Sikiämisen etiikasta

Viime aikoina – minun nopean reagointitahdin vuoksi viime vuosina - on keskusteltu paljon syntyvyydestä. Esimerkiksi Rinne rakenteli synnytystalkoita ja Sipilä on esittänyt perhepakettia. Syntyvyyttä halutaan kasvattaa.

Tähän liittyvässä keskustelussa olen nostanut esiin omaakin lapsettomuuttani. Minulla ei ole lapsia. Ja tämä on ollut hyvin harkittu päätös. Osa syistä on ihan pragmaattisia; Lapsi on 20 vuoden investointi johon säästäminen vaatii tiettyä oletusta taloudellisesta vakaudesta. Toisaalta kansakunta saattaa tarvita uusia kansalaisia ja kolmanneksi ilmastonmuutos saattaa kiittää lapsettomuudesta enemmän kuin miltei mistään muusta yksittäisestä aktiosta.

Tähän liittyen on tullut yksittäisiä mainintoja, joissa on korostettu sitä miten olen joko mitätön ihminen tai että en ole hoitanut velvollisuuttani. Vielä useampi on sanonut että he ovat ainakin hoitaneet oman osansa. Näiden kautta kysymys tietenkin siirtyy vahvemmin etiikan puoleen. Toki on selvää että pragmatismi pitää sisällään moraalisia lataumia jo sellaisenaan. Mutta tässä vlogauksessa siirrän nämä kulmat syrjään ja tarkastelen asiaa sellaisista filosofisista kulmista jotka saattavat olla kiinnostavia. Mutta jotka eivät ole kovin näkyviä aihetta käsittelevässä keskustelussa.

Kysymys on itselleni henkilökohtaisesti siinä mielessä kiinnostava, että minulle on kaikesta huolimatta tarjoutunut mahdollisuuksia lisääntyä. Eräs nainen tiedusteli olisiko minun kauttani mahdollista saada ainekset jälkeläiseen. Ja kyseessä ei ollut kiertoilmaus seksille. Vaan nimenomaan sille että seksi olisi ollut sivutuote ja lapsi pääasia. Kieltäydyin. Toisaalta olen kyllä hieman harkinnut että minulle olisi periaatteessa mahdollista järjestää muumimukimenetelmällä jälkikasvua lesboille. Tässä kontekstissa lisääntymiskieltäytyminen oli erikoinen koska se vihjaa että minun olisi helpompaa tuottaa lapsi lesboparille kuin sinkkuäidille. Ja toisaalta se, että lapsi ei olisi ollut oman puolisoni kanssa saa myös ne hymistelemään jotka tavallisesti selittävät että lisääntyminen on velvollisuus ja että kansakunta tarvitsee kansalaisia.

Jos vanhemmuutta katsotaan niin ei tarvitse kuin katsoa isien ja äitienpäivää. Ne ovat päiviä joita juhlistetaan. Ja näissä juhlistuksissa on hyvin vahvasti sellainen sävy, että vanhemmat ovat oletuksenvaraisesti hyviä vanhempia. Ja toisaalta lisääntyminen on sekin hyvä asia. Tätä ilmapiiriä kuvannee Timo Soinin klassinen ajatus abortista; Hänestä hän ja haastattelija olisivat molemmat samaa mieltä siitä että ei olisi hyvä että juuri heitä olisi abortoitu.

Tässä taustassa vanhemmuus olisi hyveellistä. Ja kuten minulle vihjattiin, jopa velvollisuus. On selvää että jos abortinvastaiset argumentit pro-lifeilyineen ovat tosia niin vanhemmuus muuttuu hedelmöittymisen jälkeen velvollisuudeksi. Mutta kuten minulle tullut kommentoija esittää, vanhemmuus olisi jotenkin velvollisuus jo ennen tätä. Koska selvästi ei riitä että minä olen 35 vuotias joka on kouluttautunut ja tehnyt töitä koko aikuiselämänsä ajan tavoilla joita pidetään hyvinkin kannustettavina. Toisaalta elin lapsuuteni varsin mallikelpoisesti. Jos mallikelpoisuus tarkoittaa sitä mitä lapselta odotetaan kulttuurisesti jossain ympäripyöreässä yleisessä mielipiteessä. Ilman lisääntymistä olen kuitenkin ainakin joidenkin ihmisten mukaan nolla. Mikä tarkoittaa sitä että lisääntymisestä on tehty aika vahva velvollisuus.

Tässä on tietenkin takana sellainen ajatus että jokainen ihmiselämä on absoluuttisen arvokas. Jokaisella on absoluuttinen ihmisarvo ja ihmisen arvo on ääretön. Joten lisääntyjä tuo maailmaan äärettömän arvokkaan asian. Tätä kautta voitaisiin tietenkin tehdä aika koviakin vaateita lisääntymiseen. Enkä tässä puhu klassisista abortinvastustusargumenteista joissa raiskatuksi tulleen olisi synnytettävä lapsi koska lasta ei saa rangaista isänsä teoista. (Jota on tietenkin omituista kuulla sellaisen alakulttuurin kautta, jossa on tavattu esimerkiksi kohdella nurjasti ns. äpäröitä.) Sen sijaan iskenkin Debra Satzilla. Hän on esittänyt että kaikkien asioiden ei tulisi olla kauppatavaraa. Ja tässä yhteydessä hän nosti esiin ilmiön joka on hyvin tärkeä lisääntymiskysymyksessä; Ihmiset käyvät kauppaa mitä ihmeellisimmillä asioilla. Ja maailmassa on esimerkiksi naisten lisäännyttämistä. Satzin mukaan tämänlainen ei olisi hyväksyttävää. Kohdunvuokraukseen liittyy paljon ongelmia, kuten epätoivoisessa tilanteessa olevien naisten hyväksikäyttöä. Lisäksi kohdunvuokraus ei ole perinteistä työtä koska siinä on paljon ei-tahdonalaisia komponentteja kuten ovulaatio, hedelmöitys ja synnytys. Se vaatii kokoaikaista työtä, raskaus kestää monta kuukautta ilman työhön liittyviä taukoja. Lisäksi raskaus ei ole vain raskaus, vaan siihen liittyy paljon erilaisia rajoituksia raskaana olevalle.

Ja jos näin on, niin absoluuttisen arvokas ihminen ei olekaan jokin joka arvokkuudellaan oikeuttaa mitä tahansa. Koska esimerkiksi homojen adoptiota on vastustettu ihmistehdas-meiningeillä, on selvää että suurin osa jopa lisääntymisvelvollistavista suunnista näkee että velvollisuus lisääntymisessä on enemmän hedelmöityksen jälkeisessä kuin sitä edeltävässä todellisuudessa.

Mutta jos lisääntyminen on arvokas asia joka on jopa velvollisuus, niin se todella tarkoittaisi sitä että lapsitehtailu olisi hyväksyttävää. Samoin olisi tajuttava että jos henkilöllä ei ole parisuhdetta, pitäisikö hänen tuottaa lapsensa puskaraiskaamalla satunnaisia ihmisiä? Hyvin harva näkee asiaa näin. Toisin sanoen esiin alkaa putkahtamaan reunaehtoja. Lisääntyminen ei olekaan absoluuttinen velvollisuus vaan jotain jossa on katsottava olosuhteita. Jos ihmisen arvo olisi absoluuttinen niin sitten ainakin lisääntymisaktion arvo on rajallinen ja reunaehdollinen. Joka avaa tietä antinatalismille. Jos ihmisen syntymä ei joskus ole sen arvoista, on antinatalismille tilaa ainakin joissain konteksteissa. Ja sitten pitää vain miettiä mitä nämä kontekstit ovat. Jota kautta voidaan nähdä kuinka laajalle nämä ehdot ulottuvat.

Antinatalismi on pessimismiin liitoksissa oleva filosofia, jonka mukaan ihmisen elämä ei olekaan mitenkään absoluuttisen hyvä asia. Tätä voi tietenkin olla vaikeaa ymmärtää jos on Timo Soini joka ei halua edes että hänet olisi abortoitu ennen syntymää, saati että haikailisi itsemurhan perään. Kuitenkin esimerkiksi Raamatussa Saarnaajan kirjassa on suoria toiveita syntymättä jäämisestä.

Ja tässä yhteydessä voidaan aloittaa ampuminen kovilla. Tästä hyvin riipivän alun saa siitä miten House -televisiosarjassa House vältteli vanhempiaan ja osasyynä oli se, että vanhemmat eivät joutuisi häpeämään tai katumaan lastaan. Housen työtoverit ihmettelivät, että miten vanhemmat eivät voisi olla tyytyväisiä lapsestaan joka on fiksu, aikaansaava. Maailmankuulu lääkäri. Mutta syvä ongelma on se, että heidän lapsensa oli läpeensä onneton.

Monesti aborttia oikeutettaessa puhutaan vammaisuudesta. Mutta oikeasti tässä sitä isketään lujilla. Älä mieti että entä jos lapsesi ei kykene kävelemään. Mieti sen sijaan sitä, jos lapsesi elämä ei hänen mielestään ole elämisen arvoista. TÄSSÄ on kunnon humaani haaste syntyvyyden oikeuttamiselle.

Tähän voi liittää David Benatarin argumentit jotka edustavat hyvin voimakasta antinatalismia. Hän korostaa, että vanhemmat tuottavat lapsilleen kaiken lasten elämässä olevan tuskan ja kärsimyksen. Koska elämän mukana tulevat kaikki kärsimykset. Hän nojaa tässä myös siihen että maailmassa on aika paljon kärsimystä. ; Vanhemmat jotka synnyttävät lapsen pelaavat Benetarin mukaan venäläistä rulettia jossa riskit eivät kohdistu vanhempiin itseensä vaan syntymättömään lapseen. Mikä muistuttaa aika paljon monia omia asenteitani, joissa korostuu sellainen ajatus että ihmisen on helppoa asettaa joitain riskejä mitättömäksi ja turhaksi puuhasteluksi niin kauan kuin heidän oma perseensä ei ole tulilinjalla.

Tätä voidaan täydentää. Sillä vain lasta kohti ei tähdätä asioita. Lapsi kasvatetaan yhteiskuntaan ja tämä lapsi tekee jotain elämällään. Kaikki eivät elä elämäänsä kovinkaan erinomaisesti.

Sillä monestihan tässä ei ole kysymys elämän laadusta vaan siitä että elämälle asetetaan jotain muita arvoja. Koska emme voi enää jo säätämiemme reunaehtojen valossa vedota absoluuttiseen ihmisarvoon, koska selvästi sikiämisen konteksti merkitsi jotain. Monesti lisääntymistä arvostetaan sen vuoksi että se on pragmaattista tai se vähintään nähdään ja koetaan pragmaattisena; Yhteiskunta tarvitsee lapsia jotta se säilyy. Velvollisuus lisääntyä olisi siis jonkinlainen velvollisuus kansakuntaa kohtaan.

Kuitenkin, etenkin tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä, on helppoa sanoa että kansakunta ei tosiasiallisesti hyödy joistain ihmisistä. Se, millä tavalla ihminen ei hyödytä voi olla todella monenkirjava ja maailmankuvasta toiseen vaihtuva. Äärimmäisessä tapauksessa joku ehkä kannattaa eugeniikkaa tai sitä että vain hansuomalaisten sikiäminen on arvokasta. Mutta tavallisetkin ihmiset voivat selittää että työtön kansalainen on yhteiskunnalle ongelma. Tosiasiassa jos ajatellaan yhteiskunnan jatkuvuutta, niin voidaan aloittaa siitä mitä aborttia kannattava hitlerkortti voisi alustaa. Monihan heittää että lapsen aborttia voisi oikeuttaa se, että entä jos lapsesta tuleekin Hitler. Heitossa kysymys ei ole sukunimestä joten on selvää että lapsesta ei tule Hitleriä. Sillä tämä yksilö oli ja meni. Mutta se kuitenkin muistuttaa, että osa ihmisistä on moninkertaisia murhaajia. Aina sitä haaveillaan että vauvasta tulisi presidentti ja lääkäri. Mutta lapsesta voi tulla mitä tahansa ongelmallista. Ryöstäjä, raiskaaja, pedofiili, vaarallisen uskonnollisen kultin perustaja, holokaustin aloituspäivän juhlan keksijä, keskustan puoluejohtoa. ; Kansakunnan vakauden kannalta on kiehtovaa kiinnittää huomiota siihen että loppujen lopuksi aika harva meistä on nettoveronmaksaja. Siis sellainen joka paitsi maksaa veroja, niin myös oikeasti kattaa kaikki aikaansaamansa kulut ja ylikin näillä verorahoillaan. (Ja ironista kyllä; Jos synnytät lapsia niin sinun on vaikeampi olla nettoveronmaksaja koska lapsi lisää myös sairaalan ja muun tarvetta itsellesikin. Puhumattakaan lapsen tuomasta tauoista työntekemisessä.)

Mutta jos päättelet että todennäköisyyspelissä lapsi kantakoot riskit ja että rittävän moni on lainkuuliainen ja riittävän moni on riittävän onnellinen elämäänsä jotta lisääntyminen on keskimäärin eettistä verrattuna niihin epäeettisiin tapauksiin, niin käsiin jääkin se teema jota itsekin vahviten kannatan.

Overall on tehnyt argumentin jonka mukaan lapsen kasvatus on kunnioitettavaa koska se itse asiassa on sankarillista. Isien ja äitienpäiviä vietään, ei siksi että vanhemmuus olisi velvollisuus ja lapsen synnyttäminen hyvä asia. Vaan siksi, että se on niin hyvää että se ylittää velvollisuuden ja kumpuaa sankaruuteen. Erityisesti naisilla. Mutta vähän miehilläkin. Näin ollen lisääntyminen ei edes voi olla mikään velvollisuus. Sen sijaan lisääntyessään ihmiset vapaaehtoisesti tekevät asioita, ja tämä tekee uhrauksesta vielä arvostettavampaa.

Overall rakentaa vertauksen sotatilaan. Miehiä on arvostettu rohkeudesta ja sankaruudesta koska he ovat ilmentäneet hyveitä. Ja tätä arvostetaan jopa silloin kuin sota itse nähdään turhaksi sodaksi. Jos sodassa tuhlattiinkin ihmiselämää niin se ei ole sotilaiden vaan johdon vika. Raskaana naiset uhraavat paljon aikaa ja voimavaroja. Lisäksi raskaus ei ole naiselle riskitön. Synnytyksessä on rohkeutta, kestokykyä ja sietoa.

Toisaalta itsekin korostan sitä, että isyys ja äitiys on helppoa – onhan jopa minulla ollut mahdollisuus sellaiseen, joten ei se mitenkään kovin vaativa tai hyveellinen suoritus voi olla. Ejakulointi itsessään on miehelle lähinnä kiva asia. Mutta se on vähän kuin työhaastattelu. Sitä saa työn mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että kaikki työt on vielä tekemättä. Ja voi että tämän puolen voikin ryssiä.

Esimerkiksi omat syyni välttää lisääntymistä kattavat esimerkiksi pelkoja siitä että lapset saisivat masennuspiirteitä geneettisesti. Ja vaikka eivät saisikaan niin temperamenttini ei sovi hyvin yhteen inkompetenttien ärsyttävien inttäjien kanssa. Ja lapset, nuo humalaisilta kääpiöiltä näyttävät olennot, eivät yksinkertaisesti ole ehtineet hankkia mitään kiinnostavaa. Ja jos ovat niin ne ovat todennäköissti hankkineet ne vanhemmiltaan. He eivät kerro mitään uutta. Minulla on hyvin vähän taitoja sietää tätä. Ja tähän liittyy riskejä joiden kohteeksi valitettavasti joutuisivat lapset. Paha temperamenttini on vähän kuin tyhmyys tai Benetarin argumentin kärsimykset. Jotain, josta kärsivät lähinnä kaikki muut.

Tämä itse asiassa on jotain johon on hyvä kiinnittää huomiota. Sillä yhteiskuntamme virallisessa jargonissa lapsi on helposti vain vanhempiensa omaisuutta tavalla jossa tätä omistussuhdetta kiistetään. Vanhemmuuteen liittyy nimittäin puheissa absoluuttista valtaa. Vanhemmat päättävät mikä on parasta heidän lapsilleen. Vanhemmuutta juhlistetaan. Lapsi on velvollisuuden täyttymys. Tässä ympäristössä saattaa käydä niin että jos lapsi paljastuu homoksi saattaa vanhempi pettymyksessään selittää miten hänen elämänsä on pilalla tai lopussa. (Joka eroaa vahvasti siitä että hän sanoisi että homon elämä on lopussa.) Lapsista otetaan filosofisesti itseen aika vahvasti.

Mutta käytännössä biologinen vanhemmuus ei merkitse niin paljoa. Sen sijaan aito syntymänjälkeinen vanhemmuus arvotetaan korkeammalle. Tämä näkyy siinä, että lastensuojelu voi ottaa joskus lapset pois vanhemmiltaan. Ja toisaalta adoptiossa on ehtoja. Sitä monesti sanotaan että raiskattu nainen voisi adoptoida lapsensa, niin argumentti ei edes paatuneimmalla fundamentalistilla jatku siihen, että adoptiopoolia pitää laajentaa jotta varmasti saadaan kaikki lapset adoptioon. Sen sijaan he ovat aika tiukasti halunneet rajoittaa adoptio-oikeutta. Tästä ehkä helpoin malliesimerkki on Tapio Puolimatkan esilletuomat näkemykset jotka perustuvat Regneruksen tutkimukseen jossa homojen perheisiin adoptoiduista lapsista tulisi keskimäärin onnettomampia. Tilastollinen huononnus elämänlaadussa olisi siis argumentti sille että viiteryhmästä kenellekään ei adoptoitaisi. Riskianalyysi olisi siis oikea tapa lähestyä asiaa.

Itse näen että vanhemmuus on tärkeä asia mietittäväksi. Ja jos riskianalyysi on pätevä tapa lähestyä asiaa niin sitten täytyisi adoptiota rajoittaa myös kaikilta muilta jotka tuottavat samoja negatiivisia piirteitä vähintään yhtä voimakkaasti lasten elämään. Tämä johtaisi siihen, että erilaisia uskonnollisia yhteisöjä voitaisiin käyttää syynä olla adoptoimatta heihin.

Toisaalta tätä voisi suoda katsottavan syvemminkin. Jos adoption ja huostaanoton välinen kuilu on kovin suuri, niin sen takana on asenteita joissa ei ajatella ensisijassa lasten parasta vaan vanhempien oikeutta biologisiin jälkeläisiinsä. Ja on selvää että ainakin joskus nämä kaksi asiaa ovat vahvassa konfliktissa keskenään.

Tässä ilmapiirissä voitaisiin ladata pöytään jopa LaFolletten argumentti vanhemmuuslisenssoinnista. Hänestä moderni yhteiskunta lisensoi erilaisia erikoisoikeuksia. Jos haluat ajaa autoa, sinulla täytyy olla ajokortti. Tuliaseen saa aseenkantolupaa vastaan. Nämä lisenssit voi myös menettää. Lisenssoinnilla varmistetaan eettisyys, mahdollistetaan valvonta. Ja katsotaan että ihmisillä on kompetenssia tehdä sitä mitä tekevätkin. LaFolletten mukaan lasten kasvatus on riskialtista ja taitoa vaativaa joten siihenkin voitaisiin asettaa lisenssi. Tämä ainakin alleviivaisi sitä, miten vaikeaa vanhemmuuden sankaruus on. Ja miten lapsen paras eikä esimerkiksi vanhempien oikeus pumpata ideologiansa ja sosiopaattinen käytöksensä jälkeläisiinsä, ikään kuin jonkinlaisen tekijänoikeuden kautta, olisi fokuksessa.

---

Viittaukset:
Iltalehti, ”Antti Rinne kutsui suomalaisia "synnytystalkoisiin" - Jaakonsaari: "Tuo mieleen kansallissosialismin"”
Maaseudun Tulevaisuus, ”Sipilä haluaa seuraavan eduskunnan tekevän perhepaketin: "Nyt meillä on mahdollisuus tehdä perhevapaauudistus, joka maksaa"”
Debra Satz, ”Why Some Things Should Not Be for Sale: The Moral Limits of Markets” (2010)
David Benatar, ”Better Never To Have Been – the harm of coming into existence” (2006) 
Christine Overall, ”Why Have Children: The Ethical Debate” (2012)
Juha Leinivaara, ”Regneruksen tutkimus”
Napoleonin Kompleksit, "Älä alistu"
Hugh LaFollette, ”Licensing Parents” (1980)

Suuri Sininen

Mediassa on parin viime päivän aikana näkynyt juttuja nuorten "itsemurhapelistä". Asiasta ovat kertoneet aivan vakavastiotettavat lehdet. Ne ovat saaneet tietonsa poliisilta. Esimerkiksi tästä pääsköön digitoday. "Itä-Uudenmaan poliisilaitos varoittaa Blue Whale -nimisestä sosiaalisen median ja keskusteluryhmien kautta pelattavasta pelattavasta pelistä, joka tunnetaan maailmalla myös ”itsemurhapelinä”. Poliisi sanoo saaneensa yhteydenoton vantaalaiskoulusta, jossa oppilaat ovat ottaneet sen puheeksi opettajan kanssa. Kotona pelistä ei ole uskallettu puhua. – Kyseessä on Venäjältä lähtöisin oleva itsemurhapeli, jossa pelaaja suorittaa haasteina erilaisia tehtäviä 50 päivän ajan. Tehtävät saattavat olla viiltelyä, raakojen kauhuelokuvien katselua, autojen edessä makaamista ja niin edelleen, poliisi kirjoittaa."

Moni onkin sosiaalisessa mediassa valittanut siitä miten asiasta tiedotetaan "vasta nyt". En tavallaan ihmettele. Ilmiöstä on puhuttu internetissä jo melko kauan. Itse asiassa viime vuoden toukokuusta. Suomessakin asiasta on puhuttu jonkin verran. Tässä yhteydessä on jostain syystä puhuttu aika usein jopa erillisestä applikaatiosta. Eli itsemurhapeli pitäisi ladata kännykkään. Tämä on jokin suomen alakulttuuriin liittyvä oma juttu, koska alkuperäisessä lähteessä sen ei väitetä olevan ladattava applikaatio. Kenties siksi poliisikin turvautuu omituiseen epäkieleen puhuessaan siitä että kyseessä ei ole peli vaan ”internet-pohjainen keskusteluyhteyden kautta toimiva juttu”. Tällä halutaan kenties korjata "rikkinäistä puhelinta".

Tässä kohden itselläni on kuitenkin kilistänyt skeptistä kelloa melko kovaa.

Olen nimittäin kokenut ns. saatanapaniikin. Olen taustoittanut aihetta melko ankarasti aiemmin. Tässä kohden muistutan lähinnä siitä miten Pulling aikaansai moraalipaniikin yhdistämällä poikansa itsemurhan ja roolipeliharrastuksen yhteen. Ja tätä kautta syntyi aivan turhanpäiväinen moraalipaniikki joka oikeutettiin uskonnollisen vakaumuksen ja itsemurhilta suojelun nimissä.

Tästä opin sen, että jos ihmisille kerrotaan uhasta mallia "oman lapsen itsemurha" he heittävät skeptisyyden roskakoriin. Tämä on ymmärrettävää ; Riskianalyysissä huomioidaan usein riskin todennäköisyys yhdessä uhan seurausten vakavuuteen. Tässä mielessä omaisen itsemurha on kova paikka. Ja koska vaikutus on suuri, sitä ei pidä asian todennäköisyyttä asiana jota tulisi miettiä.

Tällä on helposti paradoksaalisia vaikutuksia. Esimerkiksi omassa piirissäni tilanne meni siihen että epäilyttäviä haluttiin eristää "varoittelemalla huolestuneesti". Kun masentunut roolipelaaja saa sosiaalisia kontakteja roolipelaajaporukoissa, on eristöminen tässä hyvä yhdistelmä. Ja jos tässä tekee itsemurhan niin tulee vaan vahvistaneeksi narraatiota siitä että roolipelit aikaansaavat itsemurhia.  Kun joku kirkkoaktiivi irtautuu seurakunnasta, pelaa roolipelejä ja yrittää itsemurhaa syntyy tietenkin vahva tarina joka kertoo jatkamaan omaa toimintaa entistä ponnekkaammin. Vaikka tosiasiassa skismojen synnyttäminen synnyttää irtautumitsa ja uskonyhteisöstä eristäminen johtaa ahdistukseen joka voi ilmetä äärimmäisin keinoin kuten roolipelaamalla tai itsemurhilla. Halu suojella itsemurhilta yhdistettynä uskonnolliseen vaahtosuisuuteen johti itsemurhien todennäköistymiseen.

Luottamukseni poliisiin on hyvähkö, mutta tämänlaisissa asioissa poliisi ei välttämättä tuo luottamusta. ; Ideologisesti vinksahtanut nuorisoevankelista Riku "Riksa" Rinne kelpasi saatananpalvonnan asiantuntijaksi Hyvinkään paloittelusurman oikeudenkäynnissä. Ja Keijo Ahorintaa käytettiin Anneli Auerin kohdalla apuna. ; Tässä mielessä digitodayn juttukin kertoo siitä miten "Poliisi sanoo saaneensa yhteydenoton vantaalaiskoulusta, jossa oppilaat ovat ottaneet sen puheeksi opettajan kanssa. Kotona pelistä ei ole uskallettu puhua." Toisin sanoen puskaradio ja urbaanilegendaan tarttuminen ovat aivan uskottava teoria.

Tässä kohden en sekoita vilpittömyyttä tai hyväntahtoisuutta tai auttamishalua asiaan. Sillä saatanapaniikissakin tavoite ja seuraukset on katsottava erikseen. On väärin sanoa että vilpitön auttamishalu joka johtaa tilanteen pahentaminen olisi auttamista. Tässä mielessä ei ole tarpeen kunnioittaa uskonnollisia tunteita joilla moottoroitiin tilannetta. ; Itse asiassa päinvatoin. Jos vihaat itsemurhia ja haluat suojella ihmisiä niiltä, tämä seuraus, itsemurhien väheneminen, on se johon huomio on kiinnitettävä. On aivan oikeasti sanottava että "väärin autettu". (Vaikka tätä ei ilmeisesti oikein saisi sanoa ilman että leimautuu itsemurhiin kannustajaksi.)

Lisäksi tässä tapauksessa epäilystä lisää sekin, että moni kauhistelija on aivan ääneen sanonut sen tapaisia asioita kuin "miten joku voi tehdä tuollaisen pelin" tai "miksi kukaan tekisi tuollaisen pelin". Näissä on ollut perussävynä se että peli on otettu vakavasti. Mutta tämänlaiset kauhistelut pitäisi mielestäni aina ottaa siten että ne olisivat todellisia kysymyksiä. Nimittäin jos on vaikeaa keksiä mitään järkevää selitystä miksi tämänlainen ilmiö kehitettäisiin ja miksi se yleistyisi niin todennäköisin vastaus on "koska kukaan ei ole".

Lisäksi juuri se että kohina on saanut juorukellojen suusta suuhun kiertävässä "rikkinäisessä puhelimessa" oman "kiinalaisen kuiskauksen" (chinese whisper). Omintakeiset lisäykset vihjaavat aina siitä että kyseessä on moralistinen innovaatio jonka takana on maailmankuvallinen tarve. (vrt. Puolimatka ja "ilmalevittäinen ebola".) Suomessa tähän keskusteluun onkin liittynyt selvää epäluuloa siihen että "nuoret eivät harrasta kunnollisia harrastuksia vaan tuijottavat älypuhelinta". Tämänlainen teknologiavastaisuus on varmasti auttanut siihen että tämä muutos on ollut suosittu ja on levinnyt ihmisten keskuudessa tehokkaammin. Asia leviää selvästi ilman varmistamista koska tämänlaiset virheet eivät korjaudu prosessissa. Ihmiset levittävät juttua ja varoittelevat toisiaan eivätkä vahdi että mitä on tapahtunut. Ja siksi tämänlaiset lisäykset kiertävät.

Se, että jokin haiskahtaa ei tarkoita että asia todella on huhu. Se tarkoittaa toki vain että asioita on tarkistettava.

Tässä kohden faktantarkistussivusto "Snopes" ei ole antanut "Blue Whalelle" kovin vahvaa uskottavuutta. Sen mukaan "blue whale" (sinivalas) on nimetty sen mukaan kuinka valaat joskus ajautuvat rannale kuolemaan. Venäläinen lehti "Novaya Gazeta" -lehti oli maininnut asiasta ensimmäisenä. Se oli laskenut 130 lasten itsemurhaa 2015 marraskuun ja 2016 maaliskuuhun välille. Ja että melkein kaikki heistä olivat olleet samassa Internetkeskusteluryhmässä.

Tässä yhteydessä ei ole onnistuttu selvittämään miten nämä yhteydet on saatu. Mainittuihin internetryhiin ei oltu onnistuttu yhdistämään nuorten itsemurhia. (Nuoret tekevät itsemurhia ja kuuluvat nettiryhmiin, se että miten moni kuuluu mihinkin ryhmään on 1+1 -laskentaa.)

Toisaalta yhteydet ovat muutenkin hyvinkin mallia post hoc ergo propter hoc. ; Snopeskin kertoo siitä miten ei nähdä sitä mahdollisuutta että somepiirit vetoavat nuoriin ja että nämä ryhnät vetoavat myös masentuneisiin tai itsetuhoisiin nuoriin. ; Venäjällä moni nuori kuuluu erilaisiin sosiaalisen median ryhmiin. Ja maan nuorten itsemurhaluvut ovat aika kovia. Kun moni nuori noin keskimäärin tappaa itsensä, ei ihme jos moni heistä tekee jotain joka on melko suosittua. (Kuten kuuluu facebookryhmiin.)

Toisaalta Snopes liittää "Sinivalaan" siihen mitä kautta minäkin olen kuullut tästä aiheesta aiemmin. Nimittäin ns. creepypasta -alakulttuuriin. Se on erikoinen kummitustarinanomainen alakulttuuri jonka vakiokeinoina on tarinan ja todellisuuden hämärtäminen erilaisilla efekteillä ja kikoilla. Ne eivät ole vain kummitustarinoita vaan niillä on usein vakiintuvat meemistönsä. Ja niitä kuvataan nimenomaan luomalla "uskottavuutta" ja "rikkomalla kokemus tarinallisuudesta" lähes millä tahansa keinolla. Olen seurannut satunnaisen epäsäännöllisesti tämän skenen puuhailuja netissä. (En ole aktiivi mutta ilmiö kiinnostaa. Ei ne tarinat vaan nimenomaan ilmiö.) Rina Palenkovan ympärille on rakennettu tarinaa jonka mukaan hän olisi kuulunut itsemurhakulttiin. Tämän ympärille liitettiinkin sitten monenlaisia tarinallisia efektejä ja elementtejä. Nämä ovat, creepypasta -alakulttuurin tyylin mukaisesti, periaatteessa hyvin mauttomia.

Snopes näkeekin että tässä kohden skeneä ei ole tarkoitettu "todelliseksi" mutta se voi kuitenkin tavallaan promotoida itsemurhaa. Sea of Whales -ryhmästä on sanottu että sivu on tuotettu lähinnä klikkienkeräämistä varten. ; Motiivina ei ole valvoa nuoria tai ajaa heitä itsemurhaan vaan kysymys on rahan ansaitsemisesta. Maailmassa jossa meemit ja klikkaukset ovat rahaa tämä on varsin uskottava selitys.

Tässä on kuitenkin jotain vähän enemmänkin.

Tässä kohussa uskallan kuitenkin sanoa että en pidä siihen hypänneitä yhtä typerinä kuin saatanapaniikkiin kohkaantuneet. Syynä ei ole se että tämä on "maallinen". Sen takana ei ole uskonnollista ajattelua. Syynä on se tapa jolla asiaa on nyt tuotu esiin. "Itä-Uudenmaan poliisin mukaan kyseessä ei ole urbaanilegenda, kuten verkkokeskusteluissa on epäilty. Vanhempi konstaapeli Jukka Riitamaa sanoo, että poliisilla on asiasta myös salaiseksi luokiteltua tietoa."

Toisin sanoen voi olla että poliisilla on jotain tietoa joka ei ole Snopesin tai vastaavien tahojen saatavilla. Toisin sanoen ilmiön takana voi olla muutakin lähteistystä kuin se ei-perusteltu kohina joka "Novaya Gazeta" -lehdestä on kiistämättä lähtenyt pyörimään. Onkin tätä kautta otettava esiin mahdollisuus siitä että poliisilla on eri lähestymistapa ja faktat ja asiat joilla he lähestyvät ihmisiä jotka ovat ilmiselvästi kohkautuneet ilman että heillä olisi riittävää tietoa jotta he voisivat perustellusti kauhistua. ; Tässä mielessä muistutan että saatanapaniikki oli jotain jota poliisi ei promotoinut. Se kiersi suusta suuhun sillä nopealla tavalla joka tässä "blue whalen" tapauksessa on jopa herättänyt ns. "tyytymättömyyttä poliisin hitaudesta reagoida". Kun juoru juoksee maailman ympäri on faktantarkistus vasta sitomassa kengännauhojaan. Joskus, harvoin, kohu on lopulta tosi. Useimmiten kohina on turhaa ja faktoista epäkiinnostuneet eivät välitä entisistä virheistään koska he ovat jo vaihtaneet aihetta ja kauhistelevat jotain uutta asiaa.

Saatananpalvojat kutsuvat meitä

Roolipeliin liittynyt saatananpalvontarinnastus on itselleni kenties läheisin aihe. Se on kuitenkin liitoksissa laajempaan ilmiöön, saatanapaniikkiin. Ja tässä aiheessa tunnetuin ja näkyvin aineisto on koskenut rockmusiikkia.; Merkittävää onkin se, miten saatananpalvonnan vastustamisesta puhuminen tarkoittaa lähes aina jonkin muun asian kritisoimista. Isketään johonkin nuorisokulttuurin elementtiin josta ei pidetä ja se liitetään kammottavaan saatananpalvontaan ad hoc.

Kahdeksankymmentäluvulla tätä asiaa toivat esille esimerkiksi Leo Meller, Jyrki Isohella ja vastaavat fundamentalistiset vouhottajat. Ilmiö laajeni pikku hiljaa. 90 -luvulla fundamentalistit keksivät lehdistön, median ja kouluissa kiertämisen välineellistämisen tälle asialle. Keijo Ahorinta, Päivi Niemi ja Riku Rinne levittivät viestiään pahan kosmisesta kamppailusta.

Ja vaikka jo edellä mainitut henkilöt ovat tulleet tutuiksi kouluilla, niin ilmiö ei jäänyt minkään marginaalin puuhasteluksi. Väitän, että miltei jokainen ironisen 80 -luvun kasvatti joka on käynyt evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen on nähnyt koulussa tietyn valistuselokuvan. Marja-Liisa Mattila(ent. Huhta) ohjasi teoksen "Saatana kutsuu minua" (1994). Sen tilaaja ei ollut mikään fundamentalistilahko, vaan Kirkon tiedotuskeskus.; Valistavan "dokumentin" nimi ei kenties ole tuttu, mutta videon sisältö on jotain joka on sitten paljon helpompaa muistaa. Aluksi kovikset kiusaavat hyveellisenoloista vaaleaa tyttöä. Rockhenkinen tyttö pelastaa tämän kiusaajilta, tulee väliin auttamaan. Tästä seuraa ystävystyminen joka johtaa rappioon koska mukana tulee seura ja alakulttuuri. Rajua musiikkia, tupakointia, nahkarotseja ja lesboilua. Paljastuu että jengiä johtaa itse Saatana. Ja jengissä halu on kuolla, ja toisaalta ainut tapa lähteä jengistä on itsemurha! Dokumentti opettaa, että saatananpalvonta eroaa mielenterveysongelmista. Ja vahvin tunnusmerkki oli se, että jos kysytään uskooko Jeesuksen pelastusuhriin, niin toinen närkästyy, loukkaantuu ja "tulee silmille". Tai no, asian voi katsoa itse.




On kornia, että kyseessä ei ole ironinen kauhuelokuva. Sillä siinä olisi potentiaalia tämänlaiseen. Esimerkiksi Titus Hjelm on tutkinut saatananpalvontaa, ja se oli hyvinkin marginaalinen ilmiö. Muu vandalismi sitten vain leimattiin siihen mukaan. Koska saatanapaniikissa oli pääosin kysymys muusta kuin saatananpalvonnasta ; Mielikuva saatananpalvonnasta oli oleellisempaa.

Nykyään dokumentin "löyhä mutta huomiohuoraava suhde tosiasioihin" näyttää huvittavalta. On vaikeaa nähdä miten se aikanaan otettiin vakavasti.
1: On ironista, että se paljastaa maailman jossa kiusaamiselta pelastaminen liitetään saatananpalvontaan. ; On nimittäin havaittu se, että kristinusko on laumahenkistä, kiusaaminen kohdistuu helposti outoihin, ja että tavalliset pelkäävät kiusaamista tasolla jossa ainut joka viitsii vaivautua on käytännössä jokin toinen outo. Tämä kertoo osaltaan siitä miten kristityiltä ei saa apua kiusaamiseen. Kiusaamiseen väliinmenijät ovatkin epäilyttäviä.
2: Toisaalta hyvin huvittavaa on kuunnella kuinka "kauniisti" dokumentissa viitataan ihmisiin joilla ei ole kykyä rakentaa omaa identiteettiä, ja jotka ovat siksi "lauma ääliöitä jotka eivät osaa elää omaa elämäänsä." Sillä tässä on jo jonkinlaista projisoinnin makua siinä määrin että se miltei kuulostaa tunnustukselta. Tämä lausuma kun kuvaa käytännössä jokaikistä kirkon yhteisöllisyyttä ja apologetiikan merkitystä korostavaa ihmistä. (Olkaa hyvät.)

Mutta kauhistelun sijasta otin asian esiin siksi, että tämä on nähtävä osana kirkon peittelemää lähihistoriaa. Saatanapaniikki on ilmiö, jota ei tunneta, tunnusteta eikä sen varsinkaan myönnetä mitenkään liittyneen kirkon toimintaan. Kuitenkin se on laajuutensa vuoksi, sekä sen vuoksi että se iski nuorisokulttuurin monien alakulttuurien muotivirtauksiin, loukannut hyvin monia nuoria. Viesti rockmusiikista onkin ollut kaikkea muuta kuin lähentävä. Jos joku sanoo että nuoren alakulttuurin asiat liitetään saatananpalvontaan ja suoraan persoonalliseen pahuuteen, ei ihminen joka ei näe teoissaan mitään pahaa koe tarvetta muuttaa tapojaan, vaan sen sijaan sanoo enemmänkin jotain "pitäkää tunkkinne" -henkistä. ; Siksi sanonkin ihan suoraan, että kirkon ei pidä ihmetellä jos nuoret aikuiset eivät koe sitä omakseen, kun se on itse tarkoituksella koulutuksessaan vittuillut ja haukkunut näitä ihmisiä. Ainakin omalta osaltani tällä on ollut suuri vaikutus.

Uskontojournalismi -blogi iskeekin kirkon viestinnän ymmärtämisen kannalta oleellisen kirjoituksen. Kirkko harrastaa viestintää. Tässä on kuitenkin kaksi keskenään kilpailevaa näkökulmaa jotka ovat usein keskenään ristiriidassa. Kirkko harrastaa uskontojournalismia, "jossa kerrotaan paitsi kirkon asioista myös mm. rauhantyön, arvojen ja muiden uskontojen asioista kuten missä tahansa muussa journalistisesti tuotetussa ohjelmassa." Toisaalla sen viestit muistuttavat yrityksen viestintää kun "medioissa voi samaan aikaan olla myös täysin epäkriittistä journalistista sisältöä, jolloin se muistuttaa yritysviestintää (journalistisin muodoin ja höystein toki): viesti on julkaisijan strategioiden mukainen ja vahvistaa sen ydinsanomaa."

"Saatana kutsuu meitä" on viestintää jossa yhdistetään kirkon vanhakantainen suhde siihen että se on kaikkien uskontojen asiantuntija. Toisaalta se on vahvasti viestintää jossa yleisö oletetaan lampaiksi joita voidaan ohjailla haluttuun suuntaan. Tämän vuoksi en ole yhtä pahoillani kuin uskontojournalismiblogi, joka ei pidä siitä että kirkko on nyt virallisesti päättänyt muuttaa viestintäasennettaan. "Kirkon tiedotuskeskuksen toimintasuunnitelmasta (2014-2016) äänestettiin pois viittaus muiden uskontojen esillä pitämisestä." Tätä pidetään huonona koska "Kirkolla ja sitä lähellä olevalla medialla on tällä hetkellä parhaat mahdollisuudet ja resurssit tehdä monipuolista journalistista sisältöä uskonnoista. Tämä voi toteutua uskontojournalistisesti tai apologeettisesti eli omaa uskontoa puolustaen. Kirkolliskokouksen päätöksen voi tulkita liikahduksena apologian suuntaan, mikä puolestaan heijastaa kirkon itseymmärrystä muuttuvien taloudellisten ja henkisten realiteettien maailmassa." Ymmärrän toki, että tämä johtaa helposti julistukselliseen lähestymiseen. Mutta kun katsoo esimerkiksi sitä miten kirkon parissa on pyöritelty uusateismia, ei voi kuin huomata miten vaikeaa toisen uskonnon viitekehyksestä on lähestyä toista aihetta. Olkiukkoargumentaatio on ollut aivan piispatasoisten viisaiden teksteissä hyvin omituiseksi mutiloitua. Kun muiden maailmankuvien ymmärtäminen on tätä, on parasta vain jättää se pois. Tässä komppaankin Sammeli Juntusta, joka on esittänyt että "Ei kirkon strategiassa puhuta muista uskonnoista ja niiden esille nostamisesta, vain meidän omasta uskonnostamme. Ei kirkko voi mieltää itseään kaikkien uskojen asiantuntijaksi. Meillä on sanoma kolmiyhteisestä Jumalasta, emme ole uskontojen suhteen puolueettomia"; Kirkko ei ole instituutiona moniarvoinen, tietävä, osaavat, uskonnonvapauden asialla tai puolueeton edes parhaansa yrittäessään. Se on kuitenkin myynyt itseään tällä asenteella ja hengellä.

Halloweenista, sekularismista ja Jouko Pihosta

Yleisenä elämäni varrella päähäni rakentuneista nyrkkisäännöistä kuuluu siten, että jos jonkin ei ryhmän X mukana oleva henkilö concern trollaa, hän on jo hävinnyt keskustelun ja menettää itse asiassa uskottavuutensa aiheen parissa muutoinkin. Concern trollaajahan on joku joka selittää toisen ideologian sisältöä ja mikä on tämän parasta. Ja hän tekee tämän "auttamisen" kuulumatta siihen ryhmään jonka etuja ja sisältöä hän määrittelee. Ja hän on tästä erimielinen tämän ryhmän itsensä kanssa. Eli jos joku selittää että ryhmän X pitäisi tehdä jotain tai että ryhmän X parhaaksi olisi että se tekisi jotain, ja ryhmä X ei tee näin, erehdys on käytännössä aina vaatijassa eikä oikein koskaan ryhmä X:ässä. (Pun intended, my mutant brothers.) Tämä koskee yhtä paljon ateisteja jotka näkevät kristinuskon jonkinlaisena miekkalähetyksen jatkeena jota humanistinen kulttuuri vain pitää kurissa. Tai niitä joista ateistejen merkittävin ongelma on se, miksi he eivät tee itsemurhaa.

Tämänlaiset concern trollaamiset johtuvat käytännössä siitä että kriitikko ei ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. - Siinä missä useimmiten trollaaminen johtuu huvittelunhalusta, ääliöydestä tai keskusteluun tympääntymisestä, tämä concern trollaaminen perustuu usein hyväntahtoiseen kohteen X ymmärtämättömyyteen. Eli sitä tekevä on asenteellinen ignorantti joka ei ole edes kyvykäs asialliseen keskusteluun jonka minimitaso on se, että ymmärretään kritiikin kohde eikä tehdä pelkkiä olkiukkokyhäelmiä ja ratsasteta niillä.

Usein concern trollaamisessa on tosin mukana on myös valtakysymys. Yleensä concern trollaajan omissa intresseissä on se, että ryhmä X tekisi jotain.
1: Joki sitä kautta että concern trollaajan oma ideologia on ajamassa tähän liittyviä asioita. Näin ollen tästä malliesimerkiksi sopisi ns. fatwaenvy -asenne. esimerkiksi ne tahot joista uusateistit eivät kritisoi tarpeeksi islamisteja (jota esimerkiksi Harris ja muut uusateistien isot nimet nimen omaan kritisoivat jatkuvasti.) johtuu siitä että uskovaisia itseään miellyttäisi tämä.
2: Että saadaan ikään kuin hyökätä yhteistä vihollista kohtaan ja ateistit tekisivät työn heidän puolestaan. Tästä mainion osuman saa Jokelan ammuskeluista, joissa uskovaiset korostivat että tuo on sitä mitä järkevä ja älykäs ateisti nimenomaan tekisi. Henkenä on se, että jokainen ateistin tekemä murha on itse asiassa propagandasodan kannalta jättipotti kristitylle, ikään kuin mainosvoitto uskovaisille.

Tämä tuli vahvasti mieleen kun "Paholaisen asianajajan" kautta tutustuin Suomessa tehtyihin halloween -kannanottoihin. Itseni on ollut vaikeaa nähdä halloweeniä epäkristillisenä, koska perinteenä se on itse asiassa jotain alleviivatun amerikkalaista. Siinä on toki lainamateriaalia ties mistä perinteistä, mutta toisaalta niin on joulukuusessa ja pääsiäispupussakin. Halloween on itse asiassa puhtaasti amerikkalainen ilmiö, lyhyen ikänsä vuoksi minun silmissäni "perinteetön juhla", ja se on levinnyt sitten sieltä kaikkialle maailmaan. Se näyttäytyykin minulle jonkinlaisena sekasikiöjuhlana jossa on samassa juhlassa virpomisperinne, aprillipilat ja wapun tempaukset. Suomessa perinteettömyys nähdään epäkristillisyytenä, ja halloween onkin monille uskovaisille pakanallista perinnettä eikä historiaton.

Uskovaiset olivatkin sitten nootittaneet ja moittineen vapaa-ajattelijoita seuraavalla tavalla "Vapaa-ajattelijat eivät ole tehneet kanteluja Halloweeniin liittyen. Halloweeniin kuuluu erilaisiin, esimerkiksi noitien, "paholaisten" ja "pirujen ja piruttarien", asuihin pukeutuminen. Sopivatko nämä hahmot kouluun paremmin kuin vaikkapa Enkeli taivaan -virren laulaminen?" Pinnallisesti kysymys koskee tietysti sitä, että mitä uskonto on ja kuka sanoo mitä uskonnollisuus on. Tässä kohden on merkittävää huomata, että naamiaisia ei nykyään yleensä edes ajatella uskonnollisina. Tämä kanta on vahvana suvivirren puolustamisessa. Sillä virren kannattajat esittävät että laulu ei ole uskonnollinen. Sen sijaan ateistit kokevat että jos he laulavat sen, niin se nimenomaan on uskonnollinen. Näin ollen nootissa onkin hieman jotain järkeä ; Kysymys on se että jos ulkopuolinen tarkkailija joka ei itse halua ottaa osaa tilanteeseen kokee että se on uskontoa, niin onko se syy kieltää asia koulussa.

Itse näkisin että tässä on oleellinen ero, ja se ero on sellainen että vastaus ylläolevaan kysymykseen on irrelevantti. Ratkaiseva ero on osallistuttaminen. Jos halloweenina olisi pakko pukeutua naamiaisasuun, ja korostaa että naamiaisasu ei saisi olla enkeli tai karjapaimen vaan sen pitäisi olla nimenomaan jokin pakanallis-saatanallinen hirviö. Niin silloin halloween olisi osallistuttava. Se, että pukupakkoa ei ole, kertoo että tilaisuus ei oikesti ole osallistuttamista. Suvivirsi on pakkolaulu jolta ei voi välttyä. Halloweenpukeutuminen on jotain muuta.

Osallistuttaminen on siitä tärkeä käsite, että se kalibroi monta uskontokeskustelun asiaa. Ateistit eivät nimittäin esimerkiksi ole kieltämässä TV7 olemassaoloa. He eivät yritä ajaa Radio Deitä kielletyksi. He eivät ole kieltämässä edes katujulistamista, vaan ovat enemmänkin vaatimassa kohteliausuurajoja koska julistajat ovat joskus yli-innostuneita. Se, miksi tämä sallitaan on sama kuin halloweenissa ; Se, että asia on kenties nähtävissä uskonnollisena ei ole riittävä syy kieltää sitä kokonaan. Siksi pakanallisia taikauskojakaan ei voida kieltää. Halloweenpukeutuminen on uskonnolliseksi määriteltynäkin yksilöön itseensä kohdistuvaa uskonnollista ilmaisua joka rinnastuu ristikorun käyttämiseen. Jos tämänlaista ei pakoteta, se ei ole paha asia. Ateistit eivät ole kieltämässä vaikkapa rippilahjana suosittujen ristikorujen käyttöä kouluissa samasta syystä. Näin ollen kristinusko ei ole erityisasemassa.

Tämä olisi helppo ymmärtää jos oltaisiin tutustuttu ateistejen omiin näkemyksiin asiasta. Minäkään en ole ateisti mutta olen kohtuu hyvin perillä heidän näkemyksistään. Ihminen voi hankkia tietoa asiasta X ennen kuin lähtee laukomaan asioita. Kritiikki on perusteltua jos ja vain jos tuntee kritiikin kohteen. Olkiukottelu vie vain kaikkien aikaa ja sen lopputuloksena on se, että kohde X ei enää ota koko ideologiajunttaa vakavasti vaan näkee sen vain herjauksia heittelevänä idioottijoukkona. (Jota puyhdasoppisuuden nimissä halloweenkammoiset uskovaiset tosin mitä todennäköisesti ovatkin, mikäli induktiivinen päättely kohtaamani otoksen pohjalta vastaa todellisuutta ja se on kooltaan sen suuruinen että oikein mitään vakavasti otettavaa syytä uskoa muuta kuin että näin on..)

Halloweenkysymys johtaakin siihen että jos halloweenia pitäisi kritisoida ja kieltää kouluissa, niin millä samat ihmiset vaativat että suvivirttä pitää sietää? Laulun eiuskonnollisuus ei riitä, koska ateistit näkevät että virsi -nimi ja laulussa mainittu Luoja tekevät siitä uskonnollisia ja koska tätä luojaa peräti kiitetään laulussa, se tekee siitä ylistysaktion. Halloweenasun pukevista aika moni pitää sitä karnevalistisena, eli sitä ei tehdä uskonnollisena performanssina, se vain tulkitaan sellaiseksi ulkopuolisten voimin. Jos Halloweeniä pitää rajoittaa, samat rajoiteperustelut iskevät pakosti joulukirkkoon.
1: Halloweenkuvaston pelottavuus ei ole kovin uskovaisen kannattama argumentti. Olen kohdannut kaikenlaista helvettikuvastoa, eivätkä uskovaiset niin vain suostu näitä sensuroimaan. Minua on peloteltukin sellaisella, niin lapsena kuin aikuisenakin. Riku "Riksa" Rinne kierteli kouluja "Päivin" kanssa ("Päivin" joka ei meidän koululla käydessään osannut kertoa määritelmäeroa saatananpalvonnan ja satanismin välillä koska tämänlaisiin kysymyksiin vastaamattomuus on tosi asiantuntijan ja asioiden syvällisen ja ymmärtävän kokemisen merkki.) ja tähän liittyi sellaista saatnaanpalvontapelottelua jossa ahdistava kuvasto oli ehdottomasti mukana. Itse näen että halloweenin vaara onkin juuri se, että lapsista on kivaa pelotella ja samalla he käsittelevät pelkojaan ja tämän jälkeen kuolema ja hirviöt menettävät pelottelutehonsa. Demonitkin huvittavat eivätkä pelota.

Halloweenaihe oli kuitenkin lähinnä karkki, jolla pääsen pääaiheeseen. Nimittäin Jouko Pihoon ja sekularismiin. Sekularismi on tietysti hyvä aihe. Sillä koulutuslaitos ei kenties ole vahvasti poliittinen, mutta se on kuitenkin julkinen laitos. Politiikan ja koulutuslaitoksen yhdistävä elementti onkin se, että se on yhteinen tila jossa ollaan liikenteessä eri maailmankuvin.

Jouko Piho esitti kysymyksen "Saako uskontoa ja politiikkaa sekoittaa keskenään?" Piho esitti että saa. "Jokaisella ihmisellä on jokin arvopohja, josta käsin hän muodostaa mielipiteitään. Minulla se on kristinusko ja Raamattu. Minulle on turha tulla sanomaan, että minä en saisi sotkea uskontoa ja politiikkaa keskenään, koska ne molemmat ovat jo sekaisin minussa." Minusta tämä on mainiota ja oikein. Ehdoilla.

Ja ne ehdot ovat itse asiassa yllä. Kannatan uskonnonvapautta joka tarkoittaa sitä, että ihmisillä saa olla mikä vakaumus heitä sattuu viehättämään. Toisaalta uskon että demokratiassa pitää saada keskustella erilaisista kulmista. Samanaikaisesti koen olevani sekulaari. Tosin tämä sekularismi jonka näen ei ole sitä "tiukan määriteömän mukaista sekularismia". Se kun ei sensuroi uskontoa, vaan se on enemmänkin sitä että jokaisella on vapaus uskoa miten lystää, kunhan ei oleta että konfliktit lakaistaan maan alle. Julkiset tilat ovat paikka jossa ei saa osallistuttaa. Eli se, että joku on kristitty ei pakota minua ottamaan Jeesusta minään muuna kuin naurettavana pelleilynä. Jos tuot Jeesuksen avoimesti pöydälle, otat sen julkisen keskustelun alle. Ja tämä on sama kuin se, että minulla on lupa avoimesti olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja nauraa tämä Jeesus aivan irrelevantiksi jutuksi koko aiheen kannalta. Demokratiassa lopputulos on sitten äänestystulos. Joka ei tarkoita samaa kuin että ei saisi yrittää uudestaan. Demokratiassa tulos tarkoittaa sitä että yhteisiä pelisääntöjä ei muokata rikkomalla lakia, vaan lakeja muutetaan demokraattisessa keskustelussa ja sitten jos tämä muutos menee läpi voidaan tehdä asioita jotka ovat ennen olleet kiellettyjä. (Tai voivat ne lait tietysti tiukentuakin, mutta ymmärrätte varmasti mistä on kysymys.)

Pihon kriitikot ovat kuitenkin tehneet virheitä. He olettavat että Piho ajaisi teokratiaa. Teokratia on toki huono asia, sillä se on sitä osallistuttavaa uskontoa jossa kaikki osallistutetaan uskontoon mutta uskontoa ei saisi kritisoida. Teokratiasta varoitetaan toki hyvällä esimerkillä : "George. W Bush piti valkoisessa talossa raamattupiiriä ja sanoi olevansa päätöksistään vastuussa vain Jumalalleen. Minä olin aina kuvitellut, että demokratiassa poliitikko on vastuussa kansalle." Mutta se, että Piho ajaisi tätä on sama kuin selittäisi että suvivirren kriitikoiden pitäisi kieltää halloween. Se on toki joillekin yksilöille mahdollista, mutta tämänlaisen rinnastuksen esittäminen kertoo kuitenkin enimmäkseen siitä, että ei tunne kritiikkinsä kohdetta. Sama henki nousee lausunnosta jossa varoitellaan että "Mikäli poliitikko kertoisi tekevänsä päätökset puristelemalla vuohenkiveksiä, lukemalla sammakon sisälmyksiä, tulkitsemalla tarot-kortteja, tähtikartarttaa, muinaista lammaspaimenten saagakokoelman ilmestykirjaa tms. luottaisitko tällaiseen poliitikkoon? Minä en." Tämä ei nähdäkseni ole sama kuin se, että tämänlainen poliitikko ei saisi olla. Nähdäkseni tilanne menee niin että demokraattisessa laitoksessa päättäjissä saa olla mukana myös idiootteja. (Jos näin ei ole, niin miten selitätte osan nykyisestä hallitusjärjestelmästä? Miten selitätte Hakkaraisen joka on politiikkaan lähes yhtä huono valinta kuin allekirjoittanut?) Itse asiassa lausunto korosti että äänestäjät olisivat kyllä riittävän valveutuneita. Se, että lausunto tiivistyy retoriseen kysymykseen nostaa esiin luottamusta ; Jos hörhönmaineessa olevan "olen profeetta" -Pihonkin oletetaan olevan riittävän valveutunut ymmärtämään että tuo ei ole rationaalista päätöksentekoa, niin selvää on että valtaosa äänestäjistä kyllä jättäisi tuon ihmisen valitsematta. Se, että hän toisi vakaumuksensa vuohenkiveksistä julkisesti esille auttaisi nimenomaan valinnanteossa paremmin kuin "ei sanaakaan uskonnosta" -mallinen sekularismi. (Joka on toki sekularismia mutta sellaista jota itse en kannata, ja jota itse asiassa yllättävän harva ihan loppuun asti kannataa. Se on vähän kuin teokratian ja Jouko Pihon vakaumuksesta avoimena olemisen kanssa. Ei pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.)

En ole yleisesti ottaen ollut kovin Pihomyönteinen. Mutta olen kuitenkin seurannut hänen toilailujaan Punk in Finlandissa. Hän oli siellä aivan "väärässä paikassa" siinä mielessä että hän ei oikein näyttänyt ymmärtävän punkkareiden asennetta. (En itsekään sitä täysin ymmärrä, mutta sentään sen verran että huomasin että Piho oli aivan väärässä paikassa, kulttuuriympäristössä jossa hän ei ymmärrä sosiaalisia tapoja ja joka saa hänet toimimaan kuin verenvuotaja haiparvessa.) Kuitenkin Piho pysyi koko ajan hyvinkin rakentavana ja asiallisena. (Mikä on melkein sama asia kuin mitä aiemmin sanoin, hänessä ei ollut reipasta itseironista ja etenkin muuta ironista kulmikkuutta.) Tämä opetti sen, että vaikka Piholla on "väärissä käsissä vaarallisia mielipiteitä" hän ei ole niitä joiden käsissä ne olisivat vaarallisia. Esimerkiksi Piho uskoo että maailmassa liikkuu useitakin nefilejä, jotka ovat kuoreltaan ihmisiä mutta joilla ei ole sielua vaan jotka ovat sisältä yksiä perkeleitä, niin hän ei ole niitä ihmisiä jotka oikeuttavat tällä sen että lataisivat haulikon ja ampua lasauttaisivat ihmistä jonka kokisi nefiliksi. (Teologisesti se ei olisi teknisesti edes murha, koska sielua ei tuhoutuisi, voisi ajatella joku muu kuin Piho. Ja näitä kaheleita löytyy maailmasta. Piho ei vain ole yksi heistä eikä Piho oikein mitenkään voi olla heistä vastuussakaan.)

Näin ollen kysymykseni onkin siinä että usein keskustelussa vastustajia kuunnellen keskustelu määrittyisi "uskontosensurismi" vs. "teokratia" -kinasteluksi. Kuitenkin käytännössä aina se on enemmän "osallistuttamiskielto" vs. "vapaus kertoa omasta vakaumuksestaan" -kinasteluksi. Vastapuoli määritellään usein väärin.

Tämä ei toki tarkoita sitä, että ongelmia ei olisi. Esimerkiksi itse näkisin että tällä hetkellä on voimakas ongelma siinä että (a) on osallistuttavia julkisia asioita kuten suvivirsi (joka on toki pieni asia, mutta valaiseva esimerkki). Ja lisäksi monesti keskustelukenttää yritetään hivuttaa teokratiseen suuntaan siten että (b) ensin uskonnosta kerrotaan ja kritiikin alla suojaudutaan että vakaumus ei ole politisoinnin asia ja että uskovaisten vakaumuksia pitää automaattisesti ja aina kunnioittaa. (c) Ja tietysti sillä että eri aiheita uskonnollistetaan, jolloin niistä ei käytännössä voi keskustella kuin uskonnollisesta vinkkelistä. Sillä kun aihe nostetaan esiin, esille tullaan päsmäröimään niin että jos haluaisi kertoa jonkin muun näkökulman kuin uskonnollisen niin tämä estetään ja tätä pidetään jopa samana kuin halua sensuroida koko uskontoaihe julkisesta puheesta. (d) Uskontosensurismi eli kielto ollenkaan näyttää omaa uskonnollista vakaumustaan on teoriassa mahdollista mutta tässä kohden ei ole riittävästi valtaa. Se on siksi enemmän valittamista kuin jotain jonka rajoitteista uskovaiset oikeasti kärsisivät. Toki tätäkin on hyvätarkastella koska uskonnottomuus saa suosiota, joka tarkoittaa samaa kuin ilmiön demokraattisen vallan kasvaminen.

Itse asiassa näen että "uskontosensuurisekluarismi" on itse asiassa jotain joka pahentaa ongelmia. Sillä se siirtää aiheet aina uskontoon. Ei enää puhuttaisi muusta kuin uskonosta kun vastapuolen argumentteja pyrittäisiin tuhota tulkitsemalla ne uskonnollisiksi. Sillä tämän jälkeen ne olisivat parlamentaarisesti kelvottomia. Lisäksi sekularismin periaatetta on jo nyt käytetty suomessa siten, että päätösten takana selvästi olevien uskonnollisten vaikutteiden esilletuonti on haluttu kokonaan estää koska uskontoa ei haluta sekoittaa politiikkaan muutoin kuin päätösten piilopremisseinä. Siksi oikea tapa on se, että hihhulit hihhuloivat ja muut ivaavat heitä. (Se tuottaa lisäksi minulle maksimaalisesti viihdettä.)

---

Kirjoittaja kohtelee virpojia ja halloweenkarnevaaleja samalla tavalla. Hieman toisenlainen suhtautuminen tulee jos oven takana on Jehovan Todistajat tai Suomen Kokoomus. Hän ei kuitenkaan kiellä kenenkään kiertämisiä, muistuttaa vain siitä mahdollisuudesta että on kenties mahdollista että etäisillä ja kaukaisilla korpimailla, kuten Suomen Lapin erämaissa, kukaan ei välttämättä muista yhtä tai kahta kiertelevää pölynimurikauppiasmormonia tai muuta kauppasaksavainolaista .. Niistä voidaankin kätevästi tehdä varaosia uuteen lihagolemiin. MWAHAAHAHAHAHAHAHAHA MWAAHAHAHAHAHAHA MWAAAAHAAAHAAAHAAAHAAAAHAHAHAAAAAAA

Ahdistuneiden teinien käännytystyö.

Luin tänään erään Keijo Ahorinnan kirjoittaman kirjan. Luin, koska olen joutunut kohtaamaan herran tekstejä, roolipeleihin liittyen. Kyseisen herran teksteihin lainaten koko pelikulttuuri ensimmäisestä hassusta nopasta viimeiseen D&D lisäosan kirjanmerkkiin sati leimattiin saatananpalvonnaksi.
1: Tämän lukemani kirjan luettuani uskon että lukija on tehnyt sen tulkinnan jonka asiaan tutustumaton tekee. Eli yhdistää satanismin ja saatananpalvonnan yhdeksi ja samaksi. Ja ilmiö jota voidaan käyttää muuttuu "kokonaan värjätyksi". Kuitenkin minusta näyttää että Ahorinta tuntee näiden väliset erot eikä suoraan sano että yleistyksiä tulisit ehdä, mutta pitää sitä työn kannalta irrelevanttina.
2: Kirjan aiheena oli murheellinen tosiasia. Nuoret vihaavat, ja vihakulttuuri voi kiehtoa. Seurauksena voi olla vaikkapa itsemurha. Ahorinta keskittyy satanismiin ja saatananpalvontaan. Ne ovat opillisesti hyvin erilaisia, mutta Ahorinnan kannalta ne molemmat tuottavat ahdistusta harjoittajalleen.

Ahorinta on tutustunut runsaasti ja ahkerasti satanistien ja saatananpalvojien aineistoon. Erikoisesti silmään kuitenkin pistää se, että samastumista tutkittaviin kohteisiin ei tapahdu millään tasolla.
1: Ahorinnan tulkinnassa nuori ikään kuin kasvaa pimeään ja Saatanaan ja ahdistuu tämän prosessin aikana. Näin ollen satanismi tai saatananpalvonta ahdistaa nuoren.
___1.1:Tätä kuvaa esimerkiksi se, miten Ahorinta kertoo kuinka eräs nuori oli yksin kehitellyt kokonaisen demonisen pimeän uskonnon yksinään. Ja koska hänellä ei ollut ystäviä, jotka olisivat debatoineet ja keskustelleet teologian sisällöstä, siitä tuli saatanallinen. Mutta entä jos tilanne onkin niin että kun on yksin, käykin niin että "kun on tarpeeksi ahdistunut, ei enää jaksa edes itkeä." Yksinäisyys ajaa tekemään sairaita asioita.
2: Toisaalta kirjassa perustellaan saatananpalvontaan tarttumista hieman erikoisesti. Ahorinta oli itse uskonut että saatana ei tartu pisaratartuntana. Kuitenkin hän kertoi että hänen vaimonsa oli huomannut että asiaan tutustuminen oli tehnyt hänen luonteestaan ja käytöksestään inhottavampaa. Tämä on vihjaus siihen että saatana tarttuu pisaratartuntana ja tuhoaa mielen.

Näin ollen kristinusko eheyttää, ongelmat poistuvat ja ahdistuneesta yksinäisestä nuoresta tulee iloinen ja onnellinen kristitty.

Omia mielteitä.

Ahorinnan kirjan nimi oli "Vihan evankeliumi". Kun kirjan luki ja katsoi otsikkoa, huomasi että Ahorinta oli ajautunut parodiahorisontin läpi. Tämä oli tunne yksinkertaisesti kannesta kanteen. Kirja oli kuten enemmistö aktivistikristityistä: Sanatasolla ei kiroilla tai käytetä karua kieltä, mutta rivien välit kertovat raakaa kieltä siitä minkälainen kauna ideologiaa kohtaan on. Sivistyssanat kätkevät huolimattomalta ideologisen ylenkatseen, jopa raivoryönän, joka suorasanaisemmin ilmaistuna olisi joka ikiselle täysin selvä.

Kirjasta on käytännössä mahdotonta löytää argumentteja. Tai edes tarkalleen ottaen mitä Ahorinta pitää parantamismetodina, tai onko saatananpalvonta ahdistuksen syy vai seuraus. Tätä kautta kirja jättää tulkinnat ja syyllisyyden lukijalle.
1: Tai sitten tämä pakoilu on vastuun väistöä. Retorinen kikkailu ohjaa lukijan "ihan itse vetämään vääriä johtopäätöksiä" joista vastaan tullen kirjailija voi sanoa että "ei ole tarkoittanut tätä". Strategia on tuttu. Ja yleensä koskaan ei saakaan selville sitä, miksi asiat on kirjoitettu niin vihjailevasti - saati sitä mikä se muu asia sitten on, se jota on tarkoitettu. Se, jonka vuoksi kirja on kirjoitettu. Retorinen kikkailusyytös on perusteltu koska Ahorinnan kirjoitustapana on se, että hän esittelee asian hyvinkin objektiiviseen sävyyn ja sitten hän tavallaan asettaa sille eettisen tunnesiteen tarjoamalla subjektiivisen kontekstin kertomalla vaikka siitä miten hänelle oli vaikeaa ja inhottavaa kirjoittaa lukua. Näin kävi esimerkiksi luvussa, jossa kerrottiin "kristinuskosta eheytymisestä" : Asian ytimessä satanisteilla oli se, miten kristityillä esimerkiksi seksuaalisuus on kielletty "syntiseksi". Näin ihminen saa syyllisyydentunteita normaaleista ruumiillisista tapahtumista. Syytös retorisesta vaikuttamisesta osuu oikeaan - olipa se kirjailijan intentio tai ei - sillä kristitty kuvasi kirjaa siten, että kirja oli liikuttava mutta siinä oli puisevia kohtia jotka hän ohitti. Tylsä osa oli sitä satanistien ideologioiden objektiivista esittämistä, ja jäljelle jäi kyyneliin asti liikuttavat tarinat. Minä tunnen tälle sanan. Se on "sosiaaliporno". Tai "retostelu". (Valitse vapaasti kumpi miellyttää enemmän.)
___1.1: Kuitenkin voimakkaasti lieventävänä tekijänä on mainittava se, että Ahorinta ei mässäile henkilöiden kustannuksella. Kirjan aihe ja lähestymistapa "elävän elämän tapausten kautta" voisi antaa tälle tilaisuuden ; Esimerkiksi Riku "Riksa" Rinteen sinänsä juridisesti sallittu tapa lukea saamiaan avunpyyntökirjeitä on tyyliltään paljon aiheella retostelevampi kuin Ahorinnan esitykset. Kommentointitavat voidaankin kirjassa jakaa kolmeen osaan. (1) Ahorinta suhtautuu erittäin myönteisesti saamiinsa kokemuksiin, joissa on hengellinen sävy. (2) Henkilöön perustuva satanistishenkinen puhe saa osakseen etäisempää kohtelua, jossa ollaan etäisen objektiivisen tuntuisia, joskin hieman säälivää sävyä on havaittavissa. (3) Kirjoitettu aineisto, esimerkiksi satanistien ideologioiden kirjaukset internetissä ja kirjallisuudessa, sen sijaan saavat hyvin ikävät sävyt. "Kirjailija"/ideologisti on näissä tietysti etääntynyt, kyseessä on teksti jonka "tekijää ei tavallaan ole". Ahorinnan tyyli näyttääkin korostavan vahvasti "rakastetaan (mutta käännytetään) syntistä mutta vihataan syntiä" -asennetta. Itse asiassa tämä on niitä harvoja tahoja joka näyttää tässä onnistuvan. Kokemuksieni mukaan yleensä fraasilla oikeutetaan henkilön vihaaminen, jota väitetään pintatasolla vain hänen edustamansa asian vihaamiseksi kun taas sanat ja käytös kertovat aivan päinvastaista kieltä.

Tätä kautta rakennettu kaava on se, että ahdistunutta kohdellaan objektiivisesti, ja sitten tarjotaan tunnesidos joka kauhistelee. Näin ollen Ahorinta jättää samastumatta, ja ymmärtämättä ahdistuneen motiiveja. Kirjassa tuntuu paistavan läpi tulkinta, jota ei ole testattu. Ja sen tulkinnan tehtävänä on tehdä yhtäläisyysmerkit kristinuskon ja ahdistuneiden auttamisen välille. Näin voidaan sitten kenties keskittyä siihen jota pidetään tärkeämpänä, eli Raamatunjakeisiin. Auttaminen itsessään ei tarvitsisi tälläistä loogista akrobatiaa. Sitä kukaan ei pidä teologisesti epäkorrektina.
1: Tälle tulkinnalle antaa vahvasti tilaa se, että kirjassa ei käydä mielenterveyden psykologisia teorioita. Sen sijaan Raamatullinen Näkemys muistetaan laittaa moneenkin paikkaan. Kirja on näin ollen enemmän kristillinen kannanotto jossa vastustetaan väärää oppia, eikä niinkään paljoa mielenterveyskirja jonka tehtävänä on auttaa. Tämä ero toki häivytetään ajattelemalla että Kristukseen eheyttäminen olisi sama asia kuin ahdistuksen parannus.

Uskallankin sanoa että ahdistus aikaansaa satanismin kiehtovuutta. Itse asiassa vaikka en satanistina ole itseäni pitänytkään, oli aineistossa sellaisia asioita, joita itse pidän keskeisenä. Esimerkiksi individualismi ja se, miten omaa järkeä käyttämällä ja omaa työtä tekemällä asiat on tehtävä ilman että toivoo apuja ulkopuoliselta on minulle tärkeä. Toki en vie tätä satanistien tasolle kokoluokkana. Ja olen hyvin satanistinen siinä, miten ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kieltäminen luo kielteisiä tunteita. Toki monissa asioissa olin hyvin erimielinen, mutta yleiskuvana yllätys oli siinä että olen paljon enemmän satanisti kuin olen jotain muuta. Kristillisyydenkin kriteerit täyttyvät huonommin, vaikka en niidenkään ulkopuolella täysin ole.

Ahdistus selittää myös synkkyyden ja itsemurhat. Näin ollen satanismi ja saatananpalvonta ovat enemmänkin merkkejä. Ja tähän oireeseen puuttuminen on sama, kuin korjaisi koneita rikkomalla niiden vilkkuvat varoitusvalot.
1: Uskovaiset ahdistuvat usein kun lukevat sellaista tekstiä josta eivät pidä. Näin ollen vastemieliseen asiaan tutustuminen itsessään voi kertoa siitä miten pienellä avomielisyydellä erilaista materiaalia ollaan valmiita lähestymään. Toki minäkin tunnustan että olen lukenut kristillistä logiikkaa jolla yritetään puolustella ties mitä asioita joita pidän hyvin epäeettisinä. Kun tästä syntyy ahdistusta ja pakkomielteistä näppäimistön hakkaamista, kysymys ei liene siitä että kristinusko on "ahdistavaa itsessään".
2: Toisaalta se, että satanisti ahdistuu ei välttämättä johdu ideologian ahdistavuudesta. Esimerkiksi kun holokaustissa juutalaisista moni teki itsemurhan, ei syynä ollut se että juutalaisuus oli ahdistavaa itsessään. Syynä oli se, että muut ahdistelivat juutalaisuuden vuoksi. Ahorinnan oma aineisto nimittäin kertoo että satanistit pitävät sitä että joku tulee heitä käännyttämään, ahdisteluna ja väkivaltana. (Mikä tekee minusta satanistisen myöskin.) Tätä kautta hänen tulisi tietää että satanistin lähestyminen käännytysstrategialla pitäisi kieltää isoin huutomerkein.
___2.1: Ahorinta mainitsee miten satanismia oikeutetaan vetoamalla 1990 -luvulla olleeseen saatanapaniikkiin. Hän ei tuo käännytysahdistelun ja itsemurhien välistä mahdollista liitosta esiin lainkaan, vaan muistuttaa että tälläinen ei ole perusteltua. Kun muistaa Ahorinnan oman roolin asiassa, ymmärrän että se on arkaluonteinen. Tuntuu kuitenkin että ne elementit jotka tekivät Ahorinnasta hyvää copy-paste -väärinymmärrysten ainesta saatanapanikoituneille, on hänen kirjoitustyylinsä säilynyt olennaisilta osiltaan samanlaisena. Raamatulla päähän lyöminen masennuksen poistamisessa on tästä seurauksena. Kun aihe on näin vakava, on tilanne ihan toinen kuin tanssia ämpäripäänörttien ympärillä selittämässä siitä miten nopat ovat okkultistisia muotoja ja pakanataikuutta ja saatananpalvontaa. Sille voi sentään nauraa, koska aiheena on sentään vain harrastus, eikä juttujakaan kukaan harrastaja kyennyt totena ottamaan niiden lennokkuuden vuoksi.

Näkemykselläni ei itse asiassa ole mitään tekemistä Jumalan tai Saatanan totuusarvon kanssa. Vainotuksi kokeminen riittää ahdistukseen, ja tälle riittää ideologinen syy. Ahdistusta ja ideologista erimielisyyttä on hyvä lähestyä sen kautta mitä siitä tiedetään, ja tässä auttaa esimerkiksi Aydinin tutkimus. Ihminen haluaa kuulua ryhmään, ja vastustus saa tiivistämään rivejä. Näin ollen esimerkiksi kristityt jotka kokevat tulleensa vastustetuiksi ovat tiiviimmin ja vahvemmin uskossa kuin ne jotka kokevat tulleensa hyväksytyiksi. On hieman auki johtaako uskominen vainotuksi kokemiseen, eli pumppaako ideologia vainotuksi tulemisen tunnetta, vai lieventääkö vahva usko vainosta saatua stressiä. Joka tapauksessa käännyttämistyö todennäköisesti johtaa päinvastaiseen kun on aiottu. Ja kun katsoin Ahorinnan esille laittamaa satanistien materiaalia, siinä oli huolestuttavassa määrin kristinuskosta tuttua vastustajalla pelottelua. Satanistien tekstit varoittavat aliarvioimasta käännyttäjien oveluutta. Tätä kautta saadaan toki linkki siihen miten saatananpalvonta voi ahdistaa, sehän elää vastustuksen tiimoilla ja pumppaa vainotuksi tulemisen tunnetta. (Mutta sama tekisi kristinuskostakin ahdistavan. Vastassa on Saatana, joka viekoittelee ovelin keinoin.)

Itse asiassa itse en koskaan lähtisi itsemurhaa haluavalle kertomaan kristinuskosta. Sillä sen paratiisi on jotain joka helpottaa lähtemistä. Jokainen normaali ihminen tekisi itsemurhan Paratiisitoiveissa. Ellei elämälle olisi halua. Kuitenkin kun ihminen on nähnyt tarpeeksi elämää, hän ei halua nähdä sitä enää. Tarvitaan tunnepitoisia syitä ei tehdä asiaa. Tätä nykyä puheet ovat velvollisuutta, pitäisi ajatella jälkeenjääviä läheisiä ja kituuttaa omaa elämää väkisin muiden vuoksi. Itsemurha on haluna sen verran voimakas, että en lainkaan ihmettele sitä intoa jolla keskiaikaiset itsemurhaajat yrittivät saada kuolemanrangaistuksia.

Siksi lähtisin ensimmäisenä riisumaan kristillisyyden satanistien ja saatananpalvojien ahdistuksen hoidossa. Tämä ei tarkoita että heidän uskontojaan tulisi jotenkin boostata, tai edes pitää hyvinä eettisinä ohjeina. Tulisi kuitenkin ymmärtää, että esimerkiksi kostonhimo on normaali tunne joka tulee jokaiselle ihmiselle siitä että kokee ignoraatiota paitsi silloin kun saa turpaansa. Kun on kaikkien vastustama tai yksin, on sosiaalisella eläimellä yksi tunne, viha. Itsetuhokin on ratkaisu tähän, systeemi loppuu siihen. Ja kun satanismi ja saatananpalvonta korostavat sitä että ollaan sinut näidenkin tunteiden kanssa, eikä tuomita niitä synniksi, niin tottakai se kiehtoo enemmän kuin kristinusko. ; Kristinuskolla ei teologisesti katsoen ole ahdistukseen tarjota muuta kuin muistutusta siitä miten ahdistuminen on syntiä. Ja tätä ahdistusta ei voi estää, jos on yksin ja kiusattuna.

Tietenkin kirjassa käsiteltiin myös itsemurhan tehneiden omaisia. He lienevät tilastollisesti katsoen kristittyjä, joten heidän parissaan Ahorinta tietysti toimii "omiensa parissa" ja siellä hänen lähestymistapansa voi toimia. En kuitenkaan usko että satanistin tai saatananpalvojan käännytystyö on se, jolla parantamista kannattaa edes miettiä. Kääntyminen vähemmän "sotakenttätraumatilaiseen" maailmankatsomukseen syntyy ajan mittaan. Itse asiassa olen itse tästä hyvä esimerkki. Vuosituhannen alussa "satanismilukemani" olisivat olleet aika kovia. Nykyisin olen enemmän absurdi. Tosin suisidaalinen puolikaan ei vaadi hirveää rapsuttelua jotta sen saa esille. Esimerkiksi kristinuskoon kääntyminen olisi "vihoviimeisen typerä teko" minulta. Paino sanalla vihoviimeinen. Muutos ei ole vuoden tai vakaumuksenvaihdon nopeuksinen.

---

Yläkuvassa on tienviitta, joka tarjoaa umpikujaa kaikkille suunnille. Tämä kuvannee ahdistuneen olotilaa. Että sitä, mitä uusia teitä Ahorinnan teos herättää. Kuitenkin kyltin ympärillä on valoisaa ja kaunista. Sinne on syytä katsoa. Unohtaa kyltti ja kaikki mitä siinä sanotaan. Alakuvassa taas on se, kenelle kirja sopii luettavaksi ja sovellettavaksi. Kaikille muille tulee helposti paha mieli.

God in a shell.

Olejnkortta veistämässä kertoo olennaisia asioita siitä miten neurologinen tutkimus uskonnon kohdalla on vaikeaa. "Ensimmäiset neuroteologiset tutkimukset olivat juuri materialistisia perusluonteeltaan, mutta tilanne on Brooksin mukaan muuttunut. Tällaisia materialistisia tutkimuksia olivat esimerkiksi Michael Persingerin 1980-luvulla rakentama Godhelmet, jossa kypärään asennettujen solenoidien tuli tuottaa läsnäolokokemuksia, jotka Persinger tulkitsi uskonnollisiksi. Kysymys tietenkin kuuluu ovatko uskonnolliset kokemukset juuri läsnäolokokemuksia? Tähän on tietenkin helppo vastata kieltävästi."

Yhtenä ongelmana on tietysti se, että jotta jotain tunnetta voidaan tutkia, täytyy olla jonkinlainen käsitys siitä mitä tutkitaan. Ja kun uskonnollisissa kokemuksissa yleinen termi on transsendenssi, on selvää että sitä ei voida kuvailla olemassaoloväitteillä. Tätä kautta esimerkiksi lausuma "uskonnollinen kokemus on läsnäolokokemus" on selvästi väärä. Valitettavasti aivan yhtä epälooginen on väite "uskonnollinen kokemus ei ole läsnäolokokemus." Siksi tutkimuksissa onkin tarkasteltu esimerkiksi meditoivia ihmisiä. Tällöin ei tarvitse tietää muuta kuin että ihmisellä on omasta mielestään transsendentti kokemus. Ei edes tarvitse tietää onko se "aidosti transsendentti" tai onko se vain jotain muuta.

Toisaalta läsnäolokokemus ei nimittäin tunnu täysin väärältä kun puhutaan uskonnollisista kokemuksista. Esimerkiksi Riku Rinteen "Kuolemankauppias" -kirjassa on hallusinaationsävyisiä kokemuskuvauksia, joissa läsnäolon henki on vahvasti läsnä. Ja olen kuullut useamman kuin yhden uskovaisen kertovan siitä läsnäolon tunteesta joka Jumalan kohtaamiseen liittyy - ja että poissaolokokemukset ovat vain kaipuuta tähän kohtaamisen tarpeeseen.

Voi olla myös niin että mitään yhtä uskonnollista kokemusta ei edes ole. Eli godhelmet antaa vain rajatuntyyppisen uskonnollisen kokemuksen, kun taas meditaatiossa voi saada vahvasti erilaisen fiiliksen. Tätä ajatusta tukee se, että "Oljenkorressa" ollut toinen neuroteologian juttu sisälsi jotain uskonnollisten kokemusten eroja. Lainaan röyhkeästi: "Buddhalaisten meditoijien otsalohkoissa näkyi selviä muutoksia meditaation aikana. Heillä otsalohkojen (keskittyminen) toiminta vilkastui, mikä on selitettävissä sillä, että meditaatiossa keskitytään tarkkaavaisesti johonkin mielikuvaan tms. Oikean aivokuoren takaosassa sijaitseva orientaatioalue kuitenkin vaimeni, mikä puolestaan liittyy minä-tunteen intensiteetin vähenemiseen. Tätä meditoijat kuvaavat "minuutensa kadottamiseksi" ja "sulautumiseksi maailmankaikkeuteen". Fransiskaaninunnilla aivoaktivaation lisääntymistä tapahtui erityisesti vasemman aivokuoren takaosassa IPL-alueella, mutta myös otsalohkoissa kuten buddhalaisilla munkeilla. IPL-alue huolehtii abstaktista ja kielellisestä ajattelusta. Aktivaation vähentymistä tapahtui myös samalla alueella kuin buddhalaisen meditaation harrastajilla. Karismaatikoilla aivojen otsalohkon toiminta vaimeni kielillä puhuttaessa, minkä Newberg liittää karismaatikkojen kuvaukseen siitä, että "Jumala puhuu heidän kauttaan" eli he "antavat sanojen vain tulla". Karismaatikot eivät siis keskity meditaation aikana kuten fransiskaanit ja buddhalaiset tekevät."

Koska aivojen käyttämättömyysvitsit ovat paitsi loukkaavia, kenties osuvuudessaankin, ja tätä kautta myös käytettyjä, on parempi muistuttaa vain siitä että mitään yhtä tiettyä uskonnollista kokemusta ei ole, ja sen seurauksena on ehkä helppoa sanoa että jokin asia ei ole jotain tai on jotain. Mutta vaikeampaa olla sitä perustellusti.

Ajattelin kuitenkin heittää jotain pöydälle. Otan lähtökohdaksi sen, että uskonto ja maallisuus on keinotekoisesti erotettu toisistaan.

Oljenkortta lainaten "Uskonnon näkökulmasta neuroteologisen tutkimuksen merkitys on siinä, että se hämärtää uskonnon aluetta suhteessa elämän muihin alueisiin ja osoittaa tiukat käsitejaottelut - kuten uskonto vs. maallinen - keinotekoisiksi. Uskonnon alueella palataan siis samantyyppiseen näkemykseen, joka ihmisillä on jo kauan sitten vallinnut elämästä. Varhaisilla ihmisillä ei ollut käytössä termiä "uskonto", eikä sitä rajattu omaksi alueeksi muun elämän ulkopuolelle. Monille kansoille uskonto merkitsikin yksinkertaisesti elämää."

Olen ehdottomasti samoilla linjoilla tässä asiassa. Jumalakäsitykset on liitetty uskonnollisiin kokemuksiin hyvin vahvoilla mielikuvilla. Mutta entäpä jos uskonnollinen kokemus onkin jotain jota on kaikilla, ja joita eri ideologioita seuraavat ihmiset vain selittävät eri tarinoilla?

Tällöin voidaan ottaa lähtökohdaksi vaikkapa ihmisen vihantunteet. Hannu Lauerman mukaan ne ovat varsin tavallisia kaikilla ihmisillä. Kuitenkin olemme ulkoisesti hyvinkin väkivallattomia. Ihminen on siis pahempi kuin myöntää, mutta parempi kuin voisi luulla. Tässä kohden väkivalta on vain "ikään kuin vaihtoehtolistoilla mukana".

Se on siis hieman kuten maaseutuyrittämisen taloudellista arviota tehdessä mukana on aina mahdollisuus siihen että firma kannattaa ajaa konkurssiin, ja tähän voi olla monia syitä. Tämä ei tarkoita sitä että ihmiset jotka laskevat kannattavuutta olisivat vetämässä puljua konkurssiin, ja että vain ulkopuolinen säätö estää heitä tekemästä näin. Tosiasiassa konkurssi on ekstreemi keino, joka on mietinnöissä vain potentiaalisena ja äärimmäisenä vaihtoehtona.

Kuitenkin kun ihmisellä on aggressioita ja jokainen myös jättää niitä toteuttamatta hyvin paljon, on selvää että ihminen tunnistaa nämä ikävät tunteet itsessään. Tässä vaiheessa teosta on helppo antaa ansiot vaikkapa omalle ideologialle tai vaikka kasvatukselleen. Ja tämän tarinan kautta ne jotka eivät jaa tätä samaa asiaa, näyttävätkin potentiaalisesti vaarallisilta. Koska unohtuu että tarina on helposti vain ad hoc -selitys. Kaikki ovat toteuttamatta aggressiviisia mielihalujaan, ja se että ideologia opettaa että vain sen kautta tämä aggressio on mahdollista ei tarkoita että ideologian hylkääminen todella poistaisi tämän kyvyn.

Tätäkin kautta voidaan vakavasti kysyä että onko meditaation hyödytkin liian suoraan liitetty Jumalatarinaan, ja uskontotarinaan. Entä jos meditaation hyvinvointivaikutus ei vaadikaan uskontoa? Itse aloin miettimään tätä hyvin vakavasti tällä viikolla. Syynä on tietysti se, että kävin Windsorin salilla harjoittelemassa ensimmäisen kerran. Windsorin jalona tavoitteena oli että salilla joka ikinen lähtee paremmassa kunnossa kuin millä on sinne tullut. Kohdallani tämä toimi oikein hyvin. Tietenkään minä en tiedä mitä aivoni ovat tehneet keskittymisen ja venyttelyn ja treenin aikana ja jälkeen. Mutta kykenen samaistumaan sellaisiin sanoihin kuin "rauhoittuminen", "ahdistuksen väheneminen" ja "positiivisten tunteiden lisääntyminen". Itse asiassa tunsin olevani pirteämpi treenien jälkeen kuin ennen niitä, vaikka siellä oli liikuntaa.

Jos maallisen ja taivaallisen välinen ero hämärretään, en ymmärrä miten uskonto oikeastaan enää liittyy siihen. Kunnes muistan lausuman Buddhalaisista: "Buddism, what can I say? Religion without God? Magnificent - like prison with no walls."

Newbergin kysymykseen "miksi jotkut ovat ei-uskonnollisia: puuttuuko heiltä joitakin kokemuksia vai kieltävätkö he niiden olemassaolon?" minulla on yksi hypoteesi. Se on se, että koko kysymys on eräällä tavalla asenteellisesti väärä ja heijastaa erinäköisiä "hallitsevia tarinoita". Ehkä osa on ei-uskonnollisia koska he yhdistävät kokemukset muuhun, vaikka treenaamiseen, joka on tuntemuksille syntymekanismi samaan tapaan kuin joku meditaatiokin. (Toki tässä on mukana mielenkiintoinen kysymys siitäkin hallusinoivatko uskovaiset vai ovatko ateistit sokeita. Mutta tämän jutun pääpointti on se, että tämä kahtiajako ei ole välttämätön.)

Tässä mielessä uskonnollisuus on sana, joka on ikään kuin vanha sana "luomakunta". Se viittasi olemassaolevaan maailmaan mutta siinä on vahva henki selitystarinasta, että todellisuus olisi myös Jumalan tekemä. Jos sanoo sanan "luonto", siinä on vähemmän tätä "tarinallista painolastia". Tosin kun mustetaan mitä mieltä olen samasta ateistien termiin "bright" kohdalla, on selvä että rikos ei ole kovin suuri. (Tosin tietty ambivalenssi asenteissa siinä kuka esittää saman argumentin on ilmassa, tässä kohden moneen suuntaan.)

Jos sanoisin että Jeesus on vain miekkailun korvike, minua pidettäisiin asenteellisena. Jos miekkailusta saatua uskonnollista kokemusta sanotaan projektioksi johon tuhraan turhautumiseni uskontoon, niin jotenkin tämä ajatus saa paljon sympatiaa. Koska oikeasti perustelu ja argumenttien totuusarvo ei ratkaise mielipidettä. Vaan se että toisen takana on kulttuurillinen tarina, joka ikään kuin automaattisesti eettisenä ja hyvänä opetetaan lapsille, esimerkiksi koulussa.

Saatana : Metallimusiikkia ja roolipelejä.

Uusimmassa ylioppilaslehdessä oli artikkeli black metallista. Se oltiin tehty haastattelemalla black metallisteja. Juttu on lehtihaastatteluksi pitkä, mutta otan siitä yhden kohdan lainaukseen: "Vandalismia tapahtui ympäri Suomen. Kirkon omaisuuden tuhoamisesta tuli lähes muodikasta, ja vaikka kaikilla tapauksilla ei ollut yhteyttä black metaliin, usein ne linkitettiin genreen tavalla tai toisella. Jos sen ajan mediaa olisi uskonut, oli saatananpalvonta Suomen merkittävimpiä sosiaalisia ongelmia 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Julkisuuteen haluttiin myyviä kommentaattoreita ja niitä kaivettiin hurmosuskovaisten puolelta. Nuorisoevankelista Riku Rinteen, saarnaaja Leo Mellerin ja opettaja Keijo Ahorinnan lisäksi mediatilaa saivat "saatananpalvonnasta selviytyneet" Aki Jääskeläinen ja Päivi Niemi. Suojelupoliisi otti black metal -piirit tarkkailuunsa.
Mediajulkisuus johti genren piirien hajoamiseen. "Black metal -tyyppien omissa riveissä tuli hirveä hinku alkaa selitellä, miten jonkun Päivi Niemen ja Keijo Ahorinnan jutut ovat ihan paskanjauhantaa, vaikka niistä suurin osa oli ihan totta. Se oli niin naurettavaa. Samaan aikaan haluttiin olla sekä salonkikelpoisia että niin pahoja kuin mahdollista", Werwolf muistelee.
Nyt hautakivien kaatamiset ovat kutistuneet sanomalehtien alareunojen yksipalstaisiksi uutisiksi. Se on ollut osittain tarkoituksellista, sillä Norjassa huomattiin jo 1990-luvulla huomion vain lietsovan muita kirkonhäpäisijöitä. Vaikka mediakohu on vaiennut, eivät hyökkäykset kirkkoa vastaan ole loppuneet."

Lainaus tuotti ainakin minulle nostalgisen olon. En ole koskaan ollut black metallisti. (En itse asiassa edes osaa luokitella metallimusiikinlajeja toisistaan.) Tuossa nousee tietenkin esille se, miten jokin musiikintyyli voi tehdä alakulttuurin. Ja miten alakulttuuri voi olla jakautunut. Werwolf muistuttaa uskovaista fundamentalismia esittäessään että "salonkikelpoisuutta" tavoittelevat olivat epäaitoja. On kuitenkin selvää että Werwolfin sisäpiiriin esitetyt kritiikit sopivat. Jopa niin hyvin että tästä ollaan tietyllä tapaa ylpeitä tai se ainakin ääneen mainitaan.

Ulkopiiriin sopiminen on sitten oma lukunsa. Sillä black metallin kritiikki on osa laajempaa ilmiötä, saatanapaniikkia. Siitä suurin osa on liioittelua ja ylenmääräistä pelkoa.

"Michelle Remembers" -kirja 1980 -luvulla sai melko suurta suosiota ja näkyvyyttä. Siinä esitettiin lapsen joutuneet saatanallisten rituaalien kohteeksi. Tämä sai tietyt kristilliset kohderyhmät aktivoitumaan. Niin kristilliset psykoterapeutit, eksorsistit kuin muut vastaavat ryhmät ryhtyivät Jumalan Sotureiksi. (Ei minua Soturina olo haittaa, eikä oikeastaan se Jumalakaan. Mutta yhdistelmässä on jotain sairasta.) Tilanne oli pääosin salaliittoteorioihin perustuvaa asiaa. (Esimerkiksi valemuistojen rakentamiseen perustunut tapaus on aikaisemminkin ollut kirjoitteluni kohteena.) Jan Guilloun kirjaa jossa on noitavainojen esittelyä josta hän jatkoi modernissa Ruotsissa tapahtuneeseen hysteriaan olemattomista rikoksista, ei voi jättää tässä kohden mainitsematta.

Kuinka asiasta hypätään syyllistämiseen henkilökohtaiseen ärpytykseen? Tekemällä ideologisesti värittynyt loikka roolipelien maailmaan.

Suomessa etenkin helluntailaisten parissa asia sai eriskummallisen käänteen. Syynä oli se, että heidän ideologinen sotajoukkonsa USA:n puolella päätti että D&D on saatananpalvontaa. Tämä näkemys sai suosiota. Perustelut olivat usein analogisia. Esimerkiksi käytettyjen noppien muodot rinnastettiin okkultismiin. Tämä riitti. Koska fundamentalististen kristittyjen mielestä noituus ja velhous on saatanalta voimien pyytämistä, se tarkoittaa sitä että pelaaminen kannustaa saatananpalvontaan. Muita vaihtoehtoja ei heistä ole. Tämä sitten levisi Suomeen. Suomen kannalta roolipelaamisen saatananpalvontalinkittämiseen on jopa löydettävissä aikajanataulukko. 1980 -luvun lopulta eteenpäin roolipelaaminen on joutunut kovasti vastaamaan saatananpalvontasyytöksiin. Kovimmillaan se oli 1990 -luvulla.

Ehkä erikoisin tapaus oli "Pulling Trophy List", jota leviteltiin "tutkimuksen" nimellä : Siinä listasssa oli ihmisiä jotka olivat (1) pelanneet D&D:tä - eli yhtä tiettyä roolipelisysteemiä ja (2) tehneet itsemurhan. Kasaan saatiin peräti kymmenkunta nimeä. Motiivien ja tilanteiden rekonstruointi tällä tavalla on tietysti kyseenalaista. Minäkin tiedän henkilöitä jotka ovat (1) tehneet itsemurhan ja (2) ovat olleet kristittyjä..

Ilmiön synnyttäjä oli Patricia Pulling, jonka lapsi pelasi roolipelejä ja teki itsemurhan.

1980 -luvulta lähtöisin oleva "B.A.D.D." ("Bothered About Dungeons & Dragons") nosti esille roolipelaavien nuorten itsemurhat. Se oli perussävyltään fundamentalistikristillinen. Sen pääsyytös oli että roolipelaaminen aikaansai murhia, itsemurhia, huumeiden käyttöä ja tietysti saatananpalvontaa. Syynä oli se, että todellisuudentaju hämärtyy. Eli fantasiaa ja realismia ei osata erottaa toisistaan : "It appears that a significant amount of youngsters are having difficulty with separating fantasy from reality. Or in other instances, their role playing has modified their behaviour to the extent that they react in real life situations in the same fashion that they would react in a gaming situation. This is not always obvious or apparent to the suspect. The personality change is so subtle that in some cases the role player is unaware of any behaviour or personality changes."

Vaikka Pulling on ehkä kaikista voimakkaimmin liitetty roolipelien vastustamiseen, oli hän itse asiassa kuitenkin melko lievä tapaus. Hän oli toki näkyvä hahmo ja syynä siihen että toiminta otti vauhtia. Aivan kuten Guilloun kirjassa ollut noitavainoesimerkkikin lähti pienestä, joka sitten muuttui vaiheittain massahysteriaksi.

Tästä on suomeksi melko hyvä käsittely. Pulling ei ole sellainen vainoaja mitä häneen on yhdistetty roolipelaajien parissa. Kirja on toki sellainen että se voidaan melko helposti väärintulkita. (Sama koskenee tätä blogiakin.) Tulkintavirhe on kuitenkin vahvasti mukana siinä miten kirja vaikutti "maailmassa", ja etenkin kirjan suomennoksessa se on konkreettisena läsnä. Suomennos oli niin asenteellinen, että roolipelaajien näkemys Pullingin roolista on ymmärrettävä. "Pullingin pelastus" lisääkin tässä kohden vastuuta väärinymmärryksistä Suomessa nimen omaan hänen kirjansa kääntäjän niskaan.

Pullingin tapana oli "ylireagoida" itsemurhariskiin. Eli ottaa vakavasti itsemurhan uhka. Tähän taas kannustetaan nykyäänkin, kenties liiankin kärkkäästi ja väärissä asioissa. Mutta henki on olennaisesti sama. Takana ei siis ollut niinkään roolipelien vastustus kuin huoli. Huolta kenties liioiteltiin, mutta yhteys roolipelin ja saatananpalvonnan välille ei alun perin esitetty automaattisina vaihtoehtoina. Kysymys oli enemmänkin siitä onko pelaaminen riski pakkomielteenä. Toki tätä tuettiin amatöörin innolla. Ja väärillä tilastoillakin.

Sen sijaan kaikki eivät toimineet yhtä fiksusti. Tulkinnat ns. "menivät käsille".

"Kuva ja Sana" käänsi kirjan ilmeisesti tutustumatta varsinaiseen roolipelien terminologiaan. Esimerkiksi "character" on käännetty pelaajahahmon sijasta "henkilöksi". Muutenkin käännös on hämärtänyt sen, mitä tapahtuu pelissä ja sen ulkopuolella. Tätä kautta pelin sisällä tapahtuva rituaali jossa seisotaan ympyrän sisällä muuttuu tulkinnaksi ulkoisesta ympyräksi jossa pelaajat todella tekevät okkultistisia juttuja. Ja se, että pelinjohtaja voi halutessaan tuhota pelaajahahmot muuttuu siksi että pelaajat antavat oman konkreettisen elämänsä pelinjohtajan valtaan sen sijaan että pelinjohtaja vain tappaisi kuvitteellisen hahmon, jonka jälkeen pelaaja itse vain rakentaisi uuden hahmon. Kun tämän ymmärtää, konteksti muuttuu täysin. Asiaa ei tietenkään auta yhtään se, että "Kuva ja Sana" ymppäsi käännöksen alkuun osion, jossa käsiteltiin saatananpalvontaa Suomessa. Marja Rantanen liitti mukaan jopa lööppejä saatananpalvonnasta ja ohjeita siitä miten rukouksella voi poistaa pahoja henkiä. (Tässä ollaankin tosi vahvasti todellisuudessa kiinni. Ymmärtäähän sen että tämän tasoiset henkilöt ovat tarkkoja siitä että todellisuuskäsitykseen ei tule mitään kummallisia taikauskoja!)

Siinä missä Pulling ei suinkaan esittänyt että roolipelit automaattisesti tappaisivat pelaajat ohjaamalla nämä itsemurhaan tai olisivat saatananpalvontaa, suomeen tullessaan yhtä varovaisia ei oltu. Ja syy oli selvä. Asia sai hysterian hengen USA:Ssa ja roolipelien ja saatananpalvonnan yhteys yhdistettiin kirjaan jo ENNEN kuin sitä ryhdyttiin kääntämään. Tämä konteksti väritti kääntäjän mieltä, ja luultavasti aikaansai sen että se ylipäätään käännettiin

David Waldron kirjoittamasta läpikäynnistä selviää varsin hyvin että aihe herätti massahysterian tunnuspiirteet täyttävää liikehdintää USA:ssa.

Roolipelien vastustaminen sai aikaan moraalisen paniikin, joukkohysteriaan. Se täytti Cohenin ehdot siten, että siinä ensinnäkin ulkopuolinen väritti sisäpiirin tietyillä väitteillä joita sisäpiiri ei hyväksynyt. Toinen piirre on se, että ilmiö sai voimaa ennen kaikkea kuuluvuudesta. Vetoaminen vaikuttaviin poliitikkoihin ja muu vastaava aktiivisuus sekä tietyn piirin parissa saatu suosio olivat leviämisen syy, akateeminen maailma ei ottanut sitä vakavasti.

Sen sijaan väitettyjä yhteyksiä ei todistettu. Ei tehty tutkimuksia jossa vertaillaan roolipelaajien koko porukkaa ja heidän itsemurhiensa määrää muihin, esimerkiksi kristillisiin vastaaviin ryhmiin. Tästä seurasi sensuroimisia "varmuuden vuoksi". Ja huvittavaa kyllä, sensuuri tietenkin vahvisti käsityksiä siitä että takana on oikeasti jotain vaarallista.

Juttu sai eriskummallisen käänteen, kun kriminologistit tarttuivat kuvioihin. Esimerkiksi Robert Hicks huomasi että suurin osa todisteita oli lehtileikkeitä. Niissä ei ollut päiväystä, paikkaa eikä yksityiskohtia. Myös tilastoilla oltiin leikitty vääristelevästi.

Tässä vaiheessa tilanne otti suorastaan koomisia sävyjä. "700 club" ja muut vastaavat, BADDia komppaavat ja tästä eteenpäin jatkavat, tahot esittivät että roolipelit olivat astetta enemmän kuin tähän asti oltiin ajateltu. Ne olivat itsessään aina saatananpalvontariitti. Sen esitettiin, ilman sen kummempia lääketieteellisiä todisteita, aiheuttavan skitsofreniaa. Samoin esitettiin että roolipelaaminen aikaansaa lykantropiaa ja vampyyreiksi muuttumista. (Eli niiden pelaajat muuttuvat oikeasti ihmissusiksi ja vampyyreiksi! Tämä riski täytyy tietysti ottaa erityisen vakavasti huomioon!) Nämä erikoisuudet rajasivat ilmiön niin että siitä tuli täysin sisäpiirin juttu, jota ei enää massamedioissa tai muualla katsottu vakavasti. Täytyy olla "todella syvällä" näkemyksessä jotta niitä voitaisiin ottaa vakavasti.

Itse asiassa Waldronin jutusta selviää sekin, että roolipelaajat kohtasivat vainoa. Aggressiivisuuteen heitä vastaan kannustettiin. Jopa sitä että roolipelaajilta ei löydy pahaa materiaalia voitiin korvata sillä että "totuus tuodaan esiin väärennöksellä", eli livauttamalla pelitiloihin vaikkapa huumeita, saatanallista tai okkulttista materiaalia tai vastaavaa, josta heidät sitten "narautetaan". Kristillisistä piireistä peräisin olevat kohtasivat tämän tietysti vahviten. Heitä voitiin eristää koteihinsa ja katkaista sosiaalisia yhteyksiä. Heitä voitiin helpoiten pilkata.

Itse asiassa juttu ampuikin kristittyjä omaan nilkaan. Waldronin artikkelista on pakko ottaa kommentti: "The most obvious impact of the RPG moral panic is widespread hostility to Christianity, presented as a bigoted, oppressive and violent religion. Gary Pellino in his article on prejudice within the gaming community argues that the response by gamers to Christians, particularly committed or conservative Christians, is akin to the comments reserved in mainstream society for Nazis." Eli vihailu syyttömiä kohtaan, joka peräti paisui uskomattomiin väitteisiin ja mittasuhteisiin, sai aikaan sen että monet alkoivat näkemään kristinuskon ilmiönä jossa syyttömiä syytetään erilaisuuden vuoksi. Ja syylliseksi tuomitaan keinotekoisella ja väärennetyllä todistusaineistolla. Syyllinen valitaan ja sitten vain rakenentaan väkisin todisteita sille miten tämä voisi olla syyllinen. Ja syyttömyyttä ei edes oteta harkintaan.

Toki se, että koko kristinusko ilmiönä rinnastetaan on itse asiassa aivan sama virhe. Pitäisi katsoa että syylliset saavat ansionsa mukaan, mutta syyttömät eivät saisi syyllisten ansioiden mukaan, vaan oman ansionsa.

Hupaisinta tässä on kuitenkin tiettyjen piirien toiminta. Nimittäin saatanapaniikki ei ollut mikään pieni ilmiö. Ulkopuolinen ei siitä varmasti ole päässyt osalliseksi. Kuitenkin esimerkiksi minun puolisoni on ollut vuosia roolipelaaja, ja hänen vanhempansa muun muassa saivat kotiinsa soittoja, "varoituksia" ja "huolta" siitä miten toiminta ajaa saatananpalvontaan. Nyttemmin samat tahot kieltävät että mitään oli tapahtunutkaan.

Minun on helpompi ymmärtää niitä jotka ottavat moraalisen paniikin ja vetävät hernettä nenään ja hilluvat huolestuneina. Sitten erehtyvät ja pyytävät anteeksi tekojaan tai muuten osoittavat olevansa pahoillaan asiasta. Minun on helppo ymmärtää myös niitä jotka ottavat huolen, eivät ole riittävän älykkäitä, tai ovat liian hermostuneita tai uskossa miettiäkseen tilannetta rationaalisesti. Ja jotka tämän pohjalta yhä tänäkin päivänä valittavat aiheesta esimerkiksi "Harry Potterin" kohdalla. Mutta niitä jotka osallistuivat meteliin ja joiden tiedän nimeä ja osoitetta myöten osallistuneen toimintaan, ja jotka nyt ovat kuin eivät olisi mitään koskaan tehneetkään vaan olisivat aina olleet rationaalisia ja ystävällisiä. Heitä minä en ymmärrä. (Sylkisin heidän kasvoilleen. Mutta en voi, sillä sylkeni saastuisi.)

Kuitenkin tässä kohden suurin osa vain vaikeni. Nykyisin on itse asiassa aika vaikeaa törmätä "roolipelaaminen on saatananpalvontaa" -syytöksiin. Toki etsimällä löytää, ja kaivamalla saa aiheen piiristä mutaa. Mutta ennen oli vaikeaa olla törmäämättä. Piti nähdä vaivaa että reaktioita ei kohtaisi. Tätä vaiennutta porukkaa joka on ehkä hieman hämillään äänekkyydestään on varmasti melko runsaasti.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että:

Esimerkiksi Black Metallin kohdalla ainakin minusta näyttää siltä että sen sisäpiiriä on kohdeltu ns. "asiallisesti". Tästä on kuitenkin yleistetty liikaa, ja tuloksena on asiaton logiikkaloikka ja ponnistus. Pohjimmiltaan tämä syyllistäminen on identtinen sen kanssa että väittäisi että jokainen islamilainen on terroristi siksi että tietyt islamilaiset ryhmät ovat terroristeja. Keskustelu vain helposti siirtyy siihen että sen sijaan että rajaamista mietittäisiin, pitäisi kriitikon ottaa naurettavia positioita, joka vertautuu siihen että esittäisi että terrorismia ei olisi tai että kukaan islamilainen ei koskaan missään ikinä ole terroristi. Kysymys on edelleen siitä onko kyseessä "laaja uskonto", vai onko kyse harvinaisemmasta lieveilmiöstä, jota voi hyvin kuvata nimellä "järjestäytymättömät yksittäistapaukset". En siis väitä että blackmetallistien sisäpiirissä ei saataisi porukkapisteitä hautakivien kaatamisesta, Ylioppilaslehden haastattelujen pohjalta se näyttää jopa todennäköiseltä. Mutta se yleistäminen pitäisi tehdä perustellusti.

Suomen ongelma oli se, että roolipelipaniikki rantautui black metallin kanssa "liian yhtäaikaisesti". Se sai aikaan melko erikoisia sävyjä. Siinä kuitenkin oppii huomaamaan sen, miten suomessa on nykyään tahoja jotka esiintyvät rakkaudellisuuden ja totuuden nimissä, mutta jotka ovat valmiita äärimmäiseen vihapuheeseen valheellisen evidenssin nojalla. Rakkaus, joka näyttää ja kuulostaa vihalta. Se on se erityispiirre, joka (suomalaisessa) fundamentalismissa ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä.

Luokasta yhteiskuntaan.

"Äiti toivoi pojasta poliisia tai pappia. / Mutta tuli intiaani. / Jo yläasteaikoinaan koulut karkas käsistä. / Ei tullut sitten työtä. / Metsikköön muutettuaan kalpeus lähti pläsistä. / Jo heti vuoden myötä."
(YUP, "Intiaanit ymmärtävät")

Kun koulutuksessa puhutaan laadusta, esiin nousee nykyisin eniten esiin kollektiivisuus-subjektiivisuus -näkökulmien painotus. Toisten mielestä koulu tuottaa yhteiskunnalle ja osa näkee sen etupäässä itsekehityksen tärkeänä välineenä jossa yhteiskunta on toissijaista. Myös tyttöjen ja poikien tasa -arvo ovat aika messeviä aiheita.

Otan tällä kertaa ehkä vähemmän tärkeän aiheen. Aiheen, joka nähdään jopa "jälkeenjääneenä". Sillä kukaan ei nykyään tunnusta elävänsä luokkayhteiskunnassa. Ja tietyllä tavalla suomi on "keskiluokkaistunut". Vanhaa kunnon renkiä ja aatelista ei ole.

Siksi olisi ehkä viisaampaa puhua "koulutetuista ja kouluttamattomista suvuista". Mutta sosiaalitieteissä käytetään usein hassua tapaa uudelleenkäyttää termejä. Luokkayhteiskunnasta puhutaan siksi myös koulutuksen piirissä. (Ei minun keksintö.)

Ideana on se, että koulunkäynti on tietyllä tavalla painottunut. Toki kehitys näyttää, että köyhistä oloista voi edetä koulujärjestelmässä pitkälle. Tässä tapauksessa voidaan puhua vaikka "nousevasta säätykierrosta". Osa akateemikoiden lapsista taas jättää koulut kesken. He edustavat "laskevaa säätykiertoa". Tästä seuraa se, että jos koulutus olisi kaikille lähtökohdista katsomatta yhtä tehokas, "säätykierrot nollaisivat toisensa" ; Kenestä tahansa voisi tulla yhtä todennäköisesti jotain muuta kuin muistakin. Professorin lapsesta tulisi yhtä todennäköisesti burgerinvääntäjä kuin putkimiehen vesasta.

Kuitenkaan asiat eivät ole näin. Anna-Liisa Sysiharju teki suomessa tutkimusta 1960 -luvulla. Hän otti älykkyyden huomioon ja sai sellaisia tuloksia, että älykkyydestä riippumatta enemmistö koulutettujen lapsista meni jatko -opiskelemaan. Keskiluokassa lahjakkuus vaikutti siten että vähiten lahjakkaat tipahtivat ulos, keskinkertaiset ja hyvät menivät enimmäkseen jatko -opiskelemaan. "Alimmista sosiaaliluokista" sitten vain lahjakkaimmat menivät jatkoon. Tämä osoitti tiettyä epätasa -arvoa. Myöhemminkin asiaa on tutkittu, eikä Osmo Kivisen ja Risto Rinteen 1990 -luvun asiaan perehtymisten myötä oli yhä niin, että ylemmän toimihenkilön vesa oli korkeakoulussa kahdeksan kertaa useammin työläistaustaiseen verrattuna.

Syynä tähän ei välttämättä ole mikään "nepotismi". Se olisi helppo vastaus: Eli että jatko -opiskelupaikan saisi vähemmillä vaatimuksilla jos on koulutettujen lapsi tai sitten asioista lipsahtelisi sisäpiirintietoa. Tämä muistuttaa kuitenkin enemmän salaliittoteoriaa. Syitä kannattaa etsiä jostain muusta.
1: "Kouluvihamielisyys". Tässä koulua ei arvosteta kovin paljoa. Koulun penkiltä halutaan palkkatöihin tekemään "reilua työtä". Tämä voi viitata siihen, että työläisen elämä ei ole niin kauheaa: Eikä sen vuoksi olla valmiita tekemään mitä vain päästäkseen oloista ulos. Tämä ei tietenkään ole mikään rikos. Minustakin valtaosa koulusta oli tavaraa, joka ei kiinnostanut niin pätkääkään. Kävin ne kuitenkin. Sen sijaa koulutetut näkevät elämäntavan kenties jopa "perinteiden velvoittamana", tai ainakin he pitävät akateemista koulutusta joko panoksena parempiin työpaikkoihin ja palkkoihin, tai sitten opiskelua itseään jotenkin ihmisen arvoa korottavana. (Who claims there is no snobs?)
2: Basil Bernstein taas on miettinyt tätä asiaa erilaisten kielikulttuurien kautta. Hänestä työväestön keskuudessa käytetään kieltä, joka ei kursaile, se on särmikästä, lämmintä, suoraa ja "vitaalista". Muualla taas käytetään erilaista kieltä, jossa on tarkempi koodi. Kouluympäristössä hyväksytään paremmin jälkimmäinen, kun taas ensimmäistä pidetään alkeellisena. Tätä kautta työväenkieltä puhuva olisi vajaa, kehittymätön. Tämä taas asettaa esteitä. Pierre Bordieun taas ottaa mukaan myös käytöserot. Ideana on se, että toinen kasvaa jo kotona käyttäytymiskoodiin, jonka toiset joutuvat opettelemaan vasta koulussa. Ja molempien pitäisi sitten osata asiat yhtä hyvin.
3: Kolmas näkökanta taas on yksinkertaisesti ajattelutavan oppiminen. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että akateemisesti koulutettujen keskustelut ovat helposti erilaisia kuin muiden. Tällöin tilanne vertautuu siihen, että jos toiset lapset laitetaan ninjakouluun kolmevuotiaina, ja sitten yhteiskunta elää taistelutaidoista, näiden lasten epätasa -arvo ei johdu mistään taistelutaitojen kannalta irrelevanteista asioista, kuten käytöskoodista tai hienosta sukunimestä. He yksinkertaisesti ovat jo valmiiksi harjaantuneempia vetämään muita turpaan. Esimerkki voi kuulostaa rankalta, mutta on hyvä muistaa että ajattelu ja erittelytaito ovat vastaavia, harjoituksella opittavia, asioita. Tässä ei tosin vaadita edes erillistä harjoittamista. Jos isi harrastaa metsästystä, osaa lapsi luultavasti peuran suolistuksesta enemmän kuin minä, maatalousalaa opiskellut. (BTW. En ole koskaan suolistanut peuraa.)

Onkin vaikeaa miettiä, että pitääkö tätä tukea vai vastustaa vai antaa olla. Jos koulutuksessa tuetaan vääristä syistä, voi olla niin että tapahtuu negatiivista syrjimistä: Toiset saavat kompensaatiota ja sitten onkin "antinepotismi", eli kouluttamattomien lapset pääsevät vaikkapa vähemmillä pisteillä yliopistoon. Toisaalta väärien asenteiden takia ei saisi jäädä koulut kesken.