Vähentääkö uskonto kykyä olla hyvä vai onko pahan ongelma sittenkin relevantti haaste uskonnolle?

Kristinusko painii usein pahan ongelman kanssa. Joskus törmää jopa Jobin asenteeseen jossa kyseessä on mysteeri. Usein tätä kuitenkin järkeillään. Ja yksi suosittu näkemys on se, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa jossa ihmisten vapaa tahto on syy miksi pahaa on maailmassa.

Tässä on siis jonkinlainen hierarkia jossa vapaa tahto painottuu arvokkaammaksi kuin itse teot, niiden seuraukset, motiivit ja sisällöt. Esimerkiksi seuraavalla tavalla;
1: Paras maailma on sellainen jossa on vapaa tahto mutta kaikki valitsevat hyvää.
2: Toiseksi paras maailma on sellainen jossa on vapaa tahto ja ihmiset tekevät hyvää ja pahaa.
3: Kolmanneksi paras maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa ja jossa kaikki ihmiset tekevät sen vuoksi hyvää.
4: Neljänneksi paras maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa ja jossa ihmiset tekevät hyvää ja pahaa.
...
Z: Huonoin maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa mutta jossa kaikki tekevät vain pahaa.

Näin ollen Jumala voisi luoda maailman jossa ei olisi pahoja tekoja ja seurauksia mutta tätä kautta ihmiset olisivat pakotettuja tekemään hyvää. Jos Jumala pakottaisi ihmiset haluamaan vain hyviä tekoja tmä ratkaisu poistaisi valinnan ihmisiltä. Ja näin ollen heidän tekonsa tavallaan lakkaisivat olemasta yhtä arvokkaita, kenties Kantilaisessa määrittein jopa moraalittomia. (Kantilla moraalisuus vaatii aina sitä että voidaan tehdä jotenkin toisinkin. Jonka seurauksena stoalaisuus ja kalvinismi sanovat että ihmisillä ei ole Kantin määritteissä moraalisia tekoja lainkaan.)

Näin ollen jos ihmisiin kohdistettaisiin manipulatiivisesti - vaikka "Kellopeli Appelsiini" -elokuvan hengessä sellainen tunne että he kokisivat vastenmielisyyttä tehdä jotain asiaa, tämä terapointi alentaisi maailman toivottavuutta vaikka itse teot joita tämä vastenmielisyysohjelmoitu olisivat moraalisia. ; Vapaa tahto rajoittuu jos ihmisen ulkopuoliset tahot kontrolloivat sitä mitä ihmiset haluavat. Toisin sanoen se mitä ihmiset haluavat on metaohjelmoitu niin että heidän vapaa tahtonsa on näissä kohden heikentynyt, vähentynyt tai jopa kokonaan poistettu.

Tässä tilanteessa syntyy erikoinen tilanne uskontoon. Uskontoa esitetään usein normistona ja järjestelmänä joka suojelee yhteiskuntaa ja yksilöitä siten että se opettaa hyvän ja pahan tavalla jota ihmiset myös noudattavat. Ja että ilman uskontoa ei saada tämänlaisia järjestelmiä aikaiseksi. Ja siksi uskonto luo näköisiään yhteiskuntia. Tämä näkemys korostaa, että dogmeja ja kahleita tarvitaan koska vapaa ihminen on kaaoottinen ja anarkistinen.

Josta seuraa ajatus siitä että uskonto on konformistinen voima joka määrää ja kahlitsee ihmisiä ja ihmismassoja. Ollakseen aidosti hyveellinen yksilön tulisi vapaasti valita että hän tekee hyvin. Mutta Jumalan rangaistus, tuonpuoleisuuspalkinto ja muut ihmisen vapaan tahdon ulkopuoliset voimat tekevät keinotekoisesti asioista toivoittavia ja eitoivottavia. Arvokasvattamalla manipuloitu ohjelmointi tekisi moraalista pinnallista, eitoivottavaa ja huonoa. Sellaista josta Jumala ei tykkää.

Tämän ajatusketjun haasteena on se, että sen kohdatessa edessä on kaksi vaihtoehtoa; (1) Joko yksilön manipulointi uskonnolla ei ole oikeasti huono asia, jolloin pahan ongelma muuttuu relevantimmaksi onglemaksi. (2) Tai sitten pahan ongelman ratkaisu on hyvä mutta tästä seuraa se, että moralistinen oikeaa arvopohjaa opettava uskonto tuhoaa maailman hyveellisyyttä ja tekee siitä vähemmän parhaan mahdollisen maailman.

"epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa"

"Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle;"
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Markus Kajon alkuun viittaamani teksti on hyvin vaikuttava. Tai ainakin se oli minulle hyvin vaikuttava. Se pitäisi oikeastaan lukea kokonaan eikä pilkkoa esille fragmentteja. Olen jo melko kauan sitten sisäistänyt että minulle ei ole tarjolla viitekehystä johon voisin aidosti kuulua. Ja olen jo kauan aikaa sitten lakannut itkemästä moisen vuoksi.

Kajon kirjoituksen outojen ihmisten ja käsittämättömyyden tematiikka tuntui sitten osuvan siihen mistä näyttää tulleen tämän viikonlopun teema. Teeman "päätti" "maailma", en "minä" ; Toisistaan riippumattomat ihmiset nimittäin tuppasivat puhumaan minulle yksinäisyydestä ja eristämisestä. ("Jostain syystä" nämä kaikki mainitut tapahtuvat "kehäkolmosen pohjoispuolella".)
* Eräs henkilö oli ryhtynyt lapsen kummiksi. Ja sittemmin ateistiksi. Kummilapsen vanhemmat olivat olleet hyvin jyrkkiä tästä tiedosta. Kysymys ei ollut kristinuskon opin tuntemisesta, vaan siitä että kukaan "paatunut" ei voi opettaa lapselle edes kristinuskon oppeja ilman ateismistapuhumista. Siksi yhteys kummilapseen oli katkaistu. Lisäksi kummilapsen vanhemmat pitivät aivan kohteliasta ateismista kertomista loukkauksena. He selvästi kokivat itsensä petetyiksi vaikka kukaan ei ollut valehdellut missään vaiheessa kenellekään.
* Toisen ateistin lapsi on kuollut ja hän on saanut syvää kyseenalaistamista tukiryhmissä. Sillä useilla vanhemmilla on tärkeää luoda erilaisia kuvaelmia enkelilapsista taivaassa. Osalla mukana ovat jopa sulkia tiputtelevat enkelilapset. Mutta taivaselementin mukanaolo on mukana kaikilla. Tämä ei tietenkään ole se ongelma. Ongelma on siinä että jos näitä tarinoita ei ole on kyseenalaistettu koko surun kokemus. Ilmeisesti logiikka menee sillä tavalla että lapsen kuolema, silloin kun tuo aitoa surua, on niin musertavaa että siitä ei selviä ilman yliluonnollista voimaa. Ja jos sitten tulet toimeen ilman, ei surusi ole ikään kuin aitoa. Tämä ei tietenkään ole sitä mitä tarvitaan jos mennään tukiryhmään kun oma lapsi on kuollut.
* Kolmannen henkilön lapsi on jätetty kastamatta vanhempien vakaumuksen pohjalta. Paikalliset ihmiset, mukaanlukien pappi, ovat sitten kertoneet että lapsen kastamattomuus on heitteellejättöä. Se, että kastamattomuutta verrataan kielenkäytössä pahoinpitelyn tapaisiin termehin on tietenkin varsin loukkaavaa.

Kaikissa näissä on kysymys "jostain" normista. Ja niiden noudattamatta jääminen on tuottanut yleisen kokemuksen siitä että olisi helpomaa teeskennellä kristittyä kuin olla avoimesti omalla kannallaan. (Mihin minun kantani on, että miksiköhän he luulevat kristillinen valtajärjestelmä on tuollaiset käytänteet rakentanut. Että mitäköhän funktiota tuomitsemis-eristämis-savustus ajaa. Vihjaan että hyvyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole näitä funktioita.) Toisaalta esiin on tullut sekin miten mitä kohteliain kanssakäyminen koetaan pilkkana ja loukkauksena. Ei tarvitse sanoa että "sinun vauvaenkelitarinasi on hevonpaskaa" vaan riittää että ei usko Jumalaan. (Mihin minun kantani on se, että asia menee niin että uskonnottomuus koetaan usein loukkauksena ja pilkkana teki mitä teki joten saman tien voi edes saada huvin siitä pahanteosta. Kun joka tapauksessa syytetään niin ihan sama sitten mitä tekee. So to be it.)

Monia ihmisiä vaivaa tämänlainen pakotettu yksinäisyys. Minä olen tottunut olemaan yksin tässä mielessä. Monille sellainen on kuitenkin hyvin ahdistavaa. Ja ilmeisesti juuri siksi tämänlaisia ylläolevia asioita tehdään. Tahallaan. Rakkauden nimessä. Minulle tämänlainen on sen verran yleistä ja ilmiselvää, että en koe yksinäisyyttä. Kuka ja miksi joku ylipäätään kokee kaipuuta tuollaisten ihmisten joukkoon kuulumisesta? Mikä tarve tähän muka voisi olla? Miksi oikeastaan edes pitäisi kunnioittaa heitä. Tai välittää heistä ja heidän mielipiteistään, arvoistaan ja vakaumuksistaan?

"kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan."
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Kaveria ei hakata, mutta lasta ei säästetä

Vitsaamiskulttuurissa fyysistä kurittamista puolustetaan. Ideana on se, että hyvyyttä puolustetaan. On hyvyyttä edustava normi ja rankaisu on opettavaista. Perimmiltään sanotaan että hyvyys ja rakkaus ei ole ristiriidassa lyömisen kanssa. ; Aivan samanaikaisesti lapselle vielä, ihan säännönmukaisesti, muistetaan teroittaa että kaveria ei saa lyödä. Ketään ei saa lyödä. Ei pikaistuksissa. Ei kostoksi. Ei jos joutuu vääryyden kohteeksi. On puhuttava. Mitä sanotaan ääneen on "ei saa lyödä" mutta se mitä ei sanota kertoo oleellisen ; "sinua saa".

Pikaistuksissa lasta piiskaavan on turhaa sanoa "tämä koskee enemmän minuun kuin sinuun". Sillä eihän se niin mene. Toki suuttumus on tuskaa, mutta piiskaaminen on tämän pahan olon purkamista. Pitäisi sanoa "helpottaa enemmän minua kuin sinua". Se olisi rehellisempää siten. Tosin se veisi uskottavuutta reiluusnormistolta. - Mutta eihän tällä ole väliä. Sillä reiluuden poistaminen ei muuta käytäntöä. Sillä etiikka -myös piiskaamista rajoittava sellainen - on aina käytännössä jonkinlaista valtaa joka yrittää tehdä abstraktista ideaalista sovelluksen. Ja tältä kannalta vanhempi on vahva ja vastuussa kun taas lapsi on lähinnä sekä ärsyttävä että avuton.

Tätä miettiessä kannattaakin kenties pitää mielessä realiteetit. Voimasuhteet heilahtelevat ja pitkällä jänteellä. Ja se muuttaa reiluuden strategiseksi harkinnaksi jossa kysymys on harkitsijan omasta edusta. Hobbesin tyyliset viidakon lait pätevät. Hobbeshan arvosti järjestystä koska ilman sitä kuka tahansa voisi tappaa kehet tahansa. Kuningas piti tämän kaaoksen kurissa.  Ja voi että Hobbes onkin tarpeen. Eikä siten että yksinvaltias kuningas olisi pakollinen jotta konfliktit eivät tuhoaisi kansan yhtenäisyyttä. Vaan siten, että perimmiltään me elämme Hobbesin villissä luonnossa ja lähinnä teeskentelemme että näin ei olisi.

Hobbesin esiyhteiskunnan kannalta on hyvä tiedostaa että esimerkiksi minä olin pienenä paiskittava säälittävä riepu. Tänä päivänä tilanne on toinen ; pystyn halutessani hakkaamaan käytännössä kenet haluan. Osan rehdimmin, osan kohdalla pitää ennakoida, suunnitella ja varustautua astetta enemmän. Ja minulla on hankittuja taitoja jokaiseen prosessin vaiheeseen, jotka auttavat siinä että ennakointi ja varustautuminen ovat asiaankuuluvia ja tehokkaita. Ja tämä ei ole mitään poikkeuksellista. Metsästyskortin ja haulikon saa kuka tahansa ja sillä saa yhden ihmisen hengiltä - jos ei vain välitä vaikka kiinnijäämisestä.

Useimmiten tämä potentiaali ei aktualisoidu. Mutta perimiltään tämä tapahtuu varsin hauraan konseptijoukon varassa. Sellaisen johon kuuluu esimerkiksi "yleinen mielenterveys", "hyväntahtoisuus" ja "armeliaisuus". Ja mikä merkittävintä, ei riitä että nämä kestävät yleensä. Ei riitä että ne kestävät 10 vuotta. Kysymys on siitä kestävätkö ne koko oman loppuelämän. ; Näitä kannattaa miettiä etukäteen. Sillä epäreilu, vajain todistein syyttömään kohdistunut, menetelmiltään yliampuva, rangaistuskäytänteiltään mielivaltainen tai muuten vaan julma käyttäytyminen herättää usein "kostonhimoa" ja vastaavia.

Ja tässä on selvä yhteys hauraiden konseptien haurauden ja kostonhimon välillä. Armeliaisuuden ja vastaavien kostolta ehkäisevien välineiden vahvuus näyttää liittyvän siihen miten kovasti niitä tarvittaisiin. Ja yhteys on sellainen että se tuskin miellyttää niitä jotka väärin lapselle tekevät. Näiden vahvuuteen voi vaikuttaa omalla käytöksellä. Mutta silti ei varmasti voi olla ajattelematta että kannattiko ylilyönneillä vääristää oikeustaju niin että huono mielenterveys syö armeliaisuuden. Kun niistä olisi kuitenkin itselle kovasti apua. Jos ei reiluuden vuoksi niin ihan sen takia että entinen vitsattu lapsi ei sitten käy sinua sairaalassa katsomassa kun olet 80 vuotias ja mykkä - ja kuse joka kerta tippapussiin siten että näet kun tämä tekee sen.

On kenties ikävää miettiä, että "kannattaako". Mutta vielä ikävämpää on olla vanha tai muuten vaan heikko ja kohdata kysymys "kannattiko".

ecce lesbo (eli inhimillisestä variaatiosta)

Kirjoitin aiemmin hieman leikkimielisen ja "lähinnä puolivakavan" tekstin jossa lähestyin "luonnollista etiikkaa" evoluutio ja funktion määritelmä mielessäni. (Ja sain erikoisia lopputuloksia homoseksuaalisuuden kohdalla.) Se tuli mieleeni kun luin Wilkinsin tuoretta tekstisarjaa joka käsittelee evoluutiota ja variaatiota ihmisten käyttäytymisessä. Huomioissa on paljon samaa.

Yritän aluksi referoida Wilkinsiä siten että alustan varsinaisen asiani.

Wilkins lähtee argumentissaan yksinkertaisesti siitä, että aina jos tarkasteltavassa kohteessa on variaatiota on syytä katsoa muuttujia. "In any field that has statistical variation, it is necessary to isolate the variables. Biology is all about statistical variation of populations" Ja ihmisten käyttäytymisessä on nimenomaan variaatiota. Ja tätä variaatiota on tarpeen analysoida tarkemmin. Sillä kun luonnossa kaikki on variaatiota, ei normin olemassaolo ole samaa kuin hyvyys. Ei edes siinä mielessä että hyvyydeksi oletetaan yksilön ja populaation hyöty siinä mielessä kuin mitä evoluutio ohjelmoi. "mere existence of a norm is no guarantee that it tracks past success (at that level of fitness bearer), and so we ought not expect that the moral landscape is an adaptive landscape to which morals have adapted, as Sam Harris has it doing" Esimerkiksi huomioon tulisi ottaa sellaisia asioita kuin;
* Johtuuko variaatio siitä että siihen kohdistuu luonnonvalintaa vai ei. Osa variaatiosta on neutraalia ja osa taas on populaatiossa siksi että ne hyödyttävät. Näitä voidaan arvioida jakauman frekvensseistä ja painottumisesta. "If there is a skewed distribution of behavioural dispositions, then the null hypothesis must be that there is some selective pressure to which a population has not yet adapted" Gaussin käyrän muoto kertoo onko populaatio saavuttanut adaptiivisen tasapainon vai onko siinä valikoitumista johonkin suuntaan.
* Samoin on syytä katsoa että variaatio voi kertoa siitä että keskiverto toimii mutta ääripäitä on silti läsnä. "There will be tails for any distribution that are seen as over-cooperative (“saintly”) or under-cooperative (“evil”)." Esimerkiksi jos optimaalinen sosiaalisuusaste olisi jotain, niin tästä poikkeavia olisi. Se, että jokin piirre on olemassa ei vielä kerro että se olisi adaptiivinen. Eikä evoluutiokaan toisaalta tarkoita sitä että kaikki nähtävät piirteet olisivat hyödyllisiä.
* Ja lisäksi adaptiivisuuden arvioinnissa olisi syytä vilkaista sitä mikä on tapahtumisen konteksti. Adaptaatiota lähestytään turhan usein siten, että ajatellaan että asiasta on joko hyötyä tai ei. Mutta tosiasiassa hyödyllisyys ja haitallisuus näkyvät enemmänkin siitä mitä ominaisuuksia muilla on. Jokin piirre joka muutoin olisi huono voi yht'äkkiä olla hyvä jos ympäristö on toinen. "Dawkins once used the metaphor of a Gangster Society (like 1930s Chicago). If you live in such a society, you have limited alternatives to be nice. If, on the other hand, you live in a Society of Friends, it is easier and more rewarding to be a grifter."
...

Wilkins nostaa esiin myös sen että käytöksessä onkin variaatiota monillaki aspekteilla. Hän luettelee ominaisuuksia joiden kohdalla ihmisten välillä on paljon variaatiota. Hän nostaa esiin jaottelun jossa esimerkiksi (1) riippumattomuus vs. sosiaalisuus (2) hyveiden vs. seurausten arvostus, (3) konservatiivisuus vs.progressivismi (4) laaja-alaisuus vs. spesialismi (5) reflektiivisyys vs. matkiminen. Nämä piirteet sitten ovat eettisen käyttäytymisen ja siihen liittyvien asenteiden ytimessä. Vaikka ne kaikki viittaavatkin laajempiin asioihin kuin pelkkään etiikkaan.

Omaan asiaani.

Olen toki hieman vastahankainen kun katsotaan evoluutiota ja etiikkaa. Olipa kysymys sitten biologisesta evoluutiosta jossa tietty käytösmalli yleistyy ja on adaptiivinen, tai olipa kysymys siitä että oppiminen ja indoktrinointi viittaavat kulttuurievoluutioon jossa menestyksekkäät kulttuurirakenteet säilyvät ja sen sijaan huonot ja epäkelvot kulttuurit romahtavat ja menestyvät huonosti ja katoavat kuin muinaisegyptiläisten uskonnot. Evoluutio toimii hyvin jos pitää deskriptiivisesti kuvata sitä miten ihmisten tai kädellisten tai jonkin muun populaation sosiaalinen rakenne toimii. Se voi perustua täysin havaintoihin, korrelaatioihin ja muuhun joka saadaan redusoitua ryhmän käyttäytymiseen. Mutta jos kysymys siirretään kysymys normatiivisuuteen että "onko moraalisuus (yksilöiden tai yhteiskuntien) kelpoisuutta korottavaa" ollaan sitten siirrytty asiaan joka ei välttämättä ole vahvasti yhteydessä tähän deskriptiiviseen tasoon. Sillä deskriptiivinen taso kertoo lähinnä miten asiat ovat, ja mikä on tietty tavoite mielessä käytännöllistä, älykästä tai viisasta. Normatiivinen taso taas kysyy onko tämä kätevyys ja hyvyys ja älykkyys "strategiallinen hyvyys" samaa kuin "eettinen hyvyys".
* Siksi esimerkiksi kun Takkirauta selittää miksi älykkyys korreloi pitkän avioliiton kanssa, en loikkaa tästä vielä etiikkaan jossa esimerkiksi pitkää avioliittoa pidetään hienona asiana välttämättä. Tai että älykkyys jotenkin antaisi avioliitolle gloriaa ja lyhyt avioliitto olisi hoopo konsepti. Sen sijaan korostan vain että noin näyttää tapahtuvan. ; Kenties kulttuuri vangitsee ja hegemoniaa seuraavat hybriksen sokeuttamat tanssivat ja tottelevat kuin orjat. Mutta tämäkin kertoo yhdenlaista selitystä miksi tietynlainen asia tapahtuu useammin kuin toisenlainen, ei itsessään että onko se oikein tai väärin. Näin vain käy.

Kuitenkin jos tämä näkökulma nyt sitten otetaan käyttöön niin sain kyhäelmääni pari hyvin vahvaa mielijohdetta Wilkinsin tekstistä. (Ne eivät ole deduktiivisessa suhteessa Wilkinsin sanomisiin, mutta intuitioni huutaa niiden väliin analogisuutta, eli intuitioni rakentaa niistä aavistuksen jotain induktiivisesta.)
1: Wilkinsin hyveet toivat mieleeni hyvin vahvasti Jonathan Haidtin tavan lähestyä etiikkaa. Haidt viittaa että selvästi ihmisten kesken on klustereita, joissa tietyt asiat ovat useammin yhdessä kuin toiset. (Johtuipa tämä sitten biologisesta evoluutiosta tai kulttuurievoluutiosta.)
2: Toinen vahva mielikuva joka minulle syntyi oli asian yhdistäminen peliteoriaan. Nashin tasapainossa usein nimenomaan sekastrategia on se kaikista toimivin tapa. Moni ajattelee adaptaatiota tai menestystä liian kapeasti. Peliteoria muistuttaa että frekvenssi merkitsee hyvinkin paljon kun ylipäätään mietimme sitä mikä on tehokasta ja mikä ei.

Ja näin saadaan palautus siihen alkuperäiseen monifunktioargumenttiini. Argumenttiin joka on itsessäänkin tehty lähinnä siksi että klassinen teologinen funktionaalisuusargumentti ja "biologinen tosiasia on että lapsia syntyy vain miehen ja naisen välillä" -tyylisissä lausumissa on samaa henkeä kuin kulttuurievoluutiota tai evoluutiota korostavissa näkemyksissä.. Jos lajin säilyminen ja hyöty ovat ne joilla asia oikeutetaan, evoluutiolla ja adaptiivisuudella on taatusti jotain sanottavaa aiheesta.

Ensimmäinen huomattava asia on että homoseksuaalisuus näyttää olevan varsin pysyvä piirre. En puhu vain yksilötasolla, vaan nimenomaan sillä tasolla että kulttuuriessa  homoseksuaalisuus näyttää nimenomaan sangen pysyvältä piirteeltä. Homovastaiset kulttuuritkaan eivät ole onnistuneet karsimaan sitä. Homoseksuaalien frekvenssi on melko pieni jos arvoidaan "mitä yli 50% sitten tekeekin on keskivertoa ja normaalia ja vähempi on vähemmistössä" -näkökulmasta. Mutta se on kuitenkin samalla yllättävän suuri jos homoseksuaalisuus olisi todella jotenkin niin tuhoisaa kelpoisuudelle kuin mitä siitä sanotaan. Jos homoseksuaalisuus suoralta kädeltä tuhoaisi kelpoisuuden, miksi se on niin yleistä? (Ja toisaalta jos se on opittua niin miksi kulttuuri ei voi vain karsia sitä täysin pois, jolloin voisimme huomata että se olisi vain opittu piirre. Sen sijaan uskonnot paitsi kieltävät homoseksuaaliset suhteet joutuvat huomioimaan että se on jotain jota ihmiset todella tekevät yllättävän yleisesti.)

Tämä vihjaa siitä että kenties kelpoisuutta homoseksuaaleille saadaankin niistä monista epäsuoran kelpoisuuden keinoista joita maailmalla on tarjota. Ihminen on lajina K -strategikko. Lapsen kasvatus vaatii paljon vaivaa. Ihmisiä on myös kuollut. Esimerkiksi oman veljen tai sisarten lasten kaitseminen on liitoksissa omaan kelpoisuuteen. Sillä sisarilla on yhteisiä geenejä. (Ja tästä päästään tavallaan siihen miksi meidän lesbot haluavat adoptoida teidän lapset!)

Uskallankin väittää että lisääntymiselimien yhteenhankaamisessa on paitsi lisääntymisfunktio, niin myös - ellei peräti etenkin - sosiaalinen funktio. (Jopa heteroliitossa on tärkeää huomioida että K -strategia on vaivalloinen, työläs ja vittumainen asia. Sitoutuminen perheeseen on tässä strategiassa nimenomaan "sitä jotain" joka on suoraan sidoksissa evolutiiviseen kelpoisuuteen. Ja sosiaalisuus vanhempien kesken syventää yhteistyötä, sen sijaan että mies esimerkiksi lähtisi harjoittamaan r-strategiansuuntaista käyttäytymistä, eli hyppäämällä vieraisiin hankkimaan "äpäriä" jostain muualta taktiikalla jossa määrä korvaa laadun.) Ja tälle ei ole vaikeaa kuvitella yhteyttä myös siihen biologiseen kelpoisuuteen.

Normi vs. sen rikkominen

Tapio Puolimatka sai näkyvyyttä. Darwinistinen naturalistikulttuuri joka vainoaa norsunluutornistaan kaikkia erimielisiä on vainonnut häntä antamalla hänelle valtaa asiantuntijan roolissa. Lainmuutos sukupuolineutraalista avioliitosta on jotain johon liittyviä käsityksiä halutaan kartoittaa.

Meillä ei ole yhtään homoa.
Ai on vai, nimeä yksi!
Sen jälkeen ei ainakaan ole.
Repeat until silence.

Näkemys sai heti melko paljon vähintään kohtuullisen terävää kritiikkiä. Esimerkiksi Lilja Tamminen läpikävi hänen väitteitään, huomauttaen että Puolimatkan lähteet ovat konservatiivejen tutkimuksia joiden puutteellisuus on jo melko laajasti tunnettua. Ja tottahan toki Puolimatkan lausunto on sellainen, että kuulostaa melkein kuin se olisi hänen look-a-likensä, Iranin entisen presidentin Mahmoud Ahmadinejadin suusta. On myös eriskummallista katsoa kuinka hän, joka muille on tullut tutuksi siitä että hän evoluutioteorian kohdalla korostaa että tutkimus on aina ideologista, on tässä viittaamassa asioihin kuin ne olisivat objektiivisia. Hän puhuu aivan kuin puhuisi ideologisesti riippumattomana tiedemiehenä yhteiskunnallisesta asiakysymyksestä faktoina.

Kuitenkin keskityn nyt toiseen puoleen. Sillä ymmärrän, että näkökantoja on pyydetty syistä. Puolimatka ei ole pitänyt vakaumustaan missään pimennossa, ja uskonkin että eduskunnassa on tietoisesti pyydetty kantaa selkeästi fundamentalistikristilliseltä taholta. On aivan luontevaa että poliittisissa kysymyksissä tämänlaisetkin näkökannat otetaan huomioon. Asiasta kuullaan monenlaisia ihmisiä. "Asiantuntijuus" kun määrittyy selvästi jollain muulla kuin tieteellä. mukaan on otettu esimerkiksi tasa-arvoasiain neuvottelukunnasta Arto Jokinen ja Trasek ry:stä Antti Karanki, ja Lasten perusoikeudet ry:stä Helena Molander, on aivan selvää että mukaan sopii myös Tapio Puolimatka. Sympatiani ovat siis, kenties yllättävää kyllä, hänen kuulemisensa puolella.

On kuitenkin joitain asioita joihin haluan ottaa kantaa. Ja haluan, vaikka tutustumiskokemustani leimasikin eksistentiaalinen tunne joka leimattiin supertieteelliseen lähteeseen, "Aku Ankka" -lehden numeroon 29.11. 2006 (s. 28) "Pelle, Pelle, elämän lapsi! Silmäsi ahmivat jykevää aineistoa. Poppamiehiä ja vaikka mitä mieletöntä! Eivätkö aivosi ole liian suuret tuollaiseen?" Asia on tärkeä ja uhraukseni arvoinen. Ja se on uhraus, sillä jokainen kerta jolloin Tapio Puolimatkan ajatuksia summonoi tietoiseen mieleen tekee luultavasti syvää vahinkoa itselleen ja mahdollisesti lähimmäisilleenkin.
1: Asiasta täytyy saada kenties lisää tutkimuksia että ei lähdetä riskaabelisti leikkimään kokeilematta ensin niissä maissa joissa riskit on jo otettu ja joissa Tapio Puolimatkan kuuntelua on jo kokeiltu ja saatu näin jalostettua esiin tietoa tämän pitkäaikaisvaikutuksista. Jotka, kuten edellä mainitsin, ovat riski.

Tapio Puolimatkan kohdalla otan esille hänen perusasenteensa siitä että avioliitto ei paranna homoseksuaalien oikeuksia koska avioliittomääritteen uudistaminen johtaa termin inflaatioon. Pidän tätä hyvin mahdollisena. Itse asiassa avioliiton merkitys onkin kokenut yhteiskunnassa valtavan inflaation jo nyt. Sen sijaan korostan että jos avioliittokäsitys muuttuessaan kokee inflaation, se tasa-arvoistaa ja tekee yhteiskunnan pluralistisemmaksi. Jokainen saa enemmän ja enemmän olla samanarvoinen muiden kanssa, sillä kun homojen ja heteroiden avioliitto on inflaation jälkeen samanarvoinen, ei tämänlaisen tittelin kautta saada ideologista valtaa jossa kaikkia ei kuunnella tasapuolisesti ja samanarvoisesti.
1: Puolimatka ymmärtänee omien teostensa kautta, että jos jokin erikoisasema johon liittyy arvostettava status kuten "avioliitto", "biologi", "tiedemies", "tohtori", "professori", "luonnontieteilijä", "asiantuntija", ja se määritellään tiukan eliitin etujen mukana, termin uudelleenmäärittely ja laajentaminen parantaa moniarvoisuutta ja pluralismia. Ja että uudelleenmäärittelyn jälkeen ei ole varmaa että uusi määritelmä saa yhtä paljon statusta. Ja että asia on tehtävä juuri koska tasapuolisuus. Jos tiukka ideologinen määrittely on se joka luo statuksen, kyseessä ei ole mikään asiallinen lähestyminen vaan a priori -lähtökohdista määritelty ideologinen vaino, jossa valtaa ostetaan tekemällä eksklusiivinen lokero jota sitten käytetään vipuvartena siihen että erilaisia näkemyksiä ei kuunnella ja kunnioiteta.

Tässä kohden olen samaa mieltä Puolimatkan kanssa siitä että "lakimuutoksessa avioliiton keskukseen halutaan nostaa kahden aikuisen välinen intiimi suhde, ei enää seksuaalisuhde, josta voi syntyä lapsia". En vain pidä tätä ongelmallisena. Nähdäkseni lapsen mahdollisuus elää rakastettuna on tärkeämpi kuin biologinen isyys ja äitiys. Minäkin kykenen biologiseen isyyteen, sen kun ejakuloin menemään. Lapsen kasvattajaksi en sen sijaan itseäni suosittelisi missään nimessä. Ajatuksena onkin se, että kun homojen kohdalla ainut tapa hankkia lapsia on adoptio, on tilanne heteroparienkin kohdalla sama. Ei siinä oman biologisen vanhemman kanssa olla adoptiolapsena mitenkään koskaan muutenkaan. Lapsen oikeus kahteen vanhempaan voi olla jopa korkeampi hyve kuin yksinhuoltajilla. Ja ainakin itse korostan että perheen tulisi olla rakkausyksikkö. Jos homoseksuaalisuus redusoituu pelkkään panemiseen, kuten Puolimatkan retoriikka sen manipuloi, niin täsmälleen sama ongelmallisuus koskee myös heteroita. Tiedän että heteroseksuaalien parissa on sellaista menoa että Puolimatka pitänee niitä todella irvokkaina seksuaalivähemmistöinä. Näin ollen itse asiassa edes heteroparien kohdalla joudutaan miettimään lakia ja lastensuojelua. "Aikuisten välisiä intiimejä suhteita voi olla hyvin monenlaisia ja -tasoisia. Joudumme avioliiton rajaamisessa juridisen ongelman eteen." Lakiasioiden kanssa nyt vain tullaan toimeen. Sitä kutsutaan pluralistisessa ja monipuolisessa kulttuurissa elämiseksi.

Tähän liittyy tietysti myös hänen ajatuksensa normissa epäonnistumisessa ja normin uudistamisessa. Kun homoissa menetetään "lapsen oikeus isään ja äitiin", niin sama tapahtuu myös avioeroissa. Puolimatkan argumentti tässä on varsin tuima. "Avioero loukkaa tietysti myös tätä lapsen perusoikeutta, mutta se ei tee sitä samanlaisella periaatteellisella tasolla kuin sukupuolineutraali avioliittolaki. Avioerossa on kyse epäonnistumisesta normin täyttämisessä, ei normin uudelleen määrittelystä." Tämä on sitten hyvin omituinen argumentti. Siinä ei itse asiassa näytä tarkemmassa tarkastelussa olevan mitään sisältöjä tai ansioita. Se on pelkkä kupla.

Tästä kupluudesta hyvän kuvan saa Jason Lepojärven katolisista argumenteista. Hän on edustanut kovasti ja vahvasti kantaa jossa avioero on hyvin poikkeuksellinen. Hänen maailmassaan asumusero olisi epäonnistunut normin täyttäminen, kun taas avioero on tunnustus siitä että on lakattu yrittämästä. Ja näin ollen mahdollisuus avioeroon on useimmiten - muutamia melko tarkasti määriteltyjä ja kohtuu harvinaisia syitä lukuunottamatta - normin rikkomista.
1: Jason Lepojärvi on toki kognitiivisen dissonanssinsa kanssa viehättävä. Hän on tehnyt avioeron, ja pyrki elämään selibaatissa, mutta sitten hän sai jotain jota muusikkopiireissä kutsuttaisiin "bändäriksi" ja uutta liittoa on sitten yritetty synnyttää mitätöimällä vanha avioliitto joksikin jota ei ole oikeastaan edes ollut. Hyvää onnea normin uudelleenmäärittelyyn ja hyvää tulevaisuutta heille toivotan.

Tämä muistuttaa siitä, että missä vaiheessa homoseksuaalisuus muuttuu normin rikkomiseksi. Siinä vaiheessa kun vaatekaappien sisältöä aletaan siirtämään toisen kotiin? Siinä vaiheessa kun ostetaan yhteiset avaimet? Hairahduksen ja pysyvyyden ero on häilyvä. Ja se, mikä on normissa epäonnistumista ja mikä normin uudelleenmäärittelyä on kaikkea muuta kuin objektiivinen tosiasia. On hyvin erikoista miten Puolimatka on innoissaan määrittelemässä selvästi ideologiansa kautta mitä asioita yhteiskunnassa saa tapahtua ja ei saa tapahtua. On ihmeellistä että hän suostuu tähän, sillä luulin että tämänlaista norsunluutorneilua harrastavat vain pahat darwinistit jotka sensuroivat intelligent designin kannattajia ja estävät heidän akateemiset uransa ja asiantuntijatehtävänsä. Että pelkkää Expellaamista tarjoavat, sikälimikäli eivät ole tappamassa 98 prosenttia ihmiskunnasta ebolaviruksella, that is.

Hulluuden kieltäjistä

Michel Montaigne esitti, että ihmiset tuppaavat tekemään normaalista normin - ja toisaalta normista normaalin. Näin eri kulttuureissa pidetään toisia asioita asiaankuuluvina, jopa ainoina järkevinä vaihtoehtoina, kun taas jotkut toisen kulttuurin tekemät ratkaisut nähdään aivan absurdeina.

Tämä ongelma koskee etenkin mielenterveyttä. Suomessa on hyvin paljon ihmisiä, joiden mielestä se, että sinulla on jotain vaikeuksia mielenterveyden puolella tarkoittaa sitä, että oikein millään mitä sanot ei ole väliä. "Hullusta" tulee "ei tarvitse kuunnella tai välittää" -asenteen synonyymi ja mielenterveyden vajaus tekee ihmisestä lähinnä kohteen sosiaaliselle ja ideologiselle pelille, kute "eheyttämiselle". Tämä valitetavasti näkyy vahvasti myös skeptikkopiireissä. Aivan perusteeton salaliittoteoria saattaa rapistua pelkäksi kertojan psykologisen profiilin kuvaukseksi - tämä saattaa olla tottakin, mutta nähdäkseni salaliittoteoria ei kumoudu sillä että kritisoidaan sen keksimisen syytä. ; Ainakin itse olen niitä ihmisiä jotka korostavat että hypoteesinmuodostus ei ole relevanttia vaan se, onko tuotettu teoria tosi. Näin ollen salaliittoteoriaa ei saada ohittaa pelkästään sillä, että viitataan että sen keksijällä on jääneet neuroleptidit nauttimatta. Kenties onkin, mutta tällä ei pitäisi olla merkitystä kun arvion kohteena ei ole ihminen vaan väite siitä että reptiliaanit vaikuttavat pörssikursseihin istuttamalla ihmisten päihin kontrollisiruilla pakkoajatuksia, ja että sirut tulevat koska lentokoneisiin on laitettu myrkkysuuttimet jotka ruiskuttavat erityisiä mikrosiruja joissa on oleellisimpana komponenttina avaruusolentojen DNA.

Siksi on jossain määrin mukavaa lueskella esimerkiksi blogauksia siitä että luovuus ja hulluus rinnastetaan "Ne ihmiset, jotka opiskelevat luovuutta, opiskelevat päästämään irti järjestään, sen rajoituksista ja niistä vankiloista, joita ihmisen rationaalinen puoli asettaa. Sitä on luovuus: ajattelua laatikon ulkopuolelta. Sitä on hulluus: asettumista laatikon ulkopuolelle. Tältä osin ne ovat siis sama asia, mitä kauempana olet yhteiskunnan normaalista, sitä hullumpana he sinut näkevät, ja sitä parempi perspektiivi sinulla on myös sitä käsittelevän taiteen luomiseen." On selvää että luovuus vaatii eitoistoa, joten on tehtävä jotain jota ei sellaisenaan ole tehty aikaisemmin. Ja tämä on taatusti jonkinlaisessa irrottautuvassa suhteessa konventionaalisuuteen. (Itse en muutoin sano luovuudesta muuta kuin, että skeptismi, "ahkerasti käytetty laiskottelu" ja sarkasmi auttavat. ; Ja jos korrelaatiot ja intersubjektio ovat väärä lähestymistapa, et voi antaa yhtään mitään perusteltuja ohjeita luovuuden saavuttamiseksi. So there.)

Kenties vahvimmillaan mieleltään järkkyneitä puolustava tematiikka on esiintynyt kotimaamme julkisuudessa aikanaan huomiota saaneen Jyri Puhakaisen "persoonan kieltäjät" -kirja. - Toki Michel Foucaultin "hulluuden historiaa" ei voi jättää tässä ohittamatta. Mutta olen tässä blogauksessa nyt skandinaavisesti biasoitunut. - Puhakaisella on kirjassa selvästi hyviä eettisiä pointteja. Hän käsittelee hulluutta eksistentialistisesti ja tätä kautta hakee esimerkiksi oikeutta tulla rangaistuksi rikoksesta ilman että saa mielisairaan leimaa ; Tälle onkin tarvetta koska aina silloin tällöin tuomiolle tulee ihmisiä jotka eivät halua psykologista arviota vaan he haluaisivat vain tuomion ilman leimoja. Heille kuitenkin tehdään sellainen. (Toki tässä on vaikeaa sanoa että johtuuko mielenterveysleiman välttäminen mielenterveyden autonomiasta vai siitä että henkilöllä on vankkoja antipatioita mielenterveyden rikkoutumista vastaan.)

On selvää että mielenterveyteen liittyy biovaltaa, ja osa mielenterveysongelmista itse asiassa on hyvinkin näennäisiä. Autistit ovat toki varmasti aina olleet "pöpejä", mutta aspergerin syndroomaisissa on sitten ollut variaatiota  "kylähulluista" "kyläfilosofeihin" ja jopa huipputiedemiehiin. Modernina aikana on kenties hyvä että "postmoderni linjama" tuottaa silloin tällöin "Puhakaisia", koska freudilaisuus ja psykologiapuhe on noussut sen parissa suosituksi. Itse asiassa myös uskontojen parissa on psykologisoitu kieltä hyvinkin vankasti. Henkisen tilan sijaan viitataan hengellisiin konsepteihin kuin ne olisivat psykologisia ilmiöitä. Siksi uskovaisten keskuudessa puhutaan "äitihaavoista" ja "erämaakausista".
1: Siinä missä kalvinistit ennen puhuivat suoraan siitä, että Jumala ilmoitti itsensä ja vain Jumalan tekemä muutos ihmisessä sai hänet muuttumaan, ja tätä ennen hän hapuili pimeydessä, ja viitattiin suoraan erilaisiin jumala-aistimuksiin joista eiuskovaiset jäivät osattomiksi. Nykyään tämänlainen torjuttaisiin uskontona, joten sen parissa on tehty termien uudelleenmäärittelemistä. Puhutaan hyvinkin helposti lapsuuden traumoista ja vastaavista. Sillä näin konseptia ei tarvitse muuttaa, kun uudelleennimeäminen tuo mukanaan "tieteellisyyden vaikutelman" ilman tieteellisyyttä.
2: Olenkin usein sanonut että ei ole ihme että Päivi Räsänen on lääkäri. Sillä siinä missä ihmiset ennen ottivat rippinsä papilta, medikalisoituneena aikana lääkärit ja psykiatrit ovat yhtä luotettuja ja hyvin samanlaisten konseptien vartioita. Lisäksi nykyaikana kun "oma kokemuspohja" korostuu ja kyökkipsykologia on valloillaan, ja se kohtaa kemiallisen lääketeollisuuden, uskonnollisten instituutioiden, New Age -puoskarien ja terapeuttien taloudelliset tarpeet. Yhtälö tukee markkinoita joissa aivan kaikelle hankitaan jonkinlainen diagnoosiluokitus. Modernin ajan psykologian ongelmaksi onkin sanottu sitä, että käytännössä kaikesta on tehty jonkinlainen mielenterveyden häiriö. (Eikä se suinkaan redusoidu naturalisteihin vaan juuri subjektiivista näkökulmaa korostaviin.) Moralisointia ei nykyään oikein kehdata tehdä, joten syytös ilmenee diagnoosina ja huolestumisena.

Monessa asiassa kohtuu on kuitenkin hyväksi. Niin tässäkin. Yksi tapa tehdä tätä, on nostaa esille vanhakantainen ajatus köyhyyden ja sairauden jalostavasta vaikutuksesta. Eli siitä että "kärsi, kärsi - kirkkaamman kruunun saat". Tällöin saattaa syntyä esimerkiksi lausuntoja siitä että "Särkyminen on kaunista". "Mielen oireilussa on kyse mielen epätasapainotilasta, jonka alkujuuret voivat olla lapsuudessa saakka. Epätasapainotila on siis ihmisessä aiheutuneena jostain jo elämässä olleesta ja tapahtuneesta. Näin ollen mielen oireet eivät ole sairautta, joka tulee sattumalta omalle kohdalle, vaan tulosta pitkään jatkuneesta elämän tasapainottomuudesta. Taustalla voi olla vuosia kestänyt prosessi. Ihminen saattaa elää ihan kelpo elämää, mutta lopulta vuosien kuluessa oireet kärjistyvät. Useimmiten oireilu tiivistyy akuuttiin hätään, jolloin mieli näyttää rikkoutuvan. Se hetki on pelottava, suoranainen kauhun ja kaaoksen paikka, mutta tarpeen." ... "Koska rikkoutumisella voi olla pitkä taustatarina, on päivän selvää, että mielen rikkoutuminen on kutsu itsensä äärelle. Se pysäyttää ja hätkäyttää tekemään asioille jotain. Tällä tavoin katsottuna ihmismielen rikkoutuminen onkin kaunis ja tarpeellinen tapahtuma." ... "Myös se, että puhutaan eheytymisestä fanaattisesti, on arveluttavaa. Tai, että ihmisiä jaotellaan terveiksi tai heiksi, jotka ovat menneet mieleltään rikki, ja niiksi, jotka ovat toipuneet. Kaikenlaiset diagnoosijaottelut ja oireluetteloihin tuijottamiset johtavat vain enemmän harhaan. Kaikki nämä vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen." Tämänlaiset ajatukset korostavat sitä väitettä, että mielenterveyden oire olisi jonkinlainen terveen mielen normaali reaktio sairaaseen tilanteeseen. Jossain määrin tämä on tottakin. On ihan suvaitsevaista korostaa että herkkyys voi olla oleellisen tärkeää.

Mutta siinä on samanlaista sairautta mikä paistaa pahan ongelman ratkaisijoiden puheista silloin kun he alkavat selittämään miten luonnonkatastrofi jossa omaiset hukkuivat olikin jotenkin jalostava ja siitä seurasi enemmän hyvää kuin pahaa. Tai selittävät miten holokaustisen kansanmusiikkijuhlat - tilanteet jossa juutalainen pakotettiin soittamaan viulua tuhottavaksi saapuneille juutalaisille jotta nämä eivät panikoisi ja kenties karkaisi - olivat jotain sellaista jonka jarruttamista hyvä Jumala ei vain tekisi. On toki selvää että mieli rikkoutuu tietyistä tilanteista. Jos annat kiduttajalle puukon ja muutaman kuukauden aikaa, hän raapii kenestä tahansa mielenterveyden "tilaan jota kutsumme hulluudeksi". Mutta tästä ei pidä mennä liian pitkälle.

Näissä mielenterveyspuheissa tuntuu olevan jonkinlainen sivustakatsojan ote. Se nimittäin tarkastelee mielenterveyttä "kyökkipsykologisesti etäältä", ikään kuin objektisoiden. Niistä tuntuu aina puuttuvan se ote joka tulee vakavampien mielenterveyden ongelmien kanssa toistuvasti esille. Se, mikä jää puuttumaan on se käytänne. Se koskee etenkin masennusta.

Ymmärsin kyllä tämän tekstin pointin siitä, että mielenterveysongelmat voivat olla toisaalta hirveä rasitus, mutta tosiaalta suuri voimavara, joka motivoi ihmistä kehittymään. Se, että tästä päätellään että mielenterveysongelmat ole sairautta on taas sitten kaikkea muuta. Syynä on luultavasti se, että skeemasto on lukkiutunut ajatukseen siitä että hulluus on vain määritelmä, joka koskee kaikkea poikkeavaa. Että hulluus on oudon synonyymi. Tämä oli Puhakaisellakin vahvana teemana. Se kuitenkin koskee lähinnä niitä asioita jotka koskevat eksentrismiä. Neuroottisuus voi vielä olla vain hurmaava piirre. Puolisoni kanssa eläessä olen oppinut sen verran että lievä OCD voi olla lähinnä häiritsevä päähänpinttymä. (Joka vie kyllä silloin tällöin kahdet hermot, siipan ja omat.)

Mutta jos aletaan puhumaan psykoositiloista, vastaan nousee erikoisuuden sijasta kyvyttömyys huolehtia itsestään ja elää maailmassa koska kaikki ymmärrys siitä on kadonnut. Masennuksen kannalta voidaan sanoa että siinä ei ole mitään kaunista, että ihminen halua tietoisesti vahingoittaa itseään tai jopa tappaa itsensä. Mun mielestä tämä oli jopa tällaista masennuksen/muiden ongelmien glorifioimista.

Lisäksi kun masennus nimenomaan vie halun tehdä asioita, voidaan sanoa että se on itsereflektioon kannustamisen antiteesi. Vasta kun olet voittanut masennuksen ja saat noustua vuoteesta voit ylipäätään kieriskellä jossain gnothi seauton -tilassa. Kukaan masentunut ei kuvaa tilaansa minään suurena kasvun aikana. Kasvua tapahtuu lähinnä trendin kautta. Sen jälkeen on parempi kuin on ollut masennusaikana. Pahimmat masennuskaudet eivät ole potilaille tarjottuja suuria valaistumisia, joista oppisi itsestäni kaikenlaista. - Tai jos onkin, niin ei mitään sen kummempaa kuin mitä syöpä voisi tarjota. Eikä syövästäkään kannata mitään Hyvää Jumalaa kiittää!. Ei se, että kippurassa maaten tuijottaa seinää pystymättä nousemaan sängystä, nukkumaan, syömään tai peseytymään kun voi ajatella vain sitä, että haluaa kuolla opeta juurikaan muuta, että se sattuu aivan helvetisti.
1:Joka pitää tämänlaista aidosti kasvattavana voi tulla meillä kyläilemään. Mielelläni valistan ja henkistän näitä ihmisiä esimerkiksi lyömällä heitä tiiliskivellä päähän. Aivovamman tuoma mielenterveyshäiriö voisi tarjota pysyvän lahjan, esimerkiksi epilepsian, jonka kanssa painiskellen sitten voisi itsekasvaa sillai kivasti. (Tämä ei ole uhkaus, tämä on halpaa sarkasmia.)

Voidaan itse asiassa jopa väittää että mielenterveyden häiriöt ovat useimmiten henkistymisen ja itsereflektion tiellä. Ne kenties pakottavat pysähtymään, mutta samalla rajoittavat keinoja tehdä asialle mitään. Se on vähän kuin se, kun ajaisi autolla tiellä, ja auton bensatankki vuotaisi. Tyhjä tankki taatusti herättää huomaamaan vian ja paikkaamaan pohjan. Mutta olisi hoopoa sanoa että tyhjentynyt tankki auttaisi ajamaan lähimmälle huoltoasemalle.

Useimmiten tässä on kuitenkin kysymys muusta kuin mielenterveydestä. Puhakaisen nostin esille siitä, että hänen kohdallaan on ilmoilla useita erilaisia oleellisia ongelmia jotka käytännössä toistuvat kaikessa "antipsykiatriassa" kaikkialla. Ensinnäkin kuvatessaan "hulluuden" jonkinlaiseksi keinotekoiseksi sosiaaliseksi konstruktioksi, nousee esille sekin että on mieletöntä myös puhua mistään mielenterveydestä. Kuitenkin usein kysymys on siitä että jokin itsereflektio ja henkistyminen olisi jotain erityistä mielenterveyttä ja tämä olisi se terve mielen tila, joka sitten rinnastuisi konventionaaliseen huonoon mielenterveyteen, jossa on vika joka on aikaansaanut sen sairastumisen alunperinkin. Asioita ei sanota suoraan nimellä, mutta lausunnoista kumpuaa toistuvasti esille se, että mielenterveys ei ole mielekäs määriteltävä konsepti, mutta se kutienkin voitaisiin sitten määritellä niihin omiin tärkeisiin kysymyksiin. Eli mielenterveys ei sittenkään olisi sosiaalinen konstruktio vaan jokin jota voitaisiin lähestyä objektiivisesti tai intersubjektiivisesti.
1: Tosiasia onkin, että epäonnistumisesta ja heikkoudesta puhuminen paljastaa että "antipsykiatri" on itsekin luokittelemassa varsin vahvasti. Epäonnistuminen kun on relevantti konsepti jos ja vain jos onnistuminen on läsnä. Ilman onnistumisen käsitettä ei ole epäonnistumista, vaan pelkkää tekemistä ja tapahtumia. Samoin itsetuntemus on liitoksissa siihen että on jokin minä ja mielen tila joka on terve ja muu on siitä poikkeavaa ja sairautta. Näin epäonnistuminen elämässä johtuukin konventioista. Joka tarkoittaa siitä että on mielensairas tila joka luokitellaan alemmaksi ja huonommaksi.

Tämä johtaakin toiseen tematiikkaan. Siihen, että yleensä "antipsykiatria" vastustaa lähinnä mielenterveyden hoitamista kemiallisin lääkkein. (Ja jossain tapauksissa psykiatrein. Silloin kun itse tarjotaan jotain enkeliterapiaa tai vastaavaa, joka on saanut pseudotieteen leiman. Esimerkiksi skientologia myi itseään aluksi terapiana, ja sitten kun se tuomittiin lääketieteen vastaiseksi, siitä leivottiin vahvemmin uskonto. Ja siihen tuli mukaan vahva antipsykiatrinen ote. Psykiatrit ovatkin skientologiassa suunnilleen suurin paha.) Luonnonlääkkeet ja sosiaalinen parantaminen nousevat tässä vahvasti esille.

Puhakainenkin lankesi tähän ansaan. Sillä hänen argumenttinsa ajautui sisäiseen hajanaisuuteen hyvin syvällisellä tasolla. Hänhän tunnusti "Persoonan kieltäjien" sivuilla (s. 112) että aivot ovat konkreettinen ehto inhimilliselle kokemukselle ja (s. 135) että sairaiden lasten hoidossa aivokirurgiset keinot ovat saaneet aikaan hyvää. Puhakainen kuitenkin toisaalla (s. 49) selittää vakavasti että mikään lääke ei voi parantaa sitä miten koemme elämän. Tämä on hyvin mielenkiintoista, kun muistamme miten litium mullisti bipolaarien elämää paremmin kuin mikään terapia. Puhakainen ei voi kiistää syy-seuraussuhdetta ja sitä että lääkkeet muuttavat ihmistä ja heidän kokemusmaailmaansa ja siksi hän tunnustaakin toisaalla teesinsä vastaisia asioita.

Syynä onkin se, että Puhakainen vaatii pohjimmiltaan tietynlaista manipulointia. Sairaus täytyy nähdä inhimillisenä suurena draamana. Huumaava lääke tuo vapauden kokemuksen Puhakan näkemyksessä väärin keinoin. Tätä ei tunnusteta suoraan joten valtaosa kirjasta keskittyy denialismiin joka nojaa siihen että kaikki lääketiede ja kemia redusoi ihmisen aivoiksi ja ei siksi voi mitenkään olla missään kontaktissa aidosti tärkeän eksistentiaalisen puolen kanssa. Erikoista onkin, että terapia tai rippipapin tarjoama hengellinen tuki on aina joko kielen, kulttuurin tai uskontoinstituution kautta tapahtunutta toimintaa jossa nähdään oltavan jollain tavalla syy-seurauksen ytimessä. Näkemyksessä kysymyksessä ei olekaan tulos tai eksistentiaalinen vaikutus yksilöön. Kysymys ei ole siitä että oikeasti nähtäisiin subjekti tärkeänä ja vältettäisiin objektisointia ja hallitsemitsa ja manipulointia johonkin tiettyyn suuntaan. Kysymys on siitä että toisia keinoja ei lähtökohtaisesti hyväksytä, tätä ei haluta suoraan tunnustaa koska se osoittaisi vain tälläisen esittäjän itsensä sulkusilmäiseksi sensuristiksi jonka avarakatseisuus romahtaa välittömästi jos hän kuulee että joku on mielenterveyslääkityksellä. (Ihminen muuttuukin vaikkapa "Mömmö-Tuomoksi", kuten eräs antipsykiatrian ystävä esitti minulle silloin kun vähän aikaa söin masennuslääkkeitä.)

Koska tätä suvaitsemattomuutta ei joko tiedosteta tai tunnusteta, keksitään jotain muuta. Ja jos vastapuoli lähestyy asiaa objektiivisesti, on tämä helppo ottaa kohteeksi. Jossa on virheenä se, että tässä ei (a) helposti mietitä että jos itsekin yritetään objektisoida ja kontrolloida ja manipuloida ja laittaa toinen vaikkapa lokeroon "äitihaavainen" (b) hyökätään mitä tahansa epäanalogiaa kohtaan siksi että se on sen toisen piirre jota ei ole itsellä. Eikä tässä helposti mietitä onko tämä oleellinen piirre tai hyvä vihollinen josta on todella haittaa. (c) Keksitään jokin syytös vastapuolesta jota tämä ei edes toteuta ja lietsotaan vastahankaa tätä kautta.

Itse esitän semidiplomaattisesti, että lääkkeet ei paranna kokonaan ongelmia, mutta mielenterveysongelmat ovat aina tai ainakin usein psykofyysinen tila, jota pitää usein hoitaa lääkkeillä. - Ja tehot ovat sen verran vauuttavia, että Puhakainenkin joutui aikanaan tunnustamaan omassa kirjassaan että vaikutuksia on. - Itse en enää edes kuvittele, että lopettaisin joskus lääkkeiden syömisen. Joten kyllä. Mielenterveysongelmat ovat sairauksia, samoin kuin diabetes on sairaus. Ihan sen takia että on helppoa leikkiä suvaitsevaista kun ei tarvitse kärsiä. ;Ei ole vahvuutta olla niin herkkä, että tappaa itsensä koska ei vaan kestä elämää, ja jättää jälkeensä surullisia läheisiä. (Itselläni tämä on jo miltei kunnossa. Harvapa suree.)

Hulluuden kieltäjien tulisikin kyetä näkemään pelkän samanlaisuus-erilaisuus -vähemmistöpuhelaatikon ulkopuolelta ja katsoa eksistentiaaliselta tasolta ihmisten kärsimystä. Avaramielisesti kun nousee laatikon ulkopuolelle, tajuaa että mielenterveyden romahtaminen ei ole mitään epäonnistumista jota tarvitsisi jotenkin halata suurena lahjana. Että joskus herkkyys onkin hysteriaa ja pikkusieluisuutta. Ja että mielenterveys ei noin yleensä ottaen useinkaan heiluta mieltä kohti vapaata ja ennakkoluuloista irrottautunutta logiikkaa. Kukaan ei ole niin kahlittu kuin vakavasta OCD:sta kärsivä. Kukaan ei ole niin ennakkoluuloinen kuin skitsofreenikko jolla on paranoija ja joka tulkitsee avomielisesti ja laatikon ulkopuolelta aivan kaiken tukemaan tätä paranoiaa.

Siitä mistä ei saa puhua, siitä on vaiettu

Viime päivinä on keskusteltu monesta asiasta, jotka muistuttavat siitä että syksy on tulossa. Nostan esille kaksi aihetta. Ensimmäinen koskee ruotsin opetusta, "pakkoruotsia". Toinen koskee uskonnonopetusta, "pakkouskontoa". Molempia aiheita yhdistää moni asia. Ne ovat oppiaineita. Ne herättävät tunteita. Niitä vastaan ollaan melko laajasti. Toisaalta sekä uskonto että kieli ovat hyvin tärkeä osa ihmisten identiteettiä. Kielten että uskontojen tunteminen kuuluu jollain tavalla yleissivistykseen ja yleiseen kulttuuritietoon. Ja toisaalta molemmilla on tärkeä osa Suomen historiaa ja sen kulttuurin muotoutumista. Ja molemmilla on tässä kohden sekä ansioita joita yleensä korostetaan että likaista painolastia josta ei oikein puhuta. Historiaa käsitellään vain kuin se olisi kunniaksi näille kulttuureille, ja tämä historiallinen taakka hyväksytään. Mutta vastuupuolella syyllisyys halutaan unohtaa ja hävettävät tosiasiat jäävät historiankirjoihin, lähinnä ahkerien  ja oma-aloitteisten huomaamaksi ; Ruotsalaiset tuppasivat käyttämään suomalaisia tykinruokana, ja uskonnot ovat tuhonneet aiemman kulttuurin esimerkiksi tuhotessaan muinaissuomalaisten palvontapaikat.

Itseäni historiallinen taakka ei paina missään. Ansiot ja syyllisyydet ovat henkilökohtisia, joten kunniakas menneisyys ei anna mitään gloriaa - tai häpeää. Jos näin ei olisi, vaatisinkin kirkolle kirkollisveroa joka olisi sen historian vuoksi häpeävero. Ihmiset eivät maksaisi kirkolle, vaan kirkko maksaisi ihmisille. Samoin ruotsalaiset olisivat käytännössä lainsuojattomia joiden omaisuutta voitaisiin luovasti uudelleenmääritellä jos vaan sattuisi tulemaan sellainen fiilis.

Oma suhtautumiseni;
1: Uskonnonopetukseen on tylsästi se, mikä se on aina ollut. Se on yksi tärkeimmistä keinoista estää fundamentalistisoitumista. USA:n kulttuuri auttaa tässä. Kreationismi on syntynyt pääasiassa yhtä tavoitetta varten ; Sekulaarissa maailmassa uskontoa ei saa kouluopetukseen, joten uskonnosta on haluttu tehdä tiedettä. Omasta mielestäni uskontoon vain panostetaan liian monta pakollista kurssia, ja sen määrää voisi kenties vähentää.
2: Ruotsinopetuksessa en pidä sitä tehokkaana kielen oppimisen välineenä. Olen itsekin työläästi virkamiesruotsin, mutta kielitaitoni ei ole koskaan hyödyttänyt minua missään joten se on ruostunut ja ruostuu yhä. Toisin kuin englanti jota joudun käyttämään päivittäin.
+: Kummassakin tapauksessa ihmettelen sitä miten nykytilanteen jatkamista perustellaan vahvasti sivistyksellisin syin. Tosiasiahan on se, että ihmiset eivät oikeasti muista juuri mitään koulusta. Keskusteltuani teologiasta riviuskovaisten kanssa ja kuunnellessani miten ammattikoulun käyneet solkottavat ruotsia -tai millä tasolla itse sönkötän em. kieltä - olen tietoinen siitä että tietopohjan syntyminen ei oikeasti ole tässä se mitä kannattaa ihan hirveästi korostaa. Muutenkin kun katsoo ihmisiä, niin heillä on minun silmissäni monia ihmeellisiä taitoja kuten autolla ajaminen ja monet muut vastaavat taidot. Heillä on yleensä hyvää ammattitaitoa työhönsä. Mutta sen ulkopuolella ei voi kuin hämmästellä yleissivistyksen keskitasoa. Karu totuus on, että ihminen on karkeasti ottaen aivan paska kaikissa yleissivistysaiheissa paitsi niissä joihin heillä on omaa intoa ja panostustarvetta.

Pisatulokset testataan koululaisilta. Aikuiset eivät niissä pärjäisi, ja käyttämättömät taidot rapistuvat nopeati - aivan kuten minun virkamiesruotsintaidoilleni on käynyt. Harva aikuinen pärjää laaja-alaisessa yleissivistystiedossa peruskoululaiselle, vaikka aikuisena onkin tietysti hyvin spesifiä taitoja joista lapset voivat vain haaveilla - jos vain osaisivat edes kuvitella niitä ensin!

Sekä uskonto että ruotsi voidaankin liittää jännittävään tematiikkaan siksi että ne ovat kouluaineita, peräti pakollisia kouluaineita. On nimittäin huomattava, että koulu on poliittisen vallan käyttämisen koneisto. Ossi Ojutkangas nosti tämän esiin. Hän otti esiin sen miten käytänteet voivat olla de jure ja de facto aivan eri tasolla ; "Lukiotoverini 90-luvulla piti itsestäänselvänä sitä, että suomalainen mies käy armeijan. Siviilipalvelus ei ollut hänen mielestään mikään "oikea" vaihtoehto, vaikka myönsi sen olevan toki laillinen. Tästä huolimatta hän ajatteli, että on hyvä jos sosiaalinen paine pakottaa kuitenkin valitsemaan "oikein". Sivarin valitsemista kuuluukin siis paheksua. Tähän kiteytyy suomalainen näennäinen "valinnan vapaus" joka on de jure, mutta ei de facto." Tällä hetkellä uskonnonopetuksessa tilanne on se, että meillä on de jure uskonnonvapaus, mutta de facto väärästä valinnasta tuomitaan, koska kristinusko on jotenkin määritelty Suomalaisuudeksi. (Tällä hetkellä uskonnonvapaus tarkoittaa lupaa olla kristitty, ja vääräoppinen joutuu haastetuksi. Etelä-Suomessa tämä on tosin kääntymässä toisin päin, jolloin rakenne säilyy mutta puolet vaihtuvat päikseen!) Ruotsin kielen kohdalla tilanne on sen sijaan päinvastainen. Meillä se on de jure pakollinen mutta de facto sitä vastustetaan yllättävän laajasti.

Otan tässä tarkempaan syyniin uskonnonopetuksen. Uskonnonvapautta toteutetaan ns. oikeudella oppia oman vakaumuksen mukaista uskontoa. Tässä korostetaan ns. oikeutta "oman uskonnon opetukseen". Tässä korostetaan että uskontotieto olisi huono, koska moniarvoinen tilanne ajautuu kinasteluksi, ja että pitäisi ensin opetella oma uskonto jotta voisi aikuisena keskustella uskonnoista. Tosiasiassa uskontokeskustelua ei nimenomaan koskaan tapahdu missään ja se on aina kinastelua. Etenkin aikuisena. Asennevammatonta kristittyä ei löydy edes kirkon liberaalilta linjamalta. Ainakaan minä en ole vuosien penkomisen jälkeen löytänyt ainuttakaan sellaista. Sama ongelma lienee myös toisella puolella. Minäkään en tämän vuoksi ole Puolimatkalaisen väittelykulttuurin, käytännössä kinastelukulttuurin, kannalla. En kuitenkaan näe mitään "omaa" siinä mitä lapsille opetaan koulu-uskonnossa.

Tämä vaatii astetta tarkemman syyninginm jossa perustelen tämän kieltämättä provokatiivisen väitteeni.

Puhe koululaisten erottelemisesta tiettyyn uskontokuntaan kuulumisen perusteella on pohjimmiltaan puhetta jossa identiteetti määriellään ja sitten opetetaan identiteetinmukaista ainetta. Tämä määrittely taas on esimerkiksi Zizekin "Väkivalta" -teoksen mukaan aina vallankäyttöä. Uskonnottomat ovat usein korostaneet että maailma ei ole reilu, koska tosiasiassa koulussa opetetaan vanhempien uskontoa. Ja itse asiassa ei edes vanhempien uskontoa. Jos vanhemmat ovat ateisteja tapauskovaisia jotka kuuluvat kirkkoon siksi että joku liberaalipappi on puhunut kauniita nuorisotyöstä, niin lapset opettelevat kristinuskoa. Joka ei siis ole vanhempienkaan uskonto. Tämä on yksi tapa lähestyä tätä määrittelyä.

Mutta tosiasiassa asia on vielä syvemmällä. Sillä asia muuttuu vielä pahemmaksi jos huomataan mitä tarkoittaa että olet kristillinen aikuinen jonka lapsi käy koulussa "oman uskonnon mukaista opetusta". Kuka pohjimmiltaan määrittelee mikä tämä uskonto on? Suomalaisessa yhteiskunnassa uskontoa eivät määrittele lapsen vanhemmat. Sen sijaan määrittelyvalta on patentti- ja rekisterihallituksella, joka päättää, mitkä uskontokunnat ovat tarpeeksi uskonnon näköisiä voidakseen tulla rekisteröidyiksi uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Tässä kohden jotkut kristilliset vähemmistöt - ja tietysti kristinuskosta poikkeavat uskontokunnatkin - eivät saa vapautta vaan ne niputetaan johonkin muuhun. Osa uskontokunnista jää luokitelmien ulkopuolelle. Näiden ryhmien lapset eivät saa oman vakaumuksensa mukaista opetusta. Esimerkiksi New Age/Wicca/Uuspakanismin mukaista opetusta ei saa lapsille vaikka paikkakunnalla olisi aktiivinen piiri ja lapsia olisi samassa koulussa kymmenen. ; Kouluopetuksen järjestäminen edellyttää rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan statusta, joten osa uskontokunnista jää ulkopuolelle jo tästä syystä.

Lisäksi vaikka olisit kuinka kristitty, niin tosiasiassa uskonnon sisällön määrittelyvalta on Suomessa yliopistoilla ja erityisesti teologisilla tiedekunnilla. Tästä seuraa se, että valtaosa Suomen koululaisista ei suinkaan opiskele mitään vanhempien uskontoa, vaan opiskelee ”omana uskontonaan” akateemisen teologian tieteenpopularisoitua versiota. Tämä yliopistoteologia on todennäköisesti hyvin harvojen uskonto. Itse asiassa esimerkiksi valtionkirkossa vallassa olevat ja seurakuntatoiminnassa aktiivisesti mukanaolevia viidesläisiä tämänlainen vääräoppisuus voi harmittaa syvästi koulun uskonnonopetuksen sisältö sen harhaoppisuuden vuoksi. Lisäksi  "keskeiset sisällöt" eivät usein ole oppilaan perheen uskontosuuntauksessa tärkeitä tai kiinnostavia ; Ne ovat vieraita ja jopa vastoin omaa uskonoelämää ja vanhempien opetuksia. Itse asiassa olen huvittunut kuinka "oman vakaumuksen opetusta" puolustetaan nimenomaan sillä että se vähentää fundamentalismia ja rakentaa leppoisampaa uskontokuvaa kuin jos opetusvastuu jäisi vanhemmille ja seurakunnalle. Tämän lausujat nimittäin tunnustavat että kyseessä ei ole "oman uskonnon" opettaminen, vaan päinvastoin yritys kontrolloida ja manipuloida sitä mitä kyseinen uskonnon seuraaminen - esimerkiksi kristillisyys - tarkoittaa oikeasti. On selvää että tässä on Zizekmäistä valtapeliä jota kohdistetaan fundamentalisteihin. En pidä tätä itsessään pahana, mutta tämän tunnustamisen pitäisi olla rehellisyyden minimitaso!

Onkin erikoista että uskontokoulutusta vastustetaan riitelynä samalla kun yritetään leikkiä että Luterilainen kirkko olisi moniääninen. Tosiasia on, että jos luterilaisuus hyväksyisi moniäänisyyden, ja jokaisen omaa vakaumusta kunnioitettaisiin, ei tässä kohden syntyisi eroa yleisen uskontotiedon kanssa. Riitelyä syntyy. Paitsi jos tunnustetaan se, että tosiasiassa luterilainen kirkko päinvastoin ahkerasti sensuroi poliittinen korrektius ja kunnioitus eufeminismisanoinaan ihmisten vakaumuksia, uskonelämää ja manipuloi sen ilmenemismuotoja määrätietoisestu, suunnitelmallisesti ja laajasti. ~ Että de jure jokainen kristillinen tai uskonnollinen vakaumus on kunnioitettava ja hyvä. Mutta de facto annas olla jos olet fundamentalisti tai peräisin uskonnottomasta perheestä - tai herranjestas jos olet sekularisti, suurin syöpä ja ihmisoikeuksien natsimainen polkija!

Tätä korostaa klisee jossa uskontoa verrataan äidinkieleen. Että lapset on opetettava puhumaan äidinkieltä ennen ulkomaankielten opiskelua. Ja että uskontoakin olisi opetettava samalla tavalla. En ymmärrä miten nämä ovat analogisia koska jos äidinkielen kieltäessä ihmisestä tulee susilapsi, joka ei opi mitään kieltä, mutta jos ihmistä ei indoktrinoida uskontoon, hän ei menetä kykyään liittyä uskontoon tai hankkia vakaumusta vanhemmalla iällä - ainakin mikäli uskovaisten kääntymiskokemuksissa on mitään perää, niissä, etenkin ulkomailla, tuntuu olevan sävy jossa usko löydetään vaikka mitään yhteyttä siihen ei olisikaan. Sen sijaan uskonnollisuus ilman indoktrinoimitsa lähinnä lopettaan vanhempien uskontoihin lukkiutumisen. Uskonto on todennäköisesti jokin muu. Tämä taas viittaa siihen että ihminen kykenee valitsemaan uskonnon vapaammin. Nähdäkseni jos lapsen jättäminen äidinkielen ulkopuolelle johtaisi siihen että hän aikuisena voisi sujuvammin valita ihan minkä tahansa kielen ja puhua sitä äidinkielitasoisesti - sen sijaan että tulisi nykymalliin susilapsi joka ei osaa mitään kieltä - niin kyllä äidinkielen opettamatta jättämisen luulisi olevan ihan velvollisuus.

Ruotsin kielen kohdalla tilanne on toisenlainen.

Ruotsin suhde de jure - de facto linjamalla on päinvastainen uskonnonopetuksen kanssa. Siksi se on itse asiassa sitä että pakkoruotsi vertautuu ateistin silmiin hyvinkin samaksi kuin se, että ateisti pakotetaan istumaan oppimassa uskontoa johon hänellä ei ole mitään sidosta. Tämä lähinnä kasvattaa vastahankaisuutta ja herättää vihaa. Luultavasti valtaosa ruotsivastahankaisuudesta johtuukin siitä, että kieltä on väkisin jouduttu pänttäämään. Itsekin olisin voinut kuluttaa ruotsinkurssiaikani hyödyllisemmin - olipa hyöty sitten taskussa olevaa rahaa, iloa, opittuja taitoja tai mitä tahansa - vaikkapa menemällä fysiikan tunneille. Tai runkkaamalla kotona.
1: En ollut kielimiehiä muutenkaan. Kielet teettivät eniten töitä ja niistä tuli silti huonoimmat numerot. En ymmärrä miksi minun pitäisi rikkautena pakkososialisoitua. Introverttia elämänasennetta ei kielenopettelussa suvaita, ja kielitaito tuo aiankin lähinnä tietoisuutta uusista kiusankappaleista globaalisti eri puolilta maailmaa. On aina riemastuttavaa oppia uusista ihmisistä joiden pitäisi kenties tappaa itsensä ja oppia lisää vieraiden maiden taikauskoisista ja tieteenvastaisista  uskomuksista. Muutenkin kielitaitoa perustellaan usein globaalilla kaupalla. Ja kuitenkin itse tunnen tasan nolla ihmistä jotka olisivat päätyneet tälläisille aloille. Vain hyvin harva ajautuu alalle jossa näitä vieraita kieliä oikeasti tarvitaan. Ja he kyllä osaavat ottaa nämä kurssit valinaisinakin. He ovat nimittäin taatusti fiksua, ahkeraa, suunnitelmallista, sosiaalisesti lahjakasta ja älykästä porukkaa jota kielenoppiminen motivoi - ja joita tuleva lihava palkkapussikin kenties innostaa tankkaamaan jotain vitun datiiveja ja akkusatiiveja. (Joita kaltaiseni "äidinkielessään tampiotasoinen rivi-idiootti" ei osaa edes oman maan kieliopista.)
2: Ja kyllä. En aseta uskontoa ja muita vakaumuskia rinnan, enkä sano että ruotsi olisi muilta kieliltä pois. Sen sijaan ne molemmat ovat pois itselleni tärkeämmiltä aineilta. Ruotsin kieli siis rajoitti muuta sivistystä ja minun maailmassani sekä ruotsi että uskonto ovat pois vaikkapa kvanttifysiikan opetuksesta. Joka on muuten peruskoulussa aivan retuperällä. Sitä ei edes opeteta pakollisilla kursseilla. Siihen voisi kuluttaa jonkin kurssin, jonka voisi napara irti vapauttaa vaikkapa yhdestä uskonnon pakollisesta kurssista. Uskontoa, edes "'oman vakaumuksen' mukaista" ei tarvitsisi kokonaan kieltää.

Loppukaneetti.

Näkisin että suvaitsevaisuuden kannalta olisi kenties parasta ajaa "pakkoruotsi" alas. Silloin menisi päävoima sen vastustajilta. Samaan malliin kehottaisin sitä että koulu ei laulattaisi suvivirttä ja antaisi homojen mennä halutessaan naimisiin kirkossa. Koska sitten ei enää ole oikein mitään hyviä lyömäaseita joita käyttää. Erimieliset jäisivät vähän ontolle pinnalle.

Kuitenkin näen että käytännössä koulun tehtävänä ei ole tukea mitään sosiaalista suvaitsevaisuutta. Sen tarkoitus on opettaa asioita. Ja tämä on yleensä ottaen vittumaista ja tylsää puuhaa. Koulu, kuten työkin, on vittumaista. Tärkein opetus minkä koulu opettaa, on ärsyttävien tilanteiden ja ihmisten sietäminen. Tämä taito hyödyttää etenkin introverttejä vaikka tilanne ärsyttää heitä kaikista eniten. Näkisin että se taito joka omassa kasvatuksessani ja koulutuksessani on ollut hedelmällisintä, on ollut sen asiantilan tiedottaminen että elämä on läpeensä vittumaista ja aika tylsää ja ankeaa perseilyä. Ja että aina ei pidä mennä sen mukaan mikä tuntuu mukavalta.Tylsyyden-, tampioiden- ja ärsytyksensietokyky - joiden opettamisessa etenkin uskonto ja kielet ovat harvinaisen erinomaisia oppiaineita - ovat tärkeimpiä taitoja mitä yhteiskunnassa on. Sen lisäksi että on tarpeen että opetetaan ihmisille se, että kouluun ja muihin on tultava ajoissa. Vaikka vituttaa ja on tylsää. Sillä sitä on tarjolla koko työuran verran valtaosalle ihmisistä - ja oman lisänsä tuovat ns. muut ihmiset joita kohdataan päivittäisessä elämässä melkolailla väkisin. Aika harvoin innostaa ja on silti pidettävä säälliset tavat.

Uskonnonopetus lisäksi hyödyttää koska se on sensurointilaitos joka yrittää rajoittaa ääriliikkeitä. Ruotsalaistenpelko taas on pelkästään turha historiallinen kuriositeetti joka ei ole ollut relevantti enää aikoihin. (Vihollisen on armeijassakin vihollisen on syytä tulla nimeltä mainitsemattomasta itä -ilmansuunnasta kaalilta haisten ja rastastaen takkukarvaisella hevosella.) Sen sijaan fundamentalismiin liittyvä aktivismi ja hengellinen väkivalta on aina relevantti pelonaihe ja jokin jota on syytä rajoittaa ja kontrolloida yhteiskunnan puolelta. Vaikka väkisin. Vaikka identiteettejä ja vakaumuksia vastaan.

Passion from the Christ

Naturalistis-Skeptistä linjamaa, johon uusateismikin kuuluu, kuvaillaan usein termeillä jotka assosioituvat klassiseen ajatukseen objektiivisuudesta ulkopuolisuutena. Tällöin linjamaa kuvataan jotenkin mekaanisena, tunteettomana, kovana ja kylmänä. Kuitenkin melko monet uskovaiset taas ovat lähteneet sille linjamalle jossa uusateismia kuvaisi tunteellisuus ja jopa emotionaalinen hysteerisyys. Että heidän arvomaailmansa on tunteilua josta puuttuu kaikki keskusteltavuus.

Poliittisen linjaman suhteita etiikkaan on tutkittu. Ja niiden mukaan on havaittavissa mistä uskovaisten reaktio johtuu. Se johtuu siitä että he ymmärtävät tilanteen. Asiaa on hieman läpikäyty esimerkiksi "Addicting Infon" sivuilla. ; Ero on pohjimmiltaan siinä että liberaalit ja oikeistokonservatiivit ovat hyvin erilaisessa suhteessa etiikkaan, etenkin seurausetiikkaan. "Conservative and religious individuals showed a “general insensitivity to consequences.” These participants consistently tended towards deontological ethics – which means they judged morality according to universal rules or divine authority. Liberals in the study promoted consequentialist ethics – they judged the morality of action based on the outcome." ... "Piazza says that they can’t be certain whether being religious/conservative creates the rule-based ethics or if following rule-based ethics makes one become conservative/religious. The thing the study can state with conviction is that the two are related: being conservative or religious goes hand-in-hand with non-consequentialist ethics."

Koska uskonnollisuuteen kuuluu objektiivinen moraali, joka ilmenee ihmisille velvollisuuksina, normeina ja dogmeina, se ei perusta arvioitaan suoraan kärsimykseen. Se ei tietysti tarkoita että kaikki velvollisuusetiikka tuottaisi kärsimystä, mutta monesti vastaan tulee tilanne jossa on valittava kärsimyksen ja periaatteen välillä. Ja silloin velvollisuuseetikko tallaa kärsimyksen yli. Deontologista etiikkaa seuraavalle toisen ihmisen kärsimys on tunteilua jos on suuremmat ja tärkeämmät periaatteet kyseessä. Tämä priorisointiero johtaa siis siihen että konservatiivit näkevät liberaalit tunteellisina.

Tämä puoli on kenties se syy, miksi uskovaiset näyttävät minun silmiini helposti joko "psykopaateilta" tai "narsisteilta". Siitä huolimatta että moni näyttää ajavan sellaista kuvaa että "hihhuli" olisi jonkinlainen kuolaava hysteerikko, en kaikesta uskontokriittisyydestäni huolimatta ole halukas levittämään tätä kuvaa. Oma saamani kuva, ja relevantin uskontokritiikin ihmiskuva, on enemmänkin myötätuntoon kykenemätön mutta karismaattinen koijari, joka hymyilee siten että hymy ei nouse silmiin. Ja joka pystyy kohteliain sivistyssanoin pilkkaamaan erimielisiä, ja joka nauttii tästä koska se on kivaa ja siitä tulee hänelle hyvä fiilis. Ja joille vastaan kritisoijat ovat sama kuin täyteen ihmisyyteen kykenemätön epäeettinen vihollinen.

Tämänlainen empatiaan kykenemätön emootioton epäsympaattinen murskauskonemielikuva on luultavasti peräisin samasta syvästä erosta - siitä samasta joka saanee konservatiivisen uskovan näkemään liberaalimissa "hysteerikkoja". Kyseessä on molemmissa tapauksissa vääristymä - siis pohjimmiltaan jonkinlainen asennevamma - mutta "jollain tavalla kuvaava vääristymä". Vääristymällä on varmasti merkitystä laajemminkin, ja hyvinkin syvällä tasolla.

Itse kun olen pitänyt konservatiivejen kanssa etiikkakeskustelemisen mahdottomaksi. Syynä on usein juuri se, että he ottavat deontologisen velvollisuuden dogmana ja tekevät tästä keskustelunpysäytyksen. Tällöin keskustelu pysähtyy koska he ovat oikeassa koska he ovat oikeassa. Vielä enemmän kuitenkin ärsyttävät ne keskustelut joissa juuri noin ei tehdä vaan ollaan uskomiseen uskovia. Silloin he kyllä korostavat näennäisesti seurauseettisiä puolia ja korostavat että uskonto tarjoaa hyötyjä yhteiskuntarauhasta taloudelliseen vakaumukseen ja tieteen edistyvyyden kautta pidempään ja onnellisempaan elämään ihmeparantumisineen. Näissä faktat vaan eivät saa nousta pöytään joten ne koostuvat velvollisuuseettisistä argumenteista jotka todistetaan väitteillä ja joita ei voi kritisoida fakta-aineistolla koska "korrelaatiot eivät kerro tarpeeksi".

Argumenteissa usein korostetaan sitä että uskonto hyödyttää yhteiskuntaa ja siinä asuvia ihmisiä. Näiden asioiden kumoaminen ja kyseenalaistaminen faktoilla ei kuitenkaan johda muutoksiin. Syy on se, että seurauseettiset argumentit ovat enemmänkin ajan henkeen vastaamista, kuin jotain johon oltaisiin sitouduttu niin lujasti. Sen vuoksi esimerkiksi "Cross-National Correlations of Quantifiable Societal Health with Popular Religiosity and Secularism in the Prosperous Democracies" murtaa monta myyttiä uskonnon tuottamista seurausetiikan kannalta hyvistä vaikutuksista.

Mutta se ja sen kaltaiset eivät kuitenkaan saa koskaan oikeistokonservatiiviuskovaisia muuttamaan mieltään. Jako velvollisuuseettiseen ja seurauseettiseen suuntaukseen muistuttaa että syy ei ole toopeus. Dataa ei ignoroida tyhmyyttä tai pahuutta vaan koska tämänlaisella ei ole yksinkertaisesti heille väliä. ~ Tilanteessa kyseessä on tilanne joka muistuttaa sitä kun teini haluaa ostaa jotkut tietyt farkut koska ne ovat muotia hänen alakulttuurissaan ja yrittää perustella ostostaan vanhemmilleen. Hän ei käytä varsinaista syytä, vaan muita syitä - syitä jotka voivat olla totta tai eivät. Näiden perustelujen kumoaminen ei tietysti muuta nuoren mieltä. Seurausetiikan ja deontologian kohdalla suhde on juuri samanlaatuinen.

Tämä näkyy myös teologisessa aspektissa. Pahan ongelma on selvästi tärkeä liberaaleille, mutta konservatiivit vähättelevät sen merkitystä. Näkisin että yhteys deontologiseen yleisasenteeseen ei ole sattumaa. Kärsimystä on helpompi vähätellä jos sitä pitää etiikan kannalta irrelevanttina, eräänlaisena kiusallisena kuriositeettina joka houkuttelee sivupoluille.

Kehystämisvaikutus ; Onko normaali kristillisyys äärikristillisyyttä?

"Kotimaan" äärikristillisyysartikkelin saamat kommentit ovat erikoista luettavaa. Ne jäävät veivaamaan sitä mitä "ääri" oikeastaan tarkoittaa. "Aika useissa konteksteissa etuliite "ääri-" on semanttisesti vuotava tai jo tyhjentynyt. Se toimittaa lähinnä kirjoittajan sille sälyttämää tulkinnallisen vihjeindikaattorin tehtävää. Se kuuluu toiseuttavan kielen välineistöön; ei me, mutta nuo muut." ... "Ongelman ydinhän on että meillä on kirkon rinnalla, ei sisällä, herätysliikkeitä jotka pitävät oikeutenaan sanella tulkinnat. VL ei hyväksy piispan antamaa synninpäästöä, SLEY:n virkakäsitys papista Kristuksen henkilökohtaisena edustajana, Kansanlähetyksen vaatimus rikkoa lakeja ja evlut kantaa vähemmistökysymyksessä. Kaikki nämä de fakto kävelevät kirkon yli." ... "Kaikki kirkon sisällä toimivat herätysliikkeet on hyväksytty myös kirkon lähetysjärjestöiksi. Miksi joidenkuiden on niin vaikea heitä suvaita? Olen sitä mieltä, että kirkon sisällä ei toimi yhtään lahkoa. Yipäätänsä lahko on halventava nimitys, jota luterilaiset ovat käyttäneet vapaista suunnista." ... ""Ääri" on tilastollinen ilmiö. Ihmisjoukon enemmistön mielipide muodostaa aina keskiönä pidettävän vertailunormin ja mitä enemmän vertailun kohteeksi valittu mielipide poikkeaa keskiöstä, sitä "ääremmästä" mielipiteesta on kyse. Jos etsii yhtymäkohtaa viimeviikkojen tapahtumiin, voisin olla 100% varma, että vitoslaisten näkemys kristillisyydestä ei edusta suomalaisten kristittyjen konsensusta vaan on siitä aika kaukana." ... "Mikä siis on se oppi, johon uskonnon harjoittajien enemmistö on sitoutunut, jos se ei ole tuo Särkiön mainitsema evlut kirkon oppi. Ja mitä tarkoitat tässä "uskonnon harjoittajilla"? Minulle tuo tarkoittaa aktiivista harjoitusta."

Tässä kohden taustalla tulee täsmälleen samantapaista mietintää mitä on pakko käsitellä silloin kun aiheena on objektiiivinen moraali jota oikeutetaan luonnollisuuteen vedoten. Esimerkiksi voidaan nähdä että homoseksuaalit ovat tilastollisesti vähemmistö, mutta onko se sama asia kuin "luonnottomuus"? Missä vaiheessa tilastopoikkeama ja asian vakavuus ovat sellaisia että voidaan kutsua "luonnonoikuksi" eikä pelkästään "omalaatuiseksi" tai "poikkeavaksi". ; Asiaa tietysti vaikeuttaa se, että tosiasiassa käsitteet elävät.

Tässä kohden itse korostan sitä että "ääri" on järkevälle/maltilliselle uskontokriitikoilla käytännön sanelema. Puheenparressa jossa ei eritellä "äärikristillisyyttä" kohdistuu yleensä koko kristillisyyteen ja tämä se vasta koetaankin pahana. Toisaalta tässä on ongelmana sekin, että kaikki uskontokritiikkikään ei ole maltillitsa. Ja sekin tykkää käyttää näitä "sallittuja puheenparsia". Ja tällöin merkitykset voivat muuttua häijymmiksi. Itselläni meni melko kauan aikaa naureskellessa sille että Jehovan Todstajat täyttävät paljon sivutilaa sen todistamiseen että he eivät ole lahko. Sosiologisessa mielessä heidän oppinsa kuitenkin nimen omaan täyttää lahkon määritelmän. Lahko on vallitsevista suuntauksista eronnutta, yleensä kooltaan pienempää ja kannattajamäärältään marginaalisempaa, uskonsuuntausta. Syynä on kuitenkin se, että käytännössä juuri kukaan ei mielikuvissaan tee lahkosta tämänlaista. Lahko -nimi on jotain jolla voidaan salakuljettaa negatiivisia konnotaatioita. Siksi Jehovan Todistajat irtautuvat sosiologisesti heihin aivan osuvasta "lahko" -nimityksestä. Lahko ei ole niin paha asia, mutta se käsitetään varsin karusti.

Karkeasti ottaen tässä vaikeutta herätääkin se, että kun toimijoita kritisoidaan äärikristityiksi, niin sanoja itse asiassa tarkoittaa eri asiaa kuin vastaanottaja. Ja tässä tapauksessa tilanne ei ole edes se, että ääri -nimen takana olisi välttämättä salakuljetettuja negatiivisia konnotaatioita. On vain korostettu sitä että vain harva kirkkoon kuuluva uskovainen jakaa tuollaisen näkemyksen jota vaikkapa Päivi Räsänen edustaa. Lukija tulkitsee ääri -termin negatiivisemmin. Ja näin ollen syntyy uskontokriitikon silmiin aivan pelleltä näyttävä tilanne jossa henkilöt ensin selittävät että Räsänen ei edusta kirkon kantaa ja jotka ovat seuraavalla viikolla korostamassa miten hänen sanomansa asiat ovat maltillisia eli nimenomaan kirkon kantoihin hyvin sopivia eivätkä mitenkään marginaalisia. Huvittavuus johtuu kuitenkin pääasiassa samasta mistä se hupi mikä syntyy kun tuijottaa uskonnon sosiologian "lahko" -määritelmää ja katsoo miten Jehovan todistajat kiistävät olevansa lahko. Syynä on se, että Jehovan Todistajia ei herjata lahkoksi sosiologiaan vaan arkipuheeseen viitaten. Käytössä on yhteensopimaton termistö ja huvittavuus on ero saman sanan kahden eri merkityksen välillä.

Puhtaasti dekonstruktiivisessa postmodernissa mielessä voidaan sanoa että "äärikristillisyyspuheessa" on kysymys epäonnistuneesta viestinnästä:
1: Äärikristillisyys -termiä käyttävä uskontokriitikko tekee viestintävirheen koska vastaanottajalla on käytössä eri sisältö samalle sanalle. Hän ei ota tätä huomioon ja siksi se, mitä hän tarkoittaa ja mitä muut kokevat hänen tarkoittavan ovat eri asioita.
2: Sanasta loukkaantuva kristitty taas tekee tulkintavirheen, koska hän ei ymmärrä sanojan kielipeliä yhtään sen sovittaa sen omiin sanomisiinsa. Ja värittää sanat oman maailmankuvansa mukaan. Heidän tulisi ymmärtää että sanoja käyttää omaa kielipeliään ja että tosiasiassa jos oma sanasto on erilainen, sen laittaminen viestiin on suoraa olkiukottamista ekvivokaatiota soveltaen.

Molemmat virheet ovat aivan luonnollinen osa vähänkin filosofisempaa "monikulttuurista" - tai ainakin "monialakulttuurista" - keskustelua. Mutta en haluaisi jättää tätä pelkästään tähän. Sillä se olisi aivan liian postmodernia. Sen sijaan haluan korostaa, että kysymyksessä on psykologinen ilmiö. Ilmiö nimeltä kehystämisvaikutus.

Ylläoleva kuva on klassinen illluusio. Siinä punaiset ympyrät ovat samankokoiset. Mutta ne koetaan eri tavoin koska niitä ympäröivät mustat ympyrät ovat erikokoiset. Kehystymisvaikutus on siitä erikoinen illuusio, että se toimii hyvin monissa erilaisissa konteksteissa. Se onkin sateenvarjotermi jonka takana on muutakin kuin pelkästään visuaalisia illuusioita joissa esineiden koko hämärretään kontekstilla. Oleellista on, että viitekehys voi olla myös kielellisessä keskustelussa. Ja niiden avulla voidaan vaihtaa kontekstia niin että viestin tulkinta ohjautuu hyvinkin tarkasti viestin välittäjän haluamalla tavalla.

Kehystämisvaikutuksen jännittävyys onkin se, että se esiintyy monitasoisesti, jopa hierarkisesti; Voidaan jakaa karkeasti niin että (1) Asioilla on ulkoinen viitekehys, se missä asiat esitetään. Tälle tasolle retorinen kielenkäyttö asettuu. Taitava manipuloija voi vaikuttaa toisten tekemiin tulkintoihin hyvinkin suuresti. Tämä tapahtuu kontekstin valinnalla ja korostamisella. (2) Toinen viitekehys on ihmisen sisällä oleva, yleensä maailmankuvan ja henkilökohtaisen kokemuspiirin sävyttämä. Tässä oma elämyspiiri ja oletusket säätävät sen mikä on normaalia, mikä suurta ja mikä pientä. (+) Lopullinen näkemys syntyy näiden vuorovaikutuksesta.

Esimerkiksi itse tunnen hyvin lintuja tavalliseen ihmiseen rinnastettuna. Mutta ornitologian harrastajat ovat paljon minua pätevämpiä. Olen siis hyvä ja huono aina kontekstin mukaan. Kysymys on tavallaan vain siitä onnistunko ällistämään yleisön". Viitekehys on ratkaisevaa. Eikä tosiasioita edes tarvitse vääntää mihinkään poikkeavaan muotoon.

Esimerkiksi äärikristillisyydestä puhuttaessa voidaan:
1: Tehdä ääriliikkeiden konteksti terrorismiin. Tällöin äärikristillisyys olisi hyvin harvinainen eikä yhteiskunnallisesti kovin relevantti asia. Uskovaisen kannattaa käyttää tätä, etenkin jos muu uskontokritiikki haukutaan lyttyyn siksi että korostetaan että valtaosa uskovaisista on leppeitä. Tällä estetään laajamittainen moite. Ja sitten jos kohdentaa kritiikkiään muualle, tämä nihiloidaan korostamalla että eihän ne mitään terroristeja ole. Tämä toimii taatusti uskonveljiin, sillä perspektiiviharhalla on helppoa manipuloida muita ja itseäkin. Tässä ei vain pidä sitten ihmetellä jos vastapuoli loukkaantuu tai ei ota sinua vakavasti. Sillä tämä vaatii hyvin suuren muutoksen kielipelin tulkintaan. Juuri sillä tavalla jossa korostetaan tulkintavirhettä, jolloin uskova kertoo uskontokriitikolle lähinnä sen että hän on kritiikkiä vastaanottamaan kykenemätön ääliö joka ei osaa kuunnella mitä toinen sanoo vaan vääntää niistä ihme juttuja.
2: Ääriliikkeitä voidaan verrata kansan keskiarvoon. Vain hyvin harva käy kirkossa vaikkapa kerran viikossa. Tällöin aktiivinen kirkossakävijyys leimautuu helposti "hihhuliksi". Tällöin ääriliikkeet ovat hyvin relevantti ja suuri asia. Sen ainut ongelma on siinä, että se jättää uskovaiset aika ikävään puolustuskyvyttömään tilanteeseen. Sillä heillä ei oikeastaan ole keinoja kiemurrella millään tosiasioilla pois tästä statuksesta näinä maallistuneina aikoina. Ei siis pidä ihmetellä jos he loukkaantuvat.
3: Toisaalta ääriliikkeitä voidaan kontekstoida kirkon aktiivikävijöihin, jolloin se on melko marginaalinen mutta toisaalta myös mukanaoleva ja kritiikiltä varsin suojassa oleva ilmiöpiiri.

Joku voisi ajatella että kolmas vaihtoehto on asiallisin. (Ja itse kannustan sen käyttämiseen.) Mutta tosiasiassa se, että jumiutuu mihin tahansa näistä on virheen tekemistä. ; On toki selvää että uskovan kokemuspiiri on uskovaisten keskuudesta. Ja koska aktiivisia uskovaisia on vain vähemmistö ihmisistä, kokemusmaailma keskimääräisestä on aivan erilainen kuin jos elettäisiin tapauskovaisten kirkkoon kuuluvien kanssa. ;  Äärikristillisyydessä kysymys on tavallaan pohjimmiltaan siinä että mitä on normaali kristillisyys : Onko se sitä että passiivisesti "uskoo omalla tavallaan" ja käy konfirmaation ja häät ja kirkossa alle kerran vuodessa. Vai onko uskonnossa vyötasot jotka pitää ansaita suorittein kuten kirkossakäymisin. ; Molemmat tulkintakehyket ovat mahdollisia. Mutta jumittaminen vain omaan kenttään estää vastapuolen ymmärtämisen täysin. Ja oikeasti. Asiallinen keskustelu vaatii sitä. Ja itse asiassa jopa astetta repivämpi ja kilpailuhenkisempi debatti perustuu sille jännittävälle asialle että asiallisen kritiikin tekeminen vaatii vastapuolen argumenttisisällön hahmottamista ; Vastapuolen olkiukottaminen ja mustamaalaaminen retorisin keinoin on jotain jota käytetään vasta kun parempia keinoja ei ole. Eli se on "häviäjän tie".

Sillä se, mikä pitää tajuta on se, että eri intressit värittävät termejä. Ja jos et huomioi sitä mitä sanoja tarkoittaa käyttäessään termiä, et voi ymmärtää mitä hän tarkoittaa. ; Karkeasti sanoen linjama näyttääkin olevan se, että asiallisen uskontokritiikin piiri joutuu tuottamaan uusia termejä, koska aiemmat asialliset termit muuttuvat uskonbashaaijien käsiin, ja ne sävyttyvät negativiisesti ja alkavat käsittelemään koko uskontoa ilmiönä. Näin onkin niin että aluksi termi käsittelee "irrelevanttia marginaalista uskonosaa" ja pian se onkin sitä että "kaikki uskovaiset niputetaan kätevästi yhden herjaavan termin alle". Ja sanan muoto ei ole muuttunut matkan varrella pätkääkään, ainoastaan sen sisällöt ovat.

Jokainen ohipuhuja on hävinnyt. Siksi on terveellistä muistaa eräs asia ; Ihminen on keskimäärin häviöllä 50% käymistään kinasteluista. Jokainen tietysti ajattelee että hän on oikeassa, mutta tosiasiassa miten voi ottaa opiksi virheistään jos ei myönnä niitä joten ihminen joka ei myönnä virheitään on häviöllä keskimäärin useammin kuin ne toiset. Ja sitten jos tapahtuu erimielisyyttä kehystämisvaikutuksen ja kielipelien ymmärtämättömyyden kautta, niin kaikki ovat väärässä joten tosiasiassa keskimäärin ihmiset ovat keskimäärin väärässä useammin kuin 50% ajasta. Tämä on se lohdullinen oppi jonka haluan sanoa ratkaisuksi riitelyyn siitä mikä on äärikristillisyyttä. Olette ihan kaikki ihan täysin väärässä kunnes tajuatte missä merkityksessä ja kenelle "äärikristillisyys" -sanaa käytetään.

Oikeutetut abortit ja omituisesti oikeutetut abortit

"American Horror Story" -televisiosarjassa ytimessä on kauhujen talo, joka on ollut aiemmin aborttilääkärin omistuksessa. Talossa on tehty laittomia abortteja, ja kun aborttilääkärin oma vauva kuoli, tälle tehtiin kyseenalaisia kokeita kellarissa. Tämän kummitus sitten yrittää manifestoitua sarjan ytimessä olevan äidin kautta. Tämä on taloon tullessaan raskaana, mutta sarjan edetessä on ilmiselvää että perheen oma vauva on metafyysisesti korvautumassa talon henkivoimien vaikutuksesta jonkinlaisella demonisella epäsikiöllä. Tämä sarja vetoaa hyvin lujasti atum nocturnem -kauhuperinteeseen jossa "Rosemaryn painajaisen" -malliin Saatana iskee sikiöön.

Normaaliin elämään Saatanan synnyttäminen ei tietysti kuulu. Mutta se vetoaa hyvin tavalliseen pelkoon joka ihmisillä on. Nimittäin raskaana ollessa sitä toivoo että vauvalla olisi kaikki hyvin. Tämä sinänsä kaunis ajatus voi sitten perversoitua absurdiksi peloksi vauvan epäsikiöitymisestä. Ja pahimmillaan tästä seuraa se, että jotta lapsella olisi kaikki hyvin, tämän halutaan olevan normaali. Ja tästä päästään siihen että normaaliudesta tulee se mitä halutaan ja epänormaaliudetsa tulee eitoivottavaa. Ja tämä sekoittuu mielessä siihen että toivoo että lapsella olisi kaikki hyvin. Juuri mitään yhteistähän näillä kahdella ei kuitenkaan ole. Se, että toivoo lapselle hyvää on positiivinen asia. Se, että ei kestä lapsensa erilaisuutta taas ei ole.

Tästä päästäänkin vammaisuuteen. Sillä vaikka harva ihminen pelkää sitä että heidän lapsensa olisi saatana, ja kukaan ei abortoi sikiötä sen vuoksi että se olisi. Mutta hyvin moni on valmis tekemään vastaavan jos lapsi on vammainen. Toiset epäsikiöt ovat modernina aikana turvassa kun taas toiset eivät.

Ossi Ojutkankaalta löytyy natseilla ryyditettyä retoriikkaa abortista. "Natsien teot olivat kiistatta järkyttäviä enkä tietenkään ole natsien kanssa samaa mieltä vammaisten ihmisarvosta. Voin kuitenkin myöntää sen, että natsien kanssa on erittäin helppo olla eri mieltä koska natsit olivat melko avoimia omista arvoistaan (tai niiden puutteestaan). Tänä päivänä tilanne on mutkikkaampi. Ei ole korrektia esimerkiksi irtisanoutua ihmisarvon käsitteestä ja sanoa suoraan, ettei se kuulu kaikille. Ihannemaailmassa ihmisarvo kuuluu kaikille jakamattomana - myös kehitysvammaisille. Käytännössä totuus on kuitenkin toinen, sillä natsienkin käytännössä toteuttama rotuhygienia on sen kanssa ristiriidassa. Rotuhygieniasta ei hevillä luovuta. Ehkäpä paras esimerkki siitä on Suomessakin terveydenhuollossa toteutetut sikiöseulonnat. Siinä etsitään raskauden aikana poikkeamia sikiöstä ja niiden perusteella voidaan tehdä esimerkiksi abortti."

Tässä kohden en kuitenkaan kiinnitä huomiota retoriikkaan. Sillä se on muutoinkin lähinnä tunneilmaisujen siirtämistä varten. Vain tyhmä ihminen jaksaisi nillittää sanavalinnoista ja valituista analogioista. Sillä tässä kohden Ojutkankaalla on mielenkiintoinen huomio abortista. Hän tiivistää kantansa tosin ansiokkaiten vasta kommentteihin. "en vastusta aborttia sinänsä. Tavanomainen abortti on hyväksyttävä toimenpide, joskin tietysti sellainen jota kuuluisi välttää (ei ole esim. ehkäisykeino). Tavanomaisessa abortissa sikiö voi olla kuka hyvänsä eikä sen ominaisuuksia tiedetä. Sen sijaan suhtaudun hyvin kriittisesti sikiöseulonnassa tehtyihin abortteihin, koska se on aivan erilainen yhteiskunnallinen kysymys. Kuka saa syntyä?"

Itse olen Ojutkangasta muutaman asteen verran aborttimyönteisempi. Mutta näen että on hyvä korostaa että aborttipuheessa tuntuu olevan henkenä se, että valtaosa keskustelijoista ajattelee että kyseessä on dikotomia. On "pro-choise" -puoli josta vastapuoli on "anti-choise". Ja sitten "pro-life" -puoli jolle vastapuoli on "pro-murder". Kuitenkin voidaan nähdä että asia ei ole näin yksinkertainen. Ja että jotain aborttityyppejä voi siksi kritisoida ilman että oikeasti iskee mihinkään "vanhempien valinnanvapauteen" kovinkaan oleellisesti. ;Voidaan nimittäin huomata, että usein aborttia perustellaan raiskauksilla tai naisen elämäntilanteilla. Mutta kuitenkin käytännössä siihen liittyy sikiöseulonta jossa tarkastellaan vammaisuutta. Vammaisten lehdistössä abortti ja vammaisuus liitetään toki ylivahvasti yhteen. Ja siellä monella tuntuu jääneen iso pyörä jumiin, koska heille abortin kannattaminen millään ehdoin missään olosuhteissa on samaa kuin vammaisten halveksunta. Mutta heillekin asia menee siihen "pro-life" -linjastoon.

Silti voidaan sanoa että vammaisuus ja abortit ovat jossain määrin liitoksissa. Jos ei lähdetä huolimattomaan dikotomiseen ajatteluun. (Vammaiseen ajatteluun ja asennevammaan, jos asian voi näin provokatiivisesti tähän yhteyteen muotoilla.) Tällöin voidaan rajata aihetta. Ei puhuta abortista vaan tästä tietynlaisesta abortista. Ja tällöin voidaan ihan oikeasti huomata, että aivan selvästi sikiöseulontoja tehdään koska vammaisia lapsia ei haluta.

Tässä kohden kulttuurimme ei oikeasti voi pestä kovin suuresti käsiään. Sillä vammaisten lasten abortointi ei oikeasti eroa juurikaan siitä että monissa kulttuureissa yritetään välttää tyttövauvoja ; Toki on oleellista muistaa että abortissa sikiöllä ei ole tietoisuutta samassa mielessä kuin vaikkapa syntyneillä vauvoilla joiden päähän sitten työnnetään neuloja. Mutta jos sikiöseulontaa alkaisi suomessa käyttämään tavalla, jossa julkisesti tunnustaisi että sikiön sukupuoli olisi oleellinen lapsen abortoinnin kannalta, saisi ilmoille valtavan metelin. Tämä meteli olisi toki ansioitunutta. Mutta se herättää myös kysymyksen siitä, että miksi vammaisten kohdalla ei synny samanlaista meteliä.

Sekä sukupuoliseulonnassa että vammaisuusseulonnassa on kuitenkin pohjimmiltaan kysymys siitä minkälaisia ehtoja annetaan elämälle. Tässä toki ajatellaan usein vaatimuksia hyvälle elämälle, eli ajatellaan että tiettyjen ominaisuuksien kautta hyvä elämä onnistuu helpommin. Ja sitten ajatus vain vääntyy vain matkan varrella ensin sihen että näiden attribuuttien puute johtaisi huonoon elämään. Ja tästä vedettäisiin loppupäätelmä olemassaolon oikeutukseen asti. (Jos onnellisuus on todella velvollisuutemme, tulkaa ja ampukaa saman tien minulle niskalaukaus!) Prosessi muistuttaa Montaignen kritisoimasta moraalisuusnäkemyksestä jossa normaalista tulee normi. Ja sitten tämä muuttuu eettiseksi ja hyväksi toiminnaksi ja siitä poikkeava nähdään epäeettisenä.

On toki selvää, että vammainen lapsi voi olla hankala. Mutta kun kommentoija kirjoittaa Ojutkangasta kritisoivan kommentin joka korostaa että "TV1näytti kerran järisyttävän dokumentin. 24h huomiota vaativan kehitysvammaisen lapsen äiti kertoi sitä tilattua tarinaa siitä kuinka iloinen hän on ja kuinka paljon lapsi antaa. Yhtäkkiä hän repes täysin itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja sopersi, että rakastan lastani yli kaiken, mutta jos saisin valita uudelleen tekisin abortin, koska tämmöinen elämä on pelkkää tuskaa koko perheelle." Se korostaa että sekä vammaisen oma elämänhallinta että omaisten elämän laatu kärsivät. Kuitenkin tässä on muistettava se, että ylivoimaisesti seulotuin kehitysvammaisuuden muoto Suomessa on Downin syndrooma. Ja tämä edustaa vammaisuutta joka ei invalidisoi tyystin eikä tuhoa lapsen kykyä onnellisuuteen. Ja samalla tilastot tietävät kertoa että yli 90% seulonnassa havaituista Down-raskauksista keskeytetään.

Toki tässä kohden on pakko liennyttää. Sillä jos myöntää että elämäntilanne voi tarjota syitä abortoida sikiön kuin sikiön, on muistettava että vammainen lapsi vaatii enemmän huolenpitoa. On siis periaatteessa mahdollista että vammaisuus olisi vaikuttavana elementtinä vähävaraisten joukossa. Mutta koska Downin syndrooman kohdalla abortointimäärät ovat noin suuria, on itse asiassa nähtävissä että taloudellinen syy ei vaikuta olevan kovin oleellinen. Suomi on kuitenkin valtio jossa sosiaalihuolto ja keskimääräinen varallisuus tarjoavat enemmistölle riittävät keinot. Selvästi emme elä maassa jossa 90% ihmisistä olisi niin vähävaraisia että eivät kykenisi huolehtimaan vammaisesta lapsesta.

Luultavasti tässä kohdenei kuitenkaan voida vetää Ojutkankaan päättelyä natsismiin. Sillä ihmiset tuskin abortoivat lastaan rotuopillisin syin. Rotuhygienia ei ole se minkä vuoksi abortoidaan. Näin ollen analogia on väärä. Sen sijaan voidaan huomata, että Downin syndroomaisten abortointiin on nähtävissä kaksi syytä
1: Hedonistinen syy joka perustuu siihen että Downin syndrooma vaatii enemmän töitä kuin tavallinen lapsi. Ymmärrän toki hyvin laiskuuden. Jo tavallisen lapsen työmäärä ahdistaa allekirjoittanutta. Olisi kuitenkin rehellistä olla tästä rehellinen eikä puolustaa aborttia äidin ihmisoikeuskysymyksenä, eli johtaa asia red herringillä pois siitä miksi abortti tehdään. Tämä on primaaristi vanhemman ja sekundaarisesti sosiaalipolitiikan syy ; On mahdollista että valtio ei tarjoa riittävää tukea vammaisten vanhemmille, mutta meidän yhteiskunnassamme tämä ei ole niin vahva syy kuin voisi luulla.
2: Egoistinen syy joka perustuu siihen häpeään jota saa vammaisen lapsen saamisesta. Tässä kohden valtaosa häpeästä ei tule siitä että miehekkyys tai naiseus kyseenalaistettaisiin. Vaan siihen että vammaisten perheisii kohdistetaan sääliä. Sellaista sääliä jossa ylenkatsotaan perhettä ja säälitellään. Otetaan kohteliasta etäisyyttä ja luodaan helpotuksentunteeseen rakennettu ylemmyyskuva siitä että oma perhe on onnellisessa asemassa koska on normaali. Tässä syy on primaarisesti yhteiskunnan ja siinä asuvien ihmisten ja vasta sekundaarisesti vanhempien. Ei yksinkertaisesti voida tuomita ihmistä siitä että hän on sosiaalinen eläin. Asennevammojemme ilmentämiseen voimme sentään tehdä jotain.

---

Kirjoittajasta perimmäinen kysymys abortissa ei ole "kuka saa syntyä" vaan "kuka joutuu syntymään".