Pieni ajatus : Kuinka tieteellinen selitys ei ole aina sama kuin vastauksen hakeminen

Pidän multiversumiteoriaa enemmän rationalistisena kuin empiristisenä teoriana. Sen vahvuuksina on toki se, että se ei vetoa mihinkään kovin eksoottisiin konsepteihin. Kuitenkin se, että se jäsentelee tunnettua fysiikkaa ei vielä tee siitä samaa kuin fysikaalinen teoria.

Massimo Pigliucci on tähän ongelmaan liittyen kirjoittanut demarkaatio -ongelmasta. Ja hän on hyvin monella tavalla kanssani samaa mieltä. Hän korostaa Pierre Duhemin huomioita siitä että yksikään tieteellinen koe ei ole "puhdas yhden asian testaaminen" Havainnot ovat aina teoriapitoisia. : "... any given set of empirical data (say, from a particle accelerator experiment) doesn’t strictly speaking test the theory itself, but rather a complex web of notions that comprise the focal theory (say, the Standard Model), a number of corollary theories and assumptions needed to build it, as well as assumptions about the correct functionality of the measurement instrument, the way the data are analyzed, and so on." Ja miten Quine korosti että tosiasiassa kaikki, jopa käyttämämme logiikka, on osana tiedekeskustelua ; Erilaiset geometrian matemaattiset mallit kertovat että teorian sopivuudesta on voitava keskustella sen aksioomia myöten. Siis jos havainnot ovat teoriapitoisia, niin myös hyvät teoriat ovat havaintopitoisia. Tiukka jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on hylättävä. "... scientific (or really, any) knowledge is the result of a complex web of interconnected beliefs, which include not just the elements mentioned by Duhem (i.e., those most closely connected to the theory under scrutiny), but also far removed notions about the world and how it works, up to and including mathematics and logic itself." Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että kaikki kävisi tai että tiedettä ei voitaisi tehdä. Pikemminkin on tärkeää huomata, että testin kohde ei ole hypoteesi, teoria vaan tiedon kokonaisuus. "... scientific theories still can, and regularly are, tested. But if we are to speak precisely, what we are testing every time is our entire web of knowledge. If something goes wrong, the problem could in principle reside anywhere in the web. It is then up to clever and creative scientists to focus on the most likely culprits, eliminate the ones they can, and eventually reach a consensus as a community regarding the soundness of the theory being “tested.”"

Tällä on hyvin merkittäviä seurauksia nimenomaan multiversumimallissa. Pigliucci viittaa siihen miten monet kosmologit ovat hylänneet - kyllä aivan oikein mutta vääristä syistä - falsifiointiperiaatteen ja viittaavat siihen että multiversumimalli selittää hienosäätöongelman. Ja että tämä ongelman ratkaiseminen oikeuttaisi pelkästään laskelmien varassa olevan teoretisoinnin.

Eli sen, miksi universumi on sellainen että siinä voi olla elämää eikä muunlaista. Tämänlaatuinen ajattelu on hyvin klassista ja se sopii nimenomaan rationalistiseen ajattelutapaan, jossa logiikka on asioiden perimmäinen ydin ja jossa maailma voidaan selittää ikään kuin nojatuolista käsin. Pigliuccille, kuten minullekin, tämänlainen on "kiinnostavaa mutta silti oikomista". Ja tätä ei pidä katsoa hyvällä, sillä jos asiaa ei tiedosta se johtaa hyvin vakaviin ongelmiin "... the reasoning basically boils down to: we have this empirically unsubstantiated but nice theoretical complex (the multiverse) that would very nicely solve this nagging fine tuning problem, so we think the theoretical complex is on the mark. This is dangerously close to being circular reasoning. The fact, if it is a fact, that the idea of a multiverse may help us with cosmological fine tuning is not evidence or reason in favor of the multiverse itself. The latter needs to stand on its own."

On kuitenkin psykologisesti erittäin helppoa ajatella että jos meillä on ongelma ja siihen "voi olla" -ratkaisu, niin silloin on parempi pitää yllä huonoa teoriaa kuin ei teoriaa lainkaan. Ongelmana on vain se, että tämänlaiset "mahdollisuudet" ovat itse asiassa hyvinkin analogisia crank -sepustusten kanssa ; Sama on tyypillistä ihmisille jotka kannattavat vaikkapa kummituksia. Kummitukset muuttuvat "mahdollisiksi" heti kun selitetään muutama sana sähkömagneettisesta säteilystä tai vastaavasta. He tiedostavat että jos viittaa pelkkään "sieluun" niin ongelmana on se, miten tämä sielu sitten tunnistetaan sieluksi, ja miten tiedetään, että tälläinen konsepti on tunnistettavissa ja todellinen. ; Ongelman ratkaiseminen kunnolla vaatisi että teoria todellakin seisoo myös muussa osassa tiedeverkkoa. Toki kummitusten metsästäjät eivät ole jaksaneet tehdä tätä rationalisointia samalla tarkkuudella kuin multiversumimallin kannattajat.

Vielä astetta kauempana ovat siten Intelligent Design -teorian kannattajat joille perusrakenteena on juuri se, että etsitään "eliminatiivisesti" selityssuodattimella luonnonlainomaiset ja sattuman aikaansaannokset poistaen mitä ei ole selitetty. Ja tällä aukkojen Jumala -periaatteella sitten päädytään viittaamaan mysteeriin jossa on designin merkkejä. Heilläkin on usein ajatuksena että antrooppinen  periaate selittyy Jumalalla ja että tämä ei ehkä ole supertieteellinen teoria, mutta että "huonokin selitys on parempi kuin ei selitystä ollenkaan". He ovat vielä heikommilla kuin kummitusten metsästäjät. Sillä he etsivät sitä vastaustaan vaatimalla eksoottisia selityksiä. He oikovat sitten jo niin paljon, että eksyvät matkalla.

Poikkeus vahvistaa säännön?

Usein pieniä virheitä annetaan anteeksi sanomalla että "poikkeus vahvistaa säännön". Tässä on kuitenkin kirjaimellisesti otettuna vahvempi sisältö ; Se esittää että se, että jostain löytyy virhe, tarkoittaa että asia on oikein.

Oikeastaan on hyvä katsoa mistä sääntö on peräisin. Se ei ole tieteenfilosofinen sääntö, vaan juridinen sääntö. "Exceptio probat regulam in casibus non exceptis." Siinä korostettiin sitä, että lakitekstissä on ensin pääsääntö, johon kirjataan sen jälkeen poikkeustapauksia. Näin ei tarvitse ikään kuin kirjoittaa missä kaikkialla pääsääntö pätee. ; Onkin niin että kun vain poikkeukset kirjataan, pääsääntö vahvistuu, muuttuu "ilmiselvyydeksi" taustalla. Sitä ei tarvitse sanoa enää ääneen, mutta jos se ei toimi jossain tilanteessa se on sen sijaan mainitsemisen arvoinen poikkeus.

Sanonnalle voi laittaa hieman tieteenfilosofistakin sisältöä.

Voidaan sanoa että tieteenfilosofisena periaatteena lausuma on itse asiassa huono. Voidaan sanoa että jokainen poikkeus heikentää sääntöä. Toki lauseen lievennetty muoto sanoo likimain sen, että "jokainen virhetilanne ei tarkoita teorian kumoamista, falsifioitumista, vaan sitä että kyseessä on anomalia". Tämä ei toki ole yhtä iskevä.

Mutta kuitenkin voidaan sanoa että jos vertaamme teoriaamme todellisuuteen, se kattaa tästä osan. Virheiden mainitsemien itse asiassa tekee havaintoaineiston kattavuudesta paremman. Anomalialistaukset eivät toki muuta teoriaa mainioksi teoriaksi, mutta ne mainitsemalla voidaan kuitenkin selvittää miltä tutkittavat havaintoaineistot ovat tarkalleen ottaen näyttäneet. Näin jokainen virhe itse asiassa laajentaa sääntöä.

Voidaankin sanoa että anomalian esiintyminen sekä "laajentaa että heikentää" sääntöä samanaikaisesti.

Mutta virheen löytyminen kuitenkin viittaa johonkin hyvin oleelliseen. Se nimittäin kertoo myös siitä, että meillä itse asiassa on jokin teoria jolla on selitysvoimaa ; Se ennustaa miten asiat ovat ja miten ne eivät ole. Jos todellisuus voi olla sellainen että se ei vastaa tätä, se kertoo että kyseessä ei ole mikään itsekritiikin ulkopuolella oleva saivartelu. Teoria voi kenties olla puutteellinen tai jopa väärä. Mutta se ei sentään ole vielä tätäkin huonompi "mahdollinen mutta hedelmätön".

Positiivisia tulkintoja.

"Jos sinun ei olisi pakko olla jokaisen kuolevan kaveri, voisimme ohittaa etiikan ja keskittyä erotusdiagnostiikkaan."
(House MD, "Unettomuutta".)

George Henrik von Wright erotti "tieteen filosofian kaksi perinnettä" -teoksessaan kaksi linjaa. Ensimmäinen oli aristoteelinen perinne ja toinen galileinen perinne. Hänen mukaansa aristoteelinen perinne jatkuu hermeneutiikassa ja galileinen positivismissa.

1: Hermeneutiikka perustuu subjektiiviseen tarkkailuun. Sen mukaan ihmisen toimintaa ei voida selittää ottamatta huomioon hänen uskomuksiaan ja halujaan. Hermeneutiikassa turvaudutaan intentionaalisiin selityksiin, näkökannan yksilöllisyyteen, laadulliseen tarkkailuun, ja metodien monenlaisuuteen. Intentionaaliset selitykset ovat sellaisia selityksiä, joiden takana oleviin syihin ei viitata. Sen sijaan viitataan tekijän suorittamiin päämääriin. Intentionaalisessa selityksessä ei ole yleisiä lakeja. Laadullinen tarkastelu taas tarkoittaa sitä, että enää ei metsästetäkään mitattavia suureita, jotain jonka määrää mitataan kuin pituutta, painoa, energiaa tai informaation bittimäärää. Tämä ei tarkoita että laadullisessa tarkastelussa ei voitaisi löytää korrelaatioita, tilastollisia yhteyksiä. Hermenuetiikassa nämä korrelaatiot eivät kuitenkaan selitä yksittäistapauksia. (Se, että 85% rikkaiden lapsista menee lukioon ei hermeneuutikosta selitä miksi Westendissä asuva ruotsalaisen sukunimen omaava Anna meni lukioon.) Hermeneutikoista metodien tarkoituksena on vain selvittää toimien takana olevat uskomukset ja halut. Hermeneutikoista nämä tekevät asiat ymmärrettäviksi. Tätä kutsutaan ymmärryshorisontiksi. Jos elämme samassa kulttuurissa, meillä on todennäköisesti samanlaisemmat ymmärryshorisontit, jolloin ei ole tulkintaongelmia.

2: Positivistinen näkemys perustuu objektiivisuuteen. Se nojaa kausaaliselityksiin, yleisiin lakeihin ja määrälliseen tarkkailuun. Positivistisessa systeemissä toimintametodi on tärkeä. Kausaliset selitykset tarkoittavat sitä että jokin tapahtuma johtuu jostakin syystä. Kun syy löytyy, ilmiö on selitetty. Pelkkä syy on kuitenkin rajallinen näkemys, syiden takaa täytyy löytää jokin rationaalisesti käsiteltävä sääntö, laki tai sattuma, joilla on tietyt, matemaattisesti tunnetut ominaisuudet. Eli vasta kun on löydetty jokin kaava, joka tiivistää juuri tietyllä tavalla monen eri tapahtuman syyt, sille on annettu kunnollinen tieteellinen selitys. Tämä selitys selittää yksityiskohdat. (Gravitaatiolaki selittää miksi tietty kivi ja Pekka putoavat.) Metodin ykseys taas tarkoittaa sitä, että kun kaikki käyttävät samaa metodia, he saavat yhteensopivia tuloksia.

Erityisen mielenkiintoista tämä on psykologian ja mielen tutkimuksen alalla, jossa näkemykset kilpailevat keskenään. Niiden kohdalla hermeneutiikka toimii, paitsi että se ei kovin hyvin yletä tutkimaan esimerkiksi pakkoliikkeitä, jotka eivät ole halun seurausta. Toisaalta positivistisessa selityksessä ei voida turvautua kuin objektiivisesti tutkittaviin asioihin, jolloin uskomuksien ja halujen käyttö selityksinä on heikkoa, koska ne eivät positivistisessa näkemyksessä oikein selitä mitään, koska niiden luonne, laki niiden takana, on vielä suurelta osin tuntematonta.

Arkipsykologian kohdalla tämä jakauma on erityisen selvä. Arkipsykologiassa käytetään jokapäiväisiä selityksiä siitä, miten normaalisti selitämme tapahtuman. Normaalisti selitämme tapahtumia siten, että kohteen teon takana on halu, joka voi johtua jostain uskomuksesta. ("Squirrel" osti miekkailukirjan koska hänellä oli halu oppia miekkailua, ja hänellä oli uskomus että kirja olisi erityisen opettavainen.) Hermeneutiikan mukaan tälläinen selittäminen on täysin hyväksyttävää, täydentämistä ei tarvita. Asia ymmärretään. Positivistin mukaan taas tämä on vasta ensimmäinen askel kohti selittämistä. Positivistista ominaisuuksiltaan tuntemattomat määritelmät tulisi korvata tieteellisillä, analyyttisillä, määritteillä, joilla on jokin tietty sisältö. Positivistista tämä selitys on puutteellinen. (Sitä voisi kutsua esitieteelliseksi, jollei se olisi ainut tapa selittää tapahtumaa mitenkään.) Hermeneuutikko toki todennäköisesti myöntää että arkipsykologia ei selitä mitään luonnonlakia toiminnan takana. Olennaista on suhtautuminen: Hänestä on virhe kuvitellakaan että tälläinen selitys voisi löytyä. Heistä vaikka neurotieteet kehittyisivät miten pitkälle, näillä laeilla ei voitaisi selittää subjektiivisuutta itsessään, joten näillä laeilla ei olisi enää mitään tekemistä ihmisen toiminnan selittämisen kannalta.

Tässä kohden on huomattava, että positivismi ei suinkaan ole sitoutunut neurotieteeseen. Se ei ole sitoutunut mihinkään yksittäiseen teoriaan. Se on sen sijaan sitoutunut objektiivisuuteen. Sen mukaan asiat tulee selvittää kylmän analyyttisesti kolmannesta näkökulmasta, ulkopuolelta. Se korostaa subjektiivisuuden olevan selitysvoimaltaan olematon. Vain jos asia rajaa asioita, se sisältää informaatiota todellisuudesta. Yksilöllisyys on sen mukaan askel kohti sitä, että mitä tahansa selitystä voitaisiin pitää oikeana.

Positivismin ongelmana on tietenkin se, että jos ilmiölle A halutaan selitys, täytyy keksiä miksi se tapahtuu. Tämä tehdään teorialla B. Valitettavasti tälle teoria B:lle ei ole selitystä, ennen kuin keksitään teoria C, joka selittää teorian B, on sen takana oleva ilmiö. Mutta tässä vaiheessa meillä on teoria C, jolla on toki ominaisuudet, mutta ei tietoa siitä, miksi sillä on ne. Tätä voidaan jatkaa ikuisuuksiin. Siksi positivismin selitysvoima on aina pakko vetää rajana johonkin kohtaan. Positivismissa on aina on jotain, jota ei ole selitetty, jotain joka on pakko ottaa "eipositivistisesti" oletuksena. (Kuten positivistin täytyy aina olettaa myös metodinsa.)

Hermeneutiikan kannattajilla onkin muutama heikkous, joita ei ole voitu ratkaista, ja jotka on otettava huomioon:

1: On toki syytä olla epäilevä positivistisiin näkemyksiin, joiden mukaan ihmisen käytös voitaisiin neurotieteen avulla selittää yhtä tarkasti kuin esimerkiksi kuun kiertoradat avaruudessa. Mutta vielä suuremmalla syyllä olisi oltava epäilevä hermeneuutikkojen lausuntoja vastaan, jotka väittävät luonnontieteellä olevan jokin tietty raja. Historia nimittäin on pullollaan surkuhupaisia väitteitä näistä rajoista. Esimerkiksi 1700 -luvulla elänyt kemisti Venel oli sitä mieltä että kemia oli yksilöllisiä olosuhteita käsittelevä taide, joka oli enemmän taito kuin luonnontiede. Kemisti kehitti "silmän" kemiallisille ilmiöille työssään. Hänestä kemiasta ei voitu vetää mekanistisia selityskaavoja mitenkään. Hänen näkemyksensä osoittautui vääräksi. Nykyään tämä "art des ciconstances" on melko kova luonnontiede.

2: Itse asiassa hermeneutiikan filosofia aidosti otettuna ei suinkaan kiellä positivistista tutkimusta. Vaikka hermeneuutikot usein korostavatkin "eri tieteet, eri metodi" -näkemystä, puhtaasti otettuna sen kannattajien tulisi päin vastoin hyväksyä kaikki näkemykset tutkimusareenalle. Sen tulisikin korostaa diskurssia ja sen sijaan että kieltäisi neurotieteen mahdollisuudet, suorastaan kutsua se mukaan keskusteluun. Toki positivistinen näkemys on yhtä subjektiivinen kuin kaikki muutkin selitykset, joten ei olisi mitään syytä rajata sitä ulkopuolelle, kun muutkin saman ongelman kanssa ratkeamattomasti painivat näkemykset sallitaan.

3: Hermeneutiikan suurin heikkous on siinä, että se ei kuitenkaan kaikesta huolimatta pääse käsiksi ideologisten uskomusten takana oleviin todellisiin uskomuksiin. Tässä on takana Boyerin "teologisesta korrektiudesta" tuttu ajatus: Ideologinen perustelu on ajatus joka lausutaan juhlapuheen tasolla mutta joka jää toiminnasta pois. Tästä on malliesimerkinä se, kun intiassa Trivandumin seudulla sonnivasikoilla oli kova kuolleisuus. Paikalliset sanoivat selitykseksi sen, että sonnit ovat vain heikkoja. He kiistivät kiusaamisen, koska lehmä on hinduille pyhä eläin. Tosiasiassa tutkittaessa tilannetta "positivistisesti", huomattiin että sonnivasikat saivat paljon lehmävasikoita vähemmän maitoa. Ne riistettiin utareilta miltei heti. Huomattiinkin mielenkiintoinen korrelaatio, jonka mukaan sonnivasikat kuolivat juuri niillä alueilla joilla härkien vetoapua ei käytetty. Muilla alueilla taas lehmä ja sonnivasikoiden kuolleisuudet jopa kääntyivät nurin päin. Tilanne on hermeneutikolle ongelmallinen, koska syrjintä oli selvää, mutta sen olemassaolo kiistettiin. Hermeneutikko on kuitenkin sitoutunut nimenomaan selittämiseen tekijän näkökulmasta. (Tässä tapauksessa pitäisi siis ajatella että joko sonnivasikat ovat toisaalla heikompia kuin toisaalla, tai että pitäisikin selittää "positivistisesti", että Anna meni lukioon koska hänen vanhempansa olivat rikkaita.)

4: Puhdasoppisesti ensimmäisen toimijan näkökulmaan sitoutunut hermeneuutikko ei mitenkään voi päästä käsiksi tarkoituksellisen toiminnan eitarkoitettuihin seurauksiin. Tämä on tärkeää, koska eiaiotut yhteydet kattavat valtavan osan yhteiskuntatieteiden tutkimusalasta; Esimerkiksi jo se, että minä haluan ostaa talon johtaa tälläiseen eitavoiteltuun seuraukseen: Talojen kysyntä kasvaa ja talojen hinta nousee. Toki ostajana haluaisin talojen hintojen sen sijaan laskevan aina kun tarvitsen taloa. Kysynnän ja tarjonnan laki on siksi hermeneuutikolle jonkin asteinen päänsärky. (Luonnontieteessähän kaikkien mielestä hermeneutiikka on heikoilla suhteessa positivismiin. Kuun tavoitteita kierron syyksi on vaikeaa tutkia. Kivien sosiaalisuusselitys gravitaation taustavoimana tuntuu myös hieman erikoiselta.)