Maailman hallitsijat vs. maailman ymmärtäjät?

Olin ollut tuhma koko vuoden mutta sain kuitenkin joululahjaksi "Maailmankuvien sodan". Se on Deepak Chopran ja Leonard Mlodinowin erimielisyyskirja. Lajityyppi on suosittu tieteen popularisoinnissa. Joskus niitä kutsutaan myös "keskustelukirjoiksi". Chopra ja Mlodinov ovat kuitenkin montaa astetta vähemmän dialogissa kuin monessa muussa vastaavassa teoksessa. Koska tulin lukeneeksi puoli kirjallista Chopraa, hän on pelkän vahvemman erimielisyytensä vuoksi kiinnostavampi reagoitava. Mlodinov hoitaa oman osansa hyvin tyypilliseen tapaan, joten hänen osuutensa ei ollut itselleni yhtä relevantti ; Hän kertoo paljon itselleni tuttuja asioita tutusta näkökulmasta.

Teoksessa Chopra ei selkeästi ole skientisti. (Siksi hän tietenkin on koko kirjassa.) Sitä kuvaa jonkinlainen sisäinen jännittyneisyys. Hän kun haluaa samalla selkeästi erottautua kreationismista mutta kuitenkin kannattaa sellaisia asenteita jotka ovat esimerkiksi Paleyn kelloseppäargumentin takana. Toisaalta hän ei kuitenkaan saa arvotta tiedettä niin hirveän korkealle koska toiset hänen asenteensa vaativat sitä. Tämän vuoksi mukaan päätyy esimerkiksi luku jossa Deepak Chopra pitkästi argumentoi että maailma on täydellinen ja että tiede tutkii sitä. Ja että täydellisyydet ovat kokonaisia. Sitten hän erittelee mielen ikään kuin se olisi auttamattomasti todellisuuden ulkopuolinen. Ja selittää että sekin on täydellinen. Ja että näiden yhdistämisestä on kysymys. Luvussa täydellisyydet ovat samanarvoisia. Mutta sitten ne eivät olekaan. Henkisyys on paljon tärkeämpää, parempaa ja muuta vastaavaa.

Chopran näkemys on vahvasti teknologiakeskeinen. Hän itse asiassa käsittelee tiedettä sellaisena kuin se olisi jotain jossa todellisuutta hallitaan teknologioilla. Siksi tiede tarkoittaa hänelle sitä että luodaan ydinpommeja ja ratkaistaan teknologialla ongelmia jotka sitten synnyttävät uusia ongelmia. Tiede on maailman hallitsemista. (Puheet hallinnasta ja kontrollista ovat hänellä vahvoja.)

Tämä on itselleni hyvin vierasta. Olen käsittänyt että teknologia, itse asiassa kaikki teknologia, tulee nimenomaan siitä että universumin fabriikki on jotain jota ei voi ylittää eikä kiertää. Jos haluaa tehdä jotain sen on toteltava luonnon käskyjä. Siksi ikiliikkujat - ja sen uskonnollinen analogi henkisyydessään täysin ravinnotta eläjät - eivät ole mahdollisia. Kikkana ei siis ole ylittää luontoa vaan katsoa mihin kaikkeen luonto taipuu. Ihmismieli ja tietoisuuskin ovat skientisteille jotain jota ei torjuta täysin vaan en tapahtuvat aivoissa, noudattaen jotain johon luonto taipuu. (Chopra puhuu myös siitä miten tiede hukkaa tietoisuuden ja haaskaa sen siksi kokonaan.)

Olen itse ajatellut että skientismi olisi juuri sitä että hyväksyy sen että tiede nimenomaan ei anna vastauksia vaan enemmänkin hakee niitä. Ja maailman hallitsemisen sijaan se tuottaa kaavoja joiden yli ihmisen mielipide ja maailamnkatsomuskin joutuvat joustamaan. Koska niitä päihittämmään millään inhimillisellä haluamisella ja yrittämisellä ei ole valtaa. Jos lait on keksitty oikein, ihminen ei voi toimia niitä vastaan vaikka itkisi. Kaiken tietäminen ja se, että pitää olla vastaus, vaikka mikä tahansa vastaus, ovat enemmän niitä uskontojen vaatimuksia. Maailman ylläpitävien voimien modifiointi, hallinta ja ylittäminenkin ovat enemmän magiikan, taikuuden ja uskonnon special area of expertise. (Chopra toki korostaa itse että nämä asiat ovat väärin. Hän korostaa että uskonto on epäonnistunut, mutta henkisyys ja hengellisyys jyräävät.)
* Teorioita ei ihanteissakaan kumota tieteen aukoilla, vaan falsifioimalla. Sillä että tiedetään että ne eivät toimi koska todellisuus tuottaa asioita jotka ovat ristiriidassa niiden kanssa. (Teorioiden toki täytyy ensin olla periaatteessa falsifoitavissa jollain havainnoilla jotta ne olisivat ylipäätään jotain jonka osuvuutta voitaisiin testata.)
* Karussa käytänteissä falsifiointi ei ole yhtä relevanttia ja siellä puhutaankin enemmän siitä miten hedelmällinen tutkimus on. Ihan sen vuoksi että ristiriitoja on helppoa peittää ad hoc -oletuksin. Ne tosin myös vähentävät teorian luomia ennusteita ja tätä kautta niiden avulla on vaikeampaa etsiä niitä vastauksia.

Tai ainakin näin olen luullut. Nyt, mm. maksumuurien vuoksi, en ole aivan täysin varma mitä muumin näköisissä universumeissa voidaan tuhota ja ylittää.

Ateismista, vihasta ja militanttiudesta

Pitkäaikainen näkemykseni on ollut se, että uskovaiset käyttävät ateisteja epäreilujen olkiukkoisten käsitystensä kohteena. Ja kohtelevat näitä varsin epäreilusti ja häijysti. Ja että muutenkin ateismia käsitellään usein hyvin erikoisesti. Eikä puhe ole pelkästään ärtyisistä fundamentalistikristityistä. "Filosofisena" itseään pitävät kristityt, jopa monet agnostikot, käsittelevät sitä sellaisella tavalla joka ei osoita mitään ymmärrystä viitattuun aineistoon. Tai edes sitä että se olisi luettu in first place. Keskustelua kuvaa tietty puolueellisuus. Ei osata referoida Dawkinsin mielipiteisiin vaan osataan referoida toisiin kristittyihin jotka ovat aiheesta kirjoittaneet. Ja näiden kristittyjen aineiston vertaus ateistien sanomaan on jäänyt etäiseksi. Läpitunkevaa on että moni kristitty tuntee hyvin mitä McGrath sanoo Dawkinsista mutta he eivät osaa esitellä Dawkinsia tämän omien sanomisten kautta.

Tässä usein toistuva teema on ajatus siitä että ateismi ottaa pois Jumalan mutta ei anna mitään tilalle. Tosiasiassa tässä ei kuitenkaan olla huolissaan siitä että ateismi ottaa pois Jumalan. Kysymys on enemmänkin siitä että hyvin monet asiat on täysin mielivaltaisin uskonnollisin premissein uskonnollistettu. Ja huoli koskeekin enemmän sitä että ateistit ottavat elämästä pois "Rakkauden" kun Jumala on ensin määritelty Rakkaudeksi by definition uskovaisten toimesta. Ja sama tehdään moraalille, kauneudelle ja altruismille. Ja tässä kohden ihmiset laittavat yleensä sormet korviin jos näille asioille annetaan vaihtoehtoinen selitys. Tälläisten sanaleikkien edessä tekisi mieli antaa periksi ja käskeä ihmisten määritellä omat olutkolpakkonsa täyteen samalla kun minä turvaudun naturalistiseen nestevirtausdynamiikkaan. Että katsotaan sitten näiden lähestymistapojen mielenterveyttä ja katsotaan kuka kuolee janoon ja kuka maksakirroosiin.

Osittain tässä on syynä sekin että ateismi halutaan nähdä joskus klimppinä jossa ateismi on ateismia vasta jos jumalan olemassaolon puute jotenkin oleellisesti määrittäisi suhtautumisasiat asioihin. Tällöin ateismi ei tuo tiettyä merkitystä ja tiettyä sisältöä ilman lisäoletuksia, koska muutenhan ateistit rikkoisivat humen giljotiinia. Ja osittain sitten halutaan nähdä että mikä tahansa mikä ei ole ristiriidassa jumalan olemassaolon kanssa onkin täysin oikeaoppista ateismia jolloin ollaan maailmassa joka kohdattiin Jokelan surmissa. Niissä surmia pidettiin oikeaoppisena ateismina joka oli kenties erilaista mutta täysin yhtä oikeaa kuin humanistijärjestöjen puheenjohtajien ateismi. Jolloin ateismi siis yht'äkkiä ei olekaan nihilististä vaan kehottaa tappamaan ja pitää sisällään objektiivisen moraalin jossa heikot sortuvat elon tiellä. ; On selvää että molempia ei voi saada samanaikaisesti. Mutta yleensä molemmat otetaan vastaan riemuiten ja niitä käytetään tilanteen mukaan mahdollisimman häijysti.

Siksi olinkin kiinnostunut siitä miten "Areiopagin" vieraskynässä oli Mikko Sillforsin teksti ateistien henkisyydestä. Kirjoittaja on tekemässä väitöskirjaa ateistien henkisyydestä ja teksti ei lainaa toisilta kristityiltä vaan nimenomaan erilaisten ateistien kirjoituksista. Siinä oli ensimmäinen oikein millään kielellä kohtaamani teksti jossa ei leikitty sillä että "ateismi on uskonto" ja sitten selitetty perään että "ateisteilla ei voi olla syvähenkistä elämää". (Joka on omituinen väitepari samanaikaisesti kannatettavaksi.) Sen sijaan tekstin ydin näyttää olevankin se, että ateismi ei ole uskonto. Mutta ateismissa on monia eri tapoja suhtautua maailmaan ja suuressa osassa niistä saadaan liitettyä jonkinlaisia henkisiä ulottuvuuksia.

Esimerkiksi tavallisesti piispatasoiset koulutetut miehetkin kertovat Dawkinsista vain että tämä on militantti. Sillfors sen sijaan kertoo hänestä että "Richard Dawkins on sanonut suhtautuvansa henkisyyteen myönteisesti ja pitävänsä itseään jopa uskonnollisena ihmisenä ”einsteinilaisessa panteistisessa mielessä”, missä jumalalla viitataan syvästi arvoituksellisiin ja kunnioitusta herättäviin luonnonlakeihin." Samoin hän kertoo että variaatiota on uskontokielteisestä uskontomyönteiseen ja osa katsoo asiaa tieteellä ja osa taas hakee käytännön hyötyjä jolloin meditaatiokin on mahdollista. Sillä transsihan on aivojen tila. "Havainnollistan ateistisen henkisyyden moninaisuutta ja sen sisäisiä erottelevia tekijöitä tarkastelemalla seuraavaksi lähemmin kahta esimerkkiä, jotka esittelemäni jaottelun puitteissa ilmenevät toisilleen vastakohtaisina. Ensimmäinen on Center for Naturalism -liike, joka näyttäytyy uskontokriittisenä sekä teoria- ja yksilöllisyyspainotteisena. Toinen on Alain de Bottonin kirja Religion for Atheists (2012), jota hallitsee uskontomyönteisyys, käytännöllisyys ja yhteisöllisyys." Samoin esille nostetaan että "vain ainetta" on todellakin kristillinen konsepti joka ei ole mikään ateisteja koskeva syvä ylitsepääsemätön haaste "Esimerkiksi aine ei ole ”vain” ainetta, vaan suurin mahdollinen ihmetyksenaihe, koska se kykenee luomaan itsestään elämän moninaisuuden ja tietoisuuden. Ihminen on osa paljon suurempaa aineellista kokonaisuutta, universumia. Tämän asian syvällisen ymmärtämisen katsotaan synnyttävän ykseyskokemuksen, jossa raja oman minuuden ja muun universumin välillä ylittyy. Samalla ylittyy myös itsekeskeinen päämäärähakuinen mielentila."

Minulle tämä on kannustavaa siinä mielessä että aivan liian harva ylipäätään viitsii erotella ateismia ja agnostismia toisistaan. Suuri osa niin kristityistä kuin ateisteistakin tuntuu ajattelevan että jumalusko tai sen puute - tai vaihtoehtoisesti usko jumalan olemassaoloon ja sen puute - on se merkittävä raja. Ja sitten agnostikkoa heitellään määritelmäpelissä rajan yli aina sen mukaan miten se on kätevää uskovaisten ja ateistien omissa aatesodissa. Kenties minullakin on jossain vaiheessa toivoa tässä kohden. Vaikka olenkin pinnallinen ihminen, niin on käytännöllistä että ei tarvitse aina tämän aihepiirin keskusteluissa joko (a) olla nurkassa ilman ihmiskontaktia, (b) verbaalisen hakkaamisen kohteena (c) tai verbaalisena hakkaajana. (Vaihtoehtoja näille on aika vähän itse asiassa ollut tarjolla, ainakin toistaiseksi.)

Lisäksi on tietysti omille pitkäaikaisille näkemyksiäni vahvistavaa, että ateismia moittivat kristityt ovat syvästi perehtyneet kristillisiin näkemyksiin mutta joiden koulutus - ja tätä kautta asiantuntemus - eivät ole osuneet kuvaamaan kohdettaan. Kun taas tämänlainen asiallisempi teksti tulee ihmiseltä joka lainaa ateisteja ateistien omista teksteistä tavalla jossa olkiukkoja yritetään välttää ja sen sijaan yritetään selvittää mistä asiassa on kyse. Tämänlainen asenne ei selvästi ole ihmiselle eikä kristitylle mahdotonta. Sitä voi vain toivoa että tämänlaatuiset tekstit yleistyvät myös ns. kristillisissä konteksteissa.

Tietokonepelit ja henkisyys

Monesti ajatellaan että hengellisyys olisi väistämättä jotenkin uskontoon ja yliluonnolliseen ja vastaaviin liittyvä ilmiö. Psykologisesti se on kuitenkin määritelty hieman erikoisesti. Se ei tarvitse ajatusta Jumalasta. Itse asiassa, vielä enemmän. Se ei tarvitse mitään tietynlaista ajatusta todellisuudesta. Ilmiö on psykologinen ja sitä voidaan herätellä montaa kautta. Uskonto on yksi keino, ja se on hyvin perinteinen. Tämä ei kuitenkaan anna sille yksinoikeutta.

Tätä on todella vaikeaa kuvata oikeastaan mitenkään muutoin kuin ottamalla esiin erikoisen tuloksen. Ryan Hornbeck on kognitiivinen antropologi ja hän tutki hengellisiä kokemuksia "World of Warcraftissa". Tämä on sinänsä mielenkiintoista, että tavallisesti tutkimusnäkökulmaa käytetään uskonnoissa. Ja tämä peli todella antaa ihmisille hengellisiä kokemuksia ilman että pelissä erikseen harjoitetaan uskonnollisia rituaaleja tai käydään temppeleissä. Peli, ei mitkään pelissä olevat virtuaalikirkot, siis synnyttivät näitä kokemuksia. Siitä huolimatta että hyvin suuri prosenttiosuus peliä pelanneista kiinalaisista - joiden parissa Hornbeck teki tutkimustaan - oli "pesunkestäviä ateisteja".

Toki uutista on uutisoitu hieman väärin. Kun peleistä löytyi hengellisyyttä, nousi esiin ajatus siitä että Hornbeck uskoisi että "WoW" on uskontoa. Tämä nojaa tietysti siihen perusoletukseen että uskonto ja vain uskonto voi tuottaa hengellistä kokemusta ja niin jos jokin antaa näitä kokemuksia, se on itse asiassa uskonnonkorvike. Tämä on tietysti siitä hauska temppu että sillä voidaan ajaa uskonnottomia uskovaisille tyypilliseen kiusaamiskurimukseen : Jos hengellisiä kokemuksia ei saa, elää köyhää ja paskaa elämää ja osoittaa miten uskonto on rikkaampi. Ja jos saa näitä kokemuksia niin sitten osoittaa homo religiosus -ihmiskuvan todeksi ja kyseessä on uskonto. WoW ei kuitenkaan ole uskonto vaikka siitä saa hengellisiä kokemuksia. Ja tämä johtuu siitä että uskonnollekin on määritelmiä, ja nämä eivät osu WoWiin. Kun kahta käsitettä liitetään yhteen, niiden olisi oltava toisiinsa suhteessa. Ei siten että määritelmiä pyöritellään epätäsmällisesti ilmassa jotta saadaan ne lopputulokset jotka oma maailmankuva vaatii.
1: Hengellisyys nimenä on jo terminvalloitus joka johtuu siitä että uskonto on ollut valtakeino saada tämä elämysrepertuaari käyttöön. Ja siksi se on ominut termin nimen. Tämä ei tietenkään muuta psykologiaa, vaan ainoastaan luo mielikuvia ja tätä kautta ylläpitää näitä valtarakenteita.

Ihmisillä voi olla hienoja kokemuksia pelejä pelatessa vaikka niiden kuvaama maailma ei ole tosi. Niissä tehdään esimerkiksi samoja asioita. MMORPG:eissä - joita WoWkin on - on sosiaalista yhteyttä. Hornbeck onkin korostanut tätä yhteyttä oleelliseksi. Henkisyyteen on perinteisestikin kuulunut jonkinlainen ajatus yhteydestä maailman kanssa. Pelaajat saavat toisiltaan ehdotonta tukea, apua ja ystävyyttä hirviöidenpieksennässään. Pelaajahahmot kiertävät maailmaa ja tekevät ihmeellisiä asioita joka antaa heille vapauden tunteen. Eläytymiskykyiset eivät myöskään vain pelaa avatariaan vaan saavat immersiokokemuksen jossa he ovat avatarinsa, kokemuksellisesti. Näin ollen pelimaailman digitaalinen ympäristö ja siinä liikkuminen ovat jonkinlaisia oman kehon ja aistipiirien laajentamista. Tapahtumat koetaan haastavina ja merkityksellisinä, vaikka ulkopuoliselle siinä tietysti vain tapetaan digitaalisia hirviöitä. Ja tämä tehdään tavalla jossa korostuu tiimipelaaminen yhteistyössä muiden pelaajien kanssa, jolloin itsekeskeisyys vähenee. Oma toiminta suhteessa ympäristöön jäsentyy prosessissa. Kasvanut yhteisön ja yhteyden tunne vastaa transsendentin kokemista. Eli kyseessä on varsin klassinen hengellinen kokemus.

Tämä ei tietenkään yllätä niitä jotka ovat pelanneet sellaisia pelejä kuin "Journey". Siinä vaelletaan erilaisissa surreaaleissa ja tyypitellyissä maisemissa ja käytetään kilikelloa. Muiden kulkijoiden kohtaaminen on usein elämää suurempaa. Pelin sisällä on jopa kehitetty morsekoodin kaltaista tapaa viestittää toisten kanssa. Kilinän kanssa se on tietysti hyvin hidasta. Peli on hieno ja sen sisällä ihmiset tekevät asioita joita pelintekijät tuskin ovat edes miettineet. Pelaajat eivät pelaa "vain peliä" vaan he löytävät olemassaolon ja kanssakäymisen muodon jota he eivät voi saada mistään muualta "naturalistissa maailmassa" ja arkielämässään. Ja tämä korostaa sitä että rituaaleilla on yksi psykologisesti oleellinen yhteinen piirre pelaamisen kanssa ; Molemmissa on jokin temppu jolla rajataan arkielämästä aivan siitä eriävä tila, jossa arkinen logiikka ja fysiikka ei toimi samalla tutulla tavalla. Avataan vaihtoehtotodellisuus toisenlaisilla säännöillä.

Minä, joka pelaan yksin, olen tietysti huomattavasti vähemmän hengellinen. Toki hyvä tappoputki "Assassin's Creedissä" tarjoaa flowkokemuksia. Ja vaikka peliä on moitittu siitä että sen tehtävärakenteissa on toistoa, minä pidän siitä että teen toistoja vaikeutuvissa haasteissa. Joku voisi sanoa sen olevan meditatiivista. Vaikka oikesti siinä puukotetaan digitaalisia ihmisiä väkivaltapelissä. Saan sisäistä rauhaa vaanimisesta ja ihmisten päälle hyppäämisestä useiden kerroksien korkeuksilta hidastettuna ilman että minulle käy mitään. (Tosin se joka oikeasti tekee näitä on avatar ja minä olen kalsareillani tuolilla ja juon liikaa kahvia. Mutta tämän turvallisuuden korostaminen on vähän hoopoa.) Tässä pelissä ei ole toisia pelaajia, vaan juonta edistetään tarinaa ajavilla videopätkillä ; Tosin tässä kohden on syytä muistaa että immersiokokemuksia saadaan myös elokuvissa. Tässä on kuitenkin kyseessä enemmän pelistä ja leikistä kuin edellisissä. (Joka varmasti johtaa siihen että se on se minun tapani pelata.) Ja se johtaa Robert Bellahin ajatuksiin ; Hänen mukaansa peli ja leikki on eläimien tapa harjoittaa kehojaan ja aivojaan. Ja että tämä on avannut reitin uskonnollisuudelle ja muulle vastaavalle. Mielikuvitusskenaarioiden käyttö on avannut tien uskonnolle. Siksi pelin ja leikin yhteys ei ole kovin yllättävä. (Samoin kuin se, että flowkokemuksia koetaan henkisinä hirvittävän monessa itsepuolustus/taistelu/kamppailulajissa.)

Sitten osa haluaa vain kohota suuruuteen. Ja tästä ottaisin esimerkiksi "Minecraftin". Se on hieno peli jossa on käytetty hyvin syvää modernia tietotekniikkaa jotta voitaisiin tehdä peli joka pinnallisesti näyttää olevan kotoisin 1980 -luvulta. Sen virtuaalisessa hiekkalaatikossa tehdään asioita jotta voidaan tehdä toisia asioita. Pelin ainoat rajoitukset ovat siinä, miten paljon jaksaa googlata netistä että miten esimerkiksi lasia valmistetaan. Ja kärsivällisyys, koska monien ruutujen kaivaminen vie hirveästi aikaa.

Siinä missä minä olen jaksanut saada aikaan jonkinlaisen suojan. Melkein. (Siinä on reikiä seinässä ja unohdin tehdä soihtuja.) Ja olen muutoinkin onnistunut tuottamaan lähinnä kuoppia Helvettiin (vai mitä se laava sitten onkaan.) Mutta jotkut ovat näyttäneet että tämä peli on upea. Siinä todellakin voi olla pieni sininen mies, joka tekee oman seikkailunsa. Joka koostuu pääasiassa puiden hakkaamisesta, maan kaivamisesta, pienten eläinten ruuaksimuuttamisesta, ja ylipäätään siitä että hän kulkee ympäriinsä näkemällä kaiken, aivan kaiken, ympärillään olevan luonnon jonain joka voidaan pistää päreiksi ja käyttää resurssina jonkun rakentamiseen. Ahneus ja päreiksi laittaminen ja pelin toistuvuus voivat herättää tuntemuksia siitä että on pelin paha hahmo. Sillä kasaamisen ainoa sisältö on siinä että niitä voidaan käyttää erilaisten, yleensä merkityksettömien, rakennelmien tekemistä.

Kuitenkin moni on yltänyt tässä arkijärjen ja hyödyn rajat ylittävässä puuhastelussaan inhimillisen kyvykkyyden rajojarikkoviin suorituksiin. Pelissä on esimerkiksi rakennettu konstruktio joka toimii kuten tietokone, jossa on muistia ja joka tulostaa tuloksia. Tietokone on siis rakennettu toimintaperiaatteen kautta, ei siten että lasin ja laatikon yhdistäminen tuottaisi peliin jotain joka näyttäisi tietokoneelta ja johon olisi erikseen ohjelmoitu pelejä. Jälkimmäinen ei olisi kovin ihmeellistä. Edellinen ponnistus taas ylittää terveen ihmisen käsityskyvyn. Sillä temppu on haastavuudeltaan ja mittakaavaltaan jotain joka herättää kaksi kysymystä ; (1) "miksi" ja (2) "miten". Kun samalla tietää että jo se maja oli vaikea rakentaa ; Tämä on kontrastina sille mitä minä ja tavalliset pelaajat tekevät. Ja mitä sitten ne monet kenties kateuttakin herättävät tyypit tekevät. Jos tämänlainen kyhäily ei ole kohottavaa niin en tiedä mikä on.

Kaksi lainausta ; eli "kriminaalipoliittisista talibaneista"

Internetin kommentoinnin maailmasta löytyi jaottelu jossa katsotaan islamilaisen kulttuurin ja kristillisen kulttuurin eroja.

"Rauhan"uskontoon liittyy mielestäni olennaisesti se, että kaikki pyritään estämään fyysisesti. Naisten alapäät ommellaan umpeen, jottei penetraatiota pääse tapahtumaan. Varkaalta katkaistaan käsi/kädet, jottei tämä pääse varastamaan. Naiset peitetään kaavulla, jottei heidän strategisia paikkojaan voi tuijottaa.
Kristinusko sen sijaan keskittyy oman itsensä ja oman mielen muokkaamiseen. Alapään ompelu on kristinuskossa turhaa, koska seksiä tapahtuu vain avioliitossa. Varas tuomitaan rikoksestaan, muttei menetä käsiään, koska se hankaloittaisi hänen tilannettaan vielä enemmän. Naisten ei tarvitse peittää itseään, koska kristityt miehet osaavat pitää katseensa ja mielensä kurissa. Tietenkään kaikki eivät pysty pitämään mieltään ja ruumistaan kurissa, jolloin ongelmia ilmenee.
Johtopäätökset: "Rauhan"uskonto on pääosin fyysinen, ei henkinen."

Tietyssä määrin ajatuksessa on selvästi jotain. Ongelmallinen islam on fyysistä väkivaltaa ja ongelmallinen kristinusko henkistä. Toisaalta asiasta on jännittävä poikkeus. Suomessa kristittyjen että feministien ja muiden parista nimittäin kuullaan fyysistä ehkäisystrategiaa kannattavaa asiaa yhdessä asiassa. Aiheena ovat "raiskaajien munat". Ei siihen voi oikein tehdä muuta kuin lainata toista kommenttia. Kas siinä on mietittävää.

"Kriminaalipoliittiset talibanit. Mikä vuosi nyt on? Ihmiset ehdottavat ihan tosissaan pakollista (kirurgistakin) kastraatiota. Joka kerta kun joku iljettävä ääliö tekee jotain kammottavaa, nousee ihmisistä esiin latenttifasistien joukko, jotka haluavat palauttaa kriminaalipolitiikan kivikaudelle. Silpominen rangaistuksena oikeusvaltiossa? Te olette saatanan mielisairaita, nyrsikää kiveksenne ja munasarjanne pois, ettette voi kasvattaa lisää tuollaisia helvetin sharia-luolaihmisiä."

---

Kirjoittaja lainaa koska ei shokiltaan kykene omintakeiseen luovaan kirjoittamiseen.

Antiteistisin tietämäni peli?

Monet kristityt ovat tarkkoja siitä minkälaisia tietokonepelejä he pelaavat. Oikea ideologia on heille oleellinen osa esimerkiksi tietokonepelien valinnassa. Ja heille onkin suunnattu pelejä. Tätä pidetään arvostettavana ja tätä pitää kunnioittaa. Kuitenkin ikonoklastille voi olla tärkeää, että peli ei edustaisi kristillisyyttä. Jos kristittyä ärsyttää se, että hän näkee peleissä saatananpalvontaa, ateismia ja darwinismia, voi uskonnoton tarvita eikristillistä viihdettä.

Pelien uskonnollista maailmaa koskeva tutkimus antaa uskontokriittiseen projektiin toivoa, sillä useissa pelisarjoissa organisoidun uskonnon väärinkäyttö toimii pelin väkivaltakoneiston selittämisessä - sen lisäksi tietysti, että jokaisen fantasiaroolipelin papit ovat parantajahahmoja joita ilman tiimi ei tule toimeen. Mutta jos pitäisi hakea pelejä jotka ovat mahdollisimman uskontokriittisiä, pitää tietysti pudotella osuvia nimiä.

Vastaan kysymykseen osissa. Sillä se on kenties viisasta.

Jos ihminen haluaa harrastaa ikonoklasmia ilman jumalanpilkkaa, on varmasti viisasta pelata "Disgaea" -pelisarjaa. Pelit ovat "helvetin hauskoja" käsitteen monessa mielessä. Siinä pelataan demonien lähtökohdasta. Peli ei kuitenkaan ole hirveän epäeettinen eikä se loukkaa fundamentalistienkaan näkemyksiä. Peli mukailee niitä kohtuullisen pitkälle. Toki vapauksiakin otetaan ; Esimerkiksi Helvetin taisteluissa tykinruokaa edustavat pinviinin näköiset Prinnyt ovat itsemurhan tehneitä. Ja he ovat helvetissä määräaikaisina. Tätä ei mikään teologia selitä.

Itse asiassa Disgaean näkökulma ei eroa aivan hirvittävästi kristillisenä apologeetikkona vaivaannuttavissa määrin mainetta saanut C. S. Lewis, jonka "Paholaisen kirjeopisto" ottaa kristillisen teologian ja näyttää sen demonien näkökulmasta. "Disgaealla" helvettinäkökulma siis "oikeuttaa" muutoin syntisenä nähtävät taistelut erilaisilla eläimillä, eläimiltä näyttävillä olennoilla, hirviöillä, demoneilla ja ihmishahmoilla. (Osa voi nähdä tämänlaisen ahdistavana ja toisille se on piristävää. Peli voinee ärsyttää fundamentalisteja että miellyttää heitä. Ja sama koskee uskonnottomia.)

Toisaalta jos ei pidä institutionalisoidusta uskonnosta, tarjolla on huippusuosittua huippuviihdettä.
"Final Fantasy" -pelisarjaa nimittäin kuvaa varsin negatiivinen suhtautuminen uskontoihin. Tämä koskee etenkin FFX:ää, jossa uskonnolliset vallanpitäjät estävät teknologisen edistymisen hyökkäämällä sotaisalla "sin" -hirviöllä tahojen kimppuun jotka voisivat teknologiallaan haastaa kirkon sotilaallisen voiman. ; Monissa peleissä on paljon uskonnollista symboliikkaa jota ei kerrota suoraan tarinoina. Vasta tuntemus ja tarkempi mietintä ja niiden asettaminen kontekstiin johtaa uskontokriittisiin kulmiin. Antiteismi näkyy vasta kun katsotaan miten symboleita käytetään. Esimerkiksi FFVII kuvaa perimmiltään jumalansurmaa. "FF Tactics" taas pitää juonenaan sitä, että uskonto ja sen papisto (nimeltään hienovaraisesti pharist preasts) on lietsonut eri maita sotimaan keskenään, jotta he voisivat kiinnittää kaikkien huomion siihen, että saavat sivussa herätettyä henkiin profeettansa.

Final Fantasy -pelit eivät toki huuda tai pilkkaa Jumalaa. Niissä on hyvin vähän pilkkaa tai ikonoklasmia. Itse asiassa pelien symboliikka on kohtuullisen hienovaraista ja sen uskontoa loukkaavat ominaisuudet tulevat esille vasta kun pelejä pelataan melko pitkälle. ; Ja hyvin tarkasti miettimällä "Final Fantasyt" eivät juuri koskaan ole antiteistisiä. Ne moittivat (a) uskontoinstituutioita ja ihmisiä jotka toimivat niiden sisällä ja (b) ne moittivat länsimaista ihmiskuvaa ja tukevat itämaista ihmiskuvaa, ja uskonto on tässä enemmänkin kuriositeetti. ; Tässä mielessä Final Fantasyt voivat innostaa niitä jotka eivät pidä organisoidusta uskonnosta, länsimaisesta ihmiskuvasta tai kristinuskosta. Tämä miellyttää varmasti monia ateisteja, mutta puhtaan antiteismin puute voi silti tehdä FF:n sanomasta epämiellyttävän.

Siksi joskus tarvitaan todella kovaa tavaraa.
Silloin on mentävä lasten pelien puolelle. "Tales of Symphonia" on lastenpeli, joka vilisee puhtaan kristillistä symboliikkaa. Siinä ei pelata demonilla, vaan päinvastoin tuetaan enkelimäistä marttyyriä kohti hengellistä maailman pelastusta. Ja juuri tämä tekee pelistä sanomaltaan äärimmäisen antiuskonnollisen. Ja mikä mielenkiintoisinta, se ei tee sitä pelkästään jumalansurman kautta. Vaan myös sitä kautta, että se iskee uskontojen - ensin kristinuskon ja sitten itämaisten tasapainoa korostavien uskontojen - pelastustarinaa ja maailmanselitystä vastaan.

Pelin ytimessä on Lloyd Irvingin matka kun hän puolustaa Colette Brunelia pelastamaan maailman. Aluksi esitellään viholliset, joita kohdellaan kuten peleissä yleensä tehdään. Muutaman linnoituksen verran peli näyttää jopa ekstrakristilliseltä. Colette saa jokaisen linnoituksen jälkeen enkelimäisiä taikavoimia. Ja selvästi maailman tasapainokin muuttuu paremmaksi. Prosessin edetessä kuitenkin selviää että Colette joutuu todellakin olemaan itseuhrautuva muutenkin kuin asettumalla vaaralle alttiiksi. Hänen minuutensa särkyy pala palalta. Hänestä tulee ikään kuin "ikävän uskovan stereotyyppi" ja ihminen jolla ei oikeastaan ole kognitiota tai sydäntä.

Eikä tämä ollut vielä kaikki. Pian paljastuu, että ulottuvuudet jakavat maailmat ikään kuin kahtia. Marttyyri muuttaa maiden välisiä elinvoiman virtauksia. Näin ollen Colette ei oikeasti pelasta maailmaa, vaan vaihtaa sen suuntaa kumpi maailma on "loisiva" ja kumpi "loisittu". Siksi vastapuolellakin on oma marttyyrien polkunsa, jotka astuvat toimeen kun heidän maailmansa näyttää olevan vaikeuksissa. Empiirisesti kaikki näyttävät pelastavan maailmansa, mutta suurempi mittakaava näyttää että hyvyysarviot on pakko dekonstruoida vahvastikin.

Lopussa tämä "karminen tasapainon hakeminen" puretaan. Tämä tehdään taistelemalla ylöspäin kohti taivaita. Vastassa on esimerkiksi laumoittain sellaisia hirviöitä kuin "Samael". Joka on juutalaisen perinteen kuoleman enkeli, joka on enkeli mutta neutraali - ei hyvä eikä paha. Ja joka on joissain kristillisissä perinteissä liitetty myös itsensä sielunvihollisen alamaiseksi.

Hyvyys, toimiva universumi ja pelastettu maailma, saavutetaan vasta taistelemalla enkeleitä vastaan ja purkamalla tämä tasapainonhakua korostava maailmanrakenne alkutekijöihinsä. Sen jälkeen ei tarvita marttyyriuhrauksia eikä oma onni ole nollasummaisesti pakotetusti jonkun toisen elämän riistoa tai heikompiosaisen aseman hyväksymistä, kun heikkoa asemaa ei voida nähdä oikeutuksena sille, että valtakunta on aikaisemmin riistänyt ja nyt on sitten tasapuolisuuden vuoksi sen vuoro tulla riistetyksi.

Prosessissa hahmojen hyvyyttä korostetaan. Usein uusi tieto todellisuudesta pakottaa uudelleenarvioida tilanteet uusiksi. Siksi esimerkiksi alun stereotypiamuotoinen "hyvä-paha" paljastuukin suuremmassa mittakaavassa rasismiksi. Omiksi tukijoukoiksi aluksi nähdyt enkelit muuntuivat vihollisiksi. ; Tämä on oleellisempaa kuin se, että pelissä on uskonnollinen johtohahmo (Pope) joka haluaa valtaa ja väärinkäyttää systeemiä. Se kun voitaisiin nähdä siten, että yksilö käyttää uskontoa väärin. Mutta tässä vastukseksi laitetaan itse todellisuusnäkemykseen liittyvät ajatukset pelastuksesta. Ja ilman tätä uskonto muuttuu ontoksi aivan eri tasolla kuin Final Fantasy -pelisarjojen symbolisten "(epä)jumalanmurhan" kautta.

Ja koska "Tales of Symphonies" itse asiassa käyttää alleviivattua uskonnollista symboliikkaa läpi tarinansa, se on ikonoklastinen ja jumalaa pilkkaava niin monella tavalla ja monella tasolla, että vain harva peli yltää siihen. Pelin asenne on sekä antiteistinen, ikonoklastinen että jumalaa pilkkaava. Ja maailma, sen symbolit ja aihe käsittelevät uskontoa aivan suoraan. (Ja kaikki tämä lasten pelissä!)

Pieni ajatus ; Kaikki ihmiset uskovat samaan jumalaan, he riitelevät vain ...

New Age -sävytteisissä näkemyksissä panostetaan siihen, että kaikki ihmiset uskovat samaan Jumalisuuteen ja eri kulttuurit viittaavat samaan asiaan. Eli kaikilla on yhteinen usko Jumalaan ja ihmiset lähinnä riitelevät nimistä.

Homo religiosus -näkemyksen sävyttämät kristityt korostavat samantapaista. Heille ihminen ei voi olla ateisti, koska hän oikeasti tietää että Jumala on olemassa, sillä lailla alitajuisesti jos ei muutoin.

Tämän näkemyksen kanssa on vaikeaa olla erimielinen. Sillä kun katsomme uskontoja ja kulttuureita, voimme huomata, että kaikki ihmiset uskovat samaan Jumalaan ja he riitelevät lähinnä Jumalan nimestä. Universumin synnystä. Jumalien lukumäärästä. Paranormaaleiden kykyjen olemassaolosta. Onko Jumala universumin ulkopuolella universumin sisällä vai universumi itse. Onko Jumala tietoinen vai jonkinlainen maaginen voimakenttä. Onko jumaluus vaikuttamassa universumin tapahtumiin, onko se vain maagikkojen passiivisessa hallinnassa vai onko Se vain tarkkaileva voima. Voidaanko ylipäätään puhua Jumalasta. Onko ihminen lujemmin osa luonnon kaikkeutta vai perimmiltään luonnon ylittävää yliluonnollista. Onko ihminen perimmiltään hyvä vai paha. Moraalisäännöistä. Mikä on ylipäätään hyvyyttä ja mikä pahaa. Tabuista. Miten Jumala suhtautuu toisiin uskontoihin. Onko tuonpuoleista elämää vai onko kaikki vain tämänpuoleista sielunkiertoa. Pelastuuko ihminen teoilla vai uskolla. Pelastuuko ihminen ylipäätään. Onko kuoleman jälkeen elämää. Onko kuoleman jälkeen pelastusta. Onko kuoleman jälkeen rangaistuksia. Voiko omaan tuonpuoleiseen kohtaloon vaikuttaa. Voiko jo kuolleen omaisen tuonpuoleiseen kohtaloon vaikuttaa maan päällisin rituaalein. Tarvitaanko rituaaleja mihinkään. Miten naisia kohdellaan. Mikä on sukupuolten rooli. Mikä on seksin suhde henkisyyteen. Kuuluuko eriuskoisia käännyttää, vai pitääkö olla sisäänpäinlämpiävän elitistinen. Onko ihmisten tunteilulla suhde yliluonnolliseen vai pelkästään omaan sisäiseen itseen.

Ja koko lailla pitkä lista muita asioita. Mutta ymmärsitte pointin. Ihmiset ovat yksimielisiä kunhan kaikki "pikkuasiat" ladataan tieltä. Se kaikki runsas aineisto joka jää jäljelle on se, mikä yhdistää kaikkia ihmisiä. Jäljelle jää hurja lista asioita. Asioita jotka eivät vain nyt satu tulemaan mieleeni.

Pieni ajatus : Hengen energioista

Kun kuuntelee nykyajan henkisyyspuhetta, korostuu usein sana "energia". Tämä on kenties omituisimmillaan New Agessa, mutta sana vilahtaa varsin tavallisesti myös "kristillisissä piireissä". Tämän puheen taakse on pakko nähdä pidempi perinne.

Humanismin ja teollitumisen jälkeen aikana on ollut suosittua lainata fysiikasta uskottavuutta henkisille asioille. Uskonto on nähty - ikään kuin renessanssin heristämänä ja valistushengen vaikutuksesta - jotenkin itsessään riittämättömänä. Siksi ei ole haluttu puhua klassisesta dualismista sen oikealla nimellä. Se, mikä ennen jaettuun aineeseen ja henkeen, jaettiin nyt vain aineeseen ja energiaan.

Siksi historialliset pseudotieteet toivat esille esimerkiksi animaalisen magnetismin ja liittivät sen monenlaisiin asioihin, kuten hypnoosi-ilmiöön ja paranormaaleihin voimiin kuten ajatustenlukuun tai poltergeist -henkiin. ~ Kummituspiireihin tutustuneena tiedän sen verran että jos vanhassa maailmassa fysiikan ylitti metafysiikka joka oli yliluonnollinen, ei jako aineeseen ja henkeen murtunut valistuksen voimasta. Kun yliluonnollisesta tuli naurettavaa, ei dualismista luovuttu ja yliluonnollisen tilalle livahti paranormaali, joka puhuu energioista eikä henkivoimiksi. Dualismi on muuten pidetty ennallaan, määrittely on vain filosofisesti uudelleennimetty "sama paketti".

Tämä johtaakin siihen erikoiseen tilanteeseen että kytkös "energiaan" siinä mielessä mitä tiede sen tarkoittaa on kävellyt tämänkin dualismin ohi. Nimittäin jos mietimme mitä tarkoittaa Einsteinin kuuluisa E=mc², se viittaa nimenomaan siihen että aine ja energia ovat syvästi yhteydessä. Tässä suhteellisuuteorian jälkeisessä maailmassa olisi itse asiassa aivan mahdotonta sanoa, että "se koskee ainetta mutta ei energiaa". Ne ovat nimittäin perimmiltään samaa. Voidaankin nähdä, että modernissa taikauskossa on vanhentuneen tieteellisen energiakäsityksen jäänteitä yhdistettynä esimoderniin maailmantulkintaan. (Jota on toki yritetty kannatella väliaika esimerkiksi rationaalisen ihanteen mukaisella kartesiolaisen dualismin perinteellä.)

Se, että tämänlaisia ajatuksia kylvetään ja selitetään että "energiakenttiä" eivät "skientistien pelisäännöt" kahlitse, kertovat nimenomaan siitä, että niiden takaa kurkistelee vanha klassinen aine vs. henki -jaottelu. Jaottelu jossa esimerkiksi tietoisuus - ja aika monilla kummitustenmetsästäjillä myös sähkömagnetismi näyttää olevan osana "energioita", ikään kuin animaalisen magnetismin jäänteenä - nähdään perimmiltään ja lähtökohtaisesti eifysikaalisena. Tämä ei kenties ole väärin. Mutta tämänlainen käsitteiden uudelleennimeäminen haiskahtaa jonkinlaiselta käsitekillailulla tehdyltä petokselta. Huonolta filosofialta ja huonolta päättelyltä jossa tappiota ei tunnusteta tai sitä moitittua näkemystä puolusteta paremmin argumentein ja todistein, vaan ongelma haudataan piiloon uudelleennimeämällä keskeiset termit ja pitämällä niiden sisällöt käytännössä ennallaan. Tämänlainen ei ole opiksi ottamista, näkemysten kehittämistä tai virheiden korjaamista, vaan aivan puhdasta tappion ja häviön peittelyä.

Syvyyksiin, syöveriin

Aiemmin kirjoitin maailmanpyöristä ja näköaloista. Tornit ovat kapuamista ja maisemien seuraamista varten. Mutta sen vastakohdaksi voidaan laittaa toinen pikkupoikain suosikkiteema, kellareihin ja muihin meneminen. Toki sekä korkealle kiipeämisessä että kellariin menemisessä on usein samoja elementtejä kuten (a) uteliaisuus (b) eskapistinen arjesta poikkeaviin tiloihin (c) oman rohkeuden osoitus. Mutta paikkana luolilla on hyvin erilainen atmosfääri kuin vaikkapa vesitornin huipulla.

Kukaan ei mene kellariin, luolaan tai vastaavaan katsomaan maisemia. Kellari tarjoaa pimeyttä, näköalojen vastakohtaa. ; Pimeys on tavallisesti epätiedon symboli. Esimerkiksi Platonin luolavertauksessa ei ole sattumaa, että paikaksi on valittu pimeä luola, jossa ei havaita kaikkea mitä luolan ulkopuolella oleva havaitsee. Pimeys on tietämättömyyttä ja valo tietoa. Siksi kirkon korkeat tornit kuvaavat henkistymistä kun taas kirkkojen kryptat ovat lähinnä kuolleita varten.

Ajatus pimeästä epätietona ja huonona ei ole huono. Pimeän pelko on ihmisillä hyvin yleinen. Ja syynä on varmasti ollut se, että valoisana aikana uhat ovat olemassa mutta niistä ollaan tietoisia. Pimeys tarjoaa tuntematonta uhkaa. Asioihin ei voi valmistautua ja ne ovat siksi vaarallisempia. On toki ymmärrettävää pelätä leijonaa nuotion ääressä. Ja kummittelevissa paikoissakin kysymys on usein tilanteesta, jossa mennään pimeyteen, jossa joku ikään kuin vaanii. Kellari on juuri tämän vuoksi pikkupoikain rohkeudennäyte. Vaikka pimeys on itse asiassa aivan erilainen vaara kuin vaikka korkealta puusta putoaminen. Kellarissa uhat ovat usein symbolisia ja enemmän mielessä. (Ellei pimeydessä olevia avonaisia kaivoja ja vastaavia surmanloukkuja lasketa. Niitä on, mutta aika harva pelottava pimeä paikka kuitenkaan pitää niitä sisällään.)

Mutta toisaalta pimeään menemistä voidaan pitää vähemmän pahana. Aistien uudelleenorganisointina. Kun näköaistimukset puuttuvat, muut aistit tarkentuvat. Toki pimeys tuo esille myös esimerkiksi sen, miten tasapainoaisti on osittain näkökeskeistä ; Sisäkorvan lisäksi tasapaino on näkemiskysymys. Jos ei jaksa leikkiä Pertti "Spede" Pasasta ja laittaa silmiä kiinni nyt ja jalasta kiinni nyt, niin johonkin vähänkin muhkuraisempaan pimeyteen mennessä huomaa miten vaatimatonkin kivi tarjoaa uhan kompastumiselle. Esteitä ei näe, ja tasapainoaisti ei osaa korjata tilannetta yhtä tehokkaasti.

Toisaalta luola on mainio paikka mennä turvaan. Pommisuojat eivät koskaan ole tornien huipuilla, vaan yleisesti ottaen aina maan alla. Luolan pimeys tarjoaa myös suojan itselle. Kun näkö tottuu hämäryyteen, muut ovat häikäistyneitä eivätkä näe samaa kuin pimeyteen tottunut. ("Jostain syystä" Platon ei kertonut luolavertauksessa siitä miten ulkomaailman ideat nähnyt mies ei näe enää liikkua luolassa.) Pimeys on siis paitsi helposti suojaavien rakenteiden tuottama sivutuote, että itsessään lisäsuoja. (Luolat ovatkin erilaisten salamurhaajien ja rosvojen asuinalueita. He ovat tälläisissä kotonaan. He siis tekevät enemmän kuin elävät pimeydessä, he tekevät pimeydestä kotinsa, turvansa ja aseensa.)

"Luolamiehen blogi" lähestyy muinaisluolia selkeästi esoteerisesta näkökulmasta. Luola on siis enemmän kuin turva. Eräässä mielessä voidaan sanoa että luolassa mennään syvemmälle. Syvyys voidaan nähdä jopåa syvällisyytenä. Luolissa kulkeminen on usein vaikeaa, vaivalloista ja ahdasta. Tämä tunkeutuminen voidaan nähdä myös metaforana siihen että ihminen tunkeutuu tuntemattomaan. (Enkä edes puhu tässä luolasta jonain freudilaisena symbolina. Vaikka siihenkin voitaisiin ehkä mennä. Kohdunkaipuusta ja penetraatiokeskeisyydestä vääntäminen kuitenkin kuuluu jossain määrin luolien symboliikkaan.) Pimeys itse asiassa tarjoaa halukkaalle mahdollisuutta lähestyä sensorista deprivaatiota sellaisella tavalla, joka kenties muistuttaa siitä miksi jotkut meditaatiopiirit ovat innoissaan sensorisesta deprivaatiosta henkistymisen apuvälineenä, vaikka tavallinen ihminen kokeekin sen julmana kidutusmenetelmänä. Tästä saadaan tietysti vaikkapa näkemys meditaatiosta jonkinlaisena rohkeudennäytteenä.

spoileri

Wappuun liittyvä vappumarssiperinne korostaa että se on kommunistinen juhla. Kommunismia taas kuvaa yhteisvoiman ja yhdessä tekemisen ideaali (vaikka se käytännössä näyttääkin toteuttavan täsmälleen jotain muuta kuin ideaalia). Myös wappuun liittyvät perinteet yhteisryyppäjäisineen ja sosiaalisine jekutteluineen ovat luonteeltaan sosiaalisia. (Eivätkä vastaa aprillipäivän huijauksia jotka nekin tosin ovat rakentavia. Minun mielessäni wappujekun tulee olla jotenkin sosiaalisempi kuin aprillipilan.)

Minulle tämän vuoden vappu tapahtui jo vappuaattona, työpaikan juhlissa pohdittiin esimerkiksi kuluneen vuoden ongelmia kuten kahvinkeitingatea kun joku henkilö jonka persoona on vakavan väittelyn kohteena oli unohtanut kahvipannun yöksi päälle, puhumattakaan rairuohoskandaalista kun rairuohoon joko oli käytetty liikaa multaa tai liian vähän multaa. Lisäksi pohdimme tämän vuoden "äpyn" formaattiuudistusta, joka tapahtui tämän vuoden lehdessä useita kertoja yhden ainoan numeron aikana.

Koska asiaan liittyi alkoholia, olen viettänyt varsinaista vapunpäivää krapulassa. (Onnekseni en kunnon krapulassa, sellaisessa joka passivoi ja huomaat sen olemassaolon, mutta joka ei kuitenkaan rampauta sinua ja pakota sinua toivomaan kuolemaasi. Eli minulla on "hyvä krapula", jos krapula oikeasti koskaan voisi olla hyvä.) Olen tuijottanut televisiota sen sijaan että olisin kyennyt tekemään mitään sosiaalista. Tämä tietysti sotii jossain määrin vapun ideaalista juhlimista vastaan. Mieleeni tuli jopa se miten Neil Postman on varoittanut "Viihdytämme itsemme hengiltä" -kirjassa siitä että televisio on rajoittava. Että ilman televisiota olisimme sosiaalisempia ja antaisimme toisillemme kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa.

Minä sanon tälläiselle kuitenkin paskanmarjat. Eiliset firman juhlat olivat sosiaaliset ja ihan mukavat. Mutta kuka oikeasti aina jaksaa olla sellainen. Kommunikaatio on helposti raskasta. Krapulapäivän viettäminen on kuitenkin ollut jollain tavalla hyvin mukavaa. Valitsemani media, televisio, on vieläpä erityisen loistava valinta krapulapäivälle. Sillä se ei ole nauhoite tai jokin jonka ohjelmavirtaa olen kontrolloinut. DVD:issä voit palata kohtauksia takaisin jos jokin menee ohi. Televisiossa ohjelmavirta vilisee silmien ohi, eikä ohjelmavirtaan tarttuminen ole ollenkaan oikea tapa hoitaa krapulatuijottelua. Jopa kanavan vaihtaminen on liikaa.
1: Monesti olen toki katsonut televisiota nimenomaan sosiaalisesti. Silloin televisio-ohjelman tuijottaminen on kuitenkin "enemmän tekosyy" ja se otetaan samalla "jotenkin vakavammin". Krapulatuijottelu ei ole sitä että ymmärrät ohjelmaa tai että saat siitä jotain jonka jaat toisen ihmisen kanssa.

Mieleeni tulikin se, että ennen on varmaan joskus istuttu yhdessäkin tälläisessä hengessä. Ollaan istuttu ja tuijotettu tuleen. Tuijottelussa lämpö ei ole ollut edes se pääasia, vaan tuijottelu kohteeseen. Tälläinen tuijottelu voi olla Epäsosiaalinen tuijotus vaikka samaa tulta tuijottaakin moni ihminen. Silloin nuotiotuijotus on "erityinen hiljaisuus joka on enemmän kuin puheen puutetta". Tulikin on tässä mielessä ohimenevää, katoavaa ja satunnaista - juuri kuten krapulatelkkari.

Joskus olen kuullut sanottavan että televisio ei olisi "hengellistä" tai "henkisyyttä rakentavaa" vaan turmelisi nämä piirteet ihmisyydestä. Näen kuitenkin että siinä missä entisaikojen ihmisien kerrottiin tuijottaneen meditatiivisesti tuleen ja että lähes kaikki löydöt, perinteet ja teot yritetään värittää osaksi jotain uskonollista palvontaa, on tulevaisuuden arkeologeilla varmasti kiusaus puhua menneisyyden ihmisistä (eli meistä) jonain jotka tuijottelivat taikalaatikkoa.

Tietyllä tavalla tämä tietysti korostaa sitä että uskontokeskustelu on tavallaan typerää. Se, että joku rakentaa nuotiontuijottelusta dogman ja levittää siihen liittyviä meditaatiotekniikoita ja liittää siihen maailmankuvallisia väitteitä todellisuuden luonteista ja välittää tämän sosiaalisesti toisille tavallaan pilaisi koko jutun. Krapulatelevisio näyttää tavallaan sen että teologia on jollain hyvin omituisella tavalla lähtökohtaisesti väärin. Maailmankuvien levittely vertautuukin ns. spoilereihn joissa kerrotaan miten elokuva loppuu. Siinä vaiheessa on ihan turha selittää että miten sen voi nähdä itse.

Yhteisöllisyyden ja jakamisen ja kokomaailmankattavuuden teemat korostuvat. Totuuden pitää koskea kaikkia, asioita pitää tehdä yhdessä ja kokemuksista pitää jakaa toisille. Ja wapun pitää olla sosiaalista tai se ei ole juhlimista vaan krapulassa angstaamista ja luuserielämää. ~ Jostain syystä privaattia ja aistimuskeskeisyyttä ei vain pidetä syvällisenä vaan pinnallisena. Väitän että vika on tässä näkökulmassa eikä privaatissa.

Mitä "sydämen usko, ei uskonto" oikein tarkoittaa?

"Äärimmäisessäkin kauhussa piilee usein ironia. Toisinaan sillä on osansa tapahtumien juonteissa, kun taas toisinaan se liittyy vain niiden satunnaisiin vaikutuksiin henkilöistä ja paikoista riippuen."
(H. P. Lovecraft, "Kammottu talo", luku I)

Fundamentalisteja kuunnellessa toistuvana teemana on lausunto jossa korostetaan, että heillä ei ole uskontoa vaan he ovat hengellisiä. Että ei pidä sekoittaa uskontoa heihin - se pitää sen sijaan sekoittaa evoluutioteoriaan uskoviin "darwinisteihin". Kuitenkin kun heidän toimiaan katsoo, on usein juurikin niin että heillä oppi on harvinaisen tärkeää. Domatiikka on siellä samaa kuin tieto oikeanlaisesta uskomisesta. Dogmi on kyseenalaistamaton viisaus jota pitää totella elämässä. Näin ollen lausunnossa ei tunnu olevan kovinkaan paljoa järkeä.

Tämä on jotain jota voi käsitellä Pascal Boyerin teologisen korrektiuden kautta. Hänen mukaansa uskonnoilla on hyvinkin tyypillistä se, että siellä on normeja ja sääntöjä ja iskulauseita joita käytetään kuvailemaan toimintaa. Kuitenkin tämä ei ole se mikä näyttää vallitsevan. Tästä helppo esimerkki voisi olla vaikkapa se, että uskonnossamme Jumala on kaikkivaltias, eikä paikkaan sidottu. Silti kirkot ovat erityisiä rakennuksia joita kohdellaan ikään kuin Jumala asuisi niissä oleellisesti enemmän kuin muualla.

Monesti tilanne onkin juuri kuten "Frasier" -televisiosarjan Daphnen ja Nilesin naimisiinmenossa. Daphnen äiti on pahoillaan siviilivihkimisistä ja aikoo jopa poistua paikalta. Kun Frasier selittää että Jumala on kaikkialla, joten siviilivihkimisvirastokin voi olla pyhä. Daphnen äiti selittää että ei - Jumala asuu kirkossa. Moni voi pitää tätä huvittavana ja esittää että ei kristinuskon Jumala missään kirkossa asu. Mutta siltikin he kokevat että rituaalilla joka tehdään juuri kirkossa olisi jotenkin erityisen merkittävä.

Tämä ei tietysti yksinään riitä jos halutaan käyttää teologisen korrektiuden apuja asian jäsentämisessä ; Se, että ei noudateta sääntöä tarkoittaa sitä että joko ollaan huolimattomia, tyhmiä, kaksoisstandardissa eläviä, valehtelijoita ... eikä noudateta omia normeja. Käyttäytymistä tutkien voidaan kuitenkin löytää jotain erikoista. Kuitenkin näkisin juurikin niin että "sydämen uskon" kohdalla tilanne on niin että ei eletä kaksoisstandardissa vaan jossain joka on vain sinne päin.

Tähän on kaksi avainsanaa. Ruumis ja psyyke. Ja niitä yhdistää yksi linkki. "Ihmeparaneminen". Oikea uskonto nähdään terapiana ja lääketieteenä, ja vaikka uskonnoissa usein korostetaan sitä että tämänpuoleinen ei ole kovin oleellinen tuonpuoleiseen verrattuna - että elämä ja materia on väliaikaista ja "lahjaksi ja lainaksi saatua" - tässä korostetaan nimenomaan sitä etua mitä saa tämänpuoleisessa. Jos kulttuuria kuvaa itsekkyys, hedonismi ja "mulle kaikki jo heti" -henki, on fundamentalismi kyllä ottanut tämän käyttöönsä. Tämä on työkaluna sinänsä mielenkiintoinen, että se näyttää saavan jalansijaa heti kun yhteiskunnassa ollaan melko terveitä. Kulkutauteihin kuolevilla alueilla ei massapelasteta seurakuntalaisia heidän parissaan riehuvilta epidemioilta. Parantamisteemaa käytetään kun parantamistarve on poikkeuksellista - vaikka luulisi että juuri toisin päin se olisi järkevämpää ja parantamistehon ylivoimainen tehokkuuskin olisi helpommin osoitettavissa.
1: Ruumiin kohdalla Teemu Kakkuri otti esille TV7 -kanavan. "Kanavan tarjonta antaa varmaan aika hyvän kokonaiskuvan Suomen kristillisyyden konservatiivisen siiven kiinnostuksen kohteista. Tietenkin siihen vaikuttavat kanavan omistajien omat korostukset, mutta tarjonta vastannee kysyntää." Kanava esittää varsin mielenkiintoisesti korostettua ohjelmaa. "Kaksi aihetta on ylitse muiden. Sairaiden parantaminen ja Israel. Onhan siellä vähän muutakin, mutta nämä aiheet nousevat tarjonnasta selvästi esiin." Nämä teemat kertovat paljon. Etenkin ruumiin parantaminen rukouksilla on hyvin oleellinen osa fundamentalistista uskontoa. "Ruumiin parantuminen näyttää nousseen sielun pelastumisen kanssa tasaveroiseksi asiaksi. Etten jopa sanoisi, että ohittanut. Lausetta ”Jeesus pelastaa” ei sanota ilman jatkoa ”ja parantaa”. Monet ovat varmaan tottuneet siihen, mutta minua tuo hätkähdyttää."
2: Psykologiapuoli vaatiikin sitten toista lähdettä. Siellä korostetaan psykologian mukanaolon tärkeyttä. "Uskottavuus katoaa jos uskonto ja psykologia eivät ole yhdessä." "Luulen, että kirkon yksi ongelma on siinä, että se on uskonnollinen olematta hengellinen. Sieltä on tavallaan riisuttu psykologia. En halua olla yksisilmäinen ja tarjota psykologiaa joka paikkaan, mutta näen, että uskottavuus katoaa, jos hengellisyys ja psykologia eivät ole yhdessä." Tässä kysymys on myös parantamisesta, mutta psyyken parantamisesta. "Jospa kirkko tutkisikin itseään ja kysyisi, onko siellä elämä, ja kenties toteaisi, että ei ole. Silloin syntyisi haavoittuvuutta, haurautta, heikkoutta ja nöyryyttä. Kenties siitä lähtisi syntymään uudenlaista uskottavuutta ja uudenlainen tapa pukea evankeliumi nykyihmisen sanoiksi."

Uskon elämä nähdäänkin käytännössä juuri näiden kautta. Kääntymiskertomukset ovat omituinen tapa perustella mitään, mutta ne ovat oleellinen osa fundamentalistien käännytysstrategiaa. ; Esimerkiksi olen kuunnellut miten usko on vapauttanut alkoholismista tai narkomaniasta. Miten hepatiitti on mennyt piileväksi (tai parantunut). Kommenttia on tullut jopa siitä että "Katso kuinka hän henkilökohtaisen kokemuksensa kautta näyttää mitä uskonelämä tekee." Jeesuksen voimannäytön lisäksi kyseessä on oikeauskoisuuden noudattamisen merkki. Vaikka virallisesti Jeesus voi parantaa esirukouksen kautta jopa ateistin syövän, niin kuitenkin oikeaoppisille näitä ihmeitä tapahtuu vaikka ateistin paraneminen ei tietysti ole mikään todiste siitä että ateismi parantaa - aivan samaan tapaan kuin "Jumalakin asuu kirkossa".

Aivan kuin se, että ihminen kääntää takkisna tai näyttää olevansa eri mieltä nyt kuin ennen ja erehtyneensä aiemmin tekisi hänestä luotettavan. Aivan kuin se, että ihmiset eivät kykene huolehtimaan itsestään ja tarvitsevat uskonnon apua tarkoittaisi että jos kykenet huolehtimaan itsestäsi, niin sinäkin tarvitsisit. Aivan kuin mielenmuutos voisi tapahtua vain oikeaan suuntaan. Aivan kuin elinolosuhteiden paraneminen, ulkoinen ja sisäinen terveys, olisivat uskomisen merkkejä. Avain onkin siinä että fundamentalisteille ne ovat. Tämä on implisiittinen totuus.

Tässä asennoitumisessa on toki aste-eroja.
1: Ärjyintä linjaa edustaa menestyksen teologia, jossa korostuu se, että sairaus ja mielenterveyden häiriöt ovat merkki synnistä. Paraneminen on seurausta synnin katoamisesta. Saatanalla ja hänen demonisilla voimillaan on oleellisesti vaikutusta mielenterveyden ja ruumiin terveyden järkkymisessä.
2: Normaalimman kalvinistisen ajattelun copy-pasteaminen Ameriikan uskontomarkkinoilta levittää sitä että Jumala siunaa niitä joita on predestinoitu Taivaaseen. Tässä yhteys ei ole yhtä ehdoton kuin yllä. Tällöin ihmiset harvoin ymmärtävät lainaamistensa teologisia vivahteita. Rockelkeitä vain apinoidaan koska ne ovat siistiä ja kansainvälistä.
3: Suuri osa on kuitenkin aivan pelkästään pietististä. Tällöin uskonto on vähän sama kuin virallinen totuus salaliittoteoreetikoille. Pietistisessä ajattelussa uskonto on vain iso kirkkoinstituutio oppeineen. Se, että ollaan vähemmistöä tekee ikään kuin automaattisesti sen että oman liikkeen dogmat eivät ole dogmia vaan elämänmakuista asioiden elämistä ja kokemista, että uskonnosta tulee jotain jota voidaan seurata arjessa. Dogmi nähdään kirkon abstraktiona joka on vain teologisissa papereissa. Eikä siksi ajatella että esimerkiksi suhtautuminen sairaiden parantamiseen olisi teologinen kannanotto jota tukevia silmänkääntötemppuja ajetaan yhteisön rituaaleissa.
4: Toki valtaosa normaaleista uskovaisista uskoo vain siihen että rukous on enemmänkin toivomus kuin ihmeteon tilaus. Tällöin kyseessä ei enää oikeastaan enää ole fundamentalismi.

Hengellisyys -käsite onkin täysin uudelleenmääritelty. Siksi se ei näyttänyt sopivan ollenkaan siihen mitä he sen väittävät olevan. Boyer liittääkin tämänlaiseen tilanteeseen uskonyhteisöjen tarpeen erottautua. Heille erottavat identiteetit ylikorostuvat, koska ne erottavat heidät "taviksista ja vääräuskoisista". Nämä nostetaan kiistakappaleiksi ja näihin liitetään lujia uskonnollisia loukkaantumisia koska ne ovat identiteetin - eivät etiikan - ydintä. Näiden asioiden kritisoiminen ei ole heille koskaan teologinen kannanotto tai erimielisyys tai asian kritiikki. Se koetaan aina henkilökohtaisena loukkauksena itseä ja koko uskontoa kohtaan. Paranemisrituaalit joita esitetään "todisteina" ovatkin itse asiassa ulkopuolisille epäuskottavia ja etäännyttäviä juuri tämän erottavan identiteettiluonteen vuoksi. "Sydämen usko" on määritelty uusiksi niin että uskon sisällä ja sen ulkopuolella olevat puhuvat siitä eri asioin. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä.

Siksi helposti käy niin kuin yleensä käy. Eli että "Sydämen uskon hengellisyyttä jota demonstroidaan YouTubevideolla niin vakuuttavasti että vain arvotyhjiössä elävä Saatananpalvonnan okkulttisiin metkuihin pahasti langennut feministiliberaaliteologiateistievolutionistidarwinistinihilistinatsieugenistisarjaabortoija voi olla erimielinen" kuvaa ulkopuolisen silmin "taikausko kohkaaminen ja mukatodistelu jota floodataan medioissa ja joita ei saa kritisoida koska muuten tulee paskaa niskaan". Tämä loukkaa uskovaista koska tämä on hänen elämäntapansa.

Enkä tässä edes yritä väittää että Jumalaa ei olisi. Toki itse en ole ollenkaan vakuuttunut tämänlaisesta pelleilystä ja niiden esittäminen todisteena kertoo lähinnä sen että todisteen käsite on jäänyt esittelijältä vajaaksi. Tietoa asiasta ei siis jaeta, vaan uskomuksia. Ja se on varmaa. Voidaan kuitenkin sanoa että teoriassa tilanne näyttää samalta kuin Lovecraftilla - jonka novelleissa tyypillistä on se, että asiat kohdataan arjen ja normaalin kautta, mutta yliluonnollinen ja outo on totta. Vaikea sielläkin on ottaa vakavasti tyyppiä joka sopertelee. Vain itse koettu elämänkokemus voisi muuttaa tätä asiaa.

"Se on voodoota, kuulettekos ... täplikäs käärme ... kirottua, Thornton, minä kyllä opetan sinut pyörtymään kun näet sukuni tekoja! ... Sblood, senkin nilviäinen, sinut minä opetan kirkumaan! ... Tekö minut satimeen saisitte? Magna mater! Magna mater! ... Atys.. Dia ad aghaidh's ad aodaun.. agus bas dunach ort! Dhonas's dholas ort, agus leatsa!.. Ungl..unl..rrlh... chchch..."
(H. P. Lovecraft, "Rotat seinissä")

Suuri voima tuo suuren vastuun vs. Suuret ongelmat vaativat (toistaiseksi) ongelmalliset ratkaisut.

Japanin maanjäristyksen ja tsunamin aikaansaamat ongelmat Fukushiman ydinvoimalalle muuttivat vaalikeskusteluja täällä Suomessakin hyvinkin paljon - paikoin asia on noussut jopa massahysterian määritteitä lähenevälle tasolle. Olin jopa eräänlaisena kuunteluoppilaan ja salakuuntelijan välimuoto muutamassa aihetta käsittelevässä keskustelussa. Siinä minulle selvisi monia asioita.

Karkeasti ottaen ydinvoimassa on suuri voima, ja joskus on vaikeaa erottaa asiallista ydinvoiman kritiikkiä siitä, miten ydinvoimaa vastustetaan siksi että siinä on suuri voima ja koska se on teknologiaa. Ja koska sillä on "epäluonnollinen imago" ; Eli toisin sanoen milloin ydinvoimassa vastustetaan itse asiaa ja milloin sitä mitä sen katsotaan edustavan. Ydinvoima on siis paitsi energianlähde, myös symboli jollekin ilmiölle ja asenteelle ja ydinvoiman kannattaminen nähdään näiden ilmiöiden ja asenteiden kannattamisena.

Ydinvoimaa kritisoivien tahojen kautta mukaan nousi yksi hyvin yleinen argumentaatiotapa, joka tulee säännöllisesti esiin uusiutuvien energiamuotojen yhteydessä. Se on unelmatilan ja nykytilan sekoittuminen. Kun ihanteena on se, että energia tuotetaan uusiutuvilla energianlähteillä, on ydinvoiman kannattaminen nykytilan käytänteenäkin samaa kuin unelmien murskaaminen. Henki on se, että jos ei usko uusiutuvien energianlähteiden tehokkuuteen, ei niiden tehoja voida keksiä. Eli ydinvoiman kannattaminen on pessimismiä joka kiistää uusiutuvat energiamuodot jopa teoriassa. Näin ollen jos joku puhuu vaikkapa maalämmöstä saatavasta energiasta ja tätä kritisoi tällä hetkellä teknisesti liki mahdottomana toteuttaa, saa helposti kuulla ihmettelyä siitä, että eikö tässä ollakaan luonnon puolella ollenkaan.

Kuitenkin pragmaattisella tasolla ydinvoima voi olla myös vaihtoehto jota käytetään siksi että vaihtoehtoiset keinot eivät ole riittävän tehokkaita.

Tätä kantaa edustaa esimerkiksi Gaia -hypoteesin luonut James Lovelock. Syyksi ydinvoiman kannatukselle hän näkee ilmastonmuutosta vastaan taistelemisen. Vaihtoehdot ovat joko toistaiseksi tehottomia tai ovat vaarallisia ilmastonmuutoksen vahvistajia. Tämä on tärkeää muistaa, koska Lovelockin Gaia -hypoteesiin on suhtauduttu monissa luonnollisuutta kannattavissa piireissä hyvin myönteisesti. Se on otettu jopa sellaisella innolla, että luonnollista henkisyyttä korostavien New Agelaisten piirissä se on otettu omien argumenttejen ytimeksi.

Tieteellisiä sillai epäempiirisesti.

John Pieret kirjoitti "Of Cats and Bags" -blogauksessaan Intelligent Designin kannattajien asenteista. Esimerkkinään vakavasti otettavan Intelligent Designistin kirjoitelma.

Lyhyesti sanoen henki on se, että valistusaikana tehty muutos nähdään ongelmana. Ennen sitä luonnonteologiaa pidettiin ensisijassa henkisenä. Naturalistien kourissa siitä tuli vain testaamista, jossa on koejärjestelmä ja kontrollia. Myös teknillistymisen ikävät seuraukset, kuten tehdastyön monotoonisuus johtuu siitä että vain se, mikä nähdään merkitsee.
1: Näin siitä huolimatta, että teknillistyvä maailma oli kristittyjen, ja sekulaari maailma on ajanut työhyvinvointiasioita varsin hedonistisesti työläisen edun nimeksi tavalla joka konservatiivia pelottaa sellaisella tasolla joka saa heidät miltei huutamaan "kommunisti", kunnes muistaa että kylmä sota on ohi, jolloin he sanovat vain "viherliberaali".

Tämä ID -näkemys sopii hyvin yhteen perinteisen kristillisen oikeistofundamentalismin näkemykseen ; Teknillistymisen ja tieteen positiiviset piirteet tietysti kaapataan kristillisen arvomaailman ansioiksi.
1: Ei ole vaikeaa nähdä tätä osana yleistä oman ideologian teflonpinnoittamista, joka perustuu cherry pickingin ja kaivon myrkyttämisen yhdistämiseen ja josta rakennetaan asennevammainen pseudoargumentti. ; Jos näemme positiivisia muutoksia tieteellisyydestä, se johtuu provenienssista; Luonnonteologia näyttää kyntensä. Ja jos näemme negatiivisia muutoksia, ne johtuvat tietysti "naturalisteista". Pelin henki on "joko me voitamme tai te häviätte", eli on selvää että kysymys ei ole mistään tasapuolisesta tai reilusta setvimisestä.

Kenties mielenkiintoisin asia liittyy kuitenkin siihen, miten debatin epäempiiristä luonnetta korostetaan ; Discovery Instituten tekstistä saadaan irti lausunto "These debates go beyond weighing evidences on a scale and seeing which side is the heaviest. Most people agree on what they see, but they disagree on what is the correct interpretation, which is a matter of philosophical perspective." Tämä ajatus toistuu ID -teksteissä hyvin laajasti. Siinä korostetaan että empirismin sijasta on turvauduttava maailmankuviin, joiden kautta asiat järjestellään. Tässä korostetaan mielipiteiden kirjoa.

Mikäli tämä "mielipiteiden kirjo" ja erilaiset filosofiset tulkinnat, joiden väliltä ei voitaisi valita muuta kuin mieltymysten kautta ; Niin silloin olisi pakko tunnustaa että Intelligent Design on maailmankuvallista julistamista ja valtapeliä. Se on maailmankuva, jota ei perustella tieteellä, vaan filosofialla jonka aksioomienvalinnan seurausta tulkinta on. Aksioomien valinnassa taas on irrationaalinen elementti. Näin ollen mikäli tämä kohta pitää paikkaansa, on koko Intelligent Designistä debatoiminen turhaa ajanhaaskuuta, keskustelu ei ratkaise mitään, jos joku kääntyy tai jää kääntymättä, on kyse vain jonkinlaisen valtapyrinnön toteutumisesta tai strategian epäonnistumisesta. Jostain syystä Ingelligent Designin kannattajat ovat varsin vastahankaisia olemaan tätä mieltä. Heistä kysymys on usein nimen omaan ratkaistavissa.

Lainaamani kohdan ydin johtaakin siihen, että on ikään kuin pakko tunnustaa että luonnontieteet eivät todista Intelligent Designiä, tai että se olisi mitenkään parempi kuin evoluutio tai naturalismi. Sen mukaan ei ole mitään fakta -aineistoa jota seuraamalla voitaisiin tieteellisesti todistaa onko evoluutio parempi kuin Intelligent Design. Se olisi sitä vakavaa empirismiä ; Se olisi se vaaka, jolla asiat voitaisiin punnita. Samoin tämä kohta kiistää sen, että Intelligent Design voisi aktiivinen havaintolähtöinen tutkimusohjelma. Nämä taas ovat olennainen osa ID -argumentaatiota ; He usein ja toistuvasti ja voimakkaasti korostavat sitä miten luonnontieteet eivät hyväksy evoluutiota. Ja että evoluution kannattaminen voi johtua vain siitä että sulkee silmänsä ja korvansa faktoilta ja tosiasioilta. Tämäkin korostaa juuri sitä, miten olisi jokin faktaperustainen empiirinen vaaka, jolla asiat voitaisiin arvottaa.
1: Tai kuten nimimerkki "Carlos" asian asetti "Well, if that's right, then they've pretty much admitted that there are no empirical grounds on which we can reject Darwinism. But wait! The very point of design theory was that design is empirically detectable!"

En kuitenkaan haluaisi jättää tätä piirrettä vain Intelligent Designin piiriin. Sillä juuri vastaava ambivalentti suhtautuminen on hyvin yleinen paranormaalien ilmiöiden kannattajilla. Sen perushenki on suorastaan se, että skeptikot ovat skientistejä jotka kiistävät yliaistillisen. Kuitenkin he väittävät olevansa tieteellisiä jossa faktat ja havainnot, kuten pylpyrät rahisevassa videonauhassa tai konkreettisesti lentelevät ja seiniin kirjoittelevat hahmot, ovat todisteita henkimaailmasta kuten kummituksista.

Ja lisäksi he ovat usein vain skientistejä +1 aistilla. Tämä on itse asiassa keino, jolla mainittua ristiriitaa voi poistaa. On selvää, että tämänlaisia loogisia siltoja rakentamalla ristiriidoista päästään eroon. Valitettavasti tässä törmätään kuitenkin siihen että korjaaminen johtaa kehäpäätelmäisyyteen ; Kun ristiriidalta pelastaudutaan kehittämällä silta niiden välille, tämä onnistuu siten, että rakennetaan järjestelmä joka sallii aivan mitä tahansa. Tällöin eksakti ristiriita muuttuu epämääräiseksi lausunnoksi, jossa ei ole konkreettista sisältöä, ja jolla ei tätä kautta ole mitään selitysarvoa : Lausunto ei ennusta mitä tapahtuu ja mitä taas ei. Näin kokonaisuudessa virheestä loikataan toiseen virheeseen ~ Selvästä virheestä turhuuteen.

Lehtimiehen vainu.

Paul Feyerabend oli sitä mieltä että ammattifilosofeja ei välttämättä tarvita. Syynä oli se, että filosofit vain tuovat rajoittavia normeja, ja samanaikaisesti tieteentekijät ja kansalaiset ovat itse viisaita voidakseen huolehtia filosofiasta ilman ammattimaisia filosofeja.

Tämä on hieman erikoinen lähtökohta. Tätä kautta voidaan kuitenkin lähestyä monia asioita erilaisesta kulmasta. Tieteenfilosofisesta totuudesta voidaan silloin siirtyä arkielämän luotettavuuteen. Ja tieteellisyyden sijasta voidaan puhua siitä "mihin on suht. järkevää uskoa". Tätä kautta päästään siihenkin puheeseen, missä kannatetaan sitä että kouluissa oppilaille opetetaan avointa ja kriittistä lukutapaa. Tämä onkin korostetun tärkeä taito, koska kulttuurimme on nopeatempoisempaa, ja turhien esineiden mainonnan lisäksi myös pseudotieteitä ja muuta höpöä on paljon. Ja ihan järkevien asioiden rinnalla. Näistä pitäisi jotenkin osata erottaa olennainen epäolennaisesta.

Tätä kautta päästään tietysti siihen, mitkä ammatit joutuvat käyttämään toden ja epätoden erottelua työssään. En puhu poliiseista, koska niiden parissa toimitaan rajoitetussa piirissä Kiinnostuksen aiheena on yleensä se, onko rikosta tapahtunut ja jos on, tekijä, tämän motiivit ja toimintatavat kiinnostavat. Toinen ala sen sijaan joutuu käsittelemään laajempaa määrää ilmiöitä, ja se on siksi parempi.

Tämä taho on lehdistö. En väitä että lehdistö onnistuu kaikessa: Osa lehdistä erehtyy valtaosan ajasta ja parhaatkin joskus. "Minkään ei tarvitse olla ikuisesti totta, vaan tarpeeksi kauan". Valtaosa lehdistön kirjoituksista on turhaa. Se on vanhaa jo tullessaan ulos painosta. Juttuja ei muisteta viikon päästä. Eikä tarvitsekaan. Tämä antaa uuden, mielestäni oikeamman käsityksen, siitä mitä totuudentavoittelu sisältää. Vanhakantainen asia on liian järkähtämätön monoliitti. Ja ihmiset kokevat omistavansa tämän muuttumattoman ja pysyvän asian. Lehtimies kohtaa prosessin joka päivä.

Juttuluokittelu.

Lehdistössä julkaistaan kuitenkin kolmenlaisia juttuja.
1: Konkreettisia ja isoja asioita, jotka käsittelevät vaikkapa jonkun maan energiapolitiikkaa tai ydinaseohjelmaa, merkittäviä (hyvässä tai huonossa) tieteellisiä innovaatioita..
2: "Human intrest" -jutuissa aiheet ovat "turhia mutta mukavia". Esimerkiksi juttuja eläimistä, Helsingin "Bubi" -huuhkajasta, kännimäyristä (katso kuvat!), julkisuuden vieraista ja niin edespäin.
3: Erikoisia sensaatiohakuisia juttuja joissa esimerkiksi avaruusolennot kaappaavat henkilöitä tai tapahtuu muuta erikoista.

Mitä tämä kolmijako tarkoittaaa? Otan Terry Pratchettin "Totuuden Torvi" -kirjasta tähän sopivan lainauksen. Se on mielestäni monella tavalla paitsi hauska, myös oivaltava, omalla sekopäisellä tavallaan. (Hyvä taide ja hyvä huumori on aika usein jonkinlaista maailmanmenon imitointia. Ei kai siitä jää muita vaihtoehtoja kuin olla hieman henkisesti turskas sekopäinen?):

""Ahaa, nyt ymmärrän. Tarkoitatte varmaan että teidän itsenne pitäisi olla vapaa painamaan mitä haluatte?"
Pakotietä ei ollut missään. "Tuota ... laveassa mielessä kyllä."
"Koska se on, mikä se toinen kiintoisa termi olikaan? Ai niin, suuren yleisön edun mukaista?" Lordi Vetinari otti ladotun kehikon ja tarkasteli sitä huolellisesti.
"Luulisin niin, sir."
"Kuten nämä tarinat ihmissyöjäkultakaloista ja aviomiesten katoamisesta isoissa hopea -astioissa?"
"Ei, sir. Suuri yleisö on kiinnostunut niistä. Me teemme sitä toisenlaista uutismateriaalia, sir."
"Huvittavan muotoisia vihanneksia?"
"Tuota noin, sir, hieman sitäkin. Sakariina kutsuu niitä human intrest -tarinoiksi."
"Kasveista ja eläimistä?"
"Kyllä, sir. Mutta ne ovat sentään oikeita kasveja ja eläimiä."
"Joten ... meillä on siis sitä, mistä ihmiset ovat kiinnostuneita, ja human intrest -tarinoita, joista ihmiset ovat kiinnostuneita, ja suuren yleisön edun mukaisia tarinoita, joista kukaan ei ole kiinnostunut."
"Paitsi suuri yleisö, sir", William sanoi yrittäessään pysyä kärryillä.
"Mikä ei siis ole sama asia kuin nämä ihmiset ja nämä humaanit?"
"Minusta tuntuu, että asia on tuota mutkikkaampi, sir."
"Ilman muuta. Tarkoitatteko että suuri yleisö on eri asia kuin ne ihmiset, joiden vain näkee kävelevän kadulla? Suuri yleisö ajattelee suuria, järkeviä, harkittuja ajatuksia, kun taas ihmiset vain juoksentelevat ympäriinsä puuhailemassa kaikenlaista typerää.""

Lehdistön valikoimassa tärkeää on tavallaan lähde. Filosofiassa lähde on enemmän vain tarkistuskanava. Lähdekriittisyys on eräällä tavalla auktoriteettiin vetoamista. Mutta ei sillä tavalla että lähde itse sanoisi olevansa auktoriteetti. Esimerkiksi hallitsija voi olla epärehellinen ja hyvä lehtimiesvainu tarkoittaakin sitä miten kaikista niistä tahoista jotka väittävät olevansa luotettavia saadaan paljastettua epäluotettavat. Valehtelun tunnistamisella voidaan jopa keriä auki erilaisia juonittelujen vyyhtejä, joista taas saa paljastuttuaan hyviä uutisia. Hyvä uutinen on usein sellainen että "joku auktoriteetti ei halua sitä julkaistavan", mutta mikään yleispätevä sääntö tämä ei tietysti ole. Eli tässä auktoriteetti yritetään valita mahdollisimman hyvin.
1: Joku minua reilumpi voisi sanoa että auktoriteetin ja konsultin välillä on ero : Joo, ehkä, mutta millä testillä nämä erotetaan toisistaan? Arkielämässä tämä taitaa olla se, että "konsultti" on se jolla on "oikeat mielipiteet" ja "auktoriteetti" se jolla on "väärät mielipiteet".

Pienistä asioista pienisieluisille?

En tässä kuitenkaan halua pilkata "pehmouutisia". Sillä tosiasiassa hyvä yhteiskunta on sellainen että siellä ei ole syytä murehtia. Siksi jos Ilta~Lehden lööpeissä on juttuja Matista ja Mervistä, se kertoo siitä että (1) ikävämpiä asioita ei ole tapahtunut (2) ihmisillä yhteiskunnassa menee yleisesti niin hyvin että heidän ei tarvitse murehtia tuota suuremmista asioista. Toisaalta konkreettiset asiat käsitöistä ovat kuitenkin "ihan oikeita käsitöitä" ja kännimäyriä. Ihmisiä kiinnostavat pienet asiat. Ja minusta on yksinkertaisesti mahdotonta niellä sitä että uskontojen käsittelemät asiat olisivat oikeasti "merkittäviä". Pienillä asioilla on minusta enemmän "merkitystä" tavallisessa elämässä. Olipa kyseessä sitten asioista iloitseminen tai pragmaattinen hyöty. (Jätän otsikon kysymyksen auki.)

Shokkisensaatio!!

Tätä kautta sensaatiohakuiset tarinat ei paljastu pelkästään aihepiirinsä kautta. Itse asiassa ne paljastuvat siitä että ne esittävät "tuottavansa aineistoa jotta ihmiset voisivat rakentaa oman mielipiteensä." Toki kaikki järkeväkin uutisointi on tehty tätä tarkoitusta varten. Mutta se voi perustella uutistaan sen sisällön aktuaalisuuteen viittaamalla. Siksi vain roskauutisten tarvitsee kommentoida tätä. Ilmiö näkyy kevyesti myös muun shokkisensaatiouutisoinnin kohdalla. Toki niissä voi olla ihan oikeita tapahtumia ja ihmisiä, kuten stripparisarjamurhaajan alastonkuvia ja shokkihaastatteluja. Mutta todellinen syy siihen että nämä tahot vetoavat sananvapauteen, on se että ne rikkovat "yleistä hyvää makua" ja monia muita asioita vastaan. Tai sitten niillä ei jostain muusta syystä ole muuta puolustusta, jota käyttää argumenttina oikeuttamaan sitä miksi juuri tuota asiaa julkaistaan, joten ne käyttävät sitten sitä.

En väitä että näitä lehtiä ja juttuja tarvitsisi sensuroida. Mielestäni nämä tahot saavat julkaista mitä tahansa, ja ajattelevat ihmiset saavat sitten ottaa sen niin vähämerkityksellisenä, höpönä, turhana ja typeränä kuin mahdollista. Asioita kun voi pitää typeryytenä ja jopa vääränä ja valheellisena tietona ilman että niitä haluaa kieltää. Tämä kohta on kuitenkin erinomaisen hyvä ratas lähdekriittisyystestiin. Se paljastaa auktoriteettia itselleen keinolla millä hyvänsä rakentavan lähteen, joka vetoaa ylevään periaatteeseen joka kuuluu "kaikille". Johon tulee siksi suhtautua "erityisen varovaisesti".

Itse asiassa lehdistön kritiikki sopii erityisen hyvin pseudotieteen tunnistamiseen, vaikka se tietysti sopii aika heikosti tieteenfilosofiseen pohdiskeluun. Syykin on oikeastaan selvä. Pseudotieteissähän on takana mahtipontisuutta. Pseudotieteet ovat juuri niitä "avaruusolento kaappasi naisen joka synnytti kolmipäisen vuohen" -juttuja. Niissä on hyvinkin tietynlainen rakenne. (Itse asiassa niiden kehittämiseen vaaditaan tietynlainen mielikuvitus, ja taitoa ja näkemystä.)

Ainut ero lehdissä esiintyvissä jutuissa on konteksti, kun tuota lehtijuttua ruvetaan väittämään tieteeksi, sen sijaan että siitä haluttaisiin vain kertoa lehtimiehille, kyseessä on pseudotiede. Eli ilmiönä pseudotiede on samoja tarinoita mitä lehdille myydään, ja jota kriittinen ja fiksu lehdistö ei ota vakavasti. Erot höpöjulkaisujen ja pseudotieteiden välillä ovat vain sanojen muotoiluissa. Koska pseudotieteellisessä julkaisussa yritetään saada höpöjulkaisu näyttämään aidolta julkaisulta valitsemalla siihen sopivasti esimerkiksi teknisiä sivistyssanoja ja asettelemalla - ja jopa fontittamalla - ne "samalla tavalla", jota ne "luotettavat tahot käyttävät". (Jos pseudotieteellä olisi sen sisältöä koskeva määrittely, se voisi olla että "Ulkonäkö on sisältöä tärkeämpi.")

Tämä ei ole yhtään yllättävää, tai edes kovin vaikea oivallus.

Sillä pseudotieteet ponnistavat aina "ruohonjuuritasolta".¹ Valtaosa niiden kannattajista on "taviksia", toki sen "huipuissa" on usein joku jolla on "Dr." tai "Ph.D" tai "Tri." -etuliite nimessään. Mutta hekin tuottavat enemmän populaarille julkaistuja kirjoja aiheesta kuin tekevät tieteellisiä tutkimuksia aiheesta. (Mikä on sinänsä erikoista, koska tutkimuksiin viittaamisia tarvitaan yleensä monta per kirja.) Itse asiassa pseudotieteet elävätkin julkaisutoiminnasta ja lehdistöstä. Niille tärkeää on julkisuus, julkiset ja nimenomaan puheen varaan perustuvat debatoinnit.

Niiden suosio ei rakennu akateemiseen kinasteluun, vaan siihen että ne ovat ihmisien mieliä kiehtovia. On hyvä muistaa että avaruusolennot, henget, demonit, itsestäänsyttymiset ja enkelien tapaaminen ovat itse asiassa kertomuskulttuuriltaan "ylihenkisiä": Niitä ostavat ihmiset jotka uskovat niihin valmiiksi, ja ne ovat heidän "kuorenvahvistamistaan". (Heille sen on pakko olla totta, kun siitä jokin lehti kirjoittaa! On nimiä ja tapahtumapaikkoja ja aikoja, joten niiden on pakko olla totta!)

Jos "human intrest" -jutut kiinnostavat ihmisiä niiden konkreettisuuden ja harrastustoiminnan ja muun "konkreettisen oman elämän" kautta, nämä kiinnostavat lukijoita koska ne ovat hylänneet konkretian. Ihminen yhdistää ikään kuin automaattisesti usein "hengellisen" ja "syvällisen" toistensa kanssa ja pitävät tämän synonyymeinä "tärkeydelle". Tosiasiassa se on vain hupsuttelua. Ehkä ihmistä kiinnotava hupsuttelua, mutta hupsuttelua kuitenkin. Sillä voi olla merkitys heille, mutta sen yleistäminen itsestä muihin on järkevyydessään samaa tasoa kuin jos minä alkaisin vaatimaan miekkailukursseja oppiaineeksi ja velvollisuudeksi kaikille. Että "et voi olla hyvä ihminen jos et heiluta metallia".

Tärkeät uutiset käsittelevät tosiasioita, mutta eivät tuonpuoleista. Ne ovat väliinputoajia. Todella tärkeät asiat eivät tavallaan ole massoja "niin kiinnostavia".

Keskitason uutisien hyöty on vain siinä että käsitöitä tekevät eivät saa sellaista diktaattoria joka pistää heitä heidän omilla kudinpuikoillaan. Toki kaikki ihmiset pitävät näitä uutisia "tärkeänä", ja kannustavat niiden julkaisemiseen. Mutta eivät silti lue niitä yhtä paljon kuin muita aiheita. He varmasti haluaisivat lukea niitä silloin jos siihen olisi tarvetta. Silloin se vain on yleensä sensuroitu, eikä sitä ole saatavilla.

Lehdistön avomielisyys on siksi olennaisesti samantapaista kuin skeptikon avomielisyys. Eri puolia voidaan kuunnella, mutta se ei tarkoita että kaikki tulisi niellä karvoineen. Hyvä lehtimies on julma mutta reilu.

---

1 Siksi he voivat myös aina käyttää "vainokorttia". Se, että he eivät ole akateemisessa maailmassa sisällä muuta kuin ammattinimekkeen kautta antaa mahdollisuuden syyttää siitä että ulosjäämisen syy ei olisikaan peiliinkatsojan argumentaatiossa, vaan siinä että peiliinkatsojaa kiusataan. Heiltä jää helposti huomaamatta se, että tiedemaailmasta ulkona oleminen tarkoittaa kuitenkin samalla myös sitä että he eivät ole sisällä siinä. Siksi näihin liittyy aina jonkinlaista hysteeristä salaliittoteoretisointia. Mielestäni vainoamissyyte on samanaikaisesti vakava syytös että todistettavissa oleva syytös, joten odotan tästä joko anteeksipyyntöä tai sitten lakituvassa tehtyjä tuomioita olisi syytä kasautua aiheen tiimoilta. Siis muillekin kun "vainotuksi joutuneiden" puolella olevia lakitupahäviöitä ja tuomioita.

Mies, miekka ja mieli.

"I have just come to a realization! This scroll by Broken Sword contains no secrets of his swordsmanship. What this reveals is his highest ideal. In the first state, man and sword become one and each other. Here, even a blade of grass can be used as a lethal weapon. In the next stage, the sword resides not in the hand but in the heart. Even without a weapon, the warrior can slay his enemy from a hundred paces. But the ultimate ideal is when the sword disappears altogether. The warrior embraces all around him. The desire to kill no longer exists. Only peace remains."
(King of Qin, "Hero")

Yhteys miekan kanssa on käytetty teema Kung-Fu -elokuvissa. Sillä korostetaan itämaisen miekkailun henkisyyttä. Tai itämaista henkisyyttä. Euroopassa taas korostetaan useammin kontrollia. Että "sinä hallitset miekkaa eikä miekka hallitse sinua". Tietenkin eurooppalainen tapa lähestyä analyyttisesti asiaa on ihan fiksu. Miekka on työkalu, kuten lapio, harava tai beigepilkullinen salaatinotin. Nothing spiritual here. Miekka on havaintojemme mukaan erillinen kappale, ja se on elotonta terästä. Mitään fuusiota ei tapahdu, vaan tottumista.

Itämainen tapa on kuitenkin melko lähellä sitä, mitä saadaan henkilökohtaisen kokemusmaailman kautta. Jokainen kokenut käyttäjä tietää että ensin siihen totutaan ja sitten siihen kasvetaan. Tämä ei ole kovin kaukaa haettu. Research Digestin Lucilla Cardinalin tutkimuksessa kävi ilmi, että ihminen sitoo työkaluihin ruumiinkuvaansa. Ihmisellä on käsitys omasta kehostaan ja tämä on joustava : Ja jos käsiin pistetään pulikat, jonkin ajan kuluttua ihmiset toimivat kuin heidän kätensä olisivat pidemmät - vaikka pulikat olisi otettu pois.

Syy on siinä että voidakseen tehdä jotain, täytyy tietää missä on. Jos kurottaa pöydällä olevaa esinettä kohden, täytyy aivojen tietää ruumiin sijainti ja käsien ulottuvuus. Missä kaikki osasi ovat ja missä niiden rajat ovat. Jos tässä ei onnistuta, on hakeminen haparoivaa. Tai sitten siihen ei yletetä tai kurotetaan yli. Syynä on ehkä se, että ihminen muuttuu kasvaessaan ja vanhetessaan ja vaikka vahingoittuessaan ja näistä huolimatta on kyettävä toimimaan joka päivä. Ettei kallista kahvikuppia viiden sentin päässä huulista. (Olipa se suunta missä hyvänsä, ei käy hyvin. Etenkään jos istuu ja on mies.) "Given this adaptability it should perhaps come as no surprise that tools can be seamlessly and rapidly incorporated into the body schema." Tutkimuksessa esineitä käytettiin vain vähän aikaa, ja vaikutus näkyi 15 minuutin verran käytön lopettamisesta. Tietenkin voidaan ajatella että aivojen tapa kokea ei muuta tilannetta henkiseksi, vaan muuttaa ainoastaan kokemistapaa erilaiseksi. Tällöinkin on "lupa" sanoa "Nothing spiritual here". Tutkimus selvittää vain että kokemus muuttuu, ja auttaa selvittämään miksi niin on. (Toki voidaan miettiä miksi ateismi ei voisi olla henkistä? Liittyykö henkisyyteen jotenkin pakotetusti positiivinen olemassaolokannanotto yliluonnolliseen? Ja kun niin näyttää olevan, onko kyse vain ihmisen lajityypillisestä mielen tavasta toimia tai kulttuurin pakotteista, jolla yritetään esimerkiksi määritellä moraalittomiksi ne, jotka eivät noudata "virallista ideologiaa"?)

Omakohtaisen kokemukseni kautta "tottumista" tapahtuu eri tavalla eri esineisiin. Käytän paljon konetta, työssä ja vapaalla. Mutta se ei "tunnu samalta" kuin miekka tai ankkasauva. Hyvästä treenistä, etenkin toistuvasta, tulee "erilainen fiilis". (Jota on vaikeaa kuvailla.) Ehkä syynä on se, että tietokoneella kirjoitettu teksti ei ole samalla tavalla "konkreettisesti itsessä kiinni", kuin lyömäastalo. (Mikä kenties selittää vastemielisyyteni ampuma -aseita ja niiden käyttöä kohtaan.)

Tämä liittyy lujasti itämaiseen filosofiaan. Mutta se ei jää tähän. Miekkailun taidossa on usein mukana liitettynä myös ideologia. Euroopassa ritareilla oli tietysti myös tietynlaiset soturin arvot, kuten muissakin maissa. Rohkeutta ja uskallusta korostetaan näissä tyypillisesti. Kuten tietenkin myös itämailla.

Kuitenkin alkuun laittamani elokuvan sitaatti heijastelee Sun Tzun "Art of War" -arvoja. Niissä kysymys on mestaruudesta. Ja on vaikeaa sanoa onko se lainkaan henkisyyttä vai pelkkä etenemisen ja oppimisen kuivakka kuvaus. On vaikeaa sanoa onko se "miekkamiestaitoa" vai vain "korkeimmat ideaalit". Prosessi on joka tapauksessa kolmiosainen:
1: Miekka ja mies ovat yhtä. Tämä on tekninen taso. Miekka ja mies ovat yhtä. Tässä osataan toimia eri tilanteissa, osataan kasa tekniikoita ja niiden sovellustilanteita. Niitä käytetään oikein. Ihminen on oppinut prosessin.
2: Miekka mielessä, ei kädessä. Tällä tasolla miekkailu nähsään osana toimintaa. Se on työkalu jota sovelletaan elämän ongelmia ja puutteita. Tässä vaiheessa ymmärretään että tekniikka on vain toimintatapa. Pohjalla on ajattelu ja oppiminen. Toiminta on vain yksi tapa miettiä ja ajatella. He huomaavat myös että toimiminen on alkanut muuttamaan tapaa jolla he ajattelevat. Prosessi vaikuttaa ihmiseen.
3: Ei miekkaa kädessä eikä mielessä. Tämä on taso, jolla henkilö on mestari. Heille yksittäinen tekniikka on vain tekniikka. He eivät välttämättä enää sitoudu juuri tiettyyn toimintametodiin vaan voivat vaihtaa niiden välillä helposti. Lopputulos on silti juuri oikein kompleksi ja tilanteeseen sopivasti esitetty. Prosessi jää pois ja jäljelle jää vain taito.

Erikoista kyllä tämä heijastelee ajattelutavan eroja. Euroopassa jo ensimmäinen taso on melkomoinen saavutus jonka arvoa korosteaan. Useinhan euroopassa oppimista kuvataankin hienovaraisemmalla prosessilla, jossa tätä tasoa ennen on monta "pienempää osaa", aina aloittelijasta ja oppipojasta lähtien. Ne eivät kuitenkaan ole välttämättä ristiriitaisia luokituksia. Asioita vain katsotaan eri tarkkuudella. Eurooppalaisella tasolla ensimmäinen porras tarkoittaa sitä että ihmiset ovat taitavia. Ja he voivat olla jopa asiantuntijoita alallaan. Mutta itämaisen ihmisen mielestä hän ei ole vielä mestari. Mikä ei sielläkään tarkoita että hän olisi huono, tai häntä ei voitaisi käyttää asiantuntijana. Mestaruus on vaan vielä jotain vielä tehokkaampaa.

Itselleni tämä kolmikko ei välttämättä ole päämäärän antaja, vaan keino jolla ajattelu ja päämäärät voidaan laittaa kontekstiin. Moni näkee että ensimmäinen tasokin on riittävä tavoite, tai jopa enemmän kuin tarpeeksi.

Silloin mestaruus ei ole automaattisesti oikea päämäärä. Mutta samalla se näyttää tarvittaessa että kuljettavaa tietä kyllä riittää, ja matkassa voidaan edistyä. Silloin pystyy elämään sen kanssa, että maailma ja itsekin on toimintansa kanssa huono, ruma ja irvokas. Samanaikaisesti sen kanssa oppii tarvittaessa elämään. Mutta sitä ei aina tarvitse hyväksyä.
1: Tavoitteessa epäonnistumisen ja asiassa harjoittelun tiimoilla Mikko Nurmea lainaten "Jokaiseen ongelmaan on ratkaisu. Ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma, vaan olotila."
2: Sen suhteen, mikä taas jää pois harjoittelun vuoksi päädytään siihen minkä voisi sanoa aforismilla Mika Sipuran tapaan : "Kun valinta on tehty, se on oikea."

---

Kirjoittaja yrittää edetä miekkailussa ensimmäiselle tasolle. Ja toivoo vakavasti sen olevan mahdollista. Muuten hän tietysti yrittää päätyä kolmannelle tasolle kaikessa. Ja tietää vakavasti sen olevan haihattelua joka vain pitää kädet ja mielen puuhakkaana.