspuoli voi korostaa sitä että usko on myös kenties helpoimpia valehtelun keinoja. Oma vakaumus kun on jotain josta muilla on vain oma sana.

Filosofiset laitteistot

Filosofia esitetään usein määritelminä jotka kuvaavat sen perimmäisiä tavoitteita. Esimerkiksi katsotaan, että se tavoittelee totuutta tai viisautta. Kuitenkin käytännössä filosofia redusoituu joksikin jossa totuutta ja viisautta tavoitellaan jollain keinoilla ja näkökulmilla. Tämä johtaa siihen, että pragmaattisesti filosofia ilmenee erilaisina kikkoina ja menetelminä joiden väitetään edustavan joko totuutta tai viisautta.

Sen vuoksi on varsin kätevää käsitellä filosofiaa laitteistona. En ole vielä itse lukenut David Papineaun "Philosophical Devices" -kirjaa. Mutta pidän sen lähestymistavasta. Se tarkastelee käsitteitä ja perustelutapoja. Se toki monista latistaa filosofian. Mutta käytännössä jokainen filosofinen perinne on "latistunut" siihen, että asioita lähestytään vaikka fenomenologisesta näkökulmasta fenomenologiassa hyväksyttävissä nähtävin keinoin. Osa filosofeista esimerkiksi käyttää reduktiota ja toiset kieltävät sen käytön ja vaativat reflektoivaa filosofin omien tunteiden ja kokemusmaailman peilaamista.

Tämä on itselleni hyvin luonteva lähestymistapa. Voidaan jopa sanoa, että valtaosa teksteistäni rakentuu siten, että yhdistän jonkin itselleni kenties kiinnostavan asian johonkin käsittelytapaan. Tämä on ikään kuin malli jossa filosofinen laitteisto on mylly johon tungetaan aineisto ja katsotaan mitä tulee ulos. Vielä useammin syntyy rakenne, jossa on kaksi eri aihetta, joita yritän käsitellä jollain laitteistolla. Tässä teemana on yhdistäminen. Ja tässä filosofinen laitteisto valikoituu usein käytännössä valittujen aiheiden kautta. On jopa niin että toisiinsa yhteensopimattomat aiheet ovat haaste ja roolini on pähkäillä, mikä välineistö sopii aineistoon siten että voin käyttää sitä molempiin. Tämä johtaa usein siihen, että tekstini lähtevät jostain, ja sitten lopulta ollaan siirrytty ihan toiseen aiheeseen. Niitä yhdistää vain jokin teema. Ja tämä teema on käytännössä jonkinlainen filosofinen laitteisto.

Tämä on hyvä siinä mielessä, että se harjaannuttaa erottamaan erilaisia metodiikkoja. Tämä taas on taito joka on yllättävän harvinainen. Monesti pelkkä käsite itsessään hämää. Esimerkiksi Sewell aikanaan käsitteli termodynamiikkaa ja evoluutiota. Hämmentävintä oli se, että vaikka Sewell laittoi tekstiin esille entropian kaavoja, hän ei soveltanut sitä missään vaiheessa. Kaavan läsnäolo muuttui kuitenkin monien lukijoiden mielessä prosessiksi. Tämä ei kuitenkaan ole filosofisen laitteiston käyttäminen, vaan enemmänkin irrallinen laitteiston esittely. Kaava pelkästään "ilmassa" ollessaan jää tyhjäksi.

Samoin voidaan ottaa historia. "Takkiraudassa" kirjoitettiin vallankumouksen paraabelista. Oikeutusta matematiikkaan haettiin varsin suorasukaisesti. "Paraabeli on toisen asteen polynomifunktion kuvaaja ja sen derivaatta on lineaarinen. Paraabeli on siksi erittäin käytännöllinen kuvaaja kuvaamaan erilaisia muutoksia, joihin liittyy paikka, nopeus ja kiihtyvyys. Ja vallankumoukset noudattavat paraabelirataa. Tämän huomasi ensimmäisenä suuri matemaatikko ja fyysikko Pierre-Simon Laplace. Ne alkavat jostain alkutilasta, kiihtyvät, saavuttavat lakipisteensä, sitten sieltä aletaan tulemaan alas ja lopulta päädytään samaan tilaan, josta aloitettiin. Laplace otti tämän niin vakavasti, että hän formuloi siitä kaavan ja sovelsi sitä historiaan, ja kuinka ollakaan, vallankumoukset noudattavat kaikkialla samaa kaavaa. Alkukaaoksen jälkeen päädytään aina siihen samaan tilaan, josta aloitettiin. Tämä havainto merkitsi matematiikan ja tilastotieteen tulemista yhteiskuntatieteisiin ja sosiologiaan."

Itse en vastusta matematiikan ja tilastotieteen soveltamista yhteiskuntatieteissä. Pikemminkin päinvastoin. Kuitenkin "Takkiraudan" tekstissä ongelmana on se, että paraabeli on enemmänkin metafora. On toki lähes selvää, että vallankumouksissa on rakenne joka tiivistyy muotoon "vallankumous syö lapsensa". Kuitenkin samaa voisi kuvata sinikäyrällä tai ympyrällä. Itse asiassa paraabeli on toisen asteen yhtälö. Se voisi kuvata myös rajatonta ikuista eksponentiaalisesti kasvavaa käyrää. Laplacen analogian ongelmana onkin se, että miksi vallankumous ei ole kertatapahtuma. Miksi historia toistaa itseään jos toisen asteen kuvaaja kuvaa ihmisten väkivaltaisuutta?

Monitulkintaisuus on itse asiassa ongelma. Jos matematiikka, eksaktina menetelmänä, toimisi täydellisesti, meillä ei olisi tulkintavaikeuksia. Katsotaan vaikkapa vallankumouksen kaarta "Venäjän vallankumous on kestänyt hiukan pitempään - se alkoi tsaarin syrjäyttämisestä ja helmikuun vallankumouksesta. Sitten valtaan tulivat Kornilov ja Kerenski, ja lopulta lokakuun vallankumouksessa 1917 bolševistit. Tätä seurasi Leninin diktatuuri ja Stalinin diktatuuri. Lakipisteensä Neuvostoliitto saavutti Hruštšovin aikana. Sitten alkoi alamäkin Ensin Brezhnevin pysähtyneisyyden aika, sitten Andropov ja Tšernenko, perestroika ja vallankaappaus ja Jeltsin. Tämän jälkeen siirryttiin taas samaan demokratiaan kuin helmikuun vallankumouksessa, ja nyt Putinin aikana Venäjästä on jälleen tullut oligarkia. Kuinka kauvan kestää, ennenkuin Romanovit ovat jälleen valtaistuimella? Kymmenen vuotta? Viisikymmentä vuotta? Sata vuotta? Ruukinmatruuna ei tiedä, mutta Venäjällä kruunataan tsaari ennemmin tai myöhemmin valtaan aivan yhtä vääjäämättömästi kuin mitä ilmaan heitetty kivi putoaa maahan. Tai sitten Putin on jo tsaari." Monitulkintaisuus johtuu siitä että matematiikan sijasta paraabeli on vertaus. Ja se muistuttaa tässä eksaktin tieteen sijasta teelehdistäennustajien, horoskooppifanien, Nostradamuksen ennustusten tai Raamatun maailmanloppuskenaarioiden tulkitsijoita. Heille kuvaus on tosiasia ja tärkeintä on sovittaa aineisto sen mukaiseksi ja sen kielelle sen sijaan, että testattaisiin pitääkö se paikkaansa.

Toisen asteen yhtälö ei tässä kohden tosiasiassa ole matematiikan soveltamista yhteiskuntatieteisiin. Se, että saadaan matemaatikko ja kuuluisa nimi asetettua taakse ei muuta sitä tosiseikkaa, että kyseessä on lähinnä vertaus. Takkiraudan mallissa ytimessä on analogia. Mistä tiedämme, että "kulma on sama"? Hän esittää ennustuksen jossa Venäjällä tulee olemaan tulevaisuudessa tsaari. Mistä tiedämme mikä on riittävän analoginen  tsaarille? Mistä tiedämme mikä on riittävä vallankumoukselle? Historiantulkinnan kannalta ongelmallista on, että tuhoutuneita sisäiseen kinasteluun hajonneita alueita on vaikka kuinka paljon. Vertausta hakeva voi korostaa aina että jos paluuta ei ole tapahtunut, niin (a) se on ollut reformi eikä vallankumous (b) se on ollut vallankaappaus eikä vallankumous (c) se on ollut ulkopuolisen tekemä valloitus eikä vallankumous. Ja siksi ne olisivat epäanalogisia. (d) Muutokselle on annettava enemmän aikaa. Kokonaisuuden kannalta ongelmana onkin se, että tämänlaista teoriaa ei voi mitenkään falsifioida tai kritisoida. Sillä se ei ole teknisesti ottaen matemaattinen ennustus, mallintava vertauskuva, vaan tätä epämääräisempi näkökulmien vertauskuva.

Tässä on hyvä huomata, että vertaus on filosofinen väline. Se on hyvin intuitiivinen ja arkijärjen mukaine. Siksi Jeesuskin käytti sitä. Moni pitää vertauksista, ja itsekin sovellan analogioita mielelläni. Mutta on pidettävä mielessä, että se on aivan eri filosofinen väline kuin eksakti matematiikka. Matematiikka on perustaltaan deduktiivista, paraskin analogia on aina induktio. Ja vertaus on usein jopa monitulkintainen ja epämääräinen induktio - toisin kuin hypoteettis-deduktiivisen peittävän lain mallin mukainen induktio, joka on kyllä induktiivinen mutta myös varsin yksitulkintainen.

Tieteellisen mielikuvan tuominen tieteellisillä termeillä on pseudotieteiden lempikeino. Niiden ydin on siinä että jotain filosofista laitetta kutsutaan joksikin toiseksi. Yleensä jokin taikauskoinen tai muutoin heikko ja epäuskottava perustelukenttä yritetään sovittaa johonkin jota tiedemiehet noin yleensä kannattavat. Virhe onkin siinä, että laitteistoja ei eroteta toisistaan ja ajatellaan, että "kun siinä esiintyy matemaattinen termi, se on matemaattisesti todistettu". On selvää että yhteys ei päde Sewellin eikä "Takkiraudan" kohdalla. Tämänlaista argumentaatiovirhemaailmaa kutsutaan ekvivokaatioksi.

Vaikka emme tiedä (tai emme tietäisi) viisaudesta tai totuudesta mitään, tiedämme, että filosofisten laitteistojen näkökulmasta tämänlainen lähestymistapa ns. smells like a rat.

Palava paska-aurinko

Egyptin kulttuurin skarabee -koru on monille ihmisille tuttu. Se liittyy siihen hyvin tunnettuun kuvastoon yhdessä muumioiden ja pyramidien kanssa. Skarabee -helyjä voi ostaa itselle ja ystäville matkamuistomyymälöistäkin. Ihmiset ostavat tämän ja näkevät sen henkisenä. Tämä ei tietysti ihmetytä, sillä egyptissä skarabee liittyi elämään. Ja sillä oli vahva yhteys tärkeään auringonjumala Ra:han.

Kuitenkin kun mietitään mikä tämä pyhä pillerinpyörittäjä on, astutaan biologian maailmaan. Etenkin kun egyptin taikauskossa turilaissittäiästä käytettiin lääkinnässä siksi että Ra:n symbolina tälle nähtiin muutakin yhteyksiä niihin asioihin joita Ra jumalana edusti. ; Pilleri jota pyöritetään on itse asiassa sontapallo jota tämä turilainen pyörittää. ; Pillerinpyörittäjä vastaakin tätä kautta biologisesti melko paljon kotimaista sittisontiaista tai turkkiloa. Hyönteisiä joihin liittyy sangen epähygienisiä ja kontaminoivia mielikuvia.

Egyptiläinen uskonto on tässä rehellinen. Auringon kehrä liitettiin pillerinpyörittäjän pyörittämään lantapalloon. Yhteys voi tuntua omituiselta, mutta on hyvä muistaa että lantaa on käytetty polttoaineena - ja monissa kulttuureissa lantaa arvostetaan esimerkiksi juuri tämän ominaisuuden vuoksi. Näin ei ole kovinkaan erikoista ajatella että aurinko olisi tulen analogia ja saisimme valomme ja lämpömme valtavasta kosmisesta paskakasasta.

Egyptiläisille analogisuus tarkoitti sitä että se oli mallintava vertauskuva. Eli jonkinlainen selitys taivaanmekaniikasta. Kuoriainen oli sen ajan gravitaatioteoria joka selitti auringon liikkeitä taivaankannen poikki. Tässä yhteydessä on hyvähköä huomata että teknisenä maailmankuvana - ja jopa  fysikaalisen maailman hengellisenä tulkintana - on täysin typerää ja kornia ajatella että aurinko olisi edes palamisreaktio. Aurinko ei ole tulessa. Ero on suunnilleen se, että jos skarabeen palava paska -aurinko pitäisi paikkaansa, niin voisimme laskea kuinka monta humalakusijaa tarvittaisiin että aurinko voitaisiin virtsata sammuksiin. Sen sijaan kun aurinko perustuu fuusiovoimaan jonka voimanlähde on massa, niin aurinkoon kusija itse asiassa korkeintaan tehostaa reaktiota.

Mutta tästä huolimatta siinä on asennetasolla ilmiö jonka miettiminen voi olla aivan hyödyllistä jopa hyvinkin skientistis-skeptiselle paatuneelle naturalistille. Sitä voi käyttää näkökulmien vertauskuvana tai eksistentiaalisena vertauskuvana.

Länsimaisessa kulttuurissa paskan hyväksi sublimointi on nimittäin hyvinkin vierasta. Ajattelemme että kun aurinko on hyvä asia, niin sen hengellisten ulottuvuuksien on nojattava johonkin mukavaan. Siksi kissanpennuista ja kukista koostuva aurinkokuva voisi tuntua hengellisesti soveliaammalta - kenties pinnalliselta ja hupsulta, mutta kuitenkin oleellisesti parempana kuin ajatus siitä että elämä sidottaisiin symbolillaan äärimmäisen lujasti paskaan.

Siksi egyptissä matkaavat länsimaiset arvostavat skarabeeta lähinnä koska se liitetään oman kulttuurimme arvostamiin piirteisiin. Ra -jumaluus tukee monia hyvänä pitämiämme asioita. Samalla emme korosta sitä että muitakin puolia on ; Esimerkiksi tämä yhteys paskaan on sensuroitu tai ignoroitu ; Ja vaikka se tiedettäisiin, sitä ei haluta korostaa.

Kuitenkin tämä yhteys itsessään voisi olla arvokas esimerkiksi pahan ongelman kanssa painivalle kristityn mielellekin. ; Kulttuurimme on liiaksikin sanitoinut maailmaa siinä mielessä että likaiset ja pahat asiat määritetään helposti jotenkin luonnottomiksi. Michel Montaignen hengessä voisi sanoa että peitämme juuri tämän puolen elämästämme määrittelemällä ensin ontologisen moraalin, hyvän maailman, jossa sitten kaikki likainen nähdään saasteena, pahana ja syntinä. Paskaa kohdellaan samalla tavalla kuin luonnollisia viettejä joita kutsutaan synniksi varsin kevein perustein. Ja jos kristinusko on tässä ajattelua vääristävä, niin medikalisoiva maallinen maailma on itse asiassa tässä kohdassa vielä pahempi.

Pienen ja rajallisen merkityksellisyydestä meille kaikille sisäilijöille

Amerikkalainen unelma on käsite. Erään vitsin mukaan tämä käsite kuvaa hyvin amerikkalaisia ja huonosti brittejä koska britit ovat hereillä. Unelmoinnissa on kysymys siitä mitä halutaan olla ja valveilla olemisessa on kysymys siitä mitä voidaan tehdä.Monesti uskonto nähdään ja oikeutetaan unelmoinnin kautta. Sitten on niitä joille se kelpaa vasta kun se on valveilla olemista. Yksi näistä ihmisistä on William Lane Craig. "Paholaisen Asianajaja" -blogin kautta saa Craigin vertauksen jota ajattelin käsitellä.

"Kirja lataa pöytään ensimmäisenä tärkeän filosofisen kohdan: elämän tarkoitus. Tuttuun tyyliin elämällä voi olla objektiivinen tarkoitus vain, jos sellaisen ilmoittaa ihmiselle jokin jumalolento. Tarkoitus ei ilmesty pelkästään ikuisella elämällä. Lane kertoo tarinan astronautista, joka jää nalkkiin asteroidille. Hänellä on mukanaan kaksi lääkepulloa. Toisessa on myrkkyä. Toisessa aine joka takaa kuolemattomuuden. Astronautti ymmärtää jääneensä ansaan kivelle, joten hän ottaa myrkkyä, mutta voih! Hän naukkasikin vahingossa itselleen kuolemattomuuten. Hänen elämänsä on ikuista tyhjyyttä kylmällä kivellä. Elämän tarkoituksen täytyy siis tulla jostain muualta kuin elämän kestosta. Kuinkas ollakaan, se tarkoitus löytyy ihmisen elämään vain ihmistä korkeamman olennon antamana."

Vertaus voi tuntua ensin hieman erikoiselta. Sillä usein uskontoa puolustetaan siten että vastassa on absurdismi. Tämä on ymmärrettävää koska eksistentialistinen ateismi, joka oli aikanaan muodikasta, vetoaa toistuvasti juuri absurdiuden teemoihin. Sellaiset ajattelijat kuin Sartre ja Camus tulevat tästä ensimmäisenä mieleen, mutta jopa analyyttisempaa linjaa edustava Russell. Heistä ateistin ideana on se, että hän kykenee unohtamaan haihattelun ja heräämään. Ja että tässä sitä vain sitten tajuaa että ihminen on rajallinen ja maailma siksi absurdi. Eli koska ihminen on tomuhiukkanen äärettömyydessä ja elää henkäyksen universumin miljardien vuosien historiassa, hän on pieni ja mitätön. Ja että ihmisen on itse keksittävä mielekkyyttä omaan pieneen elämäänsä. Itse asiassa tämä absurdin tematiikka on ajankohtaista myös nykyään.

Craig itse asiassa iskee argumentillaan melko taitavasti tähän perinteeseen. Hänen esimerkkinsä korostaa että elämän rajattomuus ei muuta asioita. Kivellä elävä ihminen elää absurdia elämää vaikka elämän mitaksi saataisiin ääretön. Tässä tavoitteessa vertaus myös jossai määrin onnistuu. On selvää että elämän arvo ei voi syntyä pelkästään elämä pituuden tuijottamisesta. Elämän laadulla on väliä.

Muutoin Craigin vertaus sitten kuitenkin iskee monta hieman ongelmallista kulmaa. Ensinnäkin siinä korostetaan että itsemurha voi olla parempi vaihtoehto kuin ikuinen elämä. Craigin argumentaatio on mielenkiintoista koska antaessaan itsemurhasta vaihtoehdon, hän tekee kannaottoa eutanasian ja itsemurhan teemoihin. Hän ei tietysti sano tätä suoraan, koska se olisi väärän teologian julistamista. Mutta jos ihminen ei ole asteroidilla kyvykäs pitämään mielekästä elämää, hän on valmis itsemurhaan. Ja vasta tämän implisiittisen kontekstin valossa Craigin vertauksessa on ytyä. Muuten itsemurha olisi vain väärä teko ja tosiasiassa elämä asteroidilla olisi karua mutta siitä pitäisi löytää mieltä loppuun asti.

Ja toisaalta uskontojen parissa uskonnottomuutta on väheksytty juuri sillä tematiikalla että absurdius on hyväksytty. Valtaosa teistien antiateistisesta argumentaatiosta perustuu sille että ilman äärettömyyksiä mittakaava ja rajallisuus tuhoavat. Sellaiset sanat kuin "arvotyhjiö", "nihilismi" ja monet muut vastaavat nojaavatkin siihen että nämä ihmiset ovat ottaneet Sartren ja Camusin argumentit ateismin luonteesta vakavasti. Craigin vertaus itse asiassa ampuu pohjan pois näiltä argumenteilta. Paratiisia puolustetaan ikuisuusteemoilla. Hyvää elämää ei kuitenkaan mitata ikuisuusteemoilla. Ja siksi ateistillakin voi yht'äkkiä olla eiabsurdi ja merkityksellinen elämä. (Kunhan ei vain vietä sitä asteroidilla tai William Lane Craigin tekstejä lukien, tämä on.)

On selvää että asteroidilla kykkivän astronautin elämä on ankeaa eikä hyvää elämää. Koska siitä puuttuvat ne asiat jotka tekevät elämisestä elämisen arvoista ja hyvää elämää. Ja tähän on olemassa helppo ratkaisu. Se löytyy itse asiassa "Calvin & Hobbes" -sarjakuvasta (Suomeksi "Lassi ja Leevi"). Eräässä stripissä on tilanne jossa ulkoilmassa olevat Lassi kysyy Leeviltä "Look at all the stars! The universe just goes out forever and ever!" Leevi jatkaa aloiettua "It kind of makes you wonder why man considers himself such a big screaming deal." Lassi vastaa tähän sisätiloissa jossa televisio ja muut koneet pauhaavat ja jossa valot ovat päällä että "That's why we stay inside with our appliances." Tämä voidaan nähdä pinnallisen kulttuurin pinnallisuutena. Mutta tosiasiassa taustalla on vänkä totuus siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Kaikki se sälä ja hälpe joiden tapahtumien keskiössä satumme olemaan.

Ja tässä Craigin argumentti jättää tilaa absurdille. Sillä hän on valinnut vertauksen tapahtumapaikaksi asteroidin. Asteroidi on paikalliseti hyvin rajallinen. Jos Craig olisi ottanut esimerkiksi planeetan jossa on toisia ihmisiä joiden kanssa jutella, viihdeohjelmia joita katsoa, donitseja joita syödä, inkivääriolutta jota juoda sekä paljon ilmaista nettipornoa, astronautilla olisi liikaa muuta tekemistä ja tähän vertauksen tarvitsemaan arvotomaan itsemurhateemaan ei koskaan päästäisi. Kenties onkin todella syytä vaihtaa näkökulmaa ajasta maantieteelliseen. Kenties olisi aika hylätä "ääretön tai ei mitään" -näkökulma jossa keskiössä on vain "ääretön" ja "rajallisuus" ja tajuta että nollan ja ääretömän välissä on ääretön määrä numeroita. Näin lyhyelläkin elämällä voi todellakin olla arvoa ja merkitystä eläjälleen.

Camus ja Sartre eivät olekaan esimerkiksi uusateisteille kovinkaan relevantteja. Absurdi innostaa vain kaltaisiani vähän vanhanaikaisia tyyppejä joiden egon kurissapitämiseksi tarvitaan kovia sisäänrakennettuja nöyrtymismekanismeja. Nykyään on muodikasta harjoittaa ns. hyvää itsetuntoa jolle absurdin hallitsemattomuus on vierasta. - Absurdin synty toisen maailmansodan jälkeen ei monista ole sattumaa ja kenties yhteiskunnassamme ei ole niin suuria katastrofeja että tämä kokemus tulisi monenkaan kokemuspiiriin -  Kenties siksi onkin järkevää että Craig ottaa tälläisen vaihtoehtoisen linjan käyttöön.

Toisaalta juuri tämä kyseinen vertaus tuntuu kuitenkin jyräävän pääasiassa uskovaisten ajatteluperusteita ja ateistien vastustusstrategioita, ja se itse asiassa tuottaa yllättävän vähän vaikeuksia ateistille joka voi aina sanoa että "aivan, siksi ikuisuuspillerisi taivaspaikalla ei innostakaan, se ei liity elämän tarkoitukseen ja hyvään elämään mitenkään".

Monista onkin aivan mielekästä olla hereillä. Uusateismin korostama elämäntapa itse asiassa voidaan nähdä jonakin joka sanoo jopa Craigille ja monille muille "One Nation under God"  -unelmissa eläville että ateistit eivät usko näihin paratiisiunelmiin koska he ovat hereillä. Siinä ei uneksuta äärettömyyksistä itsemurha-asteroideilla koska itsellä on isompi maantiede ja elämää edessä elettävänä, koettavana ja tehtävänä koko ajan. Ja että jos tämän ajan kuluttaa paratiisiin valmistautumiseen viettää elämänsä kuin se tyyppi joka päättää säästää eläkepäiviä varten, säästää ja raataa ja kärsii elämänsä vain saadakseen sydänkohtauksen kesken työuransa. Koska rajallisella elämällä on arvo, sen poistaminen esimerkiksi uskonnonharjoittamisella -jos sellaisen itse kokee arvottomaksi tämä on - on jopa hyvin suuri rike. Se on kuin ajaisi itse itsensä sinne asteroidille ja rikkoisi sitten rakettinsa.

Yksi pieni elefantti posliinikaupassa

Hyvin tunnetussa elefanttivertauksessa joukko sokeita törmää elefanttiin. Yksi törmää korvaan ja kuvailee elefanttia purjeeksi. Toinen kohtaa jalan ja selittää norsun olevan pylväs. Yksi ottaa hännästä ja selittää miten norsu on köysi. Ja neljäs ottaa kärsästä ja selittää että norsu on kuin vesiletkua ... Tämän vertauksen tarkoituksena on toimia pluralistisena argumentinkorvikkeena joka kannustaa avomielisyyteen. Se muistuttaa että muiden näkökulmista voi olla hyötyä, jotta kykenee katsomaan laatikon ulkopuolelta ja ymmärtämään maailmaa.

Valitettavasti tämä käsitetään usein siten että avomielisyys tarkoittaisi totuusrelativismia, eli näkemystä jossa totuus on sellainen kuin se nähdään. Että maailma on yksinkertaisesti niin kompleksi että se voi näyttäytyä ihmisille monella eri tavalla ja että nämä kaikki ovat oikein. Norsuvertauksesta kuitenkin huomataan että mitä tämä tarkoittaisi oikeasti ; Ei totuusrelativismia vaan sitä että jokainen edellämainituista sokeista oli itse asiassa väärässä. Ei tarvitse olla paatunut foudationalisti - joka uskoo että ympärillämme on yksi ja yhteinen todellisuus joka on yksi ja tietty ja jossa elämme kaikki - nähdäkseen että ihmiset voivat olla monella erilaisella tavalla väärässä. ; Perspektiivien pluralismi on siis toki mahdollista. Eli että samat havainnot voitaisiin tulkita hyväksyttävästi monella eri tavalla. Mutta että se johtuu vain siitä että asiaa on tutkittu vajaasti tai huonosti. Perspektiivien pluralismi ei tarkoita siksi että kaikki olisivat oikeassa, vaan että joku - mahdollisesti jopa kaikki - ovat väärässä. Tulkinnanvaraisuus on samaa kuin puutteellinen tutkimus. Silloin pitäisi tutkia lisää.

Paatunut naturalisti sanoisi että norsuvertaus opettaisi varovaisuuteen ; Oikea norsu vaatii tarkempaa tutkimusta. Että ei pidä tyytyä yksittäiseen havaintoon vaan että norsua pitää tarkastella kunnolla. Pelkkä törmäys ei anna riittävää empiriistä aineistoa. Ja kenties norsuja ei pidäkään tarkastella sokeiden kautta. Naturalisti voisi johtaa norsuvertauksen skeptismin myös esimerkiksi enkelihavaintoihin ; Mitä muutakaan nekään ovat olleet kuin yksinkertaisia "sokean törmäyksiä" ; Niistä ei siis pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Sillä jos norsujen kaltaiset tavalliset objektit voivat tuottaa norsutarinan monia väärintulkintoja, niin miten paljon joku tätä vähemmän tuttu ja eksoottisempi asia voi vääntää...

Tarkalleen ottaen norsuvertaus joka kehottaa ajattelemaan oman laatikon ulkopuolelta kohtaakin sen, että hyvin harva miettii vertausta laatikon ulkopuolelta. Norsuvertauksesta on itse asiassa tullut jonkinlainen laatikko itsestään. Heti jos sitä miettii tämän laatikon (virallisen opetuksen) ulkopuolelta huomaa että siitä löytyy myös vakava puute ; Kaikki sokeat törmäävät juuri norsuun. Vertaus ei käsittele sitä että joku sokea törmäisikin norsun ruokaan joka on norsun lähellä. Tällöin hän voisi selittää että norsu on piikikäs ja joustava. Joku toinen voisi törmätä norsun lähellä olevaan ämpäriin ja kolmas tarttua norsun jalassa olevaan kettinkiin tai tätä ympäröivään aitaukseen. Neljäs sokea onkin oikeasti vain sienissä ja hallusinoi olemattomia.

Norsuvertauksessa koko olennainen voima tulee siitä että jokainen osuu norsuun ja kuvaa norsun erilaisia puolia vajaana, ei kokonaisuutena.

Toki tarinaa ei pidä ottaa liian tosissaan. Ajatuskokeiden yleinen idea on että se esittää yksinkertaistetun asian jotta eri asioita voidaan verrata ; Usein ideana onkin juuri se että etiikkaa punnitaan huolellisesti ja että out of box on vain kysymyksen kiertämistä. Näin esimerkiksi kysymys jossa mietitään että syödäkkö lento-onnettomuudessa kuolleita ystäviä vai kuolla nälkään ei ansaitse ratkaisuksi "out of box" -ratkaisua jossa Jumala antaa sataa taivaasta öylättileipiä ja ehtoollisviiniä niille jotka eivät konkreettisempaan kannibalismiin vajoa.

Nämä tämän tarinan puutteet ovat kuitenkin niin tietynlaisia, että niitä voidaan jopa pitää ideologisina vajeina. Se, että tarina on juuri tällä tavalla puutteellinen kertoo niistä ongelmista joita postmodernilla ajattelulla on ylipäätään. Tarinassa ne virheet on vain helpompi nähdä. (Joka tekee siitä uudella tavalla kätevän vertauksen.) Kun puhutaan aksioomista ja päätelmistä, jo hieno sana saattaa hämmästyttää sivuraiteille eikä perusteluissa olevia aukkoja siksi huomaa. (Yleensä ei pidä pelästyä "hienoja sanoja". Ne ovat vain kirjaimia. Niillä on sisältö. Mitä eksaktimpi, sitä tarkemmin ja paremmin niitä voi otta raivelista. Hienot sanat ovat siksi joskus jopa vähemmän pelottavia ja epämääräisiä kuin arkisesti käytetyt sanat!) Postmoderni ajattelu kun sanoo että "jokainen perspektiivi on arvokas". Että ymmärrys kokonaisuudesta vaatii kaiken arvostamista.

En yksinkertaisesti usko näin. Saaviin törmänneen sokean kuvaus elefantista ei yksinkertaisesti ole yhtä relevantti kuin korvaan törmänneen. "Elefantin kokonaiskuvan" selvittämiseksi on tehtävä tarkka kartoitus siitä miten eri asiat liittyvät toisiinsa. : Nämä unohtuvat postmodernissa maailmankuvassa. Siksi norsuvertauksesta onkin tullut jotain hyvin omituista. Jotain jolla perustellaan enemmänkin omaa maailmankuvaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, mitä vertauskessa tapahtuisi jos korvaan törmännyt oikeuttaisi että hänen perspektiivinsä ja maailmankuvansa oikeuttaisi pitämään norsua purjeenkaltaisena ja että tätä kritisoivat erimieliset olisivat häijyjä ja epäkunnioittavia. Että tätä perspektiviiä pitää kunnioittaa. Ja mahdollisesti tätä purjeenkaltaisuutta pitäisi peräti julistaa kadulla ja pitää tolppana norsua pitäviä kerettiläisinä.
1: Postmodernismita ja "samat havainnot - eri tulkinnat" -sloganeita huutelevat ovatkin keskimäärin varsin epäavomielisiä ; Avomielisyys on lähinnä sitä että se oma fiksoitu perspektiivi halutaan oikeuttaa yhtenä Totuutena ja koko Totuutena, mitään pois jättämättä. He ovat "science stoppereita", tiedetoppareita, joista jokin asia on by definition mielipide tai että lisätutkimus joka kritisoi jotain maailmankuvaa on sulkusilmäistä ja "maailmankuvallista". Eikä sitä tarvitse ottaa huomioon jos se omasta mielestä on kerettiläiseen mielipiteeseen johtavaa.

John Wilkins onkin tähän sopivasti miettinyt eläinten luokittelua. Hänen juttunsa lähtee liikkeelle yksinkertaisesta vitsijulisteesta jossa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä on muokattu siten että se käsittelee hyönteisiä. Tämä on luokittelevaa tietoa ja yhdenlainen perspektiivi todellisuuteen joka käsittelee sellaisia oikeasti olemassaolevia asioita kuin kovakuoriaiset. Wilkins huomauttaa että elementtitaulukko ei kuitenkaan sovi käsiteltävään aineistoon. "The answer is that elements are, and taxa aren’t, a series. That is, elements fill every available spot on a timeless sequence, whereas organisms (and other historical objects, like institutions, cultures, and planets) do not. So a periodic table works for elements. It doesn’t work for historical taxa." Luokittelujen eron tärkeys konkretisoituu tässä samaan tapaan kuin se, miten Linné ihastui lajien kohdalle sopivaan hierarkiseen jäsentämiseen ja yritti sovittaa sitä esimerkiksi kiviin, ja tässähän se ei onnistunut.

Tämä muistuttaa että luokittelu ei ole oikeastaan koskaan puhtaasti analogista. Analogioiden käyttäminen ilman rajoitteita tarkoittaa juuri sitä että miltei mikä vain perspektiivi kävisi. Oikeasti analogioita on käytettävä huolellisesti ja varovaisesti ; Se, mikä luokitteluperustelu sopii kohteen kuvaamiseen ei ole mielipidekysymys. Toiset luokittelut ovat väkinäisempiä ja kohteensa ominaisuuskirjoon kokonaisuutena vaikeammin sovitettavia kuin toiset taas eivät.

Mukana tuoksu

Usein symboleissa ollaan kovasti kiinnostuneita taustoista. Esimerkiksi Dan Brownin huono genrekirja "Da Vinci -koodi" piti sisällään runsaasti symboleiden historiaa. Lukijat innostuivat kun oppivat huomaamaan asioita. Esimerkiksi kersantinnatsojen "penis" -taustan. Tai sen, miten kirkkoarkkitehtuurissa löytyy klitoriksia yllättävistä paikoista.
1: Tämä tietysti tuo ihmisille samanlaista riemua kuin psykoanalyysissä käytetyt fallosten löytämiset erilaisista asioista. Ja itse asiassa ajattelutapa on sen verran tuttu, että symbolismi tällä tavalla vetoaakin ihmisille tuttuun ajattelutapaan ja tämä tuntuu antavan sille jotenkin omituisesti lisää painoarvoa ja uskottavuutta. Sekä symbolejen että unien tulkinnan kanssa pelehtivät keksivät kaikenlaisia perverssiyksiä. Tämä ei ole tietysti ollenkaan huono asia, vaan on päinvastoin hupaisa osa elämää.

Tämänlainen "symboleiden provenienssin" tuntemiseen nojaava alkuperää korostava katsantokanta onkin yleisemminkin suosiossa. Esimerkiksi kristityt pitävät monia maallisten ihmisten arvoja kristillisinä alkuperään vedoten. Samoin monet juhlat symboleineen halutaan omia tietyille uskontokunnille. USA:ssa tämä on synnyttänyt esimerkiksi hieman hassun kinaamisen joulusta siitä onko se "CHRISTmas", sensuristisemmin "X -mas" ja onko pyhäinhäväistys kutsua juhlaa vain nimellä "Holiday". Ja luonnollisesti sama kina toistuu pääsiäisen kohdalla. ~ Ja vastaavasti muut sitten muistuttavat joulun ja pääsiäisen historiallisista ja pakanallisista alkuperistä.

Alkuperät tuottavatkin usein yllättäviä tietoja. Esimerkiksi erittäin kristillinen "Christianity Today" -lehti kirjoitti netissäkin olevan artikkelin kristittyjen tunnetun kalasymbolin alkuperästä ; Klassisesti meille kerrotaan koulussa sen alkuperästä sen verran että kristityt tunnistivat sen avulla toisensa. Että yksi piirsi kaaren ja toinen piirsi kaaren. Ja kala selitettiin kreikkalaisen sanaleikin kautta kristilliseksi. "The fish's spawning as a Christian symbol during the first century is similarly esoteric. Using the Greek word for fish, Ichthys, the compilers of a collection of religious teachings called the Sibylline Oracles created an acrostic: Iesous Christos theou huios soter, or "Jesus Christ Son of God Savior." This acrostic is now commonly embedded in modern fish symbols" Muut ovat sitten ottaneet tämän symbolin ja modifioineet sitä. Modifiointejen kautta on syntynyt esimerkiksi darwinkala tai Muslimien haisymboli. ; Kuitenkin kalasymbolin historia on kauempana. Kala on liittynyt Syyrian (juutalaisten toimipiirin alueilla) alueella olleeseen hedelmällisyyden jumalaan. Roomassa (tuossa alkukristittyjen mellastusalueella) kala taas liitettiin Venukseen, eli rakkauden Jumalaan. Yhteys voi ensin tuntua omituiselta, mutta kun huomaa että kalan muoto on hieman vulvamainen ja ihmisillä on ollut hupia keksiä tämä yhteys (etenkin kun mukana on ollut haju). Mielivalta tuntuu pienemmältä Siksi "Christian Symbols" -sivun symbolihistoria kertookin esimerkiksi että "The fish symbol has been used for millennia worldwide as a religious symbol associated with the Pagan Great Mother Goddess. It is the outline of her vulva. The fish symbol was often drawn by overlapping two very thin crescent moons. One represented the crescent shortly before the new moon; the other shortly after, when the moon is just visible. The Moon is the heavenly body that has long been associated with the Goddess, just as the sun is a symbol of the God." Kuunsirppiteema lisääkin mukaan kuukautiset joka tietysti sovittaa teeman entistä vahvemmin naiseen. (Joka muuten liittyy omituisesti Starbucks -kahvilan logoon. Eli aiheeseen jonka parissa huvittelin jo aikaisemmin.)

Joku voisi ajatella että tässä olisi taustalla jonkinlaista pyhäinhäväistystä. Halu on ymmärrettävää kun muistetaan että esimerkiksi joogaan on tiukan kristillisissä piireissä suhtauduttu siten että se on tulkittu kerettiläiseksi toiminnaksi vedoten juuri sen tiettyyn alkuperään. Tällöin kerettiläisyys ikään kuin kulkisi mukana. En siis ole suinkaan leikkimässä sen kanssa että kristinuskossa olisi hedelmällisyysjumalan palvontaa. Kalabumpersticker toivottaa toki yhäkin lykästystä, mutta ei senlaista kuin muinaiset roomalaiset tai syyrialaiset ajattelivat. Päin vastoin, kannatan sitä ajattelutapaa jossa symboli muuttuu ajan, kulttuurin ja kontekstin myötä. Alkuperää ja harhaoppisuutta tuijottavat unohtavat helposti että symboli ei ole oikeasti mikään taikatalismaani. Symbolilla ei ole mitään esoteerista pysyvää taikaominaisuutta jota se välittäisi. Symbolin sisältö on aina sopimuskysymys.

---

Kirjoittajasta Darwinkala on itsenäisempi kuin voisi ensivilkaisulla luulla. Siihen voi kuitenkin liittyä kristillisyyttä enemmän hedelmällisyyden ja seksuaalisen rakkauden palvontaan. Kunnia olkoon heritabiliteetille (periytyvyysaste) ja fittnessille (kelpoisuus). Ja sängyssä ei rauha, ihmisillä hyvä tahto.

Vähemmän kuljetuilta poluilta (oikopolkujen filosofiaa)

Eilen kävin Suomenlinnassa valokuvausreissulla. Täällä sompaillessa piti tietysti käyttää hyväksi paikallistuntemusta. Sattuneista syistä minulla oli sitä. Päädyimmekin kulkemaan erilaisia reittejä jotka eivät aivan noudattaneet normaaleja teitä. ~ Tapana tämänlaisten oikopolkujen käyttäminen ei ole uusi ; Jo ensimmäisellä luokalla menin kouluun erillistä polkua pitkin. Kutsuin tätä "oikopoluksi" vaikka teknisesti ottaen kyseinen polku pidensi koulumatkaani muutamalla metrillä. Polku kun oli normaalin koulutien vieressä metsässä oleva polku. Ajatus pidemmästä oikopolusta tuntuu oksymoronilta.

Oikopolkujen määritelmään näyttääkin selvästi kuuluvan se, että se jotenkin lyhentää matkaa oleellisesti. Tämä lyhentäminen taas muistuttaa siitä että oikopolku ei ole mikä tahansa suora reitti paikasta A paikkaan B. Nämä ovat normaaleja teitä tai polkuja, jotka ovat käteviä ja hyvin suunniteltuja reittejä mutta eivät oikopolkuja. Oikopolun määritelmään kuuluukin selvästi se, että se on suhteessa normaaliin ja tavallisesti käytettyyn tiehen. Oikopolku on siksi jokin joka on reittiä lyhentävä nimenomaan suhteessa normaaliin. Oikopolku on siksi luonteeltaan aina vähintään hieman epäortodoksinen.

Koska tietä on usein käytetty vertauksena ihmiselämän ratkaisujen ja elämäntapojen ja muun arvokeskustelun perusmateriaalin kanssa, voi olla leppoisaa miettiä sitä että jos Jeesus on Tie, niin mikä hahmo olisi nimenomaan oikopolun tallaaja.

On selvää että oikopolut eivät sovi kaikille. Esimerkiksi muutosvastarintaista traditionalistia, perinteisiin ja vakiintuneisiin käytänteisiin vetoava tuskin käyttäisi oikopolkua. Syynä on juuri epäortodoksisuus. Toki tästä löydetään mielenkiintoinen poikkeus; Jos joku nostalgiasyistä kulkee oikopolkua siksi että vieressä oleva autotie on hänelle modernia muotihumputusta, hän on itse asiassa jäänyt ajasta jälkeen ja on tämän vuoksi epäortodoksinen. Muu maailma on kiirinyt hänen edelleen. Mutta tämä marginalisoi hänet eikä oikeastaan voida sanoa että hän olisi enää vallitsevan järjestelmän kannattaja. (Tämä tekee tästä nostagiahenkisestä tyypistä alalajin siihen ihmistyyppiin joka lopulta määrittyy tallaamaan sitä oikopolkua. Mutta en spoilaa vielä tässä vaiheessa tekstiä tämän enempää.)
Ensimmäinen idea siitä kuka tallaisi oikopolkua, synnyttää mielikuvan hedonistista. Mutta vähänkin tarkempi analyysi johtaa siihen että oikopilulle ei astuisi minkään sortin hedonisti, koska hän korostaa mukavuutta. Oikopolut ovat usein jollain tavalla hankalampia kuin normaalit reitit. (Muutenhan ne saisivat paljon enemmän suosiota.) Näin hedonistinen ihminen kävelee helpommin tiellä kuin poluilla joissa on mahdollisesti kamppaavia puiden juuria.

Itse asiassa oikopolulle tallaamaan sopisikin nimenomaan Nietzscheläinen yli-ihminen. Oikopolun käyttäminen vähentää käyttömukavuutta mutta on samalla yli-ihmisen suoraviivaisin tapa hoitaa asia. Kyn yli-ihminen tallaa oikopolkua, hän osoittaa että silloinkin kun hän tavoittelee asioita joita tavallinen ihminen pitää tavoittelemisen arvoisina, hän käyttää oikopolkujen tapaisia ratkaisuja. Tavalliset pidemmät ja jonottamisen vuoksi kauemman aikaa vievät reitit ovat yli-ihmisille hidasteita joita käyttävät laiskanpulskeat ihmiset jotka eivät siksi saavuta maalia yhtä ripeästi kuin oikopolkuja käyttävät.

Väärinkäsitelty

"Mutkimus" -blogissa ihasteltiin taitoa luoda ymmärrystä arkikielisin termein. Hänellä on pitkähkö esimerkki jonka lainaan kokonaan (koska en asia oli niin hyvin tiivistetty että en voi kuvitellakaan voivani tehdä sitä paremmin.) ""Se on vähän sama kuin aikoinaan selitin lapsillemme voiman ja vastavoiman lakia. Sanoin, että seinää ei kannata lyödä omalla päällään, kun se suuttuu siitä ja lyö takaisin, niin että päähän sattuu..." "Juttelin juuri sen kanssa, joka oli pienenä ajanut pyörällään päin seinää ja joka kuulemma vieläkin muistaa voiman ja vastavoiman lain tästä esimerkistä, jonka perusteella hän edelleen ymmärtää sekä käytännössä että kuvaannollisesti sen, että lyöjä yleensä saa itsekin turpiinsa, tavalla tai toisella." Se, että jokin tieto yritetään ja/tai osataan sanoa arkikielellä, ei tarkoita sitä, että sanoja ei tietäisi siitä asiasta "tositietoa". Olen opettanut fysiikkaa koulussakin, joten osaan tuon saman kertoa fysiikan symbolein ja laskelmin. Pelkään pahoin, että harva noista entisistä oppilaistani muinaisilta ajoilta enää osaa noita laskelmia tai muistaa enää mitään Newtoneista..."

Tämä ylläoleva kuvaus muistuttaa siitä, mitä Kari Tikkanen on aina välistä jaksanut tuoda esiin. Eli että hyvä vertaus on kuin hyvä teoria. (Ja tämä on tietysti vertaus teorioista.) Hyvä vertaus nimittäin helpottaa asioiden ymmärtämistä ja tätä kautta oppimista. Tieteen popularisoinnissakin taitavaa vertaustenlaatijaa ja ymmärtäjää on arvostettu. Esimerkiksi Richard Dawkins ei kenties ole maailman terävin tiedemies tai paras evoluutioteoreetikko, mutta hänen taitoaan luoda arkikielelläkin ymmärrettävää tietoa on varsin kunnioitettava. Ja siksi ei ihmetytäkään että hänellä on ollut aktiviteettia ja jopa professorinvirkaa nimenomaan tiedeviestinnän puolella.

Tämä näkemys on yleisesti ottaen arvostettu. Kuitenkin tässä on muutamia ongelmia jotka on käytännössä otettava huomioon. Otin tämän aiheen esille aikaisemmin kun moitin skeptikoille tarkoitettua debunkkauskirjaa. Sen keskiössä oli viestintä. Ja henki oli se, että asioita saa latistaa ymmärrettävyyden nimissä. Viestinnässä on nimittäin aina ongelmia. Esimerkiksi alkuun (röyhkeästi?) lainaamani sinänsä erinomaisen opettavainen muistutus voiman ja vastavoiman laista pitää sisällään jäänteitä vähintään Aristoteelisestä ajattelusta jossa selitys ei ole valmis ellei selitystasoa nosteta teleologiselle tasolle eli keskustelemaan intentioista. Ellei peräti taikauskoisesta ajattelusta jossa elottomankin maailman toiminta antropomorfistetaan tietoiseksi.

Vertauksessa onkin usein väistämättä epätarkkuuksia jotka voivat sisältää väärinkäsityksen toiseen suuntaan. Etenkin jos ammattifyysikko rupeaa selittämään siitä miten voiman ja vastavoiman laki "voidaan tulkita tietoiseksi aktioksi" syntyy helposti mielikuva siitä että tämänlainen tietoisuuden ajatteleminen olisi jotenkin hyväksyttävä asia. Tai että virhe olisi epäolennainen. ~ Tieteen popularisoijien ongelmana onkin esimerkiksi se, että fysiikan kuvat ymmärretään usein väärin. Olen esimerkiksi kuullut ammattilaisena tiedejournalismissa olevan ihmisen valittelevan sitä, miten vaikeaa esimerkiksi suhteellisuusteoriaa on selittää. Esimerkiksi klassinen kuva jossa "kumikalvo"/"vääntyilevä ruudukko" taipuu ja siihen on kuvattu maapallo ja aurinko, antavat helposti sellaisen kuvan että avaruus jotenkin taipuisi jonkin "ylimääräisen tilaulottuvuuden" ympäri. "Ilmapallonpuhallusmalli" universumin laajentumisessa taas johtaa siihen että helposti ajatellaan että avaruus tarvitsisi jotain jonka ympärille se kaareutuisi.

Joku voisi ajatella että olen tässä suhteessa kaksinaamainen, koska tunnustan käyttäväni visualisointitekniikoita esimerkiksi harjoittelussa. Näiden kohdalla on kuitenkin hyvä huomata, että tunnustan näiden kohdalla avoimesti että näkemys on haihattelua ja että itse asiassa tämä on huvittavaa höperehtimistä, kenties inhimillistä mutta ei maailmankuvan osana tai maailman toiminnan selityksenä millään tavalla arvostettava tai järkevä. ~ Näin ollen oikotiet eivät luo pelkästään ymmärrystä vaan ne voivat jopa hämärtää todellisuudentajua.

Mutta mistä sitten johtuu että oikotie johtaa vääristymisiin? Ongelmana on usein kontekstointi. Kun tieteen popularisoija popularisoi tiedettä, hän yleensä tarkastelee yhtä yksityiskohtaa tai piirrettä jossain tilanteessa ja kuvaa tätä. Tällöin kohteella voi olla olennaisia analogioita. Jos esimerkiksi otetaan "ilmapallonpuhallusmalli" se selittää miten universumi laajenee siten että ei ole mitään yhtä pistettä josta pallo laajenisi, vaan koko kalvo laajenee. Samalla laajeneva pallo selittää se, miten kaikki pisteet etääntyvät toisistaan eivätkä kulje jossain toisaalla olevaa pistettä kohti. Tämä yksi piirre ei kuitenkaan sovi siihen ylimääräiseen tilaulottuvuuteen jonka arkijärki helposti maalaa "ilmapallon sisälle". On vaikeaa kuvitella palloa pelkkänä kalvona jonka sisällä ei olisi jotain. Tässä kohden on olennainen epäanalogisuus todellisuuteen. Kun teoriasta tehdään popularisoiva malli, ja arijärkeä käyttäen otetaan tämä popularisoitu malli ja käytetään sitä kuin se olisi se teoria, syntyy joskus vakavia vääristymiä. (Rakentuu esimerkiksi mielikuva ylimääräisestä tilaulottuvuudesta "jonka on pakko olla".)

Tässä kohden on kenties hyvä muistaa hyvien näkemysvertailun piirteitä jotka kuvasin kauan aikaa sitten (blogauksessa johon olen varsin tyytyväinen). Sen pohjalta asiaa voisi lähestyä muistuttamalla että fysiikka käyttää symboleita hyvin eri tavalla kuin vaikkapa alkemia tai puhekieli. Fysiikassa symbolin viittaussuhde rakennetaan eksaktiksi ja laaja-alaiseksi. Alkemiassa ja etenkin puhekielessä viittaussuhde on monisyisempi.

Toki joku voi sanoa että jos kuvataan eettistä sääntöä kuvakielellä, siinä voi olla eksakti sisältö. Että vertauksessa tietty idea välitetään eteenpäin. Tämä onkin varmasti totta. Jos joku kuvaa vaikka voiman ja vastavoiman teorian mukaan että ihmistä ei saa lyödä koska maailma kostaa, saadaan aikaan karman lain kaltainen ilmiö. Ongelmana on tietysti se, että karma on loppujen lopuksi varsin monitulkintainen. Voi olla että vertauksen sanojalla on hyvin tietty mielikuva ja tulkitsijalla on toinen hyvin tietty mielikuva. Näin ollen vertaus on sekä lähettäjälle että tulkitsijalle hyvinkin eksakti. Ongelmana on välitettävyys. Fysiikassa kaavojen eksaktius on määritelty tavalla jolla se on nimenomaan mahdollisimman välitettävä. Eli se ei muutu henkilöltä toiselle. (Arkijärkinen tiedepopularisointi ilmapalloilla oleva eksaktius on selvästi vähemmän välitettävä.) Tässä välitettävyydessä on tieteen popularisoinnin kannalta sellainen mielenkiintoinen piirre, että ihmisen osaamattomuus ja laiskuus voivat "hyvin eksaktin ja erinomaisesti välitettävän" teoriankin kohdalla estää oikean tulkinnan syntymisen. Siksi esimerkiksi tieteellistä kvanttiteoriaa ymmärretään "rahvaan parissa" yleensä aika huonosti mutta väärinymmärretään runsaasti..
1: Ongelma on tässä suhteessa hieman samanlainen kun induktion kohdalla. Sekä analogia että korrelaatio ovat induktioita. Molemmissa voi olla eksaktiutta ja epäeksaktiutta vaihtelevia määriä. Mutta silti korrelaation sisällä on lujempi tiettyys kuin analogioilla ; Korrelaatioiden kumoutuvuus ja voimakkuus on helpommin arvioitavissa (niille saadaan lukuarvo). Analogioiden kohdalla ikuisuuskysymys taas on ollut juuri siinä että mikä määrä epäanalogiaa missäkin paikassa on riittävästi. ; Analogioilla on kaksi ongelmaa -analogisuuden voimakkusuongelma ja analogisuuden attribuuttien priorisoimisongelma - joihin molempiin olisi vastattava ennen kuin voidaan tehdä arvioi analogian hyvyydestä tai huonoudesta. Ja näin ollen analogian hyväksyminen ja hylkääminen on mielipiteestä riippuvaisempaa kuin korrelaatioilla. Siksi maailmankuvattomuuteen pyrkivä (yleistettävyyttä/objektiivisuutta tavoitteleva) tiede ei olekaan oikeastaan juuri yhtään "induktiokeskeisyyttä" ja on vahvasti nimenomaan "korrelaatiokeskeisyyttä".

Tässä kohden kyseessä on laajempi viestintäongelma. Täsmälleen sama vaikuttaa muussakin mediassa ; "Tämä päivä" -blogi kuvasi tähän liittyen sitä miten mediassa taistellaan uutisen totuusarvon ja viihdyttävän narratiivin ristipaineessa. "harva journalisti varmaankaan istuu luolassaan suunnittelemassa miten asioita voidaan vääristellä. Pikemminkin kyseessä on tietty metodiikka joka tapahtuu hyvin luonnostaan. Journalisti tarinassa värittää tarinaa hieman tuodessaan siihen mukaan dramatiikkaa ja selkeää tarinamaisuutta pelkän tosiasioiden raportoinnin sijaan. Tämä tehdään jotta tarina olisi enemmän koskettava ja henkilökohtainen, sillä hyvä journalisti tietää miten ihmiset eivät ole kiinnostuneita vain jutuista jotka ovat faktaluetteloita." Toki tämä kertoo sen että kenties faktoja ei tarvitse vääristellä tarinankerronnallisesti. Mutta toisaalta se muistuttaa että se, että jotain osaa kuvata arkikielisesti ei tarkoita että esitetty asia olisi tosi. Onnistuessaan hyvä uutinen kertoo toden tarinan. Samoin toimii tietysti hyvä tieteen popularisointikin. Ongelmana onkin nimenomaan se, että usein on vaikeaa rakentaa tätä hyvää tarinaa. Huono ja vääristävä tarina on sen sijaan helppoa keksiä ja luoda.
En siis pidä tiedeviestintää oikeastaan huonona asiana. Sen sijaan muistutan että oikoteiden kohdalla on usein  ongelmana ennen kaikkea "sokeiden valtakunnassa silmäpuoli on kuningas" -tilaa. Siksi, kun "mutkimus" -blogissa muistutetaan että vertaus helpottaa oppimista, ja että sen avulla opitaan jotain joka muutoin on yleiseti ottaen hakoteillä, minä kauhistelen ihmisten laiskuutta ja tietämättömyyttä enkä niinkään ihastele vertauksen mainioutta. Tämä on varmaan syynä siihen että vaikka olenkin itse pedanttinen ja selkeästi oppimiseen uskova, olen kuitenkin samanaikaisesti varsin pessimistinen skeptikoille yleisestä valistusprojektin järkevyydestä ja onnistumisesta.

Matematiikka ei ole mystiikkaa, eikä paria muutakaan asiaa

Yllättävän usein ihmiset käsittelevät matematiikkaa erikoisesti ; Tässä tavassa keskiössä on se, että mystiikka käsittelee abstrakteja symboleja ja yrittää näin saavuttaa jotain ikuista ja kestävää ja matematiikka käsittelee abstrakteja symboleja ja yrittää näin saavuttaa jotain ikuista ja kestävää. Näkemys on ymmärrettävissä myös sitä kautta että monesti käy niin että jos matematiikkaa esittää graafisessa muodossa, syntyy jotain kaunista ja esteettistä, mikä taas selvästi kuuluu myös mystiikan alaan.

Kuitenkin, valitettavasti, ne yhteydet loppuvat tähän ; Matematiikan ja mystiikan välillä on oleellisia epäanalogioita. Ne tuhoavat valtaosan matematiikan "mystiikalle tarjoamien palvelusten" voimasta. "Matematiikan lumo on vääränlaista", ainakin mystikoiden kannalta.

Pahimmillaan matematiikansävyisiä sanoja käytetään niin että ne eivät ole matematiikkaa ollenkaan. "Worst math is not math at all.", jolloin voidaan joko sanoa että koko ilmaisu on vain sivistyssanojen sanahelinää ; Ad technobabblea jossa matemaattinen ilmaus liitetään asiaan (a) tavalla jossa ei ole matemaattista kaavaa (b) kaavaa on käytetty väärin tai (c) matematiikkaa on käytetty oikein mutta se on liitetty "Lewis implicationilla" asiaan joka ei tähän kaavaan mitenkään liity, jolloin matematiikka voi olla eksaktia mutta sitä yritetään käyttää vertauksena joka tekee sen lopputuloksesta kaikkea muuta kuin yhtä eksaktin.

(Matemaatikko) Shallit kirjoittelee aiheeseen liittyen olennaisesti, ottaen esiin (teologi) W L. Craigin ajatukset äärettömästä. Tämän viestin kommenteista löytyykin mainio muistutus "What I tell students is that if some aspect of mathematics appears to be paradoxical, like a Zen koan, then it is because you haven't learned enough about what is being said, or the statement is not correctly presented." Vertauksessa on yleensä ottaen perusongelmana eri vertauskuvien tasojen sekoittaminen keskenään ; Sekoitus on periaatteessa sama kuin mitä Kleinin pullon ZEN -elämäntapafilosofialle kävi. Toisin sanoen se on enemmän tunnustuksena siitä että abstraktion ja realismin sekoittuminen käsiteviidakossa on mystikon ongelmana. Arkisemmin tämä tapahtuu silloin kun ihminen vaikka samastumisen ja tarinaan heittäytymisen syvyyden vuoksi sekoittaa sadun tositapahtumaksi, fakta ja fiktio menevät sekaisin tavalla jolla se ei enää ole mitenkään hyväksyttävissä. (Vaikka paikoin faktan ja fiktion erottaminen voi olla itse asiassa vaikeaa, niin se ei tarkoita että ei olisi selviä tapauksia joissa on selvästi eri asioista.)

Toki Shallit näyttää että Craigin virhe on kuitenkin astetta erilainen. Craig ei vetoa paradoksiin itsessään, vaan selittää että äärettömän paradoksaalisuus kertoo että se on jossain yhteyksissä jotain johon ei saa viitata. Craig ei siis näe "mystikkojen tapaan" paradoksia ajattelua uomistaan avaavana ja irtauttavana voimana, positiivisena asiana. Craigille se on negatiivinen asia. Shallit kuitenkin näyttää että (a) Matematiika konseptissa äärettömän ollessa kyseessä Craig sekoittaa keskenään yksittäistapaukset jolloin yksittäinen kohta ei ole määritelty, väittää tätä määrittelemättömyyttä samaksi kuin ristiriitaisuus. Ja yleistää näistä liikaa ikään kuin koko aiheeseen. Näin esimerkiksi nollalla jakamisen tulos ei ole määritelty ei taroita että jakolaskut olisivat ristiriitaisia. (b) Samoin Craig kieltää fysikaalisen äärettömyyden mahdollisuuden vaikka fysiikassa tämäkn konsepti on eslvästi käytössä. Craig antaa siis vääriä rajoitteita. (Craig puolustautui syyttämällä ignoraatiosta, mutta hän puhui enemmänkin omasta puolestaan.)

Toki voidaan ottaa esiin myös kolmas tapa jolla matematiikkaa käytetään usein väärin. Tämä on tavallista silloin kun matematiikkaa kuvataan sanallisesti. Transkriptioon syntyy usein omituisia virheitä. Shallitin toinen (tai kolmas, riippuu vähän näkökulmasta ja ilmoitustavasta ja laatuvaatimuksista) blogaus antaa tästä hauskan esimerkin. Siellä puhutaan pelkästään satunnaisuudesta ja todennäköisyyksistä ja niiden suhteesta toisiinsa. Kuitenkin, kuten kommentteja lukien (jälleen) opimme, pelkästään (pitkähköstä) joukosta sanallisia kuvauksia voidaan löytää virhe ; "confusing the conditional probabilities P(AIB) and P(BIA)". Tällöin matematiikkaa käytetään yksinkertaisesti väärin ja laskuvirheistä tehdään argumentti.

Alleviivattu

Nuorempana, kun vielä luin tarinallisia kirjoja, läpikävin monenlaista kirjallisuutta. Lukioajan alakulttuuripiirini kannustivat fantasiakirjallisuuteen. Tässä on huomattava, että vaikka esimerkiksi osallistuinkin omalta osaltani Lewisin "Narnia" -sarjan ison paketin yhteishankintaan, en oikein osannut innostua näistä kirjoista. Toisin kuin Tolkienin "Sormusten herrasta" ja siihen liittyvästä muusta materiaalista. Toki monet ystäväni lukivat kirjoja, esimerkiksi muistan eräänkin paketinhankintaan osallistuneen lueskelleen kirjoja nurkassa hörökorvat punaisena kirjan takaa vilkkuen.

Olen melko varma että syynä ei ole se, jonka ajattelin sen silloin olevan. Eli että Tolkien olisi taitavampi kirjoittaja. Sen sijaan syy on todennäköisesti se, että "Narnia" tuntui jotenkin etusormella osoittavalta ja alleviivaavalta, toisin kuin Keski-Maan tapahtumat. ; Sami Koponen onkin kirjoittanut tähän liittyen hyvän "Narniaa" käsittelevän ja samalla erilaisiin lukutapoihin totuttavan kirjoituksen. Se erottaa toisistaan tekstin joka on tehty allegoriseksi ja tekstin joka on tehty myyttiseksi. (1) Allegoria on välineellistävä kirjoitustapa jossa ikään kuin koodataan tietty sanoma vertauksiin. (2) Myyttinen kertomuksessa ei ole vertaukseen kätkettyjä välineitä vaan myyttisyys on itsetarkoituksellista. "Allegoria on salakieltä, tapa ilmaista eräs ajatus verhotusti; myytti puolestaan on kertomuksen kieltä, tapa ilmaista sellainen ajatus, jota ei muutoin ole mahdollista ilmaista lainkaan."

Jaottelu on luultavasti olennainen mieltymyksiini nähden koska Tolkien tunnetusti vihasi allegoriaa. Hän korosti sitä että "Taru Sormusten Herrasta" ei ollut allegoria. Ei esimerkiksi toiselle maailmansodalle. Lewis taas on ilmiselvästi ja korostetusti allegorinen. Toki Koponen nostaa esiin sen, miten moni on selittänyt että Lewis olisi myytinkirjoittaja. Koponen nostaa tämän myyttisen Narnian teorian tiivistäen sen muotoon "Lewis ei pyrkinyt kirjoittamaan allegorioita Raamatusta, vaan käsittelemään teoksissaan kahta kiinnostavaa ajatusta: multiuniversumia ja kristinuskon Jumalaa fantasiamaailmassa. Lewis ei siis yrittänyt pukea Raamatun kertomuksia lapsille helpommin vastaanotettavaan ja houkuttelevaan asuun, vaan pohtia, millaiseksi Jumalan pelastushistoria muodostuisi fantasiamaailmassa, jos oletetaan, että sama Jumala on luonut ja hallitsee useita rinnakkaisia todellisuuksia." Allegorisuus on kuitenkin hyvin selvää koska tarinat ovat niin alleviivaavia. Koponen selittääkin että "Ne ovat allegorioita, koska ne seuraavat usein piinallisen tarkasti Raamatun kertomuksia" ... "Narnian messias joutuu petetyksi, hakeutuu uhrikuolemaan, suree kuolemaansa puutarhassa, kulkee yksin teloituspaikalle, joutuu kärsimään pilkkaa ennen kuolemaansa, saa naiset itkemään ruumiinsa äärellä, murtaa kiven ylösnousemuksellaan ja jatkaa ylösnoustuaan siitä mihin jäi, niin ainoastaan tynnyrissä kasvanut lukija ei tajua näitä jatkuvia yhtäläisyyksiä evankeliumeissa kuvatun Jeesuksen kuoleman välillä."

Toki allegorian kohdalla on hyvä huomata, että moni etsii allegorioita "Sormusten Herrastakin" : Itse asiassa kun Peter Jacksonin elokuvasarja putkahteli elokuvateatteriin, Jehovan Todistaja jonka kanssa juttelin kyseisestä elokuvasta ihaili ja hyväksyi elokuvan juuri siksi että hän näki tarinan alleviivatusti allegorioina joka pisti oikeat symbolit ja korosti niiden avulla uskonnollisesti oikeaoppista toimintaa. Toisaalta taas "Harry Potter" -vastaisissa piireissä nostetaan esiin vastaava korostetusti allegorinen lukutapa jossa teos nähdään allegoriana jossa on pahat ja kerettiläiset arvot. Näitä tulkintoja taas hankaloittaa se, että tarinat eivät kovinkaan näppärästi mukaile kristillisiä kertomuksia. Tekstistä löydetyt allegoriat ovat siksi pätkittäisiä ja päälleliimatun oloisia, eikä tarina siksi tunnu yhtä alleviivaavasti viittaavan juuri tiettyyn merkitykseen.

Tietyssä määrin tämä reagointiero viittaa siihen että eri teologisilla suuntauksilla on eri arvostus eri lukutapoihin. Liberaalimpi teologia kannattaa myyttiä ja pitää allegoriaa hieman kyseenalaisena kun taas vanhoillisemmat tahot korostavat helpommin allegorioiden merkitystä.

Toinen esille nouseva Derridan lausumassa "kirjailija on kuollut" on yllättävän paljon perää. Tämähän korostaa sitä että lukijan rooli on tekstintulkinnassa ja että tätä ei voi tehdä mitenkään aivan lukkoonlyöden. Näin ollen aivan sama teksti voi toisen silmissä korostua allegoriana ja toinen myyttinä. Toki tästä voidaan avata eteenpäin. Koponenkin huomautti että tekstissä allegorisuus on hieman enemmän kuin "vain mielipide". Hänen mukaansa "Tekstin merkitys ei avaudu kirjoittajan kautta, vaan tekstiä ja lukutapaa tutkimalla." Ja siksi hän pitääkin käsittelemäänsä kirjaa hieman turhana. Se kun avaa Narnian tarinoita kuvaamalla Lewisin näkemyksiä ja elämänvaiheita. "ei yritäkään käsitellä Narnian tarinoita kirjallisuuskriittisesti, vaan sen sijaan keskittyy C.S. Lewisin henkilöhistoriaan, jota kirjasarja tekijöiden mukaan heijastelee. Tämän toimenpiteen tavoitteena on auttaa lukijoita ymmärtämään Narnian syntyä ja merkitystä Lewisille ja sitä myöten auttaa lukijoita nauttimaan Narniasta."

Tässä minulla näkemys kuitenkin hieman eroaa Koposen sinänsä perustellusta kannasta. Näkemykseni ei eroa paljon, mutta riittävästi. Ja juuri tämän aiheen kohdalla pieni ero on oleellinen. Olen nimittäin sitä mieltä että tekstianalyysi riittää hyvin usein. Esimerkiksi Tolkienin elämänhistorian valottaminen ja tutustuminen ei ole oikeastaan vaikuttanut mitenkään siihen miten luen Sormusten Herroja. Oma näkemykseni on että myyttisessä tekstissä kirjoittaja etääntyy helpommin. Lewis on kuitenkin allegorinen kirjoittaja ja silloin alleviivauksen takana on usein jonkinlainen oikeaoppisuus ja Sanoma. Ja tässä ymmärrystä ja selkiyttä tuottaa henkilöön tutustuminen. Sillä henkilöön tutustuminen toimii ikään kuin lisäavaimena joka avaa lisää näitä "kryptattuja viestejä". Sillä tunnustetaan suoraan ; Oikeaoppisuutta korostava perusasenteeltaan ja toiminnaltaan helposti alleviivaava allegoria on välineenä jotain joka tekee kirjoittajan tuotoksesta jonkinlaista dogmatiikkaa. Näin ollen allegorisissa teoksissa kirjailijan persoona on vahvemmin läsnä. Allegoria on alleviivaamisensa vuoksi perussävyltään itseensäkäpertyvämpää. Näin syntyy persoonaa korostavaa - ja pahimmillaan egoistista tai jopa narsistista tekstiä. (Tämä ei sentään ole väistämätöntä, vailla Lewisin teksteihin tutustuessa tämänlainen pelko saattaakin vilahtaa itse kunkin mieleen.) On selvää että tämänlaisessa tekstissä kirjoittajan persoona on oleellinen.

Siksi olenkin hieman huvittunut (ja itseni yksinäiseksi tunteva) kun Koponen ei pidä kirjailijan henkilöön tutustumista oleellisena ja pitää hänen tekstiään allegoriana. Kun taas Koposen käsittelemä (ellei peräti kritisoima) aineisto taas piti persoonaa oleellisena vaikka se piti tekstiä myyttisenä. Itse käytän kirjoittajahenkilöä oleellisena ja auttavana jos ja vain jos teksti on mielestäni allegoria.