Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.

Piispa, oikeus uskoon ja uskonnottomien ylivalta

"Tuo ero on nyt poistettu lakitekstistä, mutta ajatus on oikea. Solvaus tarkoitti sellaista tietoa, joka on omiaan saattamaan henkilön halveksimisen alaiseksi. Sellaisia tietoja julkaistaan mm. minusta jatkuvasti. Herjaus tarkoitti henkilön väittämistä syylliseksi rangaistavaan tekoon, siis esim. ”Teosta tuomitun X:n sijasta murhan teki todellisuudessa Y, joka on edelleen vapaalla jalalla.”"
(Jukka Kemppinen, "lähdesuoja")

Perinteisessä ajattelussa on esitetty, että ihmiset olisivat rationaalisia olentoja joilla on vapaa tahto. Tälle perustalle on rakennettu esimerkiksi valistusihanne. Ihanteena on Sapere Aude. Ja jos jokin asia on Totta niin sitten tasapuolisessa ja neutraalissa keskustelussa tämä asia hyväksytään useammin. Ja näin ei tarvita erillistä valvontakoneistoa. Tosin valistukseen kuuluu pluralistisia ellei peräti relativistisia sävyjä siinä mielessä että siinä tiedostetaan että jos ihmisten annetaan vapaasti päättää asioita niin sitten he eivät päätä samalla tavalla. Tässä mallissa jos jokin joutuu erikseen painostamaan, indoktrinoimaan tai dogmatisoimaan, niin se vihjaa vapaan ajattelun rajoittamiseen.

Tästä ajatustavasta voidaan vetää juuria vaikka siihen miten Aristoteles esitti että puhetaidossa on kysymys siitä että sanomisen muotoilu kohtaa järjen ; Hyvässä viestissä logos (järki), pathos (yleisön tunteiden hakeminen) ja ethos (sanojan karismaattisuus ja hyveellisyys) ovat yhteistyössä.

Myöhemmin tämä on kääntynyt karkeasti ottaen siihen suuntaan että retoriikka nähdään huijaamisen ja manipuloinnin taitona kun taas logiikka ja järki ovat jotain joka kuitenkin paistaa ihmisissä. Luottamus järkeen on kuitenkin säilynyt monilla.

Oma pessimismi.

Itse olen niitä pessimistejä jotka mukailevat enemmän Arthur Schopenhauerin maailmaa. Siinä missä moni logiikan ja päättelyvirheiden kirja esittää olevansa järjen puolustaja, Schopenhauer näki että vänkäämisessä on usein siinäkin kysymys siitä että halutaan mahdollisimman vakuuttavasti oikeuttaa oma mielipide, vängätä ja puolustaa omia näkemyksiä mahdollisimman hyvin. Kysymys on siis siitä että jos perinteinen retoriikka tuomitaan usein tarpeettoman kategorisesti niin sama toimii kääntäen myös logiikan kohdalla: Loogisuus ei ole aina niin ihanteellista kuin se esitetään vaikkapa erilaisissa argumentointioppaissa. Schopenhauerin jäämistöstä löydettiinkin "Taito olla ja pysyä oikeassa" -teos, joka lähestyy väittelyä kisana jossa tavoitellaan voittamisena.

Tästä huolimatta minulla on jonkinlainen suhde vapaaseen tahtoon. ; Se vain ei ole kovin tavanomainen. Koska en pidä ihmisiä useinkaan kovin sisäisesti vapaina - he ovat kaavamaisia rutinoituneissa toiminnoissaan ja esimerkiksi heidän keksimänsä vitsit ovat varsin ennustettavissa, toisaalta myös ideologiaan heittäytyminen kaavamaistaa heidän ajatuksiaan hämmentävän ankarastikin. Mutta tällä ei ole merkitystä koska olen kompatibilisti. Toisin sanoen jaan vapaan tahdon sitä kautta onko lähde itse vai onko lähde painostava. Näin ollen esimerkiksi kasvatus on aina ideoiden siirtämistä ihmisiltä toisille. Mutta tätä voidaan tehdä indoktrinoivassa hengessä jolloin kyseessä on vapaan tahdon rajoittaminen. Tai se voidaan tehdä neuvottelullisesti ja neutraalisti jolloin ihminen päätyy valitsemaan kaavamaisesti sen mikä on hänelle itselleen luontevaa. Tämä on toki dogmaattista ja lukkiutuvaa ja ennustettavaa ulkopuoliselle. Mutta oleellista meille kompatibilisteille onkin tämän kaavamaisuuden lähde.

Ylläoleva oli pitkä alustus Piispan puheille.

Piispa Seppo Häkkinen sai näkyvyyttä "Verkkouutisissa". Tässä esitettiin melko tiiviitä väitteitä. Ja niiden perussääntö on se, että Häkkinen on hylännyt valistusihanteet. Ja hänen ihmiskuvansa on jopa negatiivisempi kuin minun. Ja hänen moraalinsa todennäköisesti myös. Tämänlaatuiset tilanteet ovat melko harvinaisia. Vielä erikoisemmaksi tilanteen tekee se, että piispat ovat tiettävästi oikein hyvin koulutettuja ja kirkko on sidottu eettisyyskysymyksiin aika tiukasti. Tässä mielessä ihanteen ja käytännön välillä on jännitettä joka kieltämättä ajaa kohti sellaista suuntaa että lienee parasta kyseenalaistaa valistusihanteet tai ainakin niiden toteutuminen kristillisten piirien sisällä.

"Seppo Häkkisen mukaan neutraali näkemys uskontoon johtaa uskonnottomuuden ylivaltaan." ... "Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta." ... "Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus" ... "Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Tämä riistäisi piispa Häkkisen mukaan samalla lapselta oikeuden omaan uskontoonsa." Huomattavaa on että Häkkinen ei puhu katsomusaineiden opettamisesta vaan nimenomaan uskonnonharjoittamisesta. Tämä voidaan sitoa muuhunkin kuin jostain "Enkeli taivaan" -laulamiseen joulujuhlassa. Tämä voidaan sitoa myös siihen että koulujen uskonnonopetus - jopa silloin kun opetetaan "lapsen omaa uskontoa", (lue "lapsen vanhempien uskontoa") - olisi tunnustuksetonta. Eli uskonnonopetus ei ole uskonnonharjoittamista vaan tästä uskonnosta neutraalisti kertomista. "Hänen mukaansa lapsella ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, jos hän jää ilman uskonnollista kasvatusta." ... "Piispa toteaa, että ”hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan” eikä tätä oikeutta saa viedä."

Toki ensimmäinen ajatus on varmasti se, että tämä uutinen oikoo ja demagogioi. Mutta itse asiassa koko Häkkisen mielipidekirjoitus Suomen Kuvalehdessä on tätä uutista tymäkämpi. (Häkkinen toki haluaa myydä asiaansa jonain rationaalisempana ja vakavampana ja järkevämpänä, jopa akateemisen ajattelun popularisoimisella. Mutta sen kutsuminen mielipidekirjoitukseksi osuu lähemmäs totuutta.) Tässä korostetaan esimerkiksi juuri sitä että lapsen ei saao oikeasti valita. Vanhempien on valittava hänen puolestaan. "Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä."
Tässä hän viittaa jopa YK:n lastensuojeluun. "YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia." Tämä on niitä lausumia jotka ovat juridisesti haastavia. Koska tiettävästi YK:n lastensuojelulakia tulkitsevat eivät näe asiaa tällä tavalla. Se, että lasta ei kasteta kirkkoon tai hänelle ei opeteta iltarukousta ei nimenomaan nähdä lapsen heitteellejättönä. Häkkisen tämä kohta onkin haasteellinen. Sillä jos väittää että YK:n laki ei sano mitään tälläistä ei ole mitään järkeä sitä mainita. Mutta jos väittää että YK:n laki todella on relevantti tässä aiheessa niin valehtelee. Ja tästä päätyy helposti siihen tilanteeseen missä Päivä Räsänen oli taannoin. Hänhän puhui avioliittolain muutoksen yhteydessä siitä miten lasten oikeus isään ja äitiin on YK:n ihmisoikeuksissa. Ja sitten hän joutui selittelemään YK:n ihmisoikeusasioiden asiantuntijoiden korjausten jälkeen että ei ollut mitään sellaista tarkoittanut. Ei vaikka erikseen piti YK mainita.

Mitä tässä tehdään?

Oikeus on hyvin mielenkiintoinen sana tässä yhteydessä. Häkkinen käyttää melko ovelasti retoriikkaa juuri siinä muodossa missä sitä usein moititaan. Häkkinen käyttää uskontoon liittyviä oikeuksia ovelasti kaksoismerkityksessä. Ja tämän tempun huomaaminen on melko haasteellista koska monet ihmiset kulkevat sanojen antamien mielikuvien eivätkä määritelmäsisältöjen maailmassa.

Kun yleensä puhutaan oikeudesta uskontoon, puhutaan vapauksista. Eli ihminen saa valita oman uskontonsa ilman indoktrinointia. Häkkinen kuitenkin käyttää tässä sanan oikeus toisenlaista vakiintunutta merkitystä. Sitä että oikeus tarkoittaa likimain samaa kuin pakotettu resurssi. Eli jos on vaikka oikeus ruokaan tai juomaveteen, se on jotain joka pakotetaan. Oikeus -sanaa käyttämällä tämä hyppy uskonnonvapauden ja siihen liittyvän oikeuden uskoon merkitys voidaan kääntää suoraan nurinperin.

Häkkisen lausunnossa paistaa toki läpi sekin, että lapsen uskonnon ja lapsen oman ajattelun tilalle tulee se että lapsen puolesta tehdään asioita. Tätä tapahtuu toki monissa paikoissa lapsen elämää. Häkkiselle lapsi onkin korostetusti vanhempien uskonnollisen vallankäytön ja indoktrinaation passiivinen ja ei-arvostettu kohde. Sellainen kyvytön ja avuton jolle ei voi antaa valtaa päättää edes uskonkysymyksiään.

Itselläni on sellainen ajatus että jos jonkun ihmisten näkee kyvyttömäksi johonkin asiaan niin sitten hänelle on aivan turhaa opettaa sitä. Toisin sanoen lasten uskonnonopetus on missään mielessä relevanttia jos ja vain jos lapsen katsotaan olevan kyvykäs sen kohdalla. Jos lapsi on kyvytön niin sitten se ei ole ongelma.

Muuten voi päätyä siihen että oikoo logiikassaan kuten Häkkinen. Eli päättelee vaikka että kastamatta jättäminen on sama kuin se että ei kerro mitään uskonnosta. Tai että jos ei aja uskonnonharjoittamista niin sitten ei oikeastaan ole väliksi opettaa edes neutraalisti ja tunnustuksettomasti uskonnosta. (Koska jos näin ei ole kauhisteluperustainen ajatusketju katkeaa ja erilaisia asioita väitetään samanlaisiksi.)

Toisaalta hauskaa on se että Häkkinen puhuu uskonnottomien ylivallasta. Mutta hänen keinonsa eivät perustu vapauteen vaan siihen että kohde indoktrinoidaan uskontoon sisälle. Joka taas voidaan nähdä nimenomaan by definition ylivallaksi. Toisin kuin neutraali uskonnonopetus joka itse asiassa meille kompatibilisteille on niin vapaata kuin käytännössä ylipäätään voi. Siinä ylivalta on näkemyskysymys josta voi olla järkevästi erimielinen. On vaikeaa olla näkemättä Häkkisen asennetta nimenomaan vallankäytöksi jossa ihmisen ei anneta itse päättää koska hän kuitenkin neutraalissa tilanteessa valitsisi väärin..

I'm dreaming of a White Christmas

Viime päivinä on kohuttu äärimmäisen paljon Olli Immosen sanomisista. Hän oli kirjoittanut facebookiin asioita. Ja tämän täytyy olla tärkeintä ikinä. Alkuperäinen lausunto on muotoa "I'm dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.", joka on käännetty "enkusta" suomeksi esimerkiksi Helsingin Sanomiin ; "Unelmoin vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi. Tämä ruma kupla, jossa vihollisemme elävät, poksahtaa pian miljooniksi pikku palasiksi. Elämämme ovat kietoutuneet todella ankarassa ajassa. Nämä ovat ne päivät, jotka lopullisesti jättävät jäljen kansakuntamme tulevaisuuteen. Minulla on vahva usko kanssataistelijoihini. Me taistelemme loppuun asti kotimaamme ja yhden todellisen suomalaisen kansakunnan puolesta. Voitto tulee olemaan meidän." Tämä kohina Immosen ympärillä oli jopa niin suuri että puolisonikin tiesi että kuka on Immonen. (Ja puhumme henkilöstä joka toissa vaaleissa, niissä "jytkyvaaleissa" kysyi vakavasti että "kuka se Soini on"...) Minulla voisi olla jotain järkevää sanottavaa kohinasta. Mutta se kaikki on jo sanottu ja tiivistetty.

Koska minulla ei ole mitään järkevää lisättävää, teen sen mitä filosofi tekee. Kysyy tyhmiä mutta oleellisia kysymyksiä.

Siksi ajattelin ottaa esille oleellisen kysymyksen. "Miksi?" (Sen kysyminen on tässä poliittisessa tilanteessa helvetin tyhmää.) Päällimmäinen kysymys, jonka kysyin liittyi siihen että olisiko sama kohu tapahtunut jos jonkun muun puolueen kuin perussuomalaisten edustaja olisi kirjoittanut jotain samantapaista. Toisaalta tämä kysymys vaati täsmennyskysymykseksi sen, olisiko minkään muun puolueen valittu edustaja kirjoittanut mitään samantapaista. Tämä liittyy tietenkin siihen kysymykseen että ovatko perussuomalaiset provokatiivinen puolue jonka jäsenet laukovat tyhmiä asioita. Vai liimataanko heidän päälleen kohuja.

Breivik muutenkin kuin näöltään?

Ehkä oleellisin ja ensimmäinen käsiteltävä asia liittyy Anders Breivikiin. Immonen on siitä kiinnostava, että hän on jo ulkonäkönsä puolesta yllättävän samanlainen. Mutta teemana oli nimenomaan se, että mitä siellä pään sisällä liikkuu ja mitä sieltä suusta tulee ulos. Tämä tiivistynee parhaiten linkin takana olevaan kuvaan. Breivikin lausunto on muodossa "A multicultural society is only temporary. Sooner or later, we will return to a new monocultural society. It is essential for all cultural conservative resistance fighters to understand that we are in the middle of a war of perceptions. We must do everything possible to defend democracy. This can only be accomplished by overthrowing the current Western European multiculturalist regimes. This is the only way to safeguard democracy long term. Sure it can be bloody. But if democracy, our homelands, and people aren't worth certain sacrifices, then what is?" Lisäksi analogisuutta korostaa se, että Immonen julkaisi tekstinsä Breivikin tekemän terrori-iskun vuosipäivänä.

Selvästi esillä olevassa sanomisessa on hyvin samanlaisia sisältöjä. Kiinnostavaa onkin katsoa mitä tämä samanlaisuus tarkoittaa. Otan tässä esiin muutaman tärkeän teeman. Nämä teemat korostavat sitä että ei kenties kannata seurata liian vahvasti omia intuitioitaan.
1: Kaikkia ääriliikkeitä kuvaa se, että ne imitoivat maltillisempia käsityksiä. Esimerkiksi jos löytää islamilaisten terroristien ja maltillisten islamilaisten välistä samanlaisuuksia, ne kertovat yhteisestä kulttuuripohjasta. Immonen voidaankin perustellusti liittää maahanmuuttovastaiseen kansallishenkiseen liikehdintään. Itse asiassa voidaan sanoa että on käytännössä ilmiselvää, että ääriliikkeet ovat aina jotain jotka hyötyvät siitä että ne piilottavat retoriikkansa. Ongelmana ei siis välttämättä ole se, että Immonen esittää terroristin näkökantoja. Ongelma voi olla siinä, että Breivikin näkemykset hänen manifestissaan olivat maltillistettuja, ne ikään kuin osoittivat että ihmisten ampuminen olisi jotenkin täysjärkistä ja perusteltua. Ja tämä onnistuu teeskentelemällä maltillista käyttämällä maltillisien ilmauksia. (Pseudotieteilijät tekevät juuri samoin tehdessään idiotismistaan älykästä. Varastetaan ulkokuorta ja retoriikkaa tieteeltä.)

2: Toisaalta Immosen viestin "taistelu" on terminä jotain jota käytetään sekä metaforana että käytännön taisteluhenkisyydessä. Tämä onkin tullut kenties keskeisimmäksi osaksi aiheesta vääntämistä. ; Osa näkee että viesti voidaan tulkita konkreettiseksi taisteluunkutsuksi. Osa näkee että se voidaan tulkita vertauskuvalliseksi. Mielleyhtymät ja omat ennakkokäsitykset suuntaavat hyvin helposti mielipiteet tässä kohden.
3: Ei ole ihme jos maahanmuuttokriittisten "enkusta" löytyy samanlaisuutta Breivikin teksteihin. Sillä siinä on 1 516 sivua maahanmuuttokriittistä tekstiä. Kun aihe on sama, ei ole ihme jos jotain samanlaisuutta löytyy. Ja mikä parasta ; Breivikin manifesti on kokoelma. Hän ei suinkaan ole vain kirjoittanut sitä, vaan hän on lainannut katkelmia ja pidempiäkin osioita maahanmuuttokriittisten teksteistä. Esimerkiksi Breivik on lainannut Jussi Halla-ahoa. Tämä toki korostaa sitä että Breivik kuuluu samaan kulttuuripiiriin kuin Halla-aho - plagioinnin ottaminen omiin nimiin "luovalla suhteella tekijänoikeuksiin" on ihailun kenties vahvin ilmentymä. Mutta tämä palauttaa sen siihen että vaikka kristityistäkin löytyy ties mitä aborttiklinikoidenpommittajia, se ei vielä tee kristillisistä julistajista terroristeja. Ei, vaikka yhteinen kulttuuritausta tuokin paljon samanlaisuutta sanomisiin.

Toisaalta ylläoleva argumentaatio on "alkuun pääsevää mutta ei riittävää". Sillä tämä muistuttaa toisesta asiasta. Myös aidosti terroristiset lausunnot menisivät vastaavaan. Kysymys onkin siitä että aika moni Immosen puolustaja on melko lailla suoraan ajatellut että jos asioita voidaan jakaa eri kategorioihin, niin tästä seuraisi se, että voitaisiin vain päättää että Immonen ei kuulu siihen ikävään kategoriaan. ; Jos keskenään analoginen ilmiöluokka_X voidaan jakaa kahteen erilliseen lokeroon, Lokero_A ja Lokero_B, niin ei voida sanoa että jos kohde kuuluu ilmiöluokkaan_X niin se voitaisiin aina vain laittaa siihen Lokero_B:hen. Jos näin olisi, ei koko eri kategorioihin jakamisessa olisi mitään järkeä! Ja sitten kaikki olisivat taas sekaisin sen inhottavan ilmiön kanssa, kun siihenkin kuuluva asetettaisiin siihen samaan Lokero_A:han.

Asian ratkaiseminen on vaikeaa, koska se ei katso puoluekantaa. Esimerkiksi jos katsotaan vasemmistolaista aatetta, voidaan muistaa että se puhuu luokkataistelusta. Se puhuu luokkasodasta. Se puhuu vallankumouksesta. Kommunisteilla tämä oli alun perin aivan konkreettista ja rehellistä puhetta. Kun puhuttiin sorron yöstä nousemisesta ja vallankumouksesta sekä sorto että vallankumous olivat kuvauksia konkreettisista asioista. Sittemmin kun olemme päätyneet hyvinvointiyhteiskuntaamme - joka on kenties alasajossa juuri nyt, mutta vielä olemassa - nämä ovat vähitellen muuttuneet symbolisiksi. Nykyään sorto viittaa rakenteisiin joita pidetään epäreiluna, vaikka kyseessä olisikin ns. first world problem. Vallankumouksellisuuskin tarkoittaa suunnilleen mitä tahansa jonka uskotaan jotenkin yleistyvän muodikkaaksi. Kieli on samaa, asenne. Not so much.

Ratkaisevinta onkin konteksti.

Tämä on siitä hämmentävä asia, että tässä todellakin asia riippuu siitä kuka sanoo, keille sanoo ja missä yhteydessä. ; Kun retoriikan sanamuodot ja perustelurakenteet ovat identtisiä, erot ovat merkitystä koskevia. Ja merkitys syntyy klassisen retoriikan käsitteiden mukaan sanojasta, yleisöstä ja käytetystä viestistä. Kun katsotaan itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos), saadaan kokonaiskuva.

Moni perussuomalainen onkin miettinyt että ollaanko heille epäreiluja. Eli jos jonkun muun puolueen edustaja olisi sanonut samoja sanoja, olisiko hänet tuomittu. He ymmärtävät asian tavallaan puoliksi. On syytä katsoa asiaa eikä ihmistä. Paitsi viestinnässä joskus on syytä ihan oikeasti katsoa kuka sanoo ja mille yleisölle. Koska tämä on se taso jolla se sisältö rationaalisesti punnitaan. Perussuomalaisuus on tässä kohden oleellinen konteksti. Se luo ideologisen viitekehyksen jonka sisällä perustermit on sitten ladattu. (Samoin kuin esimerkiksi hindu ymmärtää "jumala" -sanan hyvin eri tavalla kuin islamin kannattaja. Kulttuurikonteksti on tärkeä! Myös aika voi olla tärkeä! 1918 kommunistin "taistelu" on jotain ihan muuta kuin nykyisen intellektuellihipsterin "taistelu" - johan sen näkee hartioista, tai niiden puutteesta!)
1: Tämän ymmärtäminen on tietenkin haasteellista esimerkiksi MV -lehden lukijoille. Siellä kun selitettiin että musta mies voi sanoa mitä vain ja Immonen ei. Sillä Abdirahim Husu Hussein kirjoitti Immos -kohun käynnistyttyä ivamukaelman ja parodian viestistä. Moni katsoi että kun tätä ivamukaelmaa ei paheksuttu, niin maassa olisi KAKSOS STANDAARI (tjsp.) Mitä tuollaisille ihmisille voi sanoa? Kysyä että jäikö ilman happea synnytyksessä?

Moni on sävyttänyt tämän kontekstin melko vahvasti. Korostetaan että Immonen pitäisi liittää kulttuuriin jossa mukana on Suomen Vastarintaliikkeen taannoin kokoama "laiton henkilorekisteri" aka tappolista, johon esimerkiksi eräs hikipedian ylläpitäjä päätyi. (Kuten myös Panu Höglund.) Heille vain ilmoitettiin poliisista että nyt näin. Myös Pride -isku, kirjastopuukotukset ja vastaavat pitäisi nähdä hänen taakseen. Tämä argumentointi on siitä kiinnostavaa, että se huomaa analogisuuden näiden äärisuuntausten ja Immosen viestinnän kanssa. Se muistuttaa siitä että on olemassa sellainen "paha Lokero_B" johon voidaan kuulua ja johon mitä ilmeisemmin ei haluta kuulua. Mutta lokeron olemassaolo ei tässäkään yhteydessä tarkoita suoraan sitä että Ilmiöluokassa_X oleva viesti kuuluisi tähän. Kun on se asiallisempikin vaihtoehto johon se voi kategorisoitua. Tämä perustelu on yhtä petitio principii -rakenteinen kuin se ajatus että Immosen viesti ei ole syrjivä jos on olemassa mahdollinen tulkintakulma jossa se ei ole syrjivä.

Konteksti ei selvästi ole ainakaan läpeensä viaton. Seurauseettisesti voidaan ajatella että Immonen saattaa olla vastuussa sitä kautta että hän tietää tai hänen olisi pitänyt tietää, että moni innostuu hänen lausumastaan. Panu Raatikainen demonstroi hienosti kuvalla sitä, miten tietyt nimeltä mainitut henkilöt ovat reagoineet Immosen lausuntoihin. Esimerkiksi Jarkko Heino on sanonut, että "Sitten kun niskalaukaukset tulee taas muotiin tiedän mistä aloitetaan :) Kaivetaanko jo saunan taa kuoppa valmiiks vihervassareille." Kommenteissa puhutaan myös rotusodasta. Osa siis selvästi tulkitsee Immosen juuri siten kuin moni on korostanut että Immonen ei ole tulkittavissa.

En kuitenkaan ota näitä sinänsä laittomia ilmauksia kovin vakavasti. Koska jos käyttää analogista viestintää, voi ihminen tulkita sen väärästä viitekehyksestä. Tästä voi seurata sitä että asiallisen papin saarna onkin kristohihhuleiden seuraavan internetvittuilun ytimessä. Ja skaala tässä vain voi olla paljon pahempi kuin tässä pikkuruisessa esimerkissäni.

Facebook -kommentin tuskin odottaa olevan "viikon uutisaihe". (Minäkään en haluaisi elää maailmassa jossa näin on.) Siksi onkin syytä katsoa Immosen facebooktiliä ja ennen kaikkea tämän ketjun saaneita kommentteja. Kommenteissa on alkupuolella Henri Kuosmasen kommentti ; "Vaikka olen Immosen kanssa aika samanmielinen niin eikö tää oo aika provokatiivinen? Vai kuuluukinko olla?" Tämä kertoo että hän on maltillinen maahanmuuttokriitikko. Immonen kommentoikin että "Kuuluukin olla." Kun ketjua katsoo pidemmälle, voi huomata että kommentit koostuvat lähinnä luokkaan "Kiistaton tosiasia valitettavasti on kuitenkin se, että tällä hetkellä Suomea tuhotaan enemmän ja tarkoituksellisemmin sisältä kuin ulkoapäin...", "Annetaanko me kommunistien tuhota 12 000 vuotta vanha sivistys? Ei saatana!!", "Vähän hassua, että kirjoitit englanniksi Olli. Kuitenkin täysin samoilla linjoilla kanssasi, monikultturismi ei toimi ja monikultturistiset kokeilut Euroopassa tulisi lopettaa". Vähemmistössä ovat Raatikaisen esiinnostamat yliampuvat kommentit (jotka kyllä löytyvät ketjusta ainakin vielä.) Niihin löytyy reagointeja kuten "Aikamoisia on puheet. En uskalla antaa mielikuvitukselle valtaa mitä tapahtuisi jos saisitte päättää."

Kokonaisuus tässä yhteydessä ei vaikuta kovin huolestuttavalta. Vastenmielisiä ihmisiä joilla on minusta väärässäolevia mielipiteitä. Mutta se on enemmän yleistä nurinaa ja moraalista närkästystä kuin jotain jossa ollaan lataamassa tuliaseita.

Nuo ihmiset ovat ääliöitä. Loppu.

Mitä tämä tulkintaviitekehys tarkoittaa? Kun katsotaan Immosen Ollin toilailuista analyyttisesti tämän viattoman kontekstin löytämisen jälkeen, voidaan se kontekstoida kupliin. Tämä on siitä ironista että Immonen itse asiassa mainitsee kuplat tuossa tekstissään. Tämä liittyy aiempaan "kuplakeskusteluun" joka on tietenkin perustaltaan aivan käsittämättömän typerä. Siinä on ensin ollut arkinen yksinkertainen tosiasia, joka on sitten muutettu hyväksi ideaksi ja pilattu tämä ymmärtämättä että sosiaalisuus on symmetristä.

Immosen viesti on vahvaa poteroitumista. Hän on tyhmä koska hän ei ole Breivikin analogi vaan Krista Kososen analogi. Hän on tyyppi joka ei hae kontaktiyhteyttä monikulttuurisuuteen. Tämä nähdään pelkästään vihollisuuden kautta. Tämä on toki korostunut kun on katsottu internetpäivityksen yhteyteen syntynyttä liikehdintää.

Mielenosoitus/tähtimuusikkojen kasaama kokoontuminen - jossa ei esimerkiksi ruiskuteltu ihmisiä kaasuaseella ja kutsuttu sitä hassunhauskaksi tempaukseksi - oli jotain jota ei pidetty reiluna kun perussuomalainen ei saanut kehuja esityksensä päätteeksi. (Samat ihmiset sitten voivat selittää että heistä on pirun epäreilua kun YLE ei ota heitä esittämään omien auktoriteettiensa kantoja "Aidosta Avioliitosta" ilman "SETA:n sensuuria" eli vastaanväittäjiä.) Nähdäkseni kokoontumisvapaus, myös spontaanisti jonkun helvetin facebookpäivityksen ympäriltä, on laillista ja kuuluu mielipiteenilmaisuun. Kuten myös se että ihminen taputtaa sille kelle taputtaa. Se on mielipiteenilmaisua. Immosen ystävät ovatkin tässä nyt mielestäni omituisia. Jos Immosella on sananvapaus sanoa provokatiivisia ärsyttäviä asioita, se tarkoittaa sitä että hän saa sen sanoa. Se, että 15 000 ihmistä päättää kävellä Immosta vastaan, katsoa häntä silmiin ja kätellä ja sanoa rauhallisesti "haista paska, ääliö", se on provokatiivista, ärsyttävää ja sananvapauden mukaista.

Ylenmääräiset vertaukset esimerkiksi Lapuan liikkeeseen ja väkivaltaan ovat tässä yhteydessä täsmälleen yhtä järkeviä ja perusteltuja kuin se, että Olli Immosen vain suoraan lokeroisi väkivaltaa kutsuvaksi sodanlietsojanatsiksi. (Eli ei juuri yhtään.) Puhutaan rauhassa Lapuan liikkeestä siinä vaiheessa kun konkreettista muilutushenkeä alkaa ilmenemään. Esimerkiksi sitten kun antifa -tyypit puukottavat jonkun kirjastoesitelmässä.
1: Timo Hännikäisellä on uusi kirja, miksi häntä ei ole puukotettu koskaan jos hänen vastustajansa ovat niin kauheita? Kai sitä nyt Hännikäinen on kovemmin hampaissa kuin joku hiton epäkiinnostava Dan Koivulaakso! Toisaalta ihmettelen miksi homosaation vainoamia hetero-pride -kulkuelaisia ei kaasutettu kaasuaseilla kesken mielenosoituksen kun se oli hassunhauskaa kun oli Pride -provokaatio. Heitähän vainotaan pahemmin!

Jos olemme kehittyneet evolutiivisesti miksi täällä on vielä luonnonvalintaa?

Buzzfeedissä oli huumorimielellä tehty artikkeli joka koostui argumentaation sijasta hauskoista kuvista. Kysymys oli siitä että jos luonnonvalinta karsii sekundatuotokset niin miksi maailmassa on tyhmyyksiä tekeviä toilailevia ihmisiä. "If evolution does exist, then why are these dingalings allowed to keep muckin’ everything up?" ; "If evolution is real, how does something like this happen?" ... "And how did people like this exist?" Juttua ei ole tarkoitettu argumentiksi. Mutta se on jossain määrin opettavaisempi ja evoluution kannalta oleellisempi kuin moni ID -oppikirja. Sillä tässä linkissä vastaan tulee esimerkiksi sellaiset teemat kuin evoluutio, kaiken havaitun selittäminen funktionaalisesti ja paras mahdollinen maailma.

Ensimmäinen huomio on se, että tämänlainen epätäydellisyyksien luettelointi on tavallisesti liitetty Jumalan olemassaoloa vastaan. Ja evoluutio on nähty tämän antiteesinä. Näin ollen on aivan asiallista kysyä että onko evoluution maailma jotenkin erityisen samansuuntainen Leibnizin "paras mahdollinen maailma" -tilan kanssa. Tämä kysymys on relevantti sillä niin pahan ongelmaa kuin evoluutiotakin koskee eri skenaarioiden vertailuun keskittyvä ajattelu. Siksi on aivan oikesti syytä miettiä sitäkin että jos Darwin awardsissa mainitut ihmisten "hölmöilyt kuolemaan asti" olisivatkin ongelma evoluutiolle, eivätkä jotain evoluutiota käytännössä ja todiste evoluutiosta tosimaailmassa.
1: Ne eivät ole ongelma evoluutiolle. Mutta on tärkeää tietää miksi. Koska se nyt auttaa evoluution sisällön ymmärtämistä ; Melko moni ymmärtää että evoluutio ei tuota täydellisyyttä, mutta sitten toisaalta jos evoluutio ei selitä jonkin piirteen tai asian funktionaalisuutta tämä nähdään puutteena ja ongelmana. Mikä on erikoista koska jos kaikesta on hyötyä vähintään lähestytään hyvin vahvasti "parhaan mahdollisen maailman skenaariota".

Pahan ongelman voima tulee tietenkin siitä että hyvä ja kaikkivaltias tuottaa parhaan mahdollisen maailman. Ja siinä toilailu olisi hyvinkin merkittävä ongelma. Itseäni esimerkiksi aivan oikeasti ihmetyttää tässä mielessä se miten logos -henkisyys - äärimmillään warrant -ajattelu jossa ihmisen äly ja havainnointi on perimmiltään ehdottoman luotettavaa - on monien kristittyjen parissa niin suosittu. He ajattelevat että koska Jumala on äärettömän älykäs, ja ihminen on Imago Dei -teorian tapaan Jumalan kuva - eli ihmisen älykkyys heijastelee ja on analoginen Jumalan älykkyyden kanssa - niin miksi olemme niin tampioita logiikassa? Kun ihminen voi tehdä tietokoneen joka on logiikaltaan ja laskentateholtaan analyyttisempi, ja laskemisasioissa muistiltaan vähemmän detaljeja unohtava kuin ihminen, ei voida kuin ihmetellä. Kun ihmisen pitää kouluttautua jotta osaisi laskea ja tehdä logiikkaa, ja on silti virheherkkä, niin miksi tietokoneelle asiat ovat niin helppoja? Imago Dei -tilanne todella herättää ihmetystä ihmisten yleisestä tampioudesta.

Ja jossain määrin perinteisessä evoluutiokuvassa on ollut tätä ongelmaa. Vanhassa adaptiivisessa ajattelussa onkin ollut paljon kristittyjä viehättäviä piirteitä. Siinä kun on korostettu sitä miten eliöiden rakenteet ovat tarkoituksenmukaisia. Miten evoluutio luonnonvalinnan voimalla hioo käytännössä parasta mahdollista. Gould ja Lewontin ovat kutsuneet tätä vanhaa asennetta "panglossianismiksi". Ja jopa Gouldin kanssa kovasti erimielinen ja adaptaatiokeskeinen Dawkins edustaa linjaa jossa ei uskota että evoluutio tuottaisi täydellisiä rakenteita. Kaikkia käyttäytymispiirteitä ei tarvitse selittää. Siksi perhosen lento liekkiin johtuu siitä että perhonen hyötyy valon suhteen liikkumisesta yleensä, kun taas kynttilänliekki on poikkeustila.
1: Dawkins onkin suututtanut uskovaiset monella tavalla. Yksi niistä koskee yllättävän maltillisia ja evoluutioon myönteisesti suhtautuvia uskovaisia jotka korostavat adaptationismia kulttuurievoluutiossa. Että kun uskonto on säilynyt ja on ihmislajille niin yleistä niin evoluution mukaan sillä täytyisi olla hyöty tarjottavana. Dawkinsin mukaan uskonto on juuri sitä että ihmiskunta ikään kuin lentää kynttilänliekkiin.

Kun adaptationismissa on kaikki havaitut piirteet pyritty selittämään funktionaalisuuden kautta, ollaan siinä päädytty juuri "parhaaseen mahdolliseen maailmaan" tai sellaista korostavaan näkökantaan. Modernissa evoluutiossa ei tämänlaiseen asiaan uskota. Joten tosiasiassa ei noita piirteitä tarvitse välttämättä selittää. Ne voivat olla sitä mitä Gould kutsuu "spandrel" tai jopa täysin neutraaleja tai jopa haitallisia. Näin ollen voi olla että tyhmien temppujen tekeminen voi olla esimerkiksi sosiaalisen laumakäyttäytymisen seuraus. On syytä demonstroida luottavansa ystäviin turvallisissa olosuhteissa. Se voi olla jotain jossa pitää tehdä temppuja seksuaalivalinnan vuoksi jotta synnytetään vaikutus. Mutta ollakseen aito signaali temppujen täytyy jotenkin ilmentää aitoa taitoa, ja valitettavasti populaatiossa on variaatiota. Mutaatiot eivät ole aina hyödyllisiä joten kenties tuossa onkin kasa uusia ensikertalaisgeenejä putoamassa geenipoolista. Ja niin edespäin.

Joku voisi jopa esittää retorisia kysymyksiä. Kuten sellaisia että tässä on demonstroitu luonnonvalintaa käytännössä. Ja toisaalta voidaan nähdä että kuvien huumori syntyy juuri siitä että ne ovat uhkaavia mutta eivät vaarallisia. Ne ovat jopa malliesimerkkejä benighn violation theorystä käytännössä. Hupi on uhka plus seurausten harmittomuus. Ja kun mietimme miksi nämä seuraukset ovat niin harmittomia, voimme miettiä että olisiko kallon paksuudessa jotain tekemistä sellaisilla asioilla kuin luonnonvalinnalla.

Vaikene!

Internetissä on, jälleen kerran, puhuttu siitä miten Jumalasta puhuminen on todiste Jumalan olemassaolosta. Aihe on hyvin yleinen.

Tällä kertaa keskiössä oli se, että (a) igteistit, eli ihmiset jotka eivät välitä Jumalasta - eivät edes sen vertaa että olisivat agnostikkoja -  ovat niitä jotka parhaiten osuvat ajatukseen siitä että Jumalaa ei ole olemassa. (b) Ja tätä jatkettiin sillä että koska Raamatun mukaan alussa oli Logos, teisti etsii totuutta, ateisti ja agnostikko on totuuttarakastava koska on tosiasiassa uskova joka on vain vihainen Jumalalle. Mutta igteisti joka ei tähän logokseen usko ei tietenkään voi myöskään rakastaa totuutta joten he eivät voi olla kiinnostuneita tieteestäkään.

Ajatus igteismin ja totuuden suhteesta on omituinen. Sillä argumenttina oli nimenomaan se, että koska kristinuskon määritelmien mukaan heidän Jumalallaan on logosluonne, sitä ei voi olla millään muulla. Tässä on samantyylinen perusongelma kuin siinä että alkusyyargumentissa alkusyy on vain nimetty Jumalaksi. Kuitenkin joku voisi uskoa universumin syntyyn vaikka kvanttifluktuaatiolla ilman että kyseessä olisi teismi. Vaikka mikä tahansa big bangin syy onkin ensimmäinen syy ja siksi muka kutsuttu Jumalaksi. Kyse on enemmän Jumalan määrittelystä tavalla johon vastapuoli ei suostu kuin mistään varsinaisesta argumentista. Luonnontieteellisyyteen ei tarvita muuta kuin ajatus siitä että ihminen havaitsee säännönmukaisuuksia maailmassa. Siksi tuo b -kohta ei oikeastaan ole mikään argumentti. Se kertoo lähinnä millä teistit oikeuttavat oman tieteenrakkautensa. Ei että ei-teisteiltä puuttuisi tämä tieteenrakkaus.

Ateismikysymys on sitten hieman erikoisempi. Siinä katsottiin että oikeutus keskustella Jumalakysymyksestä vaatisi kiinnostusta ja olisi homo religiosus -suhteenotto. Toki ateisti voi mainita tämän esimerkiksi siksi että hän uskoo uskovaisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle Jumalakysymys ei ole niin innostava. Minua sen sijaan kahlitsevat kristillisen ajattelun minuun iskostamat ajatuskehät. Sekä ärsyttävät hyvin monet instituutiot ja ihmiset jotka toimivat maailmassa oikeuttaen kusipäisyyttään uskonnollisella vakaumuksellaan. Uskon sosiaaliseen kanssakäymiseen ja valtapeliin ja siihen että minulta udellaan uskonnollilsta vakaumusta sellaisella asenteella että "nämä ovat niin perustavanlaatuisia kysymyksiä että jokaisella pitää olla vastaus niihin." Vastaamattomuus nähdään yleissivistymättömyyden puutteeksi ja törkeydeksi ja typeryydeksi ja ignoranssiksi. Vastaaminen taas menee tähän "ootkin oikeesti uskovainen hähää". (Oikeasti. Tämänlaista asenneilmapiiriä pidetään älykkäänä keskusteluna eikä sinä että ollaan vastenmielisiä idiootteja.)

Erikoisinta tässä on se, että tosiasiassa argumentoinnissa vedettiin ateistisuuden "nihilistisyyteen". Että ateisteilla ei ole objektiivisia arvoja ja velvoitteita tai objektiivisia kiinnostuksenkohteita joihin pitäisi mennä. Tämä on dogmaattisen ajattelun puutetta ja antiuskonnollisuutta. Ja olen tässä itse asiassa samaa mieltä. Jos katsomme Friedrich Nietzscheä, hän oli varmasti ateisti mutta hän ei luottanut siihen että tietäisimme maailmasta. Hän piti luonnontieteitä - mukaanlukien evoluutioteoriaa - liian "apollonisina". Samoin Sartre keskitti huomionsa eitieteen puolelle, eksistentialismissa eksistenssi on tärkeämpää kuin essenssi. Ateisteilla ei siis ole välttämätöntä tieteenrakkautta. (No, eipä sitä ole kristityilläkään. Mystiikan perinteessä ja kaikessa missä myönnetään transsendenssi korostetaan että tämänpuoleinen on pintaa joka häiritsee syvän perimmäisen totuuden ymmärtämistä. Ei ole vaikeaa löytää propositionaalisen tiedon kritiikkiä puhtaasti kristillisestä aineistosta.)

Mitä tämä viistämättömyyden puute sitten tarkoittaa? Kristityt viittaavat vastaavaan tilanteeseen usein etiikassa. He korostavat että ateisteilla ei ole objektiivista moraalia. Tässä he eivät kuitenkaan sano suoraan että ateistit eivät voisi toimia mitenkään. Että jos jokin asia nähdään hyvänä tai pahana tai jos ateisti kokee asian hyvänä tai pahana niin hän ei voisi toimia näin. Esimerkiksi Jokelan kouluampumisen kohdalla saatiin kuulla että tämä olisi ateismin seuraus. Sillä ateismi oli nihilismiä jossa ei tarjota jarruja tai väistämättömyyttä. Sävy oli että koska ateismi ei velvoita ihmistä mihinkään on Auvisen ateismi ihan yhtä lailla ateismia kuin Suomen humanistiyhdistyksen puheenjohtajan ateismi. Ja niin kauan kuin asia on koherentti ateistisen sisällön kanssa, voi tehdä mitä vain. Silloin on sisäisesti eheä rationaalinen ateisti.

Jos sama logiikka toimii tietoon tai tieteeseen tai mihin vain, ei ateistilla tosiasiassa olisi mitään rajoitteita. Hän voisi puhua tai olla puhumatta ateismista. Mutta jos tämä logiikka toimii pitäisi sitten hyväksyä että Pekka-Eric Auvinen oli sisäisesti ristiriitainen ateisti koska nihilisti ei voi olla vihainen. Ja että nihilisti ei voi tehdä moraalisesti oikeutettua työtä. Että jo se että Auvinen lähti ateistina kirjoittamaan moraalista oikeutusta ja ideologiaa ylös viittasi että hän uskoi objektiiviseen moraaliin. Eli hän olisikin oikeasti ollut perimmiltään nimenomaan kristitty.

Uskoisin että vaikka nämä ateistienmollaamiskulmat ovat yleisiä, ei juuri kukaan, kenties ei yksikään, kristitty käy näitä teitä loppuun asti. Hän ei kohtele samoja argumentteja samalla tavalla vaan vaihtaa argumentistoaan aina sitä mukaa mitä ideologiaa on moitittava ja mitä kehuttava. Tämä on laadutonta keskustelua, huonoa argumentointia ja vittupäistä antisosiaalista ihmisyyttä. ; Siis kaiken kaikkiaan jotain joka muistuttaa siitä että Kristinusko on maailman paras uskonto. Se on rikas ja muunteleva. Tarjolla on sekä maailmasta vetäytyneitä askeetikkomunkkeja että Lutherin kaltaisia räväköitä saksalaisia nautiskelijoita. Ja se rationalismi, joka on kasvanut tiedettä kunnioittavien nerojen kavalkaadiksi. Sellaisten kuin Newton, Faraday ja Einstein (joka oli kyllä ateisti, mutta laskemme hänet tässä kristityksi). Ja miten "Raamattu" on Iso Kirja, tuo hurjasti myynyt teos jolla on saavuttamaton ensisijaisasema. Asema jota uhkaavat lähinnä "Harry Potter" ja "Fifty shades of Grey". Kristinuskon sisältö ja merkitykset elävät ja hengittävät rikkaasti, eettisesti ja intellektuellisti, niin tieteessä kuin arjessa.

Ja Kyllä. Samanaikaisesti kristityn identiteetillä tallustaa maan päällä myös ainakin miljardi aivan totaalista idioottia. Sellaista, joilla ei riitä älyä, kykyä eikä vaivannäköhalu tutustua tieteesee - saati tieteellististä aiheista keskusteluun tieteellisesti. Mutta joilta löytyy vankka mielipide siitä että älyllisesti rehelliset eikristityt eivät saisi olla kiinnostuneita ja puhua tieteestä, koska tämähän tekisi heistä kristittyjä.

---

Voiko ihminen ylipäätään puhua vain asioista joihin heillä on vahvoja tunteita ja mielipiteitä? Kun katsoo internettiä, etenkin kristittyjä puhujia siellä, voi kyllä syntyä mielikuvia siitä että tämä olisi totta. Sen verran vähän sitä puhutaan järkevistä asioista järkevästi ilman tohkeilua ja vouhkaamista. Mutta jos tämä ei pidä paikkaansa ja ihminen voi käyttää sananvapauttaan ja on oikeutettu puhumaan ilman että vaahto lentää suusta - ja niin että tästä ei pilkata omaa itseä ja kiistetä että "ei sinulla mitään tuollaista maailmankuvaa ole, valehtelet itsellesi ja muille, me tiedämme kyllä tasan tarkkaan vakaumuksesi paremmin kuin sinä itse" -  niin sitten en enää ymmärrä yhtään mitään siitä miksi helvetissä nuo rumat apinat jaksavat metelöidä niistä darwinisteista.

Pathoutumia ; Merkityksestä, välittämisestä ja valittamisesta

"Hyvejohtajuus, "Politiikan retoriikka osa 1 : Halla-ahon retoriikka" kertoo retoriikasta. Siitä miten viesti niin sanotusti "menee perille". Tässä lähestytään klassisen retoriikan logosta, sen perustelun tuntuista rakennetta, pathosta eli sen emotionaalista tilaa ja ethosta eli kertojan hyveellisyyttä. Suurennuslasin alla oli Halla-aho, joka pyrkii keskittymään logokseen, joka käyttää ronskia huumoria ja vastaavia keinoja pathokseen ja jonka ethos on toisista likaista, toisista sankarillista ja kaiken kaikkiaan varsin vaihtelevaa. Kirjoitus tuo esille myös sen, että tosiasiassa jokaisessa tekstissä helposti keskitytään tiettyjen puolien tasolle, mutta että siitä huolimatta tekstin ethokseen vaikuttaa myös sen logos ja pathos.

Itse en ole juurikaan keskittynyt retoriseen puoleen kirjoittamisessa. Silti on selvää, että jokainen elementti on läsnä. Ja tässä kohden on tärkeintä huomata, että tyylini korostaa, jopa ylikorostaa, pathosta. Joka ikinen kerta kun sadattelen tai kerron puujalkavitsin tai lähestyn asiaa omien emootioiden reflektion kautta, kysymys on pateettisesta reaktiosta. Voidaan jopa sanoa että blogini tekstit oikeuttavat pathoksen käyttäen logosta välineenä. Arvostuksen ja soveltamisen välillä on siis jopa ristiriitaa.

En minä mitään ylilyö.
Kyllä minä ihan naamaan tähtään.
Ja selän takaa potkin munille!

Toisaalta jos blogini ethosta katsoo, se ei ole "heikkoa" kuten Halla-aholla. Sen tilalla on paskaviemäri. Tyyli aivan taatusti "vaatii totuttelua", kuten asia on ilmaistu. Sävy on etäännyttävä, ja kun pathosta ei sensuroida, se on helposti jos ei paha (evil) tai julma (cruel) niin ainakin häijy (vicious). Tämä on osittain seurausta siitä että en ole kiinnostunut sosiaalisuudesta, mutta se on myös itsetarkoituksellista. En ole keskittynyt antamaan oikeutusta uskomuksille (justification of belief). Jos tavoitteena on vakuuttaa, on syytä panostaa ethokseen - huono ethos saa epäilemään tekstiä ja etsimään siitä virheitä täikammalla siinä missä ethokselta vahvempi teksti katsotaan suopeammin. Mutta vihaan auktoriteettejä - ja vaikka vihaan myös itseäni, en ole auktoriteetti. Siksi minä en ole ns. "minkäänlainen opettaja". Tekisi mieleni sanoa että haluan vain herättää keskustelua, mutta se olisi väärin sanottu.

Olisi kuitenkin väärin luokitella minua tyylipuhtaaksi vittuilijaksi tai demagogiksi tai nuoreksi vihaiseksi mieheksi. Olen enemmänkin emotionaalisesti epästabiili keski-ikää lähestyvä mies. Ja nähdäkseni blogin eetos on sen mallinen että "vaativan totuttelun" jälkeen sen kenties voi huomatakin. Jonkinlainen, luultavasti hyvin epämääräinen ja vääristynyt, käsitys reiluudesta tuntuu olevan se, mikä eetoksestani kumpuaa. Kuten ihminen jolle olen ollut toistuvasti vittupää on asian ilmaissut "Olen ollut iloinen siitä, että meillä on ollut reilut välit. (Reilu on minun arvoasteikollani aika korkealla.)"

Skeptismi ja skientismi puutteenalaisiksi ; tunteet, estetiikka ja merkitys.

Tämä on tuottanut luonnollisesti vaikeuksia. Ihmisten on hirvittävän hankalaa luokitella minua skeptikoksi. Syynä on se, että pathos -piirteeni sopisivat uskonnolliseen fundamentalismiin tai poliittiseen mellakointiin. Klassisesti on ajateltu että skeptikot olisivat jopa emootiottomia.

Itse asiassa olen varsin konkreettinen esimerkki jolla voidaan demonstroida ihmisten vastenmielisyyttä "skientistejä" kohtaan. Heidän vaaditaan olevan tunteettomia, kylmiä ja tylsiä. Sillä mitä tapahtuu välittömästi jos skeptikolla on logoksen päällä tunnevaraus? Sama mikä tapahtuu ateisteille ja uskontokriitikoille. Henkenä on, että on oltava tunteeton psykopaatti vaikka näkemystä kauneudesta tai on tunnustettava olevansa väärässä ja ryhdyttävä uskovaiseksi.

Tämänlainen suhtautuminen saa minut vihaiseksi (no, mikäpä ei saisi). Ja kun valittaminen on välittämistä. Ja välittäminen merkitystä, ollaan tiellä jossa estetiikka ja moraali ovat hyvinkin keskeisiä lähestyttäviä. Siksipä ei ole syytä pitää suuttumusta argumenttina, vaan tehdä argumentti joka oikeuttaa suuttumisen. (Hei, tämähän alkaa kuulostamaan juuri tämän blogin omimmalta tehtävältä!)

Kahden (lähes saman) argumentin anatomia.

Nimittäin se, että jos harjoittaa tieteellistä maailmankuvaa, niin kauneus ja hyvyys menettäisivät jotenkin merkityksensä. Skeptismin ja uskontokritiikin kohauspisteestä löytyy kreationismi. Ja tuore "laajasti somessa levitetty" kyltistö kreationistien viesteistä evoluution kannattajille pitää esimerkiksi sisällään kyltin "How do you explain a sunset if there is no God." Ja tässä ei luultavasti ole kysymys siitä, että ilman Jumalaa ei voi selittää planeettojen mekaanisia ratoja auringon yli. Ilmiselvästi kysymys on kauneudesta. Siitä, että "Jumalan merkitystä" -filosofia yhdistetään uskontokritiikkiin ja tehdään siitä joskus jopa "Jumalan olemassaoloa" koskeva kysymys.

Tässä argumentin henki on se, että kauneus on "ilmiö" joka pitää "selittää". Ja että skientisti on siksi pulassa koska hän ei voi selittää jotain mitä teisti selittää helposti. Tätä voisi mallintaa ja kritisoida vaikka seuraavalla tavalla.

Moni rationaalinen ja sofistikoitunut kristitty huomaa/tunnustaa/korostaa, että tieteenfilosofista selvitystä ei ole. Heistä estetiikka on mysteeri. Ja koska Jumala on mysteeri, on näiden välissä oleellinen analogia. Tätä voisi mallintaa ja kritisoida vaikka seuraavalla tavalla:

Molemmissa argumenteissa huomionarvoista on se, että ne ovat Jumalaa koskevia argumentteja joissa on tosiasiassa otettu kantaa siihen mitä tiede on ja mitä se ei ole. Molemmat pitävät sisällään tieteenfilosofisen premissin. Niissä on itse asiassa suoraan ehdoton demarkaatiokriteeri, joka on nykyajan tieteenfilosofiassa melko epätavallista. Niiden mukaan estetiikka on suoraan luonnontieteellisen metodin ulkopuolella.

Itse asiassa tämäntyyppinen rakenne esiintyy kaikessa missä korostetaan sitä että tieteenfilosofialla on rajat. Näissä eniten ihmetystä tuo se, että miten teologia ratkaisee nämä ongelmat ja rajoitteet paremmin, kiertää tietämisesteet. Sillä usein ajatellaan suoraan, että vaikka tieteestä ei saada keinoja niin relevantit keinot löytyisivät teologian puolelta. Tätä askelta ei yleensä ottaen todisteta mitenkään.

Mutta tällä ei oikeastaan ole merkitystä. Sillä tieteenfilosofisena kysymyksenä etiikka on siitä mielenkiintoinen, että jos etiikka on tieteellisen metodin lähestymisen alla, niin (a) sekä "naivien epäkohteliaiden uskovaisten" malli jossa Jumala selittää estetiikan (b) että estetiikan ja Jumalan analogisuutta korostava mysteerimalli ovat helposti hylättäviä argumentteja. Molemmat argumentit kaatuvat täysin jos estetiikkaa voidaan lähestyä tieteellä.

Huomionarvoista onkin, että estetiikka rajataan tieteen ulkopuolelle tieteenfilosofisin argumentein. Teologit ja heitä vähemmän lukeneet uskovaiset molemmat tuppaavat viittaamaan tieteenfilosofiaan. He ovat siis astuneet aivan relevantin askeleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti tämä askel on yleensä turha. Sillä siinä skientismi määritetään loogiseksi positivismiksi. Tämä on toki sinänsä oikeansuuntainen temppu, että looginen positivismi on skientismiä. Se on vääränsuuntainen siinä mielessä, että kukaan ei kannata loogista positivismia, ja itse asiassa on aika ikävää lähestyä tiedettä toisen maailmansodan aikaisin käsittein, olettaen että tieteenfilosofia, siis se joka määrää skientismin ytimessä olevan tieteen, on edistynyt.

Loogiseen positivismiin sitoutumisessa ytimessä on dikotomia metafysiikan ja fysiikan välille. Samoin siinä korostetaan luonnollisen ja yliluonnollisen eroa. Sitä kautta mukaan voidaan saada jopa objektiivisen ja subjektiivisen käsitteiden sekoittaminen siten että subjektiivinen on sekä emootioita että objektiivisen vastapuoli. Ja lisäksi siinä helposti korostuu ajatus siitä että ollaan tekemässä uskomuksen oikeutus (justification of belief) kun taas tämä näkökulma on loogisen positivismin jälkeiselle tieteenfilosofialle, kuten fallibilismille, usein vieras.
1: Esimerkiksi Popperin falsifikaatiokriteeri vaatii vain empiiristä kumottavuutta, ei koko ilmiön mekaniikan täydellistä ymmärtämistä, ei sitä että ilmiö selittäisi aivan kaiken selitettävän aineiston, eikä se vaadi ilmiön havaitsemista. Esimerkiksi jos Jumalasi väittää, että maailma on kuusi tuhatta vuotta, ja se on eri ikäinen, voidaan sanoa että Jumalasi on - olipa sitten kuinka yliluonnollinen, näkymätön ja fysikaalisen universumin tuolla puolen - punnittu, mitattu ja köykäiseksi havaittu. Tämä kumoutuminen tarkoittaa sitä että Jumala voisi olla falsifioitavissa, eli se olisi ennen kumoutumistaan, voinut hyvinkin olla tieteellinen malli. Epäsuoria vaikutuksia ja yliluonnollisia agentteja voidaan tätä kautta tutkia. Selvästi jaottelu ei ole enää metafyysinen vs. fyysinen tai luonnollinen vs. yliluonnollinen -mallissa.
2; Jos mietitään tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä korostavia malleja, kuten Imre Lakatoksen filosofiaa, voidaan huomata, että vaatimuksia ilmiön luonteelta on hyvinkin vähän. Riittää että tutkimusta syntyy ja asiat ja ilmiöt selittyvät tämän tutkimusohjelman kautta.
3: Monet ovat jossain Popperin ja Lakatoksen välissä. Esimerkiksi Quinen holistinen käsiteverkkoihin keskittynyt malli pitää sisällään ajatuksen jossa Homeroksen jumalat voisivat olla selitysmalleja. Ns. havaintojen teoriapitoisuus on ilmiselviö eikä metafyysisyys ole sama kuin kumoamisen syy. Tehokkuus, se miten oppi hyödyttää muita tieteenaloja (ei se miten hyvin oma malli saadaan ristiriidattomasti loisimaan toisten teorioiden tuloksilla) ovat ratkaisevia.

Skientismi ei siis nykyään käytännössä koskaan väitä olevansa metafysiikatonta, mutta se ei väitä että kaikki metafysiikat olisivat yhtä hyviä ja relevantteja. Kuitenkin kun teologien ja uskovaisten puheessa tietyt jaottelut - kuten vaikka Quinen hylkäämä ajatus analyyttisien ja synteettisten käsitteiden oleellisesta eroavuudesta - puuttuvat, on tilanne helposti se, että kun minä tai joku muu vastaava skeptikko/skientisti/ateisti/fysikalisti/naturalisti/antitraditionalisti  sanoo "päivää", vääntyy se tulkitsijan mielessä näiden hylättyjen dikotomiamallien mukaan.

On varmasti selvää että ateisti näyttää sivistymättömältä ja tyhmältä, jos hänen puheensa luokittelee ja tulkitsee kuin se olisi sanottu loogisen positivismin määritteissä.
1: Haastan ihmiset etsimään uusateistien omasta kirjallisuudesta heidän omat kuvauksensa omasta opistaan jotka ovat mallia "Minä, Dawkins, korostan että uusateismi nojaa loogisen positivismin perinteelle sen täydessä muodossaan." Olen lukenut - käytännössä häiritsevällä tai jopa pakkomielteisyyttä lähentelevällä tasolla liikaa - aiheesta, enkä ole koskaan törmännyt sellaiseen. Kenties sellainen siellä jossain on, mutta jos näin on, teidän tehtävänänne on kaivaa se viite esiin. En minä voi copy-pasteta joka ikistä kirjaa ja sanoa jäsennellen että "ei ollut tuossakaan rivillä". Samoin haastan kaikki jotka yhdistävät uusateismin vapaa-ajattelijuuteen, kommunismiin tai ranskan vallankumouksen, Sartren ateismiin ja Nietzschen yli-ihmisoppiin etsimään vastaavat viitteet joissa sidos tehdään. Ette löydä. Linkit ovat arvopuolella humanismiin ja tietopuolella empirismiin.

Empiirisesti estetiikkaa voidaan lähestyä. Jos ihmisiä käsketään viittaamaan kauniisiin tai rumiin asioihin, saadaan niistä jonkinlaisia yhteenvetoja. Tämä on deskriptiivinen malli jota voidaan yrittää mallintaa. Mallit voidaan asettaa falsifioivalle/ainakin Duhemin ja Quinen tapaan itsekriittiselle testille jossa yritetään ennustaa tulevien testiryhmien vastauksia estetiikkakysymyksiin mallin perusteella. Onko tämä metafysiikatonta? Ehdottomasti ei. Onko tällä väliä? Ei juurikaan.

On selvä, että Jumalan ja estetiikan välillä on epäanalogia. Ja se voidaan nähdä sitä kautta että kauneus liittyy attribuutteihin. Jumala taas on universumin ulkopuolella, tai sitten universumi voidaan nähdä jonkinlaisena Jumalan attribuuttina. Toisaalta estetiikka voidaan liittää aivotoimintaan. - Tässä asia on sama kuin evoluutioteorian estetiikassa ; Evoluutioteoria itsessään on "nihilistinen", kuten aivan kaikki maailmassa. Estetiikka on kun tämä teoria vuorovaikuttaa aivotoiminnan kanssa. Ihmisissä on emootiolaitteisto ja täysin aliluonnollinen ja fysikalistinen aivotoimintamalli jossa otetaan huomioon yhteisvaikutus teorian ja aivojen välillä tekee estetiikasta kaikkea muuta kuin tieteellisen tutkimuksen alaista.
1: Piuhoja vaan aivoihin ja eri alueita ärsyttämällä esteettisiä/epäesteettisiä ja muuten vaan emotionaalisia elämyksiä aiheuttamaan - tyylillä. Antonio Damasion kirjoista saa tähän iloisesti esimerkkejä.

Justification of belief -tason ajattelu liittää teorian helposti tulkintaan. Esimerkiski minun vittupäisyyden kautta voidaan huomata, että interaktiossa teoria tai kohtaamnen uskovaisen kanssa jossa ei muuten ole ikäviä tarkoitusperiä tulkitaan aivoapparaatissa tavalla joka saa merkityksiä. Kun sanotaan "ylilyönti" sanotaan itse asiassa että näen liian voimakkaasti merkityksiä tai merkityksiä joita ei edes ole. "Älä Saatanan Tuomo taas tahallasi vääristele" voisi joku sanoa, esteettisenä argumenttina. Tulkinta on minussa, ei teoriassa joka on osittain itsestäni riippumaton. Kombinaatio on kombinaatio ja yhteisvaikutus ei ole edes paatuneesta reduktionistista sama kuin yksi sen alaosista.

Itse asiassa tilanne on teologien kannalta mutkikas.

Sillä toisaalta he korostavat että skientismi ei ole oikea tapa hallita asiaa. Mutta kun mietitään miksi pohjimmiltaan otetaan kantaa koko esteettisyyskysymykseen, voimme ottaa esille ns. uskonnollisen kokemuksen. Päähenkenä on se, että ateistit eivät yleensä kyseenalaista uskonnollisen kokemuksen aitoutta, vaan sen viittauskohteen. (Toisin kuin teistit, joilla tuntuu olevan pahana tapana kieltää vastapuolen tunnetilat ja selittää että "kyllä sinä oikeasti vihaat Jumalaa etkä ole ateisti." Jonka jälkeen he ihmettelevät kun heitä itseään vihataan ja he tulkitsevat että kyseessä ei ole heidän vittupäisyytensä vaan ateismi-ideologiaan liittyvä piirre "militanttius".) Uskovaiselle tämä viitauskohde on loukkaavaa. (Vaikka virallisesti sofistikoituneella uskovalla kysymys ei ole Jumalan olemassaolon todistamisesta.) Siinä missä tietämäni ateistit voivat siis mennä hankkimaan transseja shamaanirummutuksesta ja silti selittää, että "transsi on vaan aivojen tila", on uskovaisen kohdalla tekemisen oikeutus vahvemmin sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Heille jos viittaus ei ole Jumalaan, se tuhoaa jotain tärkeää. ; Tämä johtaa siihen että olemassaolokysymyksestä tulee teisteille oleellisen tärkeä. Ateismi joka puuhastelisi skientismin kanssa estetiikan ulkopuolella ei tietysti herättäisi tunteita jos olemassaolokysymys ei ärsyttäisi kristittyjä ja muita teistejä.

"Irrelevantin kiinnostavuus" onkin ymmärrettävissä kun tiedostetaan että (a) olemassaolokysymys on subjektiivisen kokemuksen ytimessä, jonkinlainen autenttisuus katoaa "itsepetoksessa". Ateismi siis uhkaa tätä ydintä aidosti ja syvällisesti. (b) Uusateistit korostavat relevanttien ja irrelevanttien ytimeen tiedettä joka ottaa kantaa siihen mitä voidaan perustellusti sanoa olevaksi. Näin se on osittain päällekkäinen ontologian ja metafysiikan kanssa. Myös Dawkinsin maailmassa, kuten "the magic of reality" teoksensa korostaa, se miten maailma toimii ja ei toimi ovat tärkeitä arvokysymyksiä eksistentiaalisesti - etenkin esteettisellä tasolla. Metafysiikka taas on nähty teologien alueeksi ja he puolustavat tätä yhtä vahvasti kuin lupaansa soveltaa luonnontieteiden tuloksia jumalopillisissa tulkinnoissaan

Tämä johtaa siihen omituiseen tilanteeseen missä asia on teistin kannalta se, että jos Jumalaa ollaan kritisoimassa, on tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit auki, että on hirveä määrä erilaisia tulkintamalleja. Että on erimielisyyttä ja keskustelua eikä Jumalaa voida siksi mitenkään "rajata ulos relevanttien kysymysten maailmasta". Mutta kun sitten puhutaan Jumalan uskottavuudesta, niin löytyy tiukka ja ehdoton demarkaatioraja estetiikkaan välittömästi ja lopullisesti - ja tätä ei oikeastaan saisi edes kyseenalaistaa. Ja toisaalta kun väite on aivoapparaatissa, ateisti asettautuu reagoimaan ja kritisoimaan uskontoa kuin tämä olisi relevantti. Relevanssi haetaan sitten tosiasiatasolta ja korostamalla kirkkoinstituution, uskontoideologian ja uskovaisten ihmisten olemassaoloa. - Sekä sitä että vastavuoroisina ihmisinä moni välittää toisten tunteista ja mielipiteistä, kuten vakaumuksista. Ja tätä kautta mielipide on enemmän kuin "tosi tai epätosi". (Tosin tätä eivät tuppaa ateistit mainita ääneen yhtä vähän kuin sofistikoitunut teologi tunnustaa ahdistuvansa kun hänen uskonnollisen kokemuksensa autenttisuus kiistetään.)

Kaikki puheet maailmankuvista, kielipeleistä, ja muista vastaavista malleista eivät siis selvästi vastaa uskonelämisen käytäntöä. Olemisen ja pitämisen (is-ought) välille nähdään käsittämättömän vahva yhteys vaikka Humen giljotiiniin vetäen voidaan selittää että skientisti ei voisi hallita objektiivista etiikkaa tai objektiivista estetiikkaa. Tämän jälkeen kaikki eksistentiaaliset teemat siitä miten eksistenssi on ennen essenssiä ja miten uusateistit ovat väärässä kun puhuvat Jumalan olemassaolosta eivätkä uskomisen ihanuudesta ja hengellisen matkan tekemisestä. (Ne Jumalanvihaajat! Homo religiosus -ihmiskuvan mukaan oleellisimmasta ja tärkeimmästä ihmisluonnosta erkaaantuneet puoli-ihmisvammaiset! Meitä uskovaisia tahallaan kiusaavat ja meidän hengellisen vakaumuksen kieltäjät!)

Loppukaneetti.

Itse asiassa voidaan huomata että pahin vääristymä kaikessa skientismi-uskonto -keskustelussa on se, että
* Teologit puhuvat Jumalasta ja pitävät tarkasti huolta siitä että jos luonnontieteilijä astuu heidän erikoisalueelleen, pidetään tasovaatimusta yllä korostamalla miten "se Enqvist nyt käy filosofia 101:stä julkisuudessa".  He itse kuitenkin ottavat osaa tieteenfilosofisiin kannanottoihin, ja tässä kohden pitäisi ymmärtää, joustaa ja opastaa. Tehdä työt heidän puolestaan eipilkallisesti, kunnioittamisen hengessä. Tai on militantti.
* Usein jaotellaan että uusateistit hylkäävät relevantin puhuessaan skientistisestä kulmasta. Että ohittavat Tillichin (joka tulee tässä konemaisesti mainita) ja uskonnollisen kokemuksen ja eksistentiaalisen puolen. Eivät kuitenkaan huomaa että tosiasiassa uusateistit ottavat esteettiseen puoleen kantaa toistuvasti. Kun Dawkins puhuu siitä että Jumala on irrelevantti kysymys, uskovainen loukkaantuu kun merkitys kielletään. Eikä tiedosta että tämä on vasta -argumentti siihen että uskonnolla on yksinoikeus estetiikkaan in first place. Kun konemainen hämmästely "miten selitätte etiikan" astuu esiin, ei ole ihme jos siihen kehittyy vasta-argumentti. (Se on sitä ateistina selviämistä. Että ensimmäinen reaktio on kliseenomainen kyseenalaistus. Uskovaisia pitäisi muka "ymmärtää" ja "suvaita" sitten. Miksi? Sehän lietsoo uskonnollista mielipiteistöä joka taas latistaa omaa elämää juuri näillä epäkunnioittavilla kliseekysymyksillä.) Ja kuten edelle esilletoin, tieteenfilosofia onkin hyvin oleellinen, kenties oleellisin mahdollinen, asia tässä argumentissa. Se iskee perustaviin argumentteihin jotka edustavat sekä "banaalia" että "sofistikoitunutta" uskovaisten lähestymistapaa.
* Skientismin huonous saadaan rakentamalla jonkinlainen olkiukko jossa ytimessä on looginen positivismi. Kun tieteenfilosofia on lähes sadan vuoden tasolla, ei pidä ihmetellä jos tulkinnoista tulee omituisia. Jostain syystä teologiassa pitäisi hyväksyä konteksti ja ajan viitekehys eikä esimerkiksi tulkita jokaista kristityn tekemää pakanan lähestymistä yrityksenä selvittää kääntyykö pakana vai pitääkö soveltaa miekkalähetystä inkvisiitiokiduttajien kanssa vakavahenkisesti teloittaen-keskustellen. (No, tällä tavalla minä kyllä tulkitsen silti. Ihan kostoksi, sen obskuurin reiluuden nimissä!)

Itse asiassa näkisinkin, että ei voida tehdä mitään oleellista eroa jossa "Jumalan merkitys" ja "Jumalan olemassaolokysymykset" voitaisiin täysin erottaa - tai että nämä voitaisiin pitää täysin erillään uusateistien argumenteista vaikka tämä onkin skientistinen. Merkitystä koskevat esteettiset argumentit kun ovat juuri sitä aineistoa johon skientisti ja ateisti joutuu vastaamaan. Voisin jopa sanoa että tämä dikotomia on uskovaisten reagointien valossa väärä. Jumalan merkitys, skientismin rajat ja Jumalan olemassaolo ovat yksi iso klimpistö jota on käsiteltävä holistisesti yhtenä kokonaisuutena. Tai se on sitten jätettävä käsittelemättä kokonaan koska se banaalistuu kasaksi irrelevantteja kysymyksiä.

Oleellista on, että jokainen estetiikkaa koskeva kysymys voidaan nähdä jonain joka esiintyy ateismikritiikissä "selitysaukkona" tai eksistentiaalisena "ihmisyyspuutteena" (jota pidetään sofistikoituneena mutta joka on tosiasiassa näistä kahdesta syvemmin haavoittava, se joka viiltää ja satuttaa "sillai syvältä".) Osa kun korostaa mysteeriä ja selittää että tiede ei voi tutkia ja että ihmisluonne halaa Jumalaa kuten kauneutta. Ja pitää tätä skientistien vammautumisena. Ja toinen menee vielä pidemmälle ja tulkitsee että viisas mysteerisyyttä korostava sanoo että ateisti ei voi selittää kauneutta ja että Jumalan kanssa maailman kauneus tuntuu järkeenkäyvältä ilmiselviöltä. (Sellaisella ihmeellisellä emotionaalisella tasolla jota ei kuitenkaan sitten saa selitettyä tieteelliseksi selitysmalliksi tai argumentiksi muotoiltua.) Jumalan merkitystä koskevat tematiikat pujahtavat tätä kautta skientisikeskusteluun ja redusoituvat perusaksioomiltaan tieteenfilosofisiksi kannanotoiksi. (Ja molemmat tiivistyvät vieläpä samaan aksioomaan, molemmat voidaan pyyhkiä ohi mitättömyyteen samalla argumentilla.) Ja siksi ei pidä ihmetellä jos/kun luonnontiedefiksoituneesta ateistiporukasta löytyy myös niitä vastauksia näihin haasteisiin. Ei pidä ihmetellä jos näiden argumenttien ymmärrys vaatii omista dikotomioista ja ennakkoluuloista luopumista. Toisaalta ei pidä ihmetellä jos uskovainen ei pidä näitä vaihtoehtoisia luokitelmia "riittävän esteettisinä kuvatakseen kauneutta". (Se on mieltymyskysymys jossa ei ole kyseessä teorian huonous vaan interaktio toisen aivokoneiston kanssa.)

Siks oon mä vihainen, koska minulla on emootiot. Jos kysyt miksi olen vihainen, kysyn miksi digikamera surisee kun sen painaa päälle vaikka surinaa ei ole ohjelmoitu itse kameraan. Se on riittävän mystinen vastaus ollakseen todella loukkaava. Se on korkeintaan vicious. Sillä olen kaikkeen ylläolevaan purkanut sellaisen määrän pathosta logoksen lomaan, että en oikeastaan enää jaksa käyttää sitä vihaa johon logos minut nyt kenties oikeuttaisi.

psyko-patos-logos

"Rakas äiti ja isä.
Hiihdän Elviksen ja Suomen presidentin kanssa länteen. Maasto on vaikeakulkuista vuoristoalueet kokkareisia. Eteneminen hidasta. Aamulla kaste nousee ja luisto paranee. Tämä on villi ja kesytön maa. Saavutamme rikollisia hetki hetkeltä, mutta vauhtia on pidettävä yllä. Kun illalla laskeudumme levolle, emme voi olla varmoja, että huonepalvelu herättää meidät ajoissa aamiaiselle. Niin putoavat jotkut meistä rotkoihin, jotkut syö puuma tai biisoni, jotkut liukastuvat banaaninkuoreen ja taittavat niskansa. Jotkut saavat punataudin, koleran, ruton, sikotaudin. Jotkut syövät myrkyllisiä marjoja tai pesuainetta. Joidenkin pää jää kaiteen väliin ja he nääntyvät nälkään. Jotkut putoavat vuorelta, jotkut keittiöjakkaralta. Jotkut lähtevät ylittämään tietä eivätkä enää palaa. Heidän huutonsa kuuluu pimeässä yössä. Toivon että kuoltuani ruumiini täytetään heliumilla ja päästetään vapaaksi.
Poikanne Lamar."
(Matti Hagelberg, "Kekkonen", "Staffaasien hiihto")

Tämä on jälleen pyöreän sataluvun täyttävä artikkeli, numero 400. Sekin keskittyy jälleen blogaamiseen ja sen takana oleviin asioihin. Selittelen siis jälleen sitä, miksi pidän synkkää ja sangen pitkää monologiani, jota kuitenkin julkaisen avoimeksi ikään kuin sitä joku lukisikin.

Yleisesti kun luen blogeja huomaan että ne ovat arkijärjen harjoittamista = ne sisältävät paljon sitä mitä kutsutaan sanalla wit. Ja ollakseni rehellinen, se on ihan hyvä asia. Se, mitä niissä on paljon, on ristiinkommentointia toisiin blogeihin. Tämä on sellaista nopeatempoista reagointia vaativaa ja sisältää usein politiikkaa. Tämäkin on tietysti osa wit -henkeä. Tavallinen blogi tavallaan muistuttaa siitä, että filosofiaan ja sen historiaan ja ajatussuuntiin tutkiminen voi ohjata uppoutumaan, syventymään tekstiin. Tällöin takaa haetaan se aito luokittelu ja sanoman merkitys, joka voi johtaa traditioon asettumista, joka ei luo uutta. Mielestäni tämä riski on todellinen.

Tosin olen sitä mieltä, että "ajatteluanalyysiä" todellakin tarvitaan. Minusta filosofian historia ja sen ajattelut luokituksinaan ovat lähde ajattelun kehittämiselle: Filosofiset ajattelusuunnat ovat tällöin ikään kuin työkalupakki, mistä otetaan oikeita välineitä oikeisiin tarkoituksiin. Ymmärrys filosofian historiasta ja ajatteluluokista on tärkeää, jotta voi löytää tiensä eteenpäin. Lisäksi se helpottaa elämää: Kaikkea ei tarvitse keksiä itse ja uudestaan, vaan toisten tekemistä hyvistä asioista voi ottaa mallia ja niiden erehdyksiä paikata ja saada tilanne menemään paremmaksi. Tällöin esimerkiksi Humen ajatusten opettelu ei ole pelkkä ajattelun perinteen vallankäytön sovellus ja sen memeettinen leviäminen. Se on ikään kuin laatikko jossa näytetään Humen tekemä vasara ja vaikka Kantin tekemä taltta. Vasaralla ja taltalla voi sitten nakutella omia työkalujaan. (Filosofiassa työkaluilla ei taideta valmistaa kuin toisia työkaluja.)

Kun siis kuvailen eri näkökantoja - itse asiassa myös mielipiteideni vastaisia näkökantoja muunakin kuin kritiikin kohteena, mikä on käsittääkseni melkoisen harvinaista blogimaailmassa - uhkanani on ajautua epäluovuuteen, toistamiseen, jolloin muistutan enemmän mekaanista kopioijamunkkia kuin "aktiivista sisällöntuottajaa". Toisin sanoen en voi täysin unohtaa witiä. (Onneksi, kuten myöhemmin selviää, tämä "voi" ei ole "en saisi", vaan "voi" on "ei mahdollista". Siinä mielessä olen turvassa.)

Tästä taas päästään itse asiassa siihen, miksi millään on merkitystä. Olen hieman huvittuneena useille kertonutkin että harjoitan mielelläni nimen omaan "turhia harrastuksia". Jos siitä on hyötyä, siitä voi saman tien tehdä ammatin. Amatöörin kirjoittelelmat ovat amatöörin kirjoitelmia. On tiedettävä paikkansa. Turhuus harrastuksissani on tärkeää, koska silloin korostuu se, että asiasta ei ole hyötyä, joten asialla ei ole välinearvoa. Sen on siis oltava itseisarvo. Kun teen asioita niiden vuoksi enkä saadakseni niillä muita asioita, kohdennan oikeasti siihen, joka on minulle itselleni tärkeää.

Ja tässä vaiheessa on hyvä puhua hieman maailmankuvista. Sillä wit aina heijastelee juuri tätä; Minille wit tarkoittaa ennen kaikkea sitä että henkilö on ovela ja toimii maailmankuvansa tuoman systeemin mukaan yhtenäisesti. Tässä maailmankuvassa taas on seuraavia elementtejä, joiden teemoja olen lainannut tällä kertaa mm. antiikista lainaamillani ideoilla. Mielestäni witin perusyksikkö, joista se rakentuu on belief. Belief on uskontotieteessä paljon käytetty termi, joka tarkoittaa yksinkertaisesti uskomusta. Se ei ole puhdas määritelty uskondogma, vaan enemmänkin näkemys, joka henkilöllä on ja joka on tämän mielestä monista syistä niin luotettava, että hän pitää siitä kiinni ja uskaltaa rakentaa niiden varassa maailmankuvaansa. (Se ei siis ole tässä yhteydessä puhtasti teologiaa.) Se siis sisältää sekä näkemykset siitä miten asiat ovat että miten niiden pitäisi olla. Tämä taas minusta sisältää seuraavat elementit, henkilöstä ja tilanteesta riippuen eri suhteissa.
1: Myytti on monimutkainen käsite. Joskus sanotaan että myytti on luonteeltaan nimen omaan rationaalista, koska se jäsentää maailmankuvaa. Kuitenkin myös mielikuvitus jäsentää maailmankuvaa, vaikka se olisi luonteeltaan irrationaalista. Kaikki myytit eivät myöskään ole järkeviä. Myytti ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin irrationaalinen, koska sen tärkein tehtävä on tehdä maailmasta elettävä, se ei tuota ymmärrystä vaan ennen kaikkea hallinnan tunnetta. Myytti sisältää symboliikaa, jolloin se esittää kuvainnolliseen muotoon tuotettua tulkintaa todellisuudesta. Myytti heijastelee kertojallaan jo olemassaolevaa maailmankuvaa ja se voi muokata sitä sekä kuulijan maailmankuvaa. Minulle myytti edustaa kanavaa, joka käsittelee tunteen ja logoksen tuottamat asiat ja koostaa näistä belief -näkemyksiä.
2: Logos taas ryhtyi tarkoittamaan järkeä, ja se erotettiin jo melko varhain myytistä. Karkeasti voidaan sanoa että myytit ovat tarinoita ja logos tarkoittaa teorioita. Logosta on kahden laista: Analyyttistä ja synteettistä: Ensimmäisessä asiat pilkotaan osiksi, niille tehdään määrittelyt jotka selvittävät mitä osia niihin kuuluu. Synteettinen taas liittää osasia yhteen ja tekee niistä teorioita. Myös logos voi olla passiivista maailmankuvan jäsentämistä, jo tiedetyn luokittelua, tai aktiivista sen muuttamista, elementtien poistamista ja uuden lisäämistä sekä järjestyksen muuttamista. Ja molempia samanaikaisesti. Logos järjestää ja järjestelee. (Kristinuskon logos on Filon (Aleksandrialaisesta) lähtien perinteisesti kuvattu maskuliinisena, mutta mielelläni liittäisin siihen myös sen toisen elementin, feminiiniseksi aikanaan luokitellun sofian, viisauden.)
___2.1: Logos ei kuitenkaan ihmisillä ole koskaan yksin, vaan ne liitetään maailmankuvaan kokonaisuutena, jolloin niihin liitetään mm. arvolauseita. Olen siis samaa mieltä kuin esimerkiksi Max Horkheimer : Objektiivinen maailma on sekä olemassa että käsitettävissä, mutta ihmiselle niihin kiedotaan arvosidontoja niin että mitään "arvovapaata ajattelua" ei ilmene ihmisillä. Teoriasta tulee ihmiselle sama mitä tarina ja myytti tarjoavat, tieto maailmasta tuo hallinnan tunnetta; Tämän vuoksi esimerkiksi evoluutioteoriaan on liitetty sekä myyttisiä ajatuksia esi -isien menestystaisteluista että negatiivisia mielikuvia sen "ateistisuudesta" ja kuinka "ihminen alennetaan Jumalasta eläimeksi, ja syrjäytetään luomakunnan kruunun sijalta". Tämä maailmankuvasidonnaisuus ei kuitenkaan ole teorian vika, vaan ihmisen tapa käsittää maailmaa. Olemme tarinoita kertovia eläimiä.
3: Passio taas kuvaa tunnemaailmaa. Tämäkään ei ole täysin irrationaalista, vaan ne sisältävät joitain automaatioita. Esimerkiksi pelkotila joka tulee kun kohtaan leijonan on järkevä. Usein järki ja tunne esitetään toistensa vastakohtina (samoin kuin myytti esitetään logiikan vastakohtana, jolloin tunteen pitäisi olla myyttistä, mihin en usko.) Liian tunnekeskeisen ajattelun ongelmana on assimilaatio, eli ihminen kehittää näkemyksensä siten että hän yrittää selittää miksi hänen lähtökohtansa ovat oikein, eikä ole missään ehdoin valmis muuttamaan niitä. Hyvä tunnemaailma sen sijaan tarjoaa inspiraatiota logoksen käsiteltäväksi ja mahdollistaa akkomodaatioon, eli näkemyksen muuttamiseen. Minusta tunne tuo (1) sekä ideoita logoksen käsiteltäväksi, josta ne päätyvät myyteiksi, ja (2) joissain tapauksissa korvaa logoksen myyttien lähteenä ja jäsentää asiat omansa mukaan, jolloin "se miten asioiden pitäisi olla määräävätkin sen miten ne ovat".
___3.1: Telos, päämääräsuuntautuneisuus. Kun tässä on mukana kaikki alaelementit, se tarjoaa päämäärän ja kyvyn toimia, kyvyn edetä ja kehittyä ja kyvyn kestää vaikeuksia. Jos tavoitteena on esimerkiksi onnellisuus, näille kaikille on tarvetta. Lopputuloksesta tulee tällöin dynaaminen.
_____3.1.1: Innostus. Pelkkä innostuminen sinällään voi johtaa ongelmiin, mahdollisuus on esimerkiksi siihen, että ihminen ns. sepeää eli touhuaa innostuneena eri asioita. Innostus on aktiivista, toimintaa aikaansaavaa ja muuttavaa.
_____3.1.2: Faith on uskoa ja luottamusta, henkistä sitkeyttä. Tässä luokituksessani se voi olla paitsi teististä myös muunlaista, vaikkapa ateististä. Jumala ei tässä määrittelyssäni koske sitä. Toki myös Faith Jumalaan on mahdollinen, jopa yleinen tai yleisin yksittäinen tämän luokan näkemys. Tämä yksinään on järjetöntä, irrationaalista. Puhtaan faithin määritelmä tiivistyy hyvin ajatukseen "Faith; the opposite of reason, is willingness to believe the untestable, the impossible, and the illogical" Faith on passiivista, sen perusluonne on pysyvyys, staattisuus, joka kestää vaikkapa maailmankuvan ristiriitoja todellisuuden kanssa. Sen ongelmina ovat dogmaattisuus ja auktoriteettiusko. Arhi Kuittinen esittääkin hyvän yhteenvedon puhtaan Faithin haitoista. Kuitenkin yhdessä teloksen kanssa syntyy tavoitteellinen suuntautuminen. Vahvuuksina järkähtämättömyys, stamina, sitkeys.
_____3.1.3: Ethos sisältää arvosidottuja tunteita ja se reagoi siihen mitkä asiat ovat toivottavia ja mukavia. Tämä eitoki ole ainut moraalin lähde, ja esimerkiksi maailmankuva voi muuttaa etiikkaa ja vaikuttaa tätä kautta tunne -elämään. Kokonaisuutena tästä syntyy näkemys siitä miten asioiden pitäisi olla. Aristoteles kuvasi ethosta suhteessa hyveisiin ja paheisiin sekä tunteisiin. Hän muistutti myös sitä että tunteet paitsi ohjaavat käytöstä, käytös ja kokemukset myös muuttavat sitä: Aristoteles kuvasi nuoret innokkaiksi ja rohkeiksi, vanhat pettyneiksi ja varovaisiksi. Puhdas ethos voi olla riskaabeli toiminnassa; Siihen liittyy riskiä liialliseen ideologisuuteen ja naiiviuteen. Sopivassa suhteessa tämä on kuitenkin erittäin tärkeä.
4: Huumori. Mielestäni tämä on tärkeä, muiden osien liima. Huumori on samanaikaisesti (1) suojamekanismi ja varaventtiili, joka suojelee faithin petettyä, (2) se ruokkii innostuneisuutta, on väline sen syntymiseen. (3) se leikkii logiikalla, joten se on kenties ahkeran logoksen sivutuote; Jos logos tunnistaa virhepäätelmän, se voi tehdä siitä leikin. (4) Samalla huumorin esityksissä on paljon myyttisiä elementtejä, joten se voi olla "myytin lapio", jäsentämistyökalu joka muokkaa belief -elementtejä. (5) Ja ilman tätä osaa eläminen olisi melko ikävääkin, se siis myös vihjaa hyvän elämän kokemukseen.

Lisäksi tarvitaan tietysti jonkinlainen myllyn ulkopuolinen teline-voimanlähde : Eli interaktiivinen elementti ja välineistö, kuten havainnot, ystävät ja keskustelu. Sitten vasta alkaisi olemaan maailma enemmän kasassa.

Näkemykseni mukaan minulla on yksi tälläinen, ja lukijoilla toinen. Erinäköisten talttojen tavoitteena on tietysti pyörittää tätä myllyä, jossa on verkostoitumista jossa monet linkit kulkevat ristiin ja jopa molempiin suuntiin. Koska maailmankuvaa(ni) ei voi ihan täysin tiivistää propositionaalisiin väitelauseisiin ja faktoihin, olen tuomittu epäonnistumaan tässä kuvauksessa. Ja kun tämän rakennusaineita ja tähän liittyvää työkalupakkia tässä kuitenkin ollaan esittelemäsä. (Jos ei muille niin itselle.) Ja tämän vuoksi joudunkin kuvaamaan paljon eri asioita, ja suuri osa filosofiasta jota tuotan näyttää esimerkiksi "luonnontieteelliseltä kuvaukselta". Minusta kaikesta tulee voida kirjoittaa. Jo aikaelementin vuoksi epäonnistuminen on taattu. Mutta onnistuminen ei olekaan päämääräni, vaan kirjoitan kirjoittamisen vuoksi. Kenties juuri siksi tuo alun sitaatti kuvaa kaiken kaikkiaan blogin tavoitteitani ja omaa tilaani: Siinä on mukana kaikki elementit ja se kuvaa matkan koomiset sävyt saavaa riskialttiutta.

Aktiviteettini toiminnan luonne määrittyy tätä kautta itse asiassa melko selväksi. Järjen vastakohta ei ole tunne tai myytti: Se on "irrationaalisuus". Tunteen vastakohta taas on "irrelevantismi", se että asioilla ei ole merkitystä tai väliä. Myytin vastakohta taas on "mielikuvituksettomuus". Näiden kolmen vastakohdan vastustamisesta tässä taitaa olla pitkälti kyse. Jos ei muiden niin sitten omalta osalta.

Mutta tämä kaikki takaa ainakin sen, että aiheet eivät lopu kesken. On aina ideoita "pariin uuteen juttuun". Pysynpähän ainakin poissa juopottelemasta ja potkimasta mummoja.

Muotoa sisällön yli

"Be careful when you fight the monsters, lest you become one."
(Friedrich Nietzsche)

Amerikoissa "framing" -keskustelu on käynyt melko kiivaana jo jonkin aikaa. Framingissa aiheena on se, miten saa sanoa kenellekin ja miten kannattaa mitäkin sanoa kenellekin. Usein se tulee vastaan siinä, kun Nisbet & Mooney ja jotkut muutkin kommentoivat siitä, miten ateistit eivät saisi esittää asiaansa siten että se loukkaisi uskovaisia. Aiheesta on kirjoitettu paljon, ja jopa minustakin kiinnostavasti.

Framing ei tietenkään ole mikään uusi asia. Se on eräänlaista tekstimuotoiseen esitykseen sovellettua retoriikkaa(kreik.''rhetorike tekhne''), puhetaitoa. Vaikka retoriikka -sanana on saanut negatiivista sävyä, sillä on myös hyviä puolia. Puhetaito kun ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista ja viestiä toisille asiansa. Kreikkalaiset käyttivät retoriikkaa demokratian keskusteluvälineenä, roomalaiset sovelsivat sitä johtamiseen, ja kristillisessä perinteessä sitä on käytetty sananjulistamiseen.

Perinteinen retoriikka jaoteltiin kolmeen osaan, joilla kaikkia voidaan käyttää hyvään ja pahaan:
1: logos, asian esityksen sisältö.
_____+:Ymmärrettävyys ja loogisuus, johdonmukaisuus.
_____-:liika yleistäminen, väärät kahtiajaot, olkiukottelu, muu näennäisloogisuus, toiveajattelu.
2: ethos, puhujan hyveellisyys.
_____+luotettavuuden tuntu, koulutuksen asiantuntemuksen esiintuonti.
_____-ylpeys, itseriittoisuus ja niihin vetoaminen, auktoriteettiasema, populisointi
3: pathos, levitetyt tunteet.
_____+aihe tulee läheiseksi, kiinnostavaksi, innostavaksi.
_____-manipulointi, vihaan yllyttäminen, ad hominemien käyttö...

Nämä kolme taas tulivat ilmi käytännössä:
1: invention eli argumentin sisällön keksimisen
2: disposition eli argumentin sisällön järjestelyn
3: elocution eli kielen ja puhetavan valinnan
4: memorian eli muistamisen
5: pronuntiation / action eli puheen esittämisen kautta.

Retoriikka on siis jotain, jota on aina puheessa. Meillä on aina jonkinlainen sisältö, kieli, puhetapa, muistettuja lauseita ja esitystapaa (vaikka pönöttämistä kankeana) joka on mukana puhetilanteessa. Framing on vain samaa tekstimuodossa. Siinä esimerkiksi äänenpainot, elehtiminen ja muut vastaavat eivät välity tekstin kautta. Siksi tekstimuotoisesta esityksestä on vaikeampaa tietää, mitä henkilö tarkoittaa. Esimerkiksi sarkasmin huomaaminen on naamakkain helpompaa. Samoin toisen hermostuminen tai loukkaantuminen. (Toki näitä voi tekstistä huomata, ja niitä voi vähintään simuloida tekstiin.)

Framing on kuten retoriikka: Se on itse asiassa jotain mitä tehdään aina. Se on tekstin muotoilua. Tekstihän on aina esitetty jossain muodossa. Emme pääse siitä eroon, vaikka lakkaisimme kiinnittämästä siihen huomiota, tällöin tyyli voi toki vaihdella tai olla vain persoonamme mukainen ja lähellä arkielämämme kommunikointitapaamme. Mikä on eri asia kuin sanoa että muotoa ei olisi. Aina kielellä on kuitenkin muoto. Se on aina jossain kontekstissa ja esitetty jollain tyylillä. Tämän tyylin vain pitäisi olla asianmukainen. Ilman framigia keskustelu kun voisi mennä siihen että tiedemies heittäisi monimutkaista kapulakieltä, eikä kukaan ymmärtäisi mitä hän sanoo. Joku tietysti hurmaantuisi kun siinä on monimutkaisen näköisiä kuvioita ja vaikeita sanoja. Joku toinen taas tulkitsee että noilla vain hämmennetään. Asia ei kuitenkaan mene perille, vaikka sen sisältö olisi sinänsä aivan oikeinkin ja suorastaan ehdottoman tarkkaa. Sillä tekstissä on aina myös ymmärtäminen.

Muotoon tulee kiinnittää huomiota, jotta teksti sopii siihen mihin se on tarkoitettu. Esimerkiksi jos kirjoittaa tieteellistä tutkimusta, tekstin muodon on oltava hyvin tarkka ja tietty. Itse asiassa nimen omaan tekstityylillä ja esityksen eksaktiudella saadaan esitettyä asiat niin että koe voidaan toistaa ja niin edes päin. (Mitä eksaktimpi ja objektiivisempi tutkimusraportti, sen vaikeampaa sen kirjoittaminen on ja sitä tietympi sen tyyli on.) Ammattikoululaisten vuosijuhlassa olevassa puheessa tieteellisen kirjoittamisen tyyli taas johtaa siihen että yleisö ei saa puheesta mitään. Tämä on tärkeä asia; Teksti tai puhe on aina suunnattava jollekin yleisölle, sille minkä kanssa halutaan kommunikoida. Tämä tehdään lähinnä sen vuoksi, että yleisö viihtyy: Tutkimusraporttia luetaan ja siitä pidetään muualla tiedeyhteisössä ja puheelle hihittelee koko autonasentajien vuosiryhmä. Seurauksena sinut pyydetään uudestaan kirjoittamaan tutkimusartikkeleja ja pitämään puheita. Voidaan sanoa että jos framing epäonnistuu, yleisö poistuu. Teksti ei puhuttele sitä.

Toisin sanoen "framing" ei ole uusi asia; Se on jotain jota joka ikinen tekee kun hän esittää jonkun argumentin jollekin tietylle yleisölle. Jos hän onnistuu siinä, hän on rajannut sanansa oikein. Tämä ei tietenkään tarkoita että framingissa saisi argumentoida argumenttivirheitä käyttäen vaikka sen takia että yleisö on maallikoita. Framing tarkoittaa enemmän esittämismuotoa, kuin sisällön heikentämistä ja laadun huononnusta. (Muoto ja sisältö ovat hieman eri asia.)

Lisäksi voidaan sanoa että framing voidaan jakaa kahdenlaiseen osaan:

1: "Herkkyyttä yleisöä kohtaan" : Jotain jota voitaisiin sanoa "yleisön tuntemiseksi". Markkinoinnissa tätä käytetään paljon. Markkinatutkimuksia tehdään jotta asiakkaiden mielipiteet ja ajattelutavat tulisivat selville. Näin voidaan esimerkiksi tehdä lehteen sellaisia mainoksia jotka luultavasti kiinnostavat juuri sen lehden lukijoita. Sekä lehti että mainostajat hyötyvät tästä. Tälläisessä framingissa maallikoille ei välttämättä heitetä mitään sellaista mikä olisi sisältönsä puolesta väärää. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Natureen kirjoitetaan tarkalla tyylillä julkaisun muoto, foorumeilla arkisanoin tiivistetään mitä siinä on sanottu. Yleisön tunteminen on vaativaa ja se vaatii työtä. Lisäksi on huomattava että yleisön voi rajata monella tavalla. Markkinoinnissa käytetään kohderyhmien rajaamista, segmentointia. Tämän framingin onnistuminen on kuitenkin huomattavissa: Jos tietty yleisö kerran toisensa jälkeen palaa aiheen pariin, framing on juuri tälle yleisölle onnistunut. (Harva ihminen jaksaa lukea jotain jota ei tajua esim. vuoden joka ikinen päivä.) Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Nisbet ja Mooney ovatkin vihaisia PZ Myersille siitä että hänellä on agressiivinen tyyli kirjoittaa, he eivät tajua että pharyngulan lukijamäärä, joka on jatkuvasti valtava, tarkoittaa että sillä on tälläinen yleisö. Sen yleisö ei vain ole sellainen mistä Nisbet tai Mooney pitäisivät. Sen segmentointi on erilainen. Ja se on harkittu. Toki hän tuo näkyvyyttä ja hieman rahaakin vastustajilleen koska ihmiset ostavat kirjoja ja kuulevat näiden jutuista. Mutta samalla niiltä menee uskottavuus.

2: "Spin": Tarkoituksellisesti manipuloida konteksti jotta sillä voitaisiin jakaa haluttu viesti. Tämä tarkoittaa sitä että sisältö muokataan. Tässä maallikkoyleisölle voidaan suunnata huonompia argumentteja. Se riittää että se menee läpi. Sanat valitaan oikein ja käytetään muuta retorisia keinoja, joilla tarkoituksella manipuloidaan aineisto johtamaan yleisön tietyille raiteille. Kun faktat valitaan ajamaan haluttua asiaa, se onnistuu miltei aina jopa viittaamalla havaintoaineistoon. Samalla voidaan myös kieltää tiettyjä puheenaiheita kokonaan "vaarallisina" tai "meidän yleisöä loukkaavina". Toki näin saa tehdä oman yleisönsä kanssa, mutta spiniksi se muuttuu jos mennään toisen alueelle sanomaan että mikä hänen kohderyhmänsä/yleisönsä sitten olikaan.

Tässä kohden on huomattava että toki myös yleisölle herkkä valitsee sanojaan, mutta niissäkin sanavalinnat tukevat muutoin pätevää keskustelua. Siksi hänkin voi käyttää halventavia sanoja, kunhan perutelee sen ensin. Jos esimerkiksi sanot että "Olet tyhmä joten tuo joka paikassa julistamasi argumenttisi on väärä", harjoitata "Spiniä". Jos taas sanot että "Tuo joka paikassa julistamasi argumenttisi on väärä joten olet tyhmä", se voi aivan täysin olla asiakasherkkyyttä. Voidaan siis sanoa että "Spin" on manipulaatiota ja yleisön pilkkaamista syöttämällä heille huonoja argumentteja vain sen takia että "vaatimukset ovat löysempiä", asiakasherkkä taas osaa tuoda asian esiin siten että yleisö saa hyvän argumentin esitettynä siinä muodossa jota hän osaa arvostaa ja jonka kautta hän saa siitä eniten irti.

Tieteen kansanomaistaminen on vaikeaa. Manipulointi on jo helpompaa. On helppoa asettaa itselleen matalammat laatuvaatimukset, kun paikalla ei ole asiantuntijoita. Tämä tarkoittaa sitä että todennäköisemmin ihminen törmää "Spiniin" kuin "asiakasherkkyyteen".

On myös huomattavaa, mitä framing -keskutelu kuitenkin pohjimmiltaan tarkoittaa. Se ei itse asiassa käsittele asian sisältöä. ; Kun puhutaan framingista, ei sanota että jokin näkemys on väärin, siinä puhutaan esityksen muodosta.

"Choose the most appropriate way of expressing it for the point I want to make, and the audience I want to make it to."

Mooney syyllistyy "Spiniin", koska hän haluaa estää tiettyjen näkemysten näyttämisen siten että se myös saa yleisöä. Hän vetoaa asiakasherkkyyteen, vaikka ei huomaa että Myers on nimenomaan asiakasherkkä. Tosiasiassa Mooney vihaa sisältöä. Valitettavasti tätä vastaan ei voida taistella valittamalla kuinka "se on sanottu väärillä sanoilla". Aihetta vastaan debatoidessa pitää siirtyä muodosta sisältöön ; Pitää jo puhua asioiden totuusarvoista, niiden tieteenmukaisuudesta ja siitä ovatko argumentit niiden ilkeiden sanojen takana päteviä. Ja tämä EI ole ollenkaan Framingia. Se on sananvapauden rajoittamista. Siinä missä framingilla asioille yritetään saada yleisöä, se ajaa nimen omaan mielipiteiden esittämisen oikeutta. Sillä varmistetaan että tullaan ymmärretyksi. Valitettavasti Mooney ja Nisbet ottavat toimivan ja hyvän menetelmän ja yrittävät käyttää sitä juuri päinvastaiseen. Framing ei saisi tarkoitaa sitä että joistain asioista puhuminen kiellettäisiin : Myers saa ruotia kreationistien argumentteja vaikka kreationistit eivät pidä siitä ja vaikka joku siitä suuttuisi. (Kreationistit eivät ole Myersin kohderyhmää, hän on segmentoinut alueensa toisin, eikä luonnollisesti välitä kuin tästä kohderyhmästä, keskittää tarmonsa tuottamaan tekstiä joka sopii tälle kohderyhmälle. Juuri tästähän segmentoinnissa on kyse.) Ja hänellä on yleisö joka selvästi seuraa tätä hänen kieltämättä sangen voimakassanaista kommentointiaan. Framing on siis onnistunut. Sisältö onkin sitten oma lukunsa. Ja se ei ole "framing -issue", vaan jotain aivan muuta.