ikäkriisi

Sitä voisi ajatella että ikä on vain numero. Kuitenkin näihin numeroihin liittyy tiettyjä kriisejä. En puhu pelkästään siitä hämmennyksestä joka kuuluu teini-ikään, vaan niihin syvempiin jollain tavalla "ei-biologisempiin" kriiseihin. Minulla oli jossain vaiheessa parikymppisenä aikuisuuskriisi. Se ei tosin johtanut aikuistumiseen sanan varsinaisessa mielessä. Vaan joksikin jossa hyväksyn tietyt neoteeniset piirteet itsessäni. Moni pitää niitä jopa kauneimpina ja karismaattisimpina piirteinäni, joten jossain määrin hellin tiettyjä ns. epäkypsinä pidettyjä piirteitäni.

Tämänlaisia ikäkriisejä ei pidetä enää minun iässäni. Sen sijaan tiedostin että on korkea aika keski-iän kriisille. Sen ytimeen astuivat paheeni. Minua on alkanut vaivaamaan aivan helvetisti se, että minulla on hirvittävä määrä pieniä, latteita ja epäkiinnostavia paheita. Niitä on liikaa jotta voisi olla ylpeä itsestään. Ne ovat liian tylsiä ja blatantteja jotta niistä saisi karismaattista särmää tai nimen lehteen. Paheita on toisaalta liikaa jotta niiden työstäminen enää maksaisi vaivaa. Hyväksi ihmiseksikään ei oikein taivu.

Onhan se aivan eri asia olla se kauhea tyyppi joka pukeutuu naisten ihoon kuin olla jonkinlainen perisyntien keskittymä, joka on lähinnä liian laiska jotta kaikille muille paheille saataisiin tilaa. (Paheen määritelmän voi tässä ottaa oikeastaan mistä tahansa. Jos katsoo luonnonuskovaa, buddhalaista, kristittyä tai uusateistia, heidän etiikassaan on paljon asioita joista he ovat yhtä mieltä. Tämä on helppo unohtaa kun ne erimielisyydet nostaa eniten kiukkua.)

Tässä perusongelmana on tietenkin se, että historia on kenties voittajien kirjoittamaa mutta se on kuitenkin kusipäiden tekemää. Tämän vaihtoehtona on sitten elää jollain tavalla hyvää ja miellyttävää elämää.

Eli tavallaan koko kriisiytymisasian voisi tiivistää siihen että olen pettynyt siihen että minulla ei ole sydäntä hirttää viimeistä arkkipiispaa viimeisen ID -kreationistin suoliin. Kyllä äiti ja isä ovat varmasti tästä kriisistä ihan sikaylpeitä. Että poika leikittelee ajatuksella leatherfacen urasta kun ei parempaan pysty. Jes. Tästä se lähtee, valmistautuminen inhimilliseen vanhuuteen.

Filosofin ammattiylpeys

"Jos olet antanut periksi ylpeydelle, niin olet hävinnyt jo ennalta, mutta jos tartut ylpeyttä niskavilloista ja ratsastat sillä kuin orhilla, niin olet voinut voittaa jo etukäteen."
(Terry Pratchett, "Keskiyö ylläni", sivu 425)

Ylpeydestä on kristillisessä perinteessä tehty lähinnä synti, tarkemmin kuolemansynti. Näin siinä nähdään lähinnä negatiivisia ominaisuuksia. Ylimielisyys ja iso ego nähdään ihmisessä olevina vakavina puutteina. - Kuitenkin yleensä ihmiset hyväksyvät ylpeyttä jos se on asiantuntijuusylpeyttä. Kristillinenkin kulttuuri kannustaa iloitsemaan onnistumisistaan. Näin esimerkiksi suutari joka auttaa yhteisöään tekemällä laadukkaita kenkiä saa olla iloinen onnistumisestaan. Tätä ammattiylpeyttä ei pidetä samantapaisena ylpeytenä kuin ns. kompetenssitonta ylpeyttä.

Aristoteelisella ajattelulla onkin ollut suhteellisen suuri osa länsimaisessa kristillisessä maailmassa ; Aristoteleen telos, ihmisen tarkoitus ja tavoite, oli olennainen onnellisuuden elementti. Näin asiantuntijasta tulee ammattiylpeyden kautta onnellinen koska hänen henkilökohtaiset kiinnostuksenkohteensa sopivat yhteen yhteiskunnan tarpeiden kanssa.

Sublimaatiopohjainen ajatus, jossa ihmisen ikävät piirteet voivat kannustaa häntä tekemään jotain hyvin on hyvin tärkeä. Sillä monesti taito vaatii harjoittelua. Näin ammattiylpeys ikään kuin vaatii harjoittelemaan paremmaksi, nöyryytyksenpelkokin on vahva kannustin. Näin tavallisesti vain ikävänä nähdystä piirteestä löytyy hyviäkin puolia. Ihmiset hyväksyvätkin sen että ammattilainen on tyytyväinen tuloksistaan ja ammattitaidostaan. Siksi hei eivät sitä yleensä kutsukaan sitä "ylpeydeksi" "vaan tyytyväisyydeksi" - vaikka ammattiylpeydestä nimen omaan onkin kysymys,

Tässä on toki poikkeuksia.

Esimerkiksi Terry Pratchettin kirjassa "Keskiyö ylläni" on kuvattuna melko realistinen skenaario. Hänen kirjoissaan "noidat auttavat". Heitä kutsutaan auttamaan siinä vaiheessa kun ihmisellä on hätä. Kun he tulevat auttamaan, tätä seuraa lyhyt ja henkilökohtainen kiitollisuus mutta tästä seuraa pitkään jatkuva yleinen "miksi luulet olevasi parempi ihminen" -asennoituminen. Pratchett pistää noidan ajattelemaan sitä, että hän on parempi vain asioissa. Ja että noitana olemisen taito on "vain taito" samaan tapaan kuin vaikkapa juustonteko. Hyvä juustontekijä saa kokea ammattiylpeyttä, mutta tästä ei vedetä kovin helposti laajempaa ajatust siitä että he kokisivat olevansa parempia ihmisiä.

Hyvät työt eivät jää rankaisematta tosielämässäkäään. Ja nykyään postmoderni maailma on tehnyt filosofeille suunnilleen saman minkä Pratchettin kiekkomaassa sijaitsevan liitumaan asukkaat ovat tehneet noidille. Liian monissa piireissä muotia oleva postmoderni kuljettaa mukanaan relativismia, joka itse asiassa kieltää hyvin tehdyn filosofian arvon ; Syntyy vain erilaisia asioita, ei parempia tai huonompia asioita. Filosofia ja laadukkuus on irrotettu toisistaan. Näin filosofin ammattiylpeyteen ei teoriapohjassa anneta edes mahdollisuutta.

Kuitenkin tämä ammattiylpeys on sitten korvattu sillä ylpeydellä jolle on annettu periksi ; Postmodernista filosofiasta on tullut omien intressien ajamisasioita. Tämä ei ihmetytä, sillä jos perustelun ja logiikan ja muun vastaavan merkitys laadulle ohitetaan ja kaikesta tulee vain valtapeliä, on selvää että syntyy helposti ajattelua mallia "jos nuo muutkin, miksi en minäkin?"

Koska otan irtiottoa tuohon ja pidän filosofiaa paitsi tärkeänä, myös jonain jota voi opiskella esimerkiksi lukemalla, näin voitaisiin rajata jonkinlainen nyrkkisääntö jossa laadukas filosofia on sitä, että liikkuu osaamisalueillaan. Viisaus on sitä että osaa tarvittaessa käyttää laatua laaduttomuutta vastaan. Tässä onnistuminen oikeuttaa ammattiylpeydelle, eikä se ole pelkkää egoilua. Moni sen sijaan liikkuu vain alueilla joita pitää tärkeänä, ilman että he ovat hankkineet kompetenssia liikkua kyseisillä alueilla, jolloin kyseessä on pelkkä egoilu. Toki hyvä filosofikin arvostaa aiheita joihin erikoistuu, koska muutoin hän joutuu tekemään asioita joita pitää irrelevantteina ja turhina. Mutta innostus aiheesta on vain voimavara harjoitteluun, ei oikeutus itsessään. Innostus ilman osaamista on pelkkää räpeltämistä. Kunnioitus ja filosofinen ammattiylpeys on ansaittava.

Kuolemansynnin päihittäjä (Hyvä Eukko!)

Hieronymus Boschin 1500 -luvulla maalaama "The Seven Deadly Sins and the Four Last Things" käsittelee kuolemansyntejä. En kuitenkaan ajatellut kirjoittaa siitä. Sen sijaan keskityn maalauksessa olevaan yksityiskohtaan, joka käsittelee kuolemansynti vihaa.Kuvassa on nainen ja mies, jolla on kädessään kookas väkipuukko (messer), falchion tai backsword - joita kaikkia kuvaa se, että niitä käytettiin runsaasti rahvaan aseena. Ja etenkin väkipuukolla oli myös maine "rahvaana aseena". Tämä symbolisoi -ajan hengen mukaisesti- tilanteen rajuutta ja rujoutta. Miehellä on toisessa kädessään viinikarahvi. Tilanteessa mies on selvästi vihainen ja aseistautunut. Hänen järkensä on sammunut alkoholista. Looginen selitys tilanteelle voi olla vaikkapa perheriita ja tähän liittyvä harvinaisen vaaralliseksi eskaloitunut perheväkivalta.

Kuitenkin nainen hallitsee kuvassa tilannetta. Itse asiassa merkittävää onkin huomata, että naisen toiminta on sen tasoista että siitä löytyy oikeita asioita opetettavaksi vaikka perusitsepuolustuksesta kiinnostuneille.
1: Etäisyydenhallinta on tilanteenmukaista. Nainen on hyvin lähellä, mikä on tärkeää koska mies on aseistautunut. Noin lähellä mies ei pääse lyömään voimalla.
2: Tasapainonhallinta on kohdallaan. Vaikka ase on miehen kädessä, nainen hallitsee oikeantyyppisellä kontaktilla kättä. Hyökkäyslinja suljetaan ja tasapaino murretaan yhdellä ja samalla aktiolla. Itse asiassa kuvassa näkee miten miehen ranne on kääntynyt epäluonnolliseen asentoon. Tämä lisää horjutusta suuntaan, joka on oikea. Tasapainoa horjutetaan tätä kautta juuri siihen suuntaan mihin miehen jalat antavat vähiten tukea. Nainen tukee tätä sillä, että hänellä on hyvä ryhti. Myös naisen jalat näyttävät olevan tukevasti. Myös hänen tapansa ottaa - ainakin minun mieleeni muutamat judon tekniikat mieleentuova - ottaa vyöstä kiinni on tilanteeseensopiva ja horjutusta maksimoiva. Horjutuksen tehokkuudelle antaa viimeisen silauksen (edellämainittu) naisen lyhyt etäisyys.

Kuva on sinänsä mielenkiintoinen, sillä tuosta ajasta ei helposti synny mielikuvaa tasa -arvoisuudesta. Kuvassa on kuitenkin selvästi vahva, jopa soturillisia hyveitä ilmentävä, naishahmo.

Välittäminen ≠/≈ Holhoaminen

Katolisen kirkon kuolemansynnit ovat tunnettuja. On kenties mielenkiintoista tietää että se, mikä on nykyään "laiskuus" oli Paavi Gregorius I aikaan synti, jonka alle laitettiin etupäässä sellaiset asiat kuin alakuloisuus ja hengen velttous. Kristillisyyteen kuului tietty elämänilo. Masennuksen nähtiin olevan loukkaus Jumalan antamaa elämän lahjaa kohtaan. Itsemurha oli tämän synnin erityinen toteutumam, joten kova kirkkomaan ulkopuolelle hautaaminen heidän kohdallaan oli teologisesti konsistenttia.

Nykyisin masentuneita ei tuomita vastaavalla innolla. Tuomitsemista pidetään julmana ja holhoavana, jossa ei ole takana aitoa välittämistä. Siksi nykyään masentuneita terapoidaan, eikä vain ensin uteliaasti tungeta nenää asiaan ja vaadita tunnustusta esimerkiksi ripin muodossa ja sitten kerrota että "Helvettiin menet tuollaisesta".

Voidaankin erottaa nenän asioiden työntäminen ja kontrolli on holhoamista. Se taas imitoi monilta piirteiltään välittämistä, ollen ikään kuin sen kieroutunut pikkuveli. (Millainen on kieroutunut pikkuveli? Kysy minun isosisareltani!)

Karkeasti voidaan sanoa että holhoaminen esiintyy (a) valvontana toimivana tiedotusvelvollisuutena (b) kieltoina käskyinä, kehotuksina ja (c) niihin liittyvillä palkkio-rangaistusmenettelyinä. Välittäminen taas on ennaltaehkäisyä ja auttamista tällä tiellä.

Vastaava asia näkyy Suomessakin, aborttikeskustelussa. Vastakkain on (maailmanlaajuisestikin) "Pro Life" linja joka esittää että abortti on murha, että elämä alkaa hedelmöityksessä. Tämä on peruslähtökohta josta ei jousteta. Vastapuoli on "Pro Choise" jonka mielestä äidillä on lupa itsenäisesti valita onko abortti hänen kohdallaan hyvä vai paha asia ja toimia sen mukaan mitä sitten päättääkään. Molemmat ovat sitoutuneet lähtökohtiinsa, eikä keskustelu siksi etene. Yhteistä arvopohjaa ei ole.

Kuitenkin periaatteessa aborttiasiaa voisi ajaa välittämiskulttuurin kautta. Sillä abortin kannattajat ja vastustajat pitävät kysymystä vaikeana. Kummastakaan abortti ei ole ihannetila, johon päätyminen olisi sääntö eikä poikkeus. Tätä kautta yhteiskunnan olojen hoitaminen sellaisiksi että abortti ei olisi haluttava vaihtoehto on olennainen temppu. Välittävä ja diplomaattinen ratkaisu yksinkertaisesti keskittyisi ennaltaehkäisyyn enemmän kuin "banniin itsessään".

Tässä asiassa on moniakin keinoja. Adoption helpottaminen, tuen antaminen, lastenhoitoapu, ehkäisystä opettaminen - ja esimerkiksi työ jossa "äpäräperheiden" moraalisesti huonommaksi asettamisen vähentämiseksi tehtäisiin töitä - muuttuisivat olennaisiksi keinoiksi.

Usein tässä tulee kuitenkin ongelma.

Holhoavan pelkkää kieltoa ajavan puolen keinona on esittää että asiat ovat jo tarpeeksi hyvin. Että yhteiskunnassa ei ole mitään olennaista vikaa. Tämä estää asian kehittämisen. Tämä näyttäytyy usein reflektoimattomina tuomitsevina näkemyksinä jotka näyttävät suorastaan olkiukoilta. Esimerkiksi aborttia tehdään muka vain "koska lapsesta on vaivaa". Taustalla oleva jaksamiskysymys on kuitenkin olennaisesti suurempi ja erilainen kuin mainittu. On itse asiassa vaikeaa uskoa että abortissa olisi relevantisti yleisenä syynä se, että lapsi vaatii työtä. Kysymys on työn määrästä suhteessa jaksamiseen ja resursseihin (taloudelliset, terveydelliset, sosiaaliset) nähden. Jaksamiskysymys on tärkeä, koska se johtaa äitien loppuunpalamisiin jotka yhden lapsen perheessä ovat syy lapsen (suureen tai pieneen &, fyysiseen tai henkiseen tai sosiaaliseen) heitteellejättöön tai äidin itsemurhaan - tai jopa lapsen tappamiseen asti.

Ja itse asiassa ilmiö on edelleen sama myös masennuksen ja itsemurhan parissa. Muistutetaan että terapoidaan ja että yksilön vain pitäisi osata laittaa leuka pystyyn omin voimin. Että ei tässä muutkaan/enemmistö mitään apuja tarvitse, joten se on kaikille muillekin esteetön.

Uusateismin suhde satanismiin.

Usein fundamentalistit katsovat että jos jokin oppi on Raamatunvastainen, sitä voidaan kohdella melko helposti samana epäjumalallisena tavarana. Tämä on johtanut siihen että ollaan huolimattomia esimerkiksi sellaisten sanojen kuin "saatananpalvonta" kanssa. Tästä oli muun muassa seurauksena saatanapaniikki lähimenneisyydessä.

Kuitenkin kun lueskelee esimerkiksi satanismin perustajan, Anton Szandor LaVeyn listaamia kuolemansyntejä, tulee helposti mieleen se, miten uusateistinen keskustelukenttä lainaa niistä hyvinkin useita.
1: On kenties hyvä muistuttaa että satanismi ei ole saatananpalvontaa ; Saatananpalvonta on selvästi teististä, eräänlaista käänteistä kristinuskoa. Satanistit ovatkin usein esittäneet että saatananpalvonta on yhtä dogmaattista kuin kristinuskokin, eivätkä siksi kannata sitä. Saatananpalvonta on teististä, satanismi taas on ateistista. Tai kuten eräs satanisti minulle kertoi, satanismi hyväksyy myös agnostismin siinä mielessä että siinä vältetään dogmaattisuutta.

Jotta uusateistejen näkemyksiä voidaan kunnolla verrata satanistien oppeihin, on kenties paras lyhyesti suomentaakin ne:
1: Typeryys, tietämättömyyttä katsotaan hieman läpi sormien.
2: Teeskentely, ei pidä ikään kuin näyttää ulos mitään jota ei voi toteuttaa.
3: Solipsismi, ei pidä elää omassa normistossaan ja olettaa että maailma noudattaa niitä.
4: Itsepetos, jossa tabujen ottaminen kielletään. Asioihin saa sitoutua jos hyväksyy ne pohjimmiltaan typeryyksiksi, jolloin ei itse asiassa enää itsepetä itseään.
5: Laumahenkisyys, jossa eletään sitä kautta että voidaan totella toisia.
6: Perspektiivin puute, jossa kannustetaan ajattelemaan asioita laajemmin. On tärkeää yrittää ymmärtää asioita. Tämä ei ole välttämättä niinkään tietojen puutetta, vaan enemmänkin sitä, miten niitä tietojaan käyttää.
7: Aiempien ortodoksisuuksien unohtaminen. Uutena esitettyjä asioita ei saa pitää uusina vain sen takia että niitä esitellään uudessa paketissa.
8: Ylpeys joka ei ole rakentavaa. Ylpeys itsessään on jotain kannatettavaa, mutta jos ylpeys latistaa tekoja ja passivoi, se ei ole hyväksi.
9: Tyylitajun puute.

Uusateismikin korostaa rationaalisuutta, jossa korostuu tieto ja niiden käyttäminen. Uusateismi myy itseään ensisijassa tieteellisen maailmankuvan korostamisena - jopa siinä mielessä että jopa Jumalakysymys on sen piirissä muutettu luonnontieteelliseksi kysymykseksi. Uusateismissa hyväksytään ylpeys itseen, ja tällä tehdään pesäeroa uskontoihin joissa perisynnin tuomalla itseruoskimisella on aina ollut sija.

Kuitenkin satanismi on ensisijassa oppi hyvästä elämästä. Ja itse asiassa se on hitusen okkultistiselta vivahtava sellainen. Ja tämä taas rakentuu egoistisen lähestymistavan ympärille. Uusateismi taas esittää olevansa ensisijassa todellisuusväite, jossa hyvän elämän opit eivät ole kovin olennaisessa roolissa. Se päin vastoin esittää individualismia, jossa ei ole mitään satanistien "kuolemansyntien" tapaisia asennerikkeitä.

Toki esimerkiksi Sam Harris on esittänyt merkkejä luonnollisesta etiikasta, jolloin uusateismiin saadaan mukaan eettinen perspektiivi. Mutta tämä perustuu vahvasti ajatukseen etiikasta jota voidaan lähestyä ihmisen lajinmukaisen käyttäytymisen kautta. Satanisti katsoisi tässä kohden, että kysymys olisi laumakäyttäytymisestä, jossa keskiarvo määrittelee ihmisen. Satanismi ei ole demokraattista vaan perussävyltään aristokraattisempaa. Uusateisti myy tavallista onnellista ihmistä, satanismi eleganttia hienostunutta herrasmiestä, jolla on vaikutusvaltaa. Uusateismi on passiivisempaa ja leppeämpää jossa korostetaan sitä että voidaan nauttia elämästä. Satanismi taas on vaativaa, ja on suoranaisesti sanoen vaikeasti noudatettava elämänkatsomus.

Tässä mielessä uusateismi ei ole niin lähellä satanismia kuin voisi aluksi ajatella. Rationalismin korostaminen ei ole kovin merkittävä liimaava elementti - lähes kaikki länsimaiset ajattelutavat korostavat järkevyyttä, rationaalisuutta ja tieteellisyyttä jollakin tavalla. Jopa pseudotieteiden kohdalla tämän tavoittelu on olennaista, he vain epäonnistuvat yritelmissään tehdä taikauskosta tiedettä. Hekin silti kunnioittavat järkevyyttä eräänlaisena tavoitteena.

Kaiken olen jo maksanut.

"Menin viime helmikuussa (2006) Helsingissä bussiin ja kun bussikuski kehotti minua ostamaan ja maksamaan lipun, mylvin kännisellä äänelläni maksaneeni jo kaiken. Sillä tarkoitin kuitenkin jotain syvällisempää kuin pelkkää dösälipun maksamista: minä olin jo maksanut kaiken, sovittanut syntini. Olisiko aika päästä taivaaseen tai vaihtoehtoisesti palaa helvetin liekeissä??"
(Peelo, hikipedian käyttäjä)

"Kotimaahan" kirjoitettiin blogaus varsin raskaasta aiheesta. Homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan joskus varsin erikoisesti ja turhan ekstreemisti. Toki tiedän itsekin naisen, jolle kävi teininä vahinko ja tästä seurasi perheen osalta kovaa abortin vastaista painostusta, sekä komennus vihille. Tästä jäi hieman erikoinen maku suuhun. Homoseksuaaleilla näyttää olevan hieman samantapaisia puolia. Tämänlaiset "yksittäistapaukset" ovat tietysti jotain joka ei edes rivifundamentalistiin itseensä osu. Ilmiötä se ei siksi kuvaa laajasti, mutta sen suhtautumistavoista ne kertovat paljonkin.

Vielä kenties enemmän kuvaa erään kommentoijan sävy. Hän ei ole fundamentalisti, vaan luultavasti hyvin suvaitsevaa linjaa kannattava uskovainen. Hän sanoo yksinkertaisesti : "Homoseksuaalisuus ei ole kadottava synti. Ainoastaan epäusko - Jeesuksen hylkääminen - on sitä" Tämä herättää samanlaisia tunteita, kuin herännäisten suhtautuminen Pyhän Hengen pilkkaan ; Murhaaja joka katuu, saa anteeksi. Mutta Pyhän Hengen pilkkaamista ei saa katumallakaan anteeksi. Jotenkin tuntuu että tässä on arvot varsin oudosti priorisoituina. Tähän laittamassani lainauksessa tilanne muistuttaa, että uskovaiselle on vain yksi "totinen rikos". Se, että kannattaa väärää ideologiaa. Kaikki muu on jossain määrin anteeksiannettavaa, vähemmän lopullista. Murhaaja joka on uskossa pelastuu, mutta murhaa tekemättömälle uskonnottomalle on jotain muuta kuin sauna lämpiämässä.

Samaan aikaan : fundiskulttuuri kertoo videoiden voimin olevansa "vainottu".

"Seisoin eilisiltana R-kioskin kassalla. Ostin sixpackin kaljaa ja Jallun. Kun kysyin, miksei myyjä halua maksua, hän vinkkasi minulle silmää ja totesi arvoituksellisella äänellä: "Sinä olet maksanut jo kaiken". Lähdin kotiin ja mietin tapausta yöllä nukkumaan mennessäni. Ilmeisesti Jumala oli saanut myyjän kertomaan minulle Pyhän Totuuden. Riudun helvetin liekeissä ja olen 'maksanut jo kaiken', siis sovittanut syntini. Ilmiömäistä!"
(Peelo, hikipedian käyttäjä)

---

Kuvassa on Helginkiläisen kesyistä lemmikeistä villiintyneen citykaniinikannan edustajan pesäkäytävän suu. Kuvattu Uspenskin katedraalin edustalla.

Rangaistuksen uhka.

Rangaistuksella pyritään usein ennaltaehkäisemään rikoksia pelotteluvoiman kautta. Tätä kautta esimerkiksi USA:sa tietyt tahot puolustavat kuolemanrangaistusta. Samalla ajatuksella on tietysti tehty normeja uskontoihin. Niillä suojellaan ihmisiä. Kuolemantuomio on tehokas tältä kannalta koska se poistaa rikoksentekijä uusimasta ja pelotevoima estää tekemästä rikoksia ensinkään jolloin mukaan astuu myös ennaltaehkäisyn voima. Myös itsemurhan vastustaminen on liitetty vahvasti mukaan uskontoihin. Siitä on esimerkiksi tehty kuolemansynti. Tällä on ajateltu estettävän kansalaisten kuolemia, joten se on nähty suojelun kautta.

Historiallisesti katsoen tämä ajattelutapa ei ole toiminut: Loogisesti koherenttia ja sinällään mahdollista toimintatapaa on kokeiltu monessa paikassa ja lopputulokset ovat huonoja. Kone nikottelee, se on siis syytä korjata.
1: Ongelmana on ainakin se, että nämä rikollisen ajattelumaailmaa simuloimaan pyrkivät psykologisoinnit tehdään arkipsykologisesti, itsen kautta. Tällöin ne ovat huolimattomasti tehtyinä mututuntumalla tehtyjä tarinoita, jotka eivät vastaa edes omaa psyykeä vaan luuloja siitä. Ja onnistuessaankin ja ollessaan tarkkanäköisiä, ne ovat itsereflektiivisiä, ja kuvaavat reflektoijaa joka on yleensä "normaali ihminen". Rikoksentekijät eivät välttämättä ole normaaleja. Esimerkiksi murhaaminen ei ole millään tavalla normaalia.

"Historia 9/2010" kertoo sivulta 28 eteenpäin siitä, miten aikanaan protestantit arvostivat elämää niin että itsemurha kiellettiin vahvasti. Hurskaus ja puhdas elämä eivät siedä masennusta. Itsemurha oli loukkaus. Itsemurhaaja ei nähnyt elämään arvoa, joten se loukkasi lahjan antajaa, Jumalaa. Itsemurhaa ei voinut sovittaa. - Se vastaa siis samaa anteeksiantamattoman synnin ideaa, jota nykyään jotkut kristilliset suuntaukset yhdistävät Pyhän Hengen pilkkaamiseen, jota ei voi katumalla sovittaa.

Kun tarjolla oli kuolemantuomiota joistakin rikoksista, itsemurhaajat keksivät tehdä niitä. Syynä oli se, että katuen näistä saattoi saada armon Jumalan, joskaan ei oikeusistonnon, silmissä. Tuomio oli maallista varten ja sielu sai katumuksessa anteeksi. 1650-1780 Saksassa olikin oikea itsemurhamurhien aalto, murhan kohteina oli usein lapset joiden oletettiin tuohon aikaan pääsevän taivaaseen koska he olivat vielä viattomia. Tämä huomattiin ja vastaus yhteiskunnalta ja uskovaisilta oli raaentaa teloituksia. Mukaan otettiin teloittamisen lisäksi esimerkiksi silvontaa ja kidutusta. Näillä ajateltiin olevan pelotusvoimaa. Tämä ei itse asiassa juurikaan vähentänyt intoa.

Eli kun alkuperäisenä tarkoituksena oli suojella elämää, nyt lisättiin (1) murhia joita ei muuten olisi tehty - nämä olivat peräti lapsenmurhia joita ainakin minä pidän jotenkin erityisen vakavina. (2) Itsemurhaa hinkuneet kuolivat siltikin, joten kukaan ei pelastunut. Ja (3) itsemurhaa haluavat myös tapettiin erityisen julmasti, jota pidän raskauttavan asianhaarana. On selvää että systeemi ei toimi, kun tavoitteita ei lähestytä vaan päädytään niistä poispäin.

Jossain vaiheessa sitä vain herää miettimään, että missä vaiheessa elämänsuojelu ja hyvyys muuttuu elämän tuhoamiseksi ja pahuudeksi. Uskon että yllä oleva tilanne on jossain määrin yhä olemassa, ainakin aiemmin mainitussa USA:ssa, jossa on paljon sekä uskonnollisesti tiukkapipoisia että kuolemanrangaistuksia.

---

Kuva on Matthew Parisin piirros Pyhimyksen teloituksesta. Vuosi 1250jKr. Otin tarkoituksella pyhimyksen, koska niiden kohdalla julma teloitus on arvonnosto. Samaa toivon itsemurhaajille. Toisaalta kuva voi kertoa sitä miten murhe teloittaa hyvät tarkoitukset samaan tapaan kuin käytännön asiat kiistävät itsemurhan kiellon ja pelottelupsykologian yhdistelmän eettisyyden.

Vihreä vie kalatkin vedestä.

Kateus on jokaiselle tuttu tunne. Pääsyy siihen on tietysti aina joku toinen: Naapurilla on uusi auto tai ruohonleikkuri. (Tai pirulauta molemmat.) Mehän vain toivomme jotain samantapaista itsellemmekin. Uskonnoissa sitä pidetään tietenkin pahana. Se on Raamatun kuolemansynti. (Tästä kehumisesta ja mainostuksesta huolimatta se ei välttämättä ole niin hyvä asia.)

Filosofiassa kateus on ollut kuvioissa hyvin varhaisesta ajasta lähtien : Aristoteles määritteli "Retoriikassaan" kateuden yksinkertaisesti tuskaksi, jonka toisten hyvä onni aiheuttaa. Immanuel Kant taas esitti "Methaphysics of Morals":issa sen seuraavasti: "a reluctance to see our own well-being overshadowed by another's because the standard we use to see how well off we are is not the intrinsic worth of our own well-being but how it compares with that of others." Nykysuomen sanakirja määrittelee kateuden ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on.

Psykologian puolella taas W. G. Parrott ja R. H. Smith taas ovat määritelleet kateellisen henkilön seuraavasti: "person lacks another’s (perceived) superior quality, achievement, or possession and either desires it or wishes that the other lacked it." Toisin sanoen se, liittyy siihen että toinen ihminen kokee että häneltä puuttuu jokin ominaisuus joka toisella on ja toivoo joko että hänellä itsellään on se, tai että toiselta puuttuisi se.

Helmut Schoeck on sitä mieltä että kaikissa kulttuureissa on kateutta. Se johtuu siitä että ihminen vertaa itseään muihin. Hänestä kadehtija ei halua sosiaalista suhdetta kademielensä kohteeseen, eikä välttämättä edes halua kadehtimiaan aioita. Kateellinen haluaa vain että kateuden kohde tulee alennetuksi. Tämän merkitys on sosiaalisessa kontrollissa. Tässä versiossa korostuu se, että kateus on aina sosiaalista. Siihen liittyy asian haluttavuuden lisäksi kaksi osapuolta. On itse, ja on toinen. Ihminen jolta puuttuu uusi ruohonleikkuri voi haluta sellaisen, mutta kateudeksi sitä kutsutaan vasta kun jollakulla toisella on se hänen haluamansa asia, ja hän haluaa sen joko toiselta pois tai samanlaisen itselle. (Molempi on tietysti aina parempi.)

Ainakin siinä arkipuheessa, johon itse olen törmännyt, kateus on kuitenkin jaettu vielä alatyyppeihin: "Venäläiseen kateuteen" ja "Amerikkalaiseen kateuteen". Venäläinen kateus tarkoittaa sitä että henkilö haluaa rikkoa toisen etuaseman, jonka jälkeen ollaan tasa -arvoisia. Tässä mallissa koetaan se, että toisella on enemmän, epäreiluutena, joka hoidetaan. Ja Amerikkalaisessa kateudessa tehdään töitä että saataisiin itselle sama tai isompaa kuin kateuden kohteella. Näillä ajattelutavoilla on tietysti nimeämishetkellä ollut luultavasti poliittiset asiat mielessä, sillä Venäjällä suosiossa olleessa kommunismissa kannustetaan siihen että tuloeroja pienennetään, kun taas USA:n oikeistolaisessa tavassa on kannustettu yritteliäisyyteen ja menestystä pidetään ansiona. Tätä kautta on ajateltu että suhtautumistapa menestykseen ja siihen yleensä liittyvään kateuteen olisi avainasemassa.
1: Politiikan vetäminen mukaan taas ei ole kovinkaan erikoista: (1) Vasemmistolaiset poliitikot vetoavat yleensä ihmisten kateuteen. Sen argumentaatiossa esitetään kuvaa siitä että tavoitteena on "antaa köyhille ja ottaa rikkailta". (2) Oikeistolaisessa puheessa taas joko maalaillaan uhkakuvia vasemmistolaisten kateudesta tai sitten he ovat kateellisia siitä miten he joutuvat tekemään töitä kun toiset saavat ilmaiseksi. (Tätä kautta voidaan sanoa että työttömät köyhät ovat rikkaille kateellisia rahasta, ja rikkaat taas ovat köyhille kateellisia esimerkiksi vapaa -ajasta tai siitä että rahaa saadaan ilman työtä vaikka he itse eivät saa.) Tätä kautta yksilön oma henkilökohtainen suhde kateuteen voi näkyä yhteiskunnallisissa järjestelmissä, kuten progressiivisessa tuloverossa.

Kateuteen onkin suhtauduttu periaatteessa kahdella tavalla
1: Sitä on haluttu kannustaa, eli kateutta on saanut vaalia, kunhan se on suuntaavaa kateutta. Tässä vastustetaan esimerkiksi komministista tapaa, jossa parempiosainen ensin pistettiin ensin jonottamaan, jotta tämä voi antaa tinalusikkansa valtiolle ja pistettiin sitten jonottamaan toiseen jonoon jossa hänelle annettiin emalilusikka tilalle. Samoin se vastustaa sitä että joku kateuspäissään varastaa tai rikkoo toisen omaisuutta. Nämä kun ovat tuhoavaa kateutta. Samoin kyynistävä ja katkeroittava kateus, joka ei aktivoidu teon tasolle, on huono asia. Sen sijaan kateutta on pitänyt käyttää omaan itsekehitykseen. Tätä kautta siitä voi kasvaa jotain hienoakin.
2: Toisaalta on kannustettu kateuden kaikkinaiseen kitkemiseen. Tässä apuna voi olla esimerkiksi eristäytyminen. Se on tietenkin aika toimiva tapa, koska jos et näe toisten omaisuutta ja taitoja, et kadehdi niitä kovinkaan helposti. Toinen keino on tietysti tuomita ne asiat, joita kadehtii. Silloin ihminen näkee työtä sen eteen että hän alkaa vihaamaan niitä asioita, joita hän on ennen halunnut.

Vaikeutena kateuden kanssa on sen suhde mustasukkaisuuteen sekä ihailuun:
1: Mustasukkaisuudessahan on kenties kyse vain kateuden alatyypistä. Mies tai nainen kokee olevansa "romanttisesti heikoilla", joten hän rakentaa parisuhteen eristäväksi ja epäluuloiseksi. Tässä kohden on kuitenkin hyvä muistaa että mustasukkaisuus ei muistuta sitä "tuttua kateutta", jossa kahdehditaan naapurin mersua. Sen sijaan se muistuttaa sen mersun omistavan naapurin omistusintoa, joka saa soittamaan isännöitsijöille heti jos toinen pihalla vaikka ihan viattomasti heittelee linnunsiemeniä toisen auton katolle juuri pahimpaan pulunparveiluaikaan. Tietenkin voidaan miettiä että onko mustasukkainen itse asiassa kateellinen seksuaalisesta vetovoimasta. Mustasukkainenhan uskoo että hänen puolisonsa (tai ainakin toive sellainen) olisi jonkun muun kanssa. Silloin tämä kilpakumppani saa tunteita vetovoimallaan. Ja jos mustasukkaisella itsellään olisi sitä, ei kilpailutilannetta olisi.
2: Ihailussa taas henkilö kokee että toisella on jotain, jota itse haluaa, mutta tätä ei silti koeta arkipuheessa kateellisena olemiseksi. Tätä kautta onkin hyvä miettiä suhtautumista nimen omaan rakentavaan tai pyrkivään kateuteen. "Amerikkalainen kateus" ja ihailu ovat erittäin vaikeasti erotettavia. Ehkä tässä kohden on selvintä palatta Aristoteleeseen. Ihailusta ei synny itselle pahaa mieltä. "Amerikkalaisessa kateudessakin" sen sijaan kaikertaa.

Laadukasta laiskuutta.

Olen kirjoittanut laiskuuteen liittyvistä asioista aikaisemminkin.

Laiskuutta pidetään puhtaasti haitallisena asiana. Se on Raamatussa pistetty peräti kuolemansynniksi. Meitä kannustetaankin ahkeruuteen: Pitää saada aikaan. Itselleni on jopa sanottu, että pitää käydä ahkerasti koulussa, välitunnit eivät ole kaveeraamista varten kun kouluun mennään oppimaan. Työpaikalla panostetaan ahkeruuteen. Tässä on kuitenkin varjopuolia. Luterilaisen työmoraalin ja perisynnin kannattajat haluavat tekemisen olevan epämiellyttävää raatamista, jota meidän on kärsittävä jotta oikeuttaisimme olemassaolomme yhteisön ja Jumalan silmissä. Osa vastustaakin tämän vuoksi laiskuuden kritisointia.

Itse ajattelen hieman näitä yhdistäen: Olen sitä mieltä että itse asiassa laiskuuden voi jakaa kahtia, ja yhteiskunnallisesti ajatellen toista meidän kannattaa tukea ja toista varoa:

1: Kehittävässä laiskuudessa pyritään tekemään mahdollisimman vähän töitä tietyn tuloksen saavuttamiseksi. Tässä ajatus on siinä, että "Vihaan työtä. Kaikkea työtä, mutta kun jonkun on tehtävä asioiden eteen jotain, karsitaan vain se työ mikä voidaan, eli tehkäämme kaikkemme karsiaksemme turhaa työtä." Seurauksena on prosessitehokkuus. Tämänlainen ajattelu taas on "kapitalistiseksi haukutun" kulttuurimme laatuajattelun takana. Hyvä laiskuus on siis sitä "hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty" -puolta. Tämä ei tarkoita siis sitä, että tässä laiskuudessa ei tehtäisi mitään. Siinä päin vastoin tehdään mahdollisimman tehokkaasti, jotta päästäisiin mahdollisimman helpolla ja vähällä työllä. Laiskuuden seurauksena syntyy siis ponnistelua sen eteen että työtä olisi jatkossa vähemmän. Tämä johtaa tietysti siihen, että esimerkiksi työkalujen "fittness for use" paranee - ja tämä taas on Juranin mukaan keskeinen elementti laadun määritelmässä. Samoin "customer satisfaction" tietenkin kasvaa, kun laite toimii kuten pitää ja helpottaa elämää, jolloin japanilaisen Kaoru Ishikawan laatumäärittely täyttyy. Samoin tämän sortin laiskuus parantaa tuotantoketjua ainakin seuraavilla tavoilla:
___1.1: Siirtoja ja käsittelyjä vähennetään, ja keskeneräisiä asioita ei kuljeteta edes takaisin. Siirtelyresurssit pienenevät.
___1.2: Tietoja ja muita tarvittavia asioita ei tarvitse etsiä, kun niiden saatavuus on tehty mahdollisimman helpoksi.
___1.3: Sähläys pienenee, kun samoja toimenpiteitä ei tehdä kahdesti, ja asiat tehdään mahdollisimman hyvillä menetelmillä samalla tavalla. Näin säästyy aikaa ja etenkin vaivaa.
___1.4: Turha työ vähenee, kun mukana ei pidetä prosesseja jotka tuottaisivat lisäarvoa. Työtä tehdään siis vain se, mitä tarvitaan eikä tehdä isolla vaivalla ylimääräisiä asioita, joita asiakas ei edes halua (koska ei ole niistä valmis maksamaan).
___1.5: Korjaustyöt vähenevät, ja virheiden korjaus vähenee, kun niiden vähentämiseksi on nähty vaivaa ja työ on tehty kerralla hyvin.
___1.6: Ylituotanto vähenee, kun henkilö ei tuota asioita vain sen takia että hänen työaikansa määrää. Tämä tietenkin myös säästää luontoa.
___1.7: Varastointitilan ja varastointityön määrä vähenee, kun asioita ei tuoteta ja varastoida turhaan, vaan varastojen kiertonopeus on tehty mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi.
___1.8: burn outit vähenevät, koska työntekijän ylipolttaminen kuluttaa työntekijöitä, jotka voidaan nähdä tuotantoresurssina - ja euroopassa sangen kalliina sellaisena. Tätä voi kuvata helposti menneisyyden agraarisella elämällä: Menneisyydessä hevosella tehtiin tietty määrä töitä, ja jos käytit hevosta liikaa, sinulla ei pian ollut hevosta lainkaan. Uuden hevosen hankkiminen oli kallista ja hevoset olivat arvokkaita, joten hevosella tehtiin tietty määrä töitä ja kun tämä raja ylitettiin, ostettiin uusi, toinen, hevonen. (Hevonen on BTW jakamaton resurssi, joten itse asiassa maatilojen kannatti olla juuri tietyn kokoisia: Jos hevonen käsittelee murtumatta 7 ha, ei 8 ha:n tilan lisä ha ei tuota suhteessa hevoseen kovin hyvin verrattuna siihen, että samalla hevosresurssoinnilla voidaan käsitellä saman tien 14ha:n tilan peltotyöt.)

2: Rapistavassa laiskuudessa taas on kyse pelkästä itsekkyydestä, mukavuudenhalusta ja epäsosiaalisuudesta. Tässä yritetään tehdä vaivaa, jotta päästäisiin työstä eroon nopeasti. Tämä onnistuu lyhyellä tähtäimellä, mutta pitkällä tähtäimellä sen kanssa tulee ongelmia. Syynä on se, että siinä missä kehittävän laiskuuden tarkastelunäkökanta on pitkällä: Nyt tehdään työtä sen takia että tulevaisuudessa sitä tarvittaisiin vähemmän, niin että kokonaistyömäärä on itse asiassa pienempi, rapistavassa laiskuudessa ajatellaan lyhytnäköisesti ja joudutaan korjailemaan ja selittelemään ja yritystoiminnassa esimekriksi palauttamaan tuotteita ja rahoja asiakkaille, kun työtä ei ole tehty kerralla hyvin. Tämä tarkoittaa sitä, että loppujen lopuksi sitä joutuu tekemään enemmän töitä, kun työn joutuu paitsi tekemään kerran hyvin, myös ensin tekemään sen kerran huonosti. Ja tietenkin selittelyt päälle.

Siksi kyse ei ole pelkästään siitä, kaivavatko muut kuoppia samalla kun yksi laiskottelee auringossa. Sillä tämä auringossa laiskottelija on voinut kaivaa 10 kuoppaa siinä missä kaivajat vain yhden. Tämän erottaminen on tärkeää. Siksi esimerkiks idlaukseen suhtautuminen voi netissä olla vaikeaa: Idlaushan tarkoittaa kanavalla roikkumista vaikka ei tee mitään. Yleensä tämä on turhaa ja kuluttaa vain turhaan virtaa ja tuhoaa tätä kautta ympäröivää luontoakin. Mutta jos kyseessä onkin vaikka asiakaspalvelija, joka ei halua käynnistää konetta joka kerran kun asiakas tarvitsee apua, se voikin olla järkevää. Samoin jos kyseessä on vaikkapa foorumin moderaattori, voi pelkkä valvojan idlaus olla ennaltaehkäisevää; Vandaalit joko luulevat että tämä on koneen ääressä tai vähintään eivät tiedä onko hän koneensa ääressä, jolloin idlaus paitsi vähentää varsinaisia korjaustöitä, myös lisäksi vähentää koko vandalismin ilmiintymistä. Siksi ei ole syytä katsoa pelkästään sitä, onko joku laiska, vaan kiinnittää erityistä huomiota siihen miten hän on laiska. Ja tässäkin on tärkeää huomata, että kehittävän ja rapistavan laiskuuden erot voidaan tarkastella vain siinä kontekstissa ja tilanteessa, jossa ne esiintyvät.