Mies ja kitara -tyylin fragmentteja epäsymmetrisistä suhteista

Olen kompleksinen ja hankala tyyppi. Ja tästä seuraa helposti asioita. Tiedostin tämän kun tein netissä kiertävän "The Dunbar Edge Experimentin". Testissä taustalla on huomio siitä että ihmiset kykenevät pitämään melko maltillisen määrän ihmissuhteita samanaikaisesti. (Maksimissa 150) Ja että hyvät luottoystävät ovat vielä huomattavasti harvalukuisempia. (Jopa yhden käden sormilla laskettava määrä.) Dunbarin testissä kysellään ihmisistä. Niistä joille voi avautua ikävistäkin asioista, niihin jotka ovat valmiita valehtelemaan puolesta, niihin joilta saisi taloudellista tukea niihin joiden kanssa voisi pärjätä vuosia avaruudessa, niihin joiden kanssa voi suorittaa hankalia työtehtävän tyylisiä.(Testin joka itse asiassa tiivistyy tavallaan vanhaan "mistä tunnet sä ystävän" -lauluun.)

Minulle testi oli kauhean vaikea. Mutta syvän ja kohtuu riipivän analyysin jälkeen sain sellaisia tuloksia joita en viitsi edes julkistaa. Tuloksia kuvasi hyvin vahvasti se, että minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä. Joiden kohdalla on kuitenkin juuri niin, että suhde on epäsymmetrinen.
* On olemassa ihmisiä jotka ovat minulle huomattavasti tärkeämpiä kuin minä olen heille. En voi hyödyttää heitä samalla tasolla takaisin. Toisin sanoen olen heistä riippuvaisempi kuin mitä he ovat riippuvaisia minusta.(Luettelossa oli toki mukana ihan "yleisesti hyväksyttävissä olevia poliittisesti korrekteja" vastauksia.)
* Toisaalta kun mietin asian niin päin, että keiden puolesta olisin valmis tekemään asioita jos he olisivat avun tarpeessa tämä tilanne jotenkin vielä vahvistui. Listalleni päätyi sellaisia ihmisiä joille saatan olla kohtuullisen merkityksetön. Tai ainakin he kaipaavat minua vähemmän kuin minä heitä.

Laajemmin sanoen ; Suurin osa kaikista ihmissuhteistani on hyödyn ja auttamisvalmiuden kannalta epäsymmetrisiä. (Osassa on nähtävissä jopa valtasuhteita, tavoilla joissa joskus vallassa on avunantaja ja joskus avunottaja.) Tämä testi tavallaan demonstroi sitä "why I don't do people".

Kuinka epäsymmetria kertoo siitä että likaiset käytänteet sotkevat puhtaat ideaalit

Voidaan jopa sanoa että jos ajatellaan vaikka Aristoteleen määrittelemää ystävyyttä tai avioliittoa, niin niiden ihannetta kuvaa yleensä symmetrisyys. Jopa vahva symmetrisyys. Aristoteles veti asian jopa niin pitkälle, että samanarvoisuus on oleellisin osa ystävyyttä. Ja parisuhteessakin kaivataan nimenomaan samanarvoista kumppania. Kuitenkin käytännössä epäsymmetriat ovat kaikkialla. Erityisesti ystävyys- ja rakkaussuhteissa. Mikä on tavallaan se niiden perusongelma. Ihanteet ja konkretia ovat siitä hauskoja että moni tiedostaakin sen, miten haasteellisia tilanteet ovat. Ja selittävät "love hurts" -tyylisiä lauseita. Samalla Liam Neeson on kuitenkin oikeassa sanoessaan "Everyone says love hurts, but that is not true. Loneliness hurts. Rejection hurts. Losing someone hurts. Envy hurts. Everyone gets these things confused with love, but in reality love is the only thing in this world that covers up all pain & makes someone feel wonderful again. Love is the only thing in this world that does not hurt."

Teepussiaforismiryhmässä johon kuulun esitettiin mietelause "Never apologize for how much love you have to give. Just feel sorry for those who didn't want any of it." Tämä tarjoaa tietenkin mahtavasti tilaa keskustella sellaisista stalkerointiteemaisista aiheista kuin "Säälin sinua ja surullista "lähestymiskieltoasi"." Stalkerointi ei ole tervettä. Ei vaikka se onkin Tim Minchinin mukaan lähinnä "love without proof". Ja siihen suhtautuminen voi olla hyvin vaikeaa. Ja se on yleensä kaukana ihanteellisuudesta. Mutta käytännössä ero on silti hyvin pieni.

Mutta ehkä ei aina.

Erikoisena esimerkkinä tästä voi ottaa sen, että taannoin eräs blogini lukija otti minuun yhteyttä mm. facebookystäväkutsun nimissä. Kyseinen nainen oli ihastunut lukemansa pohjalta. Tämä on tietenkin jokseenkin omituinen tilanne. Mutta otan tilanteen esiin sitä kautta, että hän avoimesti selitti facebookystävilleen siitä miten hän (nimeäni mainitsematta) oli ihastunut johonkin joka on "täysin saavuttamaton ja siksi turvallinen".

Mielestäni tässä oli jotain. Hyvässä, pahassa ja rumassa. Minullakin on tullut oma määräni epäsymmetrisiä suhteita. Itse asiassa minulla on takanani sellaisia "merkityksellisiä epäonnistumisia" jonka kaltaisista syntyvät ne alkoholisoituneiden bourbon borderlinet joita kuljetaan kolmen aikaan aamuyöstä ja joiden aikana täytyy soittaa yösoittoja. Yösoittoja, jotka olisivat stalkerointia jos ne eivät olisi niin julkisia. Olen tosin välttänyt tarkoituksella tätä tietä. Olen kuitenkin menneisyydessäni elänyt elämänvaihetta jossa on herätty kolmen aikaan miettimään mitä helvettiä tehdä. Kun selvää on että mitään ei voi tehdä. En ole tuolloin kyennyt ajattelemaan että koen jotain ihanaa turvallista ihailua.

Itse asiassa ne ovat olleet sen verran viheliäisiä, että olen oppinut niissä lähinnä sitä että jotkut ihmiset ovat yhä tai varmuuden vuoksi sellaisia, että heidän kanssaan olemista on rajoitettava muutamaan kertaan vuodessa tai vastaavaa. Koska siten asiat pysyvät terveessä ystävyydessä ilman että ne lipuvat johonkin muuhun. Ihan sen vuoksi, että on yksinkertaisesti sietämätöntä herätä aamuyöstä siihen, että ei voi muuta kuin miettiä milloin näkee tämän ihmisen seuraavan kerran ja mitä helvettiä tekee. Kun mitään ei voi tehdä. Paitsi kävellä edestakaisin ja itkeä pari viikkoa kuin teini. Tällaiset kokemukset tosin voivat olla tarpeen jotta osaa kohdella netti-ihailijoita tahdikkaasti ja ihmisarvoaan kunnioittavasti. (No, on edellisestä tällaisestä kokemuksesta kyllä aikamoisen kauan aikaa. Uskoisin eläväni ihan symmetrisessä suhteessa joka on ollut kieltämättä ihmeellinen ja outo matka.)

Tosin ei tämä täysin pidä paikkkaansa. Itse asiassa tällaiseen liittyen pääsin joulupäivänä tavallaan puhdistamaan ilmaa yhdestä sellaisesta. Meillä kävi vierailulla ystävä hyvin pitkän ajan takaa, jonka kanssa on kuitenkin ollut useamman vuoden tauko. Satuin paljastamaan hänelle, että minulla oli ollut häneen kova crush ala-asteen lopun ja koko yläasteen ajan. Ja että nykyisin, kun olen päässyt hänestä turvallisesti yli, olen tavallaan ihan tyytyväinen siitä, että en koskaan paljastanut asiaa hänelle, koska nyt se on säilynyt jonain puhtaana jota en ole sössinyt. Suhde oli tässä mielessä epäsymmetrinen mutta sitä itse asiassa ei leimannut saavuttamattomuus. Asia oli tietenkin mukava kertoa koska tällä hetkellä suhteemme on symmetrinen. (Tosin tiedostan että monia huonoja puolia minussa on mutta minulla on aina ollut hyvä maku.)

Toki epäsymmetrisen tilanteen voi ottaa manipulatiivisestikin. Jolloin yritys on muuttaa epäsymmetria symmetriaksi. Valitettavasti tähänkin liittyy likaisia käytänteitä. Tästä esimerkkinä ; Minulla oli eräässä työpaikassa minua 12 vanhempi naishenkilö, joka käyttäytyi ystävällisesti ja kävimme baareissa ja vastaavaakin. Mutta tämän tarkoituksena oli ollut lähinnä saada minun mieleni ikään kuin vaivihkaisesti muutettua. Olin asiasta jopa huvittavan vihjeetön. (Jälkikäteen ajatellen.) Kieltämättä ajatus itseä varakkaamman puumanaisen kanssa olisi ollut teoriassa mahdollinen. Mutta kun asia selvisi, ensin pahastuin minä. Ja sitten tämä kyseinen nainen. ; Tavallaan tämänlainen manipulointi on huijaamista vain jos se ei onnistu. Se muttaa asioita tasapuoliseksi joka tapauksessa.

Aataminpojat

Anti-Hitler sanoo pöö, hei, ei ole mitään pelättävää...

Kävin lauantaina Suomenlinnassa Kurja Viapori -kierroksella. Ilmeisen monilla ihmisillä on makaaberi maku, koska kaikki kierrokset olivat loppuunmyytyjä. Kierroksella käsiteltiin monenlaisia asioita vaatetäin sotilasvoitoista siihen miten "mennä Suomenlinnaan" on tarkoittanut sukupuolitautiklinikalla käymistä. On toki mielenkiintoista kuulla siitä miten Augustin Ehrensvärd, toisin kuin hänen vaimonsa, viihtyi Suomenlinnassa. Ja että hänellä oli mamselli joka ei osannut laittaa ruokaa, mutta joka sen sijaan synnytti mitä ilmeisimmin Ehrensvärdin lapsen. Teko, joka oli rikollista mutta josta ei jostain syystä tullut oikeudenkäyntiä, saati tuomiota. Samantapaisesta vallasta kertoo sekin miten eräs neiti selvisi oikeudessa kun tuomari jääväsi itseään ja eräs upseeri otti hänet suojelukseensa. Neidon siveys oli ilmiselvää koska syyte oli haureudesta ja hänestä oli aikaisempia merkintöjä kuppapotilaana. (Ja kuppa parantunut ei sen ajan hoidoilla.)

Kuppa, mikä ihana tekosyy..

Mutta mielenkiintoni vei muukin kuin kuppa. (Jota kiistän sairastavani, vaikka neurosyfilis aikaansaakin suuruudenhulluutta.) Siksi aion lähestyä tätä ylimääräisin lähtein. Päsmäröin ihan näin turismipohjalta.

Kiertueella nimittäin kerrottiin lopuksi Kerpeikkarista aka Juhani Aataminpojasta. Hän oli Suomen pahin sarjamurhaaja. Merkillistä on myös, että hänet armahdettiin teloitustilanteen jo alettua. Tai oikeastaan häntä ei armahdettu, tuomio säilyi kuolemantuomiona. Tätä ei vain pantu täytäntöön. Hänet kahlehdittiin muurattuun ahtaaseen koppiin, jossa hän ei mahtunut edes oikaisemaan. Hän kitui hengiltä puolitoista vuotta. Sakari Topelius oli käynyt itse katsomassa herraa ja hänestä tuollainen armahdus ei ollut todellakaan mikään armahdus. Mikä luultavasti oli rankaisun tarkoituskin. Rikokset olivat hyvin poikkeuksellisia, joten todennäköisesti kuolemantuomio nähtiin liian lempeänä ja se vaihdettiin kidutustuomioon. Tuomio oli "pelotuksen ja varoituksen muille jumalattomille". (Sen ajan lakitekstiä jonka sanavalinnat kertovat siitä miten uskonnottomuuteen on suhtauduttu menneinä aikoina. Suunnilleen samoin kuin nykyään.)

Kahdentoista uhrin surmaaminen useassa vaiheessa, jossa mukana oli äidinsurma, oli siitä erikoinen että Aataminpoika oli aiemmin syyllistynyt pienempiin rötöksiin. Merkittävää oli myös se, että hän vaikutti selväjärkiseltä mutta ei katunut tekojaan, jotka kuitenkin olivat ulkopuolisen silmin melko mielivaltaisia. Jos mies lyödään hengiltä sauvalla vinoilun vuoksi, sitä voisi luulla jonkinlaiseksi pikaistusteoksi. Mutta tietenkin jos tässä yhteydessä kiertää köyhiä torppia satunnaisia ihmisiä surmaten, tämä hetkellinen mielenhäiriö olisi kestänyt melkoisen kauan. Toki mukaan mahtuu myös tuttuja rikollisuuteen liittyviä tunteettomuuteen liittyviä sosiopatian ja psykopatian elementtejä, mutta kokonaisuus on hyvin hämmentävä.

Itse asiassa Juhani Aataminpojan teot ovat olleet jotain johon perinteinen profilointi ei ole purrut. Teot eivät siis ole olleet poikkeuksellisia vain omana aikanaan, vaan ne ovat olleet poikkeuksellisia globaalisti ja verrattuna muihinkin sarjamurhaajiin. Hän on ollut hyvin erikoinen. Tiettävästi tällä hetkellä Aataminpoikaa onkin tutkittu sitä kautta että hänellä olisi ollut jokin sairaus. Esimerkiksi syntymässä saatu kuppa.

En siis sittenkään siirtänyt huomiota pois kupasta. Kaikki oli hämäystä, huijausta ja petosta!

Siihen aikaan oli
filmillä toimivia kameroita.
Sellaisia joista tehtiin valokuvia.

Mielenkiintoista tässä on se, että Kerpeikkarin sellin tarkkaa paikkaa ei ole enää nykyään tiedossa. Oppaamme tosin vihjasi että se todennäköisesti sijaitsi niillä main missä hän kertoi miehen elämästä. Siinä tapauksessa se sijaitsi Susisaarella alueella jossa minä olen aiemmin käynyt taskulampun kanssa. Tämä ei ole tietenkään kovin yllättävää, koska olen kolunnut siellä hyvinkin paljon. Yllättävämpää on tosin se, että jos tämä pitää paikkaansa, niin olen seikkaillut siellä ensimmäisellä Suomenlinnan reissullani 1990 -luvun lopulla, jolloin kiertelimme alueen "rotankoloja" Suvi Harjun kanssa. Jossain määrin pelottavaa.

Jalavan-Leskisen aksiooma, joulupukkivertauksia ja "a" sen "teismin" edellä

Markku Jalava kirjoitti "kotimaassa" blogauksen jossa hän käsitteli Jumalan olemassaoloa. Kristityt ottivat hyvillä mielin tekstin vastaan. Siitä huolimatta että uusateisteja moititaan siitä että he käsittelevät kysymystä nimeltä "Jumalan olemassaolo". Tämä kysymys on monista mieletön ja epäsofistikoitunut. Jostain syystä sofistikoituneet teologit eivät moiti jumalan olemassaolon kysymystä silloin kun puoli on teistinen. Mutta tämä on kenties aihe jollekin toiselle blogaukselle. Sillä Jalavalla oli kuitenkin asiaa. Ja minun mielestäni kysymys Jumalan olemassaolosta on kenties ainut relevantti kysymys koko teologiassa. Voisin mennä jopa niin pitkälle että väittäisin että suurin osa teologisista kysymyksistä muuttuu relevantiksi jos ja vain jos Jumala on olemassa.

Jalava lainasi Juice Leskisen aforismia "Olen tullut siihen tulokseen, että jumala on. Ei siitä sen enempää. Juice sanoi jumalan olevan, vaikkei uskoisi."
* Tavallinen ihminen voi nähdä tämän jonain ä-hä -henkisenä gotcha -lausahduksena joka ansaitsee vastineeksi idean kääntämisen. Jos ateisti sanoo että Jumala ei ole vaikka tähän uskoisi, niin sama gotcha -asenne saadaan ilmoille. Ja ei tässä kyllä mitään kovin säkenöivää ole senkään kohdalla käsillä. En tiedä mikä tämänlaisten ähä -lausuntojen nerokkuudesta intoutuvia, tuota suu auki huohottavain ihmisryhmää, perimmiltään vaivaa. Mutta oletan että he syövät kaiken ruoan lusikalla, ihan siksi että ei noilta öyhöttäjiltä oikein voi kauhallakaan vaatia.
* Minulle ajatus voisi olla se, että jos argumentit viittaisivat Jumalan olemassaoloon niin hitot uskosta. Joka on antiteesi sille mitä uskonnosta usein kerrotaan. Että usko olisi jotenkin primaari ja elinvoimainen ja tärkeä. Olen erimielinen tässä.

Tämän puiston hiekkatiellä
ei ole talvikunnossapitoa.
Siksi ei ole järkevää puhua
talvikunnossapidon puutteesta,
vaan pelkästään tämän tien
talvikunnossapidosta puhuminen
voi olla jotain muuta
kuin järjen köyhyyttä.

Jalava otti kuitenkin tähän näistä kahdesta poikkeavan tulkintakulman, sellaisen jota itse en oikein näe. Mutta hän sen kuitenkin esittää. "Juice Leskinen ihmetteli, että miksi vastustaa sellaista, mitä ei ole? On järjen köyhyyttä mennä kieltämään sellaista mitä ei ole." Tämä on mielenkiintoinen lause. Sillä rationalismin perinteessä on ajateltu että ratkaisu on tärkeä. Väite voi olla true tai false. Ja se että saadaan lopputulos oikein on se että asia on järkevä. Jos tulokset pitää määrätä etukäteen, kysymys ei enää ole perustelujen etsimisestä vaan jostain jota sofistit tekivät Sokratesta edeltäneenä aikana. Ensin valitaan asiakas ja se mitä mieltä tämän kannalta kannattaa olla. Ja sitten keksitään miten tätä voidaan puolustaa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja sofismia on usein moitittu jonain jota järkevät filosofit välttävät.

Joten on melko selvää että Juice/Jalavan Juice -tulkinta on käsittelemässä merkityksistä. Joka taas on usein nähty tunteiluksi eikä järkeilyksi. Mutta jos otamme tämän hyvin spesifin ja tavallisuudesta poikkeavan määritteen vakavasti, törmäämme Sartreen. Jonka filosofiassa taas olemassaolo ja olemassaolemattomuus sisältävät merkityksiä. Kirjoitin tästä Sarterlaisesta ikävästä kun mietin ystävääni ja lappiin muuttanutta Suvi Harjua Suomenlinnassa. Sartren ajatus oli siitä vekkuli että käsite mielessä on tärkeämpi kuin olemassaolo. Eksistenssi oli ennen essenssiä. Joten se, että ihmisten päähän tungetaan ajatus Jumalasta riittää. Se, että Jumalakäsite on tiedossa johtaa siihen että ateismi olisi täynnä merkityksiä.

Vauvojen Jumaluus ja todistustaakka.

Tämä tarkoittaa sitä että ollakseen fiksu Juice/Jalavan ajatuksen pitäisi viitata ateismiin jossa ei ole mielessä minkäänlaista Jumalakäsitettä. Tämä johtaa kysymykseen joka on teologiassa ja ateismissa usein esillä. Kysymykseen siitä ovatko vauvat ateisteja vai teistejä. Ateismi on itse asiassa Jalava/Juicella määritelty siten että vain hyvin harva teisti suostuu nielemään tässä väkisinkin mukaan tulevia implikaatioita. Sillä jos ateismi tarkoittaa sitä että ei ole mielikuvaa Jumalasta joudutaan sellaisen teoksen ääreen kuin Michael Martinin "Atheism: A Philosophical Justification". Sen ytimessä on ajatus että 'a' merkitsee 'ilman' tai 'ei'. Sen tähden, Martin väittää, ateisti olisi "yksinkertaisesti" sellainen ihminen. Tässä määritteissä vauva jolle ei ole opetettu Jumalaa on ateisti. Usein uskovaiset kiistävät tämän ja haluavat jotenkin korostaa että vauvat eivät olisi sellaisia hirvityksiä kuin ateistit. (Aihe herättää rasittavan paljon kiinnostusta. Itseäni vauvan vakaumus ei kiinnosta. Jos sitä pitää pitää tärkeänä niin tulkoot kertomaan. Sitä ennen leikin kurkisteluleikkiä heidän kanssaan ja kokeilen onko heillä käsissään tarttumarefleksi. Ja miten hieno se on ja voiko tarttumaotteen voittaa käyttämällä vain yhden sormen martial -art -vapautumistekniikoita.)

Osasyy vauvakysymyksen tärkeydestä liittyy kuitenkin todistustaakkaan. Klassisesti sanoen jos Martinin ateismin määritelmä on tosi, niin siitä seuraa se, että todistuksen taakan periaatteiden mukaan teistien tulisi ensin todistaa Jumalan olemassaolo. Nykyajan Dawkins ja historiallisten aikojen d'Holbach ovat ajaneet tämänlaista ajatusta vauvojen ateismista juuri siksi että vauvat eivät tiedä Jumalasta. (Muutenhan pyhäkoulut ja uskonnonopetus olisivatkin turhia ja teistien pitäisi vihata näitä konsepteja.) Monet uskovaiset korostavatkin että tosiasiassa ateismi on jumalan kieltoa. Ja että ateismin määritelmä on valittu keinotekoisesti lähinnä sen vuoksi että todistuksen taakka -argumentti saataisiin käyttöön. Ja että tosiasiassa ateisteilla sitten on jokin näkemys jossa on positiivisia väitelauseita jotka tulee sitten todistaa ja perustella.

Asia on siitä järkevä että Thomas Nagel, itsekin ateisti, on esittänyt että vauvat eivät ole ateisteja koska vauvat eivät kiellä Jumalan olemassaoloa. Vauvat eivät vain tiedä Jumalasta. Joka on hänestä aivan eri asia. Tämä tarkoittaa sitä että ateismi muuttuu joksikin joka on päätelmien lopputulos, positiivinen maailmankuva joka sisältää tosiasiaväitteitä joilla on myös merkityssisältöä niin tosiasiatasolla kuin eksistentiaalisellakin tasolla. Joka taas kumoaisi filosofisen sisällön blogaukseni kannalta oleelliselta "Jalava-Leskisen aksioomalta" (voin kehitellä sille muitakin pömpöösejä nimiä. Jotkut, idiootit, pitävät tälläisiä nimityksiä sivistävinä ja että kun käsitteille ja viittaussuhteille ja väitelauseille antaa nimiä joissa vilisee matemaattista tai loogista jargonia, ovat ne myös vakavastiotettavampia ja tosia.) Jos ateismi vaatii Jumalakäsitteen tuntemista, joka vaaditaan jos siihen sanotaan "ei ole olemassa", niin Jalava-Leskisen aksiooma on falsifioitu. Jos se taas on Martinin käsitteistössä niin se toimii vain niihin ateismin muotoihin. Se on siis aika suurelta osin huono ja väärä kannanotto.

Eli toisin sanoen Jalava-Leskisen linja vihjaa että jumalakeskustelussa teistillä olisi todistustaakka, tai se on tyhjää. Ateismilla taas ei välttämättä ole mitään tarvetta todistaa kantaansa tai puhua. Itse asiassa kenties koko aiheesta keskustelu on irrelevanttia niin kauan kuin teistit eivät ole noudattaneet omaa minimivelvollisuuttaan, eli Jumalan olemassaolon todistamista. Nielen tämän periaatteen ilolla. (Good luck finding, don't even think to open your mouth before you success!)Tai he itse tuskin ovat tätä mieltä mutta se on valitettavasti se lopputulos joka tästä kaikesta saadaan esille.

Mutta mieleni tekee jatkaa hieman eteenpäin.

Kuvassa innokas ateisti.
Teknisesti ottaen sen mahassa
on koirannami jota kuvaa
"jumaluskon puute". Sama
ateismi sävyttää myös sitä paskaa
joksi koirannami on tulossa.

Nimittäin ateisteja seuratessa voi huomata että monella ateistilla todellakin on positiivisia kannanottoja erilaisiin asioihin. Koska ateistit käyttävät usein joulupukkivertausta, voisin huomauttaa että ateisteilla on joskus tapana esittää todistustaakan puute puolellaan siten että he selittävät jotain sen tyylistä että "Minulta ainoastaan puuttuu usko Joulupukkiin, minulla ei ole mitään hypoteeseja eikä väitteitä Joulupukista". Joka kuitenkin pian siirtyy siihen miten ajatus tonttujen asumisesta Korvatunturilla on hevonpaskaa. Tämä on jossain määrin huvittavaa. Ja mielestäni se johtuu siitä että Martinin ateismin määritelmä on etymologinen eikä siksi oikein vastaa sitä miten monet, myös ateistit itse, käyttävät sanaa "ateismi" kielessä. Sen mukaan esimerkiksi sekä agnostikot että koirat ovat ateisteja. 

(Positiivinen ei tarkoita miellyttävää tai hyvää tai optimistista tai eettistä tai muuta vastaavaa, vaan sitä että Jumala on olemassa on positiivinen väitelause kun taas kysymys Jumalan olemassaolemattomuudesta on negatiivinen väitelause. Siis vähän samalla logiikkalla kuin HIV -testissä jossa negatiivinen on positiivista.) Mutta toisaalta vastaavaan törmää helposti teismissä.

Itse asiassa jos katsotaan erilaisia jumalatodistusten moittimisia, yleinen teema on se että jumalatodistuksia esitetään mutta niiden kritiikistä ei välitetä vaan heitetään uusi jumalatodistus. Syynä on se että jumalatodistuksen kumoaminen kumoaa partikulaarin Jumalan, ei kaikkia mahdollisia teismin versioita. Ja ero on oikeasti oleellinen. (Todistuksen taakan kannalta nämä ovat yritelmiä, ja niiden kritisointi palauttaa pelin ateistille, jos kyseessä on pelkkä Martinin määritelmän mukainen ateismi.)

Tässä mielessä onkin hyvä huomata että ateisti voi periaatteessa tehdä saman. Entä jos Martenin määritelmä onkin oleellinen. Se kun tarjoaa generaalin määritelmän ateismille. Ateismille on monia määritelmiä, mutta aivan kuten teismissäkin teismin yleiskäsite on se käsite joka pitää sisällään muut teismin käsitteet, voidaan ateismistakin rakentaa varsin perustellusti aivan vastaava megamääritelmä. Tämän määritelmän mukaan voidaan sanoa että ateisminkritiikit ovat aina partikulaareja eivätkä koskaan generaaleja.

Ja näin ateistit eivät myöskään elä missään kaksoisstandardissa. Sillä jokainen ateisti on fraktio, yhdentyyppinen osa erilaisten ateismejen määritelmien seassa. Nämä ovat partikulaareja. Ja niissä tehdään rajauksia joita ateismi generaalina käsitteenä ei tee. (Eli juuri kuten teismissäkin. Se, että teismi ei välttämättä ota kantaa Jumalan olemassaoloon yleiskäsitteenä ei tarkoita että Jalava joka käsittelee Jumalan olemassaoloa olisi huono teisti tai ei-teisti.) Tässä mielessä valtaosa ateismin toisenlaisia määritelmiä ajavista selityksistä jotka ajautuvat moittimaan Martinin määritelmää joutuvat katsomaan erikoisia ongelmia. Kuten sitä että jos katsotaan ateistejen uskomuksia, joudutaan määrittelemään ketkä ovat ateisteja ja sitten heiltä on kysyttävä kysymyksiä.

Ja tässä vaiheessa helposti otetaan kantaa agnostismiin ja muihin kysymyksiin. Ilman tämänlaisia asioita kritiikit kuivuvat kokoon. "Historiallisesti ateisteiksi identifioituneet filosofit" ja vastaavat lähtökohdat tuottavat pitkiä argumenttiketjuja ja kehityspolkuja ja niiden kautta on helppoa huomata että erittäin monet (elleivät peräti kaikki) ateistit ottavat kantaa maailman luonteeseen ja etiikkaan tavalla jossa oletettu ateismi on näiden väitelauseiden taustalla. Jolloin ateismi pitää pakosti sisällään väitelauseita, sillä ilman asioita jollain tavalla rajaavia ja kuvaavia premissejä ei voi tehdä mitään jatkopäätelmiä. (Informaatio on aina täsmennys, se karsii ilmoille tarkemmin määritellyn fragmentin joidenkin toisten fragmenttien sijaan, argumentti on aina "sulkusilmäinen" siinä mielessä että se kieltää maailmankuvia totuuden ja tarkkuuden ja johtopäätöksen saamisen nimissä.) Näin ateistisuuden käsitteen määrittelykysymykset ovat käytännössä aina jotain jotka tutkivat partikulaaria ateismia, ja jotka eivät tehoa generaaliin ateismiin.
1: Tunne on tuttu ateisteille, ja aika laajasti Martinin määritteen sisällä. Itsekin olen raivostunut siitä että joku heittää jumalatodistuksen ja kun sen kumoaa, niin sanotaan vain että aha, tässä sinulle toinen. On ärsyttävää kun eivät anna parasta argumenttia ensin ja sitten käänny ateisteiksi tai agnostikoiksi jos siinä on virhe. Mutta generaali-partikulaari -kielipeli toimii juuri näin. Se on ärsyttävää mutta se toimii näin.

Mutta miksi ateismin kohdalla usein kuulee tämän väitteen?

Jostain syystä viralliseksi standardiksi on muodostunut se, että teisteillä olisi ikään kuin hyvä syy sanoa kantansa ääneen. Mutta ateisti joka sanoo kantansa ääneen olisi automaattiseti idiootti. Eli ateismistaan ääneen keskusteleva olisi "järjeltään köyhä" kuten kotimaahan leppoisalla naamalla painettiin ilman että ainutkaan teisti älähti pätkääkään. Tämä on hieman erikoinen kannanotto koska perinteisesti on ajateltu että ihmisillä on sananvapaus. Ja että on aika helvetin omituista mennä muiden ideologioiden puolesta päsmäröimään että minkä vuoksi he saavat tai eivät saa tuntea asiaansa tärkeäksi.

Siihen löytyy useita kannanottoja. Esimerkiksi Walter Sinnot-Armstrong on tiivistänyt tämän seuraavaan : "I will go further and present positive arguments for atheism, which is the wiew that God does not exist. Why would anyone argue against the existence of God? If you feel sure that God does not exist, why come out of the closet and announce your reasons publicly? That is why I want to help readers get clear about the evidence for and against the existence of God, so that they can decide for themselves. If you look at the evidence with an open mind, then you will conclude that God does not exist, or so I believe. But even if you do not reach this conclusion, if you do achieve a better understanding of the evidence on both sides, then I will have achieved my main purpose."

Se on mielestäni rakentava sillä siinä ei tuomita että teisti olisi lähtökohtaisesti idiootti. Kysymys on keskustelusta. Ja tämä kulma on keskeinen sen vuoksi että aika moni ateisti saa vastustusta itselleen - ja koko uskonnottomien kentän päälle - sillä että pitää teismiä lähtökohtaisesti hevonpaskana. (Minä pidän teismiä a priori -tasolla kiinnostavana joka valitettavasti näyttää jokaisen tuntemani partikulaarin teismin version ja jumalatodistuksen kohdalla redusoituvan jonkinlaiseksi hevonpaskaksi. Toistaiseksi ja kenties sen vuoksi että vain idiootit teistit haluavat keskustella teismistään internetissä ja saavat näkemyksiään tavallisiin kirjakauppoihin ja yleisiin levityksiin päätyviin teologisiin journaaleihin.)

Tämä epäkohteliaisuus on se joka itse asiassa luultavasti oikeuttaa tämän kysymyksen. Tässäkin joulupukkivertaus, tuo ateistien suosikkityöväline, voi olla avuksi. Kysymys on siitä pitääkö joulupukki kieltää ja täyttää joulujuhla joulupukin uskottavuutta koskevalla kritiikillä (Jotka eivät jostain syystä mieti kvanttijoulupukkia, joka on eräs partikulaari joulupukkiteoria.) Kun kenties voitaisiin vain juhlia yhdessä. Mutta valitettavasti se tapa jolla Jalava aihetta käsittelee muuttaa tämänkin periaatteessa tausta-asetelmaltaan rakentavan tai sellaista yrittävän asenteen yhdeksi mulkkuisuudeksi.

Sillä siinä ollaan täsmälleen yhtä pilkallinen asenne kuin niillä ateisteilla joista teistit ovat lähtökohtaisesti idiootteja, jotain jotka selitetään vain järjen puutteella tai mielenterveyshäiriöllä. (Jotka toki ovat mainioita selityksiä yksittäistapauksissa, en minä sillä että psykoosi ei voisi antaa jotain ... ylimääräistä pontta ... tietyille uskomuksille. Tästä ei vain pidä yleistää liikaa.) Jos sanotaan että "järjen köyhyyttä" on puhua ja reflektoida ääneen ateistisia uskomuksia, ollaan kyllä melkoisen halveksivassa lähtötilanteessa. Itse asiassa Dawkinsin kohdalla usein heitetään sanaa "militantti" (osaamatta mitään) ja suunnilleen se tärkein tapa jolla tuo käsite saataisiin osumaan mr. Richardiin tarkoittaa tätä epäkohteliaisuutta. Eli militanttius määrittyisi siitä että sitä sanoo erimielisiä pakosti idiooteiksi, tekee tämän julkisissa paikoissa ja saa tälle paskiaisnäkemykselle seuraajia ja komppaajia.

Jos Dawkins on militantti ateisti niin jokainen jonka mielestä Jalavan mietintö ateismin ääneen puhumisen ongelmasta on relevantti on militantti kristitty. Jos kristittyjen toiminta on asiallista älykkään ihmisen toimintaa ja fiksua, niin tämänlaisen militanttikristityn kutsuminen militanttikristityksi kaikkialla ja aina olisi suoranainen velvollisuutemme. Itse pidän tätä ajatusta vain paskiaisuutena, ja sitä heittävät ihmiset ovat kenties a priori -tasolla uskomuksineen mahdollisesti rationaalisia ihmisiä. Mutta heidän käyttäytymisensä on a posteriori, havaintojen jälkeen, sen verran epäeettistä ja mulkkumaista että heitä on ilo, kunnia ja velvollisuus pilkata ja halveksua.

Ateisteista halutaan tehdä "kristittyjen dhimmejä".

Itse asiassa jos Jalavan-Leskisen aksiooma pitäisi paikkaansa, niin sen avulla syntyy väistämättä jotain joka on tuttu islamilaisessa maailmassa. Islamilaisilla on ns. dhimmejä. Sinenmaa ja monet maahanmuuttokriittiset käyttävät termiä hyvin paljon, jopa raivostuttavan paljon. Mutta otan sen tässä kuitenkin varmuuden vuoksi esille. Sinenmaa tiivistää idean mielestäni kauniisti (jos tälläinen käsite voi koskaan olla kaunis) "DHIMMI-OIKEUDEN saaneet voisivat selvitellä oman yhteisönsä sisäisiä asioita omissa uskonnollisissa oikeusistuimissaan, mutta eivät tapauksia, joissa toisena osapuolena on muslimi. Dhimmi-aseman saaneen suojelu tarkoittaa sitä, että muslimiyhteisö suojelee hänen henkeään maksua vastaan, mutta hänellä ei koskaan ole samoja oikeuksia kuin muslimeilla." Jos uskontoa saa julistaa ilman erityistä perustelua miksi julistaa, ja jos kristitty ihmettelee laajasti miksi ateisti ylipäätään puhuu ateismistaan, hän on astunut rajan yli jossa ateistit ovat kristittyjen dhimmejä. Islamilaisen maailman ja kristittyjen maailman asenteissa ei ole tämän jälkeen mitään erityistä eroa. Erot ovat toiminnan voimakkuuksissa. Kakkosluokan kansalainen voi olla räikeästi kakkosluokan kansalainen tai vaan kakkosluokan kansalainen.

Kakkosluokan kansalaisuus näkyykin nykyajassa. Esimerkiksi niissä puheissa joissa esitetään että elämme kristillisessä maassa jossa eletään maan tavalla tai olisi muutettava väärien uskonnollisten mielipiteiden vuoksi Pohjois-Koreaan. Esimerkiksi niissä puheissa joissa esitetään että ateisteilla ei olisi oikeuksia kristillisiin juhliin, kuten jouluunkaan. Että Suvivirsi on kulttuuria ja siksi yksi virsi ei tee uskonnollista tilaisuutta. Mutta jos Darwinisti-ateistit yrittävät saada omia evoluutiolaulujaan laulettavaksi, niin nämä eivät ole kristillistä kulttuuria eivätkä perinnettä. Ja sama koskee erilaisia kommunistien vallankumouslauluja vaikka ne lasketaankin kulttuurihistoriaksi ja perinteeksi. (Siitä huolimatta että kommunismi on minustakin ihan järkyttävän paska ideologia. Niin argumentti pätee silti!) Joten niitä ei lauleta lainkaan jotta kristittyjen arvoja ei loukata. (Mutta toisaalta. Jos ei usko evoluutioon niin ei ole mitään mieltä avata suutaan siitä? Jos ei usko Allahiin niin miksi kritisoida tätä? Tämä avaa jännittävän polun joka kuvastaa sitä miten tämä ajatus siitä että "jos ei usko jonkin olemassaolemassaoloon, ei sitä pidä moittia ettei olisi ihan vähäjärkinen" koskeekin vain ateisteja.)

Ei tähän asenteeseen oikeasti voi kuin tehdä vielä yhden joulupukkivertauksen. Sellaisen jossa sanotaan että joululahjoja voidaan antaa vain niille jotka uskovat joulupukkiin. Nähdäkseni asia on kuitenkin niin että joululahjoja voi antaa jopa joulupukkikriittikoille, esimerkiksi niille nenäkkäille esiskeptisille kuusivuotiaille nököhampaille jotka ovat empiirisesti keksineet vetää joulupukkia parrasta. Ei ole rakentavaa yhdessäoloa nyhtää heiltä lahjaa tämän empiirisen järjenkäyttöprojektin vuoksi. Päinvastoin, partaa nykivän lahjanpoisto jouluaattona olisi ihmiseltä ylettömän mulkkuista.

(Kenties ainut) Moraalisesti Kestävä Tapa lopettaa tämä blogaus.

Tämä voi vaikuttaa röyhkeältä
ja ulkokuori voi olla suttuinen,
mutta teknisesti tämä on
rauhankyyhky, rauhanpulu.
Jos pahastut, se johtuu siitä
että tämä pulu ei tee sitä
mihin kristittyjen pulujen
kanssa on totuttu.
Eli pelaa shakkia.

Siksi sanonkin kaikille Jalavan-Leskisen aksioomaan uskoviin ja sitä ääneen julkisesti boostaaviin - riippumatta siitä ovatko he teistejä, ateisteja tai viisivarvaslaiskiaisia - että haistakaa paska. Joudun haistattamaan paskan hyvin ylimalkaisesti koska jos aloittaisin nimien luettelemisen, en loppuelämäni aikana juuri muuta tekisikään. On tiivistä haistattaa paskat ja luottaa että tämän tekstin lukevat osaavat kohdentaa tarkoittaako tämä heitä vai ei. Jos ei, niin pahoittelut kirosanasta. Jos osuu, niin sääli että niitä oli niin vähän ja että ne eivät olleet spesifioitu loukkaamaan mahdollisimman syvästi ja repivästi juuri vittu teitä alimman henkilökohtaisesti. Ihan siksi että paras osa Teistä taisi aikoinaan jäädä synnytyssairaalan lakanoille, kun taas olennaisinta osaa itsestänne voisitte kyllä sitten keventää seuraavan kerran aamukusella, antamalla tulla ihan sieltä päästä asti. Ei teille voi sanoa muuta kuin että kenties on totta että eriuskoisia pitäisi kunnioittaa, mutta toisaalta olisi huomattavasti helpompaa kunnioittaa sellaisia ihmisiä ja ideologioita jotka eivät olisi perustelullisesti perinpohjaisen typeriä ja asenteellisesti sanoinkuvaamattoman kusipäisiä. Että jos kunnioitusta vaatii, niin on hyvä miettiä että heittääkö itse jotain todella käsittämättömän epäkunnioittavaa. Ja aloittaa vaikka itsestä jotta voi näyttää muille että tälläinen reiluus on todella ihmiselle mahdollista.

---

Kävin tänään vaatekaupassa ja kysyin myyjältä "onko täällä kilttejä, lapasia". Voisiko myyjä vastata "ei" skottivaatetuksen valikoimassaoloon muuttumatta järjeltään köyhäksi? Ei minustakaan!

Kyky tehdä valintoja joita mahdollisesti katuu lopun ikäänsä.

Hyvin usein tunteita pidetään subjektiivisina. Tästä on rakennettu jopa ajatuksia joiden mukaan tunteiden tutkiminen olisi objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. Syynä lienee se, että hieman kuten salaiset ajatukset, ovat tunteetkin henkilökohtaisia, ja niiden ilmiselvä ilmeneminen ulkopuolelle ei ole kovinkaan helppoa. Antonio Damasion "Spinozaa etsimässä - Ilo, suru ja tuntevat aivot" pitää tätä jakoa huonona ; Aiheen luonne ja sen tutkimus eivät ole ihan sama asia. Ja tieteenfilosofisestikin epävarmuuselementtejä voidaan liittää aivan kaikkeen tietämiseen, eikä tätä ole pidetty tutkimuksen totaalisena esteenä. Hän sitoo tutkimuksen neurologiaan (tai tutun arkisesti aivotutkimukseen) ja esittää että tietoisuudesta saadaan tätä kautta tietoa ja ymmärrystä.

Richard Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" tas pitää sisällään luvun tunteiden miettimisestä. Hän nostaa käsittelyyn tunneteorioiden kritiikkiä joka perustuu näkökulmaan jonka mukaan tietoisuudella ei ole kelpoisuutta (fittness), joten tunteet eivät ole adaptaatio. Tässä korostetaan sitä että tunteet ovat niin vastaansanomattomia ja tuottavat syviä kokemuksia, vaikka pelkkä automaattinen reaktio voisi olla pakottava. Dawkinsin mukaan tunteiden vastaanpanemattomuudessa on kuitenkin takana suuruusluokkaisuutta ja tilannekohtaisuutta jotka mahdollistavat toiminnan kompleksisessa maailmassa ; Ennakointi on mahdollista joustavammin. Dawkins kuvaakin tunne -elämää eri kokoisina lippuina ja muistuttaa että tunteet voivat olla isoja esteitä tai pieniä esteitä. Ja yllättävän usein tässä joudutaan tekemään kompromisseja. Tämä ei toki selitä miten tunnetason tietoisuus on syntynyt tai miten se toimii, mutta se kuitenkin selvästi kertoo että sillä on voimakkaita adaptiivisia ominaisuuksia.

Onkin hyvä huomata että "reaktiivinen reaktionäkemys" "tunne-elämän kipureaktion" kautta rakentaa itsensä yksinkertaistavaan leimalliseen näkemykseen, jossa on yksinkertaisia reaktioita. Jos käsi nytkähtää pois hellan levyltä, se toki suojaa palamiselta. Mutta tätä ajatuskoetta kertovan mieleen ei näytä yksinkertaisesti näytä tulevan sitä, että tosiasiassa tämä nytkähdys ei estä sitä että sormen laittaisi uudestaan hellan levylle, jolloin refleksi aikaansaisi toistuvaa nytkintää, jossa jokainen nytkähdys sisältäisi pienen vammautumisen. Voisi toki kuvitella että tässä nytkähdys voisi olla muunkinlainen, ja estäisi käden palaamisen esimerkiksi siirtymisen tai kädenheilautuksen vuoksi. Mutta silloinkin mukaan tulisi törmäilyä. Ja tämänlainen automaattoreaktio estäisi esimerkiksi sen, mihin itselläni on ollut tarvetta ; Minun on täytynyt saada kuuma kattila hellalta pois, ja teoriassa tämänlaisissa tilanteissa voi olla elämän ja kuoleman kysymys ; Tulipalon ja itsensä palamisen viiden minuutin päästä estääkseen on hyvä kyettävä nousta "punaista lippua vastaan". - Traumatisoituminenkin voidaan nähdä oppimiskokemuksena jossa mukana on ennakointielementti jossa aivot plastisesti muokkautuvat ulkopuolisesta maailmasta saamaansa tietoon.

Koska maailmassa on erikoistilanteita, olisi laskennallisesti hyvin työlästä asettaa jokainen ympäristöelementtikombo erikseen. Dawkinsin ajatuksen takaa tulee selvästi "nurkan takaa" myös laskettavuustilanne ; Hieman kuten lintuparven toiminnassa (tai sen simuloinnissa) ei ole kätevää ohjelmoida jokaisen linnun reittiä erikseen, tai ohjelmoida kaikki mahdolliset parveilutilanteet ja antaa tähän paras vaihtoehto. Sen sijaan on hyödyllistä että linnuilla (tai parven simulaatiolle) muutama yksinkertainen ohje joita ne noudattavat lokaalisti ja näin saadaan parveilu, joka voi pitää sisällään hyvinkin kompleksiselta näyttäviä tilanteita joissa pieni muutos lähtötilassa muuttaa koko parven toimintaa ulkoisesti merkittävästikin. Näin ollen onkin hyvä että asiat on ikään kuin merkitty erikseen erilaisilla ja erisuuruisilla ärsykkeillä, näin saadaan rakennettua hyvinkin nopea heuristiikka joka takaa, jos ei nyt aivan parasta tulosta, niin ainakin nopeasti ja pienellä laskennallisuusvaatimuksella aivan kelpo tulos.

Tämä muistuttaa siitä että ihmiset korostavat tunteissa helposti vain niitä voimakkaita. Kuitenkin elämä on täynnä pieniä ärsykkeitä ja yllykkeitä. Karkkikaupan ohi käveleminen on ärsyke - jotain jonka huomaa vasta sitten kun halu ostaa karkkia käy ylitsepääsemättömäksi ja piipahdat siihen. - Ja itse asiassa tämä vastakkaisten impulssien teema on siitäkin omituista, että monet, etenkin refleksinomaiset, asiat ovat sellaisia että ihmiset eivät tiedosta niitä yleensä kovinkaan hyvin vaikka ne ovatkin hyvin ohjaavia ja pakottavia. Niiden voimakkuus näkyy vasta kun niitä vastaan yritetään jotenkin toimia ; Esimerkiksi silmien räpytysrefleksi on helppo automaatio jota ei tiedosta, mutta jos sitä yrittää ruveta karsimaan käyttäytymisestä, on se hirvittävän vaikeaa. Vasta vastakkaisen impulssin voimakkuus tavallaan nostaa refleksien "suuren lipun näkyviin".

Tämä viittaa siihen että jos asia on voimakkaasti tietoisen valinnan piirissä siihen liittyvät merkit, "liput" ovat näkyviä itsessään. Automaattiset refleksit taas ovat näkyviä vasta jos ne liittyvät niitä vastustavaan impulssiin. Näin kivun ja refleksien miettimisessä olisikin monenlaisia ratkaisutapoja, eikä pelkästään yhtä. Tietoinen kivunkäsittely luo tällöin mahdollisuuden aivan erilaisiin strategioihin, jotka voivat todellakin jossain tilanteissa olla hyödyksi, olla adaptaatioita, parantaa kelpoisuutta.

Laajemmin tämän voi liittää myös maailmassa elämiseen ja hyvään elämään ; Todellisuudessa on tavallista että tilanteet ovat yllättävän usein ristiriitaisia. Laihduttajilla on samanaikaisesti halu laihtua ja syödä. Halut ovat keskenään ristiriitaisia. Jompi kumpi on voitolla (joko pitkäjännitteisesti tai lyhytjännitteisesti).

Itse asiassa elämää näyttääkin kuvaavan tietty omituisuus - Olisi helppoa jos maailma olisi yksinkertainen ja kaavamainen; Tällöin olisi esimerkiksi niin, että jos maailma olisi mukava ja nautinnollinen voisi olla epikurolainen ja nauttia siitä mitä on. Ja jos maailma olisi julma paikka olisi luontevaa joko alistua Schopenhauerilaiseen pessimismiin välttämään maailmaa ja sen kauheuksia omaan askeettiseen minimiodotusnurkkaan tai ryhtyä Nietzscheläiseksi sankariksi, yli -ihmiseksi muuttamaan maailmaa ja luomaan siitä kauniimman haasteista huolimatta - tai enemmänkin niiden ansiosta. Kuitenkin ainakin minä joudun elämään pahan ja hyvän maailman, tavoittelun, korjaamisen ja pakenemisen ristitulessa. Siksi hyvän elämän teoriatkin näyttävät kaikki hieman puutteellisilta (vaikka niissä kaikissa onkin hyvää osaymmärrystä aiheista.) - Ja näissä kompromisseissakin tuntuu aina olevan se sävy, että "liika on liikaa mutta kohtuus liian vähän", joten mikään Aristoteleen kultainen keskitiekään ei tunnu hyvältä ratkaisulta.

Tästä kompromisseilystä ja tunteiden vaikutuksesta siihen voi saada tämänpäivän elämästäni. Olin joululoman jälkeen menossa töihin, kun törmäsin Rovaniemelle muuttaneeseen Suvi Harjuun, ihmiseen johon minulla on hyvin erityislaatuinen suhde. Kokemus oli hyvin voimakas, ja päädyin pienee sisäiseen valintamyllerrykseen jonka seurauksena päätin mennä töihin. Ihmiselämä on täynnä tämänlaisia risteäviä intressejä, ja niissä voi olla lukuisia erilaisia suuria ja pieniä lippuja. Kompromissintekokyky tarkoittaakin joustavuutta päätöksenteossa, joka johtaa yksilölliseen ja ainutkertaiseen toimintaan. Sekä ennenkaikkea kykyihin tehdä valintoja joita mahdollisesti katuu lopun ikäänsä.

Vallatonta ja puutteenalaista

Olen kierrellyt Suomenlinnassa useita kertoja. Joskus mukanani on ollut ystäviä, joskus ei. Näin reissuja voidaan kuvata joko seurallisiksi tai yksinäisiksi. Reissu on joko sosialisointia tai itsellistä heivaamista. Molemmissa on selvästi paljon merkitystä, joskin erilaista.

Tämä ajaa ajatukset Sartreen. Hänellä nimittäin oli hyvin tilanteeseensopiva suhtautuminen olemassaolemattomuuden merkitykseen. Hän kritisoi sitä, että ihminen ajattelee aina että vain se, mitä hänellä on on merkityksellistä. Hän kuitenkin kuvaa esimerkiksi sitä, että jos hän menee sovittuun tapaamiseen kohtaamaan ystäväänsä kahvilaan, ja tämä ei olekaan täällä, niin ystävän poissaolo värittää koko tilan. Näin voidaan itse asiassa sanoa vaikka odotettu henkilö olisi vain mielikuva ja toive tämän läsnäolosta. Itse asiasssa vaikka ystävä olisi kuollut tai mielikuvitusystävä, se olisi silti merkityksellinen jos se värittää tilan jotenkin.

Tällä on itse asiassa valtava merkitys Sartren eksistentialismille. Hänestä vapaus on tärkeää koska voimme kuvitella vaihtoehtoja. Ja koska voimme kuvitella olematonta. Unelmat, toiveet ja odotukset eivät ole reaalisia, joten poissaoleva mahdllistaa vapauden marginaalin. Tämä heijastuu sitten sellaisiin Sartren käsitteisiin kuin être en soi (oleminen itsessään) ja être pour soi (oleminen itselleen) ; Ihminen vertaa asioita jotka ovat ja asioita jotka ovat hänen mielessään. Tätä kautta kokemus värittyy ja esimerkiksi kahvila jossa ystävää ei ole esiintyy sitten merkityksellisenä (loukkaantuminen sopimusrikkomuksesta, tai mahdollisesti helpotus jos satut olemaan ystävälle pirusti velkaa).

Tämä itse asiassa heijastuu Sartren Jumalanäkemykseen. Moni korostaa Sartren ateistisuutta, mutta tosiasiassa Jumalakin on vain yksi asia jonka olemassaolo voi olla merkityksellistä koska ihmisillä on opetettu kulttuurillinen konsepti Jumalasta. Näin ateistin päässä on mielikuva Jumalasta, mutta se ei ole jumalakaipuumuotoa, johon homo religiosus -ihmiset ovat sitä helposti laittaneet. Sartren näkemys onkin se, että ateismissa on irtiotto Jumalakäsitykseen, joka voi jopa kasvattaa ihmisen itsellisyydentunnetta.

Ateistin Jumalattomuuden merkitys on samantapaista kuin se tunne, jonka monet parisuhdetta etsivät kokevat. Kun korostetaan sitä miten seuraavan nurkan takana voi olla Se Oikea, samalla korostetaan että tässä_ja_nyt Sitä Oikeaa ei ole kuin toiveissa. Tässä on toki helppoa kyynistyä vanhapiikamaiseksi, mutta moni uskoo että on mahdollista elää sinkkuelämää ilman tälläistä. Ja itse asiassa olemattoman seuralaisen suremista ja ns. "epätoivoisuutta" ei pidetä kovin kannattavana vaan säälittävänä.

Näin ollen Sartre itse asiassa vastaa Kierkegaardin haasteeseen. Kierkegaardin mukaanhan ihmisen kokemusmaailmassa on Jumalan kokoinen aukko. Sartre selittää että tämä johtuu siitä että ihminen hakee toteutumista itsensä ulkopuolisesta tilasta. Näin Sartre päätyykin siihen että ateismin ajatuksen kohtaaminen aikaansaa uskovissa turhautumista. Mutta ongelmana ei ole se, että ihminen ei usko Jumalaan vaan siinä, että ihminen ei kestä sitä että hän kohtaa jotain joka on enemmän kuin hän itse käsittää. Jumalakonsepti tuntuu siksi helpottavalta, koska se poistaa rajallisuuden kokemuksen ~ Vaikka monesti uskova on ymmällään, eli hänen oma ymmärryksensä ja hallintansa on poissa, hallinta ja ymmärrys oletetaan kuitenkin jonnekin. Sartren mukaan ratkaisu on hyväksyä Jumalan olemassaolemattomuus ja tottua kestämään omaa rajallisuutta. Tällöinkin oman ymmärryksen poissaolo koetaan, mutta olennaisesti eri tavalla.

Ja tämä kaikki tiivistyy Sartren vapauskonseptiin ; Hänelle vapaus ei ole vallattomuutta vaan puutteenalaisuutta. Valinnan hetkellä on vaihtoehtoja, valinnan jälkeen ei. Näin mahdollisuudella on rajat. (Peräti kahdessa vaiheessa ; ensin vaihtoehdoissa ja sitten vielä toteutumisessa.) Ja tämä on tietyllä tavalla puutteenalaisuutta. Tämä herättää suhteen myös siihen mitä ei ole. Ihminen lisäksi miettii eikonkreettista tulevaisuutta erilaisin skenaarioin. Näissä on mukana jotain, jossa joko on riskinä menettää jotain jota nyt on joka tuo mukaan olemassaolemattomuutta ja puutteenalaisuutta. Tai sitten tässä tavoitellaan jotain uutta, jotain joka puuttuu nyt ja jolla koetaan olevan jotain arvoa. Näin nykyhetken puute ilmenee vahvasti. Näin Sartren vapauteen onkin luontevaa liittää puutteenalaisuus.

Näin on, sillä olemassaolo ja olemassaolemattomuus ovat molemmat tärkeitä ja molempiin koetaan vahvasti erilaisia merkityksiä. Eli on luontevaa että jos elää Jumalattomana ja maailmaan heitettynä, että elämässä on pakosti monia askeesin piirteitä.

Selvät sävelet

"Unkurissa" kuvattiin asumishistoriaa, osoitteen suhdetta itseen. Itsekin olen kokeillut kaikenlaisissa paikoissa asumista. Esimerkiksi olen kyykännyt pari viikkoa hippikommuunissa. Tämä kertoo minusta paljon. Paitsi sitä kautta että olen asunut, myös sitä kautta että en kauaa.

Yleisesti ottaen asenteeni osoitetta kohtaan on ollut melko kyyninen ; Olen korostanut Magnus Millsin "Taivaanrannan kulkijoiden" tyyliin sitä, että ei ole tärkeää missä asuu vaan kenen kanssa. Kuitenkin tämä ei ole koko totuus. Kun muutimme Korsosta Keravalle, huomasin että ikävöin vanhaa lääväämme Korsossa. Korson asunnossa ei ollut teknisesti hirveästi kehuttavaa. Se oli esimerkiksi kylmä talvella, ja hiiret pyrkivät sinne. Matkat olivat kaikkialle pitkiä. Ja alueella oli tiettyjä rikollisia osa-alueita. Keravan talo on kaikilla mittapuilla laadukkaampi. Mutta minun piti silti tottua uuteen ympäristöön ja uusiin olosuhteisiin. Korson asuntoon taas totuin jo ensimmäisenä päivänä, heti. ; Keravalla makoilin lattialla ja yritin tottua asuntoon. (Jostain syystä tykkään makoilla lattialla. Olen tehnyt sitä jopa työpaikassani. Iltamabileen kaltainen juhla johti siihen että makoilin lattialla ja he kutsuivat minua firman lemmikkieläimeksi.) Kolmisen kuukautta meni. Kuitenkin totuin Keravan asuntoon ja nyt pidän siitä. Nyt voin keskittyä siihen kenen kanssa asun.

Ylläoleva on melko kuvaavaa. Muutosvastarinta on perusolemuksessani ja luopuminen on vaikeaa. Kuitenkin juuri luopumiset auttavat jäsentämään asioita. Ne pakottavat organisoimaan ajatukset mielessä. Minulla on tietysti ollut aika iso - ja luonteeltaan yllättävän emotionaalinen - tilanne ; Uskaltaisin sanoa että "best (wo)manini" häipyy lähituntumasta. (Naimisiinmennessä minulla on siis kaaso?) Tämä on tietysti ollut luopumistilanne. Tämä on vaatinut jäsentämään ystävistöä ja muuta sosiaalista karttaa aika radikaalisti. Olen prosessissa miettinyt eri ihmisiä aivan lapsuusaikoja myöten.

Nyt(kin) sain luontevasti apua lueskelusta. Sain asiaan sisältöä yllättävästä tahosta. Thomas Müllerin "ihmispeto" -kirja nimittäin kertoo psykopaateista sarjamurhaajista. Kun heidät laitetaan vankilaan, he tietysti käsittelevät luopumista. Coping-keinona, ratkaisuna, näyttää olevan hetkessä elämisen ja nostalgian sekoitus. Sarjamurhaajien yleinen kertoma näyttää olevan se, että vaikka heidät laitetaan vankilaan, heiltä ei voida ottaa pois heidän jo tekemiään tekoja. Nämä he saavat mukanaan vankilaan. Näin ollen onnellisuuden avaimia voi hakea - hieman mielenterveemmin tosin - siitä että osaa nauttia hetkestä ja muistaa että hetket muuttuvat "oman elämän kannalta ikuisuudeksi", muistoihin. Niitä taas ei mikään - paitsi dementia - vie pois.

Tämä auttoi ainakin minua. Ensialkuun minua inhotti se, että konkreettinen kohtaaminen jää pois. Tähän sain jopa "selvitettyä syyn". Eleet ja ilmeet itsessään ovat jotain jota voi muistella. Mutta jotenkin tuntui että sarjamurhaajien kikka ei riittänyt. Vasta tätä kautta selvisi se mikä eleissä ja ilmeissä on niin tärkeää ; Ne auttavat muullakin tavoin kuin (1) yhteydessä muistoihin tai (2) siihen että ne ilmeet itsessään ovat niin ihastuttavia. Ne auttavat kommunikaatiossa juuri sillä hetkellä. Kommunikaation juuri tapahtuessa ilmeistä on apua.

Suvi on ilmeiltään ja olemukseltaan avoin ja ymmärrettävä. Tämä ei suinkaan ole mikään ilmiselvyys. Toisten ihmisten ilmeet ja eleet ovat yksinkertaisesti sellaisia, että niitä on vaikeampi tunnistaa kuin toisten. Esimerkiksi oman isosisareni ilmeistö on sellainen, että vaikka olen asunut vuosia saman katon alla hänen kanssaan, olen hänen ilmeistään "hyvin pihalla". Onneksi hän on muutoin luonteeltaan temperamenttinen ja "dramaattinen", joten tämä saadaan korjattua tätä kautta. Tiedän mitä hän aikoo, tai jotain sinne päin. Suvi taas kuuluu niihin harvinaisiin ihmisiin, joiden ilmeitä on varsin helppo tulkita. Syynä on hänen luonteensa avoimuus että tuuri ; Mukana eleistössä on paljon hänelle itselleen luultavasti tiedostamattomiakin piirteitä, joiden tunnistaminen on melko helppoa. Kuten taipumus lievään karsastukseen väsyneenä. Nämä auttavat tunnistamaan "mistä on kysymys", vireystila ja monet muut asiat tulevat esille kuin itsestään. Elämästä tulee näin kannaltani paljon vaivattomampaa. Kykenen olemaan rennosti, kun ymmärrän mistä on kysymys. Tämä auttaa kovasti kaiken muun kanssa ~ Toki viihdyn hänen kanssaan muistakin syistä. Mutta nämä säilyvät tekstimuotoisessa viestinnässä.

Tämä näkyy osittain myös siitä miksi vihaan poliittista korrektiutta ja tekohymyilyä ; Ne vähentävät variaatiota. Tilanteiden tulkitseminen muuttuu vaikeammaksi. Kohteliaan varovainen kyllä joka taroittaa ei sekoittaa mielen varsin helposti. Se on ärsyttävää. Moni kokee tekohymyilyn kohteliaana ja ihmistä säästävänä. Minulle se tuo lähinnä vaikeuksia.
1: Tosin rehellisyyden vuoksi minun on myönnettävä että minulla itse asiassa on pari kaveria, joiden kanssa takana on nimen omaan sosiaalinen peli. Esimerkiksi eräs ninjutsua harjoittava kaveri on "moraaliltaan omituinen" ja sosiaaliselta luonteeltaan "tunnustuksellisesti manipulatiivinen ja karismaattinen." Heidän kanssaan tilanne on varsin mielenkiintoista. Mutta se ei perustu luottamukseen, vaan enemmän kiinnostuksen kohteisiin ja niiden jakamiseen kuin luottamukseen yksityisissä ajatuksissa, mieltymyksissä ja tunneasioissa.

Tästä päästään tietysti siihen miten kertakaikkisen mainio puoliso minulla on tällä hetkellä. Hänen eleistönsä ei ole "täydellisen selkeä" - esimerkiksi sotken hänen viattomamman virnistyksensä halveksivaan hymyyn, ja joudunkin usein kysymään kummasta on kyse tällä kertaa. Mutta hän on hyvin suora (mikä ei tarkoita kiroilua tai rääväsuisuutta, tältä osin Paula on hyvin maltillinen). Muistan kuinka appiukkoni varoitteli minua siitä että Paula on suorasukainen, kiertelemätön eikä koristele mitään asioita. Hän pelkäsi että tämä voi tuntua epäkohteliaalta. Minusta se on tietysti mitä mainioin asia. Olen asunut hänen kanssaan vuosia, eikä hän ole vielä jäänyt kertaakaan kiinni valehtelusta, edes pienestä. Ymmärrän yleensä mistä on kysymys, tai ainakin jotain sinne päin.
1: Tietysti viihdyn hänen kanssaan muutenkin. Ja tietysti ihailen Paulan älyä ; Olen häneen verrattuna aika yksinkertainen. Minusta tämän kokeminen on itse asiassa aika mukavaa. Usein nimittäin tuntuu että ihmiskunta ei ansaitse sitä "tuplasapiensia" latinankieliseen lajinimeensä. Tämä arkikokemukseni auttaa samastumaan heihin ja kestämään epätäydellisyyttä. Että tietysti opettaa nöyryyttä, joka on kohdallani tärkeää. Minulla olisi muutoin maan kokoinen ego siinä missä se nyt on vain kaupungin kokoinen.

Tämä reflektio siis vahvisti suhdettamme aika paljonkin. Uskallan sanoa että meillä menee tällä hetkellä oikein mainiosti. Vaikka tilanne kaiken kaikkiaan voisi olla sellainen että paranoidimpi olisi voinut alkaa mietiskellä "ihan vääriä asioita" ja päätynyt mustasukkaisuuteen tai huonolla itseluottamuksella ryyditettynä "kakkoseukkona" olemisen. Oikeastaan voidaan sanoa että varmistui että kyllä minulla on "ihan ykköseukko". Minulla on vain muidenkin ihmisten kanssa spesiaaleja ja läheisiä suhteita. (Muita edes potentiaalisia kilpailijoitahan ei tässä rintamassa edes ole.)
1: Mikä sekin on huomio. Olenhan luonteeltani hieman erakkomaisuuteen taipuvainen. Enkä koskaan soittele ihmisille, vaan he soittelevat minulle. Joskus sosiaalisen käyttäytymisen vaikeus sekaantuu itseltäkin yleisempään kyvyttömyyteen mihinkään syvempiin ihmissuhteisiin.

Jännittävää olikin se, että sopeuduin muutostilanteeseen suunnilleen siinä vaiheessa kun tajusin eleistö-viestinnän merkityksen. Se ei ollut suoraan se, että olisin kopioinut sarjamurhaajien kikan. Vaan se, että kokeilin sitä ja tajusin miksi sarjamurhaajien kikka ei toiminut. Ihmismieli on kummallinen. Se kykenee yllättämään itsensä.

Jo joutui armas aika - ja...

"Sydän hakkaa tyhjää / Etsii liekit sytyttäjää / Jotain mistä saisi vielä pelastavan sykäyksen. / Ympärillään kylmä armoton tuuli. / Puhaltaen kaiken toivon sinne missä toisten unet eivät kohtaa."
(Rautakello, "Unien Ritari")

Suomen vammaiskoulutuksen Tukiyhdistys RY:n "Tukilinja (2 /2008)" kertoo autistisesta lapsesta. Äiti kertoo siinä autistisen poikansa tavasta ystävystyä "maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä joihin hän on syvästi kiintynyt ja niitä, jotka ovat hänelle täysin yhdentekeviä." Toisaalla kuvataan sitä, miten maailman oletetaan pysyvän muuttumattomana jos siihen ei kosketa. Tästä seuraa yllätyksiä ja pettymyksiä. Maailma on odotusarvoisesti muuttumaton ja todellisuus kuitenkin virtaa. Tässä on jotain olennaista, jotain joka tietysti hieman ja kohtuudella kuvaa jollain tavalla minunkin ihmissuhteitani. Karkeasti ottaen tiiviitä ystävyyssuhteitani kuvaa sana "vähälukuisuus". Nämä eivät sitten vain ole "huonoja".

Yksi harvoista ja erityisen merkittävä ystävä minulle on ollut Suvi Harju. Hän on kestänyt minua varsin pitkään. Siinä, missä tavallisesti arkikokemuksessani minun on yleensä jollain lailla varottava itseäni, tunnen itseni hänen kanssaan rennoksi. Hän tuntuu arvostavan niitä minun piirteinäni eikä jonain ongelmina ja oireina joiden kanssa on vain tultava toimeen. Emootioitani kuvannee Lawrence Peter "Yogi" Berra -sitaatti. "We have a good time together, even when we're not together."


Hän oli myös lukioaikainen ihastukseni. Sellaista aika vakavaa mallia. Semmoista, joka pistää kaikki halveksivasävyiset "vasikanrakkaus" -jutut kyseenalaiseen maineeseen minun silmissäni. Sen sanojat kuvaavat mahdollisesti enemmän itseään nuorina kuin yleisesti ihmisiä. Samoin kävi mielikuville, joiden mukaan esiaviollinen seksi sotkee ihmisten ajatukset. - Ihmiset voivat sotkea tilanteensa ilmankin. Hänen kaltaisensa saavat "Mamban" laulamaan niistä kauan sitten unohtuneista - tai vähintään tämä myy levyjä aiheesta. Homman kariutuminen oli kuitenkin sekin arvokas eikä mikään totaalisen tuhoisa kokemus. Toki aluksi järkytys opetti minulle teologisia mittakaavoja saavia asioita ihmisyydestä : Aatamin karkotuksen paratiisista. Ja sen miltä Mooseksesta tuntui kun hän katsoi luvattuun maahan tietäen että siinä näkee jotain jonne ei koskaan mene.

Sittemmin asiat muotoutuivat ymmärtämään kaksisuuntaisuuden hienouden, mutta myös yksisuuntaisen. Nämä asiat olivat tietysti tärkeitä, enkä ole nykyisen puolisoni kanssa pitänyt monia asioita helppoina tai itsestäänselvyyksinä - toisin kuin romanttiset kirjat ja elokuvat näyttävät kliseissään tavalla jonka toistuvuus voi saada jonkun vaikkapa uskomaan että "asiassa on jotain perää". Tätä kautta olen jopa oppinut käsitteen "professional loser". Joskus pahin asia jonka voi kuvitella tapahtuvaksi onkin ihan hyvä asia. Tämä muistuttaa "Yogi" Berran "We made too many wrong mistakes" -lausumasta, jossa korostuu se, että on olenassa myös hyviä erehdyksiä. Tämä on varmaan minun paras. Jokaisen tulisi tehdä jotain tämänkaltaisia virheitä. ~ Kaava "Two way, One way, No way" on oikein kasvattava ja opettavainen jos se vain tapahtuu oikein.

Nykyisin suhteemme ei ole "edes Platoninen" ; Tunnekokemukseni eivät ole suinkaan tuhoutuneet. En usko että on mitään aikaa joka parantaa haavat. Sen sijaan ne ovat muotoutuneet omalta kohdaltani jonkinlaiseksi joka hieman muistuttaa ritarikuvaston fin amouria. Tässä on tietysti hyvät ja huonot puolet. Uskallan sanoa että rakkaussuhteen sijasta meillä on ihmissuhde. Kuitekin joskus tähän liittyy myös pieniä ongelmia. Kun normaalisti pettämisestä kiinni jäänyt selittää että "se oli vain seksiä", hän luultavasti vihjaa että jokin sosiaalis-mentaalinen erityisyhteys on sitten jotain olennaisempaa ja pahempaa. Olen tullut siihen tulokseen että tämänlaisesta ei yksinkertaisesti voi olla pätevästi mustasukkainen. Suhdehan ei ole perusluonteeltaan "seksuaalinen tai romanttinen".

Olemme tavanneet toisiamme säännöllisen epäsäännöllisesti. Mutta olen tiennyt että hän on ollut aina siellä jossain periaatteessa tavoitettavana ja tavattavana. Tämä on ollut tärkeää. Nyt hän sai kuitenkin alaansa liittyvän työpaikan Rovaniemeltä. Vaikka facebook ja muut tekniset vempaimet sallivat sosiaalisen kommunikaation jollakin tavalla, on henkilökohtainen kasvokkain kohtaaminen aivan olennaisella tavalla erilaista. Ensivaikutelmani ja tuntemukseni tiedosta oli samanaikainen iloitseminen hyvähköstä työpaikasta. Mutta myös tunne siitä että joku potkaisi minulta puujalan alta. ~ Rovaniemen kaupunginmuseotoimen voitto on minun tappioni.

Siinä on luonnetta

Suomenlinnasta tulee monille mieleen kasvillisuus. Yhdeksi syyksi kerrotaan se, että syreeni olisi levinnyt Suomeen sen kautta. Tämä on vain puoliksi totta. Suomen vanhimmat syreenit ovat olleet Turussa 1720 -luvulla. Suomenlinna on kuitenkin ollut tärkeä syreenin leviämisen kannalta, joten aivan väärin ei ole korostaa Suomenlinnan asemaa kasvin leviämisessä.

Isot ja komeat pensaat innostavat monia. Esimerkiksi tänään vierailin hyvin pitkäaikaisen ystäväni Suvi Harjun kanssa saarilinnakkeessa. Syreenit pistivät silmään ja niitä oli saarella paljon.

Vielä sympaattisemmaksi rankkasimme kuitenkin pienen ruusun, joka sinnittelee karuakin karummassa linnanmuurissa, portinpielessä. Vaikka sitä oli vaikeampi huomata kuin näkyviä ja tuoksuvia syreenejä, siinä oli kuitenkin enemmän luonnetta.

Kypsyminen

Lapsena sitä ajatteli että aikuisena olisi jotenkin erilainen. Kuitenkin ainakin minun kohdalla kasvaminen on tarkoittanut lähinnä kokoa. Ja kypsyminen sitä että teiniangsti on kypsynyt eksistentiaaliseksi ahdistukseksi. Uskallan sanoa että perusta on pysynyt yllättävänkin samana. Olen tosin kenties iän mittaan keksinyt paremmat tekosyyt toimilleni. Odotan silti yhä että olisin jotenkin erilainen.

Joskus sitä kokee että olisi aikuistunut jotenkin. Sitten vain tapahtuu jotain irrelevanttia joka häiritsee tätä tunnetta. Kutsutaan niitä nyt vaikkapa niiden vakiintuneella nimellä tosiasioiksi.

Tapasin tänään aivan yllättäen vanhan ystäväni Suvi Harjun. Yritimme kartoittaa menemisiämme. Se sujuikin melko hyvin ja saimme molemmat puhua paljon maailman tärkeimmistä asioista, itsestämme. Hän päätyi selittämään minulle miten olen aina ihan samanlainen.

Ja miten hän pitää minusta aina samaan tapaan kuin pitää paranormaaleja ilmiöitä mielenkiintoisena. Jaan hänelle saman kategorian avaruusolentojen ja kummitusten kanssa. Se on tärkeä paikka. Outouteni on ehkä jonkinlainen pysyväisyyden pysäkki. Jotain turvallista ja muuttumatonta. Olen ehkä kypsynyt, mutta en ole erilainen persoona.

Tosin hänelle asti eksistentiaalinen angstini ei ilmene, eikä ole koskaan ilmennytkään. Hän pitää minua enemmänkin kaikesta huvittuneena veikkona jolle maailma ei ole koskaan "niin paha". Minulle syy optimismiin on siinä että pahentamisen varaa on aina, voin keksiä mikä vielä voisi mennä pieleen. Hänelle se ilmenee jopa optimismina.

Temperamentti on tässä kohden mielenkiintoinen käsite nostaa esille. Temperamentti kun tarkoittaa käytöstyyppiä, jossa kartottuu henkilölle tyypillinen reagointitapa. Muut ihmiset näkyvät meille helposti temperamenttityyppeinä, koska emme koe heidän tunteitaan vaan näemme heidän toimintaansa. Joku voi olla vaikkapa äksy. Liisa Keltikangas-Järvinen, Katri Räikkönen ja Sampsa Puttonen kirjoittivat siitä miten "Temperamentti on pysyvä ominaisuus.". jossa pohjalla on biologia, ei kasvatus. "Temperamentti on sidoksissa aivorakenteisiin ja fysiologiaan. Yhteys on niin voimakas, että pienen vauvan temperamentti ilmenee fysiologisina prosesseina, ei vielä psyykkisinä. Tästä syystä temperamenttia kutsutaan persoonallisuuden biologiseksi pohjaksi." Toki olemme kasvatuksenkin tulosta sillä "Kasvatus ja ympäristö muokkaavat synnynnäisestä temperamentista persoonallisuuden."

On hyvä miettiä sitä että maailmassa meille tapahtuvat asiat vaikuttavat siihen miten koemme maailman. Mutta on myös puoli joka vaikuttaa sitä kautta miten tulkitsemme tapahtumat, ja tämä vaikuttaa yhtä paljon. Tunteiden ohjaaminen ja hallinta ei ole kovin helppoa. Ne ohjaavat ja värittävät elämämme tapahtumia.

On tavallaan lohdullista ajatella, että eksistentiaalinen tuska on osa minua, ei pelkästään jotain jota maailma on pakottanut minuun. Että se ei ole mikään kasvatuksen syy vaan olemukseni seuraus.

Pesänlikaajia ? (luonnollisista ja irtautujista).

Jos aiheena on tunteita rassaavat asiat, kuten uskonnot, on helppoa ottaa puoli ja esittää vastustaja ikään kuin pahimmassa valossa. Välttääkseni tätä otan tällä kertaa esiin uusia asioita. Saan niitä Syvemmältä -blogista. Sen kirjoittaja on kohtuullisen älykäs ja mielevä. En ole juuri ikinä juuri mistään samaa mieltä, mutta tämä ei haittaa.

Hän esittää että filosofia on haitallista. Tästä löytyy viitteitä. Saan näistä ikään kuin "ala -aiheita." Käyn ne läpi.

Tieteellinen maailmankuva ja ihmisvastaisuus.

Jutusta "Skientistinen ihmiskuva" saadaan seuraavia asioita. Skientismi määritellään minusta aika osuvasti "skientismi tarkoittaa maailmankuvaa, jossa kaikki asiat ja johtopäätökset vedetään niiden tieteiden pohjalta, joita ei pidetä uskonnollisina. Tarkoitan otsikossa siis ihmiskuvaa, jota historian lukeminen, psykologia ja biologia tukevat." Tästä jatketaan eteenpäin : Historia on hyvin pitkälle sotien ja konfliktien lukemista. "Ihmiskuva, joka helposti muodostuu historiaa lukevalle ihmiselle, on hyvin väkivaltainen". Psykologiassa ihmisillä on itsekkäät motiivit ja he ovat aika synkeitä. "Psykologiaa lukevalle ihmiselle muodostuu helposti käsitys ihmisestä äärimmäisen itsekkäänä olentona." Ja biologiassa kaikki tähtää seksuaalisuuden toteutumiseen. "Myös biologia tukee käsitystä itsekkäästä, jopa perhettään vastaan toimivasta olennosta, jonka ainoa tarkoitus on laittaa geenejään jatkoon niin tehokkaasti kuin voi." Tämä nähdään nurjuutena, ja kirjoittaja korostaakin miten kaikissa näissä on takana muutakin. Psykologia keskittyy häiriökäyttäytymiseen, joten normaali jää ulos. Historiassa ei katsota onko asioita tehty suuremman pahan vähentämiseksi ja niin edespäin. Näin saadaan loppukaneetti "skientistinen - misantrooppinen - ihmiskuva on väärä. Se keskittyy vain nurjiin puoliin ja jättää joko tutkimatta tai kuvaamatta loput, minkä takia ihmiset päätyvät niiden ohjaamana helposti käsitykseen ihmisyydestä itsessään pahana. Koska skientismi samalla tyrmää uskontojen ja myyttien esimerkit hyvyydestä ja sosiaalisesta toiminnasta epätieteellisinä, kaikki skientistin mielestä uskottava informaatio kertoo yksiselitteisesti ihmisen pahuudesta."

Omat reagointini yllä oleviin on seuraava:

Yllä mainitulla tavalla käsitelty skientismi on eräänlainen olkiukko. Sillä evoluutiobiologiassa opitaan että "on laskelmoivasti järkevää" tukea perhettä. Auttaminen ei suinkaan ole lisääntymisen vastakohta. Itse asiassa vain huonosti evoluution ymmärtävät pitävät evoluutiota oikeutena "vahvin ja ovelin". Sillä kelpoisuus on paljon ja paljon muutakin. Samoin psykologiassakin tutkitaan paljon terveitäkin. Ja silloinkin kun tutkitaan sairaita, käy usein niin kuin Antonio Damasion aivotutkimuksessa: Esimerkeissä on usein aivovaurioisia, mutta heidän erikoinen toimintansa suhteutetaan normaaleihin ja tätä kautta saadaan tietää mitä terveiden aivotkin tekevät. Sairaiden tutkimus selvittää terveiden asioita, mutta terveitä ei oleteta sairaiksi tai sairaan tavalla käyttäytyviksi. Ja historiassakin on yhä kasvava määrä arjen tutkimusta - itse asiassa ystäväni Suvi Harju tekee paraikaa tutkimusta, jossa otettuja valokuvia liitetään paikkatietojärjestelmään. Takana ei ole "konfliktia tai sotaa". Näistä kuvista voi oppia että taloja rakennetaan ja poliittiset muodit vaihtuvat, mutta tunteet ja ihmissuhteet pysyvät.

Kuitenkin yllä oleva kritiikkini ei ole "täydellinen". Sillä olen huomannut että on melkoisen paljon tiedeintoisia, jotka eivät osaa tieteitä. Heillä syntyy helposti halu oikeuttaa omia halpamaisia toiveitaan sallimalla ne "luonnollisina". Tässä on takana tietysti is - ought -ongelma. Tästä päästään itse asiassa siihen mielenkiintoiseen ja olennaiseen. Sillä vaikka oletettaisiin että koko yllä oleva litanja ei pitäisi paikkaansa, on muistettava että vapautuakseen ongelmat on usein tiedostettava. Jos ihmisellä on esimerkiksi normaalia seurata tiettyä ilkeää tapaa, se että hän ei tiedä että hänellä on tälläinen taipumus estää korjaamasta käytöstä, jolloin hän elää enemmän sen mukaan.

Erityisen selvää tämä on sosiaalisen manipulaation kohdalla. Olen nimittäin muistuttanut että manipulaatiotekniikoita ja aivopesua tutkivat aineistoon tutustuminen muuttaa sen tavan jolla etenkin apologeettisten uskovaisten käytöstavat näkee. Uskovaiset eivät taatusti iltapuhteenaan lue aivopesutekniikoita. Päin vastoin, he ovat hyviä ihmisiä joilla on ideaali. Ja he haluavat käännyttää. Koska he eivät ole tyhmiä ihmisiä ja he keskustelevat keskenään, he oppivat toisiltaan mitkä narut vetävät. Eli millä ihmisiä saadaan suostuteltua uskonnon piiriin. Lopputuloksena on se, että perusteltavuuden (looginen ja tieteellinen) sijasta keskitytään vakuuttavuuteen (kuuntelijan yleinen tunnekokemus tilanteesta). Koska aivopesussa on paha sävy, ei ihminen osaa ajatella että se olisi rakenteeltaan muuta kuin väkivaltaista ja aggressiivista. Kuitenkin esimerkiksi Streatfeildin "Brainwash" -kirjan opetukset näyttävät että jos piekset ja kidutat, aivopestävä vain vihaa sinua, eikä suinkaan toimi kuten sinä haluat. Siksi "aito aivopesu" meneekin läpi - ja jos et tiedä miten juttu toimii, niin tekee sen huomaamattasi.

Itse suhtaudun aivopesuun ja manipulaatioon juuri kuten väkivaltaan. Osaan ne, jotta jos joku muu tekee niitä minuun, ne vaikuttaisivat minuun vähemmän ja jotta voisin välttää niitä maailmassa. Jotta voisi vapautua vankilasta, on syytä tietää missä on kalterit ja miten vartijoiden tarkkailukierrokset menevät. Tätä kautta esimerkiksi omat kohtaamiseni väkivallan kanssa antavat minulle tunteita. Ja ymmärrän miksi minulla on niitä, joten en stressaa niiden olemassaolosta, vaan voin keskittyä ulkoiseen toimintaani. Tietää että alempi eläin siellä huutelee ja yrittää ohjata. Mutta että se ei kontrolloi minua, jos vain itsereflektioni toimii ja "tiedän mitä se yrittää".

Kristinuskossakin on itse asiassa tälläinen likainen minä. Jokainen on kuullut perisynnistä. Sen ideana on se, että ihminen on perusluonteeltaan juuri hyvinkin paha. Kristinuskon ihmiskuva on siis äärimmäisen negatiivinen. Ja koska Raamattu tuntee myös ajatusrikokset - Jeesuksen mukaan pelkkä aviorikoksen ajattelu on samaa kuin tekisi rikoksen mielessään - on tästä tiettyjä seurauksia. Kristinusko sisältää valtavan paljon tämän kaltaista häpeäajattelua. Blogin kirjoittaja näyttää täysin unohtavan tämän, vaikka se on olennainen osa tätä teologista rakennelmaa. Siksi uskova tarvitseekin "tekopyhyyden" kaltaisia mittareita. Sillä kristinuskon ihmiskuva on erittäin misantrooppinen. Korostetusti tämä näkuu ateisteja ja muita "vääräuskoisia" kohden. Jos Jumala saa poltella heitä Helvetissä eikä hänen kaikkihyvyytensä tästä mitenkään kärsi, on erimielinen hyvin arvoton olento. Tätä kautta se on erittäin puolueellisesti misantrooppinen. Kaikki ovat roskaa, mutta toiset ovat sentään pelastettuja.

Tätä kautta "olla - pitää" ei ole suinkaan mikään ainut tapa olla skientisti. Toki näitä on valitettava määrä - ja siksi tässä jutussa mainittu ihmisryhmä on olemassaolonsa vuoksi vakavasti otettava ilmiö. Itse pidän vaarallisena ja epäeettisenä sekä psykologian käyttämistä "hyväksyttämisenä", jossa vaikka itsekäs ja toisia vahingoittava käytös hyväksytään siksi että se on "psykologisesti tavallista". Sekä se että koko psykologiasta ei oteta selvää, jolloin ihminen helposti seuraa näitä "psykologisesti tavallisia" asioita hyvinkin voimakkaasti. Koska kulttuuri ei ole geenien ja eläimellisyyden vastakohta. Kulttuuri on se kun geenit ja tiedostaminen kohtaavat. Siksi on tiedostettava enemmän. Kun ihminen ymmärtää irtipääsemättämän pahuutensa, hän saa mahdollisuuden irtautua siitä. Muuten se on vain tekosyy tai se vie kuin pässiä narussa.

Filosofi antisankaruuden kannattajana.

"Sankaruus ja filosofia" korostaa sankaruutta ideaalimallina. Oma sankari kertoo siitä mikä halutaan olla. Tämä on toki hyvin normaali sankarin määritelmä. Sen sijaan sen syvempi luonne esitetään melko perinteisestä poikkeavalla tavalla: "sankarit ovat olleet usein puolijumalisia ihmisiä, joilla on voinut olla luonteessaan tai ymmärryksessään heikkouksia, mutta ovat silti tehneet parhaansa. Kansantarut usein kertovat kolmesta veljeksestä, joista kaksi ensimmäistä ja maailmallisesti viisasta yrittävät ja epäonnistuvat, kun sitten kolmas, älyltään ehkä vaatimattomampi, mutta sydämeltään hyvä, osoittautuu sankariksi, joka ratkaisee ongelmat ja saattaa asiat oikealle tolalleen." Sankaruus on eräänlaista hyveellistä hulluutta. "Sankaruuteen itseensä sisältyy myös jotain, mitä usein ympäröivä maailma pitää suoranaisena hulluutena: valmius uhrata itsensä tavalla tai toisella hyvyyden puolesta eli toisten hyväksi - varmistaa heidän pelastuksensa ja maksaa korkein hinta, jonka yksilö voi." Filosofia nähdään sankarin kyseenalaistajana. Jos joku näyttää sankarilta, hän kysyy onko takana jokin synkkä motiivi. "Kutsuin taannoin rationaalisuutta ruumiinavaukseksi, ja sama pätee filosofiaan: sovella sitä mihin hyvänsä elävään, ja se menettää sielunsa, sydämensä ja elämänsä. Filosofin kohdatessa sankarin hän kysyy: mikä sankari tuokin muka on?" Tästä päästään aasinsillan kautta toiseen juttuun.

"Antisankaruus" sen sijaan opettaa että filosofia vastustaa sankareita. Hän määrittelee antisankarit varsin erikoisella tavalla : "Antisankarit puolestaan ovat tahoja, jotka pyrkivät tuhoamaan sankareita. He ovat ihmisiä, joille käsityksensä totuuden luonteesta, oli se miten ruma ja tuhoisa hyvänsä, on tärkeämpää, kuin se, mikä toimii. Heidän käsityksensä sankaruudesta koostuu korkeintaan ihmisen rehellisyydestä itselleen ja muille. Antisankarin pahin vihollinen on tekopyhyys, jonka vastustamisella perustellaankin sitten kätevästi kaikki antisosiaalinen ja hedonistinen toiminta, vaikka niitä ei sen kummemmin oikeutetakaan."

Haluan hieman tasapainottaa yllä olevia.

Määritelmät ovat varsin poikkeuksellisia. Perinteisesti heikkouksia kuvaava on joko päähenkilö - joka kehittyy tarinan aikana. Tai sitten hän on antisankari. Sankari, joka voittaa on yleensä korostetun hyveellinen. Tässä korostetaan sitä että järki ja muut ovat epäoleellisia. Moni sankari on ollut perinteisesti juuri korostetun ideaalisen onnistunut. Korostetusti "enemmän kuin". Mutta silloin kun hän ei tätä ole ollut, on hän sankari ikään kuin "olennaisilla tavoilla". Sankaruus ei tässäkään muodossa ole heikkoutta vaan vahvuutta oikeissa asioissa. Ja samaa itse asiassa korostetaan riivaajienkin kohdalla.

Ja perinteisestihän antisankari on määritelty sellaiseksi sankariksi jolla on myös riivaajien normaaleja piirteitä. Tässä mielessä voisi sanoa että perinteinen antisankari on inhimillinen. Myös "se mikä toimii" erottaminen "totuuden luonteesta" on erikoinen, koska yleensä tälläinen ideaalista irrotettu näkemys keskittyy ns. mekanistiseen järkeen. Eli maailman totuuden luonne on olennaisesti sama kuin kyky vaikuttaa maailmaan. Kuitenkin on ihan luvallista käyttää poikkeavia määrittelytapoja, kunhan ne vain määritellään selkeästi ja käytetään konsistentisti, eikä vaihdeta määritelmän sisältöä "lennosta". Tätä kautta tämä poikkeava määritelmä voidaan ihan täysin sallia. Antisankari on rehellinen itselleen ja muille ja lopputulos on kyyninen hahmo, jolla ei ole kunnon ihanteita. Tämä liittyy olennaisesti juuri siihen "edellisen alaluvun osioon".

Kuitenkin jutussa unohtuu se, että vastustettu kaksinaismoralismi on yleensä korostetusti juuri sitä että joku näkee rikkaa muiden silmässä mutta ei ortta omassaan. Se, että esimerkiksi annetaan armeliaisuus jossa ikään kuin mielivaltaisesti katsotaan toisten ihmisten teot sormien läpi on varsin yksipuolinen kuva. Tosin tällä huomiolla on se arvo, että tälläistäkin todella on.

Kuitenkin vakavin muistutus unohtaa yllä olevat. (Tämä on tämän blogauksen opetusrakenne. Kiinnitä siihen huomiota. Puolikritiikki ja tätä vastaan tehty reagointi + pohjimmainen kritiikki.)

Sillä tässä kohden esiin nostetaan sankarilistaan päästetty Jeesus. Hän oli kyseenalaistaja. Kun hän tapasi fariseuksen, jota pidettiin hyveellisenä ja tietävänä opastajana, hän kysyi juuri sen, että "mikä tuokin on". Jos tavoitellaan aitoa eettisyyttä on siis ikään kuin tehtävä juuri sama asia mikä aivopesuesimerkin kohdalla. Kun kohdataan jotain joka tuntuu rakkaudelta ja vakuuttavalta ja eettiseltä, tämä on ensin osattava katsoa onko sen takana manipulaatiota ja rakkauspommitusta. Jos ei, kyseessä on "aito eettisyys". Eikä analyysi suinkaan poista mitään "ylevää sielua" - ja tähän yhtyy varmasti moni luonnontutkija. Tässä tekee mieli lainata Esko Valtaojan "Sivistyneen pakanan vastaiskua". "Jotkut ovat vailla sävelkorvaa.
Se ei ole heidän vikansa, enkä arvostele heitä siitä. Mutta voisin hikeentyä, jos sävelkuuro henkilö inttäisi, että rakkauteni musiikkiin on pelkkää hallusinaatiota, joka perustuu vanhempieni minulle kertomiin valheisiin. Tai vielä absurdimmin, että rakkauteni musiikkiin kyllä katoaa kunhan opin ääniaaltojen fysiikan."

Filosofiassa on muun muassa etiikkaa. Harva vain keskittää niihin valtavasti voimavaroja. Tätä kautta filosofia näyttäytyy helposti vääristyneessä muodossa - samoin kuin skientismi. On paljon vihaisia kyynisiä skientistejä, mutta tämä ei tarkoita että kaikki skientistit ja filosofit olisivat tälläisiä. Filosofia on kyseenalaistamista, mutta ihanteena ei ole suinkaan lyödä kaikkea. Ideana onkin itse asiassa sekin, että perusteluissa vaihtoehto joka ei päästä mitään läpi (pieksee kaiken hengiltä) on aivan yhtä väärä kuin sellainen joka päästää kaiken läpi. (Antaa kaikille kultamitalin.)

Filosofia on siis kuin hyvä harrastajamiekkailijan kaksintaistelu. Harsh but fair. Ja kamppailun jälkeen voidaan erota ystävinä. Tässäkin kaikki on tehtävä "kunnolla". Ylenmääräinen tekopyhyys ja sormien läpi katsominen tarkoittaa vain sitä että asialla ei ole väliä. Siksi (etenkin analyyttistä) filosofia voidaan nähdä paitsi kaatamisena ja ilkeytenä ja kylmyytenä, myös kannanottona siihen että jokin asia on "aikusten oikeesti kiinnostavaa ja tärkeää". Vasemmalla kädellä tekeminen ja "armeliaisuus" on vain huonosti tekemistä, joka osoittaa halveksuntaa ja ilmituo usein epäreilua ja epäsosiaalista asenteellisuutta, jossa toisilla on lähtökohtaisesti vahvemmat olemassaolon ja mielipiteenvapaudet ja muut oikeudet kuin toisilla taas ei.

Analyysikin siis itse asiassa opettaa näkemään takana paljonkin hienouksia ja arvostamaan niitä. Kaikelle tälle voi tietysti antaa anteeksi, kun muistaa että "Syvemmällä" korostaa sitä että kaikkeen tarvitaan Jumalaa. Ja hän vain määrittelee Jumalan(kin) oudosti (yhtä oudosti kuin sankarit jne.) Tämän mielessä pitäen asiat näyttävät järkevämmältä : Esimerkiksi minulla on ihanteita, joten minulla on Jumala. And I am a much practicing swordsman, so I have a religion too.