Huonosti kokoonparsitut ideat

Jumaluskoa pidetään hyvin tavanomaisena ja arkisena ajatteluna. Tämä paistaa etenkin niissä lausunnoissa joissa uskonnollisuus on niin ihmiselle tyypillistä että uskonnollisuudesta poikkeamista täytyy redusoida vaikkapa autismiin tai valehteluun. ; Toisaalta sitä kuvataan myös että uskonto olisi jotain tieteelle rinnakkaista toimintaa. Molemmat haluavat ymmärtää. Arkijärki, tiede ja uskonto edustavat täten keskenään samansuuntaisia asenteita. Jumalusko, tiede ja arkijärki löisivät kättä.

Rinnastus jumaluskosta ja arkijärjestä ei ole huono. Olen itse tunnetusti korostanut sitä että arkijärki johtaa usein kohtuullisen tyhmiin tai ainakin virheellisiin toimintamalleihin. Olen niitä ihmisiä joista on luonnollista sanoa että "en usko kummituksiin mutta pelkään niitä". Jossa arkikokemus, ensimmäinen intuitio ja tietynlaisen miljöön face value ei ole sama kuin järkevien uskomusten lähde. Arkijärki ilmeneekin usein tämänlaisena epätosiin ohjaavana tunteiluna.

Toisaalta voidaan kuitenkin nähdä että vain osa arkijärjen toiminnasta on tuota ylläkuvattua. Arkijärki on laaja kirjo erilaisia heuristiikkoja. Ei ole ihme että ne kaikki eivät ole "vain hyviä tai vain huonoja".

Jos otetaan se mitä opitaan kognitiivisesta uskontotieteestä, voidaan jopa saada aikaan kuva jossa teismi ja muut selvästi erottuvat muusta arkijärjestä. On nimittäin huomattu että ihmiset käsittelevät tiettyjä aiheita skeemoina. Niitä kuvaavat tietyt lainalaisuudet. Näistä poikkeamisista yllätytään. Ne ovat yksinkertaisia intuitioita maailmasta. Ne voidaan nähdä tieteellisinä tai esitieteellisinä yksinkertaisina maailmaa koskevina mallinnuksina. Niillä on hyvä parsimonia.

Uskonto taas kuvaa nimenomaan näitä yllätyksen hetkiä. Ja niitä kuvaa usein skeemojen sekoittuminen jolloin puhutaan komplekseista ideoista. Ideana on karkeasti sanoen se että jos meillä on esineen skeema jonka mukaan luudat eivät puhu, niin puhuva luuta yllättää meidät sekoittamalla ihmisen skeeman ja esineen skeeman. Tämä yllätys tekee siitä kiinnostavan ja helposti muistettavan. Intuitioiden tämän puolen vuoksi ei ole yllättävää miksi monet tarueläimet ovat sellaisia kombinoivia asioita kuin härän ja kotkan sekoituksia.

Näitä kuvaa selvästi huono parsimonia ; Niillä haetaan selitystä. Mutta voi miten niillä haetaan selitystä. Ne selittävät poikkeustapauksia joita koetaan vetoavina ja jopa ainutlaatuisina. Ja kompleksi idea on itsessäänkin mallina sekä poikkeuksellinen että kompleksi. Monimutkainen ja poikkeuksellinen selittäjä manataan esiin viitaten johonkin yllättävään. Tämä on antiparsimoniaa.

Tässä mielessä on syytä lokeroida kolme eri käsitettä. Arkijärki, uskonto ja tiede. Niillä on aika vähän keskenään tekemistä. Ja heikoimmalla näyttää olevan uskonto.

Miksi skeptikot moittivat toisia ei-tieteellisiä teorioita eivätkä toisia?

"The Guardianissa" oli kirjoitus spiritualismista. Siinä käydään läpi Ouija -lautaan ja hengille puhumisen taustoja. Asiaa lähestyttiin psykologisoiden, eikä se sisältänyt väheksyviä sanoja tai halveksuntaa. Se toki esitti tutkimusta ja kritiikkiä jota esimerkiksi (uskovainen) Faraday teki spiritualismin kumoamiseksi.

Kritiikki koetaan hyvin helposti halveksunnaksi joten Martti Muukkosen lausunto "Odottelen artikkelia, joka halveksii samalla tavoin kaikkia tieteen harharetkiä (eetteri-teoria ym)." voidaan nähdä humoristisessa sävyssä. Siinä on kuitenkin hyvin oleellinen kulma. Jos ajatellaan "skientismiä skientisminä" niin nykyajan mittapuulla flogistonteoria on aivan yhtä väärä kuin usko siihen että spiritismissä otetaan yhteyttä kuolleisiin. Kuitenkin flogistonteorialle ei naureskella yhtä vahvasti.

Lausunto on toki ilmiselvää ns. derailaamista.

Se on tavallista. Esimerkiksi maskulinistit usein siirtävät feministien keskustelua aivan toisiin aiheisiin. Ja kristinuskon kritiikkiin voidaan vastata, että tosiasiassa kriitikon pitäisi keskittyä islamiin. Nämä ovat arvotuskysymyksiä. Ja itseäni ihmetyttää niissä oleva vahva "liian pieni" -tematiikka. Aivan kuin asioiden tärkeysjärjestys olisi objektiivinen ja toisaalta vain kaikista suurimpia ongelmia ja asioita saisi seuloa ja niin kauan kuin nälänhätäongelmaa ei ole ratkaistu ei siis saataisi ratkoa vaikka lagittavan tietokoneen ongelmaa. Tosiasiassa aikana jona sensurismi ja uskonnonvapauden ja mielipiteenvapauden rajoittaminen ei ole muodikasta, pitää sensuuri tehdä kierommin. Tosiasiassa derailaaminen on asenteeltaan yritys sanoa että tietystä aiheesta ja asiasta ei saa keskustella. Ns. red herring -strategian käytöllä on siis strateginen ulottuvuus eikä pelkkä argumenttivirheulottuvuus.

Jos tuo tietyn aiheen kritisointi niin kovin kiinnostaa, niin heille voisi sanoa että "no, mene ja tee". Tai kysyä että "miten niin niitä ei ole tehty". Kun eetteriteorian kritiikkejä kuitenkin on olemassa. Minäkin olen lukenut monestakin kirjasta miten flogistonteoria aikanaan kumottiin. Ne eivät vain saa näkyvyyttä ja levikkiä. Joten tässä asia palautuu suosiokysymykseen eikä olemassaolokysymykseen. Mutta selvästi kyseessä ei ole se, että tässä haluttaisiin tuottaa eetterikritiikkiä, vaan vaatimus siitä että "tästä puhutte ettekä tuosta muusta".

Muukkosen näkemys voidaan toki liittää siihen "jännittävään" ajatussuuntaukseen jossa esitetään näkemys joka etenee siten, että (a) tieteen teoriat ovat osoittautuneet vääriksi joten tieteeseen ei voi luottaa joten skientismi on maailmankuva (b) hengellisiä asioita ei saa kritisoida koska se on herjaamista ja asiatonta ja toisen maailmankuvaa ei saa pitää epäluotettavana, ainakaan tavalla jossa tämä sanotaan ääneen. "Skientismi" onkin tässä yhteydessä usein jotain jota toisaalta ei pidetä "kunnolla maailmankuvana" ja esitetään että se ei voi antaa vastauksia tai tyydytystä. Mutta toisaalta "skientismi" sitten on vain maailmankuvallista.

Siksi esimerkiksi eetteriteoria nähdään toisaalta jonain joka on samanalainen kuin spiritualismi mutta se ei sitten saa olla samanlainen kun puhutaan ihmisten kokemista merkityksistä. Ja näin uskotaan että skeptikot vihaavat  ennen kaikkea uskontoa. Eli kysymys olisi ennen kaikkea uskonnon ja tieteen väliin väkisin rakennettavasta kuilusta.

Mutta itse kysymys jää. Miksi skeptikot kuluttavat enemmän aikaa horoskooppien ja spiritistien kuin flogistonteorian ympärillä?

Tähän yleisin syy on tarve. Tarve taas riippuu siitä mitä ei-tieteellisiä näkemyksiä pidetään muodikkaana. Siksi skeptikoiden on ollut joskus toisen maailmansodan aikana tarpeen pilkata jotain Hanns Hörbigeriä. Nykyään hän on irrelevantti ja enemmän historiallinen kuriositeetti. ; Eetteriteorian kritiikki saa siis tätä kautta odottaa sitä päivää jolloin syntyy spirituaalisuutta vastaavan suosittu alakulttuuri joka kannattaa noita ajatuksia kovin laajasti totena nykypäivänä.

Tämä näkyy siinä että skeptikot usein kritisoivat paitsi kreationismia, joka on uskonnollinen denialismi. Mutta toisaalta on syytä huomata että suurta skeptikoiden pilkkaa ja kritiikkiä saa myös ei-uskonnollinen rokotedenialismi. Että ilmastonmuutoksen kiistäminen joka nojaa melko vahvasti ei-uskonnolliseen ideologiaan. Puhumattakaan erilaisista ikiliikkujahörhöistä. (Jotka tosin tuntuvat suhtautuvan tuotoksiinsa uskovaisen järkähtämättömyydellä.) Selvästi kyse on enemmän asioiden suosiosta kuin siitä että olisi jokin erityinen asennevamma uskontoja kohtaan.

Mutta suosio ei tule tyhjästä. Toiset asiat ovat todennäköisemmin suosittuja kuin toiset. On kiinnostavampaa vastata kysymykseen siitä miksi eetteriteoriaa ei kannateta yhtä innolla kuin spiritualistisia asioita. Asiassa ei itse asiassa ole mitään omituista kognitiivisen uskontotieteen kautta. Sen valossa on aikalailla ymmärrettävää miksi eetteriteoriasta tai flogistonista ei ole tullut samanlaista muoti-ilmiötä kuin tästä.
1: Eetteriteoria ei ole "paranormaali". Spiritualismi on. Tämä on hyvin erikoinen ajatus koska paranormaali eroaa yliluonnollisesta siten, että paranormaalia voi periaatteessa lähestyä tieteellisesti. Mutta mikä tahansa tuntematon luonnonilmiö ei kuitenkaan saa nimitystä "paranormaali". Siihen pitää liittyä hyvin tietynlaisia ilmiöitä. Tässä nyrkkisääntönä onkin että paranormaali ilmiö on - paitsi sen hetkisen tieteen ulottumattomissa mutta periaatteessa tutkittavissa - niin myös "epätavallista". Uskonnolliset teoriat on helppo muistaa koska ne perustuvat skeemojen sekoittumiseen. Ja paranormaaleissa asioissa tapahtuukin jotain jossa tapahtuu jotain "tuttua mutta oudossa kontekstissa". Esimerkiksi Ouija -laudassa sekoittuu esineen skeema kommunikoinnin skeemaan. Olemme tottuneet että ihmiset kommunikoivat. Kuolleet eivät kommunikoi, eivätkä pelilaudat.
2: Spiritualismi ja muut skeptikoiden moittimat teoriat nojaavat useimmin jonkinlaiseen intentionaalisuuden ylihavaitsemiseen. Eetteriteorian ei uskottu johtuvan jostain tahdosta ja tavoitteesta. Siksi esimerkiksi planeettojen ratojen selittäminen Newtonin malliin näkymättömällä voimalla ei ole intentioiden havaitsemista. Mutta jos planeettojen radat selitetään erityisillä kiertohengillä, intentioita on mukana. On melko eri asia kuvata mekaanisia rakenteita teoreettisesti ja rakentaa tästä malleja kuin rakentaa teleologiapohjaisia selityksiä.

Kognitiivisen uskontotieteen perushavaintojen mukaan intentioiden ylihavaitseminen on tavallista. Joten teleologisia selityksiä on helppo keksiä. Toisaalta skeemoja sekoittavat selitykset on helppo muistaa ja levittää. Näin ollen niitä sekä keksitään helposti ja usein, että niitä levitetään helpommin. Karusti ; Syyt eivät ole siinä että ovatko teoriat joskus olleet tieteellisesti orientoituneiden suosiossa vai eivät. Ihan muissa asioissa vaan samasta syystä miksi kummitusjuttuja taudeista keksittiin ennen bakteeriteoriaa.

Ja tämä onkin siitä kiinnostava huomio, että se vie huomion siihen että tosiasiassa spiritualistiset teoriat ja eetteriteoriat eroavat toisistaan hyvin oleellisella tavalla. Joka on metodinen. Ei edes muotiin liittyvä vaan metodinen. Eetteriteoria ja flogiston on nyt tällä hetkellä falsifioitu, joten ne ovat tämän jälkeen typeriä. Ennen tätä falsifiointia ne ovat kuitenkin olleet ennusvoimaisia teorioita. Ne ovat olleet paitsi ei-falsifioituja, niin myös jotenkin perusteltuja. Sen sijaan spiritualismin puolesta ei ole koskaan ollut mitään muita syitä tai perusteita kuin se, että niitä ei ole falsifioitu. Ne ovat "mahdollisuuksia joita voi tutkia ja joita ei ole kumottu". Ja tässä mielessä niitä on tietenkin voinut tarkastella. Mutta tämä ei selitä sitä miksi niihin on luotettu niin vahvasti ikään kuin totena ja perusteltuna. Tämä epäsymmetria on hyvin oleellinen.
1: Jopa esimerkkinä usein mainittu neutriino oli sellainen, että siihen tosiaan luotettiin ennen mittaamista koska vallitsevat muualla toimivat fysiikan teoriat olisi falsifioituneet ilman tuollaista hiukkasta, eikä tilalle ollut tarjota teoriaa joka olisi selittänyt nämä poikkeushavainnot jollain muulla tavalla. Mustat aukkojen olemassaolo nojasi siihen mitä fysiikan teorioiden mukaan voi tapahtua. Samoin aikamatkustus nojaa esim. suhteellisuusteorian mahdollisiin seurauksiin tietyissä tilanteissa. Tämä on olemassaolevasta tieteestä ponnistavaa ei-tiedettyä. Ei jotain joka vaatisi ihan toisenlaisia, teleologisia ja paranormaaleja, lakeja.

Ja siksi tieteen historian kumoutuneet teoriat todistavat enemmänkin tieteen itsekorjaavuudesta. Kun taas spiritualististen teorioiden kehittely ja suosio ja niiden pitkäjänteinen mukanapysyminen vielä kauan senkin jälkeen kun niiden perusväitteet on tieteellisesti punnittu ja köykäisiksi havaittu demonstroi miksi intentionaalis-skeemansekoitusmallit taas eivät itseäänkorjaa vaan perustuvat vain siihen että ne on helppoja keksiä (ja tämä "helposti mieleen tulo" sekoittuu monilla "yksinkertaisuuteen" ja "uskottavuuteen" koska moni on naïvi realisti) ja helppo muistaa ja verevä levittää ("kiinnostavuus" sekoittuu "relevanssiin" monella). Se, että uskovainen tässä kontekstissa sekä tunnistaa samanmielisyytensä spiritualistien kanssa että loukkaantuu spiritualismin kritiikistä pitäen sitä herjaamisena kertookin sitten jotain oleellista tästä uskonnosta.

"Skientistikortti" kognitiivisen uskontotieteen valossa

Kognitiivisessa uskontotieteessä on kartoitettu eri kulttuureissa olevien ihmisten näkemyksiä ja suhtautumisia tietynlaisiin kysymyksiin. Ja siinä missä filosofit pitävät aksioomia kuin aksioomia samanarvoisina, ihmisten kohdalla nimenomaan näin ei tapahdu.

Jos mietitään vaikka seuraavanlaatuisia kysymyksiä:
1: Jos päästän irti tästä tikusta, se putoaa maata kohti lopulta osuen maan tai lattian tapaiseen pintaan.
2: Jos päästän irti tästä rituaalisesta tikusta, se putoaa maata kohti siten että sillä on jokin asento.
3: Jos päästän irti tästä rituaalisesta tikusta tämän taulukon päällä, se tarjoaa ohjeita henkimaailmalta.

On selvää että kolmas kysymys luokitellaan uskonnolliseksi. Toista ei luokitella uskonnolliseksi. On havaittu että edelliset kysymykset sen sijaan ovat luonteeltaan "latteita". Niissä ei tunneta olevan riittävästi "jotain" jotta niihin saisi hengellisen merkityksellisen suhteen. (Tämä ei varmasti ole varmasti lukijallekaan erityisen argumentoinnin tarpeessa.) Tämä voi herättää ajatuksen siitä, että outous riittää. Maata kohti putoava esine on yksinkertaisesti liian arkikokemukselle vieras.

Tämä selitys on kiinnostava. Mutta se on samalla tavalla heikko kuin jos selittäisi luonnolliseen moraaliin viitaten että "kulttuurisodassa" USA:ssa segregaatiokeskustelu päättyi kun laki kielsi sen mutta aborttikeskustelu varsinaisesti leimahti liekkeihin vasta kun kategorinen aborttikielto poistettiin. Systeemi on kehässä. Asiat ovat "outoja" koska niitä pidetään hengellisinä ja hengellisiä asioita pidetään "outoina". Asiat ovat "luonnollisia" koska niistä ollaan tällä hetkellä samaa mieltä ja niistä ollaan tällä hetkellä samaa mieltä koska ne ovat "luonnollisia".

Kognitiivisessa uskontotieteessä asiaa lähestytäänkin tämän vuoksi skeemojen kautta. Siinä asiaa tarkastellaan ihmisten erilaisten ajattelukäytäntöjen kautta. Ja tässä voidaan huomata että "latteaksi" koetaan ne jotka vastaavat täysin skeemoja. Sen sijaan hengellisiksi koetaan asiat jotka ovat näiden skeemojen sekoitelmia. Täysin omituiset asiat eivät kiinnosta. Esimerkiksi puhuva miekka on kiinnostava koska se sekoittaa kahta skeemaa, esineen ja tietoisen olennon skeemaa. Mutta rike ei ole kovin suuri. Täysin satunnainen kokoelma ominaisuuksia ei herätä samanlaisia tunteita.

Tämä on tärkeää erilaisten rituaalejen ja rukoilun kohdalla. Ne eivät itse asiassa niinkään liity Jumalan olemassaoloon tai Jumalan olemassaolemattomuuteen. Sen sijaan ne liittyvät tiettyjen skeemojen käynnistymiseen. Asiat ovat hengellisiä ja uskonnollisia jos niissä on vuorovaikutuksen ja kommunikaation henki. Tämän vuoksi esimerkiksi animistisissa uskonnoissa ei tarvita suoraa kannanottoa siihen miten esi-isien henget ovat luoneet maailman. Silti systeemi on hengellinen. On helppoa ymmärtää että rituaaliuhraus käynnistää ajatuksen vaihtokaupasta jonkun kanssa. Sillä ei ole väliä onko tämä jokin olemassa vai ei. Riittää että on skeema sosiaalisista kohtaamisista. Rukous on siksi kognitiivisesti sama kuin keskustelu jonkun kanssa.

Tätä ei voi liittää ajatukseen Jumalan olemassaolosta. Kysymys on enemmänkin ylihavaitsemisesta. (Johon liittyen kirjoitin tuoreesti.) Ytimessä on se, että on irrelevanttia onko Jumala olemassa vai ei. Tunne kommunikaatiosta käynnistyy tästä huolimatta. Tilanne on sama kuin siinä, että moni voi vihastua elottomille esineille jotka tietää elottomiksi. (Minä kiroilen tietokoneelle usein.) On selvää että joskus yhteys on aito (keskustelemme naapurin kanssa) ja joskus se on pelkkä harha (minä antropomorfistan tietokoneeni). Ajatus siitä että rukouksen merkityksellisyys ihmisille - tai vaikka se että tutkimusten mukaan 6% ateisteista rukoilee säännöllisesti - jotenkin todistaisi Jumalasta. Tämä on kuitenkin sama kuin todistaisi kummitukset todellisiksi sillä että ihmisiä pelottaa autiotaloissa ja hautausmailla pimeässä ; Ainakin itse olen nuorempana harrastanut jossain määrin "lain harmaalla alueella" kummitusten metsästystä, ikään kuin demonstraationa senhetkisestä ateismistani. Nykyisin olen sen verran kypsempi että uskallan sanoa että en usko kummituksiin mutta pelkään niitä. (Ateistinakin sain kyllä pari paskahalvausta tyhjästä. Osittain tämä ylläpiti kiinnostusta. Kaipaan elämääni adrenaliinia. Se on jossain määrin minun ongelmani.)

Miten tämä liittyy skientismiin?

Kun puhutaan skientismistä ja tiedeuskosta, asiaa lähestytään joko niin että tiede on analoginen uskonnon autoritaaris-sosiaalisen puolen kanssa. Tai sitten niin että se on analoginen uskonnon kanssa koska molemmat ovat aksiomaattisia järjestelmiä joissa on vähintään yksi metafyysinen ontologinen premissi.

Kuitenkin asenne on korostetusti ja käytännössä poikkeuksetta epäanaloginen. Kun joku puhuu tiedeuskosta, henkenä on se että tiedeusko, toisin kuin ne muut, on jotenkin epätyydyttävää ja ei-riittävää. Selitetään että miten "latteaa" on että joku uskoo että ihminen on "vain" kemiaa. Selitetään että uskonnolliset konseptit ja hengellisyys tuovat ihmisen elämään jotain jonka tiedeusko riistää. Ja tähän liittyy toistuvasti myös vaatimus siitä että kun näitä asioita riipii pois, niin sitten pitäisi myös antaa jotain tilalle.

Tämä johtuu siitä että nämäkin ihmiset tietävät että tiedeusko ei oikeasti ole uskonto. Itse asiassa väitän että jos se olisi uskonto, niin ihmset eivät olisi siihen niin pettyneitä. Ihmisten pettymys ja viha skientistejä kohtaan on hyvin erilaista kuin pettymys ja viha vääräoppisia kohtaan. Tämä sama selittää myös sen miksi kaikki eri pseudotieteet ovat yhtä vahvasti skientistejä vastaan. Ja myös sen miten, vaikka esimerkiksi ev.lut. kirkkomme ja monet "liberaalihörhähtävät" uskonnot - kuten New Age ja uussahamanismi - välttävät muiden uskontojen kritisoimista. Mutta he kuitenkin hyökkäävät ja moittivat mielellään skientismiä. Jos se olisi vain uskonto muiden joukossa, siihen suhtauduttaisiin samoin. (Kyllähän muutkin uskonnot pitävät kristittyjä ja New Agelaisia harhaoppisina. Kaikki uskonnot pitävät muita uskontoja harhaoppisina. Silti muille annetaan anteeksi, skientisteille ei.)

Syynä on se, että jopa nämä ihmiset itse luottavat tieteeseen. Sitä vain pidetään liian latteana. Skientismi on siksi arka asia. Se on suora tie kognitiiviseen dissonanssiin. Toisin kuin väärä uskonto jonka premissien kanssa voi hyvin laajoilta perusosa-alueiltaan olla erimielinen. Ihmiset sen sijaan tietävät että kokeellinen luonnontiede selittää maailmaa ja tukee heidän skeemojensa mukaista arkitodellisuutta. Uskonto taas, käytännössä väistämättä, on "hieman outoa". Sen on oltava jossain määrin skeemojen mukaista tuntuakseen mielekkäältä. Mutta sen pitää rikkoa sitä jotenkin jotta se ei tuntuisi lattealta. Skentismi onnistuu ensimmäisessä mutta rikkoo jälkimmäistä. Tämä herättää kognitiivisen dissonanssin, joka syntyy aina kun jokin aidosti uhkaa omaa maailmankatsomusta.

Siksi se tarjoaa aivan eriluonteisen haasteen kuin muut maailmankatsomukset. Siksi, että se ei ole uskonto. Siksi että se ei vetoa niihin asioihin joihin hengelliset ja uskonnolliset asiat vetoavat. Siksi että on vaikeaa olla ottamatta sitä vakavasti muualla paitsi niissä oman uskonnon kysymyksissä joiden halutaan olevan määritelmällisesti "jotain muuta". Siksi pitää kehitellä kailenlaisia NoMa -periaatteita vakaumuksen suojaksi.

Vanhenemisen paradokseja ; Iän painamisesta

Takkiraudassa oli listaa siitä miten hän kokee elämän muuttuvan paremmaksi. Sitä miten nelikymppisenä on parempaa kuin kaksikymppisenä. Ajattelin, huvin vuoksi, katsoa asiaa hieman itsekin. En toki ole vielä neljääkymmentä, joten teen vertailun 20 ja 30 välillä. Ja lähestyn asiaa lähinnä siltä kannalta miten asiat ovat eri tavalla. En suhtaudu maailmaan optimistisesti, ja tämä asenne koskee myös menneisyyttä. (Voisin ottaa tietenkin iästä 15-35, mutta koska teini-ikä on aivan kammottava aika elämää, vertailu olisi hyvin samansuuntainen, positiivisuus olisi asenteellisuuteen asti jo muotoilussa.) Lopputulos on silti melkoisen subjektiivinen. Kysymyksen uudelleenmuotoilu vain osuu henkilökohtaisiin tarpeisiini ja joustaminen tuntuisi teeskentelyltä. Puhun myös "vanhenemisesta" joka on kenties hyvin omituista tälläisessä hädin tuskin keski-ikäisessä kontekstissa.

1: Russell esitti että nuorena kannattaa keskittyä matematiikkaan ja vanhana politiikkaan. Hän oli tiedostanut sen, että tietyssä määrin ajattelu muuttuu iän mukana. Ja tavalla joka ei ole vain positiivinen. Joku voisi korostaa "Takkirauta" -blogin tapaan elämänkokemusta. Mutta nähdäkseni asia ei ole niin yksioikoinen. Politiikka kun oli Russellille vähemmän sitä että se vaatii viisautta ja kypsymistä, vaan sitä että olemme tyhmempiä. Tai ainakin joustamattomampia. ; 20 -vuotiaana "hardware" on paremmassa kunnossa mutta "softa" on puutteellista. 30 -vuotiaana toisinpäin. Taso ei ole välttämättä muuttunut oleellisesti tässä prosessissa. (Se voi parantua tai huonontua yksilötasolla.) Voisin muotoilla tästä ensimmäisen vanhenemisen paradoksin ; Kaikki on vaikeampaa, mutta se ei haittaa kun ne tekee taitavammin.

2: 20 -vuotiaana ihmisellä on helpommin elämänasenne joka sopii generalistille. (Joka on tärkeää koska olen generalisti ja pidän tämän ihanteen täyttämistä tärkeämpänä kuin sen vaihtoehtoa, spesialistina olemista.) Toisaalta ihmisten mieli skeemautuu. Maailmankuvamuutoksia tapahtuu harvemmin yli 30 -vuotiailla. 20 -vuotiaana utelias ja tutkiva mielenasenne sopii kyseenalaistamiselle ja uuden etsimiselle ja muulle luovalle. 30 -vuotiaana yleistieto on paremmalla tolalla, mutta toisaalta ajattelu on sitten urautunut. Josta seuraa toinen vanhenemisen paradoksi ; Vanhetessa yhä suurempi osa asioista on tuttua ja vanhaa. Sekin joka ei ole.

3: Fyysisessä mielessä 20 -vuotias on voimiensa tunnossa. Mutta olen itse kuitenkin tällä hetkellä luultavasti parhaassa kunnossa niin fyysisesti kuin mielellisesti. Ongelmallista on kuitenkin se, että vaikka fyysinen kunto ei ole menossa vanhuuteen vaan on päin vastoin noususuuntainen niin silti joka vuosi särkee hieman pahemmin kuin edellisenä. Joka on kohdallani merkittävä ongelma. (Blogistani löytyy kyllä särkyvalitusblogeja jo parikymppisestä, esimerkiksi viisi vuotta sitten. Sittemmin kivut eivät ole poistuneet, valitus on tosin kenties vähentynyt.) Josta päästään kolmanteen paradoksiin : Kunto nousee kohisten, kunhan sen liikunnan vielä kestäisi.

4: Sosiaalisessa mielessä kunnioitus kasvaa oleellisesti. Elämästä tulee tätä kautta helpompaa. Valitettavasti tämä ei näy monissa asioissa. Työnhaussa menestys on tavallaan pitänyt jo hankkia aikaisemmin. 20 iässä saa mahdollisuuksia aloittaa puhtaalta pöydältä tavalla joka ei enää 30 iässä ala olemaan mahdollista. Toisaalta 30 ikään ehtii hankkia näyttöä ja mainetta jota voi käyttää hyväkseen. 20 suurin ongelma oli se, että tarvitsi töitä saadakseen työkokemusta ja toisaalta ilman työkokemusta ei saanut työtä. Neljäs paradoksi onkin siinä, että nuorena on oman onnensa nojassa mutta ei seppä, vanhetessa seppä mutta ei oman onnensa.

5: Virikkeellisyydessä on huomattava että nuorena ei välttämättä osaa pelätä. Mikä voi johtaa varomattomuuteen. Toisaalta moniin pelottaviin riskeihin tottuu. Tämän vuoksi ainakin minä olen muuttunut varovaisemmaksi mutta rohkeammaksi ajan mittaan. Olen oppinut tekemään harmittomia asioita. Toisaalta tällä on varjopuolena sekin, että monet asiat on jo koluttu niin että ne eivät enää tunnu jännittäviltä. Viides vanhenemisen paradoksi tarkoittaa sitä että jännittävissä asioissa menevät joko kyvyt tai halut, ja ne tekevät tämän pahimmalla mahdollisella tavalla.

6: Seksin kohdalla nuorempana on enemmän halua kuin taitoa ja myöhemmin toisin päin. Taitojen kasautuessa harvat asiat ovat kokeilua. Ja siksi sitä on hieman rivomielisempi koko ajan. Olen ehdottomasti perversimpi kuin koskaan elämäni aikana. Kuitenkaan tämä ei vaikuta siihen miten kohdellaan. Ihmiset näkevät että nuoret olisivat jotenkin erityisen seikkailullisia. Paheksuttavuus on aina muualla. Kuudes paradoksi onkin siinä että nuoruuden asiat tuntuvat seikkailuilta vain koska ei tiedetä mihin kaikkeen vanhana voi olla turtunut.

7: Jos on spesialisti jossain urheilullisessa joka vaatii taitoa, 20 -vuotiaana preferenssit ovat väkisin omien taitojen kohottamisessa. Osittain siksi että näitä taitoja ei ole. Ja toisaalta siksi että voi. Silloin voi keskittyä olemaan kasvatettu. 30 -vuotiaana on jo pakko tiedostaa se, että suoritusurheilu kohtaa tulevaisuudessa vanhenemisen rajoja joten on ikään kuin pakko tunnustaa että paras suoritustaso on jossain jossa on riittävästi fyysistä terveyttä että riittävästi taitoa. Että jossain määrin sitä joudutaan menemään sen "heikoimman lenkin mukaan". Jonka jälkeen olisi pakko taipua kasvattajaksi. Ei ole sattumaa että teknisesti ja taidollisesti ylivertainen Tikku opettaa ja nuoruuden voimaa uhkuvat Turtlesit ovat suorittavaa joukkoa vaikka heillä on Tikkua huonommat taidot. Seitsemäs paradoksi on, että ne jotka voivat olla egoistisia, ovat. Ja ne jotka eivät enää voi ryhtyvät opettajiksi.

8: Oikeasti järkyttävintä on se, miten paljon iälle annetaan painoarvoa. Suurin ja synkein salaisuus jonka voi 3 -vuotiaalle on kertoa miten vähällä tiedolla vanhemmat maailmassa joutuvat pärjäämään. Tosiasia on että maailma tarjoaa haasteita tiettyyn perustasoon jonka ylitettyään ei oikeasti tarvitse tehdä päämääräsuuntaista keskittynyttä harjoittelua. Ja ilman tätä ei synny sellaista tietotaitoa jota voitaisiin pitää minään merkittävänä viisautena. Kenties ainut merkittävä muutos onkin siinä että nuorempana uskoin spekulatiiviseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hallintaan enemmän kuin nykyään, nykyään tiedän että lähes ainut todellisen viisauden lähde on jälkiviisaus, joka ei tarjoa kovin paljoa keinoja tulevaisuuden ennustamiseen. Paitsi ehkä sen että tulevaisuudella on tarjota yhä vähemmän elinvuosia itselle. Kahdeksas paradoksi onkin siinä että vanhetessa viisastuu, jos viisastuminen tarkoittaa sitä että on unohtanut enemmän ja on päivä päivältä lähempänä hautaa.

9: Minun on yhä vaikeampaa ymmärtää miten syvällä olen nuorena ollut. Miten todella syvästi masentavaa kaikki on ollut. Toisaalta en usko että nuorena kykenin ymmärtämään miten väsynyt ihminen voi olla. Yhdeksäs paradoksi : Sängystä on yhä helpompaa nousta, kunhan vaan jaksaisi.

10: 20 -vuotiaana on ikään kuin irtauduttava lapsuudesta. Naïveista asioista pitää irtautua, olla cool ja kapinallinen. Ja muu on noloudenlähde kaikille relevanteille ihmisryhmille. Myöhemmin on noloa mutta ei identiteettiinkäyvää palata näihin neoteenisiin piirteisiin. Osa myös tasaantuu vanhetessaan ja palaa soveliaisiin tavallisuuksiin joita on aiemmin moittinut. Josta seuraa kymmenes paradoksi : Nuorena kaikki ovat kapinallisia, mutta vasta vanhempana pystyt todella olemaan sellainen harvinaislaatuinen yksilö, koska sinun ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä.

Kommunikaatio on kielellisten aukkojen täyttämistä

Michael Stevens söi muroja ja tässä sivussa käsitteli sanoja kielentutkimuksellisella otteella. Tämän takana on myös kielifilosofinen pulma. Tavallisesti ihmiset käyttävät käsitteitä kuin ne olisivat asioita. Ja tässä kohden on hyvä huomata että esimerkiksi vuoden vaihtuminen ei ole luonnontapahtuma. Se on byrokraattinen tapahtuma. Vuosi on toki jossain määrin sidottu maan kiertoon auringon ympäri. Mutta maapallo periaatteessa vain menee eteenpäin esimerkiksi saman gravitaatiosääntöjen mukaan koko ajan. Siksi on vaikeaa sanoa onko murot ja maito salaattia, keittoa vai ei.

Näkökulma on korostetun denotationaalisen semantiikan mukainen. Käsitteet konstruoidaan. Ne ovat pragmaattisia mutta eivät objektiivisia. Kieli ei ole kovin eksaktia mutta se on sitäkin sopimuksenvaraisempaa. Kirjaimissa ei ole taikainformaatiota jonka vuoksi "kissa" -merkkijono viittaa juuri tiettyyn karvaiseen ja naukuvaan eläimeen. Olemme vain sopineet asian. Ja tämä asia on mielivaltainen. Olemme rajanneet niin käsitteen että siihen viittaavat kirjainjonot tai äänneyhdistelmät. Ja kuten uuden vuoden kohdalla : Maailma ei välttämättä pidä näitä eroja relevantteina. Mutta me pidämme.

Sanoilla on syviä yhteyksiä kognitiotieteeseen. Silloin voidaan ottaa mukaan myös annos psykologiaa.

Jos otetaan tarkempaan huomioon mielenkiintoisen ongelman joka liittyy perspektiivien pluralismiin. Siis siihen miten samat asiat voidaan ratkaista hallittavissa olevilla tiedoilla monilla eri tavoilla. Voidaan puhua snobbaillen sivistyssanoilla vaikkapa "Schrödinger puzzleista" tai "quantum crosswordseista". Tällöin viitataan nimenomaan sanapulmiin joissa on tarkoituksella kaksi eri vastausta. Kuuluisin esimerkki tästä onkin varmasti New York Timesin sanaristikko jossa yhden rivin vastaus saattoi olla sekä Clinton että Bobdole. Kun ristikko oli vaaleja ennen tuntui että vaalien tulos olisi pitänyt arvata etukäteen. Mutta tosisaissa kumpi vain sopi ratkaisuksi. Sanaristikossa on toki muitakin sanoja mutta tässä kohden "Cat" vain muuttuu "Batiksi" kun Clintonin ensimmäinen kirjain vaihtuu BobDolen ensimmäiseen kirjaimeen. Ja sama oli toistettu jokaisen muun tuossa kohdassa olleen sanan kohdalla.

Kognitiotieteessä käytetään monissa tutkimuksissa sanantäyttötehtäviä. Sellaisia joissa on monia vastausmahdollisuuksia. Älypähkinöinä esitettävä pulma saattaakin olla vaikkapa täyttötehtävä R_PE jossa vastaus voi olla sekä RAPE että ROPE. (Ero raiskauksen ja köyden välillä on joskus yllättävän lyhyt. Mutta relevantti.) Ja esimerkiksi aggressiivisten sanojen tuominen termin eteen vaikuttaa tilastollisesti siihen kumpi sana tulee helpommin mieleen. Ja koeasetelmaa muuttamalla näitä voidaan myös muuttaa. Dan Arielyn "Predictable Irrational" kertoo jopa siitä miten mielikuvia ja valintoja voidaan ohjata tiettyyn suuntaan antamalla tiettyjä ennakkotietoja jotka lataavat ennakkoasenteita ja odotuksia. Tällöin puhutaan ankkuroimisesta (anchoring). (Esimerkiksi väkivaltaisilla sanoilla, murhilla ja rötöksillä, voidaan herättää muistikuvia RAPEen kun taas vasaroita ja nauloja listaamalla ROPE yleistyy.)

Asioiden yhteenliittäminen on assosiatiivista. Mutta assosiaatiot eivät ole kovinkaan satunnaisia. Tämän vuoksi käsitteiden sisältö että niiden suhde toisiin aivan eri käsitteisiin muodostavat skeemoja. Solso on määritellyt skeeman "a hypothetical memory struckture that includes knowledge about the class of information and the rules that govern use of that knowledge." Ihmiset luokittelevat asioita kategorisesti tavoilla jotka ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia. (Skeemoilla on jopa hierarkioita.) Niiden avulla maailmaa jäsennetään ja ne voivat siksi sekä auttaa että haitata oppimista. (Assimilointi on helpompaa kuin akkomodaatio ; On helpompi täydentää valmista ideaa kuin korvata se täysin uudella.) Lisäksi jos meille kerrotaan tarinoita, usein muistamme sen epätäsmällisesti. (Tosin usein tavalla joka muuttuu matkan varrella täsmällisemmäksi. Jos esimerkiksi kerrotaan tarinaa jossa joku "kulkee" monesti tarina muuttuu siten että pian henkilö on esimerkiksi "kävellyt" joka on täsmällisempi kuvaus liikkumistavasta mutta on matkan varrella livahtanut virhe tarinaan.) Ja toisaalta sosiaalisuuskin vaatii tätä ; Esimerkiksi ihmisten kommunikaatio keskenään johtaa affilioitumiseen jossa käsitteitä opitaan käyttämään yllättävän pienillä vihjeillä. Clinton Freemanin "Filling the Blanks" kuvaakin tätä sosiaalista puolta.

Jossain määrin tämä kielen epätäsmällisyys tuottaa ongelmia kommunikaatioon.

Olen itse melko huono viestijä. Usein näyttää että minä tulkitsen muiden sanomisia tavoilla joita nämä eivät tarkoita. Ja toisaalta monet tulkitsevat minun sanomisiani tavoilla joita en tarkoita. Tämä on varmasti sidoksissa siihen että monet sanat ovat monikäsitteisiä. Näin lauseista voi tulla omia "kvanttisanaristikoitaan".

Itselleni on tietenkin aina selvää mitä yhteyttä tarkoitan. Ja luen tekstini sen mukaisesti enkä näe vaihtoehtoisia lukutapoja omalle tekstilleni. Lukijapolo ei ole yhtä onnellisessa asemassa. Asiaa voisi auttaa pitämällä taukoa. Eli ensin kirjoittaisi tekstin jonnekin laatikkoon ja palaisi sen pariin vaikka parin viikon päästä. Ja vasta tämän jälkeen julkistaisi tuotoksen. Mutta kun lukija ei lue samoilla skeemoilla ankkuroitua tekstiä kuin minä, on tulkintaerimielisyys odotettavissa.

Toisaalta joskus myös leikin tällä ilmiöllä. Saatan esimerkiksi tarjota monitulkintaisen lauseen johon lukija sitten keksii sisällön. Ja kun hän reagoi tähän tiettyyn tulkintaan hän tulee paljastaneeksi itsestään jotain. Tämä on toki siitä ikävä että olen itse melko herkkä ankkuroitumaan tietyissä tilanteissa. En siis koe tulkitsevani tekstiä. Vaikka minut on koulutettu tietämään että sanoilla on eri tarkoituksia joita sitten ladataan tulkitsevilla sisällöillä. Toisaalta on lystikästä huomata miten esimerkiksi Arto Lehkamo ei yleensä hämäänny, vaan hän on kysynyt että mitä tarkoitan lausumallani. En pidä miehestä mutta tuon tyylinen huomiokyky on kuitenkin hyvä ja hauska piirre ihmisessä.

Reifikaatio ; Nopeammin, Kompleksisemmin ja Vääremmin?

"Epiphenomissa" on kuvattu Marjaana Lindemanin tekemää kognitiivista uskontotiedettä koskevaa tutkimusta. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä onko erilaisilla vakaumuksilla yhteyksiä minkäkinlaiseen ajatteluun.

Tutkimus taustoitti sitä mikä on itse asiassa tuttua jo aivan arkisestakin uskontokeskustelusta ; Ateistit pitävät uskontoa typeryytenä. ("belief in the supernatural is founded upon a misunderstanding of how the world works (see: You either believe in it all, or you don’t".) ja uskovaiset taas ovat sitä mieltä että ateistit ovat kylmiä eivätkä ymmärrä asioita ("Atheists lack empathy and understanding".) Molempiin on itse asiassa saatu jonkin verran tukea todistusaineistosta. Lindemanin tutkimuksen mukaan uskontoon liittyy se, että he ovat noin yleisesti ottaen ateisteja empaattisempia. Mutta heidän todellisuuskuvansa on sitten toisaalta myös epätäsmällisempi.

Jos minun pitäisi käsitteellistää tulokset, en käyttäisi kohteliasta kieltä. Vaan korostaisin jotain sellaista millä asenteella hikipedia kommentoi F. Scott Fizgeraldin vaimon ja Ernst Hemingwayn välistä kiistaa. "Zeldalle tuli riitaa Fitzgeraldin ryyppykaverien, erityisesti Hemingwayn, kanssa. Hemingway luonnehti Fitzgeraldin vaimoa seinähulluksi; Zelda vastasi arvelemalla, että Hemingway oli surkea, ämmämäinen juoppo, joka yritti epätoivoisesti esittää machoa kelvatakseen itselleen. Molemmat osuivat naulan kantaan, mikä ei ainakaan auttanut kiistan ratkeamista."

Lindemanin tutkimus todellakin näytti siltä että ateistit eivät ole yhtä empaattisia kuin uskovaiset. Mutta toisaalta uskovaiset ovat sitten herkempiä sekoittamaan maailman jäsentämisessä käytettyjä skeemoja. Lindeman onkin usein tutkinut nimenomaan maailman skeemoittamista joten ei ole ihme että tutkimus koski tätä aihepiiriä. Kuitenkin tässä itseäni kiinnosti tapa jolla tutkimus otti asian esille ; "It’s worth spelling out how they tested ability to think clearly. The first test was around something called teleological bias. This happens when people habitually think in terms of things existing or happening for a purpose, even though logically they do not. For example, agreeing with the statement “Earthworms tunnel underground to aerate the soil”. The other was ‘core knowledge’ confusion. Basically this involves confusing metaphors with reality – for example thinking that when someone says “A house knows its history” they mean it literally does!"

Toisin sanoen siinä missä moni käyttää "todellisuudentajuna" jonkinlaista fysikaalista tapahtumaa, on tässä tutkittu enemmänkin sellaisia asioita kuin taipumusta reifikaatioon. Reifikaatiossa on kysymys argumenttivirheestä jossa abstrakti sekoitetaan konkreettiseen. Olen toki tietoinen konseptista. Mutta olen pitänyt sitä melko epäkiinnostavana. Pääasiassa siksi että yleensä reifikaation taustalta löytyy jokin muu looginen päättelyvirhe. Esimerkiksi jonkin konseptin ekvivokaation kautta sen määritelmä muuttuu ja tämän vuoksi abstrakti kielikuva ja konkretia hämärtyvät. Tai sitten argumentti pitää sisällään olkiukon. Tämän vuoksi käsite on ikään kuin sateenvarjokäsite joka on vähemmän tarkkarajainen - ja on tätä kautta vähemmän informatiivinen - kuin se että viittaa näihin spesifimpiin virhetyyppeihin. Psykologisesti niiden takana on kuitenkin yhteys.

Miksi konservatiivit oikovat?

Ja tämä yhteys on oikeastaan aika ilmiselvä. Samalla on hyvä huomata että uskonnollisuus liittyy varsin helposti mielikuvissa konservatiiviuteen ja ateismi liberaaliuteen. Nämä ovat toki keskenään hieman eri käsitteitä. (Ei ole ihan suoraviivaista puhua uskonnosta ja siirtyä konservatiiviuteen.) Mutta jotain relevantteja yhteyksiä tähän selvästi tuntuu olevan.

Olen ihmetellyt miten hyvin moni konservatiivi harjoittaa perustelua jossa ytimessä on ajatustapa jossa tietyt moraaliset käyttäytymiset ovat jotain joita ei enää pidetä eettisenä vaan täysin pragmaattisina konsepteina. Esimerkiksi "Syvemmällä" -blogin kirjoittajalla on vahva taipumus tämänlaatuiseen ajatteluun. Toisaalta "Takkiraudasta" on aivan osuvasti sanottu että hänen teksteissään on usein taipumusta hyvin vahvaan reifikaatioon. Hänen spesiaaliutensa on sanontojen konkretisointi "esitellään näkemys, jossa joukko aforistisia heittoja pätee teräksenlujien aksioomien tavoin." Ja he eivät edusta mitään tyhmäistöä, päinvastoin. Tämä vihjaa että Lindeman on ollut oikeilla jäljillä.

Tämä on toki ymmärrettävissä sitä kautta että esimerkiksi kommunismi voidaan nähdä nimenomaan utopistisena järjestelmänä jossa tavoitellaan utopiaa, ihanneyhteiskuntaa. Utilitarismin perusongelma on kuitenkin se, että ei tosiasiassa ole mitään "pelkkää logiikkaa" ilman arvoja ja niiden arvottamista. Sillä utilitaristisessa ajattelussa pragmaattinen osuus tarkoittaa vain sitä että jos teemme asian tavalla A₁ päädymme asiaan B todennäköisemmin kuin tekemällä tavalla A₂. Mutta utilitarismin avulla ei voida sanoa onko B tavoittelemisen arvoinen asia vai ei. Esimerkiksi yhteiskunnan säilyminen ja rikastuminen nähdään usein joksikin joka ei enää olekaan arvovalinta vaan käytäntöä. Tätä asennetta kuvaa ihan laadukas kommentti jonka sain aikaisempaan tekstiini joka käsitteli homoavioliittojen vastustajien argumentaation suhdetta seurausetiikkaan. Se sisältää konservatiivisen lukija-kommentoijani näkemystä jonka avulla kokonaiskuvaa voi kenties täsmentää ; "Se muuten, että kannattaa homoliittoja ei tietenkään tarkoita, että pitäisi kannattaa moniavioisuutta tms. Mutta se riippuu siitä, mihin perustaa argumenttinsa. Jos perustaa silkkaan logiikkaan olisi moniavioisuus ja samaa sukupuolta olevien insesti hyväksyttävä samoilla periaatteilla kuin homojenkin avioliitto hyväksytään. Jos sen sijaan perustaa argumenttinsa arvoille eli mielivallalle, kysessä on ratkaisematon kiista. Avioliitto on minulle miehen ja naisen välinen asia piste. Jollekulle toiselle se on kaikkien täysi-ikäisten ja samaa sukupuolta olevien ei-sukulaisten oikeus. He saavat olla sitä mieltä, mutta arvokysymyksenä heillä ei ole sen taaksen kummempia argumentteja kuin minullakaan. Paitsi, että itse luotan traditioiden viisauteen nykyajan kotkotuksien sijaan." Tradition viisaus on viisautta suhteessa johonkin. Yhteiskunnan säilyminen ei enää olekaan arvovalinta eli mielivaltaa vaan jotain aivan konkreettista ja mielipideriippumatonta.

Joskus enemmän on enemmän

Lindemanin ajatus reifikaatiosta on hyvä, sillä skeemojen sekoittumisen kautta voidaan vetää huomiota muihin asioihin. Intuitioihin. Viittasin aikaisemmin tuloksiin joiden perusteella konservatiivit käyttävät enemmän intuitiota kuin muita järjestelmiä. Kahnemanin käsitteisiin viitaten voidaan sanoa että konservatiivit käyttävät nopeaa mutta virhealtista. Tämä ns. systeemi 1 harjoittaa prosesseja jotka ovat nopeita, automaattisia, toistuvia, stereotyyppisiä ja alitajuisia (fast, automatic, frequent, emotional, stereotypic, subconscious). Ja tämä tarkoittaa myös sitä että tämä tarkoittaa sitä että konservatiivinen ajattelu on ihmiselle helpommin luontevaa ja "luonnollista". Ei siis ole ihme että asioita pidetään "ilmiselvyyksinä". Toki tämä tarkkuuden kannalta tarkoittaa lähinnä vaivatonta. Ajattelun helppous ja lopputuloksen ilmiselvyys sekoittuvat keskenään. Kenties prosessin taustalla on se arjesta tuttu kokemus että vasta kun vastauksen saamiseksi joutuu ponnistelemaan sen täytyy olla vaikea asia.

Toisaalta tämä ei ole uskovaisia tai konservatiiveja pilkkaava asia. (Toisin kuin voisi luulla.) Sillä tämänlainen tilanne voidaan varsin napakasti sitoa Jonathan Haidtin ajatuksiin. Haidtin mukaan moraalikysymyksissä Haidt aloitti uransa löytämällä todisteita sille että ihmisten moraaliarvostelmat eivät ole rationaalisia vaan emotionaalisia. Perustelut luodaan pään sisällä myöhemmin. Ensin on johtopäätös ja sitten mietitään millä vakioargumenteista tähän lopputulokseen päädytään. Tämä sepittämisprosessi ei ole tietoinen. Ihminen kokee moraalisuutensa aivan eri tavalla kuin miten heidän mielensä asian rakentaa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan Haidt on panostanut siihen miten moraali-intuitiot pohjautuvat evolutiivisiin adaptaatioihin. Ja että konservatiivien ja liberaalien kohdalla näissä prosesseissa on eroja. (Tosin Haidt on itse käännynnäinen, liberaalista konservatiiviksi muuntunut joten ero ei ole oikeasti niin kiveen hakattua. Hän uskaltaa olla oman teoriansa vastaesimerkkinä.) Haidt korostaa että argumentit jossain määrin heijastelevat näitä perustason tiloja. Liberaaleilla näitä perustasoja on vähemmän. He korostavat ihmisoikeuskysymyskiä jossa kaikki ovat samanarvoisia. He panostavat reiluuteen ja vahinkojen estämiseen. Sen sijaan konservativeilla on näiden lisäksi taipumuksia lojaaliuteen, pyhyyteen ja auktoriteettien kunnioittamiseen. Nämä Haidtin arvostelmat eivät ole moralisoivia. (Liberaali ei ole huonompi vaan erilainen. Mikä kieltämättä kuulostaa samalta millä käsitellään vammaisia ja muita ... erilaisia sen nolostuttavan ylimääräisen tauon jälkeen.)

Merkittävää tässä on myös epäsymmetria ; Haidtin huomioiden mukaan konservatiivi ymmärtää yleensä paremmin liberaalin ajattelun kuin liberaali konservatiivin. Konservatiivit spottaavat harhaoppisen liberaalia parodioivan olkiukon paremmin kuin liberaalit konservatiiveista väsätyn olkiukon. Toisaalta on hyvä havaita sekin että Haidtin näkemys on aika raju myös konservatiiveille. Esille kun tulee esimerkiksi se, että jos puhutaan insestin tai abortin moraalittomuudesta, tälle löytyy hyvin lukuisia perusteluja. Mutta näiden elementtien poistaminen ei muuta konservatiivin mielipidettä yhtään. (Jos insestin kohdalla argumenttina käytetään sitä että jälkeläisistä tulee vammaisia, korostetaan että seksissä käytetään ehkäisyä jne.)
1: Kokemus on muualta tuttu niille jotka muistuttavat homon ja Raamatun välisestä suhteesta  vanhatestamentillisista väkivaltaisista käskyistä. Konservatiivilla on tuhat ja yksi selitystä sille miksi nämä "olisi ihan tyhmiä". Itse asiassa jos näitä tuo esiin niin ateisti koetaan idioottina. Itse asiassa heillä on tähän toki jotain taulukoitakin joissa eri syntejä luokitellaan eri lokeroihin. Mutta niiden objektiivisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Psykologisesti nämä väärät raamatunjakeet ovatkin psykologisesti samanlaisia kuin kondomi sisartaan panevalla. Se ei ole relevanttia koska moraali ei perimmiltään ole sellaista loogista tai argumentatiivista.
 
Summa summarum

Mielestäni on kiinnostavaa että Lindemanin tutkimus näyttää osuvan hyvin tähän lokeroon. Koen hänet jopa jonkinlaisena siltana Pascal Boyerista Jonathan Haidtiin. Mikä on kiinnotavaa koska nämä aihepiirit ovat olleet aiemmin mielessäni "jokseenkin toisistaan irrallisia asioita" ; Mieleni on ikään kuin pitänyt Boyeria "hengellisessä regimentissä" ja Haidtia "maallisessa/poliittisessa regimentissä". Kuitenkin liimana näiden välillä on tradition auktoriteetti ja Pyhän konsepti. Ja näiden suhde intuitioon. Etenkin moraaliseen intuitioon.

Boyer korostaa että uskonnolliset ja hengelliset konseptit eettisine näkemyksineen ja pyhyyttä korostavine rituaaleineen johtuvat siitä että skeemoja sekoitetaan. Tämä on todellakin reifikaatiota. Ei kenties arjen kannalta typerästi tai haitallisesti mutta tieteellisen ajattelun kannalta turhan oikovasti. Toisaalta Haidt korostaa että tässä samassa maailmassa asioita nähdään enemmän tai kenties jopa syvemmin.

Samalla en voi olla miettimättä sitä miten ainakin oma etiikkani näyttää olevan äärimmäisen vahvasti situationistista. Intuitioissani tuntuu olevan kaikilla tasoillaan jokin syvästi väärin. Mikä taas on ollut syynä siihen että en oikein voi luottaa siihen. Peruskokemukseni itsestäni onkin se, että olen itse itseni pahin vihollinen. Tämä ei toki paikkaa intuitiotani, vaan johtaa enemmänkin siihen mitä eilinen turhaumatekstini heijastelee ; Minulla on selviä moraalisia intuitioita jotka ovat loogisessa järjestelmässä argumentoituja mutta jalosti keskenään ristiriidassa. Kokonaisuus ei ole tolkullinen. (Intuitioni puute pakottaa minut huomaamaan nämä paremmin kuin muut. Ja tämä tekee minusta lähinnä itseeni tyytymättömämmän, ei laadukkaamman eettisen ajattelijan saati hyvän ihmisen. Kahnemanin hidas mutta laadukas Systeemi 2 on tarpeen lähinnä jotta tiedostaa että "taikauskohömppä on jo oman pääni sisällä". Kysymys on kontrollista ja varovaisuudesta, ei siitä että tämä olisi jotenkin ylitetty ja ohitettu.)
1: Haidtin ajatusten mukaan syynä on varmasti se, että minä - kuten blogiini kommentoinut konservatiivikin - käsittelee argumenteissa yleensä muutamaa erikseen esilletuotua piirrettä. Eikä tasapainoile kaikilla mahdollisesti keskenään ristiriitaisilla moraaliperustoilla samanaikaisesti. Kun laskelmassa on liian vähän muuttujia, on kokonaisuus stereotyyppinen. Ja mitä intuitiivisemmin päätös tehdään sitä vähemmän sitä luultavasti prosessoidaan. Ja sitä stereotyyppisempiä ja keskenään ristiriitaisempia ilmiannetut tulokset ovat. (Päätös ei tietenkään ole sen kummempi koska rationalisointi tapahtuu päätöksen jälkeen, ei ennen sitä.)

Jossain määrin Haidtin ajatuksissa huomiota herättää myös aiheen biologisen kulman korostaminen. Haidt pitää evoluutiosta. Yllättävänkin paljon. Tässä maailmassa arvot eivät tosiasiassa enää ole perimmiltään mitään mielivaltaa. Ne lähestyvät ajatusta joka kattaa Sam Harrisin "Moraalisen maiseman". Eli ajatuksen siitä että moraalisia asioita voidaan lähestyä tieteellisesti tarkkailemalla ihmisiä ja heidän käytöstään, tekemällä psykologisia kokeita ja aivotutkimusta ja vastaavia. Jossain määrin tämä taas alustaa näkemystä nimenomaan objektiivisen moraalin mukaan. Tosin Harrisin tilanteesta poiketen tämä vie kohti maailmaa jossa näitä moraalisia malleja on sitten useampia.
1: Ajatus siitä että arvolauseet eivät olekaan relativistisia loukkaa tietysti valtaosaa nykyajan ihmisistä. Mutta toisaalta minua viehättää esimerkiksi bioestetiikka jossa mietitään tilastollisia yhteyksiä siitä mitä ihmiset kokevat kauneudeksi vaikkapa "seksikkäissä naisissa". Ihmiset pitävät tätä yleensä latteana. Ja kenties minulta puuttuu tasoja Lindemanin kuvaamasta empaattisesta elementistä, eli olen jotenkin keskivertoa kyvyttömämpi "antamaan oikeaa vastausta". Mutta olen huomannut että bioestetiikan hylkääjät saattavat hurmioitua renessanssinerojen korostamista kultaisista leikkauksista. Että tässä matematiikka, harmonia, kauneus ja muut ovatkin sitten varsin kaavamaisesti kuvattavissa! Eli ilmeisesti en olekaan bioestetiikka-ajatusteni kanssa niinkään yksin kuin voisi luulla.

Itse tosin olen yleensä kannattanut situationistista etiikkaa. Jossa ei nojata mihinkään kategorisiin imperatiiveihin vaan asia katsotaan siinä kontekstissa missä ne sattuvat vastaan tulemaan. Syynä on juuri se että olen huomannut miten intuitionvastaisiin tuloksiin periaatteideni seuraaminen yleensä vie. (Ja tässä luotan intuitiooni enemmän, eli jos eettinen laskelma tuottaa vääriä tuloksia teeskentelen että tiedän laskelmaa paremmin ja että käyttämäni teoria ei sovi tilanteeseen.) Siksi on parempi tehdä asiaa koskeva päätös tilanteessa. (Joskin tästä huolimatta reaktio näyttää usein olevan spontaani ja ärhäkkyydessään stereotyyppinen.) Tässä ei tiedostetulle ja jäsennetylle objektiiviselle moraalille ole tilaa. Siinä moraali jää perimmiltään mysteeriksi, joksikin joka tapahtuu just because. (Ja usein nämä tapahtumat johtavat jonkinasteisiin vaikeuksiin.)

Homo religiosus ja epäkunnioittavuus

Areiopagilla otettiin esiin viime aikoina keskustelua herättänyt tutkimus, jonka mukaan uskonnot vaikuttavat siihen miten tosissaan lapset ottavat tietyt uskonnollisiksi koetut tarinat. Siellä eräs esiin nostettu kulma oli itse asiassa eettinen statement "Jos uutisoitu versio olisi totta, se epäilemättä vahvistaisi erilaisia ennakkoluuloja, joissa uskovaiset nähdään herkkäuskoisina. Se voisi myös nostattaa keskustelua uskonnollisen kotikasvatuksen mahdollisista haitoista." Tätä tosiaan kohtaa joskus. Ajatusta siitä että homo religiosus -ihmiskuva olisi sekä tosi että miellyttävä koska sen takana on suvaitsevainen ja uskonnonvapautta kunnioittava ihmiskuva.

En ole itse kritiikistä hirvittävän paljoa erimielinen. Kun ensimmäinen koe todellakin mittaa sitä että kristittyjen lapset uskovat Raamatun kertomusten henkilöiden olevan todellisia useammin kuin muunlaisten perheiden lapset, en voi sanoa muuta kuin että "no shit, sherlock". Tosin ihmettelen Areiopagin tapaa heittää irrelevantiksi sitä että se jälkimmäinen tutkimus näyttää että "uskonnollisten kotien lapset arvioivat todennäköisemmin Raamatun kertomuksia muistuttavien kertomusten päähenkilöt todellisiksi kuin sekulaarien kotien lapset". Huomio ja kontekstointi ovat osuvia. Tämä toki kuvaa vain marginaalista määrää kaikista eri uskonnoista. Mutta ihmettelen miten tämänlaista tulosta pidetään irrelevanttina. Lasten helpommin tekemä päätelmä kun ei kuitenkaan ole kovin tieteellinen, joten jossain määrin voidaan sanoa että se herkistää heistä nimenomaan herkkäuskoisempia. Jos tämä ei ole yhdentyyppistä herkkäuskoisena olemista, en tiedä mikä on. Tosin ajatus siitä että maailmankuva vaikuttaa ihmisen havaintoihin ja tulkintoihin on itsessään sellainen että ei siitä varmaan havaintona kukaan hämmästy. Onhan tuoreesti havaittu että uskovaiset ovat todellakin herkkäuskoisempia siinä mielessä että he esimerkiksi näkevät intentioita ja Suunnittelua satunnaisuudessa.
1: Itse näen että homo religiosus on lähinnä "puoliksi oikeassa". Nähdäkseni molemmat ääripäät ovat väärässä ; Se, että uskonto pitää jotenkin kultinomaisesti ohjelmoida ihmisiin jotta heistä tulisi uskovaisia ei pidä paikkaansa. Ja samoin on väärä luulo uskoa että ihmiset olisivat luonnostaan teistejä. Kuten Pascal Boyer on kuvannut asiaa, on enemmänkin niin että uskonnot on opittava mutta ne kuitenkin opitaan helpommin kuin vaikka matematiikka. (Jonka vuoksi esimerkiksi elävät nuket ja patsaiden kouriminen iskostuvat mieleen ja saavat uskottavuutta.) Tämä ajatus ei liene vieras kenellekään joka tiedostaa sen että lapsille on kerrottava Jeesuksesta ja heidät on vietävä pyhäkouluun. Tämä ns. ydintiedon skeemojen sekasotku voidaan sitten muotoilla teistisesti siten että lapsilla on erityinen valmius oppia uskonto. Tai sitten se voidaan muotoilla skeptikoita miellyttävästi juuri mielen perusskeemojen sekasotkuksi. Kun Marjaana Lindeman toi asiaa aikanaan esiin, sitä pidettiin uskovaisten puheissa loukkaavana asiana ja huonona tieteenä. Koska sanana ei ollut "homo religiosus" vaan että asiat ovat uskottavia jos niihin liittyy "ydintiedon sekasotku". Sanoilla on jännittävä voima. Asiasisällön sijasta vakuuttavuus syntyy siitä mitä konnotaatioita sanat kantavat. (Tälläisiin harhautuvia pitäisi sitten kunnioittaa fiksuina ihmisinä!)

Mutta koska olen pääpiirteittäin yksimielinen esitetyn argumentin kanssa, muistutan että homo religiosus -ihmiskuva ei todellakaan aina tarkoita samaa kuin suvaitsevaisuus. Itse asiassa jos se viedään loppuun asti, siitä seuraa käytännössä ehdottomasti ideologista ja maailmankuvallista alaskatsomista. Tästä voidaan ottaa reiluuden ja avomielisyyden sanoilla itsensä julkisuuteen ponnistanut Tapio Puolimatka. Hänen ihmiskuvansa on äärimmäisen homo religiosus. Voimme suoraan nähdä mihin tämä johtaa. Hänen kirjansa "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" alkaa sillä että hän korostaa Jesse Beringin kuvaamaa jumalvaistoa. Eli ajatusta jonka mukaan jokainen ihminen on syntyjään teisti, ei kristitty vaan jumaluskoinen. Sivut 29-35 on varattu siihen miten ateistien perheissäkin lapsilla on ajatus Jumalasta. Myöhemmin, sivulla 184 Puolimatka korostaa Calvinin näkemystä jossa kaikki ihmiset tietävät että Jumala on olemassa. Tämä on tietysti vain sen kuvaamista että ihminen on homo religiosus. Mutta Puolimatkan päähenki on esittää että ateismi on itsepetosta. Eli ateisti teeskentelee että ei usko Jumalaan mutta että oikeasti hän tietää että Jumala on olemassa. Ideologian joka ikisen jäsenen syyttäminen valehtelijaksi on aika kova teko. Ja Puolimatka tekee tämän väitelauseen ilman ainuttakaan poikkeusta. Väite on pilkallinen, halveksiva ja häijy. Ja se sopii täsmälleen siihen skeemastoon jolla Puolimatka on käsitellyt "naturalisteja" muutenkin.
1: Tämänlaisten asiallisuustaso on ymmärrettävää kun muistaa puolimatkan tavan "kunnioittaa" eri maailmankuviaan. Joka esimerkiksi näkyy hänen tavastaan kohdella Eric Piankaa "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjassa. Puolimatkan into syyttää ihmistä 95% ihmiskunnan tappamisesta oli niin suuri että hän ei jaksanut tarkistaa lähteidensä uskottavuutta. Kun syytös koskee naturalistia, ei tarvitse olla yhtään tarkka eikä tutustua mihinkään. Kaikki on siitä ironista että Puolimatkan tuo kirja oli uskovaisten marttyyrikorttia heilutteleva teos, ja tässä hän osallistui isoon masinoituun kiusaamiskampanjaan joka oli lahja uskonnolliselta oikeistolta naturalistille. Lisäironiaa tähän saa siitä että "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" on emotionaalis-eettinen teos jossa tunnesanat on kätketty mutta jossa tunteilu on silti vahvasti esillä. Ja sen teemana on että hedelmistään puut tunnetaan. Puolimatkan on siis ikään kuin omien ehtojensa nojalla otettava esille se että hänen oma hyvyytensä nyt kaiken kaikkiaan mitataan lähinnä Pianka -hedelmällä.

On selvää että on omituista väittää että homo religiosus -ihmiskuva suojelisi syrjinnältä tai että siitä poikkeaminen jotenkin lisäisi syrjintää. Ajatus on toki siitäkin relevantti että lapsia ja heidän uskonnollisuuttaan tutkittaessa on havaittu että lapsilla on uskonnollisia ennakkoluuloja, jotka ovat "alitajuisia" siinä mielessä että lapset eivät koe tai kerro kokevansa olevansa ennakkoluuloisia syrjijiä. Teot, eli hedelmät, sitten todellakin kertovat sitten muuta. Jostain syystä nämä asiat ovat niitä joista sitten vaietaan Areiopagilla ja muualla missä uskovaiset ovat kovasti korostamassa suvaitsevaisuutta. Ilmeisesti syynä on osittain se, että ateisteilla ja uskovaisilla on ikään kuin erilliset vaa'at. Ja se mikä on kristityltä "omasta uskosta kertomista" ja "avointa halua keskustella" ja "avomielistä ja reilua" on ateistilta sitten "militanttia" ja "vihaista" ja "tungettelevaa". - Tämmöisen edessä elo on vähän kuin siinä kun tajuaa että Jehovan Todistajat dissaavat Halloweenia ihan sikana, ilmeisesti pääasiallisesti siksi että he eivät osaa arvostaa ovikellojaan soittelevia satunnaisia tuntemattomia ihmisiä.

Elävät nuket

Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."

Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.

Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.

Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.

Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.

Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.

Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)

Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".

Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.

Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.

Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)

Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.

Taivaasta sinä olet tullut ja maahan sinä olet jälleen palaaman

Taannoin minulle heitettiin lausunto siitä, että kirkko on vähemmän kiinnostava kuin hautausmaa. Otin asian jonkinlaisena väitelauseena ja haasteena. (Lausuja tuskin tarkoitti statementtia ihan näin.) Minulle kirkko on toki rikki, mutta en kuitenkaan ihan allekirjoita mitä tahansa väitettä vain siksi että se hellii maailmankuvaani.

Ja koska meillä kaikilla - ja etenkin minulla - on niitä päiviä jolloin teemme jotain omituista, päätin että suihkulähteisiin hyppäämisen sijasta voin tehdä jotain muuta. Siksi, kun minulle tuli vapaapäivä ja kaikkea, kävin Hietaniemen hautausmaalla. Sen mukaan väite on tosi. Tosin syynä ei ole hautausmaiden tylsyys. Hietaniemen hautausmaa on kuitenkin malliesimerkki siitä mitä hautausmaat käytännössä ovat. Nähdäkseni hautausmaahan ja siihen liittyviin asioihin liittyy hyvin vahva kognitiivinen dissonanssi.

Ja Hietaniemen hautausmaa on tästä erinomainen esimerkki. Sillä sitä ympäröi symbolinen muuri. Hyvin korkea sellainen. Hautausmaa on itse asiassa aidattu korkealla kivimuurilla ja tien toisella puolella on uimaranta. Välissä on sitten muuri joka tavallaan eriyttää nämä kaksi eri maailmaksi. Mutta toisaalta juuri tämä muuri kertoo siitä miten todellinen ja konkreettinen hautausmaa kuitenkin on. Minua freudilaisempi voisi jopa sanoa että vahva torjunta kertoo tässä kohden siitä että on jotain torjuttavaa. Ja korostaa että hautaaminen ei olekaan poislaittamista, vaan jonkinlaista piilossa säilyttämistä ja talteenlaittoa.

Mutta luonnollisesti sama jatkuu sisäpuolella. Ja etenkin siellä. Ja parhaiten tätä kuvaa yksi hautakivien taiteessa näkyvä toistuva elementti. Itkevä enkeli. On toki luontevaa että kuolema ei ole ilon aihe. Mutta teologisesti asia on kummallinen. Sillä kuitenkin uskonnon pääviesti on ilo ja toivo. Kuolema on parannus. Kristinuskon pääviesti on suorastaan se, että vaikka länsimaisella ihmisellä ei olekaan "metsästysmaita", niin tuonpuoleisessa ne ovat aivan taatusti nimenomaan "autuaammat". Enkelin voisi siis luulla heijastavan iloa. Tai jotain vakavasävyisempää. Tätä asiaa ei voi ymmärtää muuta kuin psykologisesti. Pascal Boyer korostaa että ihmiset eivät usein usko teologisesti korrektin kaavan mukaan. He osaavat kysyessä kertoa teologisen totuuden faktana, mutta toimintaa kuvaa jokin muu. Itkevä enkeli kertoo siitä miten kuolemaan liittyvät skeemat ovat sekoittuneet. Monesti tämänlainen ymmärretään jonkinlaisena ironisuutena. Ja jossain määrin itkevä enkeli on ironinen. Jos sen ottaa vakavasti.

Mutta kyllä teologisesti korrektejakin enkeleitä piisaa. Hietaniemen hautausmaalla monet enkelit ovat hartaita, tietäen kristinopin sanoman. Kaikki eivät itkeskele, vaikka suuri osa tietysti onkin murheellisia enkeleitä.

Ja itseäni viehättää, sellaisella toisella tavalla ironisella tavalla, että osa enkeleistä vaikuttaa jona näyttävän jonkinlaista smugfacea, sellaista jota tapaa paatuneiden skeptikoiden kasvoilla silloin kun he tietävät paremmin kuin joku huuhaahörhö, tietävät sen itsekin ja eivät pelkää opettaa asiaa ääneen.

Mutta pääasiassa hautausmaan kuvaelmat eivät ilmaise iloa ja toivoa vaan surua. Ja tietyssä määrin hautakivien taide onkin sitä miten suru ilmituodaan. ; Toki joskus hautausmaiden veistoksia katsoessa on hieman vaikeaa sanoa missä vaiheessa kitch kerää pömpöösiyttä niin että se muuttuu asialliseksi hautausmaataiteeksi. Mutta osa on hienoja teoksia joilla on ilmiselvästi myös taiteellisia ansioita.

Lisäksi haudoilla oleva taide voi korostaa yksilöllisyyttä. Kertoen jotain kuolleesta yksilöstä.

Hauta voi heijastaa myös tärkeitä ja arvokkaita arvoja, jotka ovat liittyneet kuolleeseen, usein näissä arvovalinnoissa korostuu kuolleen ammattivalinnat ja muut tälläiset vaikuttavat tähän.

Puhumatta tietenkään siitä että monen kuuluisan ihmisen hauta ei ole pelkkä hauta vaan muistomerkki. Jokin joka mahtipontisuudessaan ei opeta että suurmiehetkin kuolevat, vaan ovat enemmänkin tekemässä heistä kuolemattomia. Myytti kasvaa kun hautakin on komea ja suuri. Suuri hauta on jotain johon harvalla on varaa ja se onkin jonkinlainen ultimaattinen statusesine. Se vihjaa siitä miten kuollut on ollut tärkeä ja me pienemmät - joita varten on varattuna vain standardisoitu hautakivi - joudumme ikään kuin elämään ilman tätä ja tulemaan toimeen.

Tämä kaikki korostaa sitä, miten hauta on kaikkinensa ristitulkinnan ytimessä. Pitää olla iloinen mutta surullinen. Hautausmaa mielletään henkiseksi paikaksi, mutta se on konkreettinen ; Itse asiassa elämän lyhytaikaisuutta vastaan yritetään taistella kiven avulla.

Kaikista mahdollisista materiaaleista on valittu kivi, joka kestää nimenomaan aikaa. Ja vaikka ihmisen elämä ja persoona päättyy kuolemaan, tätä halutaan jotenkin laventaa ikuisuuteen. Että tärkeät arvot, ammatti, status ja muu kiinnostava joka ihmisessä oli tämän eläessä hienoa jotenkin ponnistaisi ikuisuuteen myös tämänpuoleisessa. Hauta on konkreettinen muistutus kuolevaisuudesta mutta kuolemaa ja tuhoutumista ei silti haluta ajatella, edes hautausmaalla. Tai oikeastaan etenkään siellä.

No, toisaalta enpä itsekään toivo että minun kuolemaani jotenkin erityisesti iloitaan. Että "hurraa, paha paskiainen on kuollut". (Siitä huolimatta että se on totuus. Tai etenkään siksi.) Ja sitä jotenkin toivoo, että kuoltuaan joku ei kävele hautausmaalla ajatellen että hän on elossa ja nuo muut ovat kuolleita, ja että jollain tavalla tämä tarkoittaa sitä että olet voittanut nuo ihmiset. (Siitä huolimatta, että tämänlaisiakin ajatuksia on itselleni tullut mieleen, tai etenkin siksi.) Jotenkin sitä vain toivoo että kuoleman jälkeen korostuisi että oli niin siisti että kristillinen enkelikin taipuisi kaikista puutteistani huolimatta kaveriksi. Että kuoleman jälkeen mielipide-erot tiivistyvät. Kenties niin syvään bromancyyn että se lähentelisi jonkinlaista homoseksuellismia. Joka toki on hieman omituista koska enkeleillä ei ole edes teologisesti mitään suoraa yhtä sukupuolta samassa mielessä kuin lihallisilla ihmisillä. (Mutta ei toki kuitenkaan täysin homoseksuellia suhdetta kaipaa, sillä kaikesta HLBG -myönteisyydestä huolimatta en ole homo. Ja nyt on syytä lopettaa siihen noloon suihkukopeista tuttuun hiljaisuuteen.)

Parisuhdevinkkejä taikauskoisille

Wisemanin "Yliluonnollinen ilmiö" kertoo esimerkiksi siitä miten erilaiset puoskari ennustajat voivat vetää oikeista naruista. Nyrkkisääntönä oli se, että ihmiset ovat kiinnostuneita työstä, rahasta, rakkaudesta, seksistä ja matkustamisesta. Nämä aiheet vetoavat ihmisiin ja ne ovat heistä hyvin kiinnostavia. Siksi ei varmasti ole ihmeellistä että horoskooppeja käytetään talouselämän ja rakkauselämän kartoittamiseen.

Ja itse asiassa Wisemanin aihelistaus koskee muitakin taikauskoja. Kuten vaikkapa rakkautta. Tai sen puutetta. Otan tästä esiin muutaman erikoisen mutta aivan täysin eurooppalaisen uskomuksen. Ne koskevat rakkaudessa epäonnistumista. Ja ennen kaikkea sitä mitä pitää tehdä jotta rakkauselämä alkaa kukoistamaan.

Victor Noirin hauta,
Père Lachaise -hautausmaa,
Pariisi

1: Ensimmäisen uskomuksen mukaan Victor Noirin patsas. Hän oli lehtimies. Ammattina toki enemmän romanttinen kuin verovirkailija, mutta kuitenkin nimenomaan rakkaudenpuutteen korjaamisen kohteena hieman erikoinen, tai ei ainakaan alleviivatun ilmeinen. Joskin jonkinlaista romanttista auraa hänen ympärillään on ollut, sillä hän esimerkiksi kuoli kaksintaistelussa, tosin kaksintaistelussa joka ei tiettävästi noudattanut kaikkia kaksintaisteluihin kuuluvia herrasmiessääntöjä. Herrasmiessääntöjen puutteen vuoksi hänen kuolemastaan tuli aikanaan suuri skandaali. Jostain syystä hänen haudastaan, jolla on hänen patsaansa, tuli toisenlaisen kohinan kohde. Alettiin uskomaan, että jos patsasta suutelee suulle, antaa tälle kukkia ja kourii patsaan kieltämättä varsin miehekästä etumusta, nainen saisi ratkaisua hedelmättömyysongelmiin ja rakkauspulmiin. Ja tästä sitten tuli yleinen uskomus. Itse asiassa uskomus on jopa niin yleinen, että patsaan kulumisesta on tullut ongelma.

Casa di Giulietta,
Verona, Italia

2: Toinen uskomus koskee sitten Julian patsasta. Tämä Shakespearen kirjoista tutun "Romeon ja Julian" Julian patsas joka sijaitsee Italiassa paikassa jota kutsutaan oikeiden Romeon ja Julian taloksi. Jos ihmisellä on epäonnea rakkaudessa, voisi olla luultavaa että tukea haettaisiin jostakula muusta kuin sellaiselta jonka oma rakkauselämä oli vaikeaa kunnes päättyi epäonnistumiseen ja kuolemaan. Mutta monet ihmiset näkevät että Julian patsas on juuri oikea paikka hakea apua rakkaushuoliin. Tämänkin patsaan kohdalla avunhakemiskeino on kohtelias ja herrasmiesmäinen. Patsasta kouritaan. Tämä uskomus on yllättävän suosittu ja tämänkin patsaan ongelmana on ollut eroosio. Metallipatsasta on kourittu niin paljon että patsaan ontto sisusta on paljastunut. Se on helvetin paljon pikkutuhmaa näpelöimistä.

Tämänlaiset uskomukset tuntuvat hassuilta, siis jos ei itse usko niihin. (Itse suhtaudun varovaisella kohteliaisuudella näihin tapoihin, ja lievällä positiivisuudella jos niiden lieveilmiöinä on alleviivaavia vitsejä tai jotain muuta.) Niissä on kuitenkin säännönmukaisuus. Itse asiassa säännönmukaisuus, joka muistuttaa että taikauskot eivät usein ole niin mielikuvituksellisia, avomielisiä, kokeilevia tai erilaista laatikon ulkopuolelta ajattelemista vaativia kuin usein esitetään.

Pascal Boyer ei toki puhu kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat" patsaiden kourimisesta. Sen sijaan hän kyllä puhuu komplekseista ideoista, skeemoista ja niiden sekoittumisesta.
1: Hän korostaa, että ihmiset, puhuessaan ihmeistä, eivät usein hae hirveän suuria ihmeitä. Vaan nimenomaan pienet ihmeet ovat uskottavampia. (Tämä omalta osaltaan selittää "joonaongelmaa" ; Vaikka korostetaankin että suuret ihmeet olisivat mahtavia, kuitenkin ihmeitä pidetään jotenkin kiusallisina.) Siksi esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kirkoissa olevien patsaiden tai alttarien ääressä rukoilu koetaan uskottavampana ja tehokkaampana vaikka samalla teologisesti korrektilla tasolla Jumala olisi kaikkialla.
2: Toisaalta se mikä on suurta ja pientä määräytyy sen mukaan minkälaisia mielikuvia ihmisille syntyy. Nämä taas ovat mielessä olevia skeemoja ; Jotkin asiat kuuluvat tiettyyn samaan joukkoon. Ja toiset tälläise joukot ovat relevantteja ja toiset eivät. Ja mielenkiintoista on se, jos jonkin skeeman piirteitä lainataan toiseen ja nämä sekoittuvat. Näin voidaan saada vaikka käveleviä ja puhuvia patsaita. Tai kentaurien kaltaisia taruolentoja jotka ovat puoliksi hevosia ja puoliksi ihmisiä. Ja nämä kompleksit ideat, joissa on useamman skeeman yhteensulautuminen, ovat kaikien uskontojen ja taikauskojen ydinmehua. Olipa kysymys puhuvasta aseesta tai ihmeitätekevästä patsaasta.
+: Siksi ei tavallaan ole yhtään ihmeellistä että hedelmällisyys-rakkausasioissa apua haetaan realistisen näköiseltä patsaalta jolla on kiistatta "iso mulkku". Ja että apu on tehokkainta kun kouritaan suoraan metallia joka sattuu representoimaan sukuelintä. Sillä oikeassa elämässäkin suutelu, kikkeli, rinnat ja kouriminen liittyvät romanssielämään.

Toki tässä on sellainen pieni häiritsevä puoli, että jos tämä taikauskojen ymmärrettävyys jätetään syrjään, niin mieleen tulee se, että kenties... Miten muotoilisin tämän kohteliaasti ... Sanotaan näin, että jos jossain sattuu olemaan "sanotaan anonyymi ystävä", jolla sitten on ongelmia rakkaudessa. Ja hän haluaa tehdä tälle jotain. Niin hänen kannattaisi kenties kiinnittää huomiota esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin että onko hän sen tyylinen pervertikko että no sanotaan nyt vaikkapa käy hautausmailla oikeiden ihmisten haudoilla hinkkaamassa patsaita sillai rivosti. Ja jos vastaus on "kyllä" niin kenties tämänkaltaisten piirteiden ratkaiseminen voisi oikesti korjata ne ongelmat. Taikauskon kohdalla toki usein nimenomaan ydinkäsitteet sekoittuvat, ja syvästi. Esimerkiksi sellaiset ydinkäsitteet kuin "ongelman ratkaiseminen" ja "kohkaaminen samalla kun intentiot ovat kovasti ongelman ratkaisemisen suuntaisia."

Se, että horoskooppi tai patsaiden kouriminen käsittelee tiettyjä aiheita ja kertoo ratkaisuja näiden aiheiden parissa olevien ongelmien ratkaisemiseen ei tarkoita että näiden kriitikko ei haluaisi ratkaista näitä ongelmia. Luultavasti usein asia onkin niin että juuri näitä kriitikoita kuuntelemalla se oikeakin ongelma ihan oikeasti ratkeaa. Sillä voimavarat käytetään muuhun kuin irrelevanttiin kohkaamiseen, joka vie aikaa ja voimavaroja jotka voisi oikeasti käyttää ongelman ratkaisemiseen sen pahentamisen sijasta.

liberaalibias -bias, eli miten maailmankuvallisuus on puhuttu ja huomioitu

Kasvatustieteilijä Jean Piaget kehitti ajatuksen oppimisesta ja skeemoista. Tässä ihmisellä on perusmalli, josta hän vetää odotuksensa siitä miten maailma ja ihmiset toimivat. Yllätykset, jotka ovat siis muuta kuin pettymyksiä, tuottavat ahdistusta (~kognitiivinen dissonanssi), joka paikataan joko sovittamalla virhetilanne skeemaan (~assimilaatio) tai purkamalla skeema ja uudistamalla skeemaa (~akkomodaatio).

Tämä ajatus on sittemmin muuttunut hyvin tärkeäksi. Kasvatustieteistä ollaan siirrytty muuhun psykologiaan. Kokeellinen psykologia on myös vahvistanut tätä. Itse asiassa voidaan sanoa että maailmankuvallisuus vaikuttaa yllättävissäkin yhteyksissä. Moderneja ateisteja tutkiessa ei voi olla huomaamatta, että jos tutustuu Pascal Boyeriin, hän käyttää skeemoja yrittäessään ymmärtää uskontoja ja sitä miksi ihmiset uskovat. Chris Mooney taas lähestyy asiaa tieteen popularisoinnin ja viestinnän parissa. Hänen haasteenaan on framing, eli se miten ihmiset saataisiin oppimaan ja korjaamaan virheitään. ; Kasvatustieteenä alkanut onkin johtanut johonkin joka on vaikuttanut syvästi skeptismiin. Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti kirjan "Why People Believe Weird Things", jossa lähtökohtana ei ollut klassinen valistushenki jossa ignoranssi, tyhmyys ja oppimattomuus olisivat virheiden syynä. Samoin taloustieteissä esillä on Dan Arielyn ja monien muiden harjoittama behavioral economics, jossa ytimessä on se, että ihmiset ovat "predictably irrational". Ja jopa tieteenfilosofit - ja etenkin tieteen sosiologit - ovat ottaneet maailmankuvallisuuden huomioimisen osaksi tieteenfilosofiantekoa. Asiasta puhutaan selvästi paljon.
1: Minun blogi on itse asiassa tässä kohtuu valtavirtaa. Aina kun vilautan sanaa "assimilaatio" puhun tästä. Aina kun sana "skeema" tai "maailmankuva" ovat esillä, ollaan puhumassa tästä. Kun ihmetellään miksi en suostu keskustelemaan idioottien kanssa, puhutaan myös tästä. Samoin kun usein kehun crankien nerokkuutta, se palautuu tähän yhteen asiaan. Tieteenteossa tärkein asia on juuri se, että jotenkin päihitetään jarruja joita mieli tavallisessa arkiajattelussa siihen laittaa.

Mooney on tuoreessa kirjoituksessaan ottanut esille sen, miten vaikeaa on valistaa ihmisiä tiedolla. "Here Are 5 Infuriating Examples of Facts Making People Dumber". Siinä hänen perusteemanaan on ns. backfire effect. Ihmiset voivat tulla huonommiksi opiskelemalla. Mooney viittaa tässä tuoreesti tehtyihin tutkimuksiin. Ja hänen esimerkkinsä ovat erikoisia. Osansa saavat niin ilmastonmuutosdenialismi kuin väitteet siitä että Obama on muslimi ; Jos ihminen uskoo että Obama on muslimi, se, että hän kuulee kun Obama kutsuu itseään kristityksi saa monet vahvistamaan ennakkokäsitystään siitä että Obama nimenomaan on muslimi. ;  Erikoista kyllä, kommentit valottavat asiaa melko hyvin. Kommenteissa esitetään että Mooneyn demonstraatioissa on bias, koska hänen kaikki esimerkkinsä koskevat oikeistolaisten parissa yleisiä näkemyksiä. Toisin sanoen Mooney edustaa ns. liberaalia biasta.

Ajatus on mielenkiintoinen. Koska Mooneyn oma näkemys nimenomaan perustuu ajatukseen jossa vakaumukset selitetään motivoidulla ajattelulla. Vahvistusharha ja skeemautuminen omaan maailmankuvaan ovat nimenomaan kaiken ytimessä. Jos järkevät ihmiset voivat uskoa höpöihin asioihin, ja Mooney itse on fiksu, on tietysti mahdollista että hän itsekin uskoo höpöihin asioihin. Tätä mahdollisuutta ei pidä torjua suoralta kädeltä. Oikeistokonservatiivit ovatkin monin paikoin olleet myötämielisiä Mooneyn ajatuksille. Koska ilmastonmuutosdenialismi, kreationismi ja monet muut oikeistolaisten kannattamat vaihtoehtotieteet korostavat nimenomaan sitä että tieteessä on liberaali bias. Eli tiede on ideologisesti valloitettua ja sen vuoksi väärät maailmankuvat eivät saa näkemyksiään läpi. He ovat jopa ylpeitä siitä että torjuessaan sekä ilmastonmuutoksen että evoluution he ovat hyviä haistamaan erilaisia liberaaleja harhaoppeja.

On kuitenkin hyvä vilkaista Mooneyn ajatuksia tarkemmin.

Suhtautumiseni "liberaalista biaksesta" puhumiseen on hyvin synkkä. Olen itse konservatiivi, joten en voi väittää että kaikki tässä mainittu koskee kaikkia konservatiiveja. Mutta sen sisällä on crank magnetismiin taipuvainen alaryhmä joka on kooltaan melkoisen suuri. Loppu tekstistä ei siis koske "uskovaisia" tai "oikeistokonservatiiveja" vaan hyvin tiettyä segmenttiä heidän joukossaan.

Mooneyn kirja "The Republican Brain" käsittelee tätä alaryhmää ihmisiä. Kirjassa erikoista on se, että sen lähtökohta on jotain joka on hyvin muodikasta. Jonathan Haidt kehitti moraalissa ajatuksen jossa liberaalit ja konservatiivit ovat hyvin erilaisia. Ja että moraali on lähinnä ennakkointuitio jota sitten selitetellään jälkikäteen. Mooney kulkee täsmälleen samalla tiellä ja hänen maailmassaan korostetaan että liberaaleilla ja konservatiiveilla on laajemminkin hyvin erilaiset psykologiat. Mutta siinä missä Haidt ei kykene sanomaan mitkä moraaliarvot ovat parempia - hän vain esittää että konservatiiveilla perusarvoja on useampia ja että liberaali ei ymmärrä konservatiivia yhtä hyvin kuin konservatiivi liberaalia - Mooney perustelee mitkä asenne-erot johtavat siihen että konservatiivit ovat crank magnetismissa uskomassa oleellisesti enemmän tyhmiin teorioihin jotka ovat luonnontieteiden vaikutuspiirissä. Teitä tähän on monia, mutta otan lyhyen lainauksen Mooneyn kirjan esittelystä "Mooney explores brain scans, polls, and psychology experiments to explain why conservatives today believe more wrong things; appear more likely than Democrats to oppose new ideas; are less likely to change their beliefs in the face of new facts; and sometimes respond to compelling evidence by doubling down on their current beliefs. The answer begins with some measurable personality traits that strongly correspond with political preferences. For instance, people more wedded to certainty tend to become conservatives; people craving novelty, liberals. Surprisingly, openness to new experiences and fastidiousness are better predictors of political preference than income or education."

Konservatiivit itse toki luottavat siihen että tieteessä on liberaali bias. Mooneyllä on kuitenkin vakaa perusta. Jokaisella on maailmankuva, mutta motivoitu päättely on jotain johon tietyt maailmankuvat selvästi sitouttavat vahvemmin. Niiden skeemoissa on suoraan tietty asenne, joka maksimoi näiden ajatteluvirheiden syyt. Näin ollen maailmankuvalliseksi syyttäminen onkin vain keino paikata tappio. Larry Moran on perustellulla linjalla selittäessään miten evoluutioteorian kannattajien kutsuminen "darwinisteiksi" on ID -konservatiivien mustavalkoisen maailmankuvan luomus. Kun henkilöt jaetaan "meihin" ja "niihin" ja itselle epämiellyttävät tulokset liitetään "liberaaliin biakseen" saadaan kivaa kritiikki-immuuniutta. Kritiikistä ei tarvitse välittää koska se johtuu liberaalista biaksesta.

Maailmankuva-smaailmankuva -puolustuksen ainut ongelma onkin juuri siinä että se perustuu puolittaiseen psykologian osaamiseen. Dunning-Kruger -efektiä tarvitaan enää korkeintaan täydennykseksi, kun älykäskin ihminen vääntää ongelmat itselleen parhain päin ad hoc. Maailmankuvallisuus kun kattaa vain puolet totuudesta. Sillä ilmiöt ovat psykologiassa kokeellisesti esilletulevia piirteitä. Ja niiden suuruusasteita voidaan kokeilla. Ja näin esimerkiksi se, että evoluutioteorian vastustajat osaavat evoluutiokurssin jälkeen vähemmän siitä mitä evoluutioteoria pitää sisällään kuin ennen sitä on suora merkki siitä että Mooney on oikeassa ja että konservatiivien parissa liberaali bias -bias on äärimmäisen yleinen ja vahva. (Testauksessa ei ollut se pitääkö evoluutioteoria omasta mielestä paikkaansa, vaan siitä mitä evoluutioteoria pitää sisällään.)

"Liberaali bias" -syytös onkin torjuntaliike joka on hyvin valtavirtaa konervatiivicrankien parissa. Tämä on hyvin syvällinen osa ensisijassa poliittista liikettä. Ja sitä että konservativismi on itse asiassa napannut toimintaelementtejä postmodernismilta ja käyttää sen menestyspohjaa ikään kuin vallankaappauksen välineenä.
1: Mooneyn esiintuomat piirteet kertovatkin että "crank magnetismia keräävä republikaanien jaosto" muistuttaakin malliesimerkkiä häviämässä olevasta paradigmasta. Imre Lakatos on kuvannut miten teoriat eivät kerää ristiriitoja vaan peittävät niitä ad hoc -oletuksin ja samalla teoria menettää ennusvoimaansa ja muuttuu epämääräiseksi ja kritiikki-immuuniksi. Jokainen ad hoc -oletus lisää "savolaisefektiä", jossa "voep olla näen, mut voiepinna olla olemattakkiii". Lopulta ne eivät ole enää edes vääriä teorioita, ne ovat jotain paljon pahempaa, turhia.

Tyhmyyttä on montaa sorttia.

Kuin mietitään eri lähtökohtia, ei voida sanoa että älykkyys suojelisi tai että typeriä olisi erityisen vaikeaa huijata. Se on enemmänkin niin että älykäs on hyvä suojaamaan ennakkonäkemyksiään erilaisilla ad hoc -oletuksilla. Kun taas tyhmä on joko sisäisesti ristiriitainen tai hän pitää itsestäänselvyyksinä joitain yksinkertaisia premissejä, joita hän ei välttämättä edes ilmituo joten kannanotot tiivistyvät erilaisiksi statementeiksi. (Tyhmää on vaikeaa saada muuttamaan mieltään, mielipiteitään ja näkemyksiään. Ja ohjailu vaatii tätä kautta muuta kikkailua. Intellektuellit taas voidaan saivarrella ansaan, kunhan tähän käytetään avuksi heidän tunteitaan ja maailmankuvaa jota he eivät halua muuttaa.) Tämä voidaan ottaa tarkempaan syyniin. ; Kahneman on jakanut mielen toiminnan kahteen osaan. Intuitiivinen ajattelu on nopeaa ja kevyttä, mutta se johtaa usein virheisiin. Näin ollen intuitio on helppo tapa olla kohtuu oikeassa. Mutta se johtaa hyvin usein harhaan. Ja ihmiset tekevätkin helposti hyvin omituisia virheitä. Toiset sitten saivartelevat.
1: Kun aiemmin viittasin Kahnemaniin, esille nousee juuri se miten talousteoriassa moni asiantuntija yliarvioi itsensä ja keksii erinomaisia tekosyitä suojelemaan skeemaansa.
2: Vastapainona on se, että normaali intuitioihinsa luottava "think less" -konservatiivi täyttää tilanteet noudattamalla skeemaansa. Ja että monesti lopputulos on sellainen, että se saadaan korjattava.
+: Presuppositionistisessa logiikassa, eli logiikassa jossa ensin on johtopäätös ja sitten kehitetään premissit jotta tämä saataisiin, ongelmana onkin se, että mikään opiskelu ei tavallaan auta. Piilo-oletuksista saadaan korkeintaan näkyviin laitettuja premissejä. Tai ristiriidat peitetään uusin ad hoc -oletuksin.

Demonstraatio.

Jos me otamme esimerkiksi "Syvemmältä" -blogaajan uuden hengentuotoksen, ei voi olla vaikeaa huomata että hän ottaa esille liberaalin biaksen. "Kirjoitus käsittelee ilmiöitä, joita kutsun tiedostamattomaksi biakseksi ja diskauspeliksi. Vaikka esimerkit ovat provosoivia, on niiden funktio ilmiöiden demonstroinnissa. En minä halua antaa niiden viedä huomiota kiinnostavista ilmiöistä, joista muuten puhutaan vähän jos lainkaan." Nähdäkseni asiasta nimenomaan puhutaan paljon, joten hän ei selvästi ns. seuraa oikein mitään. Toinen onkin siinä, että hän on selvästi ottanut varsin omituisen esimerkin demonstroidakseen tätä. Nimittäin pahan ongelman. Joka on ideologis-eettinen konsepti, eikä jokin jossa ollaan helposti faktuaalisesti erimielisiä.

Pahan ongelma on hänelle kuitenkin hänelle tärkeä asia, joten on hyvä vilkaista hieman tarkemmin. Sillä hänen crankiutensa paistaa läpi hänen ratkaisuistaan. Joissa hän käsittelee etiikkaa kuin se olisi jotenkin empiiristä tasolla jossa jokin näkemys voi olla lähtökohtaisesti väärin ja typerä. Demonstroin tätä asiaa muutamaa esimerkkiä käyttäen. (Mooneytä muistellen kyseessä ei ole mielipideasia, vaan jotain joka paistaa läpi teoissa ja ratkaisuissa ja käytetyn logiikan luonteessa.)
1: Dogmaattinen julkituotu ad hoc -päsmäripremissointi. Muistan kun hän saapui moittimaan tekstiäni. Kun argumenttini oli noin tiivistettynä se, että ikuinen rangaistus + äärellinen rikos = epäreiluus, hän lähti kumoamaan asiaa siten että Helvetti ei ole relevantti uskomus. Jos asiaa lähestytään loogisesti, hänen kritiikillään on ymmärrettävä tila. On aivan kuten aiemmin kirjoitin loogisen analyysin yhteydessä. (Etiikkaa voidaan käsitellä tällä kulmalla joten se on varmasti reilua myös tässä minun kriitikkoa kohtaan.) Päätelmä on looginen jos sen premisseistä seuraa johtopäätös. Hän oli kuitenkin enemmänkin erimielinen yhden premissin kanssa. Johtopäätös oli itse asiassa jotain jonka hän myönsi. Hänen kritiikkinsä olisi kuitenkin relevantti jos ja vain jos Helvetti ei olisi kristinuskoon yleisesti kuuluva konsepti. Mutta näin ei ole. Monessa kristinuskon suuntauksessa Helvetti on olennainen osa prosessia. Ja itse asiassa väliaikainen kiirastuli, joka voisi itse asiassa poistaa "kieltämättä pinnallisen" epäreiluusargumenttini, se on kristinuskossa vahvemmin kerettiläisyyttä ja myöhempää päälleliimausta. Kun hänen kritiikkinsä otetaan huomioon, saadaan kenties irti tulos jossa on enemmänkin lisäehtoja sille miten pahan ongelma on irrelevantti. Esille nousee ehto siitä että Jumala ei saa käyttää helvettiä. Eli täsmennyksen kautta tiedetään että valtaosa kristinuskon jumalista ei ole kaikkihyviä kaikkivaltiaita vaan sadistisia paskiaisia. Kriitikkoni ei sitten kenties vain kuulunut heihin. Hän ei siis kumonnut premissiäni vaan sanoi että sen kanssa voi olla erimielinen joten argumenttini pätee. Hän lisäsi argumenttiin savolaiskertoimia. Hänen argumenttinsa jälkeen on enemmän "voep olla mutta voep olla olemattakkii" -sekoiluille ja mielipide-eroille kuin ennen sitä. Tästä voidaan vetää ainut oikea johtopäätös. Hänen logiikkansa ei johda perusteluihin vaan hämärtää johtopäätöstä. Hän on niin sitoutunut ja niin ehdoton omiin premisseihinsä että ei näe vaihtoehtoa. Tämä on erikoista koska tätä premissiä ei ole ainakaan empiirisesti testattu. Helvetin olemassaolo tai olemattomuus ei ole varmuus vaan mielipidekysymys. Ja se ei ole kristinuskon oppien kannalta mitenkään huono olemassaolevaksi oletettavaksi. (Ja pahan ongelma on ensisijassa kristinuskoon kohdistuva argumentti. Siinä mielessä en ymmärrä miksi se on ateistien suosiossa. Se tehoaa vain hyvin marginaaliseen Jumalaan, hyvään kaikkivaltiaaseen. Ja kaiken tietämäni mukaan se tuskin edes kovin hyvin kuvaa kristinuskon Jumalaa.) Argumenttia "irrelevanttina" pitävä ei huomaakaan että hän tosiasiassa tarkoittaa kristinuskolla hyvin marginaalista ja tietynlaista kristinuskoa joka kenties selviää kritiikistä, toisin kuin valtavirtaa paremmin edustava kristinusko joka sitten jääkin argumenttijyrän alle, suoraan argumenttijyrän alle käymättä välillä lähtöruudun kautta. Joka tarkoittaa sitä että relevantti kristinusko marginalisoituu, sellaiseksi jota vain hyvin muutama tosiasiassa kannattaa. Ja että argumentti on osuva jos se jyrää valtavan määrän kristillisiä suuntauksia ja näkemyksiä alleen. Mutta jos marginaalista uudelleenpremissointiaan tuijottaa kykenemättä katsomaan vaihtoehtoja laajemmasta kulmasta kuin "minun näkemykseni on tämä, voinko suojella sen kritiikiltä" -tasoiseen torspoiluun, ei tätä tietysti huomaa. Eli on yhä syvemmällä biaksessa koska mitä enemmän vastapuolen relevantteja argumentteja esiin tungetaan, sitä enemmän ne näyttävät "tutuilta" sellaisella tavalla joka korostaa sitä että ne olisivat myös tyhmiä. Tyhmyys löytyy kuitenkin sieltä mistä aina. Eli ad hoc -oletuksia ja muita kritiikki-immunisointeja tuottavasta vankoilevasta päästä.
2: Piilopremissointi. Tuoreempi tapaus on sitten erikoisempi. Kun aiheena oli pahan ongelma ja ihmisten rakenteissa olevat virheet, nostin esille vasaraesimerkin. Kipuaistista on hyötyä, mutta jos vasara ei riko sormea ei kipuaistia tarvita. Joten asian voisi hoitaa paremmin. Hän määritteli "mahdottomuuden" uusiksi. Idean ytimessä oli se, että sormesta ei saada luodinkestävää. Tämä on kenties insinööritieteen rajojen mukaista. Ja ideana olikin että Jumala ei voi tehdä sisäisesti ristiriitaisia asioita tai rikkoa luonnonlakeja. Ajatus sopii kuitenkin hyvin yhteen lähinnä hyvin tietynlaisten deismin muotojen kanssa. Jos ajattelemme että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, on luontevaa torjua lähtökohtaisesti ihmeiden mahdollisuuskin. Jos Jumala voi pitää luonnonlait ja torjua vasaraniskun niin että se ei rikokaan sormea, argumentti menee rikki. Piilo-oletuksena onkin se että ihmeitä ei tapahdu eikä voi tapahtua koskaan missään. (Koska jos ne tapahtuvat kerran ne voivat toimia aina.) Presuppositionistinen logiikka jyllää ja lopputuloksena on kristinuskolle tyypillinen "varsin ongelmallinen suhde ihmeisiin". Kokonaisuus huipentuu siihen että tämä pahan ongelman ratkaisuun nojaava argumentti voidaan kiertää vaikka delfiineillä. Ja silloin jäljelle jää vain uuden premissin julkituominen, jossa ihmisen tukehtumiskuolemia aikaansaava hengitysreikä on hyödyllinen koska sillä on jokin salainen merkitys.

En jatka tätä tämän pidemmälle. (Voisin.) Sillä ideana on lähinnä korostaa sitä että jos jollakulla on argumentti johon "Syvemmällä" -blogistilla on ad hoc -vastaus, hän pitää argumenttia epäloogisena ja syvästi virheellisenä. Kuitenkin hän lähinnä lisää savolaiskertoimia keskusteluun sen sijaan että hän todella osoittaisi että vastustajan premissit on "faktuaalisesti falsifioitu", jossa niille ei ole jäljellä yhtään mitään tilaa. Että näitä tulkintoja ei yksinkertaisesti voi ollenkaan tehdä. Valitettavasti juuri tämä on sitä millä biasmylly toimii. Aina löytyy ad hoc -käsienheiluttelu joten kritiikkiä ei pidetä relevanttina vaan osoituksena siitä että asiaa ei ole mietitty riittävästi.
1: Se onko jokin ad hoc -perustelu ei ole mielipidekysymys. "Voi ollaa" jossa premisseistä ei seuraa johtopäätös vaan jossa premisseistä ehkä seuraa johtopäätös ovat eri asioita. Samoin se, että kritiikki peitetään on eri asia kuin rakentaa argumentti joka todella osoittaa että miksi asiat ovat yhdellä tavalla mutta eivät missään tapauksessa toisella tavalla. Se, että pitää kritiikkiä idioottimaisena sen takia että itsellä on siihen ad hoc -vastaus ei siis kerro oikeastaan muusta kuin siitä että ad hocin esiintuoneella on itsellään aikamoisen kova Bias. Jota mahdollisesti Dunning-Kruger -efekti vielä boostaa.

Demonstraation ideana on lähinnä paljastaa se, että konservatiivien ongelmana tällä hetkellä on se, että he selittävät into piukealla maailmankuvallisuudesta. Siitä kuinka "mikään matematiikan kaltaisen abstraktin deduktiivisuuden ulkopuolinen asia ei ole maailmankuvallisuudesta vapaa". Mutta eivät hyväksy siitä seuraavaa relativismia. Ja moraali. Sen he näkevät objektiiviseksi. (Josta seuraa erikoisia venkoiluja. Alvin Plantingan warrant -ajatuksen ongelmat ovat tästä valaiseva demonstraatio.)

Tällöin kaikki tiivistyy "Syvemmällä" -blogistin ajatuskokeeseen. Joka on itse asiassa aika hieno. Tai ainakin oleellinen. "Jumalan tahto tekee siitä ohjeesta jota tahdoksi nimitetään, hyvän ja ilman tällaista tahtoa ei ole mitään keinoa erottaa hyvää ja huonoa. En ymmärrä miksi tämän pitäisi olla niin. Jos meillä on kaksi maailmaa; täysin identtisiä muutoin, mutta toisen on luonut Jumala ja toista ei ole luonut Jumala, ja ihmiset ovat tarkalleen samanlaisia molemmissa (tämä on ajatuskoe, huom.), niin mikä tarkalleen tekee oikeasta ja väärästä tai hyvästä ja pahasta jälkimmäisessä jotenkin olennaisesti erilaiset luonteeltaan kuin edellisessä?" Tämän ajatuskokeen seurauksena onkin se, että euthyfronin dilemma on heille syvä vaikeus. Sillä kun pahan ongelma nostetaan esiin, he joutuvat helposti tuomaan esiin "hyvien kansanmurhien" kaltaisia ad hoc ratkaisuja. (Ja ne vievät aina siihen suuntaan mihin Craig vetosi God Command Theoryssaan. Euthyfronin dilemma on syvin ongelma, jonka ratkaisu korkeintaan metauttaa ongelman. Ja tämä on suoraa deduktiivista seurausta premisseistä, kyseessä ei siis tavallaan ole mielipideasia.) Euthyfronin dilemmassa seurauksena onkin se, että
1: Jos Jumalan käskyllä on väliä, ollaan relativistisessa maailmassa. Hyvää on se mitä Jumala käskee. Ja siksi pelkästään se että tekee kansanmurhan kun Jumala käskee onkin hyvä asia. Tällöin ateismista seuraa nihilismi. Mutta teismi on relativistista, koska moraali syntyy jos ja vain jos Jumala komentaa. Rakkaus ja hyvyys on sitä miksi Jumala ne sanoo olevan. Joten hyvä Jumala on arationaalinen konsepti. (Se ei lisää minkäänlaista informaatiota kohteesta. Jumala on Jumalankaltainen on tautologia, mutta se ei kerro mitään siitä miksi ihmiset kokevat hyvyyden ja rakkauden.)
2: Jos hyvä on Jumalan ulkopuolinen, Jumalan tekemä oikeutus ei olekaan relativistinen vaan objektiivinen. Mutta tällöin ilman Jumalaa ei ollakaan moraalittomia nihilistejä.

Demonstraation voikin oikeastaan liittää siihen että oikeistokonservatiivien maailmankuva on hyvin hankala. Maailmankuvallisuutta korostaessaan he nimittäin iskevät syvän loven kaikkeen optimismiinsa. Pahan ongelma on etiikkaa koskeva käsite. Mutta tosiasiassa se iskee pahemmin talousajatteluun. Jos mietitään oikeistokonservatiivien talousmallia, sen perustalla on ajatus rationaalisia ostopäätöksiä tekevästä ihmisestä. Kaikki Adam Smithin näkymättömät kädet ja vastaavat nojaavat siihen että ihmiset tavoittelevat järkeviä. Jos ihmiset ovat biasoituneita ja huonoja, vapaa talous johtaisi markkinoiden tuhoutumiseen. Itseään ylläpitävä vapaiden ihmisten talous vaatii sen, että ihmiset eivät torspoile.
1: Tämä voidaan laajentaa myös tiedekysymyksiin. Jos ihminen tekee väärän näkemyksen ilmastonmuutoksen totuudesta, hän joko (a) uskoo väärin ilmastonmuutokseen jolloin hän ei käytä resursseja yhteiseksi hyväksi parhaalla mahdollisella tavalla tai (b) jos hän jättää huomiotta todella tapahtuvan ilmastonmuutoksen, hän vaarantaa itsensä, muun, yhteiskunnan infrastruktuurin ja hemmetin monen ihmisen elämän. Näin ollen jos luottaa maailmankuvallisuuteen ja vapaan markkinatalouden ihmiskuvaan jonain joka tarjoaa parhaiten hyvinvointia yksilöille että eniten vakautta yhteiskunnille, kannattaa samanaikaisesti kahta näkemystä jotka ovat syvästi ristiriidassa. (Kuten alkuun laitoinkin, skeemanäkemyksellä on vaikutusta taloustieteessäkin. Sitä ei voi vain ottaa rusinoita pullasta, siis ilman että alkaisi samalla kannattamaan samanaikaisesti keskenään ristiriitaisia asioita joita sitten joutuu selittelemään parhain päin jollain ad hoc -sepustuksilla.)

Pahan ongelma toi esille pintaraapauksen siitä että miten vaikeaa on samanaikaisesti korostaa sitä miten järkevätkin ihmiset voivat tehdä hirveitä virheitä, kun oma malli perustuu optimismille. (Plantingan warrantkin on optimismia, luottamusta siitä että ihmisen järki, tulkinnat ja havainnot johtavat lopulta totuuteen eivätkä mihinkään relativismiin ja maailmankuva-smaailmankuvaan.) Ajatus siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa muuttuu omituiseksi jos kognitiomme ovat vajaat. (Kuten ne ovat.) Jos luotamme vapaaseen tahtoon pahan ongelman ratkaisussa, niin meidän on kysyttävä miksi ihmismieli näyttää sitoutuvan maailmankuvallisuuteen ja dogmaattisuuteen jossa ei olekaan vapaan tahdon ideaalin takana olevasta positiivisesta ihmisestä jossa "monista vaihtoehdoista valitsevan fiksun ihmisen" sijasta tarjolla onkin "joustamaton typerys" joka käytännössä sitoutuu skeemaansa ja hyvin suurilta osin nimenomaan lopettaa valitsemisen sen jälkeen. Vapaan tahdon hyvyys selityksenä vähintään kyseenalaistuu jos maailmankuvallisuustaipumus on tosi. Miten voimme elää parhaassa mahdollisessa maailmassa jos ihmisten kognitiot ovat todellakin niin syvästi virheelliset ja vajavaiset kuin ne ovat jos maailmankuvalisuusnäkemys todella on tosi.
1: Maailmankuvallisuus toki sopii kalvinismiin, mutta tässä predestinaatio-opin ytimessä on että vapaa tahto ei ole ratkaisu koska vapaata tahtoa ei ole. Vapaa tahto kun tuhoaisi Jumalan suvereniteetin. Tässä mallissa ongelmat ovat sitten niitä jotka Plantingan warrant -optimismin kohdalla jo tässä blogauksessa esiinlinkkasin.

Konservatiivi bias onkin sitä että syytös biaksesta kohdistuu vain vihollisiin. Itseen sitä ei sovelleta. Paitsi jonain mahdollisuutena joka ei koskaan ikinä missään todella toteudu. Sillä tosipaikan tullen vihollisella on se kuuluisa liberaali bias. (Silloinkin kun erimielinen ei ole liberaali vaan liberaalien aivopesemä.) Mutta mikään ei tietysti voi estää ihmistä joka vakaasti luottaa omaan maailmankuvaansa, ja joka antaa itselleen luvan kritiikki-immunisoida sen kaiken falsifioinnin ulkopuolelle erilaisin piilo-oletuksin ja ad hoc -käsienheilutteluin. Liberaali bias -bias onkin todennäköisesti jotain jota saamme tavata ihmisten järkeen ja etiikkaan positiivisesti suhtautuvilta vielä hyvin kauan, seuraavissakin sukupolvissa.