Missing Think

"Mielestäni satanismi on saatananpalvontaa. Mitä järkeä muuten olisi käyttää juuri nimeä "satanismi", jos asialla ei todellisuudessa nähtäisi yliluonnolista ulottuvaisuutta? Levyn kirkkokin on nimeltään "Saatanan kirkko"! Pikemminkin tämä on nähtävissä sielunviholllisen tavanomaisena taktiikkana, missä asiat esitetään sekoittavasti, uskotellen, että satanismi muka olisi jotain vaaratonta, ihmisen hyvien ominaisuuksien esiin tuomista. Kovin läpinäkyvää! Jeesus Kristus on tullut tekemään tyhjäksi tällaiset saatanan juonet."
("Santtu")

Ylläoleva sitaatti huvitti minua eilen suunnattomasti. Toki tässä oli mukana voimakas ajatus siitä, onko tämänlaiselle lausumalle nauraminen enää jotain jota saa tehdä ; Lausuntoa antavat ihmiset kun ovat vähän helppoja maaleja huumorille. Vähän kuin Johanna Tukiainen, joka on sellainen että jos vain heittää ilmaan ajatuksen vitsistä, hän suorastaan juoksee aktiivisesti sitä päin. Päätin kuitenkin nauraa.

Sitten lakkasi naurattamasta. Kyseinen lausuma on toki idioottimainen. Mutta se on silti samanaikaisesti mainio esimerkki siitä mikä ero on reflektiolla ja perustelulla. (En nyt katso sitä että hän on kyvytön kirjoittamaan LaVeyn nimeä oikein. Sellaiseen tarttuminen olisi halpamaista grammarnatsiutta kun sisältö tulee kuitenkin ilmi.)

Lausuma on nimittäin ilmiselvästi reflektio mutta ei perustelu ; Santtu kuvaa melko tarkasti kuvauksen jossa on yhteys joka selvästi vakuuttaa hänet itsensä. Tämän perusteella hän sitten vetoaa muihin ihmisiin. Kuitenkaan hän ei tässä sinällään pedanttisen tarkassa ajatteluprosessinsa ilmituonnissa tee mitään joka ohjaisi muita tekemään niin. Toki pintatasolla voisi näyttää että hän olisi perustellut, asettanut argumentin. Mutta tämä on illuusio.

Rakenteellisesti kyseinen selitys nimittäin kiistää ideologian normit ja käytänteet ja katsoo pelkästään nimilappua. Logiikassa tämä tarkoittaa sitä että hän ei katso määritelmää vaan määritelmän nimilapuksi valittua merkkiyhdistelmää. Logiikassahan on kysymys siitä että katsotaan lauseiden rakennetta ; Olennaisena on konnektiivit ja muuttujaviittauksille ja vakioille annetaankin yleensä jopa abstrakteja nimiä kuten "A", "B" jne. Tämä vakioiden ja muuttujaviittausten abstrakti nimeäminen on mahdollista koska sillä tasolla ei ole merkitystä.

Olennaista on se, että jos premissit ovat tosia, ja operaatiot (AND/OR...) ovat määritellyt, siitä seuraa tiettyjä asioita. Logiikan voima on juuri siinä että jos "A":n korvaa sanalla "Perkele" tai "Kissa" tai "Kahvikuppi", niin jos premissit ovat yhtä todet, on perustelukin yhtä tosi. Santtu ei tätä tajua ja hän tuijottaa pelkästään määritelmän nimilappua sen sijaan että toimisi kuten kunnon argumentoija ja katsoisi määritelmän sisältöä ja perustelun rakennetta.

Heti kun hypähtää termin "nimilapun taakse" ja tajuaa että argumentti on hieman kuin hillopurkki, jossa etiketti ei kerro kaikkea, ja että perustelu on nimen omaan sitä että käydään maistamassa, huomaa mistä on kysymys ; LaVeyn ideologiassa ei ole selvästi sisällöllisesti ole kysymys saatananpalvonnasta. Se esittää että saatana on vertauskuva. Vertauskuvallisuus on hyvin tärkeää ; Se kontekstoi määritelmän. Kysymys on itse asiassa sen tajuamisesta, että vaikka Jeesus eräässä vertauksessaan puhuikin leivisköistä (raha) ja niiden maahan hautaamisesta ja niillä kaupankäymisestä, hän ei oikeasti tarkoittanut sitä että kristityn tulisi olla kaupankävijä, kauppamies ja muutenkin rahan perään. Jeesuksen vertaus ei ollut kannustus taseen ja voittojen maksimointiin. Se oli vertaus sananlevittämisestä. Leiviskä oli vakaumuksen symboli, eli ei konkreettinen vakaumus.

Maallisemman esimerkin tästä saa ottamalla Johnny Deppin saaman mediaongelman. "Santtu" on päättelyvirheineen samassa virheessä missä mediakin. Julkkisjuoruilijajurnalistit ohittivat kielikuvan "mediajulkisuus raiskaa" ja ottivat esiin aidon raiskaamisen. Tämän jälkeen he leikkivät että lausuma halveksi raiskattuja. Eihän muuten olisi järkeä käyttää kyseistä sanaa, jolla on tietty merkitys. Kontekstointi on tärkeää. Nimilappu sai liikaa huomiota, ja siitä vedettiin jotain jota siinä ei sisällöllisesti ollut. Tämä tarkoittaa sitä että juorujournalistit olivat typeriä ja pinnallisia.
1: Tämänlaiseen ajatteluvirheilyyn ajautuvien olisi kenties positiivista heittäytyä geenipoolin ulkopuolelle, se, että he eivät levittäisi suttuisia aivojen rakenteeseen ja toimintaan vaikuttavia geenejään olisi palvelus ihmiskunnalle.

LaVeyn valitsema nimitys johtuu oikeasti todennäköisesti aivan puhtaasta huomiohuoraamisesta. Provokatiivinen nimi lisää kiinnostusta. Mediajulkisuus tuo jäseniä ja tämä taas tuo mainetta ja varoja ideologian päämiehelle. Suoraan sanoen, strategia on toiminut.
1: Ja itse asiassa tästä tulee hieman samanlainen fiilis minkä Hotakainen kuvaa "Jumalan sana" -kirjassaan rokkarista nimeltä Evil. (s. 292) "Paha ei koskaan esittäydy, paha on piilossa, paha kytee. Hyvä on esillä, hyvyyteen kääriydytään ja hyvyyteen vedotaan. Rokkari hakee nimellään uskottavuutta, joka katoaa heti kun tuonlainen nimi otetaan käyttöön." ... (s. 296) "Evil on söpö, mutta hän ei tiedä sitä. Evil haluaisi olla rankka, mutta hänestä ei ole siihen. Evil on riippumaton ja marginaalinen taiteilija, joka on viimeksi antanut haastattelun maan suurimpaan aikakauslehteen, jonka kannessa hän seisoi vinossa ja sanoi viihtyvänsä keskiluokan ulottumattomissa. Evil on herttainen."

Satanismin ideologia kuitenkin sisällöllisesti korostaa yksilöä ja kiistää eksplisiittisesti kaiken yliluonnollisen. Ulkopuolisen voiman palvonta ei tule esiin myöskään ideologian sisällöstä. Itse asiassa satanismista saadaan saatananpalvontaa vain määritelmän sisällöt vaihtamalla ; Prosessi tässä on sama, jolla esimerkiksi juoksusta saa epäjumalan. Mikä tahansa jolla on arvo ja merkitys muuttuu Jumalaksi tai nimetään Pyhäksi, jolloin kyseessä on eräänlainen epäjumala ja tätä kautta juokseminen ja LaVeyn kristinuskosta poikkeava arvomaailma määrittyy saatananpalvonnaksi. Tämänlainen sanakikkailu on kuitenkin typerää. Pohjimmiltaan siinä nimittäin ohitetaan mitä toinen sanoo ja tarkoittaa, ja hänen sanomisensa sisältö määritellään uusiksi omien mieltymysten mukaan ja sitten väitetään että toinen tarkoittaa oikeasti tätä. Argumenttivirhelistauksessa tämänlainen arkikielessä "kusipäisenä ohipuhumisena" tunnetua ilmiötä kutsutaan asiallisemmalla nimellä olkiukko. Se on argumenttivirhe, ei perustelua vaan manipulaatiota, vetoamista.

Tämänlainen nimilappuun tuijottaminen saa voimansa abstraktiokyvyttömyydestä ; Pohjimmiltaan nimilapun sana tarkoittaa jossain jotakin, johon on liitetty konnotaatioita jotka välitetään sitten itse asiaan. Tämänlainen terminsiirtäminen on typerää (kuten yllä olen osoittanut). Silti se on uskonnollisissa piireissä hyvin paljon käytetty. Koska se vetoaa ihmisiin jotka eivät osaa erottaa reflektiota perustelusta ja vakaumusta varmistetuista tosiasioista tai tuntemuksia ja ennakkoluuloja havaitsemisesta.

Tätä kautta olen esimerkiksi kohdannut ihmisen joka oli sitä mieltä että nimi "missing link"/"puuttuva linkki" tarkoitti jo nimenä sitä, että evoluutio ei voi olla totta. Hänestä ihmisen ja apinan välimuotoja ei ole. Kuitenkin lehdistökin usein provokatiivisesti kutsuu uutta välimuotoa "puuttuvaksi linkiksi", koska termin sisältö ei ole se, mitä siinä olevissa sanoissa on. Jouduinkin ennen kreationistisen Lubenowin "Myytti apinaihmisestä" -kirjaa kamppailemaan sen kanssa että ihmiset väittivät että puuttuvia linkkejä ei ole. Tai että niitä on niin vähän että ne mahtuvat pöytälaatikkoon. Lubenow onneksi sattui tuossa kirjassa kuvaamaan määrää runsaaksi. Näin "puuttuva linkki" -määritelmän etikettiä sisällön sijasta tuijottaminen on jäänyt vähemmäksi.

Ja tietysti tämä nimeämisen kautta tehty ilmiö on olennaisena osana Intelligent Designiä. Esimerkiksi Dembskin tapa jaotella maailmaan perustuu siihen että hän määrittelee että on kolme osiota. Sattuma, Lainomaisuus ja Suunnittelu. Hän väittää että Suunnittelu on jotain joka jää kun kaksi muuta eliminoidaan. Hän, kuten kaikki ID -piirissä, kieltäytyvät virallisella tasolla puhumasta mekanismeista ja luonteesta. "Älykkyys" ei siis ole mikään määritelty sisältö, vaan nimilappu ; Emme esimerkiksi tiedä liittyykö siihen sellaisia asioita kuin "tietoisuus", "intentio"... Nämä asiat eivät ole mukana määritelmäsisältönä tai jontain joiden mukanaolo "Suunnittelu" -luokassa olisi pakosti läsnä. Näin ollen ajatus siitä että Suunnitteluun liittyisi mikään aktiivinen agentti johtuu siitä että termin nimeen on valittu sana, jolla on arkikäytössä tietty sisältö denotaatioineen ja konnotaatioineen. Ja nämä sitten salakuljetetaan koko ideologian ytimeen. Ja ihmiset eivät oikeasti huomaa tätä, koska yllättävän harva osaa erottaa reflektoimisen ja perustelun toisistaan. Manipulointi ja vetoaminen tuntuu monista samalta kuin todistaminen ja perustelu. Tämä on huolestuttavaa.

Pimeä estetiikka.

WTC -iskujen 10 vuotispäivä alkaa olemaan lähellä. Tätä varten esimerkiksi tämän päivän Ilta~Sanomat sisältää turismia käsittelevän kirjoituksen otsikolla "Tuhkasta nousi toivo". Siinä kuvataan miten terrorismi -iskun kohde on tullut holokaustin muistomerkkien ja Auschwitzin keskitysleirin kaltainen turistirysä. Samalla ihmetellään hieman sitä, miten ihmiset valitsevat tämänlaisia makaaberejä kohteita matkailukohteikseen. "Mikä saa ihmiset hakeutumaan varta vasten synkistelemään huolettomana lomapäivänä? Uhrien kunnioittaminen? Tirkistelynhalu? Kauhun ja jännityksen etsiminen kammottavan kuoleman ääreltä?" Tällä matkavalintakohteen valinnalla on ilmiöluonne, jolle on oikein annettu nimikin "dark tourism".

Jukka Hankamäki miettii samaa aihetta, tosin ei turismin vaan maahanmuuton kantilta. Hän perustaa tulkintansa Kantin näkemykseen jossa ylevyyden kokemus vaatii järkeä suuremman luonteen, eli kaikessa sävähdyttävässä on irrationaalinen elementti. "Ylevyyden kokemukseen sisältyy irrationaalinen elementti. Niinpä ylevyyden kokemuksen voi aiheuttaa esimerkiksi ydinpommin räjähdys, jonka seuraukset eivät helposti mahdu kenenkään pieneen päähän." Terrorismiin liittyy siksi suuria tunteita ja siinä voidaan nähdä jopa taiteellisia elementtejä. Hankamäki näkeekin tässä riskinä sen, että tämä on kuitenkin varsin vääristynyt tapa kokea kauneutta ; "Ylevyyden tuottamassa kauneuskokemuksessa on kuitenkin kyse enemmän subliimista kuin esteettisestä elämyksestä." Näin ylevyyden kokemus voi johtaa myös irvokkasiin vääristymiin. Hänestä islamissa on vierautta, jotain jossa on vieraan irrationaalinen ja eksoottinen häivähdys. Tämä on hänestä yksi psykologinen syy sille, että monet kannattavat islamilaisten maahanmuuttoa "He ovat halunneet tuntea turvallista kauhua. Siinä, että muutamat poliittiset tahot ovat ihannoineet muslimien vallan lisääntymistä länsimaissa vielä terrori-iskujen jälkeen ja jatkuvan terrorilla uhkailun aikana, on siis kyse seksuaalisesta häiriötilasta: seksuaalisuuden sublimaatiosta."

Ja vaikka olisikin sitä mieltä että tämänlainen motiiveilla värittäminen on hieman arveluttavaa, on tämäntapaista vääristymää kenties helppo hyväksyä, kun esimerkiksi katsoo historiaan. Barnumin sirkus keräsi vammaisia ja kummajaisia pällisteltäväksi. Tähän liittyi voimakasta ihmisoikeuksien vähentämistä ; Ihminen latistui kummajaiseksi jota tultiin kauhistelemaan. Ihmiset saivat subliimin pelonsekaisen elämyksen.

Tämänlaisesta voisi tietysti ponnahtaa vaikka Zizekiin. Hänen mukaansahan kauhuelokuvien viehätys syntyy turvallisesta pelosta, jossa kauhu syntyy samastumiskokemuksesta. Mutta ei samastumisesta vaarassa olevaan uhriin, jolloin pelko olisi oman heikkouden hyväksymistä ja tätä kautta omien rajojen rikkoutumisesta johtuvaa nöyrtymistä tai pyrkimystä kasvattaa rajojaan ja kykyjään. Hänestä turvallisen pelon synnyttää nimen omaan samastuminen nimen omaan hirviöön on olennainen ; Ihminen saa kauhun kun hän samastuu hetkeksi siihen hirviöön - joka ei kauhuelokuvissa yleensä kuole lopullisesti - ja pääsee tätä kautta kokemaan kiellettyjä tunteita ja vallantunnetta ja muuta mitä normaalisti pidetään hyvinkin irvokkaana.

Näiden lisäksi on tietysti niitä, joista pahuuden huomaaminen korostaa sitä, että on olemassa hyvien ja pahojen normit. Joten pahuuden tunnistaminen on samaa kuin tajuaminen että hyvyydellä on kriteerit. Tämä toisi ne innoittavat tunteet pahan kohtaamisesta. Kysymys on siis tavallaan siitä että "tunnistetaan voitettava" ja "tunnustetaan ylevyyden olemassaolo".

Psykologian puolella asiaa tutkittaessa on huomattu että itse asiassa pelon kokemus koetaan jopa seksikkäänä, jossa syynä voi olla se, että itse asiassa kaikki samastuminen, tunteet ja analyysi unohdetaan kauhun hetkellä. Kysymys ei siis ole samastumisesta, vaan tietoisen tulkinnan irtipäästöstä ja jäämistä tasolle jossa ilmenevät ainoastaan tunne -elämääkin perustavanlaatuisemmat vaistot.

Vaikka näitä eri teorioita voi pitää hieman kaukaa haettuina, psykologisoivina, on kuitenkin hyvä huomata että kauhuelokuvien, pelottavien huvipuistolaitteiden ja massamurhaturismin kaltaisia ilmiöitä on ollut. Jostain syystä minun nuoruuden "kielletty kirja", "Noidan käsikirja", viehätti lapsia niin paljon että moni piti sensuuria tarpeellisena suojelukeinona. Ja jostain syystä LaVeyn edustama satanismikin on nimen omaan esteettisyyttä korostava oppi. Ja jostain syystä rajut huumeiden sävyttämät tarinat tekevät uskontojulistajista kiinnostavia (ainakin uskovaisten mielestä). Ja uskontoon jotenkin näyttää kuuluvan demonit ja helvettikuvasto, jota kuvaillaan joskus "hyvinkin graafisesti". Ja julmatkin murhaajat saavat rakastavaa fanipostia tavallisilta naisilta. - Jotain innoittavaa ja kiinnostavaa irvokkaassa on.

"Intohimomme ovat oikeita Feeniks-lintuja. Kun tuli tuhoaa jonkin niistä, niin tuhkasta nousee heti uusi."
(Goethe)

Uusateismin suhde satanismiin.

Usein fundamentalistit katsovat että jos jokin oppi on Raamatunvastainen, sitä voidaan kohdella melko helposti samana epäjumalallisena tavarana. Tämä on johtanut siihen että ollaan huolimattomia esimerkiksi sellaisten sanojen kuin "saatananpalvonta" kanssa. Tästä oli muun muassa seurauksena saatanapaniikki lähimenneisyydessä.

Kuitenkin kun lueskelee esimerkiksi satanismin perustajan, Anton Szandor LaVeyn listaamia kuolemansyntejä, tulee helposti mieleen se, miten uusateistinen keskustelukenttä lainaa niistä hyvinkin useita.
1: On kenties hyvä muistuttaa että satanismi ei ole saatananpalvontaa ; Saatananpalvonta on selvästi teististä, eräänlaista käänteistä kristinuskoa. Satanistit ovatkin usein esittäneet että saatananpalvonta on yhtä dogmaattista kuin kristinuskokin, eivätkä siksi kannata sitä. Saatananpalvonta on teististä, satanismi taas on ateistista. Tai kuten eräs satanisti minulle kertoi, satanismi hyväksyy myös agnostismin siinä mielessä että siinä vältetään dogmaattisuutta.

Jotta uusateistejen näkemyksiä voidaan kunnolla verrata satanistien oppeihin, on kenties paras lyhyesti suomentaakin ne:
1: Typeryys, tietämättömyyttä katsotaan hieman läpi sormien.
2: Teeskentely, ei pidä ikään kuin näyttää ulos mitään jota ei voi toteuttaa.
3: Solipsismi, ei pidä elää omassa normistossaan ja olettaa että maailma noudattaa niitä.
4: Itsepetos, jossa tabujen ottaminen kielletään. Asioihin saa sitoutua jos hyväksyy ne pohjimmiltaan typeryyksiksi, jolloin ei itse asiassa enää itsepetä itseään.
5: Laumahenkisyys, jossa eletään sitä kautta että voidaan totella toisia.
6: Perspektiivin puute, jossa kannustetaan ajattelemaan asioita laajemmin. On tärkeää yrittää ymmärtää asioita. Tämä ei ole välttämättä niinkään tietojen puutetta, vaan enemmänkin sitä, miten niitä tietojaan käyttää.
7: Aiempien ortodoksisuuksien unohtaminen. Uutena esitettyjä asioita ei saa pitää uusina vain sen takia että niitä esitellään uudessa paketissa.
8: Ylpeys joka ei ole rakentavaa. Ylpeys itsessään on jotain kannatettavaa, mutta jos ylpeys latistaa tekoja ja passivoi, se ei ole hyväksi.
9: Tyylitajun puute.

Uusateismikin korostaa rationaalisuutta, jossa korostuu tieto ja niiden käyttäminen. Uusateismi myy itseään ensisijassa tieteellisen maailmankuvan korostamisena - jopa siinä mielessä että jopa Jumalakysymys on sen piirissä muutettu luonnontieteelliseksi kysymykseksi. Uusateismissa hyväksytään ylpeys itseen, ja tällä tehdään pesäeroa uskontoihin joissa perisynnin tuomalla itseruoskimisella on aina ollut sija.

Kuitenkin satanismi on ensisijassa oppi hyvästä elämästä. Ja itse asiassa se on hitusen okkultistiselta vivahtava sellainen. Ja tämä taas rakentuu egoistisen lähestymistavan ympärille. Uusateismi taas esittää olevansa ensisijassa todellisuusväite, jossa hyvän elämän opit eivät ole kovin olennaisessa roolissa. Se päin vastoin esittää individualismia, jossa ei ole mitään satanistien "kuolemansyntien" tapaisia asennerikkeitä.

Toki esimerkiksi Sam Harris on esittänyt merkkejä luonnollisesta etiikasta, jolloin uusateismiin saadaan mukaan eettinen perspektiivi. Mutta tämä perustuu vahvasti ajatukseen etiikasta jota voidaan lähestyä ihmisen lajinmukaisen käyttäytymisen kautta. Satanisti katsoisi tässä kohden, että kysymys olisi laumakäyttäytymisestä, jossa keskiarvo määrittelee ihmisen. Satanismi ei ole demokraattista vaan perussävyltään aristokraattisempaa. Uusateisti myy tavallista onnellista ihmistä, satanismi eleganttia hienostunutta herrasmiestä, jolla on vaikutusvaltaa. Uusateismi on passiivisempaa ja leppeämpää jossa korostetaan sitä että voidaan nauttia elämästä. Satanismi taas on vaativaa, ja on suoranaisesti sanoen vaikeasti noudatettava elämänkatsomus.

Tässä mielessä uusateismi ei ole niin lähellä satanismia kuin voisi aluksi ajatella. Rationalismin korostaminen ei ole kovin merkittävä liimaava elementti - lähes kaikki länsimaiset ajattelutavat korostavat järkevyyttä, rationaalisuutta ja tieteellisyyttä jollakin tavalla. Jopa pseudotieteiden kohdalla tämän tavoittelu on olennaista, he vain epäonnistuvat yritelmissään tehdä taikauskosta tiedettä. Hekin silti kunnioittavat järkevyyttä eräänlaisena tavoitteena.

Ahdistuneiden teinien käännytystyö.

Luin tänään erään Keijo Ahorinnan kirjoittaman kirjan. Luin, koska olen joutunut kohtaamaan herran tekstejä, roolipeleihin liittyen. Kyseisen herran teksteihin lainaten koko pelikulttuuri ensimmäisestä hassusta nopasta viimeiseen D&D lisäosan kirjanmerkkiin sati leimattiin saatananpalvonnaksi.
1: Tämän lukemani kirjan luettuani uskon että lukija on tehnyt sen tulkinnan jonka asiaan tutustumaton tekee. Eli yhdistää satanismin ja saatananpalvonnan yhdeksi ja samaksi. Ja ilmiö jota voidaan käyttää muuttuu "kokonaan värjätyksi". Kuitenkin minusta näyttää että Ahorinta tuntee näiden väliset erot eikä suoraan sano että yleistyksiä tulisit ehdä, mutta pitää sitä työn kannalta irrelevanttina.
2: Kirjan aiheena oli murheellinen tosiasia. Nuoret vihaavat, ja vihakulttuuri voi kiehtoa. Seurauksena voi olla vaikkapa itsemurha. Ahorinta keskittyy satanismiin ja saatananpalvontaan. Ne ovat opillisesti hyvin erilaisia, mutta Ahorinnan kannalta ne molemmat tuottavat ahdistusta harjoittajalleen.

Ahorinta on tutustunut runsaasti ja ahkerasti satanistien ja saatananpalvojien aineistoon. Erikoisesti silmään kuitenkin pistää se, että samastumista tutkittaviin kohteisiin ei tapahdu millään tasolla.
1: Ahorinnan tulkinnassa nuori ikään kuin kasvaa pimeään ja Saatanaan ja ahdistuu tämän prosessin aikana. Näin ollen satanismi tai saatananpalvonta ahdistaa nuoren.
___1.1:Tätä kuvaa esimerkiksi se, miten Ahorinta kertoo kuinka eräs nuori oli yksin kehitellyt kokonaisen demonisen pimeän uskonnon yksinään. Ja koska hänellä ei ollut ystäviä, jotka olisivat debatoineet ja keskustelleet teologian sisällöstä, siitä tuli saatanallinen. Mutta entä jos tilanne onkin niin että kun on yksin, käykin niin että "kun on tarpeeksi ahdistunut, ei enää jaksa edes itkeä." Yksinäisyys ajaa tekemään sairaita asioita.
2: Toisaalta kirjassa perustellaan saatananpalvontaan tarttumista hieman erikoisesti. Ahorinta oli itse uskonut että saatana ei tartu pisaratartuntana. Kuitenkin hän kertoi että hänen vaimonsa oli huomannut että asiaan tutustuminen oli tehnyt hänen luonteestaan ja käytöksestään inhottavampaa. Tämä on vihjaus siihen että saatana tarttuu pisaratartuntana ja tuhoaa mielen.

Näin ollen kristinusko eheyttää, ongelmat poistuvat ja ahdistuneesta yksinäisestä nuoresta tulee iloinen ja onnellinen kristitty.

Omia mielteitä.

Ahorinnan kirjan nimi oli "Vihan evankeliumi". Kun kirjan luki ja katsoi otsikkoa, huomasi että Ahorinta oli ajautunut parodiahorisontin läpi. Tämä oli tunne yksinkertaisesti kannesta kanteen. Kirja oli kuten enemmistö aktivistikristityistä: Sanatasolla ei kiroilla tai käytetä karua kieltä, mutta rivien välit kertovat raakaa kieltä siitä minkälainen kauna ideologiaa kohtaan on. Sivistyssanat kätkevät huolimattomalta ideologisen ylenkatseen, jopa raivoryönän, joka suorasanaisemmin ilmaistuna olisi joka ikiselle täysin selvä.

Kirjasta on käytännössä mahdotonta löytää argumentteja. Tai edes tarkalleen ottaen mitä Ahorinta pitää parantamismetodina, tai onko saatananpalvonta ahdistuksen syy vai seuraus. Tätä kautta kirja jättää tulkinnat ja syyllisyyden lukijalle.
1: Tai sitten tämä pakoilu on vastuun väistöä. Retorinen kikkailu ohjaa lukijan "ihan itse vetämään vääriä johtopäätöksiä" joista vastaan tullen kirjailija voi sanoa että "ei ole tarkoittanut tätä". Strategia on tuttu. Ja yleensä koskaan ei saakaan selville sitä, miksi asiat on kirjoitettu niin vihjailevasti - saati sitä mikä se muu asia sitten on, se jota on tarkoitettu. Se, jonka vuoksi kirja on kirjoitettu. Retorinen kikkailusyytös on perusteltu koska Ahorinnan kirjoitustapana on se, että hän esittelee asian hyvinkin objektiiviseen sävyyn ja sitten hän tavallaan asettaa sille eettisen tunnesiteen tarjoamalla subjektiivisen kontekstin kertomalla vaikka siitä miten hänelle oli vaikeaa ja inhottavaa kirjoittaa lukua. Näin kävi esimerkiksi luvussa, jossa kerrottiin "kristinuskosta eheytymisestä" : Asian ytimessä satanisteilla oli se, miten kristityillä esimerkiksi seksuaalisuus on kielletty "syntiseksi". Näin ihminen saa syyllisyydentunteita normaaleista ruumiillisista tapahtumista. Syytös retorisesta vaikuttamisesta osuu oikeaan - olipa se kirjailijan intentio tai ei - sillä kristitty kuvasi kirjaa siten, että kirja oli liikuttava mutta siinä oli puisevia kohtia jotka hän ohitti. Tylsä osa oli sitä satanistien ideologioiden objektiivista esittämistä, ja jäljelle jäi kyyneliin asti liikuttavat tarinat. Minä tunnen tälle sanan. Se on "sosiaaliporno". Tai "retostelu". (Valitse vapaasti kumpi miellyttää enemmän.)
___1.1: Kuitenkin voimakkaasti lieventävänä tekijänä on mainittava se, että Ahorinta ei mässäile henkilöiden kustannuksella. Kirjan aihe ja lähestymistapa "elävän elämän tapausten kautta" voisi antaa tälle tilaisuuden ; Esimerkiksi Riku "Riksa" Rinteen sinänsä juridisesti sallittu tapa lukea saamiaan avunpyyntökirjeitä on tyyliltään paljon aiheella retostelevampi kuin Ahorinnan esitykset. Kommentointitavat voidaankin kirjassa jakaa kolmeen osaan. (1) Ahorinta suhtautuu erittäin myönteisesti saamiinsa kokemuksiin, joissa on hengellinen sävy. (2) Henkilöön perustuva satanistishenkinen puhe saa osakseen etäisempää kohtelua, jossa ollaan etäisen objektiivisen tuntuisia, joskin hieman säälivää sävyä on havaittavissa. (3) Kirjoitettu aineisto, esimerkiksi satanistien ideologioiden kirjaukset internetissä ja kirjallisuudessa, sen sijaan saavat hyvin ikävät sävyt. "Kirjailija"/ideologisti on näissä tietysti etääntynyt, kyseessä on teksti jonka "tekijää ei tavallaan ole". Ahorinnan tyyli näyttääkin korostavan vahvasti "rakastetaan (mutta käännytetään) syntistä mutta vihataan syntiä" -asennetta. Itse asiassa tämä on niitä harvoja tahoja joka näyttää tässä onnistuvan. Kokemuksieni mukaan yleensä fraasilla oikeutetaan henkilön vihaaminen, jota väitetään pintatasolla vain hänen edustamansa asian vihaamiseksi kun taas sanat ja käytös kertovat aivan päinvastaista kieltä.

Tätä kautta rakennettu kaava on se, että ahdistunutta kohdellaan objektiivisesti, ja sitten tarjotaan tunnesidos joka kauhistelee. Näin ollen Ahorinta jättää samastumatta, ja ymmärtämättä ahdistuneen motiiveja. Kirjassa tuntuu paistavan läpi tulkinta, jota ei ole testattu. Ja sen tulkinnan tehtävänä on tehdä yhtäläisyysmerkit kristinuskon ja ahdistuneiden auttamisen välille. Näin voidaan sitten kenties keskittyä siihen jota pidetään tärkeämpänä, eli Raamatunjakeisiin. Auttaminen itsessään ei tarvitsisi tälläistä loogista akrobatiaa. Sitä kukaan ei pidä teologisesti epäkorrektina.
1: Tälle tulkinnalle antaa vahvasti tilaa se, että kirjassa ei käydä mielenterveyden psykologisia teorioita. Sen sijaan Raamatullinen Näkemys muistetaan laittaa moneenkin paikkaan. Kirja on näin ollen enemmän kristillinen kannanotto jossa vastustetaan väärää oppia, eikä niinkään paljoa mielenterveyskirja jonka tehtävänä on auttaa. Tämä ero toki häivytetään ajattelemalla että Kristukseen eheyttäminen olisi sama asia kuin ahdistuksen parannus.

Uskallankin sanoa että ahdistus aikaansaa satanismin kiehtovuutta. Itse asiassa vaikka en satanistina ole itseäni pitänytkään, oli aineistossa sellaisia asioita, joita itse pidän keskeisenä. Esimerkiksi individualismi ja se, miten omaa järkeä käyttämällä ja omaa työtä tekemällä asiat on tehtävä ilman että toivoo apuja ulkopuoliselta on minulle tärkeä. Toki en vie tätä satanistien tasolle kokoluokkana. Ja olen hyvin satanistinen siinä, miten ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kieltäminen luo kielteisiä tunteita. Toki monissa asioissa olin hyvin erimielinen, mutta yleiskuvana yllätys oli siinä että olen paljon enemmän satanisti kuin olen jotain muuta. Kristillisyydenkin kriteerit täyttyvät huonommin, vaikka en niidenkään ulkopuolella täysin ole.

Ahdistus selittää myös synkkyyden ja itsemurhat. Näin ollen satanismi ja saatananpalvonta ovat enemmänkin merkkejä. Ja tähän oireeseen puuttuminen on sama, kuin korjaisi koneita rikkomalla niiden vilkkuvat varoitusvalot.
1: Uskovaiset ahdistuvat usein kun lukevat sellaista tekstiä josta eivät pidä. Näin ollen vastemieliseen asiaan tutustuminen itsessään voi kertoa siitä miten pienellä avomielisyydellä erilaista materiaalia ollaan valmiita lähestymään. Toki minäkin tunnustan että olen lukenut kristillistä logiikkaa jolla yritetään puolustella ties mitä asioita joita pidän hyvin epäeettisinä. Kun tästä syntyy ahdistusta ja pakkomielteistä näppäimistön hakkaamista, kysymys ei liene siitä että kristinusko on "ahdistavaa itsessään".
2: Toisaalta se, että satanisti ahdistuu ei välttämättä johdu ideologian ahdistavuudesta. Esimerkiksi kun holokaustissa juutalaisista moni teki itsemurhan, ei syynä ollut se että juutalaisuus oli ahdistavaa itsessään. Syynä oli se, että muut ahdistelivat juutalaisuuden vuoksi. Ahorinnan oma aineisto nimittäin kertoo että satanistit pitävät sitä että joku tulee heitä käännyttämään, ahdisteluna ja väkivaltana. (Mikä tekee minusta satanistisen myöskin.) Tätä kautta hänen tulisi tietää että satanistin lähestyminen käännytysstrategialla pitäisi kieltää isoin huutomerkein.
___2.1: Ahorinta mainitsee miten satanismia oikeutetaan vetoamalla 1990 -luvulla olleeseen saatanapaniikkiin. Hän ei tuo käännytysahdistelun ja itsemurhien välistä mahdollista liitosta esiin lainkaan, vaan muistuttaa että tälläinen ei ole perusteltua. Kun muistaa Ahorinnan oman roolin asiassa, ymmärrän että se on arkaluonteinen. Tuntuu kuitenkin että ne elementit jotka tekivät Ahorinnasta hyvää copy-paste -väärinymmärrysten ainesta saatanapanikoituneille, on hänen kirjoitustyylinsä säilynyt olennaisilta osiltaan samanlaisena. Raamatulla päähän lyöminen masennuksen poistamisessa on tästä seurauksena. Kun aihe on näin vakava, on tilanne ihan toinen kuin tanssia ämpäripäänörttien ympärillä selittämässä siitä miten nopat ovat okkultistisia muotoja ja pakanataikuutta ja saatananpalvontaa. Sille voi sentään nauraa, koska aiheena on sentään vain harrastus, eikä juttujakaan kukaan harrastaja kyennyt totena ottamaan niiden lennokkuuden vuoksi.

Näkemykselläni ei itse asiassa ole mitään tekemistä Jumalan tai Saatanan totuusarvon kanssa. Vainotuksi kokeminen riittää ahdistukseen, ja tälle riittää ideologinen syy. Ahdistusta ja ideologista erimielisyyttä on hyvä lähestyä sen kautta mitä siitä tiedetään, ja tässä auttaa esimerkiksi Aydinin tutkimus. Ihminen haluaa kuulua ryhmään, ja vastustus saa tiivistämään rivejä. Näin ollen esimerkiksi kristityt jotka kokevat tulleensa vastustetuiksi ovat tiiviimmin ja vahvemmin uskossa kuin ne jotka kokevat tulleensa hyväksytyiksi. On hieman auki johtaako uskominen vainotuksi kokemiseen, eli pumppaako ideologia vainotuksi tulemisen tunnetta, vai lieventääkö vahva usko vainosta saatua stressiä. Joka tapauksessa käännyttämistyö todennäköisesti johtaa päinvastaiseen kun on aiottu. Ja kun katsoin Ahorinnan esille laittamaa satanistien materiaalia, siinä oli huolestuttavassa määrin kristinuskosta tuttua vastustajalla pelottelua. Satanistien tekstit varoittavat aliarvioimasta käännyttäjien oveluutta. Tätä kautta saadaan toki linkki siihen miten saatananpalvonta voi ahdistaa, sehän elää vastustuksen tiimoilla ja pumppaa vainotuksi tulemisen tunnetta. (Mutta sama tekisi kristinuskostakin ahdistavan. Vastassa on Saatana, joka viekoittelee ovelin keinoin.)

Itse asiassa itse en koskaan lähtisi itsemurhaa haluavalle kertomaan kristinuskosta. Sillä sen paratiisi on jotain joka helpottaa lähtemistä. Jokainen normaali ihminen tekisi itsemurhan Paratiisitoiveissa. Ellei elämälle olisi halua. Kuitenkin kun ihminen on nähnyt tarpeeksi elämää, hän ei halua nähdä sitä enää. Tarvitaan tunnepitoisia syitä ei tehdä asiaa. Tätä nykyä puheet ovat velvollisuutta, pitäisi ajatella jälkeenjääviä läheisiä ja kituuttaa omaa elämää väkisin muiden vuoksi. Itsemurha on haluna sen verran voimakas, että en lainkaan ihmettele sitä intoa jolla keskiaikaiset itsemurhaajat yrittivät saada kuolemanrangaistuksia.

Siksi lähtisin ensimmäisenä riisumaan kristillisyyden satanistien ja saatananpalvojien ahdistuksen hoidossa. Tämä ei tarkoita että heidän uskontojaan tulisi jotenkin boostata, tai edes pitää hyvinä eettisinä ohjeina. Tulisi kuitenkin ymmärtää, että esimerkiksi kostonhimo on normaali tunne joka tulee jokaiselle ihmiselle siitä että kokee ignoraatiota paitsi silloin kun saa turpaansa. Kun on kaikkien vastustama tai yksin, on sosiaalisella eläimellä yksi tunne, viha. Itsetuhokin on ratkaisu tähän, systeemi loppuu siihen. Ja kun satanismi ja saatananpalvonta korostavat sitä että ollaan sinut näidenkin tunteiden kanssa, eikä tuomita niitä synniksi, niin tottakai se kiehtoo enemmän kuin kristinusko. ; Kristinuskolla ei teologisesti katsoen ole ahdistukseen tarjota muuta kuin muistutusta siitä miten ahdistuminen on syntiä. Ja tätä ahdistusta ei voi estää, jos on yksin ja kiusattuna.

Tietenkin kirjassa käsiteltiin myös itsemurhan tehneiden omaisia. He lienevät tilastollisesti katsoen kristittyjä, joten heidän parissaan Ahorinta tietysti toimii "omiensa parissa" ja siellä hänen lähestymistapansa voi toimia. En kuitenkaan usko että satanistin tai saatananpalvojan käännytystyö on se, jolla parantamista kannattaa edes miettiä. Kääntyminen vähemmän "sotakenttätraumatilaiseen" maailmankatsomukseen syntyy ajan mittaan. Itse asiassa olen itse tästä hyvä esimerkki. Vuosituhannen alussa "satanismilukemani" olisivat olleet aika kovia. Nykyisin olen enemmän absurdi. Tosin suisidaalinen puolikaan ei vaadi hirveää rapsuttelua jotta sen saa esille. Esimerkiksi kristinuskoon kääntyminen olisi "vihoviimeisen typerä teko" minulta. Paino sanalla vihoviimeinen. Muutos ei ole vuoden tai vakaumuksenvaihdon nopeuksinen.

---

Yläkuvassa on tienviitta, joka tarjoaa umpikujaa kaikkille suunnille. Tämä kuvannee ahdistuneen olotilaa. Että sitä, mitä uusia teitä Ahorinnan teos herättää. Kuitenkin kyltin ympärillä on valoisaa ja kaunista. Sinne on syytä katsoa. Unohtaa kyltti ja kaikki mitä siinä sanotaan. Alakuvassa taas on se, kenelle kirja sopii luettavaksi ja sovellettavaksi. Kaikille muille tulee helposti paha mieli.

Muuttuvat symb☮lit.

Valitettavan yleinen tapa on tulkita aineistoa siten, että etsitään siitä yhteyksiä ajattelematta niiden luonnetta. Tämä korostuu symboliikassa. Ei ole tavatonta että jonkin asian väitetään edustavan jotain, koska siinä on yhteys johonkin toiseen merkkiin. Itse törmäsin tähän hieman erikoisessa yhteydessä.

"Peace" -merkkiä (☮) esitettiin saatanaa palvovaksi muutamalla perustelulla: (1) Se on okkulttinen korpinjalka/variksenjalka, "crow's foot". (2) Se on kristillisesti inhottava koska siinä rinnastettaisiin Pyhän Pietarin väärin päin naulitsemiseen, jossa sakarat alaspäin olisivat symboli käsien murtamiselle. (3) Se on "Nero's Cross", joka symbolisoisi kristillisyyttä harhaopiksi. Luultavasti näille yhteyksille on jotkin lähteet, tai ainakin oletan näin.

Minulle se on kuitenkin se "Gerald Holstomin tekemä merkki", joka tuli käyttöön vuonna 1958. Se symbolisoi silloin rauhaa tai sodanvastaista aktivismia, tai hippiliikettä. Moni haluaa olla hippi, ilman että haluaa loukata uskontoa. Ja järkevää sanoa että rauhan symboliksi tulkiten se on uskonnonvastainen vain mikäli uskonto = sotiminen. Kristityt ja muut uskovaiset lienevät eniten tätä rinnastusta vastaan.

Tässä tuleekin esiin se, miten konteksti on tärkeää. Pelkkä löydetty yhteys ei riitä, vaan tämän lisäksi olisi syytä katsoa sen käyttökonteksti. Usein sama symboli näyttelee eri sisältöä eri yhteydessä.

Otan esimerkiksi "kalan".
1: Kristillisessä tulkinnassa kala rinnastuu Jeesukseen. Syynä on se, että kreikan sana "kalalle" on ἰχθύς ikhthýs. Sen alkukirjaimista saadaan sana Iesous (Jeesus) CHristos (Kristus) THeou (Jumalan) Uiou (Poika) Soter (Pelastaja). Tämä viittaa myös siihen että Apostoleja rinnastetaan ihmisten kalastajiksi. Vainojen aikana merkkiä piirrettiin. Siihen liittyi jopa "salaisuus", eli kun ensimmäinen piirsi kaaren, toinen piirsi sen kanssa ristiin toisen kaaren, ja lopputuloksena oli kala. Näin molemmat tiesivät että toinen on kristitty.
2: Kalalla on myös vanhempia merkityksiä. Erikoista on että aika usein ne liittyvät jumalataräitiin: Kiinassa Kwan-yin -Jumalataräiti kuvattiin kalan muodossa. Intiassa jumalatar kali on "kalansilmäinen".
3: Lisäksi kala viittaa symbolina tähtimerkkeihin. Tässä muodossaan se on kristilliseltä kannalta selvästi "pakanauskontoa".

Kuitenkaan itse kalasymboli voidaan aivan täysin järkevästi irrottaa aikaisemmista astrologisista tulkinnoista sekä jumalatar -tulkinnoista. Niiden käyttäminen ei ole "pakanallista", vaikka merkki olisi samantapainen. Kenties tähän liittyen olenkin nähnyt sellaisen selvästi New -Age -uskonnon sävyjä saaneen amuletin, jossa oli kaksi kuunsirppiä, jotka ristesivät ja muodostivat kalan. Tämä ei kuitenkaan ollut kristillinen, vaikka tässä olikin selvä ideatason yhteys kristittyjen kaarien piirtelyyn. Symboli on aina kontekstissa.

Suuri osasyy on tietysti se, että valtaosa symboleista on rakenteeltaan yksinkertaisia. + -merkillä on tuskin sen kummempia kristillisiä taipumuksia. Kun ihmistä lisäksi kiinnostaa kulttuurista riippumatta symmetria, kultaisen leikkauksen lukusuhteet, alkuluvut sekä muu vastaava, on selvä että kulttuurien runsaus tuottaa runsaasti samoja merkkejä eri tarkoituksiin.

Lisäksi joskus toisen paikan symboli ei ole lainkaan symboli. Esimerkiksi roolipeleissä käytettäviä monisärmäisiä noppia syytetään okkultistisiksi, koska niiden muodot ovat erikoisia ja "maagisiksi joskus tulkittuja". Kuitenkin voidaan ajatella että ne viittaavat Platonin perusmuotoihin, Platonin kappaleisiin. Kuitenkin roolipelaajat ovat korkeintaan todennäköisyysmatematiikan palvojia, koska noppien ainut merkitys on olla satunnaisuuden lähde, ja ne tarjoavat sovelluksen erilaisiin tilanteisiin. Joskus pitää saada numero laajalta skaalalta ja joskus pieneltä. Joskus noppakin on vain noppa.

Sitten päästäänkin moniin muihinkin symboleihin. Nimittäin suuri osa yhteyksistä ei ole satunnaisia. Nimittäin uskontojen leviämisessä tavallista se, että se kohtaa eri uskonnon edustajia. Tässä suhteessa on ollut kaksi mahdollista suhtautumistapaa:
1: Vanhan uskonnon jumalat ja symbolit on otettu omiksi. Esimerkiksi monet katolisten pyhimykset ovat vanhoja Jumalia, ja pyhäpäivien merkityksiä on muutettu niiden ajankohdan säilyessä. Ehkä selvin esimerkki on Pyhä Kristoforos, joka on koiranpäinen. Legendan mukaan hän oli ollut erityisen komea ja hän oli saanut rukousvastauksena koiran pään. Näin hän sai keskittyä Jumalan palvontaa naisten sijasta. Tässä hahmossa on kuitenkin Anubis -jumalan vaikutusta. Esikristillinen jumala muuttui pyhimykseksi.
2: Toinen tapa taas on ollut tehdä entisistä jumalista uuden uskonnon demoneja. Tästä esimerkkejä löytyy karhun kohdalla. Suomessa palvottiin karhuja, ja tämän pyhyyden vuoksi sillä oli kiertonimiä "vanha vihtahousu" muutti merkityksensä demoniseksi. Samoin on käynyt monelle muullekin. Toinen esimerkki on "Perkele". Sitä ei löydä yleisestä demonologiasta. Balttilaisessa näkemyksessä (liettuassa) perkunas ja (latviassa) perkons viittaavat ukkosenjumalaan. Eli nimestä on tehty "saatananpalvontaa". Esimerkiksi titaanit, jotka ovat Zeun isä, voivat tätä kautta olla vanhoja alueen jumaluuksia, joista on jäänyt jäänne kreikkalaisten jumalkokoelmaan. Samaa on tietysti tehty symboleillekin.

Tämä on muistettava etenkin saatananpalvonnan (joka eroaa olennaisesti satanismista) yhteydessä. Sillä tosiasiassa epäkristillinen saatananpalvonta on tavallaan oksymoroni. Saatana on nimen omaan kristillinen paha. Sen symboleissa onkin (1) kristillisyyden tuottamia merkkejä, kuten 666 -numero ja (2) kristillisyyden "pahaksi muokkaamia" merkkejä. Siksi on hyvä huomata, että monet saatananpalvonnan symboleista ovatkin olleet joskus "ihan hyviä asioita". Niitä voidaan tulkita tässä kontekstissa.