Vaihtoehtoiset todellisuudet ovat olleet ajatuskokeiden arkea jo kauan. Äärimmäisillään tätä edustaa modaalinen realismi jossa ajatellaan että jokainen kuviteltavissa oleva maailma on reaalinen.
Ja jossain määrin teoreettinen fysiikka lähestyy näitä. Puhutaan multiversumeista ja muista vastaavista. Tässä kohden vastaan saattaa tulla myös ajatuksia siitä että osa näistä todellisuuksista on simulaatioita. Esimerkiksi Neil de Grasse Tyson hämmästytti jopa minua esittäessään että hänen mukaansa ajatus siitä että me itse olisimme jonkun toisen kovalevyllä on itse todennäköisesti kohtuu suuri. ; Hän ei tässä kuitenkaan edusta ihan Nick Bostromin vahvuudella teoriaa jonka mukaan olisi todennäköisempää että olisimme simulaatiossa kuin jos emme olisi. (De Grasse Tyson pitää kovalevyllä olemista relevanttina mahdollisuutena eikä jonain joka on todennäköisempää kuin muunlainen.)
Mielestäni Paul Daviesilla on tolkullinen ajatus tähän. Hänen mukaansa tietokonesimulaatioajattelu on nimenomaan vain sitä että mahdolliset maailmat viedään teoriana äärimmilleen. (Fyysikot vain rajaavat nämä ääret hieman eri paikkaan kuin filosofit joilla ei ole samanlaisia rajoitteita.)
Toisaalta vaihtoehtoja solahtaa sinnekin missä niitä ei nähdä. Jopa uskovaisten suosima versio antrooppisesta periaatteesta on nimittäin sidottavissa siihen että uskotaan että maailma voisi olla toisenlainen kuin se on. Ja tätä vaihtoehtoa pidetään jotenkin reaalisena. Ja sitten pidetään haasteena sitä että miksi universumi on sellainen kuin on, sellainen jossa voimme elää siinä.
Ilman erilaisten maailmojen tulkintaa on vain yksiuniversumimalli jossa toisenlaisten maailmojen ajatus on suoraan torjuttu vaihtoehtona. Tosin jotta tässä olevia teorioita voitaisiin kehittää naturalistisesti tehokkaimmiksi pitäisi silti ottaa käyttöön vaihtoehtohypoteeseja ja testata teorioita kuin näille teorioille olisi vaihtoehto. Että ne olisivat periaatteessa falsifioituvissa. Joten jotain erilaisuuden tulkintaa tulee mukaan jopa tähän.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bostrom. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bostrom. Näytä kaikki tekstit
torstai 29. syyskuuta 2016
lauantai 19. syyskuuta 2015
Kokemuskoneeseen hyppäämisestä
Jack Smartin ajatuskoe kokemuskoneesta on melko monesta vastenmielinen. He eivät pidä ajatuksesta jossa ihminen siirrettäisiin tekniseen maailmaan elämään bitteinä biteistä. Ei vaikka kokemukset olisivat vakuuttavia ja tuottaisivat hyviä ja nautinnollisia kokemuksia ja onnellisuutta.
Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.
Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.
Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.
Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.
Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.
...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...
Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.
Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.
Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.
Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.
Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.
Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.
Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.
...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...
Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.
Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.
perjantai 12. joulukuuta 2014
raudan mielenfilosofiaa ironian rajoissa : eli tekoälyn viisaudesta
Pekka Pihlanto kirjoitti uuden suomen blogiinsa tekoälyn viisaudesta skeptisen kirjoituksen. Tästä tekstistä piti tulla vain kommentti, mutta vastaukseni paisui. Hän otti kantaa Nick Bostromin singulariteettiin. "Oxfordin professori Nick Bostrom esittää muun muassa kirjassaan Superintelligence: Paths, Dangers, Strategies uhkakuvia, joiden mukaan tekoälykkäät robotit voivat pahimmassa tapauksessa tuhota ihmiskunnan. Hän ennustaa, että ennen pitkää koneäly ohittaa ihmisälyn. Koneäly voisi jopa kehittää itseään älykkäämpiä koneita ja nämä vielä älykkäämpiä koneita, ja niin edelleen." Hänen kantansa oli että tekoäly ei voi olla viisas. "Tällaisia utopioita ja dystopioita robottien suorittamasta vallankaappauksesta on esitetty maailman sivu – tosin yleensä fiktion puolella. Bostromin villinpuoleisia ideoita arvioitaessa on muistettava, että on kysymys koneiden älykkyydestä, ei ihmisälystä. Jo tietokoneiden alkuaikoina korostettiin, että tietokoneet olivat "äärimmäisen nopeita idiootteja", eivätkä ne vieläkään ole inhimillisessä mielessä viisaita."
Minun silmiini tämä kommentti ei ole kovin laadukas : Mieleeni tulee kreationistien käyttämät kielikuvat siitä miten eläimet muuttuvat ihmisiksi vain saduissa.
Ainut argumentatiivinen voima näyttää olevan siinä että "tähänkään asti ei ole ollut". Tekoälyyn on aina suhtauduttu kriittisesti. Ja tässä usein unohdetaan se, että jos puhutaan siitä mikä on mahdollista ja ei ole mahdollista puhutaan innovatiivisuudesta ja sen rajoista. Itse asiassa väitänkin että Pihlannon tekstissä on - riippumatta siitä onko hän uskovainen vai ei - metafyysinen jäänne dualismista. Jossa tosiasiassa oletetaan pakosti jonkinlainen sielu, jos tätä ei osata tehdä eksplisiittisesti vaan tämä filosofinen painolasti kulkee mukana implisiittisesti, niin sen pahempi mielenfilosofille. En siis vastusta tämänlaisia väitteitä sinällään, vaan nimenomaan sen takia että metafyysisistä sitoumuksista tehdään mahdottomuusväitteitä samalla kun nämä kiistetään "Koneälyltä tulee jatkossakin puuttumaan se inhimillisyyden kipinä, joka tekee elollisesta organismista ihmisen: koneelta puuttuu inhimillinen viisaus – tosin myös tyhmyys – ja tietoisuus itsestään, jonka vain ihmisaivot ja -tajunta voivat tuottaa. Teologit voivat tässä yhteydessä sanoa, että koneilta puuttuu sielu, mutta sielun olemassaolo perustuu uskoon."
Mutta alkustatementista itse perusteluun.
Pihlannon teksti on siitä kiinnostava että se käsittelee sellaista asiaa kuin viisaus. Siksi omassa kommentissani kysyinkin suoraan että ""Voiko tekoäly haastaa ihmisen viisaudessa?" Siis anteeksi; Missä viisaudessa." Pihlanto ymmärsi lauseeni ironian. Vitsi olikin tarkoitettu ja oli mukavaa että se tiedostettiin. Kuitenkin sen takana on vakavampi kysymys. Kun väitetään että maailmassa on jokin piirre johon ihminen kykenee ja kone ei on tämä piirre jotenkin kuvattava. Ja jos väittää jotain villinpuoleiseksi, tämä on syytös. (Toki moni pitää näitä statementeja argumentinkorvikkeenakin. Tieteellisesti ne kuvaavat vakaumuksia eivät tosiasioiden tiloja.)
Ja tässä kohden tekoäly on ollut järkyttävä ala. Evoluutiobiologian puolella on totuttu leikkimään sillä että monesti siellä esitetään erilaisia väitteitä siitä että mitä ihmiset tekevät jota simpanssit eivät tee eivätkä voi oppia tekemään. Ja nämä tuntuvat sitten kumoutuvan. (Viittomakieli ja työkalujen käyttö ovat tästä malliesimerkkejä : Ne falsifioivat "vain ihmiset" -kannanottoja.) Tekoälyssä oikeastaan kaikki näyttää noudattavan samaa kaavaa. Kun itse opiskelin kognitiotiedettä oli ilmoilla selvä ongelma. Ongelma jota pidän relevanttina. Ja tärkeänä syynä miksi en pidä ns. tietokonemetaforasta. Syynä on yksinkertaisesti se, että koneet tekevät hyvin sellaisia asioita jotka ovat ihmiselle loppujen lopuksi älyttömän vaikeita. Ja toisaalta monet asiat jotka ovat ihmisille helppoja ovat koneille lähes mahdottomia.
Siinä missä historiassa ihmisen loogis-älyllinen asia oli se joka erotti hänet eläimistä, on nykyään ikävä tietokonesiru ihmistä parempi raa'assa laskentatehossa. Ihminen on sitten erityislaatuisen hyvä ns. hahmontunnistuksessa (pattern recognition). Tämä ilmiö on se syy minkä vuoksi captcha -tunnistuksia käytetään. Tekoälyt eivät osaa murtaa niitä. Siksi erilaiset spammausfirmat joutuvat palkkaamaan alipalkattuja toimisto-orjia purkamaan näitä captcha -salauksia. Toisaalta ajan mittaan tässäkin on edistytty. Captcha -tunnisteet alkavat olemaan niin sumuisia ja hämäriä että ainakaan minä en onnistu niissä aina. Captcha -tunnistus tuleekin jossain vaiheessa vallan kovasti todennäköisesti murtumaan. (Ja toimisto-orjat korjataan algoritmeilla.) Trendi on nimittäin tässä kohden ollut sen verran voimakasta. Samoin kun itse pelleilin kahviautomaatin kanssa vaikeuksilla, on kännyköissä oleva "Siri" jo huomattavasti parempi.
Tämä ero on tärkeä koska se vihjaa siitä että aivojemme toimintamekanismi on oleellisesti erilainen. Meidän ei tarvitse tietää miten aivot tarkalleen ottaen toimivat. Paras vertailu toki tapahtuisi näin. Mutta kun suorituksessa on noin radikaaleja eroja, se kertoo siitä että ihmisajattelu toimii jollain tavalla syvästi epäanalogisesti verrattuna tietokoneiden loogiseen laskentatehopuoleen.
Ero on tärkeä.
Olen ottanut tietokonemetaforaan kantaa varhaisemmassa singulariteettiblogauksessani. Samassa kirjoituksessani valitin siitä miten moni sekoittaa tietoisuuden ja singulariteetin yhteen. Tällä kertaa jatkan siitä miten "viisauden" tapaiset konseptit sotkevat asiaa helposti lisää. Tietoisuuskiakin on monia eri määritteitä ja "viisauden" kaltainen epämääräisyys sallii eri tasoilla hyppimisen. Ekvivokaatiot jyräävät peliin kuin huomaamatta. Syntyy dikotomisia ajatuksia ja puutteellista mielenfilosofiaa. Kategoriavirheiden vuoksi on syytä katsoa eroja.
1: Korostan että en tässä halua erityisesti moittia Pihlantoa : Hänen kannanottonsa on "good enough" ja hän keskustelee asiallisesti. Kokonaisuus on tekstin blogimuoto huomioiden aivan riittävän hyvä
Pihlannon tekstissä asiallista onkin korostaa tietokonemetaforan puutteellisuutta. Nähdäkseni tietokoneen taitoerot johtuvat syvällisistä toimintaperiaate-eroista. Ja tämän vuoksi minulle jokainen ameebakin on tietoisempi kuin mikään "Eugene Goostman". Turingin testissä onnistuminen on minulle vain "nätti temppu". Ei merkki tietoisuudesta. Tässä on käytössä tärkeä jaottelu. Moni pitää Turingin testiä jonkinlaisena tietoisuuden saavuttamisen todisteena, mutta sitten moni toimii kuten Chalmers ja korostaa kiinalaisen huoneen argumentissaan että imitaatio ei ole välttämättä samaa kuin onnistuminen.
Tässä kohden Pihlanto ei ole eksplisiittisesti tuonut esiin sellaista joka kohtuu usein tulee vastaavassa tilanteessa esiin. Eli sitä että ensin selitetään että kiinalainen huone on vakava haaste. Ja sitten siirryttäisiin puhumaan siitä mitä koneet voivat tai eivät voi tehdä. Tämä ongelma on tietysti siitä ongelmallinen että kiinalainen huone käsittelee tilannetta jossa kone pystyy tekemään samoja asioita kuin ihminen. Sen tietoisuus on se käsite joka tässä irrotetaan. Olisi siis omituista lähteä siitä että jos tekoälyn älykkyys jotenkin puuttuu niin sitten se kone ei voisi tehdä juuri mitään.
1: Toki Pihlannolta löytyy tähän implikoivia lausuntoja jotka vihjaavat että hän saattaa ehkä kenties ajatella tähän tapaan. Kommenteista nimittäin löytyy pari asiaa "Sanotaan sitten Metzingerin käsittein, että tekoäly ei koskaan kykene kokemaan fenomenologista minää". Ja "En usko, että koneäly voi koskaan saavuttaa ihmismäistä potentiaalia tehdä omasta aloitteestaan hyvää tai pahaa. Jälkimmäisestä Bostrom haluaa meitä varoittaa. Kone ei voi tuntea aidosti "minä olen minä" eikä haluta jotakin omasta tahdostaan. Jos näitä ominaisuuksia näyttäisi koneilla esiintyvän, ne ovat ihmisen ohjelmoimia." Ja lisäksi Pihlström sanoo kommenteissaan että "Ihminen pystyy tekemään myös tyhmyyksiä, mutta kyllä myös kaikki hyvä ja hyödyllinen, mitä näemme ympärillämme, on tietysti ihmisen viisauden luomuksia. Ihmisellä on potentiaali hyvään ja luovaan, mutta myös pahaan." Tätä kautta loppuosassa tekstiä käsittelen asiaa kuin hän tekisi niin. (Muutoin teksti paisuisi vielä järjettömämmän kokoiseksi. Ja tämän tuoma on relevantimpi ottaen huomioon keskustelu tästä aiheesta noin yleisemmin.) Kenties hän ei tee niin.
Itse korostankin että tietoisuus vaatii sen että tiedetään millä mekaniikalla tekoäly suorittaa temppunsa. ; Tässä spesifiin aihetta koskevana karkeana analogiana voisi ottaa tilanteen jossa tietokoneohjelma pelaa shakkia. Mielestäni "Deep Blue" pelaa mainiosti shakkia mutta se käyttää tässä prosesseja jotka ovat tietokoneilla hyviä. Se hoitaa asian suoralla laskentateholla. Jos tietokone toimisi toisenlaisella mekaniikalla, tilanne voisi olla aivan toinen. Ja itse asiassa tässä korostankin että mekaniikka on oikeastaan kaikki. Jos mekaniikka on kunnossa, niin imitaatio on käytännössä mahdottomuus. Filosofinen zombie ei tässä mielessä ole enää mahdollinen. Tai jos on, se on latistunut puhtaaksi metafysiikaksi jolla ei ole enää mitään empiriistä ulottuvuutta. (Vaaditaan jonkinlainen oletus empirian ulkopuolella olevasta sielusta olemassaolevaksi jotta vastapuolella olisi enää jäljellä mitään.)
Tosin kun aiheena on Boström, on pakko muistaa että singulariteettia pitää käsitellä hieman eri ehdoilla kuin mitä vaikkapa Chalmers - tai Metzinger - lähestyy asiaa. Niiden käyttäminen kritiikin oikeuttamisessa on jonkinlainen olkiukko. Toki kysymykset tietoisuudesta, etiikasta ja muusta ovat milenfilosofisesti kiinnostavia. Ne ovat vain hieman eri kysymyksiä ja niiden niputtaminen on siksi turhan oikovaa. Toki näin aihetta voidaan laajentaa. Kun viisaudelle annetaan eri merkityksiä voidaan kasata tietoa siitä mitkä asiat eivät ole samoja asioita. Ja toisaalta samalla voi syntyä ajatus siitä että kun noin monta asiaa ovat ongelmallisia niin kenties se että niistä vähintään yksi osuisi oikeaan on hyvinkin relevanttia. (Ja samalla voi miettiä sitä että tämä ei tarkoita että edes yksi niistä väistämättä toteutuisi ja tekisi tekoälyn viisaudesta mahdotonta sanan täydessä mielessä.)
Tässä ei kuitenkaan enää oikeastaan ole "teknisesti" singulariteetista puhumista. Aiheena on laajempi mielenfilosofia. Joka on tietysti aivan OK, etenkin henkilökohtaisissa blogeissa. Ja tällä laajemmalla rintamalla jatkan tämän kahlaamiseni loppuun.
Eroista ei saa tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Jos minun pitäisi kuvata millä hengellä otan sen että "jos kone tekee jotain se on ihmisen siihen ohjelmoimaa". Mieleeni tulee vahva Intelligent Design -rinnastus. William Dembski on kuluttanut paljon aikaa ajatukseen jossa evoluutioalgoritmit "salakuljettavat" lopputulokseen informaatiota eivätkä ratko oikeasti ongelmia. Suunnittelu on aina läsnä koska ohjelmoija on liittänyt intelligent designiä koodatessaan ohjelman. Näin "hyvyysfunktioissa" on väkisinkin design -informaatiota. ; Itseäni ihmetyttää miksi tämä on millään tavalla relevanttia sillä (a) se on vähän sama kuin selittäisi että ihminen ei voi olla tietoinen koska sen alkuperä on Jumala eikä ihmisessä ole mitään sellaista mitä Jumala ei olisi häneen laittanut (b) meteorologiset simulaatiot eivät liity luonnossa olevaan säätilaan mitenkään koska ne toimivat vain kaavoilla jotka joku on niihin ohjelmoinut (c) ne kertovat jonkinlaista äiti-maa -tarinaa koska evoluutioalgoritmejen "hyvyysfunktioissa" on analogisuus siihen mitä luonnonlait ja ympäristö tekevät luonnossa. Tosiasiassa Dembski tietenkin vain haluaa torjua matematiikan jota evoluutioalgoritmeissa käytetään. Eikä hän tee sitä kovin hyvin tai kiinnostavasti. (Se on itse asiassa "no joo" joillain hyvin erikoisilla metafyysisillä käsitteiden väkisin määrittelyillä. Jos olet näistä erimielinen niin se on sitten siinä, mitään uhkaa tästä ei ole.)
Tästä ohjelmointipohjasta on itse asiassa raaka yhteys suoraan neurologiaan. Kun puhuin siitä miten "ihminen ei tee mitään mitä Jumala ei ole meihin laittanut" en ottanut kantaa pelkästään kalvinismiin - jossa ollaan deterministejä ja kiistetään vapaa tahto. Se on nimittäin syvempi kysymys. Se on kysymys joka esiintyy esimerkiksi Eaglemanin "Incognito" -kirjassa. Hän ottaa esille sen miten valtaosa ihmismielen toiminnasta on esitietoista jolle konfabuloiadan selitys jälkikäteen. Ja miten aivovammat ja rakenteet vaikuttavat vahvasti toimintaansa. Hän näkee tällä olevan juridis-eettisiä ulottuvuuksia. Että tällä on tärkeitä yhteyksiä lain ja oikeuden kanssa. ; Kun tieto näistä yhteyksistä lisääntyy, korostuu yhä vahvemmin se että usein tulee tilanne jossa tekijä ei ikään kuin olisi vastuussa koska hänen "aivonsa tekevät jotain" jolle "hän itse ei mahda mitään".
Tässä mielessä tilanne nimenomaan lähestyy sitä että "ihminen ei tee mitään mitä Jumala ei häneen ole ohjelmoinut" on aivan relevantti mahdollisuus. Vaihtoehto joka ei missään nimessä ole ristiriidassa minkään tietämämme empiirisen asian kanssa. Joten se ei ole missään nimessä "mahdoton" sellaisessa mielessä joka ihmisen on relevanttia kieltää periaatetasolla jossain mielenfilosofiakeskustelussa. Jos ihmisen aivot paljastuvat deterministisiksi, se vastaisi täysin ajatusta jonkinlaisen mekanistisen algoritmin tietoisuudesta. Ja tästä päästään kysymykseen voiko kalvinistisen ihmiskuvan mukaan ihminen olla tietoinen. (Oma kantani asiaan tulee selväksi jo tähän laittamistani aiemmista linkeistä : Kyllä voi. Mikä muistuttaa siitä että tietoisuus ei ole sama kuin vapaa tahto, ja niiden käyttäminen automaattisesti synonyymeinä on "älyllistä oikomista".)
Lyhyesti sanoen tietokoneen, tietoisuuden ja vapaan tahdon kohdalla on kysymys samantapaisesta ongelmasta joka on aivojen fysikalismissa tuttu. Ongelmana onkin se, että argumentit joilla koneen tietoisuus halutaan kieltää johtaa helposti siihen että ihmsenkin tietoisuus kyseenalaistuu. (Mikä on toki tuttua myös eläinten tietoisuuden kanssa ; ja samasta syystä. Statement on maailmankuvallinen ja sitä perustellaan sovittamalla argumentit asiaan jälkikäteen katsomatta kokonaisuutta. Sillä jos lopputulos on haluttu, koetaan argumentti väkisinkin osuvaksi.) Ja johon minulla on varsin selvä kanta. Ongelma on tässä kohden tavallaan siinä että tietoisuus ja vapaa tahto ja kokemuksellisuus liitetään liian vahvasti ja automaattisesti ns. indeterminismiin. Ainakin siinä mielessä että deterministiseltä puolelta tämä nähdään automaattisesti puuttuvaksi. Eli deterministinen järjestelmä ei voisi olla tietoinen. Oma "selvä kantani" oli kuitenkin se että juuri näin ei välttämättä ole. Mielenfilosofiassa tämä dikotomia koskee vain osia teorioista. Ja siksi voidaan sanoa että "mahdottomuusväite" on maailmankuvallinen statement joka vaatii tiettyjä sitoumuksia. En ymmärrä miksi minun tai kenenkään muunkaan pitäisi näihin uskoa puhtaasti a priori. (Olen yhä Quinelainen ; Kaikessa tiedossa on oletuksenvaraisuutta. Mutta puhdas a priori -järjestelmä on roskaa joten kaikessa hyväksyttävässä premissoinnissa on oltava takana tietoa.)
Mainiossa "Philosophical Disquisitions" -blogissa on tartuttu relevanttiin asiaan. Huomio on kiinnittynyt siihen miten moni lataa aivotutkimukseen kovia odotuksia. "Once upon a time, I wrote a thesis about criminal responsibility and advances in neuroscience. Half-way through that thesis, I realised that few, if any, of the supposedly revolutionary impacts of neuroscience on the law were all that revolutionary. Most were simply rehashed arguments about free will and responsibility, dressed up in a neuroscientific garb, but which had been around for millennia." Tämä hypetys on toki ilmiselvää. Mutta toisaalta tässä on syytä korotaa mekanismipuolta.
Mahdotonta? Miten niin mahdotonta?
Tässä mietteiden avuksi voi ottaa vaikka Mark Balaguerin "Free Will as Open Scientific Problem" jossa korostetaan juuri sitä että vanhat mielenfilosofiset ongelmat ovat jotain jotka tekevät jonkinlaisia tosiasiaväitteitä. Ja näiden kautta asiaa voidaan ratkaista. Oman argumenttini kannalta erittäin osuvaa on se, että hän miettii miten aivoihin voidaan mahdollisesti saada indeterminismiä ja milloin tämä johtaa aitoon vapaaseen tahtoon. Samoin hän miettii voiko deterministinen aivokoneisto olla tietoinen. Samoin oleellista on tiedostaa että hän pitää kysymystä jonain jonka tiede voi periaatteessa ratkaista vaikka ei vielä olekaan ratkaissut sitä.
1: Toisaalta lähestymisellä on argumenttini kannalta toinenkin puoli. Jos tietoisuutta ei voida lähestyä empiirisesti se on suoraan määritelty ei epistemologian ja empirian ulottuvilla olevaksi metafyysinen ontologiseksi asiaksi. Jos näin on niin on erikoista että Boströmin kannanotot teknologiasta kuvattaisiin mahdottomiksi puhtaasti eitieteellisin ja metafyysisin syin. Tällöin on tarpeetonta selittää että sielu olisi uskonasia. Itse agnostikkona suhtaudun tämänlaisiin kannanottoihin ... varovaisen epäillen ; Ne kuvaavat ehkä yhtä mahdollisuutta mutta eivät kaikkia. Kun taas "mahdotonta" on universaali väite joka pätee kaikissa "nykyfysiikan rajoissa mahdollisissa empiirisissä maailmoissa". (Joka ei ole samaa kuin mahdollisuus jossain loogisessa maailmassa, vaan on tätä astetta suppeampi. Ja jossa tätä kautta on helpompi tehdä mahdottomuusväitteitä. Ja tämän vuoksi epäonnistuminen mahdottomuusväitteen todistamisessa painaa astetta enemmän.)
Nämä ratkaisut ovat mekanistisia. Joka tarkoittaa että periaatteessa voidaan rakentaa jonkinlainen fysikaalinen kappale joka tekee tiettyjä toimintoja. Tämä ei välttämättä ole piitä ja terästä. Mutta kun ihminen rakentaa kokonaisuuden joka toimii tällä tavalla - vaikka kvanttifysiikan mekanismeja hyväksikäyttäen kuten
Samoin voidaan ottaa mielenfilosofinen ajatus "hieman spekulatiivisemmalta puolelta". Silloin puhutaan mahdollisuudesta sanan loogisessa mielessä (logical possibility.) Tällöin voidaan nostaa esiin mikä tahansa fysikalistinen mielenfilosofia. Vaikkapa Daniel Dennettin ajatus siitä miten tietoisuus voi rakentua eitietoisista alaosista on mahdollinen. Aina kun joku esittää mahdottomuusväitteen innovatiivisista aihepiireistä, hänen täytyy tehdä asiasta jonkinlainen hyvinkin vahva argumentti. Nimittäin jos jotain väittää mahdottomaksi, riittää että on jokin ei-falsifioitu keino jolla se olisi mahdollista. Näin esimerkiksi Dennettin näkemys siitä miten tietoisuus voi muodostua aivoissa on jotain jossa fysikalistinen mekaniikka voi johtaa tietoisuuteen. Dennettin näkemys on jotain josta on vaikeaa sanoa onko se reduktionistinen vai holistinen : Tai oikeammin : Se sopii yhteen molempien kanssa. Tekoäly voi olla syntyvä emergentti piirre tai jotain joka ihmismieleen tuntuu lattealta (koska reduktio on monien korvissa samaa kuin pahuus ja automaattisesti väärässäoleva, josta en tosin ymmärrä että "miksi").
Näistä voidaan palauttaa asia kaiken ytimeen. Jos otamme ihmisen aivot ja vaihdamme yhden neuronin laitteeseen joka antaa täsmälleen samanlaista palautetta eteenpäin kuin oikeakin hermosolu. Tämä ei vielä tee ihmismielestä mekaanista. Jos tätä tehdään toiselle, kolmannelle ja neljännelle... hermosolulle syntyy muutakin kuin "Sorites -paradoksin" riski. Se nimittäin luo loogisen mahdollisuuden sille että aivot ovat fysikalistinen koneisto. Ja jos asia on mekanistinen, se voidaan yleensä rakentaa. - Kenties tekoäly ei onnistu algoritmeilla koska ne ovat ohjelmointia vaativia ja deterministisiä. Tämäkään ei ole välttämätöntä. Mutta vaikka näin olisi niin silti koneistoon voidaan saada indeterminismiä kvanttifysiikalla. Samoilla tavoilla millä se aivoihinkin saadaan.
Se että kiistetään tämä ja selitetään että aivotkin toimivat eri tavalla harrastetaan jotain joka on samanlaista filosofiaa mitä vitalismi oli ennen biokemian alkua. Eli jotain joka on lähinnä:
1: Science stopper. Jotain joka sanoo "ei kannata tutkia, haaskaatte aikaa ja rahaa mahdottomaan". Mutta ei kuitenkaan tutki sitä vaihtoehtoa, kuten sitä miten tietoisuus ja viisaus sitten rakentuvat.
2: Jotain joka on teoriassa yksi mahdollisuus, mutta joka ei rajaa todellisuutta siten että siitä poikkeaminen ei mitenkään olisi mahdollista. Biokemian voittokulku on käytännössä niin vahva että ID -piiritkin eivät korosta että ihmiskehon elävä kudos ei olisi fysikalistisesti mahdollisia. Sen sijaan he korostavat että ne ovat hienoja koneita, mekanistisia ja siksi suunniteltuja. Joka muistuttaa siitä että vitalismi ei suinkaan tarjonnut kovin vakuttavaa "mahdotonta" -väitettä. Vaikka se sellaisena aikanaan esitettiinkin.
Loppukaneetti:
Se, että kieltää lähtökohtaisesti mahdollisuuden Bostromin singulariteetilta, koneiden viisaudelta tai miltä tahansa onkin näyttää noudattavan tiettyä puutteellista klimppiä:
1: Eri asioita liimataan yhteen kuin ne olisivat samoja asioita. Tässä esimerkiksi viisaus on samanaikaisesti käytännön toimivuutta joka näkyy että fenomenologista itsetietoisuutta. Jossa ei tiedä puhutaanko saavutuksista vai tietoisuudesta. Tai siitä onko Turingin testi ja vastaavat saavutettavissa. "Viisaus" on tässä erityisen erikoinen koska Pihlanto sekoittaa mukaan jopa etiikan. "Mistä syntyisivät koneälyn tunteet ja niihin liittyvät arvot sekä moraali ja eettisyys?" (Jossa on kategoriavirheen makua kun kommenteissa puhutaan fenomenologisesta tietoisuudesta ja sitten etiikka kuin ne olisivat oleellisesti ja väistämättä yhteenliittyneet. Mutta kun tietoisuus, etiikka ja koneiden kyky tallata ihmiset jalkoihinsa rinnastetaan yhteen näiden kanssa on jo asetettu samaksi niin tiedetään että kuljetut tiet ovat assosiativiisia eivätkä siksi mitään vakavastiotettavaa teknologian rajojen aitoa pohdintaa.) Ja jopa neurologian rajat "Aivot on kuitenkin todettu liian monimutkaisiksi läheskään täydellisesti jäljiteltäviksi." Tämä aivojen haasteellisuus toki koskee tämän hetken tiedettä, mutta se ei tietenkään tarkoita juuri mitään koska Bostrom ei sano että singulariteetti on jo nyt läsnä, ja ainut tapa jolla argumentti laajenee kaikkea tulevaa teknologiaa koskevaksi on laajentaa tästä mahdottomuusväitteeksi. Samalla kun hän ei ota kantaa sielukysymykseen joka on hänestä uskonasia. (Joka on kokonaisuutena itselleni täysin käsittämätön)
1.1: Itse korostan että etiikkaan liittyvät ongelmat ovat täsmälleen humen giljotiinin kokoiset. Ja tässä kohden kysymys voidaan Quinelaisittain häivyttää. (On naurettavaa vaatia keneltäkään loogisen positivismin ehtoja täydestä premissittömyydestä.) Itsekin pidän etiikkaa mysteerinä, mutta nostan kuitenkin esiin sen että Sam Harrisin tapaan ongelma voidaan latistaa kysymykseen siitä miten etiikka määritellään. Hän määrittelee moraalin ihmisten kautta. Toki avoimen kysymyksen argumentti riittää tässä kysymään onko tämä todella etiikkaa. Mutta täsmälleen sama tulee sitten vastaan myös ihmisten älyn kohdalla. ; Kysymys muuttaa tällöin muotoaan. Se muistuttaa enemmän ns. Hard problem -tilannetta. ; Ensinnäkin sen merkitystä tunnutaan ylikorostavan. Ja toisaalta se esittää epistemologisen kannanoton siitä mitä fysikaaolisesta tietoisuudesta voi tietää. Ei siitä että fysikaalisesta tietoisuus olisi mahdotonta. Ei kuitenkaan ole tavatonta että Hard Problem muuntuu ihmisten puheissa jonkinlaiseksi todisteeksi sielun olemassaolon väitämättömyydestä. (He sentään tunnustavat sitoumuksensa ääneen, toisin kuin ne tahot joilla se jää implisiittiseksi mutta joilla fysikalismin/naturalismin vaihtoehtona kiistävät argumenttirakenteet muutoin kulkevat mukana.)
2: Argumentoinnin sijasta tässä itse asiassa lähinnä a priori kielletään että asiat eivät toimi. Tehdään suoria kannanottoja ; Että tietoisuus ei voi olla deterministinen. Että se ei ole indeterministinen. Että se ei ole reduktiivinen. Että se ei ole emergentti piirre. Näiden pitäisi olla johtopäätöksiä eikä premissejä jos kyseessä on mahdottomuusväite. Kaiken lisäksi tämän jälkeen on aivan turha väittää että jättäisi sielukysymyksen ulkopuolelle. Jos eliminoi kaikki luonnontieteelliset vaihtoehdot ja lähestymistavat lähtökohtaisesti on turhaa esittää että ei tee kannanottoa jossa mieli ihmisilläkin olisi luonteeltaan supernaturaali.
Näen kuitenkin että Bostromin kritiikkiin on tarvetta. Hän on niitä ihmisiä jotka tuntuvat näkevän tekoälyä kaikkialla ja jotka uskovat tekoälyn voivan tehdä aivan mitä tahansa. Joka vihjaa siitä että hänellä on fix idé tämän asian kohdalla. En voi sanoa muuta kuin että tämänlainen intoilu herättää vähintään epäilyjä maailmankuvista ja intresseistä : Toki Bostrom täytyy tuomita tieteellisestä osuvuudestaan koska asia ratkaistaan asialla eikä henkilöllä. Eli katsomalla mitkä tiedetään eimahdollisiksi. (Itse en esimerkiksi pidä mind uploadingia mahdollisena.)
Bostrom luultavasti liioittelee, vakavastikin. Hän puhuu tulevaisuusskenaarioista, joten tämä ikään kuin kuuluu jossain määrin asiaan väkisinkin. Tämän hypetyksen kohdalla asenteeni on tässä samanhenkinen kuin mitä linkkaamieni "Eugene Goostmanin" turingin testailun ja "Philosophical Disquisitionsin" "neurojuridiikan" kritiikin kanssa. Eli en pidä "periaatteessa mahdottomana" onnistua Turingin testissä tai että aivotutkimus ei auttaisi rikollisten intentioiden ja tekemisien paljastamisessa. ; Toki on mahdollista että nämä eivät oikeasti olisi mahdollisia. Innovaatioista puhuttaessa ongelmana vain on se, että liian helposti nojataan siihen että "ei ole tähänkään asti" ja tästä päätellään että "asia on mahdotonta". Kuitenkin innovaatioita ja tieteellisiä tutkimuksia ja kehitelmiä syntyy jossain määrin joka päivä. Ja kun ne kasautuvat, minun säälittävä kahviautomaatti mutatoituu "Siriksi", peräti tavalla jossa "Siri" ei edusta jotain mitä teknologia ei enää edes teoriassa voisi mitenkään ylittää saavutettua. (Ikiliikkuja on nykytieteen mukaan mahdoton. "Sirin" jatkokehittely paremmaksi ei ole ainakaan todistettu sellaiseksi.)
Loppujen lopuksi ironian rajat näyttävätkin olevan juuri siinä että ihmiseltä odotetaan aika paljon. Moni on jonkinlaisessa inhimillisessä egoismissa jossa ihminen nähdään jotenkin erityisen kyvykkäänä ja spesiaalina. Että ihmiset voivat tehdä jotain johon apinat ja koneet eivät pysty. En suhtaudu tämänlaiseen ihmiskuvaan kovin positiivisesti : Minusta se on naïvien ihmisten kyvykkyysfantasiointia. Sellaista joka sopii pikkupoikien - ja miksipä ei tyttöjen, aikuisten miesten, naisten ja hermafrodiittienkin - supersankarileikkeihin.
Esimerkiksi jos joku esittää että fysiikka ei voi tuottaa aitoa etiikkaa, hän tekee suoran kannanoton siitä että evoluution vähittäiset prosessit eivät voi luoda tunteita adaptaationa mitenkään missään koskaan. Ja tämä taas on jotain joka selvästi asettaa rajoja siihen mitä luonnontiede voi selittää. Ja siihen mitä havaittavia piirteitä luonnossa on. Käytin tässä tekstissä hyvin niukasti kreationistivertauksia. Syynä oli se, että riskinä muutoin olisi aiheen paisuminen analogialistauksiksi. Nähdäkseni peruasenne käsittelemässäni Bostrom -kritiikissä ei eroa ID -kannanotoista kovinkaan paljoa. Tosin jotain eroa itse aiheissa on. Evoluutiolle on paljon evidenssiä, joten sen kohdalla kritiikki on käytännössä jo falsifioitu. Tässä kohden asiat ovat enemmänkin niin että kukaan ei tiedä tarkasti.
Ainut argumentatiivinen voima näyttää olevan siinä että "tähänkään asti ei ole ollut". Tekoälyyn on aina suhtauduttu kriittisesti. Ja tässä usein unohdetaan se, että jos puhutaan siitä mikä on mahdollista ja ei ole mahdollista puhutaan innovatiivisuudesta ja sen rajoista. Itse asiassa väitänkin että Pihlannon tekstissä on - riippumatta siitä onko hän uskovainen vai ei - metafyysinen jäänne dualismista. Jossa tosiasiassa oletetaan pakosti jonkinlainen sielu, jos tätä ei osata tehdä eksplisiittisesti vaan tämä filosofinen painolasti kulkee mukana implisiittisesti, niin sen pahempi mielenfilosofille. En siis vastusta tämänlaisia väitteitä sinällään, vaan nimenomaan sen takia että metafyysisistä sitoumuksista tehdään mahdottomuusväitteitä samalla kun nämä kiistetään "Koneälyltä tulee jatkossakin puuttumaan se inhimillisyyden kipinä, joka tekee elollisesta organismista ihmisen: koneelta puuttuu inhimillinen viisaus – tosin myös tyhmyys – ja tietoisuus itsestään, jonka vain ihmisaivot ja -tajunta voivat tuottaa. Teologit voivat tässä yhteydessä sanoa, että koneilta puuttuu sielu, mutta sielun olemassaolo perustuu uskoon."
Mutta alkustatementista itse perusteluun.
Pihlannon teksti on siitä kiinnostava että se käsittelee sellaista asiaa kuin viisaus. Siksi omassa kommentissani kysyinkin suoraan että ""Voiko tekoäly haastaa ihmisen viisaudessa?" Siis anteeksi; Missä viisaudessa." Pihlanto ymmärsi lauseeni ironian. Vitsi olikin tarkoitettu ja oli mukavaa että se tiedostettiin. Kuitenkin sen takana on vakavampi kysymys. Kun väitetään että maailmassa on jokin piirre johon ihminen kykenee ja kone ei on tämä piirre jotenkin kuvattava. Ja jos väittää jotain villinpuoleiseksi, tämä on syytös. (Toki moni pitää näitä statementeja argumentinkorvikkeenakin. Tieteellisesti ne kuvaavat vakaumuksia eivät tosiasioiden tiloja.)
Ja tässä kohden tekoäly on ollut järkyttävä ala. Evoluutiobiologian puolella on totuttu leikkimään sillä että monesti siellä esitetään erilaisia väitteitä siitä että mitä ihmiset tekevät jota simpanssit eivät tee eivätkä voi oppia tekemään. Ja nämä tuntuvat sitten kumoutuvan. (Viittomakieli ja työkalujen käyttö ovat tästä malliesimerkkejä : Ne falsifioivat "vain ihmiset" -kannanottoja.) Tekoälyssä oikeastaan kaikki näyttää noudattavan samaa kaavaa. Kun itse opiskelin kognitiotiedettä oli ilmoilla selvä ongelma. Ongelma jota pidän relevanttina. Ja tärkeänä syynä miksi en pidä ns. tietokonemetaforasta. Syynä on yksinkertaisesti se, että koneet tekevät hyvin sellaisia asioita jotka ovat ihmiselle loppujen lopuksi älyttömän vaikeita. Ja toisaalta monet asiat jotka ovat ihmisille helppoja ovat koneille lähes mahdottomia.
Siinä missä historiassa ihmisen loogis-älyllinen asia oli se joka erotti hänet eläimistä, on nykyään ikävä tietokonesiru ihmistä parempi raa'assa laskentatehossa. Ihminen on sitten erityislaatuisen hyvä ns. hahmontunnistuksessa (pattern recognition). Tämä ilmiö on se syy minkä vuoksi captcha -tunnistuksia käytetään. Tekoälyt eivät osaa murtaa niitä. Siksi erilaiset spammausfirmat joutuvat palkkaamaan alipalkattuja toimisto-orjia purkamaan näitä captcha -salauksia. Toisaalta ajan mittaan tässäkin on edistytty. Captcha -tunnisteet alkavat olemaan niin sumuisia ja hämäriä että ainakaan minä en onnistu niissä aina. Captcha -tunnistus tuleekin jossain vaiheessa vallan kovasti todennäköisesti murtumaan. (Ja toimisto-orjat korjataan algoritmeilla.) Trendi on nimittäin tässä kohden ollut sen verran voimakasta. Samoin kun itse pelleilin kahviautomaatin kanssa vaikeuksilla, on kännyköissä oleva "Siri" jo huomattavasti parempi.
Tämä ero on tärkeä koska se vihjaa siitä että aivojemme toimintamekanismi on oleellisesti erilainen. Meidän ei tarvitse tietää miten aivot tarkalleen ottaen toimivat. Paras vertailu toki tapahtuisi näin. Mutta kun suorituksessa on noin radikaaleja eroja, se kertoo siitä että ihmisajattelu toimii jollain tavalla syvästi epäanalogisesti verrattuna tietokoneiden loogiseen laskentatehopuoleen.
Ero on tärkeä.
Olen ottanut tietokonemetaforaan kantaa varhaisemmassa singulariteettiblogauksessani. Samassa kirjoituksessani valitin siitä miten moni sekoittaa tietoisuuden ja singulariteetin yhteen. Tällä kertaa jatkan siitä miten "viisauden" tapaiset konseptit sotkevat asiaa helposti lisää. Tietoisuuskiakin on monia eri määritteitä ja "viisauden" kaltainen epämääräisyys sallii eri tasoilla hyppimisen. Ekvivokaatiot jyräävät peliin kuin huomaamatta. Syntyy dikotomisia ajatuksia ja puutteellista mielenfilosofiaa. Kategoriavirheiden vuoksi on syytä katsoa eroja.
1: Korostan että en tässä halua erityisesti moittia Pihlantoa : Hänen kannanottonsa on "good enough" ja hän keskustelee asiallisesti. Kokonaisuus on tekstin blogimuoto huomioiden aivan riittävän hyvä
Pihlannon tekstissä asiallista onkin korostaa tietokonemetaforan puutteellisuutta. Nähdäkseni tietokoneen taitoerot johtuvat syvällisistä toimintaperiaate-eroista. Ja tämän vuoksi minulle jokainen ameebakin on tietoisempi kuin mikään "Eugene Goostman". Turingin testissä onnistuminen on minulle vain "nätti temppu". Ei merkki tietoisuudesta. Tässä on käytössä tärkeä jaottelu. Moni pitää Turingin testiä jonkinlaisena tietoisuuden saavuttamisen todisteena, mutta sitten moni toimii kuten Chalmers ja korostaa kiinalaisen huoneen argumentissaan että imitaatio ei ole välttämättä samaa kuin onnistuminen.
Tässä kohden Pihlanto ei ole eksplisiittisesti tuonut esiin sellaista joka kohtuu usein tulee vastaavassa tilanteessa esiin. Eli sitä että ensin selitetään että kiinalainen huone on vakava haaste. Ja sitten siirryttäisiin puhumaan siitä mitä koneet voivat tai eivät voi tehdä. Tämä ongelma on tietysti siitä ongelmallinen että kiinalainen huone käsittelee tilannetta jossa kone pystyy tekemään samoja asioita kuin ihminen. Sen tietoisuus on se käsite joka tässä irrotetaan. Olisi siis omituista lähteä siitä että jos tekoälyn älykkyys jotenkin puuttuu niin sitten se kone ei voisi tehdä juuri mitään.
1: Toki Pihlannolta löytyy tähän implikoivia lausuntoja jotka vihjaavat että hän saattaa ehkä kenties ajatella tähän tapaan. Kommenteista nimittäin löytyy pari asiaa "Sanotaan sitten Metzingerin käsittein, että tekoäly ei koskaan kykene kokemaan fenomenologista minää". Ja "En usko, että koneäly voi koskaan saavuttaa ihmismäistä potentiaalia tehdä omasta aloitteestaan hyvää tai pahaa. Jälkimmäisestä Bostrom haluaa meitä varoittaa. Kone ei voi tuntea aidosti "minä olen minä" eikä haluta jotakin omasta tahdostaan. Jos näitä ominaisuuksia näyttäisi koneilla esiintyvän, ne ovat ihmisen ohjelmoimia." Ja lisäksi Pihlström sanoo kommenteissaan että "Ihminen pystyy tekemään myös tyhmyyksiä, mutta kyllä myös kaikki hyvä ja hyödyllinen, mitä näemme ympärillämme, on tietysti ihmisen viisauden luomuksia. Ihmisellä on potentiaali hyvään ja luovaan, mutta myös pahaan." Tätä kautta loppuosassa tekstiä käsittelen asiaa kuin hän tekisi niin. (Muutoin teksti paisuisi vielä järjettömämmän kokoiseksi. Ja tämän tuoma on relevantimpi ottaen huomioon keskustelu tästä aiheesta noin yleisemmin.) Kenties hän ei tee niin.
Itse korostankin että tietoisuus vaatii sen että tiedetään millä mekaniikalla tekoäly suorittaa temppunsa. ; Tässä spesifiin aihetta koskevana karkeana analogiana voisi ottaa tilanteen jossa tietokoneohjelma pelaa shakkia. Mielestäni "Deep Blue" pelaa mainiosti shakkia mutta se käyttää tässä prosesseja jotka ovat tietokoneilla hyviä. Se hoitaa asian suoralla laskentateholla. Jos tietokone toimisi toisenlaisella mekaniikalla, tilanne voisi olla aivan toinen. Ja itse asiassa tässä korostankin että mekaniikka on oikeastaan kaikki. Jos mekaniikka on kunnossa, niin imitaatio on käytännössä mahdottomuus. Filosofinen zombie ei tässä mielessä ole enää mahdollinen. Tai jos on, se on latistunut puhtaaksi metafysiikaksi jolla ei ole enää mitään empiriistä ulottuvuutta. (Vaaditaan jonkinlainen oletus empirian ulkopuolella olevasta sielusta olemassaolevaksi jotta vastapuolella olisi enää jäljellä mitään.)
Tosin kun aiheena on Boström, on pakko muistaa että singulariteettia pitää käsitellä hieman eri ehdoilla kuin mitä vaikkapa Chalmers - tai Metzinger - lähestyy asiaa. Niiden käyttäminen kritiikin oikeuttamisessa on jonkinlainen olkiukko. Toki kysymykset tietoisuudesta, etiikasta ja muusta ovat milenfilosofisesti kiinnostavia. Ne ovat vain hieman eri kysymyksiä ja niiden niputtaminen on siksi turhan oikovaa. Toki näin aihetta voidaan laajentaa. Kun viisaudelle annetaan eri merkityksiä voidaan kasata tietoa siitä mitkä asiat eivät ole samoja asioita. Ja toisaalta samalla voi syntyä ajatus siitä että kun noin monta asiaa ovat ongelmallisia niin kenties se että niistä vähintään yksi osuisi oikeaan on hyvinkin relevanttia. (Ja samalla voi miettiä sitä että tämä ei tarkoita että edes yksi niistä väistämättä toteutuisi ja tekisi tekoälyn viisaudesta mahdotonta sanan täydessä mielessä.)
Tässä ei kuitenkaan enää oikeastaan ole "teknisesti" singulariteetista puhumista. Aiheena on laajempi mielenfilosofia. Joka on tietysti aivan OK, etenkin henkilökohtaisissa blogeissa. Ja tällä laajemmalla rintamalla jatkan tämän kahlaamiseni loppuun.
Eroista ei saa tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Jos minun pitäisi kuvata millä hengellä otan sen että "jos kone tekee jotain se on ihmisen siihen ohjelmoimaa". Mieleeni tulee vahva Intelligent Design -rinnastus. William Dembski on kuluttanut paljon aikaa ajatukseen jossa evoluutioalgoritmit "salakuljettavat" lopputulokseen informaatiota eivätkä ratko oikeasti ongelmia. Suunnittelu on aina läsnä koska ohjelmoija on liittänyt intelligent designiä koodatessaan ohjelman. Näin "hyvyysfunktioissa" on väkisinkin design -informaatiota. ; Itseäni ihmetyttää miksi tämä on millään tavalla relevanttia sillä (a) se on vähän sama kuin selittäisi että ihminen ei voi olla tietoinen koska sen alkuperä on Jumala eikä ihmisessä ole mitään sellaista mitä Jumala ei olisi häneen laittanut (b) meteorologiset simulaatiot eivät liity luonnossa olevaan säätilaan mitenkään koska ne toimivat vain kaavoilla jotka joku on niihin ohjelmoinut (c) ne kertovat jonkinlaista äiti-maa -tarinaa koska evoluutioalgoritmejen "hyvyysfunktioissa" on analogisuus siihen mitä luonnonlait ja ympäristö tekevät luonnossa. Tosiasiassa Dembski tietenkin vain haluaa torjua matematiikan jota evoluutioalgoritmeissa käytetään. Eikä hän tee sitä kovin hyvin tai kiinnostavasti. (Se on itse asiassa "no joo" joillain hyvin erikoisilla metafyysisillä käsitteiden väkisin määrittelyillä. Jos olet näistä erimielinen niin se on sitten siinä, mitään uhkaa tästä ei ole.)
Tästä ohjelmointipohjasta on itse asiassa raaka yhteys suoraan neurologiaan. Kun puhuin siitä miten "ihminen ei tee mitään mitä Jumala ei ole meihin laittanut" en ottanut kantaa pelkästään kalvinismiin - jossa ollaan deterministejä ja kiistetään vapaa tahto. Se on nimittäin syvempi kysymys. Se on kysymys joka esiintyy esimerkiksi Eaglemanin "Incognito" -kirjassa. Hän ottaa esille sen miten valtaosa ihmismielen toiminnasta on esitietoista jolle konfabuloiadan selitys jälkikäteen. Ja miten aivovammat ja rakenteet vaikuttavat vahvasti toimintaansa. Hän näkee tällä olevan juridis-eettisiä ulottuvuuksia. Että tällä on tärkeitä yhteyksiä lain ja oikeuden kanssa. ; Kun tieto näistä yhteyksistä lisääntyy, korostuu yhä vahvemmin se että usein tulee tilanne jossa tekijä ei ikään kuin olisi vastuussa koska hänen "aivonsa tekevät jotain" jolle "hän itse ei mahda mitään".
Tässä mielessä tilanne nimenomaan lähestyy sitä että "ihminen ei tee mitään mitä Jumala ei häneen ole ohjelmoinut" on aivan relevantti mahdollisuus. Vaihtoehto joka ei missään nimessä ole ristiriidassa minkään tietämämme empiirisen asian kanssa. Joten se ei ole missään nimessä "mahdoton" sellaisessa mielessä joka ihmisen on relevanttia kieltää periaatetasolla jossain mielenfilosofiakeskustelussa. Jos ihmisen aivot paljastuvat deterministisiksi, se vastaisi täysin ajatusta jonkinlaisen mekanistisen algoritmin tietoisuudesta. Ja tästä päästään kysymykseen voiko kalvinistisen ihmiskuvan mukaan ihminen olla tietoinen. (Oma kantani asiaan tulee selväksi jo tähän laittamistani aiemmista linkeistä : Kyllä voi. Mikä muistuttaa siitä että tietoisuus ei ole sama kuin vapaa tahto, ja niiden käyttäminen automaattisesti synonyymeinä on "älyllistä oikomista".)
Lyhyesti sanoen tietokoneen, tietoisuuden ja vapaan tahdon kohdalla on kysymys samantapaisesta ongelmasta joka on aivojen fysikalismissa tuttu. Ongelmana onkin se, että argumentit joilla koneen tietoisuus halutaan kieltää johtaa helposti siihen että ihmsenkin tietoisuus kyseenalaistuu. (Mikä on toki tuttua myös eläinten tietoisuuden kanssa ; ja samasta syystä. Statement on maailmankuvallinen ja sitä perustellaan sovittamalla argumentit asiaan jälkikäteen katsomatta kokonaisuutta. Sillä jos lopputulos on haluttu, koetaan argumentti väkisinkin osuvaksi.) Ja johon minulla on varsin selvä kanta. Ongelma on tässä kohden tavallaan siinä että tietoisuus ja vapaa tahto ja kokemuksellisuus liitetään liian vahvasti ja automaattisesti ns. indeterminismiin. Ainakin siinä mielessä että deterministiseltä puolelta tämä nähdään automaattisesti puuttuvaksi. Eli deterministinen järjestelmä ei voisi olla tietoinen. Oma "selvä kantani" oli kuitenkin se että juuri näin ei välttämättä ole. Mielenfilosofiassa tämä dikotomia koskee vain osia teorioista. Ja siksi voidaan sanoa että "mahdottomuusväite" on maailmankuvallinen statement joka vaatii tiettyjä sitoumuksia. En ymmärrä miksi minun tai kenenkään muunkaan pitäisi näihin uskoa puhtaasti a priori. (Olen yhä Quinelainen ; Kaikessa tiedossa on oletuksenvaraisuutta. Mutta puhdas a priori -järjestelmä on roskaa joten kaikessa hyväksyttävässä premissoinnissa on oltava takana tietoa.)
Mainiossa "Philosophical Disquisitions" -blogissa on tartuttu relevanttiin asiaan. Huomio on kiinnittynyt siihen miten moni lataa aivotutkimukseen kovia odotuksia. "Once upon a time, I wrote a thesis about criminal responsibility and advances in neuroscience. Half-way through that thesis, I realised that few, if any, of the supposedly revolutionary impacts of neuroscience on the law were all that revolutionary. Most were simply rehashed arguments about free will and responsibility, dressed up in a neuroscientific garb, but which had been around for millennia." Tämä hypetys on toki ilmiselvää. Mutta toisaalta tässä on syytä korotaa mekanismipuolta.
Mahdotonta? Miten niin mahdotonta?
Tässä mietteiden avuksi voi ottaa vaikka Mark Balaguerin "Free Will as Open Scientific Problem" jossa korostetaan juuri sitä että vanhat mielenfilosofiset ongelmat ovat jotain jotka tekevät jonkinlaisia tosiasiaväitteitä. Ja näiden kautta asiaa voidaan ratkaista. Oman argumenttini kannalta erittäin osuvaa on se, että hän miettii miten aivoihin voidaan mahdollisesti saada indeterminismiä ja milloin tämä johtaa aitoon vapaaseen tahtoon. Samoin hän miettii voiko deterministinen aivokoneisto olla tietoinen. Samoin oleellista on tiedostaa että hän pitää kysymystä jonain jonka tiede voi periaatteessa ratkaista vaikka ei vielä olekaan ratkaissut sitä.
1: Toisaalta lähestymisellä on argumenttini kannalta toinenkin puoli. Jos tietoisuutta ei voida lähestyä empiirisesti se on suoraan määritelty ei epistemologian ja empirian ulottuvilla olevaksi metafyysinen ontologiseksi asiaksi. Jos näin on niin on erikoista että Boströmin kannanotot teknologiasta kuvattaisiin mahdottomiksi puhtaasti eitieteellisin ja metafyysisin syin. Tällöin on tarpeetonta selittää että sielu olisi uskonasia. Itse agnostikkona suhtaudun tämänlaisiin kannanottoihin ... varovaisen epäillen ; Ne kuvaavat ehkä yhtä mahdollisuutta mutta eivät kaikkia. Kun taas "mahdotonta" on universaali väite joka pätee kaikissa "nykyfysiikan rajoissa mahdollisissa empiirisissä maailmoissa". (Joka ei ole samaa kuin mahdollisuus jossain loogisessa maailmassa, vaan on tätä astetta suppeampi. Ja jossa tätä kautta on helpompi tehdä mahdottomuusväitteitä. Ja tämän vuoksi epäonnistuminen mahdottomuusväitteen todistamisessa painaa astetta enemmän.)
Nämä ratkaisut ovat mekanistisia. Joka tarkoittaa että periaatteessa voidaan rakentaa jonkinlainen fysikaalinen kappale joka tekee tiettyjä toimintoja. Tämä ei välttämättä ole piitä ja terästä. Mutta kun ihminen rakentaa kokonaisuuden joka toimii tällä tavalla - vaikka kvanttifysiikan mekanismeja hyväksikäyttäen kuten
Samoin voidaan ottaa mielenfilosofinen ajatus "hieman spekulatiivisemmalta puolelta". Silloin puhutaan mahdollisuudesta sanan loogisessa mielessä (logical possibility.) Tällöin voidaan nostaa esiin mikä tahansa fysikalistinen mielenfilosofia. Vaikkapa Daniel Dennettin ajatus siitä miten tietoisuus voi rakentua eitietoisista alaosista on mahdollinen. Aina kun joku esittää mahdottomuusväitteen innovatiivisista aihepiireistä, hänen täytyy tehdä asiasta jonkinlainen hyvinkin vahva argumentti. Nimittäin jos jotain väittää mahdottomaksi, riittää että on jokin ei-falsifioitu keino jolla se olisi mahdollista. Näin esimerkiksi Dennettin näkemys siitä miten tietoisuus voi muodostua aivoissa on jotain jossa fysikalistinen mekaniikka voi johtaa tietoisuuteen. Dennettin näkemys on jotain josta on vaikeaa sanoa onko se reduktionistinen vai holistinen : Tai oikeammin : Se sopii yhteen molempien kanssa. Tekoäly voi olla syntyvä emergentti piirre tai jotain joka ihmismieleen tuntuu lattealta (koska reduktio on monien korvissa samaa kuin pahuus ja automaattisesti väärässäoleva, josta en tosin ymmärrä että "miksi").
Näistä voidaan palauttaa asia kaiken ytimeen. Jos otamme ihmisen aivot ja vaihdamme yhden neuronin laitteeseen joka antaa täsmälleen samanlaista palautetta eteenpäin kuin oikeakin hermosolu. Tämä ei vielä tee ihmismielestä mekaanista. Jos tätä tehdään toiselle, kolmannelle ja neljännelle... hermosolulle syntyy muutakin kuin "Sorites -paradoksin" riski. Se nimittäin luo loogisen mahdollisuuden sille että aivot ovat fysikalistinen koneisto. Ja jos asia on mekanistinen, se voidaan yleensä rakentaa. - Kenties tekoäly ei onnistu algoritmeilla koska ne ovat ohjelmointia vaativia ja deterministisiä. Tämäkään ei ole välttämätöntä. Mutta vaikka näin olisi niin silti koneistoon voidaan saada indeterminismiä kvanttifysiikalla. Samoilla tavoilla millä se aivoihinkin saadaan.
Se että kiistetään tämä ja selitetään että aivotkin toimivat eri tavalla harrastetaan jotain joka on samanlaista filosofiaa mitä vitalismi oli ennen biokemian alkua. Eli jotain joka on lähinnä:
1: Science stopper. Jotain joka sanoo "ei kannata tutkia, haaskaatte aikaa ja rahaa mahdottomaan". Mutta ei kuitenkaan tutki sitä vaihtoehtoa, kuten sitä miten tietoisuus ja viisaus sitten rakentuvat.
2: Jotain joka on teoriassa yksi mahdollisuus, mutta joka ei rajaa todellisuutta siten että siitä poikkeaminen ei mitenkään olisi mahdollista. Biokemian voittokulku on käytännössä niin vahva että ID -piiritkin eivät korosta että ihmiskehon elävä kudos ei olisi fysikalistisesti mahdollisia. Sen sijaan he korostavat että ne ovat hienoja koneita, mekanistisia ja siksi suunniteltuja. Joka muistuttaa siitä että vitalismi ei suinkaan tarjonnut kovin vakuttavaa "mahdotonta" -väitettä. Vaikka se sellaisena aikanaan esitettiinkin.
Loppukaneetti:
Se, että kieltää lähtökohtaisesti mahdollisuuden Bostromin singulariteetilta, koneiden viisaudelta tai miltä tahansa onkin näyttää noudattavan tiettyä puutteellista klimppiä:
1: Eri asioita liimataan yhteen kuin ne olisivat samoja asioita. Tässä esimerkiksi viisaus on samanaikaisesti käytännön toimivuutta joka näkyy että fenomenologista itsetietoisuutta. Jossa ei tiedä puhutaanko saavutuksista vai tietoisuudesta. Tai siitä onko Turingin testi ja vastaavat saavutettavissa. "Viisaus" on tässä erityisen erikoinen koska Pihlanto sekoittaa mukaan jopa etiikan. "Mistä syntyisivät koneälyn tunteet ja niihin liittyvät arvot sekä moraali ja eettisyys?" (Jossa on kategoriavirheen makua kun kommenteissa puhutaan fenomenologisesta tietoisuudesta ja sitten etiikka kuin ne olisivat oleellisesti ja väistämättä yhteenliittyneet. Mutta kun tietoisuus, etiikka ja koneiden kyky tallata ihmiset jalkoihinsa rinnastetaan yhteen näiden kanssa on jo asetettu samaksi niin tiedetään että kuljetut tiet ovat assosiativiisia eivätkä siksi mitään vakavastiotettavaa teknologian rajojen aitoa pohdintaa.) Ja jopa neurologian rajat "Aivot on kuitenkin todettu liian monimutkaisiksi läheskään täydellisesti jäljiteltäviksi." Tämä aivojen haasteellisuus toki koskee tämän hetken tiedettä, mutta se ei tietenkään tarkoita juuri mitään koska Bostrom ei sano että singulariteetti on jo nyt läsnä, ja ainut tapa jolla argumentti laajenee kaikkea tulevaa teknologiaa koskevaksi on laajentaa tästä mahdottomuusväitteeksi. Samalla kun hän ei ota kantaa sielukysymykseen joka on hänestä uskonasia. (Joka on kokonaisuutena itselleni täysin käsittämätön)
1.1: Itse korostan että etiikkaan liittyvät ongelmat ovat täsmälleen humen giljotiinin kokoiset. Ja tässä kohden kysymys voidaan Quinelaisittain häivyttää. (On naurettavaa vaatia keneltäkään loogisen positivismin ehtoja täydestä premissittömyydestä.) Itsekin pidän etiikkaa mysteerinä, mutta nostan kuitenkin esiin sen että Sam Harrisin tapaan ongelma voidaan latistaa kysymykseen siitä miten etiikka määritellään. Hän määrittelee moraalin ihmisten kautta. Toki avoimen kysymyksen argumentti riittää tässä kysymään onko tämä todella etiikkaa. Mutta täsmälleen sama tulee sitten vastaan myös ihmisten älyn kohdalla. ; Kysymys muuttaa tällöin muotoaan. Se muistuttaa enemmän ns. Hard problem -tilannetta. ; Ensinnäkin sen merkitystä tunnutaan ylikorostavan. Ja toisaalta se esittää epistemologisen kannanoton siitä mitä fysikaaolisesta tietoisuudesta voi tietää. Ei siitä että fysikaalisesta tietoisuus olisi mahdotonta. Ei kuitenkaan ole tavatonta että Hard Problem muuntuu ihmisten puheissa jonkinlaiseksi todisteeksi sielun olemassaolon väitämättömyydestä. (He sentään tunnustavat sitoumuksensa ääneen, toisin kuin ne tahot joilla se jää implisiittiseksi mutta joilla fysikalismin/naturalismin vaihtoehtona kiistävät argumenttirakenteet muutoin kulkevat mukana.)
2: Argumentoinnin sijasta tässä itse asiassa lähinnä a priori kielletään että asiat eivät toimi. Tehdään suoria kannanottoja ; Että tietoisuus ei voi olla deterministinen. Että se ei ole indeterministinen. Että se ei ole reduktiivinen. Että se ei ole emergentti piirre. Näiden pitäisi olla johtopäätöksiä eikä premissejä jos kyseessä on mahdottomuusväite. Kaiken lisäksi tämän jälkeen on aivan turha väittää että jättäisi sielukysymyksen ulkopuolelle. Jos eliminoi kaikki luonnontieteelliset vaihtoehdot ja lähestymistavat lähtökohtaisesti on turhaa esittää että ei tee kannanottoa jossa mieli ihmisilläkin olisi luonteeltaan supernaturaali.
Näen kuitenkin että Bostromin kritiikkiin on tarvetta. Hän on niitä ihmisiä jotka tuntuvat näkevän tekoälyä kaikkialla ja jotka uskovat tekoälyn voivan tehdä aivan mitä tahansa. Joka vihjaa siitä että hänellä on fix idé tämän asian kohdalla. En voi sanoa muuta kuin että tämänlainen intoilu herättää vähintään epäilyjä maailmankuvista ja intresseistä : Toki Bostrom täytyy tuomita tieteellisestä osuvuudestaan koska asia ratkaistaan asialla eikä henkilöllä. Eli katsomalla mitkä tiedetään eimahdollisiksi. (Itse en esimerkiksi pidä mind uploadingia mahdollisena.)
Bostrom luultavasti liioittelee, vakavastikin. Hän puhuu tulevaisuusskenaarioista, joten tämä ikään kuin kuuluu jossain määrin asiaan väkisinkin. Tämän hypetyksen kohdalla asenteeni on tässä samanhenkinen kuin mitä linkkaamieni "Eugene Goostmanin" turingin testailun ja "Philosophical Disquisitionsin" "neurojuridiikan" kritiikin kanssa. Eli en pidä "periaatteessa mahdottomana" onnistua Turingin testissä tai että aivotutkimus ei auttaisi rikollisten intentioiden ja tekemisien paljastamisessa. ; Toki on mahdollista että nämä eivät oikeasti olisi mahdollisia. Innovaatioista puhuttaessa ongelmana vain on se, että liian helposti nojataan siihen että "ei ole tähänkään asti" ja tästä päätellään että "asia on mahdotonta". Kuitenkin innovaatioita ja tieteellisiä tutkimuksia ja kehitelmiä syntyy jossain määrin joka päivä. Ja kun ne kasautuvat, minun säälittävä kahviautomaatti mutatoituu "Siriksi", peräti tavalla jossa "Siri" ei edusta jotain mitä teknologia ei enää edes teoriassa voisi mitenkään ylittää saavutettua. (Ikiliikkuja on nykytieteen mukaan mahdoton. "Sirin" jatkokehittely paremmaksi ei ole ainakaan todistettu sellaiseksi.)
Loppujen lopuksi ironian rajat näyttävätkin olevan juuri siinä että ihmiseltä odotetaan aika paljon. Moni on jonkinlaisessa inhimillisessä egoismissa jossa ihminen nähdään jotenkin erityisen kyvykkäänä ja spesiaalina. Että ihmiset voivat tehdä jotain johon apinat ja koneet eivät pysty. En suhtaudu tämänlaiseen ihmiskuvaan kovin positiivisesti : Minusta se on naïvien ihmisten kyvykkyysfantasiointia. Sellaista joka sopii pikkupoikien - ja miksipä ei tyttöjen, aikuisten miesten, naisten ja hermafrodiittienkin - supersankarileikkeihin.
Esimerkiksi jos joku esittää että fysiikka ei voi tuottaa aitoa etiikkaa, hän tekee suoran kannanoton siitä että evoluution vähittäiset prosessit eivät voi luoda tunteita adaptaationa mitenkään missään koskaan. Ja tämä taas on jotain joka selvästi asettaa rajoja siihen mitä luonnontiede voi selittää. Ja siihen mitä havaittavia piirteitä luonnossa on. Käytin tässä tekstissä hyvin niukasti kreationistivertauksia. Syynä oli se, että riskinä muutoin olisi aiheen paisuminen analogialistauksiksi. Nähdäkseni peruasenne käsittelemässäni Bostrom -kritiikissä ei eroa ID -kannanotoista kovinkaan paljoa. Tosin jotain eroa itse aiheissa on. Evoluutiolle on paljon evidenssiä, joten sen kohdalla kritiikki on käytännössä jo falsifioitu. Tässä kohden asiat ovat enemmänkin niin että kukaan ei tiedä tarkasti.
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Simulacres et Simulation
Kirjoitin pari vuotta sitten siitä miten Intelligent Designin kannattajat eivät ole katsoneet hyvällä Nick Bostromin simulaatioargumenttia. Korostin silloin sitä miten tämä paljastaa jotain mielenkiintoista. Sillä "teologisesti korrektilla" tasolla ID on nimenomaan sitä että suunnittelijasta ei oteta kantaa. Tässä kohden Nick Bostromin näkemys on kuitenkin jotain jossa he ovat pakotettuja ottamaan eriävän kannan. Osittain syynä on se, että Bostromin ajattelutapa on ristiriidassa ID:n eliminatiivisen prosessin kanssa. ID ajattelee kompleksisuutta eikä suostu näkemään Suunnittelua jonain jonka ominaisuuksia voitaisiin rajoittaa.
Nyt tätä näkökulmaa tukemaan on tehty tuore, minusta melko kiinnostava, julkaisu. Moti Mizrahin "The Fine-Tuning Argument and the Simulation Hypothesis" kuvaa sitä miten simulaatiohypoteesi todellakin haastaa klassisen teismin ajatuksia. Hän korostaa että antrooppisen periaatteen näkemä hienosäätö voidaan nyt selittää kolmella keskenään oleellisesti erilaisella tavalla. (Siis sen lisäksi että tämä hienosäätö kiistetään kokonaan.)
1: Multiversumihypoteesi selittää miksi yksi universumi voi olla epätodennäköinen ; Universumeita on monta erilaista ja emme voi katsoa satunnaisesti valittua universumia, koska olemme sen sisällä. Elämä tarkastelee universumia vain universumissa jossa on elämän sallivat parametrit.
2: Design -hypoteesissa oletetaan että universumi on luotu ja tämä selittää epätodennäköisyyden koska Jumala voi tehdä epätodennäköisiä asioita al kazam. (Näkemys on tässä laajempi kuin Intelligent Design, mukana on myös ns. sofistikoitunutta teologiaa joka itse korostaa sitä miten se ei ole kreationismia.)
3: Simulaatiomallissa universumi on ohjelmoitu. Tässä keskitytään enemmänkin siihen että universumin tekijöillä on teknisiä rajoitteita joten rajaavat parametrit on valittava huolella että väliin ei tarvitse tunkea poikkeuksin.
Mizrahinin pääargumentti on kuitenkin erikoinen. Hän näkee että simulaatiomalli haastaa nimenomaan design -hypoteesin hyvin konkreettisesti. Tässä Mizrahi harrastaa logiikkaa joka muistuttaa yllättävissä määrin omaani. Taannoin kirjoitin erilaisten premissien parsimoniasta alkusyyargumentissa, ja käsittelin sitä kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen parsimonian kautta. Mizrahi on samoilla linjoilla ja korostaa että simulaatiohypoteesi on paitsi koherentti (coherency) ja selittää hienosäädön, niin ennen kaikkea se on klassista design -argumenttia parempi koska sen yksinkertaisuus (simplicity) on suurempi kuin "klassisella designillä" ; Koska yliluonnollinen fysiikan lait ylittävä Jumala on oleellisesti erilainen (different in kind) kun taas ohjelmoija on meistä erilainen vain aste-erolla (different in degree). Ja lisäksi koska simulaatioargumentissa Suunnittelun ominaisuuksia tarkastellaan rajoitusten kautta, se tarjoaa ennusvoimaa. Se esittää asioita jotka tapahtuvat ja näin se tekee testattavia ja periaatteessa falsifioitavia ennusteita. "simulation hypothesis undercuts the alleged evidential connection between ‘designer’ and ‘ supernatural designer of immense power and knowledge’ in much the same way that the multiverse hypothesis undercuts the alleged evidential connection between ‘fine-tuning’ and ‘fine-tuner’ (or ‘designer’). If this is correct, then the FTA is a weak argument for the existence of God."
Itse näkisin että tämä paljastaa jännittäviä asioita monesta puolesta. Ensinnäkin koko tilanen johtuu tavallaan siitä että Bostromin ohjelmoija on "partikulaari design" kun taas teismissä on usein ajateltu suurempia ideoita joissa teemana on enemmänkin "general design". Tätä kautta on huomattava että se miksi ID:n kannattajat eivät pidä simulaatiohypoteesista onkin juuri siinä että
1: Se haastaa klassisen teismin hyvinkin vahvasti. Sillä tosiasiassa teologisesti korrekti Jumala on jotain jota hyvin harva itse asiassa kannattaa. Moni haluaa liimata tämän päälle ideoita jotka ovatkin kaikkea muuta kuin suoraan tämän määritelmissä. Rajoittamaton älykkyys joka päätellään rajallinen fysiikka eliminoiden on valittu enemmän "kaikkivaltias Jumala" mielessä kuin sitä kautta että ei otettaisi kantaa siihen mitä äly voi ja ei voi tehdä. Bostrom ottaa esiin vaihtoehdon jossa äly voi olla rajallinen. Tämä rajaamaton ei ole kaikkivaltias joten tätä on syytä vastustaa. Sillä Design -hypoteesi ei olekaan oikeasti yleinen idea (general) vaan se viittaa kätketysti ja kieroillen johonkin ihan tietyntyyppiseen Jumalaan. (Wink wink emme ole kreationismia, paitsi ne jotka ovat, mutta Designer voi olla kreationistien Jumala. Ja kyllähän me kaikki tiedämme sydämessämme mihin se nyt sitten viittaa...)
2: Toisaalta Bostromin ja muiden simulaatiohypoteesinäkökulman teorioiden mukaan Ohjelmoija on nimenomaan hyvin rajallinen ja se on tätä kautta by definition partikulaari, joten sitä tulee kenties vastustaa ihan siksi että se on partikulaari. (ID on hieman erikoisessa suhteessa avaruusolentoihin. Niihin viitataan mielellään jotta korostettaisiin että ei ole rajoitettu tiettyyn Jumalaan. Humanoidi on kuitenkin partikulaari. Ja siksipä humanoidiasiaa ei tosiasiassa huomioida argumenteissa, se on vain taktinen asia johon vedota tietyssä tilanteessa. Bostromin näkemys on tässä mielessä hyvin samantapainen. Paitsi että sitä vastustetaan noin yleisesti aina, eikä siihen koskaan vedota mahdollisena ratkaisuna design -hypoteesiin.)
Otsikossa on Jean Baudrillard -alluusio. Hänen ajatuksensa simulakrumeista ja simulaatiosta on jotain jolla lukija voi leikitellä lukiessaan tätä tekstiä. Sieltä löytyy teemaa vahvistava piiloargumentti kun oikein jaksaa kaivella.
maanantai 24. joulukuuta 2012
Väärin Suunniteltu
Intelligent Designin pääteemana on esittää että arkeologit ja rikostutkijat tutkivat suunnittelua tieteellisesti. He moittivat että luonnontiede kieltää suunnittelun aiheiden mukaan ; Esimerkiksi kosminen design ja biologinen design olisivat suoralta kädeltä kiellettyjä asioita.
Tätä he tukevat sillä että he esittävät että ID on suunnitteluneutraali ; Eli se ei ota kantaa suunnittelijan luonteeseen vaan tarkastelee pelkästään suunnittelua. Näin se ei pidä itseään uskonnollisena liikkeenä, koska suunnittelija voi olla heidän mukaansa vaikkapa avaruusolento. Monenkirjoisuudesta jota he avomielisyydeksikin kutsuvat saa hyvän kuvan vilkaisemalla Michael Behen vuonna 2001 "The Modern Intelligent Design Hypothesis" -tekstissä tekemää listausta, joka vaikuttaa kieltämättä ufouskon ja pakanapoppaukkojen ristisiitokselta "Possible candidates for the role of designer include: the God of Christianity; an angel–fallen or not; Plato’s demi-urge; some mystical new age force; space aliens from Alpha Centauri; time travelers; or some utterly unknown intelligent being."
Ja koska ID -kritiikkiä on paljon, he päättelevät että ennaltamäärätty dogmaattinen kielto pitää paikkaansa. Että syy kritiikkiin on se, että koko aihe itsessään on kielletty tabu. (Pyhä lehmä jonka potkimisesta rangaistaan kamalalla kritiikillä joka ei tietysti muuten ollenkaan kuulu tiedemaailmaan.) Uskonnoksi kutsiminen on väärin kun linjama on noin laaja. (ID:n mukaan asia on näin vaikka tietysti muita helposti ihmetyttää että miten ihmeessä uskottavuutta voidaan hankkia lisää sillä että vetoaa että asioiden takana voivat olla ufoukkelit...)
Tämä perustelustrategia toimii tietysti jos ja vain jos ID:n argumentit olisivat niin hyviä, että järkevä ihminen voisi vain hyväksyä ne. Silloin jäljelle jäisi vain psykologinen tai dogmaattinen selitys torppaamiselle.
Tässä vaiheessa esille voidaan ottaa Nick Bostrom. Hänellä on ollut filosofisia ajatuksia siitä että universumi voisi olla tietokonesimulaatio. Fyysikot ovat käsitelleet tätä vaihtoehtoa mielenkiinnolla, eivät siis torjuen. Viime viikkoina on mediassa puhuttu hieman siitä että asia on tieteellisesti tutkittavissa ja että tästä on saatu pieniä viitteitä. Martin Savagen tutkimusten mukaan olisi jo hieman perusteltua sanoa että voisimme elää tietokonesimulaatiossa.
Itselleni tämä on ollut suunnilleen paras jumalatodistus ikinä. Se on toki viitteellinen, mutta siinä on sentään jotain muuta kuin sitä että tehdään presuppositionistisia päätelmiä jossa aineisto sovietaan ennakkopäätettyyn olemassaolevaan Jumalaan, jossa laitetaan vakaumus premisseihin, sorrutaan kartesiolaiseen kehään, tai selvitetään mitä on pakko olla ja nimetään tämä löydös Jumalaksi. (Eli ne teologien normaalit.)
ID -läisten luulisi olevan iloisia. Tässähän puhutaan aivan selvästä designistä. Ja tiedemaailma suhtautuu siihen peräti yllättävän suopeasti, joten selkeästi ID -vallankumous voisi olla porteilla. "The Sensuous Curmudgeonissa" on kuitenkin läpikäyty heidän suhtautumisiaan otsikolla "Dreams of Designed Universe". Jossa huomataan, että ID:läiset ovat olleet vastahankaisia ; Tämä on herättänyt ihmetystä, sillä simulaation voisi luulla olevan jotain jota ID:läiset rakastaisivat. "Our original reaction to the Bostrom idea and the Savage paper was that the concept was pretty much indistinguishable from a universe created by a deity. But Klinghoffer thinks otherwise and we’re still looking for the reason. He provides it, or he attempts to provide it, in his final paragraph."
ID:läisten tavasta reagoida voi yllättyä. Mutta jos katsotaan minkä vuoksi Klinghofferin pääteemana on vastustaa ideaa joka voisi vaikuttaa ID;n riemuvoitolta. (Toisin kuin ne ihmeelliset sepustukset joita ID -laitokset ovat itse tuottaneet.) ID:läiset eivät pidä suunnittelusta koska se on "väärin suunniteltu". Hän kuvaa sen pääteoriaa epäintuitiiviseksi ja epäilyttäväksi "Sounds like the premise of a creepy science-fiction movie. The designers, in this scheme, would be our distant descendants living in a society far more advanced in its technology than our own." Asialle löytyykin mielenkiintoinen perustelu "It has to begin with premises that exclude theism. There would be no limits placed on the wildness of it speculations, even as theorists and the media assure us it is entirely “plausible.” It would share affinities with a scary sci-fi version of eugenics that dispensed with traditional moral sensitivities. In short, it would be a bit of a nightmare." Bostromin simulaatiouniversumi on siis teologisesti epäkorrekti koska se torjuu teismiä.
Tässä kohden asian selittäminen vaatii hieman muistutusta siitä miten ID:läiset ovat määritelleet designin. Itse asiassa he eivät ole antaneet sille positiivista määritelmää. Heillä on sille ainoastaan negatiivinen määritelmä. ID ei kerro mitä design on, mutta se saadaan selville eliminoimalla kaikki muu. ; Dembskin eliminatiivinen filtteri on perusideana sellainen, että lainomaisuudella on rajoitteita ja sattumalla on rajoitteita. Hänen mukaansa nämä ominaisuudet antavat mahdollisuuden eliminoida ne relevantteina selityksinä jollekin ilmiölle. Design sen sijaan on rajaton jota ei voida eliminoida. Designille ei ole määritelty rajoitteita tai rajoituksia. Sitä ei voida koskaan eliminoida.
Syy siihen miksi Bostromin ja Savagen tapa lähestyä asiaa on niin kauhea ID:lle on oikeasti juuri siinä että heillä on positiivinen kulma designiin, ja sille syntyy tätä kautta rajoitteita. Rajoite taas tarjoaa potentiaalia falsifioinnille. Ja tätä kautta voidaan rakentaa testiasetelmia. Samalla se kuitenkin tekee designistä jotain muuta kuin ns. kaikkivoipaista.
Logiikka jota tässä on käytetty on jotain jota voidaan lähestyä vertailemalla hieman järjemukaisempaa tilannetta.
Jos meillä on käytössä rajallinen tietokone, ja haluamme tehdä molekyylisimulaatioita, vaadittu laskentateho nousee nopeasti valtavasti. Jos meillä on vaikka gallona vettä, on siinä 1023 molekyyliä. Se on niin suuri määrä että tietokone joka pyörittää näin suurta datamäärää on kamala. Ja tiedettä ei tehdä vain heittämällä iso luku ja laskemalla tilastotieteen kombinaatioita, koska mukana on sattuman lisäksi erilaisia vuorovaikutuksia. Vesi ei ole täysin vapausasteista. On siis tehtävä jotain. Tavallinen tapa ratkaista asiaa on lähteä pienestä ; On aivan mahdollista simuloida vaikka sata atomia ja käsitellä niitä kuin ne olisivat äärettömän kokonaisuuden osia. Tähän kykenee melko pienelläkin laskentateholla. Lopputulos on tietysti karkeistus, joka ei vastaa täysin sitä, mitä syntyy jos jokainen vuorovaikutus olisi laskettavissa. ; Koska universumissa on valtavasti atomeja, universumin simuloinnissa on helposti laskentateho-ongelma; Vaadittaisiin aivan hirviän suuri tietokone. Näin ollen on järkevää etsiä jälkiä jotka syntyvät tuloksuun kun simulaatiossa on näitä laskentateho -ongelmia.
ID:läisten design ei siis selkeästi ole neutraalia designiä, eikä se siksi ole väistämättä yhtään samanlaista kuin mitä arkeologit käyttävät. Itse asiassa tämä on melko selvää. Sillä ID ei suostu antamaan designille vain määrättyjä kykyjä saati rajoitteita toimintaan, kun taas Savagen ideassa on katsoa että suunnittelijalla on kykyjä, intentioita ja rajoituksia, ja päätelmä tehdään näiden kautta, on myös arkeologiassa tapana olettaa suunnittelu ihmisten tekemäksi, ja että käytössä on ollut tiettyjä työkaluja jotka antavat tiettyjä rajoitteita ja joiden avulla rakennellessa jää esineisiin tiettyjä merkkejä.
1: Karkeimmillaan piikivi-iskokset joita tehdään keihäänkärkien valmistettaessa ovat tietynlaisia. Ja tunnistettiinpa eeppisiä legendoja ympärilleen kietoneet kristallikallotkin modernin ajan tuotoksiksi koska niiden pinnan pikkiriikkiset naarmut paljastivat että valmistettaessa käytettiin tietynlaista hiomalaitetta..
Tämä johtaakin siihen tieteenfilosofisesti oleelliseen huomioon, joka asiasta voidaan tehdä. Tiede ei vastusta kosmista tai biologista designiä itsessään. Aihe ei ole se, josta tulee tuomio. Syy tulee siitä että ID:n lähestymistapa on itse asiassa vain kasa post hoc ja ad hoc -venkoilua. Tiede ei kiellä tutkimusaiheita, vaan huonoa tiedettä. Ja ID:n perusongelmana on se, etä heidän esittämänsä design ei ole testattavissa olevaa, heidän kulmastaan asiaa ei voi tutkia. ID:n tapa perustella miksi jokin on designiä on vain sitä että otetaan jotain asiantiloja jota tiede sanoo olevan ja sitten argumentoidaan miksi tämä havaittu asia sopii ominaisuuksiltaan rajattomaan designiin.
ID:n vastahakoisuus ei siis tunnu ihmeelliseltä. Paitsi jos on todella uskonut että heidän designinsä olisi neutraalisti suunnittelua jota ei olisi sovitettu nimenomaan teistiseen rajattomaan kaikkivaltiaaseen. ~ Silloin voisi kyllä syntyä ihmetystä siitä että jos suunnittelun luonnetta ei ole rajattu, ja sen kanssa ollaan avomielisiä niin miksi ihmeessä Savagen ja Bostromin ajatukset voivat olla väärin suunniteltu ; Suunnittelu kuin suunnittelu..
Mutta jos on näin uskonut, niin ei rehellisesti sanoen ole oppinut edes alkeita koko ilmiöstä. ID:n argumentaatio nimittäin alkaa tästä ja loppu, PR -työ on rakenteellisesti ymmärrettävissä vain sitä kautta että tämä tämän teistinen luonne yritetään kätkeä erilaisin iskulausein. ID on tavallaan "teismiä joka häpeää itseään". Tai oikeasti häpeä ei ole oikea sana, sillä ID on ylpeä vakaumuksestaan. Se on enemmänkin juridista fundamentalismia joka yrittää keksiä kiertotien jolla uskonnonopetus saadaan kouluopetukseen, ja kun tämä ei onnistu suomen tapaan laittamalla uskonnontunnit, he yrittävät livahtaa mukaan biologian tuntien kautta..
Tätä he tukevat sillä että he esittävät että ID on suunnitteluneutraali ; Eli se ei ota kantaa suunnittelijan luonteeseen vaan tarkastelee pelkästään suunnittelua. Näin se ei pidä itseään uskonnollisena liikkeenä, koska suunnittelija voi olla heidän mukaansa vaikkapa avaruusolento. Monenkirjoisuudesta jota he avomielisyydeksikin kutsuvat saa hyvän kuvan vilkaisemalla Michael Behen vuonna 2001 "The Modern Intelligent Design Hypothesis" -tekstissä tekemää listausta, joka vaikuttaa kieltämättä ufouskon ja pakanapoppaukkojen ristisiitokselta "Possible candidates for the role of designer include: the God of Christianity; an angel–fallen or not; Plato’s demi-urge; some mystical new age force; space aliens from Alpha Centauri; time travelers; or some utterly unknown intelligent being."
Ja koska ID -kritiikkiä on paljon, he päättelevät että ennaltamäärätty dogmaattinen kielto pitää paikkaansa. Että syy kritiikkiin on se, että koko aihe itsessään on kielletty tabu. (Pyhä lehmä jonka potkimisesta rangaistaan kamalalla kritiikillä joka ei tietysti muuten ollenkaan kuulu tiedemaailmaan.) Uskonnoksi kutsiminen on väärin kun linjama on noin laaja. (ID:n mukaan asia on näin vaikka tietysti muita helposti ihmetyttää että miten ihmeessä uskottavuutta voidaan hankkia lisää sillä että vetoaa että asioiden takana voivat olla ufoukkelit...)
Tämä perustelustrategia toimii tietysti jos ja vain jos ID:n argumentit olisivat niin hyviä, että järkevä ihminen voisi vain hyväksyä ne. Silloin jäljelle jäisi vain psykologinen tai dogmaattinen selitys torppaamiselle.
 |
| Olenkin aina ihmetellyt että miten tietokonepelit ovat aivan kuin suoraan minun elämästäni. "Tuomo, you must save the Princess!" |
Itselleni tämä on ollut suunnilleen paras jumalatodistus ikinä. Se on toki viitteellinen, mutta siinä on sentään jotain muuta kuin sitä että tehdään presuppositionistisia päätelmiä jossa aineisto sovietaan ennakkopäätettyyn olemassaolevaan Jumalaan, jossa laitetaan vakaumus premisseihin, sorrutaan kartesiolaiseen kehään, tai selvitetään mitä on pakko olla ja nimetään tämä löydös Jumalaksi. (Eli ne teologien normaalit.)
ID -läisten luulisi olevan iloisia. Tässähän puhutaan aivan selvästä designistä. Ja tiedemaailma suhtautuu siihen peräti yllättävän suopeasti, joten selkeästi ID -vallankumous voisi olla porteilla. "The Sensuous Curmudgeonissa" on kuitenkin läpikäyty heidän suhtautumisiaan otsikolla "Dreams of Designed Universe". Jossa huomataan, että ID:läiset ovat olleet vastahankaisia ; Tämä on herättänyt ihmetystä, sillä simulaation voisi luulla olevan jotain jota ID:läiset rakastaisivat. "Our original reaction to the Bostrom idea and the Savage paper was that the concept was pretty much indistinguishable from a universe created by a deity. But Klinghoffer thinks otherwise and we’re still looking for the reason. He provides it, or he attempts to provide it, in his final paragraph."
ID:läisten tavasta reagoida voi yllättyä. Mutta jos katsotaan minkä vuoksi Klinghofferin pääteemana on vastustaa ideaa joka voisi vaikuttaa ID;n riemuvoitolta. (Toisin kuin ne ihmeelliset sepustukset joita ID -laitokset ovat itse tuottaneet.) ID:läiset eivät pidä suunnittelusta koska se on "väärin suunniteltu". Hän kuvaa sen pääteoriaa epäintuitiiviseksi ja epäilyttäväksi "Sounds like the premise of a creepy science-fiction movie. The designers, in this scheme, would be our distant descendants living in a society far more advanced in its technology than our own." Asialle löytyykin mielenkiintoinen perustelu "It has to begin with premises that exclude theism. There would be no limits placed on the wildness of it speculations, even as theorists and the media assure us it is entirely “plausible.” It would share affinities with a scary sci-fi version of eugenics that dispensed with traditional moral sensitivities. In short, it would be a bit of a nightmare." Bostromin simulaatiouniversumi on siis teologisesti epäkorrekti koska se torjuu teismiä.
Tässä kohden asian selittäminen vaatii hieman muistutusta siitä miten ID:läiset ovat määritelleet designin. Itse asiassa he eivät ole antaneet sille positiivista määritelmää. Heillä on sille ainoastaan negatiivinen määritelmä. ID ei kerro mitä design on, mutta se saadaan selville eliminoimalla kaikki muu. ; Dembskin eliminatiivinen filtteri on perusideana sellainen, että lainomaisuudella on rajoitteita ja sattumalla on rajoitteita. Hänen mukaansa nämä ominaisuudet antavat mahdollisuuden eliminoida ne relevantteina selityksinä jollekin ilmiölle. Design sen sijaan on rajaton jota ei voida eliminoida. Designille ei ole määritelty rajoitteita tai rajoituksia. Sitä ei voida koskaan eliminoida.
Syy siihen miksi Bostromin ja Savagen tapa lähestyä asiaa on niin kauhea ID:lle on oikeasti juuri siinä että heillä on positiivinen kulma designiin, ja sille syntyy tätä kautta rajoitteita. Rajoite taas tarjoaa potentiaalia falsifioinnille. Ja tätä kautta voidaan rakentaa testiasetelmia. Samalla se kuitenkin tekee designistä jotain muuta kuin ns. kaikkivoipaista.
Logiikka jota tässä on käytetty on jotain jota voidaan lähestyä vertailemalla hieman järjemukaisempaa tilannetta.
Jos meillä on käytössä rajallinen tietokone, ja haluamme tehdä molekyylisimulaatioita, vaadittu laskentateho nousee nopeasti valtavasti. Jos meillä on vaikka gallona vettä, on siinä 1023 molekyyliä. Se on niin suuri määrä että tietokone joka pyörittää näin suurta datamäärää on kamala. Ja tiedettä ei tehdä vain heittämällä iso luku ja laskemalla tilastotieteen kombinaatioita, koska mukana on sattuman lisäksi erilaisia vuorovaikutuksia. Vesi ei ole täysin vapausasteista. On siis tehtävä jotain. Tavallinen tapa ratkaista asiaa on lähteä pienestä ; On aivan mahdollista simuloida vaikka sata atomia ja käsitellä niitä kuin ne olisivat äärettömän kokonaisuuden osia. Tähän kykenee melko pienelläkin laskentateholla. Lopputulos on tietysti karkeistus, joka ei vastaa täysin sitä, mitä syntyy jos jokainen vuorovaikutus olisi laskettavissa. ; Koska universumissa on valtavasti atomeja, universumin simuloinnissa on helposti laskentateho-ongelma; Vaadittaisiin aivan hirviän suuri tietokone. Näin ollen on järkevää etsiä jälkiä jotka syntyvät tuloksuun kun simulaatiossa on näitä laskentateho -ongelmia.
ID:läisten design ei siis selkeästi ole neutraalia designiä, eikä se siksi ole väistämättä yhtään samanlaista kuin mitä arkeologit käyttävät. Itse asiassa tämä on melko selvää. Sillä ID ei suostu antamaan designille vain määrättyjä kykyjä saati rajoitteita toimintaan, kun taas Savagen ideassa on katsoa että suunnittelijalla on kykyjä, intentioita ja rajoituksia, ja päätelmä tehdään näiden kautta, on myös arkeologiassa tapana olettaa suunnittelu ihmisten tekemäksi, ja että käytössä on ollut tiettyjä työkaluja jotka antavat tiettyjä rajoitteita ja joiden avulla rakennellessa jää esineisiin tiettyjä merkkejä.
1: Karkeimmillaan piikivi-iskokset joita tehdään keihäänkärkien valmistettaessa ovat tietynlaisia. Ja tunnistettiinpa eeppisiä legendoja ympärilleen kietoneet kristallikallotkin modernin ajan tuotoksiksi koska niiden pinnan pikkiriikkiset naarmut paljastivat että valmistettaessa käytettiin tietynlaista hiomalaitetta..
Tämä johtaakin siihen tieteenfilosofisesti oleelliseen huomioon, joka asiasta voidaan tehdä. Tiede ei vastusta kosmista tai biologista designiä itsessään. Aihe ei ole se, josta tulee tuomio. Syy tulee siitä että ID:n lähestymistapa on itse asiassa vain kasa post hoc ja ad hoc -venkoilua. Tiede ei kiellä tutkimusaiheita, vaan huonoa tiedettä. Ja ID:n perusongelmana on se, etä heidän esittämänsä design ei ole testattavissa olevaa, heidän kulmastaan asiaa ei voi tutkia. ID:n tapa perustella miksi jokin on designiä on vain sitä että otetaan jotain asiantiloja jota tiede sanoo olevan ja sitten argumentoidaan miksi tämä havaittu asia sopii ominaisuuksiltaan rajattomaan designiin.
ID:n vastahakoisuus ei siis tunnu ihmeelliseltä. Paitsi jos on todella uskonut että heidän designinsä olisi neutraalisti suunnittelua jota ei olisi sovitettu nimenomaan teistiseen rajattomaan kaikkivaltiaaseen. ~ Silloin voisi kyllä syntyä ihmetystä siitä että jos suunnittelun luonnetta ei ole rajattu, ja sen kanssa ollaan avomielisiä niin miksi ihmeessä Savagen ja Bostromin ajatukset voivat olla väärin suunniteltu ; Suunnittelu kuin suunnittelu..
Mutta jos on näin uskonut, niin ei rehellisesti sanoen ole oppinut edes alkeita koko ilmiöstä. ID:n argumentaatio nimittäin alkaa tästä ja loppu, PR -työ on rakenteellisesti ymmärrettävissä vain sitä kautta että tämä tämän teistinen luonne yritetään kätkeä erilaisin iskulausein. ID on tavallaan "teismiä joka häpeää itseään". Tai oikeasti häpeä ei ole oikea sana, sillä ID on ylpeä vakaumuksestaan. Se on enemmänkin juridista fundamentalismia joka yrittää keksiä kiertotien jolla uskonnonopetus saadaan kouluopetukseen, ja kun tämä ei onnistu suomen tapaan laittamalla uskonnontunnit, he yrittävät livahtaa mukaan biologian tuntien kautta..
lauantai 7. huhtikuuta 2012
mahdollinen simulaatio
Kun antrooppista periaatetta tarkastellaan, on arkijärkeen hyvin sopiva esitystapa sellainen, että universumimme on juuri elämälle sopiva, vaikka voisimme kuvitella muunlaisiakin maailmoja. Jos luonnon peruslait olisivat erilaisia, estyisi esimerkiksi tähtien rakentuminen ja tätä kautta ei voisi syntyä elämääkään. Monen asian olisi osuttava yhteen. Tämä tuntuu omituiselta yhteensattumalta johon aina välistä sovitetaan Jumala.Tätä vastustetaan monelta kantilta ; Osa näkee että antrooppinen periaate johtuu vain episteemisistä rajoitteistamme, eli siitä että emme tiedä tarpeeksi. Heidän haaveinaan on yhtenäisteoria jossa selvitetään miten tämä maailmankaikkeus on ainut mahdollinen. Tällöin yhteensattumuus luonnollisesti katoaa. Toinen suosittu tapa on viitata monimaailmallisuuteen, kuten multiversumiin, taskumaailmankaikkeuksiin tai siihen miten kaikki mahdolliset maailmat toteutuvat. Tällöin on monenlaisia universumeita, ja vain niissä joissa voi olla elämää on tarkastelijoita ; emme siis elä satunnaisesti valitussa universumissa.
Jälkimmäinen ajattelutapa on logiikaltaan sellainen, että se johtaa varsin omintakeisiin tilanteisiin. Nick Bostrom on esittänyt että tietoisuutta olisi mahdollista laittaa simulaatioihin. Hän korostaa että universumin simuloimiseen tarvitaan vain yhteisö, joka on teknisesti tarpeeksi korkealla tasolla. Hän korostaa että simulaation tekeminen olisi mahdollisesti näille jopa yllättävän "kevyttä" koska yksityiskohtien ei tarvitse olla tarkkoja, riittää että niissä on rajallisesti uskottava määrä tietoa. Hän korostaakin että supersivilisaatio voisi tuottaa useita tämänlaisia simulaatioita. Bostromin mukaan tietoisuus simulaatiossa on systeemin sisällä sillä tavalla, että se elää ja reagoi simulaation tuottamiin ärsykkeisiin eikä siksi kykene tunnistamaan olevansa simulaatiossa vaan kokee olevansa aito. Hän esittääkin, että tämä logiikka tarkoittaa sitä, että olisi uskottavaa että olemme todennäköisesti nimenomaan simuloituja ; Yksittäinen supersivilisaatio voi olla harvinainen kun taas sen luomia simulaatioita voi olla hyvinkin useita.
Miltei kaikki tälle asetetut kritiikit käytännössä murtuvat jos multiversumiajattelua sallitaan. Joku voi esittää, että sivilisaatiot tuhoutuvat ennen kuin pääsevät teknisesti korkealle tasolle. Tämä on kuitenin tilastollinen este ja multiversumissa on tarjolla vain hieman poikkeavia tilanteita jotka sanovat että mikä tahansa tilastollinen este on käytännössä aina mahdollista kiertää.
Jos tämän ottaa relevantiksi mahdollisuudeksi, voidaan kiertää Paul Daviesin erikoiseen ajatuskokeeseen joka johtaa simulaatiotilanteen jumalatodistukseksi. Hän korostaa että simulaation ohjelmoijat ovat simulaatiossa oleville transsendentti kohde, oman maailman ulkopuolinen rakentaja-tuhoaja. Jos Bostromin ajattelutapa on tosi, on se kenties omituisin jumalatodistus mikä on esitetty, mutta siinä on samalla jotain sellaista jota on vaikeampaa ohittaa kuin monessa muussa jumalatodistuksessa. Se myös samalla ratkaisee antrooppisen periaatteen. Maailma on tietynlainen koska se vastaa simuloija-koodarin tarpeita.
Toki tästä valinnasta seuraa jotain muutoksia jotka ovat olennaisia. Kristillinen teologia on usein ajatellut Jumalaa luonnonlakien säätäjänä tavalla joka on olennaisesti analoginen ohjelmoijan kanssa. Kuitenkin John Barrow on nostanut esiin sen, että olisi yksi hyvin oleellinen epäanalogia. Hänestä simuloidun maailman olennot voisivat perustellusti tietää olevansa simuloiduissa maailmoisa. Hän nojaa siihen että mahdollisuus tähän tietämiseen syntyy jos ohjelmoijilla olisi rajoitteita ; Jos simulaatiossa olisi luonnonlakitodellisuus, olisi kuitenkin jokin raja jota he voisivat tehdä tai eivät voisi tehdä. Algoritmien tekijä joutuisi tällöin korjaamaan tilanteita joka näkyisi siten että pysyvät luonnonlait pettäisivät. Systeemissä olisi virheitä ja ristiriitaisuuksia.
Barrowin argumentin valossa jännittävää onkin juuri se, että simulaatiomaailmassa jouduttaisiin hylkäämään se periaate jota nykyfysiikassa käytetään paljon ja jonka kristinuskon parissa on nähty vahvaksi Jumalasta kertovaksi viitteeksi. Eli se, että luonnonlait olisivat pysyviä nyt ja aina. Muuttumattomuus kertoo "mekaanisuudesta" kun taas muutokset olisivat sitä transsendenttiin ohjelmoijaan viittaavaa. Tämän huomion jälkeen jumalatodistus näyttää olevan hieman ongelmissa ; Satumme elämään juuri sellaisessa simulaatiossa joka olisi juuri tietynlainen, sellaienen että sitä ei tarvitse rukata. Tämä kertoo siitä että ohjelmoijanäkemys epätodennäköistyy. On toki vaikeaa sanoa kumpi on yleisempi ; (a) Sellainen maailma jossa supersivilisaatio paitsi syntyy, myös yltää tuhoutumatta tekniselle simulointitaidolle jossa rukkauksia ei enää tarvita ja jotka siitä huolimatta tekevät näitä simulaatioita (b) maailma jossa synnytään ja ylletään nykyhetken älyllis-tekniselle tasolle.
Toinen huomio, joka tästä tulee onkin sitten omituisempi ; Kristillisen ajattelun parissa paikoin tällä hetkellä muodikkaan "warrant" -ajattelun ytimessä on todellisuudenmukainen havaitseminen. Simulaatiossa havainnot voivat olla relevantteja, mutta on vaikeaa sanoa ovatko ne aidosti tosia havaintoja. Se, mikä on relevantisti oikea havaitseminen näyttäytyy tällöin uudessa ja erikoisessa valossa. Itse olen toki ajattelemassa Goddfried Leibnizin tapaan ; Hänhän esitti että jos joku esittää että unennäkö on aito todellisuus ja valvetila on harhaa, hän kuitenkin pitäisi valvetilaa "riittävän totena" koska sen parissa voidaan tehdä koherentteja ennusteita tapahtumista. Eli vaikka valvetilamme olisi valheellinen tila, se olisi kuitenkin ihmisen kannalta relevantti. "Vaikka koko elämän sanottaisiin olevan vain unta ja fysikaalisen maailman vain houretta, kutsuisin tätä unta tai houretta kyllin todelliseksi jos käyttäessämme järkeämme hyvin emme koskaan pettyisi." Tämä asenne tosin heittää samalla koko warrant -termin käytännöllisyyden viemäriin ; Emme kykene nousemaan inhimillisen ymmärryksen ja järkeilyn ulkopuolelle, mutta tämä ei tarkoita että emme voisi relevantisti elää sen sisäpuolella. Ja jos ihminen luopuu inhimillisen älyn käyttämisestä, koko älyllinen keskustelu vain muuttuu mahdottomaksi eikä siitä sitten sen enempää.
On toki olemassa yksi kritiikki, joka estää tämänlaisen simulaatioajattelu on ongelmallista. Se perustuu siihen, että jos olemme simulaatiomaailmassa, yritämme kuitenkin laajentaa simulaatiomaailmamme logiikkaa myös sen ulkopuoliseen maailmaan. Ei kuitenkaan ole välttämätöntä että ohjelmoija imitoi juuri oman maailmansa toimintaperiaatetta. Näin ollen esimerkiksi sellaiset termit kuten "laskennallisuus" voivat olla vain oman simulaatiommemukaisia asioita. Tällöin ongelmana on tietysti se, että logiikka jolla simulaatiomaailmat saadaan "yleisemmäksi" perustuu simulaatiomaailman laventamiseen simulaatiomaailman ulkopuolelle - joka ei ole ollenkaan välttämätöntä.
Tästä voi saada pienen opetuksen ; Yleisesti ottaen monimaailmatulkinnan kannalta ongelmallista onkin se, että se pelaa "mahdollisilla maailmoilla". Multiversuminäkemystä onkin moitittu siitä että se nappaa spekulatiivisia konsepteja ja leikkii niillä leikkiä joka muistuttaa enemmän vanhakantaista rationalistista nojatuolifilosofiaa kuin empiiristä tiedettä. Näistä näkemyksistä multiversumin käyttäminen ei toimi koska siinä ei todisteta että mahdolliset maailmat olisivat relevantteja. On kuitenin omituista että Jumalaa kannattavat antrooppisen periaatteen ystävät vetoavat tähän. Sillä tosiasiassa koko antrooppisen periaatteen ajattelu rajoittuu siihen että kuvitellaan mahdollisia maailmoita jotka ovat enemmän rationalistisia havaitsemattomissa olevia konsepteja. Antrooppinen periaate on käytännössä "sisäisesti monimaailmallinen" joka olettaa että on relevanttia ottaa huomioon maailmoja joita emme ole nähneet (ja joita Jumalakonseptin kannattajien mukaan ei välttämättä edes ole muuna kuin "toteuttamatta jääneinä mahdollisuuksina Jumalan päässä".)
Onkin yleistä, että näissä kysymyksissä käytetään kaksoisstandardia (puolin ja toisin). Yhdet esittävät että nykyiseen universumiin tyytyvät (joista muunlaisten vaihtoehtojen tulkinta ei ole mahdollista) että olisi selitettävä miksi kaikki "rationaalisesti kehitellyt mahdolliset maailmat" ovat irrelevantteja. Todistustaakka "kaiken teoriasta" on tällöin teorian esittäjällä eikä sen kriitikoilla. Toiset taas esittävät että olisi jotenkin osoitettava että nämä muut maailmat ovat jotain muuta kuin abstrakteja esoteerisen filosofian mielikuvitusmaailmoita. Eli toisenlaisten maailmoiden relevanttius olisi todistettava kun taas nykyinen elämämme maailma on selkeästi "empiirisesti tosi" ja täten vahvemmin todistettu mahdolliseksi kuin kaikki muu.
Kirjoittaja uskoo, että simulaatioiden kautta ajattelu helpottaa näitä kysymyksiä hieman. Se nimittäin kykenee irrottamaan mielet sellaisista tunteenomaisista konsepteista kuin "naturalistinen maailma" ja "Jumala". Jos ei aivan totaalisesti katkaisemaan välejä näihin, niin ainakin se kykenee muuttamaan asenteen niihin leikinomaisemmaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)