Oppimisen ilosta

Olen viime aikoina innostunut lukemaan Jari Parantaisen kirjoja. Pomoni tarjosi minulle luettavaksi ensin kirjan ”Pölli tästä” ja sen jälkeen olen lukenut useita muitakin. Parantaisen kirjat ovat innostavia ja niistä tulee avartavia tuulahduksia. Teksti on lisäksi helppolukuista. Niissä on konkreettisia lähtökohtia joista lähestytään tuotteistamisen ongelmia. Lisäksi Parantaisella on riemukkaan räväkkää kieltä joka tuntuu poikkeavalta verrattuna kaikkiin muihin.

Sitten havaitsin ongelman. Tarvitsin tähän toisen melko yksinkertaisen kirjan samasta aiheesta. Alf Rehnin ”Vaaralliset ideat” on toinen hyvin yksinkertainen teos. Jonka avulla havaitsin mikä on ongelmallista niin luovuudessa kuin filosofiankin teossa.

Rehnin teos on hyvin yksinkertainen ja se nojaa vain muutaman lujan faktan ympärille. Näistä keskeisin on se, että aivot suhtautuvat rehkimiseen hyvin tietynlaisella tavalla: Tarkalleen ottaen ne välttävät sitä. Ja tämän vuoksi saamme hyvin tietynlaisia kokemuksia kun ajattelemme. ; Tarkalleen ottaen oppimisen ilon kokemuksia syntyy kun aivot aktivoivat dopamiinijärjestelmää. Ja tämä tunne tulee kun teemme jotain tuttua. Syvempi luovuus vaatii kuitenkin kykyä ajatella oleellisesti erilaisella tavalla. Ja tämä taas aktivoi kortisolintuotantoa. Toisin sanoen aito luova ajattelu tuntuu hyvin inhottavalta.

Rehn antaa hyvän esimerkin siitä miten luovuusasioita markkinoivat konsultit luovat hyvää fiilistä yleisöön. Erilaisilla kliseillä. Rehn on huomannut miten luovuuskirjoissa luovuus on dogma jota ei saa kyseenalaistaa ja luovuus tuodaan esiin tietyillä malleilla ja esimerkeillä jotka ovat kaikkea muuta kuin omaperäisiä. Teosten perustemput toistuvat. Jopa siinä määrin että Rehn mainitsee ”out of the box” -ajatuskokeen jossa tarjotaan ongelma jossa on yhdeksän pistettä joiden kaikkien kautta pitää mennä muutamalla viivalla. Johon annetaan vähän aikaa ratkoa ongelmaa ja sitten sille tarjotaan se oikea vastaus.

Rehn korostaa että kun ihmiset yrittävät ratkoa ongelmaa, he ratkovat sitä tutuilla tavoilla. Tässä he eivät harjoita aivojaan ratkaisemaan asiaa uudella tavalla. Sitten vastaus annetaan kuin apteekin tiskiltä ja ihmisille tulee mielikuva siitä että nyt heillä on se vastaus. Kuitenkin koko aikana ainut aivotyö jota on tehty on sitä että he ovat ponnistelleet ajatellen juuri kuten aina ennenkin. Tämänlaisilla tempuilla luovuuskonsultti korostaa kekseliäisyyttään ja vähän briljeeraa ja luo asiantuntijan ja fiksun ihmisen auraa ympärilleen. Luovuus on siis ikään kuin sirkustemppu joka annetaan yleisölle.

Näissä kysymyksissä pahinta ei ole se että tämä luovuuskonsultointi on hevonpaskaa. Itsekin olen elämäni varrella joutunut ottamaan osaa ties mihin luovuuskokouksiin ja kuuntelemaan konsulttihöpinää. Ja niissä usein vaivaavaa on ollut nimenomaan substanssin vähyys. ; Tämä ongelma on tavallaan sama minkä huomasin helposti Parantaisenkin kirjassa. Vaikka arvosteluihin tulee arvioijien suista mainintoja tiedeviitteistä niin itse asiassa teoksessa on tiedeviitteitä aika vähän. Tämä höttöys ei ole ongelma. Rehnin teos alleviivasi mieleeni asian jota en ole ajatellut aiemmin; On irrelevanttia onko Parantaisen asiasisältö bullshittiä tai vähäistä vai ei. Tapa jolla asia tuodaan esiin on itsessään ongelma.

Innovoivaan asenteeseen annetaan esimerkkejä ja kourallisen periaatteita jotka voi opetella pienellä vaivalla ulkoa. Mutta tässä ei harjaannuta ravistelemaan aivoja tavalla joka totuttaisi ihmisiet luovaan ajatteluun. ; Itse olen nyt lukenut Parantaisen kirjasta esimerkkejä jotka ovat olleet minulle avartavia samalla tavalla kuin se valmiiksi annettu ratkaisu siihen yhdeksän pisteen ongelmaan. Ne ovat järkeenkäypiä ratkaisuja after the fact. Mutta luovuusharjoitteissa ei silti ole päästy koskaan tekemään muuta kuin harjoittelemaan ajattelua laatikon sisältä. Tämä on tärkeä asia. Ja se selittää monta asiaa.

Rehnin kirjassa korostettiin että totutun syventäminen voi tarjota oppimisen iloa. Tämä ei ole toki samaa kuin ei-ajattelu tai typerehtiminen. Ei. Parantaisen kirjan avulla voi toki tässä mielessä harjoittaa aivojaan. Mutta syvä oppiminen jossa olisi jotain uudistumista on sitten syvästi erilaista. Se ei onnistu tämänlaisin apuvälinein.

Mietitään asiaa Festingerin kognitiivisen dissonanssin kautta. Hän tutki mieltään vahvasti pitäviä UFO -kulttilaisia ja muita vastaavia. Ja hän huomasi miten he selittelivät ongelmallisia tosiasioita parhain päin. ; Ihmiset suojelevat hyvinkin pitkälle omaa maailmankuvaansa. Ihmiset eivät halua falsifioida omia lempinäkemyksiään. Kun maailmankuvaa uhataan, syntyy kognitiivista dissonanssia. Johon liittyvät ongelmat paikataan helposti selittämällä ongelma pois maailmankuvaa muuttamatta. Maailmankuvan muuttaminen taas sitten on hyvin raskasta.

Suomeksi: Maailmankuvan muuttaminen tuntuu raskaalta ja identiteettikriisin aikana aivot eivät anna oppimisen iloa vaan suoltavat aivot täyteen kortisolia. Tämä lienee se syy miksi käännynnäiset ovat niin fanaattisia kuin ovat. He ovat läpikäyneet valtavasti vaivaa oman uuden maailmankuvansa eteen. ; He eivät kuitenkaan ole avomielisiä ja halua muuttaa näkemystään takaisin koska he tietävät minkälainen työ asian takana on. Ne jotka ovat kääntyneet ovatkin vaikeammin käännytettäviä ja tätä kautta vähemmän avomielisiä kuin ne jotka eivät vielä ole vaihtaneet mieltään. Kun mietin omaa elämääni ja ankarimpia identiteettimuutoksiani, niin kaikista vahvimmat nykyiset näkemykseni ovat syntyneet muutosprosessien kautta.

Tässä mielessä voisi puhua vaikka
1: Niinsanotusta Sunk Cost -efektistä joka vääristää ajatuksiamme; Kun olemme uhranneet asialle jo niin paljon rahaa tai vaivaa niin emme voi lopettaa uhrausten antamista koska ajattelemme että jo antamamme vaiva menisi hukkaan. Tästä efektistä klassinen esimerkki on siitä miten conchordelle annettiin kehityskuluja yhä enemmän ja enemmän koska lentokonetta ei voitu jättää suunnittelematta ja kesken koska se oli projektina niellyt jo niin paljon varoja.
2: Backfire effectistä, jossa ihmisten mielipiteet jopa vahvistuvat kun he kohtaavat sen kanssa ristiriitaisia todisteita. ; Kritiikin esittäminen ei johda korjauksiin. Ja itse asiassa kun kritiikkiä esittää, on riskinä että ”asia on jo kuultu” joten se on tuttu. Ja tuttuus sekoittuu samaksi kuin se, että asiaan on jo antanut vasta-argumentin. Mikä on tietenkin aivan eri asia. Toistuvat vastaamaton ongelma vihjaa pikemminkin syvään ongelmaan itse pääasian kannattamisen kanssa. Mutta se muuttuu päässämme sen vastakohdaksi.

Kortisoli on raaka asia joka selittänee ns. Galileo -syndroomankin. Kun erimieliset tuottavat meihin kortisoliryöppyjä ja pitäydymme maailmankuvassamme, on helppoa paikata maailmankuvaa hyökkäämällä erimielisen kimppuun syyttämällä heitä vainoajiksi. Tämä näkyy erityisesti siitä miten lyhyt matka pseudotieteissä on ”he kritisoivat meidän juttuja” ja ”he vihaavat sananvapautta” -lausumien välillä. Johon usein tulee vastaesimerkiksi se miten Galileo Galileitäkin vainottiin. Josta se ei-lääketieteellinen nimi Galileo -syndroomakin tulee. ; Se, että omasta näkemyksestä ei tulekaan nousevaa paradigmaa selitetään muulla kuin teorian huonoudella. Tiedeyhteisö ja skeptikot vainoavat. Etenkin jos antavat kritiikkinsä jotenkin edgysti.

Toisaalta rehkimisen efektit ovat hieman kuten urheilussakin. Kognitiiviseen dissonanssiin olisi pakotettava. Ja se vaatii aikaa. Rehnin teoksen päähuomio on keskittymiskyvyssä ja noin 10 minuutin rupeamissa. Helposti myytävä ja paketoitava ajatus – vanha ajatus – toimii nopeastikin. Mutta jos halutaan olla kriittisiä omille näkemyksille, pitäisi keskittyä ikävään asiaan vähintään 10 minuutin rupeama.

Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi kaikki minun videoni jotka ovat alle 10 minuuttia pitkiä ovat joko epäonnistuneita tai kertauspätkiä ja tiivistelmiä. Samalla tosin selittyy sekin miksi uniikkeimpia ajatuksiani, pisimmät lähdeviittausluettelot ja muut vastaavat tuotoksissani saavat sekä vähemmän katselukertoja että vähemmän peukkuja ja enemmän alaspäinpeukkuja. Toki sama on myös kirjallisissa blogissani. Jakojen ja lukukertojen määrät ovat käänteisesti verrannollisia tiedeviittausten määriin, ajatuksen analyyttiseen hiottuvuuteen, käytetyn logiikan määrään argumentaatiossa – etenkin jos tämä on esitetty loogisena notaationa. Käänteinen verrannollisuus jakoihin ja lukumääriin tulee myös pituuden kasvamisesta sekä siiten että näkemys osuu vaikeasti klassisiin ja suosituihin aiheisiin ja niissä totuttuihin poteroihin. Tässä vlogissakin katsomisia ja peukkuja saavat yksinkertaiset jutut joissa lokeroidun parhaiten joko ”väärässäolevaksi ideologiksi” tai ”samaa mieltä olevaksi” totutulla tavalla.

Tästä on tietekin suoria vaikutuksia myös syvempään filosofiaan. ; Kun mietimme Sokratesta. Hän esiintyy lukuisissa Platonin dialogeissa. Hän on dialogimuodossa. Ja tätä kautta meille kaupitellaan asiaa Sokrateesta joka on hieman kuin antiikin Jari Parantainen. Joku joka antaa out of box -tehtäviä joiden ratkaisu löytyy myöhemmin siitä samasta dialogista. Että keskustelemalla kätiöidään vastaus ja lukija aprikoi ongelmaa samalla kun lukee dialogia. Ja vastaus esitetään lopuksi. Sokrateen systeemiä kuvataan usein sanalla dialogi ja keskustelu. ; Mutta jos poistetaan dialogin luettu muoto ja kuvitellaan tilanne keskusteluksi jossa ei lueta skriptiä, niin on helpohkoa huomata että Sokraattinen metodi on kuulustelumetodi. Tämän tajuamisen jälkeen voi ymmärtää miksi Sokratesta verrattiin paarmaan. Hän ei tarjonnut mitään oppimisen iloa, eli sitä mitä ne luetut dialogit tarjoavat. Hän tarjosi kortisolikuureja suoraan kanssaeläjiensä aivoihin. Ei ihme että hänet tapettiin.

Tämä on tavallaan osa suurta ongelmaa nykyään.

Moni ajattelee että he ovat rationaalisia koska he ovat hokeneet sanomiaan asioita minimaalisilla variaatioilla niin kauan että tämä tekisi heistä kriittisiä ajattelijoita. Etenkin jos he ovat tässä sitten huutaneet asioita kanssaan erimielisille niin että ovat altistuneet kaikille vasta-argumenteille. He saavat hyvää mieltä ja oppimisen iloa kun seuraavat asioita.

Tosiasiassa voidaan nähdä että jos he nauttivat asiasta he tekevät sen väärin. Jos jostain tulee hyvä mieli se on todennäköisesti ajateltu itse itseään toistaen. ; Tästä hyvää vihjettä saa kun katsoo minkälaisia nämä ihmiset ovat.

Riskejä saa katsomalla tilannetta vaiheittain. Osaavatko he esimerkiksi luetella asioita joissa ovat muuttaneet mieltään. Ovatko heidän identiteettinsä vahvasti sitoutuneet heidän suosikkiaiheisiinsa. Vai mikä pahinta: Myyvätkö he olevansa käännynnäisiä juuri tässä heidän lempiaiheessaan. Tosiasiassa vain hyvin harva vaihtaa useaa kertaa mieltään koska keskustelee paljon jostain itselleen ei-relevantista aiheesta neutraalisti. Sen sijaan sitä törmätään siihen aina samaan ”entiseen darwinistiin” joka toistaa kristillisiä luupäisyyksiään vielä vuonna 2018 – and beyond. On selvää että kreationistin ja toisaalta keveämmät ”todistukset uskosta” eivät aja mitään rationaalista keskustelua sillä niillä lähinnä haetaan vain syytä itseruoskintaan ja ruokitaan omaa uhriutumiskompleksia. ; Uskovainen onkin tilanteessa jossa häntä joko kuunnellaan ja hän saa egoboostia tai sitten häntä kritisoidaan jolloin hänen vaihtoehtonäkemyksensä on vainottu.

Samalla voi miettiä että miten sitä on itse kukin ollut koko elämänsä ns. oikeassoleva tietäjä joka on opastanut tyhmempiä. Joka tarkoittaa sitä että ei ole oppinut matkan varrella mitään. Itse ainakin olen havainnut että minulla on tässä sentään ollut melko hyvä asetelma siinä mielessä että olen aina ymmärtänyt että filosofia ei ole ”kivanpitämistä” sanan täydessä mielessä.; Olen tosin hoitanutkin asiaa toisella tavalla. Addrenaliiniaddiktiolla. Joka muuten ei ole kovin terve asia ratkaista tätä asiaa. Olen yksinkertaisesti niitä ihmisiä jotka murrosiässä muuttuivat aika vahvasti. Itselleni tähän on liittynyt erikoisia prosesseja joissa olen hypännyt ahdistaviin asioihin.

Astuin hyvin pienenä maamehiläispesään ja sain paljon pistoja joten pelkäsin kärpäsiä tavalla joka lähenteli fobiaa. Ratkaisu: Rupesin agrologiksi jossa oli eläimiä jotka ovat olleet itselleni tärkeitä. Ja pirusti kärpäsiä. Samoin turpaansaamisen jälkeen minulla oli sen verran pahoja stressinjälkeisiä oireita että tuntematon ihminen ei voinut edes koskea minuun, lainkaan. Ratkaisu: Menen harrastamaan lajia jossa minua vahvemmat ihmiset heittävät minua betonilattialle teräaseilla. Addrenaliinin huono puoli on siinä että sosiaalinen konflikti ajaa saman asian kuin rationaalinen oman maailmankuvan haastaminenkin.

---

Lähteet:
Jari Parantainen, ”Pölli tästä” (2008)
Alf Rehn, ”Farliga idéer : när det opassande tänkandet är din värdefullaste resurs” (2010) [suom. ”Vaaralliset ideat - kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi”]
Leon Festinger, ”A Theory of Cognitive Dissonance” (1957)
Hal Arkes, Catherine Blumer, "The Psychology of Sunk Cost" (1985)
Brendan Nyhan & Jason Reifler, ”The roles of information deficits and identity threat in the prevalence of misperceptions” (2017)
Matti Leisola & Jonathan Witt, ”Heretic: One Scientist's Journey from Darwin to Design” (2018)

Luotammehan ihmisiinkin...

Luin pienen jutun tekoälystä. Siinä korostettiin sitä miten tekoälyn kanssa kyetään tekemään nykyään paljon ihmeellisiä asioita. Meillä on itseajavia autoja ja päätelmiä tekeviä algoritmeja. Näiden ongelmana on se, että koodarit itse eivät tiedä mitä ja miten ohjelmat tekevät näitä päätelmiä. Jutussa MIT:n tutkija onkin huolissaan siitä, että tehokkaaksi havaitut ohjelmat päättävät hyvin suuresta määrästä elämästämme. Algoritmeilla on hirvittävästi valtaa. Mutta samalla ne ovat usein sellaisia että kukaan, ei edes niiden keksijä, tiedä miten ne tarkalleen ottaen toimivat. ; Kun teknologia kehittyy olemme hyvinkin pian vaiheessa jossa tekoälyn soveltaminen on pelkän luottamuksen varassa oleva uskon hyppy.

Teksti jopa esittää että onkin täysin mahdollista että oppiminen ja älykkyys vaativat sitä, että vain osa prosesseista on kuvattavissa ja mallinnettavissa perinteisellä tieteen ja logiikan käsittelytavoilla. Ja että tässä ei ole mitään yliluonnollista.

Tämä ei tietenkään ole mitään kovin uutta. Evoluutioalgoritmejen parissa on jo kohtuu kauan tuotettu innovaatioita joista tiedetään että ne toimivat mutta koodarit eivät välttämättä osaa selittää niiden toimintaperiaatetta ärsykkeestä toimintaan vaan ainoastaan sen tavan jolla ne oppivat. Samoin hahmontunnistukseen on usein liittynyt sitä että ei ole kuvattu maalia vaan on annettu paljon esimerkkejä maaleista. Hahmontunnistus onkin kehittynyt paljon.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista miten ”musta laatikko” -käsite tuleekin esiin tekoälyn puolelta. Sillä ”musta laatikko” -ajatus on tuttu mielenfilosofian puolelta. Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Tietoisuuden kohdalla asiaa on lähestytty subjektiivisena, sisäisenä ja yksilökeskeisenä. Tähän syynä on osittain historia. René Descartesista lähtien mieli ja ruumis on erotettu. Kartesiolaisen dualismin mukaan ruumis on mekanistinen koneisto ja mieli ruumiista erillinen substanssi joka ajattelee ja ohjaa ruumiin toimintaa. Mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa mutta erillisiä.

Francisco Varela, Evan Thomson ja Eleanor Roschin ”The Embodied Mind” (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö luo ja määrittää (enact) oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaatioiden manipulointia.

Tässä mallissa naturalistit ovat usein korostaneet aistinelimiä passiivisina ja mekaanisina reseptoreina, jotka tuottavat reaktioita tietynlaisiin ärsykkeisiin. Sisäisyys on usein jätetty selittämättä tai vastaavasti se on ohjattu jonkinlaiseen ”tavallaan sielunkorvikkeeseen” kuten kvalioihin. Tätä kautta tietoisuuden kokeminen on jäänyt ”mustaksi laatikoksi”. Tässä kohden onkin kiinnostavaa viitata enaktivismiin. Sillä siinä on sen tyylistä henkeä joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan suhdettamme tekoälyjen ”mustiin laatikoihin”. Tämän näkökulman kautta tilanne säilyy mutta muuttaa muotoaan ; Kysymys alleviivaa enemmänkin sitä että tietyllä tavalla sanoen itse oppiminen tuottaa aina yksilöitä. Ja tekoäly on tässä mielessä hyvinkin samanlainen kuin ihminen.

Enaktivismissa kognitio on ruumiillista toimintaa ympäristössä; Kognitio on ruumiillista ja jossain kontekstissa. Kognitio ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merkityksellisen toimintaympäristön. Tässä mallissa aivot – ja pienessä määrin myös aistinelimien reagointitavat - ovat jossain määrin plastisia. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi käsittelee aiheita jotka on perinteisesti jätetty filosofeille, ennen kaikkea fenomenologeille. ; Siksi ei ole ihme että Varela onkin korostanut esimerkiksi Merlaeu-Pontyn filosofiasta tuttuja ajatuksia.

Maturanan ja Varelan mukaan mielemme on systeemi, ns. autopoieettinen organisaatio. Tällä he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään. Systeemi voi tätä kautta muodostaa itse oman identiteettinsä. Se tuottaa ja modifioi komponenttejaan. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka mukaan havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa; Meillä ei vain ole silmiä, vaan liikutamme niitä ja suuntaamme huomiota. Nämä liittyvät asioihin joista jotkin opimme käteviksi tai epäkäytännöllisiksi kokemuksesta, emme syntyjämme. Havainnoinnin elimistössä on rakenteen lisäksi ”käyttöjärjestelmä”. Opimme käyttämään silmiämme ja tulkitsemaan niiden antamia ärsykkeitä kokemuksella; Näistä moni toki automatisoituu niin että emme edes tiedosta että teemme sitä. (Hieman kuin lukemaan oppiessa. Se on työläs opeteltava taito mutta näin aikuisena ja aika paljon lukevana se on ainakin itselleni jotain aika passiivista joka vain tapahtuu.) Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa enaktivismin yksi tärkein seuraus on se, että kvaliat ovat illuusioita ; Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tässä mielessä peruskysymys voidaankin hieman uudelleenmuotoilla. Tekoälyjen kohdalla tiedämme ne tehokkaiksi mutta emme tiedä miten ne toimivat. Tätä kautta niihin luottaminen ei ole täysin tyhjän päälle hyppäämistä. Ja luotammehan ihmisiinkin..

Pieni ajatus ; Kokemuksista muuttumisesta

Kokemuksesta oppimista pidetään vapaampana. Joku saattaisi sanoa, että on vapauden kannalta melko lailla yksi ja sama manipuloivatko geenisi vai kasvatuksesi sinua. Mutta kenties kokemuksesta oppiminen on kuitenkin yksilöllisempää. Sillä kokemuksia ja niiden kombinaatioita vyöryy päällemme koko ajan. Eikä kukaan toinen saa samaa kokemusjoukkoa.

Jos näin on, moni varmasti toivoo että olisimme hyvinkin vahvasti geenien ohjelmoimia. Sillä jos oppisimme ja muuntuisimme vain kokemuksistamme, kävisi hyvinkin mahdollisesti niin että kenties lapsena jakaisimme ja ymmärtäisimme keskenämme asioita. Ja vanhetessamme yhä harvemmalla olisi tuurilla juuri samanlaista tai oleellisesti samanlaista kokemusjoukkoa. Ja lopulta kukaan muu ei voisi ymmärtää meitä.

Joidenkin mielestä näin on jo tapahtunut.

Mikä "pääväri"?

Arkielämässä ajatellaan, että ihmiset aistivat värejä. Että olisi esimerkiksi sellainen ominaisuus kuin "keltaisuus". Eli olisi jokin ominaisuus, jonka jakaisivat niin banaani ja voikukka.

Ajatus tuntuu sinänsä luontevalta, että ihmisen silmissä on tappisoluja, jotka reagoivat tiettyihin valon aallonpituuksiin. Ja vain jos meillä on tälläisiä aistivia soluja, voimme nähdä niitä. Jos näissä on puutteita, voi syntyä sokeutta tai värisokeutta. Ja toisaalta on mahdollista että niitä on ekstrana, jolloin tetrakromaattinen väri. Joka mahdollistaa entistä erilaisempien värien näkemistä. Tappisolujen reagointi rajaa maailman sellaiseksi että emme näe radioaaltoja, röntgensäteilyä tai montaa muutakaan asiaa.

Näin syntyy ajatus jossa ihmisen silmä olisi kameran kaltainen näkemiskone. Värit olisivat objektiivisia. Vähintään kontekstissa. (Tietyssä valaistuksessa silmiin tulee tiettyjä valon aallonpituuksia ja toisessa valaistuksessa toista, mutta olosuhteiden muutos huomioiden värin näkeminen olisi kuitenkin objektiivista.)

Tätä näkemystä toki hämärtää se, että tosiasiassa tappisolut reagoivat useampaan kuin yhteen valon aallonpituuteen. Ja reaktiot menevät osittain päällekäin. Näin ollen suuri osa väreistä on "interaktiivisia" ; Ne aktivoivat eri suhteissa eri tappisoluja (joissa jokaisessa on tiettyä pigmenttiä ja toisissa toista.) Toisaalta värien rajat ovat määriteltyjä. Kun värit ovat valöörissä, on mielivaltaista sanoa missä vaiheessa sinivihreää sininen muuttuu vihreäksi. Ja missä sininen sinivihreäksi. Tämä näkyy hyvin siinä miten värien nimet ja rajaukset eroavat hyvinkin runsaasti eri kulttuureissa. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka tietty sävy olisikin objektiivinen, rajanveto on konstruktio.

Tosiasiassa värien aistiminen tapahtuu kuitenkin laajemmin. Jos esimerkiksi ajattelemme että näkemisemme on keskittynyt havaitsemaan keltaisuutta, voikin olla että meidät vihjataan olemaan lukittuneita keltaisuuteen. Tämä näkyy varsin kevyesti siinä kuinka nykyään monia elokuvia värikoodataan. Elokuvista tulee hyvinkin tunnistettavan näköisiä siksi että niiden kuvien värimaailma on valikoitu hyvinkin tarkasti. Nämä värit ovat hyvinkin tavallisuudesta poikkeavia. Mutta ne eivät näytä siltä koska ne esiintyvät tietyssä kontekstissa. Sama ilmiö näkyy vaikka siinä että menee koppiin jonka ikkunat ovat sinisiä. Katse tottuu nopeasti ja "korjaa" nähtyä niin että näemme kohteet niissä väreissä missä ne ovat "ulkona ilman sitä värilasia". (Värikoodaus näkyy toki joskus räikeästi läpi ; Jos kontekstin värivihjeet on koodattu hieman pieleen, näyttelijät voivat näyttää sairaalloisen oransseilta.) Sovitamme havaitun uudella tavalla.

Tämä on siitä kiinnostavaa, että Anna Franklin, Alice Skelton & Gemma Catchpole ovat melko tuoreessa tutkimuksessaan "The Case for Infant Colour Categories" demonstroineet että vastasyntyneet eivät jaa sinistä ja vihreää sellaisella tavalla millä aikuiset sen tekevät. Lisäksi Anna Franklin, Michael Pilling & Ian Davies. ovat "The Nature of Infant Color Categorization" -tutkimuksessa havainneet, että kun lapset oppivat puhumaan, heidän havaitsemisensa muuntuu kielen oppimisen yhteydessä. Kun katsotaan miten lapset käyttävät värisanoja ja miten tarkasti he voivat visuaalisesti erotella eri värikategorioita, käy niin että mitä tarkemmin värisanoja käytetään, sitä heikompi kyky on visuaalisesti erottaa värien ominaisuuksia.

Tämä voi tuntua omituiselta. Ainakin minun intuitioni sanoo että asioiden pitäisi mennä niin että parempi kyky käyttää termejä harjoittaisi tunnistamaan eroja. Ja mitä rikkaampi kieli, sitä rikkaampi erotteluherkkyys. Joku toinen taas voisi sanoa että kielen termeillä ihmisiä ohjelmoitaisiin ja värikokemuksia konstruoitaisiin. Jolloin kielen ja erottelukyvyn yhteys olisi vahva. Mutta kyseessä on sama ilmiö mikä tunnetaan hahmojen tunnistamisessa ("pattern recognition"). Opimme hahmottamaan tietyt värijoukot yhteen joten näistä tulee "klimppi" jota sitten kutsumme vaikka "keltaiseksi". Kokemus ja tieto muuntavat havaintoa. Eräässä mielessä "turhaa suodatetaan pois" jotta opitaan reagoimaan "oleelliseen".

Tämä muuntuminen ja oppiminen ovat siitä hauskoja että jos havaitsemiseen liittyy vanha probleema siitä että kun minä ja sinä näemme vaikka keltaisen voikukan, niin näemmekö sen subjektiivisesti keskenämme samalla tavalla. Eli toinen kokisi keltaisen samalla tavalla kuin toinen vaikka punaisen. Tämä havaintojen muuntuminen ei kerro tätä. Mutta se kertoo sen, että kun minä sanon yhden kohdalla sininen ja toisen kohdalla sininen, niin käytämme samaa kieltä ja havaintomme lukittuvat prosessissa. Ainakin jos olemme tarpeeksi nuoria manipuloituaksemme tällä tavalla.

Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...

"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Miksi kaikki on paskaa?

Olen kirjoittanut blogiini niin paljon roinaa, että 5000 blogikirjoituksen raja on suhahtanut täyteen. Tämä, mielenvikaisuudesta ja pakkomielteen vakavuudesta vihjaava, numero on hyvä tekosyy kirjoittaa blogaamisesta. Ja koska tuhannet artikkelit tulevat täyteen varsin harvoin, on kenties syytä valita tähän mitä keskeisin näkökulma.

Tärkein niistä on se, että blogini aiheet, käsittelytavat ja luultavasti myös laatu ovat vaihtelevia. Koska en liiku vain vahvuusalueillani vaan pyrin monialaisuuteen on väistämätöntä että seassa on väistämättä paljon paskaa. Ja toisaalta usein selvästi otan aiheeksi sellaiset vähemmän laadukkaat pseudotieteelliset asiat joiden käsittelyä ei pidetä kovin asiallisena ; Se on vähän kuin hakkaisi vauvoja. Sen voi tehdä, sen voi tehdä jopa hyvällä tekniikalla, mutta teossa on silti jotain hieman hävettävää. Lisäksi tapani kirjoittaa näistä asioista on väheksyvä, halveksuva, ärsyttävä ja muutenkin vittupäinen. Joten otsikkoon laittamani kysymys on monellakin kannalla oleellinen ja tärkeä. Syitä on monia.

Kenties helpointa olisi korostaa että kaikki johtuu vain persoonastani. Siinä olisi myös paljon totuutta. Minulla on valtava ego. Lisäksi olen suuttuessani kaunainen ja vaikka oikeasti suutun äärimmäisen vaikeasti, olen pienemmässä määrin hyvin ärsyyntymisherkkä. Negatiivisuuteni on muutoinkin vaikuttanut tekstin sisältöön. Ja se on vaikuttanut jopa siihen miten blogin perussävy on muuttunut vuosien varrella. Aloittaessani olin montaa astetta masentuneempi kuin nykyään. Kyynisyytenikin on mennyt pohjasta läpi ja muuntautunut sellaiseksi virheitä kestävämmäksi ironisuudeksi joka ehkä jo muutaman kymmenen vuoden jalostamisen jälkeen alkaa näyttämään ihmisistä asialliaselta ihmismäiseltä kanssakäymiseltä. Enkä oikeastaan edes häpeä tätä. Sillä suhtautumiseni persoonani likaisiin puoliin - puoliin jotka kiistatta edustavat ihmiskunnan halpamaisimpia ja pikkumaisimpia kulmia - on sitä samaa mitä Neil Gaiman korostaa kun hän kertoo Terry Pratchettistä. Että moni pitää Pratchettiä iloisena miehenä koska hän kirjoittaa humaaneja ja hauskoja kirjoja. Mutta oikeasti Pratchett on perusasenteeltaan vihainen. Kysymys on sublimoinnista. Ikävät puolet tulee ikään kuin valjastaa johonkin. Minulla ne valjastuvat usein pakkomielteiseen mielisairaaseen mutta harmittomaan internetkirjoitteluun. (Eikä esimerkiksi kirkkojen polttelemiseen.) Lisäksi olen kyllä nähnyt vaivaa filosofian taitojen pänttäämiseen. Ja olen jossain määrin myös ansainnut osan ylpeilystäni. (Joskin persoonallisuusvioillekin jää taatusti materiaalia.) Mutta tämän persoonapuolen korostaminen koko totuudeksi olisi liioiteltua.

Jos ajatellaan että blogini on jonkinlaista "filosofian popularisointia", voisin ottaa esiin eri strategioita joilla tätä on tehty. Voisin kenties olla enemmänkin kuin "vsauce" -kanavalla tunnetuksi tullut Michael Stephens. Hän lähestyy asioita aina positiivisen kautta. "Our World is Amazing". Hän on monialainen, huumorintajuinen ja kiinnostava. Kaikki ominaisuuksia joita haluaisin olla. Ja periaatteessa voisin, varsin pienellä yrittämisellä, editoida retoriikkaani ja vähentää debunkkausnäkökulmaa. Lisäksi tämänlainen lähestymisnäkökulma parantaisi lukijamääriä. (Olen jopa tehnyt pieniä eksperimenttejä tähän liittyen. En tavoittele lukijamääriä, joten voin tehdä testejä ja katsella miten ne vaikuttavat trendeihin.)

Mutta sitten toisaalta tämä ei ole oikeasti kovin opettavaista. Tämä on kenties niitä suurimpia yllätyksenaiheita. Mutta tähän on aika ottaa "veritasiumia" ylläpitävän Derek Mullerin näkemys. Hän on tehnyt tohtorinväitöskirjansa fysiikan popularisoinnista ja siitä miten opettavaista se on. Hän on kuvannut sitä miten fysiikan videoissa on usein käytetty demonstraatioita joissa asioita lähestytään positiivisesti. Niitä katsoneet kuvaavat videoita selkeiksi ja opettavaisiksi. Katsojien oman osaamisen luottamus kasvoi kohisten. Mutta kun näiden videoiden tehoja katsotaan ennakkotestauksen ja jälkitestauksen kanssa, ei oppimista tapahtunut oikeastaan yhtään. Debunkkausta korostavampi näkökulma koetaan sekavana ja haastavana. Ne tuottavat epävarmuuden tunnetta, iskevät lovea itsetuntoon. Mutta toisaalta ne hierovat osaamistuloksia ylöspäin. Syynä on se, että valtaosa selkeydestä johtuu siitä että ihmiset lähestyvät tekstiä intuitioilla ja ennakkokäsityksillä ja iso osa opetusvideoiden materiaalista itse asiassa menee mielen ohi, se ohitetaan ja se sovitetaan valmiiksi itsellä oleviin ennakkomielikuviin. (Tämä ei toki ole yllättävää. Ihminen pitää itseään johdonmukaisena ja järkevänä.) Muller edustaakin sellaista tieteen popularisoinnin näkökulmaa jossa ihmisten suututtaminen otetaan väistämättömänä ; Moni todella kokee kritisoivan kulman väheksyvänä, pilkallisena. Ja näkee että tämänlaiset asiat sekoittavat ja hämmentävät. Sekoittamista ja hämmentämistä kuitenkin tarvitaan jotta monet ihmiset aktivoituisivat. Uskonkin että ne joiden mielenterveys riittää blogauksieni lukemiseen ja jotka tämän lisäksi esimerkiksi tarkistelevat faktoja teksteissäni oppivat joskus jotain. Kun taas monessa muussa paikassa eivät.

Lisäksi en voi olla korostamatta Daniel Dennettiä. Hän kuvasi sitä miten hän ei ollut oikein ihaillut renessanssiajan kunnioitetuimpien mestareiden tekemää maalaustaidetta. Hän piti sitä ikävystyttävänä eikä oikein kunnioittanut sen tekijöitä. Kunnes hän oli nähnyt laajemmin maalauksia tuolta ajalta. Hänen mielensä oli muuttunut. Hän selittää tätä psykologialla ; Ihmiset jotka näkevät vain mestariteoksia eivät osaa suhteuttaa niitä. Kun kaikki nähdyt ovat hyviä siitä tulee normaali, keskiverto. Kun kaikki nähdyt ovat jotain tasoa, tämän tason saavuttamisenkin täytyy olla helppoa. Mutta kun näkee heikompiakin teoksia syntyy kontrastintajua. Sitä että saavutus on kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Siksi Dennett korostaakin että hyvä kirjasto on sellainen jossa on käsin valikoituja superhyviä teoksia. Mutta erinomainen kirjasto on sellainen jossa on tarjolla myös roskaa.

Ja se hienoksi kehumani
nymfikin katsoo alaspäin.

Ja olen tältä osin Dennettin kanssa samaa mieltä. Wallace Collectionissa kykenin ihailemaan Charles-Henri-Joseph Cordierin Nymfistä tekemää marmoriveistosta koska olin nähnyt heikompiakin kyhäelmiä. (Käykää katsomassa sitä! Mikään valokuva ei tee sille oikeutta!) Arvostusta lisää yleensä myös se, että ns. yrittää itse. Omat kyhäelmäni keramiikan kanssa on antanut jonkinlaista perspektiiviä siitä miten patsaiden muovailu on vaikeaa jopa silloin kun sitä ei pidä raapia esiin nelikulmaisesta kivenjärkäleestä. Epäonnistuminenkin opettaa jotain.

Kaiken kaikkiaan minulla on monia syitä pitää esillä vähän huonompaakin materiaalia. Mutta jota ei sekoiteta siihen että ne olisivat ansiokkaita tai yhtä hyviä kuin muut esilletuodut asiat. on syytä korostaa niiden ryönäistä perusolemusta sellaisella jonka nähdessä korostuu se, että filosofiakin on perimmiltään taito. Että ei voida olettaa että mikä tahansa on yhtä hyvää ja hyvin tehtyä.

Trollaaminen, intentiot ja ideologia -analyysi

Kirjoitin pari päivää sitten pienen ja pikkumaisen jutun yksittäisestä kommentista. Lausunnon antajasta sanottiin valaisevasti "Berta Lovejoy on trolli, jonka takana on trolliryhmä." Kysymys on mielenkiintoinen, sillä tätä koskee monta sellaista asiaa, jotka saattavat tehdä blogini lukemisesta ylen vaikeaa.

Ilkka Forsblom, joka ansiokkaasti omalla nimellään uskalsi minua lähteä valistamaan korosti teemaa "huomaan jälleen kerran teidän kommentoineen feminismin muotoa, joka on itselleni vieras ja jonka edustajan nimeen en ole ennen törmännyt". Tämä on oleellinen. Yleensä trollaamisen taakse liitetään ajatus epäluotettavuudesta. On kieltämättä totta että jos muodostaa evoluutiosta mielikuvan kreationistien pelleilyiden kautta, niin rakentuu olkiukkoja. Samoin tietenkin käy jos hankkii kokonaiskäsityksensä feminismistä feministejä trollaavien kanssa. Jos joku heittää olkiukkoja feminismisti, kysymys on usein harhaanjohtaminen ja informaatiosota. Sellaisen pohjalta ei tietenkään saa kovin rehellistä kuvaa. Ja feminismi saattaa vääristyä juuri sen takia että on "tutustunut liikaa". Eli kun lukee kirjoja ja nettikommentteja, mukaan helposti nivoutuu kaikenlaista omituista. Saamani varoituksen sisältämä riski on oleellinen ja mahdollinen.

Etenkin kun Lovejoysta tarkistin lähinnä sen, että hänellä on ihan sikana kommentteja. Tarkempi googelointi todellakin paljastaa sen, että Lovejoysta puhutaan hyvin paljon. Ja henki on se, että hänestä mietitään onko hän trolli vai ei. Trollausta epäillään useissa paikoissa esimerkiksi koska "She seems to get top comment on every popular reddid and it's always filled with radfem garbage." Mitä tästä voi sanoa? Henkenä on se, että ihmiset eivät erota feminismin satiiria ja ärsyttävyys mielessä tehtyä trollaamista feminismin esittelystä.

Trolliongelma.

Ensimmäinen asia on se, että tässä on klassisen trolliongelman paikka. Tämä on siitä erikoinen että se on samanaikaisesti epistemologinen, lähdekriittinen että huumoria että tosiasioita käsittelevä ongelma joka on sekä vaivannut mieltäni pitkään, että johon minulla on vain peukalosääntötyyppisiä ratkaisuja. Eli miten voidaan erottaa että joku on trolli ja kuka ei. Syytöksissä haasteena on se, että esimerkiksi Lovejoyn kohdalla on oikeastaan hyvin vähän mihin tarttua. Hänen trolliuttaan toistellaan ja tämä toisto muuttuu todisteeksi siitä että hän trollaa.
1: Trolliksi syyttely on itsessään yksi keino harrastaa informaatiosodankäyntiä. Tästä löytyy oikein tuore esimerkki. Katleena Kortesuin "Ei oo totta" -blogi purki Amplian väitteen jossa syytettiin Tiina Raevaaraa "roskatiede" -blogin pitäjäksi. Lisäksi tätä blogia syytettiin ala-arvoiseksi ja rikolliseksi. Syytös oli tehty korkeintaan aihetodistein. Ja sen tehtävänä oli selvästi diskreditoida sanoma mustamaalaamalla sanoja. Roskatiede -blogin pitäjä korosti että yritys olikin varmasti mitätöidä Raevaaran julkisuudessa sanomia asioita jotka koskevat Ampliaaa ja siellä työskennelleitä muutoin. Se, että ohittaa jonkun lausuman merkityksen sanomalla että "sen on pakko olla satiiria" joutuu perustelemaan miksi tämä on satiiria. Loppujen lopuksi tämä palautuu siihen että osoittaakseen että lausunto on satiiria on palattava premisseihin siitä miksi tämä ei ole feminismiä. Ja juuri tässä premississä on ne suurimmat probleemit ja erimielisyydet. Se, että debatti voitetaan siten että jos on kinaa lähtökohdista sanomalla että omat premissit ovat todet ei ole argumentointia vaan inttämistä. (Joka on sinällään hupaisaa ajankulua.) En ole vielä löytänyt IP -osoitteiden ja muiden vastaavien tapaisiin asioihin joissa löytyy edes yksittäinen trolli, saati trolliarmeija. Kenties Lovejoy on trolli, mutta googlesta kaivamieni todisteiden mukaan tämä ei ole välttämätöntä.
2: Trollia on todella vaikeaa erottaa mielenvikaisesta. Lovejoyn vahvimmat syyt olla trolli viittaavat johonkin joka on minulle muualta tuttu. Internetissä oli "mr Mabus" -pseudonyymillä toiminut mies. Hän oli hyvin ahkera ja pakkomielteinen kommentoija. Hänen tekstinsä olivat pullollaan omituisuuksia. Poliisitutkinta tuli kysymykseen. "Notorious spammer" saatiin kiinni ja tekojen takaa paljastui Dennis Markuze niminen setä jolla oli mielenterveysongelmia ja pakkomielteisyyttä. Asia kävi oikeudessa. Markuzen kommenteissa erikoista oli se, että hän kirjoitti niitä aivan valtavasti. Hän kohdisti niitä moniin ateisteihin. Ja viestit degeneroituivat tappouhkauksiksi ja stalkeroinneiksi. Ja viesteissä kannatettiin Intelligent Designiä. On selvää että moni Intelligent Designin kannattaja haluaisi laittaa tämän  - joka on ihan ottanut pseudonyyminsä Nostradamuksen ennustusten antikristuksesta - olevan jotain johon ei oikein tavallisesti törmää. Markuze ei kuitenkaan ollut trolliarmeija tai ateistitrollin "false flag" -operaatio jossa halutaan pilata kreationistien maine. Vaan taustaa löytyi päihteistä ja mielenterveysongelmista. Markuzea ei lannistanut edes tuomio, nykyisin hän on ns. rikoksenuusija. En kykene näkemään hänessä oleellisia epäanalogioita Lovejoyhyn. Samat argumentit joilla Lovejoy todetaan trolliksi pätisivät Markuzeen vielä vahvemmin. Tämä ei tarkoita sitä että Lovejoy ei olisi trolli. Vaan sitä että todisteita tästä ei ole riittävästi.

Käsiteanalyysiin.

Tuon pikkumaisen blogaukseni teema oli toisintaa esimerkillä ja detaljilla varhaisempaa argumenttiani, jossa lähestyin feminismiä kolmen käsitteen venn -diagrammilla. Siinä oli kysymys käsiteanalyysistä. Eli jostain jossa mietitään mikä sopii feminismin määritelmään ja mikä ei. Useimmiten feminismiaihe on kuitenkin ns. arvokeskustelullinen. Ja tämä ero saattaa johtaa siihen että sanomisiani väärinkäsitetään. Ja tämä harhautuminen on ymmärrettävää. Sillä tietty tapa on vakiintunut. Nämä strategiat, noin karkeasti ottaen, suhtautuvat liian usein kahdella tavalla feminismiin. Ja molemmat näistä tavoista ovat vääriä.
1: Ensimmäinen on se, että radikaalifeministit määritellään jotenkin yleiseksi feminismiksi. Tällöin ei sanota että "feministien piirissä on radikaaleja" vaan että "nämä radikaalit ovat jotenkin "enemmän feministejä" tai "aidosti feministejä". Tämä on tietenkin halveksuttavaa olkiukottamista. En esimerkiksi jaksa uskoa että fundamentalistiaktivistit olisivat eniten kristittyjä tai kuvaisivat sitä mitä kristinusko ytimeltään ja enimmäkseen on. Tämä olisi olkiukottamista, joka rakennettaisiin cherry pickaamalla esimerkkejä. Sen sijaan katson että he ovat yhdenlaisia kristittyjä. Tähän ei voi oikeastaan muuta kuin tiivistää lausuma "Tämä Päivä" -blogista. "Olen tehnyt päätöksen: tästä eteenpäin kun kuulen jonkun olettavan ääriliikkeen edustavan jotain muuta kuin nimenomaista äärilaitaa, pidän näin olettavaa ihmistä ideologisena valehtelijana."
2: Toisaalta taas vastapuolella on sitten tapana pestä omaa ideologiaansa jollain josta on hyvin vaikeaa nähdä miten ne olisivat mitään muuta kuin "No True Scotsman" -argumentteja. Tästä olen tehnyt pidemmän tekstin, joten en toista sen ydinteesejä tässä. Ja pidän tätäkin huonona tapana toimia. Vastuu pestään pois kikkailemalla ideologian nimistä. Ja usein tässä tehdään vielä pahemmin. Kun asia viittaa ongelmaan - olipa se sitten "oikeaa skottia vai ei" - niin tässä usein isketään viestintuojaan siitä että hän leimaa väärällä nimellä sen sijaan että tähän ongelmaan tartuttaisiin ja siivottaisiin maailmaa sen verran että kellään ei olisi mitään kammottavaa sormella osoitettavaksi.

Näkemykseni ei ole ajaa poliittista agendaa. Minulla on yllättävän vähän kiinnostusta osallistua feminismiin ja muuhun poliittiseen. Kaikki ryhmät joissa on yli Dunbarin luvun verran jäseniä (noin 150) ovat periaatteessa epäilyttäviä laitoksia jotka luovat rooleja ja identiteettejä, eli pitävät ryhmän koheesiota yllä jonkinlaisella illuusionrakennuksella. Sitä pienemmät taas ovat potentiaalisia kultteja. Ja tämä tietenkin vaikeuttaa sanomisieni tulkitsemista. Sillä on ihan tervettä olettaa että teksti osuu johonkin sellaiseen viitekehykseen jota muutenkin käytetään paljon. (Tilastollisesti se on todennäköisin viitekehys!) Tämä taatusti aikaansaa pahastumista ja surullista mieltä. Välittäisin jos jaksaisin.

Tällä käsiteanalyysillisellä puolella on syvä merkitys siihen miten Lovejoyn trollaamiseen tulee suhtautua. Ei pidä katsoa pelkästään intentiota. Eli onko tarkoitus trollata vai olla vaan aktivistihöpö joka edustaa jotain niin marginaalista mielisairaan ajatusta feminismistä että valtaosa feministeistä pitää sitä itselleen vieraana. (Joka tarkoittaa sitä että he vastustavat myös sen argumenttisisältöä.) On hyvä kartoittaa miten tämä ero on merkittävä. Kirjoitin pari päivää sitten blogaukseeni kuvatekstin jossa käsittelin koiran, koirannamin ja koiranpaskan ateistisuutta. Sen ytimessä oli se, että kun ateismi on määritelty jumaluskon puutteeksi, niin silloin niin koirat kuin koiranpaskatkin ovat ateisteja.

Tämä on itse asiassa käsiteanalyyttisesti ns. vastaesimerkki. Se demonstroi että annettu ateismin määritelmä on joko omituinen tai sitten se vaihtoehtoisesti vaatii korjaamista. Toki en väittänyt että ateistit yleisesti uskoisivat että koirat olisivat ateisteja. Tai että koiranpaskan ateistisuus olisi yleinen debatinaihe. Luultavasti tämä koiranpaskan vakaumus on sen verran marginaalinen asia että se ei ole kiinnostanut sosiologisesti ateisteja eikä teistejä. Olisi siis väärin sanoa että ateistit olisivat sanomassa että koiranpaskat ovat ateisteja. Mutta sen sijaan annetusta ateismin määritelmästä tämä vastaesimerkki sanoo paljon oleellista.

Esimerkiksi oman venn -diagrammin ytimeen voisi sanoa sen että jos katsomme ei-trolleja feministejä, kuten Luce Irigaraytä tai Valerie Solanasia, tiedämme että Luce Irigaray kannatti tasa-arvoa, oli feministi mutta ei uskonut että mies ja nainen olivat syntyjään samanlaisia. Irigaray ei ollut sukupuolineutraali. Näin tiedämme että feministin ei tarvitse olla sukupuolineutraaliuden kannattaja. Samalla opimme että tasa-arvo ei ole samaa kuin sukupuolineutraalius. Mutta kenties feminismi on tasa-arvoa koska Irigaray kannattaa molempia. Solanas taas kannatti iskuja miessukupuolta kohtaan, ja häntä ei voida pitää tasa-arvon kananttajana. Radikaalifeministinä hän kuitenkin oli feministi. Joten feminismin ei tarvitse olla tasa-arvoa ajavaa ollakseen feminismiä.

Tosiasia toki on se, että suuri osa nykyfeministeistä kannattaa sitä että feminismi on sekä tasa-arvoa että sukupuolineutraaliutta korostaen haettava asia. Jos näin ei olisi, olisi oikeastaan aika tyhmää tehdä tuollaisia listauksia. Siitä ei opittaisi mitään uutta. Tottumus on turruttanut mieltä joten tarvitaan muistutusta siitä että jos feministi ei kannata tasa-arvoa hän ei ole ei-femiministi. Hän ei kenties ole suosittu, mutta eipä ole suosittuja hihhulit kristityillä eikä ISISläisiäkään koeta kovin rakkaaksi monille islaminuskoisille. Missään nimessä Lovejoy, muut radikaalifeministit, ISIS tai hihhulit eivät edusta keskiarvoa tai tavallista tai yleistä. Mutta marginaalisuus ei tarkoita samaa kuin käsiteavaruuden ulkopuolella oleminen.

Trollaus ja käsiteanalyysi.

Blogini pitkäaikaiset lukijat tietävät että olen itsekin trolli. Minulla on siihen jopa "ohjekirjablogauksia". Tarkoittaako tämä sitä että tämän blogin sisältö on tietoarvoltaan nolla? Tuskin. Itse asiassa sanoisin jopa että trollaus johtaa siihen että relevanssille voi jopa käydä päinvastoin. Trollaamisellani on argumentatiivisia tavoitteita. Käsiteanalyysi on tässä itse asiassa hyvin herkullinen lähtökohta koska niiden avulla voidaan luoda avartavia stereotyyppisiä lausumia jotka kuitenkin ovat ongelmia esillenostavia. Ja tämä johtaa siihen että kykene  yhdistämään huumorin ja asiallisuuden. (Näiden välissä tempominen viehättää itseäni suuresti.) Katson että tämä seuraa narrin ihannetta.

Narri paljastaa ennakko-oletuksia. Itse asiassa huumorista on tuoreesti ilmestynyt mainio kirja "Inside Jokes - Using Humor to Reverse-Engineer the Mind". Se on yhteistyökirja, kirjoittajinaan Matthew Hurley, Daniel Dennett ja Reginald Adams. Heidän mukaansa huumori on oleellista oppimiselle. Usein huumori perustuu jonkinlaiselle ennakko-oletuksen rikkomiselle. Niissä kuitenkin rikkoutuminen tapahtuu kohtuu turvallisesti. (Väkivaltainen huumori onnistuu jos ja vain jos kuulija jotenkin ensin etäännytetään kärsijästä.) Tämä on tärkeää ihmisen toimintakyvylle, koska ihmisten on tultava toimeen rajallisessa informaatiossa ja usein melko nopeasti. Jos asioita miettii liiaksi ja haluaa varmistaa olevansa oikeassa ei helposti saa mitään aikaiseksi. Jos taas ei opi virheistään, on myös ongelmissa. Siksi on järkevää nauttia harmittomista erehdyksistä jotka opettavat temppuja jotka ovat tarpeen tosipaikan tullen. (Esimerkiksi sellaisia jotka koskevat peniksiä ja hämähäkkejä väärinpäin.)

Siksi esimerkiksi Lovejoyn kohdalla ei kenties ole kovin tervettä keskustella ad hominem -tasolla siitä onko hänen sanomansa mitätöntä siksi että hän on mielenvikainen tai trolli. (Jompi kumpi näistä teorioista on todennäköisimmin tosi.) Oleellisempaa on kenties tarkastella sitä että onko hänen lausumansa feministisiä vai ei-feministisiä. Lovejoy kenties paljastaa feminismin käsitteestä jotain samantapaista kuin mitä koiranpaskavertaukseni opetti ateismin määrittelystä. Sillä millä intentiolla olen tämän tuottanut on tavallaan irrelevanttia. Ihan siksi että viitekehys on todennäköisesti rakennettu muuta kuin internetkommentointia lukien.

Yleensä kirjailijat "joita ei ole tervettä uskoa hulluiksi tai trolleiksi" ovat tuottaneet materiaalia joka luo löyhän verkon johon näkemykset ovat liitoksissa. Samoin keskivertoiset ja yleiset lausunnot luovat "normin" joka on sekin tärkeä - vaikka onkin eri asia kuin alan auktoriteettien kirjat. (Mikä on relevanttia esimerkiksi uusateismin kohdalla, luulen-uskon että vastaava koskee myös feminismiä koska moni ihminen on arjessa feministi.) Ja kun katson feministisiä kirjoittajia - jotka ovat pitäneet itseään feministeinä ja joita yleisesti muutkin pitävät feministeinä - on nähdäkseni varsin selvää että itse asiassa Lovejoyn laukomissa ei ole mitään mainittavan ei-feminististä. Se ei toki ole rakentavaa, ei edusta feministien normaaleja virtauksia, eikä se varmasti aja feministien asiaa liikkeenä. Mutta jos ne ovat trollausta ne ovat kuitenkin opettavaista trollausta.

Tässä mielessä Lovejoyn trollius on minun kannaltani aika irrelevanttia. Sen lisäksi että se on puutteellisesti todennettua. Siksi, vaikka saamassani viestissä oli paljon asiallista ydintä, en pidä sitä kokonaisuuden kannalta kovin relevanttina.
1: Mieleeni juolahti jopa sellaisetkin asiat että onko tässä takana enemmmänkin se, että monet lausuntoni feminismistä ovat ärsyttäneet. Mutta niihin on kuitenkin sitten vaikea tarttua argumentaatiotasolla. Joten on helpompaa tarttua tälläiseen detaljiin ja luoda tätä kautta epäuskottavuutta varsinaista argumenttia kohtaan. Tämä on totuttu ja käytetty strategia. Irrelevantti detalji on kätevä tapa luoda epäluottamusta itse asiaan, vaikka se ei iskisikään siihen lujaan ytimeen. (Toki tuosta pienestä ja pikkumaisesta jutustani on paha vetää lujaa ydintä, se kun on enemmänkin kuriositeettimainen loisartikkeli joka kukkii sen pääteesini päällä, enemmän demonstraationa ja esimerkkinä kuin varsinaisena argumentinluojana. Aina ei jaksa olla briljantti. Yllättävän harvoin jaksaa.)
     1.1: Mutta tämä pelko lienee kuitenkin vain minun päässäni. Virheen korjaamisen yrittäminen on kuitenkin aina yritys tehdä palvelus. (Toki toivoisin siihen vähän enemmän lihaa. Mutta toisaalta trollien ja trolliarmeijoiden IP -osoitteiden seuranta ja muu vastaava ei ole helppoa. Markuzen tapauksessa asiat selvisivät ja se osoittaa sen että tämänlaisia asioita todella voidaan tehdä. Mutta että siinä menee sikana aikaa ja tupakkaa.) Tai jos ei ole, niin lataan sen sinne lähtökohdaksi siksi että se on reilua ja rakentavaa.

Heretkää!

Tärkeintä olisikin kenties keskustella siitä että miten Lovejoyn näkemykset sotivat feministisiä tulkintamalleja ja merkityksenluomista vastaan. Ja jos ei, niin miten feministien kannattaisi kenties miettiä sitäkin että onko "feminismi" -leima oikeastaan kovinkaan oleellinen silloin kun mietitään sitä että mitä asioita kannattaa tukea tai vastustaa. Nähdäkseni se, että feministit irtautuvat Lovejoysta ja pitävät tätä trollina on tärkeä ensimmäinen askel. Siinä tunnustetaan että näkemys eroaa omasta feminismistä. (Ei siitä muuten haluttaisi irtautua.) Ja tätä pidetään pahana ja vastenmielisenä. Seuraava askel on kuitenkin se vaikein. On nimittäin helppoa rakentaa No True Scotsman ja pestä vastuu. Pistää radikaalifeministit ja trollit jonkun muun ongelmaksi. Sen sijaan että tunnustaisi että kyseessä on paitsi feminismi niin myös sellainen feministi jota hyvä ja eettinen moderni ihminen vastustaa.

Osaamiskäyrä (eli saavatko rahamiehet liikaa palkkaa?)

Miekkailuopetuksesessamme on tavattu tavoitella ideaalia jossa vältetään kahta tilaa ; Tylsyys ("boring") ja turhautuminen ("frustrating"). Ideana on se, että jos materiaali on tylsää, se on liian helppoa. Jos se on turhauttavaa se on liian vaikeaa. Paras taidon kehitys tapahtuu näiden kahden tilanteen poissaollessa. (Tietyssä mielessä tämä ideaali on hyvin keskeinen myös omassa filosofian kanssa kikkailussani. Kenties siksi olisi jopa väärin olla näyttämättä asiaan liittyviä emootioita. Kaikessa on kuitenkin kysymys harjoittelusta.)

On itse asiassa mielenkiintoista, että tämäntapainen kaarimainen rakenne koskee yllättävän paljon taitoja. Etologiasta kiinnostuneet ovat jo kauan tienneet siitä miten hiiret oppivat. Yerkes ja Dodson tekivät hiirikokeita joissa mitattiin sitä miten hiiret oppivat rangaistuksilla. He oppivat sen, että sähköshokkien voimakkuudella oli vaikutusta siihen miten tehokkaasti hiiret oppivat välttämään virheitä. Rough love -opilla oli taatusti pohjaa, sillä hyvin kevyet sähköiskut eivät juuri hetkauttaneet hiiriä eivätkä ne motivoituneet. Hiiret elivät oppimatta, kuin pahimmat vapaan kasvatuksen hedelmät. Kuitenkin toisessa päässä oli yllätys. Jos rangaistus oli hyvin kova, hiiret järkyttyivät niin kovasti että ne toistivat virheitä enemmän kuin jos rangaistukset olisivat olleet maltillisia.

Tämä ei tietysti olisi sinänsä kiinnostavaa, ellei tämä täsmälleen sama toimisi myös ihmisillä. Dan Arielyn uusin kirja "the upside of irrationality" kertoo että ihmisten oppimiskäyrissä on havaittu samanlaista herkkyyttä rangaistuksille. Mutta mikä yllättävintä, täsmälleen sama kaarirakenne löytyy myös insentiiveistä. Eli palkkioista.

Ja näin pääsemme miekkailun oppimiskäyrästä suoraan varsinaiseen aiheeseen. Siihen saavatko pankkiirit liikaa palkkaa.

Otan alkuun pari kohtuu yleistä ajattelutapaa.
1: Perinteinen taloustiede on usein ajatellut että suoritus paranee kun palkkakin kasvaa. Insentiivi kannustaa ja motivoi yrittämään enemmän. Osa näkee tässä lineaarisen kasvun. Useampi näkee että olisi ikään kuin oma potentiaali josta insentiivin lisääminen tuo aina lisää tulosta mutta aina vähenevissä määrin kunnes vastaan tulee raja jolloin palkanlisä ei maksa itseään takaisin. (Palkanlisä kasvattaa aina työntulosta, mutta asymptoottisesti. Ja jossain vaiheessa työn tuloslisä ei kasva niin paljon kuin sen tehostamiseen käytetty resurssi tuo.)
2: Olen itse aina pitänyt tätä hirvittävän epäoikeutettuna. Perustelu muistuttaa enemmän ad hoc -selitystä jolla oikeutetaan sen hetkistä suurta palkkaa. ; Itse olen ajatellut insentiiviä enemmän Maslown tarvehierarkian kautta. Silloin palkkioissa on jokin raja jonka jälkeen palkanlisä ei lisää turvallisuudentunnetta (tai mitä varten palkkaa sitten halutaankin) ja palkan tuoma kannustuslisä katoaa. Eli jossain on raja jonka jälkeen tulos lakkaa kasvamasta, kaari ei siis lähesty asymptoottisesti omaa taitopotentiaalia.

Ariely oli tutkinut asiaa ja havainnot ovat olleet hyvin erikoisia. Palkan kohdalla nimittäin käy juuri kuten rangaistustenkin. Eli jossain kohdassa palkanlisä todellakin heikentää ihmisen työn tulosta. Eli jos vain saa riittävästi palkkaa, sitä heittäytyy turvallisuuteensa eikä oikein viitsi vaivautua. Erikoista on, että näin tapahtuu jopa silloin kun saatu palkkio sidotaan suoritukseen ; Ariely arvelee että tämä johtuu siitä että kun potentiaalinen saatu palkkio tuntuu suurelta, ihmiset hermoilevat koska palkkio on iso ja tärkeä asia. Ja näin virheet lisääntyvät. Toisin sanoen sekä klassisen talousteorian että minun suosimani perusmallin näkemys insentiiveistä on väärä. Voit maksaa enemmän jotta saat huonomman tuloksen.

Dan Ariely oli sitten esitellyt näitä tuloksia erilaisille rahamiehille. Tyypillinen reaktiotapa oli näyttänyt olevan se, että tulokset hyväksyttiin. Mutta vain kun ne koskivat alaisia. Kun kysymys tuli heihin itseensä, he kiistivät että sama voisi koskea heidän palkkojaan. Ayn Randin "Atlas Shruggedin" hengessä he ajattelivat että rahvaan normit ja rajoitteet eivät koske heitä. Tavalliset ihmiset eivät kestä stressiä tai rahan tuomaa turvaa. (Olkaamme huolestuneita ruokakupongeista jotka saadaan ilman vastetta.) Mutta he itse olivat erikoisihmisiä. He kestivät stressiä ja insentiivit kantoivat hedelmää.

Argumentti ei ole kovin induktiivinen tai empiirinen. Mutta siinä on pieni pointti. Se on pikemminkin venkoilu-pelastus joka ei perustu siihen mitä tiedetään vaan siihen mitä kenties voi olla siinä mitä ei tiedetä. Eli tässä tapauksessa että Arielyn tutkimusotos sopii yleiseen kontekstiin mutta ei suurmenestyjiin jotka ovat poikkeuksellisia. Ariely ei tietysti voinut myöskään tutkia näitä rahamiehiä, koska motivoivat palkkiot tutkimuksiin olisivat olleet varsin vaikeita saada. Siksi hän tutkikin hyvinpalkattuja urheilijoita urheilutilastojen kautta. Niissäkin palkan kasvu, palkan suuruus ja muut vastaavat voidaan nostaa esiin. Hän otti erityistarkasteluun pesäpallossa olevat pelaajat joita laitettiin pelaamaan erityisen stressaavissa tilanteissa. Ariely huomasi että heilläkin tämä sama ilmiö näytti toimivan. Heissä kuitenkin oli kuitenkin myös jotain erikoista koska ilmiö oli heikompi kuin muissa. Tämä vihjaa siihen suuntaan että tämä todennäköisesti koskee rahamiehiäkin.

Pankkiireiden kanta asiaan sitten tietysti klassisen talousteorioiden mukainen. (Ja suoraan sanoen se on myös peruspsykologian mukainen. Kognitiivinen dissonanssi ja siihen reagoiminen on sovitettavissa heihin tavalla joka ei ole mitenkään anomaalinen.) Selitys on se, että ylipalkkaus olisi todellakin mahdollinen, mutta koska markkinat tasapainottavat itse itsensä automaattisesti, tämä ylipalkkaus on teoreettinen ongelma joka ei kosketa tosielämää. Näkymätön käsi peittäisi ongelmat. Selitys on mahdollinen.
1: Mutta itseäni äimistyttää se, että jos talous todella hoitaa itsensä, miksi ihmeessä talousajatteluun tarvitaan koulutettuja kalliistipalkattuja ihmisiä jotka miettivät sitä miten rahoja tulisi käyttää jotta vauraus pysyisi? Eivätkö markkinat tasaisi itseään? Jos virheiden mahdollisuus ja niiden välttäminen ovat tärkeitä, eikö myös tämä palkkakysymys olisi vakava ja tärkeä asia?

Tämän ulkopuolella on tosin vielä yksi vaihtoehto.

On mahdollista että rahamiehet ovat ylipalkattuja mutta silti hyödyllisiä palkkojensa vuoksi. Tällöin ei mitata taitoa tai suoritusta vaan kateutta. Jos ylipalkkaus kannustaa montaa köyhää ponnistelemaan jotta heistäkin tulisi sairaasti ylipalkattuja, heidän tuloksensa, ahkeruutensa ja ponnistelunsa on se joka voi oikeuttaa sen että ihmisille maksetaan liikaa palkkaa. Arielyn mukaan tätäkin ehdotusta kuulee vaihtoehtona.
1: Tässä ajatuksessa itseäni viehättää se, että tätä selitystä tuskin kuulee kenenkään porhon itsensä suusta. Siinä kun joutuisi tunnustamaan että ei olekaan mitenkään erityisen supertaitava tai viisas. Että kenties palkka onkin niiden kauheiden rahvaiden duunareiden ponnistelujen lisäämiseksi, eikä siksi että itse omalla taidolla ja ymmärryksellä oikeasti aikaansaisi välttämättä yhtään mitään produktiivista.
2: Asiassa tosin ei viehätä se, että käytännössä miljardööriys periytyy useammin kuin luodaan tyhjästä. Ja hyväpalkkaisiin töihin mennään tiettyjen tutkintojen kautta enemmänkin kuin siten että tehtäisiin ahkeasti perustason töitä ja noustaisiin hierarkiassa, kunnes juoksupojasta tulee johtaja. Tämänlaiset tapahtumat ovat mahdollisia mutta suuria tilastopoikkeuksia. Harvinaisuus on jotain joka tarkoittaa sitä että hyvä palkka luo taatusti kateutta ja kaunaisuutta, mutta ei liitä siihen ponnistelua. Jolloin tällekään selitykselle en antaisi hirveän suurta pohjaa.

Markovin ketjupanssari

Guy Windsor kirjoitti tekstin jossa hän nosti esille keskiaikaisten miekkailumanuaalien käyttävän toistuvasti luokittelujärjestelmiä ja menetelmiä jotka ovat kaikille tuttuja taksonomiasta. (Ja miten miekkailumanuaalit käyttivät niitä ensin ja biologit olivat vasta jälkijunassa.)
* Hän nostaa esille esimerkiksi hienon kuvan jossa erilaiset lyönnit on järjestetty puun muotoon. "Viggiani’s tree of blows, from Lo Schermo". Toinen asia joka manuaaleissa on merkittävää on se, että luokiteltavaa aineistoa lähestytään niiden nimien sijaan niiden ominaisuuksien kautta
* Häntä kiinnostaa luokittelutapa ja siinä ennen kaikkea sen kattavuus ja systemaattisuus. "classify plants according to their inherent natural characteristics rather than their (human-imposed) names or uses."

Tarkemmin kiinnostuneet voivat lukea itse tekstin. (Ja että blogin jatkossa olevalle tekstille ei sen vuoksi riitä ehkä ainuttakaan kiinnostunutta lukijaa. Mikä on ihan hyvä asia)  Jatkan enemmänkin eteenpäin hieman toisiin suuntiin. Windsorin kuvaus koskee enemmän määrittelemistä ja luokittelua. Itse taas en voi olla tuomatta ... sanotaan nyt evoluutiobiologisempaa kulmaa ... asiaan.

Miksi juuri puumuoto on oikea taksonomiassa? Miksi ei esimerkiksi olemisen hierarkisia tikapuita joissa alhaalla on bakteeri ja tikapuiden päässä ihminen?

Nimittäin kun puhutaan taksonomiasta ja evoluutioprosesseista on syytä huomata että periaatteessa erilaisia luokittelutapoja voi olla hyvinkin erilaisia. Monet taulukot ovat vain erilaisten ominaisuuksien kombinaatioita. Ne eivät olisi kätevästi puumuodossa esitettäviä, mutta ne ovat kattavia ja systemaattisia. Puurakenne sen sijaan johtuu suoraan siitä että takana on enemmänkin prosessi kuin ilmiö.

Jos katsotaan fylogeniaa, puurakenne johtuu siitä että luokittelu on sellaista että se voidaan kuvata kätevästi "ryhminä ryhmien sisällä". Syntyy ns. "nested hierarchy". Evoluutio synnyttää nimenomaan tämänlaisia rakenteita koska se perustuu vähittäiselle kehittymiselle. (Jopa kreationistit ymmärtävät että välimuotojen puute olisi ongelma evoluutiolle, ja he ymmärtävät että mitä tahansa ei voi nähdä välimuotona). Evoluutio synnyttää "luokkia luokkien sisällä", jossa suuret pääjoukot jakautuvat pienempiin ja pienempiin kokonaisuuksiin, koska siinä entiset sukupolvet ovat pohjana kun mutaatioita karttuu yksilöihin ja populaatioihin.

Tämä tekee evoluutiosta kohteen joka tapahtuessaan sitoutuu matemaattiseen konseptiin nimeltä markovin ketju. Markovin kehittämässä matematiikassa tarkastellaan stokastisia prosesseja joissa edellinen tila vaikuttaa seuraavaan vaiheeseen. Iteraatio synnyttää paitsi satunnaiskävelyä, myös erilaisia jakautuvia puurakenteita. Tämänlaisella ajattelulla on voimaa skenaariopohjaisissa ajatuksissa, ja jossain mielessä evoluutio on nimeonomaan sitä että luonto tarjoaa kasan skenaarioita joista toiset saavat jatkaa ja toiset kuivuvat kokoon. Ja kokonaisuutena syntyy puumainen kokonaisuus jonka huipulla on sen hetken elossaoleva biodiversiteetti.

Asia on tietysti matemaattisesti melko syvällinen. Esimerkiksi Givnish ja Sytsma "Consistency, characters, and the likelihood of correct phylogenetic inference" esimerkiksi kuvaa miten stokastiset iteratiiviset prosessit, joka evoluutio on, tuottaa juuri tietynlaisia "luokkia luokkien sisällä" -rakenteita jotka on näppärä esittää puumuodossa. Tämä on se syy minkä vuoksi markovin ketjuihin kuuluvia matemaattisia kaavoja käytetään taksonomiassa. ; Ja samasta syystä erilaiset taksonomiset järjestelmät todistavat evoluutiosta. Kysymys ei ole pelkästään siitä että asiat ovat jollain tavalla analogisia. Kysymys on siitä että asiat ovat analogisia tietyillä hierarkisilla tavoilla. Joissa tarkastellaan nimenomaan eläinten ominaisuuksia eikä niiden nimiä.

Miksi miekkailu on kätevää esittää juuri puuna - eikä esimerkiksi matriisina?

On erinomaisen hyvä lähestyä asiaa sillä että taksonominen luokittelu ei itse asiassa sovi hyvin vaikkapa atomejen luokitteluun. Windsor itse asiassa esittääkin että miekkailutekniikoissa puumaisuus ei ole täydellinen tapa kuvata asiaa. Hän lähestyy asiaa sitä kautta että puurakenne on opetettavissa. "Pedantry compels me to point out here that this classification system is not as absolute as that for living beings; a single type of blow can exist with several, even all, weapons, unlike a living species which can only be in one Class, Phylum, etc. But the purpose of Art is to order the natural world into systems so that they can be studied and taught." Ajatus on hyvä. Mutta ei vastaa siihen miksi meillä on puurakenne eikä vaikka taulukkoa tai mind palacea. ; Windsor selittää miksi systemaattisuudesta on hyötyä minkä tahansa asian opettelussa. Mutta hän ei selitä miksi käyttää juuri tuota tiettyä systemaattisuuden muotoa.

Hän on tietysti hyvin kiinnostunut opettamismenetelmistä ... koska se nyt on se mitä hän tekee työkseen ... joten ajatus siitä että systemaattiset asiat voidaan takoa parhaiten ammattitaidoksi on aivan luonteva lähestyminen. Mutta itseäni kiinnostaa hieman eri puoli elämästä ja maailmasta, joten en yksinkertaisesti malta jäädä tähän.

Toki olisi mahdollista, että erilaisia muitakin rakenteita voitaisiin käyttää ja koska jotain joudutaan valitsemaan niin miksi ei puurakennetta. Mutta itse uskon että asian takana on sekin että tosiasiassa miekkailu nimenomaan on jotain joka ei ole vain kasa erilaisia tekniikoita. Se on martial art nimenomaan sen takia että se kuvaa prosessia. Siinä on tiettyjä hyviä alkutiloja (vaikka tietyt stancet) ja näistä voidaan valita tiettyjä jatkotapoja, mutta ei mitä tahansa. Vastapuoli taas joko häviää "kuolee" tai sitten hän käyttää jotain rajallista joukkoa vastatekniikoita. Joihin taas on vastattava tietyillä tavoilla jotta "alkuperäinen hyökkääjä ei häviäisi "ja kuolisi" pois pelistä.

Väitänkin siis astetta pidemmälle kuin Windsor. Että Kokonaisuus on kätevimmin kuvattavissa nimenomaan puumuodossa. Kaikki tekniikat eivät kenties sovi aivan supernäppärästi puuhun mutta jos miekkailua katsotaan tapahtumana, kyseessä on sarja tapahtumia jotka muodostavat prosessisarjoja joissa on välivaiheita jotka riippuvat edellisestä välivaiheesta. Ja tämä Systeemi tekee miekkailutaidosta jotain paljon enemmän kuin kasan temppuja.

Showoff

Älykkyyden teeskentely on nykyaikana hyvin kannattavaa. Ja usein yllättävän helppoa.  Mielemme huijaavat muita ja itseämme vaikka valkoisella takilla. Suomessa juuri alkanut televisiosarja "Aivopelit" ("Brain Games") tuo tämänkaltaisia "psykologisia illuusioita" esille, sekä huomattavaksi että sovellettavaksi. Esimerkiksi pukeutuminen, valkoisen takin tai televisiokameraryhmän mukaanpito tuovat uskottavuutta. Ja uskottavuus ei tarvitse muuta. Näin voidaan tehdä vanhojen "piilokamera" -tyylisiä jekkuja. Myös Crackedissa on esitelty nerouteen liitettyjä temppuja, jotka ovat varsin helppoja tehdä; jopa "Sherlock Holmesin analyyttinen katse" on suhteellisen helppo toteuttaa täsmälleen samoilla keinoilla joilla horoskooppien tekijät luovat uskottavuutta huuhaaennustuksilleen ja analyyseilleen.

Karkeasti ottaen nämä temput ovat vakuuttavia, paitsi jos ne huomaa jonka jälkeen ne ovat ärsyttäviä. "Raivon ensyklopediassa" tätä lähestytään vasenkätisyyden kautta. Siinä omaa nerokkuutta korostetaan sillä että ääneen huomataan oikea detalji, jonkun vasenkätisyys. Vasenkätisyys on kohtuullisen yleinen asia, joten asiasta tehty äänekkyys antaa luvan snobbailla usein. Tämän huomaaminen on saanut kunnioitettavuutta poliisisarjoista - ja Sherlock Holmesilta. Näin voidaan usein korostaa omaa terävänäköisyyttä. Paitsi että ei. Kun moni käyttää tätä kikkaa, vasenkätiset itse törmäävät tähän usein - ja vasenkätisyyden huomaamisellahan yritetään saada kunnioitusta paikallaolijoilta, jotka yleensä ovat juuri näitä vasenkätisiä. Vasenkätinen voi siksi sanoa asiaan vain jotain sellaista kuin ; "Miksi helvetissä kätisyys muka tarvitsee jotain kommentointia? Mitä tällaisten ääliöiden kommentteihin voi edes sanoa? "Oikein havaittu"? "Ja itse olet näemmä tummatukkainen"? Perkelettäkö tämmöisiä tyhjänpäiväisyyksiä seurassa mökeltämään."

Asia on astetta syvempi kuin pelkkä showoff -temppuilu. Itsekorostuksen lisäksi älykkyyteen liittyvät harhat ovat niin laajamittaisia ja yleisiä, että joskus ihmiset tekevät älykkyyspäätelmiä ilman että takana on mitään yritystä koijata vetämällä jostain psykologisista naruista. Älykkyyden imitoinnista tehdään siis paikoin jopa niin helppoa, että sitä ei tarvitse edes yrittää! Ja tällä on merkitystä. Sillä älykkyys ja mielikuvat älykkyydestä vaikuttavat hyvinkin laajasti elämään. Älykkääksi tulkittu kohtaa boostia työuralleen, uskottavuudelleen, arvostukselleen.

"Systomykoosissa" on minusta vallan mainio teksti. Se korostaa sitä, miten älykkyyteen ja erinomaisuuteen liitetään usein viitekehys. Ja nämä ovat usein melko absurdeja. Niiden henkenä on rakentaa väite "kaikki nörtit ovat älykkäitä" ja jokainen nörtti joka ei ole älykäs onkin "ei oikea nörtti". Laadukkaimmillaan nämä ovat sitä että yleisestä vedetään yksityiseen. Eli esimerkiksi siitä, että ateistit ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin uskovaiset vedetään päättely siihen että uskovaiset ovat tyhmiä ja ateistit fiksuja. Älykkyydessä on hajontaa ja yksilöinä ateistit ja uskovat pitävät sisällään sekä fiksuja että tampioita.

Olen toki itsekin korostanut aiemminkin sitä miten mielikuva älykkyydestä pitää sisällään erikoisia, varsin tosiasioidenvastaisia teemoja. ; Karkeasti ottaen "fiksun ihmisen" kohdalla on kaksi hyvin suosittua yliyleistystä - jotka ovat keskenään ristiriidassa mutta moni kannattaa molempia yhtä kaikki. (Tämä kenties tehdään siten että jaotellaan erikseen "fiksuus" ja älykkyys.)
1: Ensimmäinen perustuu idealisointiin, jossa positiivinen ihminen kerää ympärilleen ikään kuin sankaruusauran. Silloin "fiksu" ihminen on "älykäs, kohtelias ja komea herrasmies".
2: Toinen perustuu jonkinlaiseen kompensationaariseen maailmaan jossa rumat ihmiset ovat sisäisesti kauniita, kauniit ihmiset ovat jossain onnettomia ja jossa tyhmä ihminen automaattisesti osaa jotain mitä norsunluutorniälykkö ei. Ja jossa hulluus on luovuutta. Tässä maailmassa kusipäisyys ja nokkavuus liitetään älykkyyteen. Tosiasiassa älykkäät ihmiset voivat olla sosiopaatteja tai kusipäitä. Mutta tässä päätelmä menee pidemmälle. Kusipäisyys tai sosiopatia nähdään ikään kuin älykkyyden ilmenemisen yhtenä muotona.

Itse voisin jatkaa tätä viittaamalla väitteeseen "kaikki filosofit ovat älykkäitä". Ja ottaa itseni malliesimerkiksi. (Omaan egoistiseen tyyliini. Kaikessa on oltava itse esimerkkinä, koska mistään muusta ei voi koskaan olla kysymys kuin minusta.)

Moni voi ihmetellä onko filosofian opiskeluun ja harjoitteluun jokin älykkyysosamääräraja. Nähdäkseni tämä on paitsi väärin, myös jossain määrin loukkaavaa. Sen perustalla on ajatus että joku ihminen olisi ikään kuin syntyjään älykäs ja taitava. Ja että tämä syntymäominaisuus jotenkin erityisen vahvasti ohjaisi ihmiset hyviksi filosofeiksi. Tämä vähättelee kaikkea sitä työmäärää jonka olen koskaan tehnyt.

Luulen että tässä moni sekoittaa esimerkiksi blogini kirjoitustahdin siihen että en tekisi sen eteen paljon töitä. Itse asiassa tämä blogi syntyy yllättävän suurella työmäärällä. En toki tee kaikkea työtä joka päivä. Sillä taustatiedot on voitu opetella milloin tahansa ja loppu on niiden soveltamista. Opettelu on hidasta, tekeminen sen jälkeen nopeaa.

Siksi blogini kieltämättä varsin reippaan floodaavaa julkaisutahtia seuraava voi luulla että olen jotenkin luonnostani nopeaälyinen. Tekstiseinän takaa jää näkemättä on siis esimerkiksi se, että jo 3 luokalla koulumme opettajat pitivät minua (tietyissä, rajallisissa aiheissa) kävelevänä tietosanakirjana. Näkemättä on se, että minulla ei ole ollut juuri koskaan merkittävän syvää sosiaalista elämää. Lukiossa kavereiden kanssa olemisen ja muun vastaavan aikana luin kotona tai kirjastossa, tai kävin elokuvakerhossa tai koodasin pieniä pelejä. Kaikkea tätä taustatyötä tarvitaan jotta mitään syntyy. Huomaamatta jää se, että kun on lukenut tuhansia kirjoja, väistämättä jotain jää mieleen. Jopa tyhmälle. (Jotka sitten soveltavat tätä vaikka pätemällä ja päsmäröimällä internetissä.)

Kun opastin filosofian opiskeluun, käytin ohjetta "DO THE READING". Sillä mitään oikotietä ei ole, ja filosofian älykkyys on yksi ajatus siitä että tällainen oikotie olisi olemassa. ; Moni kokee blogissani harjoittamani, monesti varsin häijyn kommentointistrategian, älykkyysosamäärärajana. Päin vastoin. En kannata "nerokulttia" vaan vihaan huonoutta. Nykyään ei tietysti ole kovin poliittisesti korrektia sanoa että on ihmisiä jotka käyttävät oikoteitä ja niitä jotka eivät. Ja että ne jotka käyttävät oikoteitä ovat inkompetentteja jotka lähtevät ikään kuin vajain eväin liikenteeseen ja luulevat pärjäävänsä niiden tahdissa jotka ovat keskittyneet ja vältelleet oikoteitä. Korostankin että kyseessä on enemmänkin "laiskuusraja".

Tässä asenteessa ei kuitenkaan ole kysymys jostain "nerouden synnystä". Kyseessä on pikemminkin kärsimättömyydestä. ; Esimerkiksi kun kuvasin homoseksuaalisuutta koskevaa argumentaatiota, kuvasin aiheen seuraamista maalin kuivumiseen. Tämä kertoo kyllästymisestä, eikä itsessään älykkyydestä tai taidokkuudesta.
1: Tälle kontrastiksi voi laittaa vaikka miekkailukoulumme opettajan Guy Windsorin jolla riittää taidon lisäksi kärsivällisyyttä huonoudelle. Se tekee hänestä hyvän opettajan. Minä taas en ole minkäänlainen opettaja.
2: Samoin puolisoni, jonka älykkyysosamäärä heiluu siellä nerouden pelottavalla puolella on äärimmäisen pitkämielinen. Minä olen hänen rinnallaan gibboni, ihan oikeasti. Hän ei vain nauti internetissä pätemisestä samaan tapaan kuten minä, joten minulla on meidän perheen intellektuellin maine. Tosin yleissivistykseni on häntä parempi, mutta hän onkin spesialisti kun itse olen generalisti. Puolisoni ei ole kovin sosiaalisesti taitava, joten hän on tältä osin kohtuullinen opettaja. Mutta kärsivällisyys ja huonouden sietäminen tekee hänestä hyvän asiantuntijan.

Kuitenkin moni sekoittaa huonot piirteeni tukemaan vahvuuksiani. Toki tässä voi olla takana se, että olen keskittynyt vahvuuksiin ja jättänyt heikkoudet heikkouksiksi, koska ajankäyttöä on priorisoitava. Mutta luonnehäiriöni kertovat luonnehäiriöistäni. Itse asiassa olen siitä hyvä esimerkki, että minun ymmärtämiseksi voidaan katsoa televisioviihdettä ja löytää kaksi "neromyyttiä" joiden kohdalle osun niin hyvin että en ihmettele että lietson olemuksellani vääriä johtopäätöksiä. Mielestäni minun huonoista puolistani saa hyvän kuvan katsomalla;
1: "Sherlock" -sarjan kolmannen tuotantokauden toisen jakson sisällä olevan Sherlock Holmesin pitämän hääpuheen. Se on miltei anteeksipyytelevässä sävyssään sarjan sankarille hieman epätyypillinen, mutta asennemaailma on hyvin stereotyyppistä itseäni.
2: Toinen puoleni löytyy sitten "Da Vinci's Demons" -sarjan ensimmäisen tuotantokauden viidennen jakson puolelta. Jakso huipentuu puheeseen joka voisi olla jotain jota minulta saattaa odottaa pahana päivänäni. Soihdunpyörityksillä korostettu puhe, joka korostaa da Vincin mielipuolista luovuutta. Puhe, joka tapahtuu eläimiinsekaantuvaan asentoon sikaan liimatulle oikeuden tuomarille. Da Vinci pitää tässä raivoisan mutta analyyttisen puheen jossa mukana on monenlaisia elementtejä luonnontieteistä PR -työhön. Jossa ei kuolanpärskeitäkään säästellä.

Näiden välissä sitä ollaan, hyvässä - ja etenkin pahassa. Kun näitä demonstraatioita katsoo, voinee oppia ainakin sen että ei kannata sekoittaa heikkouksiani vahvuuksiini. Olisi hyvä jos saman voisi tehdä kaikille muillekin.

Näköaloja oppimiseen (knoppia ikä kaikki)

Oppimiseen on usein suhtauduttu siten, että se olisi jotenkin erityisesti nuorten asia. Ajatellaan, että vanhana jo hallitaan viisaus. Nuorena olisi vitsa väännettävä, ja vanha koira ei oppisi uusia temppuja. Tämän vastapainoksi esitetään, että aina voisi oppia, oppia ikä kaikki. Aforismit eivät selvästi päästä kovin pitkälle tässä asiassa.

Ainakin tiedetään, että on aikuisopiskelijoita. Vuosituhannen vaihteessa suomalaisten aikuisopiskelijoiden sosiokulttuurisia taustoja kartoittanut Erja Moore havaitsi, että aikuisopiskelijat ovat nuorempia opiskelijoita useammin ns. alemmista sosiaaliluokista. Tämä ei sinällän yllätä ; Opintotuki on pieni, ja monesti on pakko hankkia jonkinlainen rahallinen tuki tämän lisäksi. Ne, joilla on perheen maksuvoima takanaan, voivat opiskella ahkerasti nuorena. Ja toisaalta köyhäily voi kannustaa muuttamaan elämäänsä sitten kun nuorisoajan hurvittelut on koettu ja niihin kyllästytty.

Tutkimukset tuovat iästä irti senkin verran, että oppiminen ei ole samanlaista nuorena kuin vanhana. On tunnettua, että nuorten aivot eivät ole yhtä "lukkiutuneita" kuin vanhojen. Tiedetään, että esimerkiksi maailmankuvan vaihtaminen yli 30 -vuotiaana on, toki mahdollista mutta paljon epätodennäköisempää, kuin tätä nuoremmilla. Tiedetäänkin, että nuoret pärjäävät aikuisia paremmin opinnoissa.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus ; Mielikuvissa nuorten opiskelua kuvaa ajatus nuoruuden innosta joka ajaa tekemään innostavia ja kiinnostavia asioita. Että hyöty ja käytännöllisyys kuuluisivat ikään. Tätä mielikuvaa toki tukee esimerkiksi sellainen tosiasia, että aikuisopiskelijat kyllästyvät oppiaineeseensa vähemmän ja aikuisopiskelijat eivät yhtä helposti keskeytä opintojaan. ; Intomielikuva on kuitenkin liioiteltu, esimerkiksi Hartleyn (1998), Camilla Kemberin (2001) - ja varmasti muidenkin - aikuisopiskelusta tehneiden tutkimusten mukaan innostus ja motivoituminen alasta kuvaavat nuoria paremmin juuri aikuisopiskelijoita. Aikuisopiskelijat eivät pänttää, vaan he täydentävät maailmankuvaansa. Aikuisilla opintostrategia painottuu nuoria vahvemmin (1) vuorovaikutuskeskeiseen ja ymmärtämiseen tähtäävään syvälähestymistapaan sekä (2) ei pelkästään tietoa toistavaan vaan soveltavaan ja kontektsiin asettavaan merkitysorientaatioon. Yllättäen vaikka lapsia ja nuoria pidetään meluisina, aikuisopiskelijat harjoittavat opintostrategioita joita kuvaa keskusteluinnokkuus.

Kirjasto vs. kirjavarasto, kirjamuseo, kirjanäyttely...

Siistimmän, ei siistin.

Saimme kotiimme pari uutta kirjahyllyä. Niille oli tarvetta, koska olen niitä ihmisiä joiden mukaan internet on "rajallinen" ; Että kunnon kehittämiseen täytyy tehdä muutakin kuin lukea monen kirjan edestä blogauksia. Sillä tekstimäärä ja tekstin laatu ovat kuitenkin hitusen eri asia. Ja kirjoissakin kysymys ei ole siitä että kirja itsessään on parempi. Vaan se, että kirjojen parhaimmisto on aivan omaa luokkaansa ja niiden hankinta on helpompaa kuin internetin parhaimmiston seulominen. Uusien hyllyjen vuoksi päädyin järjestelmään kirjojani uusiksi. Vanhat hyllyt olivatkin jo lähinnä kirjakekoja, jossa kirjojen päälle ja lomeen oli lähinnä kasattu-tungettu muita kirjoja. Tämä järjestelyprosessi auttoi luokittelussa ja teki kokonaisuudesta siistimmän näköisen että helpompikäyttöisen kun teoksia ei tarvitse penkoa. Huonona puolena oli se, että huomasin että kirjastoni on latistunut eräänlaiseksi epäkirjastoksi.

Ei sillä, on minullakin sisustuksessa
intellektuellista mielikuvaesineistöä.

Olen monesti halveksunut sitä tapaa, että kirjoja pidetään esillä ikään kuin oman maun mainostamisena. "Seinfeld" -televisiosarjassa Georgen appivanhempia kuvataan juuri tämänlaisiksi. Heillä on kirjahyllyt pullollaan hienoja arvokkaita teoksia. Mutta silti jos anoppi saisi pennin jokaisesta kirjasta jonka appiukko on lukenut, anoppi olisi rutiköyhä. Kirjat olivat statusesineitä. Ne loivat illuusion lukeneisuudesta ja sivistyneisyydestä ilman että toisivat mukanaan substanssia.

Omalla kohdallani kirjasto on latistunut koska se ei tällä hetkellä sisällä kirjoja joita en olisi jo lukenut. Kirjasto on jotain jonka pitäisi olla myös "työmaa", eli siinä olisi teoksia joita on hankittu tutkimushalusta ja tulevaisuuteen tähdäten, ei kohdallani ole sitä. Se on pelkkä luettujen kirjojen kokoelma - eli oikeastaan pelkästään näyttely siitä mitä olen tullut lukeneeksi & ostaneeksi. Se, että kirjastossa olisi lukemattomia kirjoja kertoisi siitä että on kiinnostunut uusista asioista ja on valmis kehittymään. Luettu kirjasto vihjaa kertaukseen - joka on kenties opintojen äiti, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

Kirjat tosin eivät tartuta tetanusta.
Ja ne voi järjestää värin ja koon mukaan.

Onkin oleellista huomata, että hyllyihin kasautuneet kirjat ovat helposti vain statuselementtejä, sisustuselementtejä tai romuvarastoksi verrattavia omaisusukokoelmia. Teknisesti minulla ei tällä hetkellä ole mitään (koti)kirjastoa, vaan joko kirjamuseo joka tallentaa teoksia, kirjanäyttely jossa näytän teoksia statuksen vuoksi tai kirjavarasto jossa teokset pölyttyvät - eli vertautuvat niihin ruostuviin autonraatoihin jonkin harrastelunsa lopettaneen rasva -apinan takapihalla.

Suoraan sanoen ; Hinta siisteydestä oli aika kallis huomio itsestä. - Ja kenties vähän myös Suomen "tieteellisemmän ja filosofisesti vakavamman" kirjallisuuden markkinoista, joihin tulee uutta kiinnostavaa materiaalia sen verran niukasti, että perässä on liiankin helppoa pysyä. Suoraan sanoen tähän liittyen tekisi mieli kannustaa ihmisiä ostamaan sivistysteoksia vaikka vain statusesineiksi. Koska kirjakauppias ei välitä miksi asiakas ostaa kirjan, pinnallinenkin motiivi helpottaisi lukijoiden elämää.