Pääsin kuuntelemaan maahanmuuttokriitikoiden puhumista. Tässä ei ollut välihuutoja tai kritisointeja. Tässä mielessä sitä kautta saa mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen ; Tavallisesti netissä puheita voidaan jarrutella tai sovittaa debattimuotoon. Tässä mielessä selkääntaputtelevat jengit antavat varmasti uusia näkökulmia aiheeseen.
Itse tulkitsin että maahanmuuton ytimessä ei ollut rasismi vaan teoria laiskuudesta. Tämä tuli varsin selvästi esiin kun kuuntelin sitä miten maahanmuuttokriitikot korostivat mikä on hyvän ja huonon maahanmuuton ero. Hyvinä maahanmuuttajina pidettiin vietnamilaisia jotka perustivat yrityksiä. Somaleiden he eivät uskoneet yksityisyrittävän vain huumemyyjinä (He eivät ilmiselvästi ole vierailleet Helsingin Hämeentiellä.)
Tässä kohden Syyrialaiset nähtiin a priori samaan luokkaan kuin somalit. Tässä korostettiin sellaisia asioita kuin kielitaito, jonka puute estäisi ensimmäisen sukupolven imigranttien yhteiskuntaan sopeutumisen. Tässä kohden teoria on tietenkin siinä mielessä erikoinen että ei se kielitaito varmaan ollut kunnossa niillä kehutuilla vietnamilaisillakaan.
Tässä kohden kysymys oli mielenkiintoinen. Sillä työmoraalin taakse nähtiin aika vahvasti termi "kykenee tulemaan toimeen omillaan". Tämä näkemys on tietenkin siitä kiinnostava että sen voisi ajatella koskevan mitä tahansa sosiaalitukea. Mutta keskustelussa tämä oli enemmän ns. teologisesti korrekti versio siitä mitä tosiasiassa ajettiin. Kysymyksessä on se, että työtön saisi saada työttömyystukea jos hän tekisi mitä vaan. Siis aivan mitä tahansa. Eli jos olisi valmis haravoimaan lehtiä niin yhteiskunta voisi auttaa loput. Kyseessä oli pelkästään ilmainen apu. Tämä on se tausta jota sovellettiin suomalaisiin laiskottelijoihin - jotka jostain syystä oletettiin vasemmistolaisiksi jotka haluavat asua Helsingissä ilman että tekevät töitä. Ja tämä näkökulma oli se jolla maahanmuuttajatkin tuomittiin.
Tämä näkemys on aika perinteistä Suomalaista työmoraalia. Joka on vanhemmilla sukupolvilla ollut sinänsä järkevä että siihen aikaan oli todellakin tarjolla ns. "tötterötöitä" joissa ei tarvinnut taitoa tai ymmärrystä. Edes tulosta ei ollut välttämättä pakko tehdä. "Tötterötyöt" kuuluvat tätä kautta menneeseen aikaan, siihen omituiseen aikaan jolloin ei ollut nykyiseen malliin pätkätöitä. Ja joissa keskiverto ihminen pääsi eläkeputkeen ja pitkään yhdessä työpaikassa tehtyyn työhistoriaan.
Tässä mielessä en näe näkemyksen takana rasismia vaan vanhentuneeseen työnteon rakenteeseen perustuvan moraaliskeskeisen ajatuksen. Kyse on enemmän moralismista joka perustuu vanhanmallisen menneen maailman työihanteeseen kuin rasismiin.
Ei tässä tosin tuntunut olevan kaikki.
Toisaalta tässä kohden oli huomattavissa jotain omituisuuksiakin. Sillä maahanmuuttokeskustelussa tuli erikoinen kulma älypuhelimiin. He korostivat että Syyriasta lähtee hyväosaisia ihmisiä ja he päätyvät Suomeen elintasopakolaisina. Korostuksina oli että Syyriassa on myyty lamborghineja jotta päästään Suomalaisen sosiaaliturvan makuun. Tässä tuntui korostuvan työn sijaan muu. Se, että pitäisi auttaa köyhimpiä. Älypuhelimet hienoine malleineen korostavat että "autetaan vääriä ihmisiä". Perusasenteena oli että liberaalit rikkaat eivät ole tottuneet tekemään "kunnon työtä".
Itse näen että rikkailla lähtijöillä on eniten menetettävää ja resurssit pakenemiseen. Ja toisaalta jos he ovat rikkaita niin eivät he mistään harmittomasta pakene. Ei se Suomalainen Sosiaaliturva varmaan hirveästi hetkauta jos lähtötilanne on se, että on niitä Lamborghineja myytäväksi. Että tosisyystä sieltä paetaan. Toisaalta köyhiä ja epätoivoisia on varmasti helpompi rekrytä väkivaltatöihin, esimerkiksi ISIKseen..
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laiskuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laiskuus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 18. syyskuuta 2016
tiistai 23. elokuuta 2016
Ote libertaarin ajatusrakennelmista
Premissi 1; Työttömyys johtuu siitä että ei yritä tarpeeksi.
Premissi 2; Tilastot näyttävät siltä, että paras tapa ennustaa työttömien määriä on katsoa yhteiskuntaa yksilöiden sijaan. Sitä, onko yhteiskunta noususuhdanteessa vai lamassa. Nousukauden aikana työttömyys laskee, laman aikana työttömyys lisääntyy.
Johtopäätös; Yhteiskunnan lamat johtuvat laiskuuden lisääntymisestä.
Premissi 2; Tilastot näyttävät siltä, että paras tapa ennustaa työttömien määriä on katsoa yhteiskuntaa yksilöiden sijaan. Sitä, onko yhteiskunta noususuhdanteessa vai lamassa. Nousukauden aikana työttömyys laskee, laman aikana työttömyys lisääntyy.
Johtopäätös; Yhteiskunnan lamat johtuvat laiskuuden lisääntymisestä.
maanantai 25. heinäkuuta 2016
Sukupuolen muuttaminen ja laiskuuden argumentit
Kun puhutaan sukupuolenvaihdoksista/sukupuolenkorjauksista, on sen kriitikoiden parissa ollut kovasti muodissa käyttää erilaisia ilmauksia jotka viittaavat siihen että kyseessä olisi jotenkin erityisen passiivinen ja helppo prosessi.
Prosessin saa narraatiolla
Esimerkiksi kun aiheeseen liittyy psykologian haastatteluja, on esitetty että sukupuoltavaihtava menee "kertomaan narratiivia" ja saa tarinaa vastaan prosessin. Tämä vaikuttaa siltä kuin prosessi olisi todella helppo sekä mielivaltainen.
Kuitenkin tosiasiassa sukupuolenvaihdosprojekti on varsin haastava. Ja se vaatisi käytännössä sitä, että kaikki psykologia ja psykiatria olisi "narraatiota". Toki esimerkiksi masennusta ja muita vastaavia ilmiöitä lähestytään myös ihmisten tarinoita kuunnellen. Mutta niiden kohdalla vastaavaa kielenkäyttöä tulee vastaan harvemin. Ja ihan syystä. Masennustakaan ei arvioida pelkältä narraatiopohjalta.
1: Itse asiassa suunnilleen ainut puhtaasti narraatiopohjalta tehty argumentaatiosto johon olen itse törmännyt elämässä toistuvasti koskee uskovaisia joilla on ties mitä narraatioita joissa kertovat käyneensä koomassa tuonpuoleisessa, enkelikohtaamisista matkalla kotiinsa tai jossa heillä on ollut elämänmuutos ja kääntyminen menneisyydestä josta ei näy merkkejä missään dokumenteissa. Jostain syystä näitä tarinoita ilman faktoja nielevät eivät pidä näitä narraatioina. Mutta transgenderin prosessi on heistä silti puhdasta tarinankerrontaa.
Tosiasiassa sukupuolta vaihtava joutuu läpikäymään pitkän prosessin. Lähetteen tekemisen jälkeen on diagnosointivaihe jossa itse asiassa eliminoidaan
1: Kokemuksen kanssa vaihtoehtoisia selitysmalleja. Halu vaihtaa sukupuolta voi johtua monesta muustakin asiasta ja niihin meneminen käytännössä tuottaisi "väärässä kehossa olemisen tunteen" johon liittyy esimerkiksi kasvanut itsemurhariski ja muut vastaavat riskit jotka koskevat sitä tilaa jossa transgender elää elämäänsä jos ei saa leikkausta. Näissä mielivalta on korkeintaan päätöstä tekevällä lääkärillä. Hän voi nimittäin torjua diagnoosin hyvinkin helposti ilman että tästä voi käytännössä valittaa. Esimerkiksi väärällä tavalla istuminen voi kelvata argumentiksi prosessin jatkamista vastaan.
2: Toisaalta katsotaan henkinen tila muutenkin. Tätä perustellaan sillä, että prosessi on pitkä ja henkisesti raskas. Joten vaikka diagnoosi olisi tosikin, niin täytyisi olla kunnossa selvitäkseen siitä. Tästä ei seuraa se, että transgender ei voisi olla masentunut. Mutta prosessi ei etene jos hän on masentunut.
"Narraation" sijaan kysymys onkin nipotarkasta valvonnasta. Persoonallisuuden rakennetta kartoitetaan hyvinkin tarkasti. Ja tämän kartoituksen lisäksi mukana on vähän samanlainen "kanttikerrointestaus" kuin kyseessä olisi jokin armeijan erikoisjoukkoihin hakeminen. (Tjsp.) Koska käytössä on poissulkeva mekanismi, pitää kaikki muut vaihtoehdot kokemukselle ja narraatiolle eliminoida jotta diagnoosiksi saadaan "se tarvittava". Tuskin mikään kepoinen narraatio joka laverrellaan sydämenasioista ja enkelikokemuksista uskontovereille jossain hiton karismaattis-hihhulillisessa uskonkokouksessa. (Joka on tietysti se vertailukohta josta tämänlaiset heitot kumpuavat.)
Pikalinja avioliittoon
Toisaalta he esittävät että esimerkiksi homojen avioliitto-oikeus on hankala koska se tarjoaisi sukupuolta vaihtaneille "pikalinjan avioliittoon". Tämä on hauska heitto koska prosessina vihkiminen on hyvin samanlainen kuin parisuhteen rekisteröiminen.
Sen sijaan nykytilassa asia on sillä tavalla että jos ennen sukupuolen vaihtamista on avioliitossa, on ensin tehtävä ero, ja sitten mentävä leikkaukseen - johon liittyy pieni kuolemisen riski joka on siitä kiinnostava että monille parisuhteen virallistamiset ovat tärkeitä juuri testamenttiasioiden vuoksi - ja sen jälkeen rekisteröidä avioliitto uusiksi. Toisin sanoen tässä tilanteessa paperityö ja prosessointi on moninkertaista. Tuskin kovin laiskaa.
Loppukaneetti.
On mielestäni hyvä että homoseksuaalien avioliittoasioista on siirrytty syrjään. Moni uskoi että seurauksena olisi slippery slope moniavioisuuteen, pedofiliaan tai Pentti Oinosen kanssa naimisiin menemiseen. Sukupuolta vaihtavat ovat siitä kiinnostava kohde että he eivät voi "harjoittaa toimintaansa" salassa.
Jos homoseksuaalisuus on aktio on transseksualismi olemassaoloa ja elämistä. Et voi olla harrastamatta transseksuaalista seksiä tai harrastaa sitä. Se ei ole myöskään jotain jota voi vain olla ja tehdä salassa.
Tiedän että Suomessa on jo nyt erilaisia polyamorisia tiimiytymiä ja muita vastaavia. Ja jollakulla on varmasti jossain jokin seksilabradorinnoutaja kellarissaan. Joku myös panee Pentti Oinosta. (Joskin luultavasti harvemmin kuin hän haluaa tunnustaa, koska hän on kuitenkin vanha aviossa oleva mies. Ja sitä ei nuori mies voi ymmärtää miten vähällä seksillä aviossa olevat voivat tulla toimeen.) Laittomaksi tekeminen koskeekin vain joitain byrokraattisia asioita kuten perinnönjakoa, ja ne moralisoitavat ja paheksuttavat asiat ovat näissä aina näiden puolten ulkopuolella.
Transsukupuolinen on tätä kautta aivan ainutlaatuisella tavalla muiden armoilla. Esimerkiksi kun käsitellään hedelmättömyyttä ja henkilötunnusta käsitellään sellaisia asioita kuin "peruuttamattomuus". Jostain syystä juuri ne ihmiset jotka pitävät transsukupuolisuutta illuusiona ja valheena - jonain jossa "unohdetaan että ihminen on sukupuolielimiensä perusteella selvästi joko mies tai nainen" - ovat niitä jotka kaikista koviten haluavat tehdä prosessista peruuttamattoman. Eli sellaisen että jos transsukupuolinen eheytyisi Jeesuksella ja haluaisi tehdä lapsia kuten sukupuolielimet hänelle antanut Jumala on halunnut, niin hän ei voi näin tehdä. Koska vaikka prosessin hormonihoidot tekevätkin lapsensaantikyvyttömäksi niin kauan kuin uudessa sukupuolessa ollaankin, niin tätä halutaan täydentää kirurgialla. Argumenttina on usein jotain sen kaltaista kuin "kyllähän sen nyt tietää että ei se ole mikään mies jos se synnyttää, öhö".
Tosin sukupuolen vaihtamiseen/korjaamiseen liittyykin usein sellainen erityinen asenne että se halutaan toisaalta irrelevantisoida. Se ei muuta "oikeaa sukupuolta". Jolloin sen pitäisi vertautua tatuointeihin, lävistyksiin ja muihin kehonmuokkauksiin. Kuitenkin se halutaan nimenomaan prosessoida sellaiseksi kuin se koskisi sukupuolta ja nimenomaan sukupuolta niin että ehtoja halutaan asettaa aina nimen vaihtamista myöten. (Eli halutaan kontrolloida sitä millä ihminen haluaa itseään kutsuttavaksi ja miten tämä on suhteessa siihen minkälaisia kehonmuokkauksia itselleen tekee.)
Nämä samat ihmiset ovat luomassa käsitystä jossa sukupuolta vaihtavat pääsevät jotenkin erityisen helpolla. Prosessia pidetään ikään kuin tarpeettoman kevyenä. Kun tosiasiassa prosessi on sen verran raastava, pitkä ja vaikea että jo sen peruteella voidaan sanoa että sitä ei ota kukaan jos ei ole sitä tosissaan haluamassa.
Näyttääkin siltä, että ainut laiskuus sukupuolenkorjausprosessiin liittyen koskee sen kriitikoiden ajattelukykyä. Vaivattomasti ja ilman prosessointia puuhastellaan kuin pienet vähämielist ääliöt. Älyllinen laiskuus aiheessa joka ei ilmiselvästi koske heitä itseään vaan muita ihmisiä. Se on aina sellaista joka herättää kysymyksiä siitä että onko maailmassa ihmisiä joille pitäisi rakentaa jokin kiva pikalinja johonkin jännittävään eugeeniseen projektiin.
Prosessin saa narraatiolla
Esimerkiksi kun aiheeseen liittyy psykologian haastatteluja, on esitetty että sukupuoltavaihtava menee "kertomaan narratiivia" ja saa tarinaa vastaan prosessin. Tämä vaikuttaa siltä kuin prosessi olisi todella helppo sekä mielivaltainen.
Kuitenkin tosiasiassa sukupuolenvaihdosprojekti on varsin haastava. Ja se vaatisi käytännössä sitä, että kaikki psykologia ja psykiatria olisi "narraatiota". Toki esimerkiksi masennusta ja muita vastaavia ilmiöitä lähestytään myös ihmisten tarinoita kuunnellen. Mutta niiden kohdalla vastaavaa kielenkäyttöä tulee vastaan harvemin. Ja ihan syystä. Masennustakaan ei arvioida pelkältä narraatiopohjalta.
1: Itse asiassa suunnilleen ainut puhtaasti narraatiopohjalta tehty argumentaatiosto johon olen itse törmännyt elämässä toistuvasti koskee uskovaisia joilla on ties mitä narraatioita joissa kertovat käyneensä koomassa tuonpuoleisessa, enkelikohtaamisista matkalla kotiinsa tai jossa heillä on ollut elämänmuutos ja kääntyminen menneisyydestä josta ei näy merkkejä missään dokumenteissa. Jostain syystä näitä tarinoita ilman faktoja nielevät eivät pidä näitä narraatioina. Mutta transgenderin prosessi on heistä silti puhdasta tarinankerrontaa.
Tosiasiassa sukupuolta vaihtava joutuu läpikäymään pitkän prosessin. Lähetteen tekemisen jälkeen on diagnosointivaihe jossa itse asiassa eliminoidaan
1: Kokemuksen kanssa vaihtoehtoisia selitysmalleja. Halu vaihtaa sukupuolta voi johtua monesta muustakin asiasta ja niihin meneminen käytännössä tuottaisi "väärässä kehossa olemisen tunteen" johon liittyy esimerkiksi kasvanut itsemurhariski ja muut vastaavat riskit jotka koskevat sitä tilaa jossa transgender elää elämäänsä jos ei saa leikkausta. Näissä mielivalta on korkeintaan päätöstä tekevällä lääkärillä. Hän voi nimittäin torjua diagnoosin hyvinkin helposti ilman että tästä voi käytännössä valittaa. Esimerkiksi väärällä tavalla istuminen voi kelvata argumentiksi prosessin jatkamista vastaan.
2: Toisaalta katsotaan henkinen tila muutenkin. Tätä perustellaan sillä, että prosessi on pitkä ja henkisesti raskas. Joten vaikka diagnoosi olisi tosikin, niin täytyisi olla kunnossa selvitäkseen siitä. Tästä ei seuraa se, että transgender ei voisi olla masentunut. Mutta prosessi ei etene jos hän on masentunut.
"Narraation" sijaan kysymys onkin nipotarkasta valvonnasta. Persoonallisuuden rakennetta kartoitetaan hyvinkin tarkasti. Ja tämän kartoituksen lisäksi mukana on vähän samanlainen "kanttikerrointestaus" kuin kyseessä olisi jokin armeijan erikoisjoukkoihin hakeminen. (Tjsp.) Koska käytössä on poissulkeva mekanismi, pitää kaikki muut vaihtoehdot kokemukselle ja narraatiolle eliminoida jotta diagnoosiksi saadaan "se tarvittava". Tuskin mikään kepoinen narraatio joka laverrellaan sydämenasioista ja enkelikokemuksista uskontovereille jossain hiton karismaattis-hihhulillisessa uskonkokouksessa. (Joka on tietysti se vertailukohta josta tämänlaiset heitot kumpuavat.)
Pikalinja avioliittoon
Toisaalta he esittävät että esimerkiksi homojen avioliitto-oikeus on hankala koska se tarjoaisi sukupuolta vaihtaneille "pikalinjan avioliittoon". Tämä on hauska heitto koska prosessina vihkiminen on hyvin samanlainen kuin parisuhteen rekisteröiminen.
Sen sijaan nykytilassa asia on sillä tavalla että jos ennen sukupuolen vaihtamista on avioliitossa, on ensin tehtävä ero, ja sitten mentävä leikkaukseen - johon liittyy pieni kuolemisen riski joka on siitä kiinnostava että monille parisuhteen virallistamiset ovat tärkeitä juuri testamenttiasioiden vuoksi - ja sen jälkeen rekisteröidä avioliitto uusiksi. Toisin sanoen tässä tilanteessa paperityö ja prosessointi on moninkertaista. Tuskin kovin laiskaa.
Loppukaneetti.
On mielestäni hyvä että homoseksuaalien avioliittoasioista on siirrytty syrjään. Moni uskoi että seurauksena olisi slippery slope moniavioisuuteen, pedofiliaan tai Pentti Oinosen kanssa naimisiin menemiseen. Sukupuolta vaihtavat ovat siitä kiinnostava kohde että he eivät voi "harjoittaa toimintaansa" salassa.
Jos homoseksuaalisuus on aktio on transseksualismi olemassaoloa ja elämistä. Et voi olla harrastamatta transseksuaalista seksiä tai harrastaa sitä. Se ei ole myöskään jotain jota voi vain olla ja tehdä salassa.
Tiedän että Suomessa on jo nyt erilaisia polyamorisia tiimiytymiä ja muita vastaavia. Ja jollakulla on varmasti jossain jokin seksilabradorinnoutaja kellarissaan. Joku myös panee Pentti Oinosta. (Joskin luultavasti harvemmin kuin hän haluaa tunnustaa, koska hän on kuitenkin vanha aviossa oleva mies. Ja sitä ei nuori mies voi ymmärtää miten vähällä seksillä aviossa olevat voivat tulla toimeen.) Laittomaksi tekeminen koskeekin vain joitain byrokraattisia asioita kuten perinnönjakoa, ja ne moralisoitavat ja paheksuttavat asiat ovat näissä aina näiden puolten ulkopuolella.
Transsukupuolinen on tätä kautta aivan ainutlaatuisella tavalla muiden armoilla. Esimerkiksi kun käsitellään hedelmättömyyttä ja henkilötunnusta käsitellään sellaisia asioita kuin "peruuttamattomuus". Jostain syystä juuri ne ihmiset jotka pitävät transsukupuolisuutta illuusiona ja valheena - jonain jossa "unohdetaan että ihminen on sukupuolielimiensä perusteella selvästi joko mies tai nainen" - ovat niitä jotka kaikista koviten haluavat tehdä prosessista peruuttamattoman. Eli sellaisen että jos transsukupuolinen eheytyisi Jeesuksella ja haluaisi tehdä lapsia kuten sukupuolielimet hänelle antanut Jumala on halunnut, niin hän ei voi näin tehdä. Koska vaikka prosessin hormonihoidot tekevätkin lapsensaantikyvyttömäksi niin kauan kuin uudessa sukupuolessa ollaankin, niin tätä halutaan täydentää kirurgialla. Argumenttina on usein jotain sen kaltaista kuin "kyllähän sen nyt tietää että ei se ole mikään mies jos se synnyttää, öhö".
Tosin sukupuolen vaihtamiseen/korjaamiseen liittyykin usein sellainen erityinen asenne että se halutaan toisaalta irrelevantisoida. Se ei muuta "oikeaa sukupuolta". Jolloin sen pitäisi vertautua tatuointeihin, lävistyksiin ja muihin kehonmuokkauksiin. Kuitenkin se halutaan nimenomaan prosessoida sellaiseksi kuin se koskisi sukupuolta ja nimenomaan sukupuolta niin että ehtoja halutaan asettaa aina nimen vaihtamista myöten. (Eli halutaan kontrolloida sitä millä ihminen haluaa itseään kutsuttavaksi ja miten tämä on suhteessa siihen minkälaisia kehonmuokkauksia itselleen tekee.)
Nämä samat ihmiset ovat luomassa käsitystä jossa sukupuolta vaihtavat pääsevät jotenkin erityisen helpolla. Prosessia pidetään ikään kuin tarpeettoman kevyenä. Kun tosiasiassa prosessi on sen verran raastava, pitkä ja vaikea että jo sen peruteella voidaan sanoa että sitä ei ota kukaan jos ei ole sitä tosissaan haluamassa.
Näyttääkin siltä, että ainut laiskuus sukupuolenkorjausprosessiin liittyen koskee sen kriitikoiden ajattelukykyä. Vaivattomasti ja ilman prosessointia puuhastellaan kuin pienet vähämielist ääliöt. Älyllinen laiskuus aiheessa joka ei ilmiselvästi koske heitä itseään vaan muita ihmisiä. Se on aina sellaista joka herättää kysymyksiä siitä että onko maailmassa ihmisiä joille pitäisi rakentaa jokin kiva pikalinja johonkin jännittävään eugeeniseen projektiin.
lauantai 9. heinäkuuta 2016
Ovatko köyhät tragedia?
Jos katsotaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria, niissä oli hyvin erilainen suhde epäonnistumiseen.
1: Kreikkalaisissa tragedioissa on toistuvana teemana se, että hyville ihmisille tapahtuu epäonnekkaita asioita. Näin opimme että hyville ihmisille voi tapahtua pahoja asioita. Ja että tämän vuoksi pitäisi olla myötätuntoinen epäonnisille.
2: Roomassa menestys tarkoitti voittamista. Ja voittaminen näkyi ennen kaikkea maineessa, rahassa ja sotilaallisessa menestyksessä. Epäonnistuneen sotapäällikön tai muun epäonnistujan odotettiin tekevän itsemurhan.
Vastaavaa jännitettä voitaisiin toki rakentaa muutakin kautta. Onhan meillä kristillisessäkin kulttuurissa tavattavissa:
1: Luterilainen, usein Jeesuksen vuorisaarnaa painottava, näkökulma jossa köyhät ja heikot ovat jotenkin parempia Jumalan silmissä, sillä he ovat nöyriä ja enemmän Jumalan mahdin kannatettavina ja Jumalan varassa.
2: Kalvinistinen tapa jossa epäonnistuminen nähdään jonkinlaisena vinkkinä siitä että epäonnistuminen on ansaittu.
On toki mielenkiintoista muistaa, että rooma oli menestynyt ja se taantui kristinuskon ollessa vallassa sen alueella. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti rooman valtakunnan romahdusvaiheessa henkilökohtaisista epäonnistumisiaan. Ja korosti armon merkitystä monissa kiistoissa. Näkökanta ei ollut menestymisessä vaan armeliaisuudessa ja epäonnistumisissa rypemisissä.
Nykyään asenne on tietenkin siitä hankala että talouselämää hallitsee oikeistolainen politiikka. Ja kalvinistinen konservativismi on lyönyt tämän kanssa kättä. Tässä maailmassa Augustinus on lähinnä ruikuttaja. (Mikä hän tavallaan kyllä olikin.) Tästä on syntynyt erikoinen jännite. Sillä toisaalta oikeistolainen ajattelu korostaa sitä että on uskallettava yrittää ja epäonnistua. Mutta toisaalta samanaikaisesti se korostaa, että köyhät ovat köyhiä laiskuuttaan. Mitään muita syitä epäonnisuudelle ja köyhyydelle ei myönnetä tässä diskurssissa. ; Tämä kertoo siitä että suhtautuminen riskiin on hyvin omituista. Se ei ole konsistenttia kuten roomalaisilla tai kreikkalaisilla tai kalvinisteilla. Nykyinen markkinatalous on määritellyt riskin hyvin erikoisella tavalla. Voittaja uskaltaa ottaa ne ja voittaja ei voi epäonnistua. Huono ja väärä riski ei ole rohkeutta vaan laiskuutta.
Meidän tulisi tavallaan ratkaista ovatko köyhät tragedia vai ei. Tämä johtunee siitä että kulttuurissamme omaisuus on runsasta ja hyvin epätasaisesti jakautunutta. Tuloerot ja rahamäärät noudattavat Zipfin jakaumaa, koko talousrakennetta kuvaavat "pitkät hännät", katsottiin sitten yrityksiä tai yksilöitä. Näin ollen myös verorahat joita tuloista nyhdetään ovat väistämättä epätasaisia. Ja kun maailma määräytyy sen mukaan kuka maksaa ja mistä maksaa, syntyy helposti tilanne jossa samanaikaisesti halutaan oikeuttaa se että rikas ja menestynyt on hyvä tyyppi. Menestys kuvataan sankarillisuutena juuri riskinoton ja rohkeuden avulla. Tämä kuvastaa ansaitsemista. Toisaalta riski johon liittyy epäonnistuminen on vieras koska se vaatisi eettisesti myötätuntoa ja lompakoiden avaamista huonosti menestyneitä kohtaan. Jota ei tietenkään haluta tehdä. Siksi ongelmat johtunevat siitä että köyhyyttä ei haluta nähdä tragediaksi vaan köyhien huonoksi luonteenpiirteeksi, mutta menestys halutaan nähdä sankaruudeksi joka on taisteltu ja jossa on ollut riskejä ja vaaroja niin että joillakuilla ei olisi vain ollut epäreilua mutkatonta suoraa tietä rikkauksiin.
1: Kreikkalaisissa tragedioissa on toistuvana teemana se, että hyville ihmisille tapahtuu epäonnekkaita asioita. Näin opimme että hyville ihmisille voi tapahtua pahoja asioita. Ja että tämän vuoksi pitäisi olla myötätuntoinen epäonnisille.
2: Roomassa menestys tarkoitti voittamista. Ja voittaminen näkyi ennen kaikkea maineessa, rahassa ja sotilaallisessa menestyksessä. Epäonnistuneen sotapäällikön tai muun epäonnistujan odotettiin tekevän itsemurhan.
Vastaavaa jännitettä voitaisiin toki rakentaa muutakin kautta. Onhan meillä kristillisessäkin kulttuurissa tavattavissa:
1: Luterilainen, usein Jeesuksen vuorisaarnaa painottava, näkökulma jossa köyhät ja heikot ovat jotenkin parempia Jumalan silmissä, sillä he ovat nöyriä ja enemmän Jumalan mahdin kannatettavina ja Jumalan varassa.
2: Kalvinistinen tapa jossa epäonnistuminen nähdään jonkinlaisena vinkkinä siitä että epäonnistuminen on ansaittu.
On toki mielenkiintoista muistaa, että rooma oli menestynyt ja se taantui kristinuskon ollessa vallassa sen alueella. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti rooman valtakunnan romahdusvaiheessa henkilökohtaisista epäonnistumisiaan. Ja korosti armon merkitystä monissa kiistoissa. Näkökanta ei ollut menestymisessä vaan armeliaisuudessa ja epäonnistumisissa rypemisissä.
Nykyään asenne on tietenkin siitä hankala että talouselämää hallitsee oikeistolainen politiikka. Ja kalvinistinen konservativismi on lyönyt tämän kanssa kättä. Tässä maailmassa Augustinus on lähinnä ruikuttaja. (Mikä hän tavallaan kyllä olikin.) Tästä on syntynyt erikoinen jännite. Sillä toisaalta oikeistolainen ajattelu korostaa sitä että on uskallettava yrittää ja epäonnistua. Mutta toisaalta samanaikaisesti se korostaa, että köyhät ovat köyhiä laiskuuttaan. Mitään muita syitä epäonnisuudelle ja köyhyydelle ei myönnetä tässä diskurssissa. ; Tämä kertoo siitä että suhtautuminen riskiin on hyvin omituista. Se ei ole konsistenttia kuten roomalaisilla tai kreikkalaisilla tai kalvinisteilla. Nykyinen markkinatalous on määritellyt riskin hyvin erikoisella tavalla. Voittaja uskaltaa ottaa ne ja voittaja ei voi epäonnistua. Huono ja väärä riski ei ole rohkeutta vaan laiskuutta.
Meidän tulisi tavallaan ratkaista ovatko köyhät tragedia vai ei. Tämä johtunee siitä että kulttuurissamme omaisuus on runsasta ja hyvin epätasaisesti jakautunutta. Tuloerot ja rahamäärät noudattavat Zipfin jakaumaa, koko talousrakennetta kuvaavat "pitkät hännät", katsottiin sitten yrityksiä tai yksilöitä. Näin ollen myös verorahat joita tuloista nyhdetään ovat väistämättä epätasaisia. Ja kun maailma määräytyy sen mukaan kuka maksaa ja mistä maksaa, syntyy helposti tilanne jossa samanaikaisesti halutaan oikeuttaa se että rikas ja menestynyt on hyvä tyyppi. Menestys kuvataan sankarillisuutena juuri riskinoton ja rohkeuden avulla. Tämä kuvastaa ansaitsemista. Toisaalta riski johon liittyy epäonnistuminen on vieras koska se vaatisi eettisesti myötätuntoa ja lompakoiden avaamista huonosti menestyneitä kohtaan. Jota ei tietenkään haluta tehdä. Siksi ongelmat johtunevat siitä että köyhyyttä ei haluta nähdä tragediaksi vaan köyhien huonoksi luonteenpiirteeksi, mutta menestys halutaan nähdä sankaruudeksi joka on taisteltu ja jossa on ollut riskejä ja vaaroja niin että joillakuilla ei olisi vain ollut epäreilua mutkatonta suoraa tietä rikkauksiin.
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
Uusi lisätwisti "orjamoraaliin"
Jos kuuntelemme Pastori Scarboroughia, ja miksi emme kuuntelisi, hän esittää uskonnon nimissä lääketieteellisen väitteen. Jumalalla on erityinen suhde rintasyöpään. "God Would Cure Breast Cancer If Our Women Stopped Having Dirty Fantasies" Tämä kertoo paljon. Ennen kaikkea tämä kertoo siitä että usko Jumalaan ei paranna tyhmyyttä. Eikä kenties impotenssia ja kateuttakaan. Mutta ainakaan tyhmyyttä se ei selvästi paranna. Tämä ei kuitenkaan ole tästä. Osoittaminen ja negatiivisten attribuuttien listaaminen on Scarboroughin kohdalla helppoa, aivan liian helppoa.
Mutta se opettaa toisenkin asian. Nimittäin siinä on kannanotto siitä että Jumalalla on ikään kuin oikeus vaikuttaa ihmisten ruumiisiin. Ajatus Jumalisesta kirouksesta ei ole usein kaukana. Jos voidaan ajatella että rintasyövän parantamatta jättäminen on passiivista niin aktiivisesti kostavaa Jumalaa ei tarvitse hakea Juhani Starczewskia kauempaa. Hänhän esitti että esimerkiksi omaisen kuolema ei ole ainakaan siunaus. Ja se voidaan sitoa siihen mitä ihminen on tehnyt. Tässä Jumala voi siis vaikuttaa ihmisten elämiin aktiivisesti. Jopa niin että omat tekemät pahat teot ovat kollektiivisesti hänen läheistensä kannettavissa. Jumalalla on toisin sanoen oikeus iskeä vaikka ihmisen ruumiilliseen koskemattomuuteen ilman että tämä olisi Hänelle eettisesti ongelmallista.
Tässä ei tarvitse kuin kysyä yksi kysymys : Miksi? Ja vaikka Starxzewski ja Scarborough voidaan nähdä marginaalisina kristittyinä, niin ajatuksen takana on huomattavasti laajempia teemoja. Voidaan puhua valtavirran kristinuskosta. Olen ollut jokseenkin kiinnostunut erilaisista Faustisista tarinoita (aivan pienestä asti) ja niiden kohdalla vastaani on tullut se, että sielun myyminen on itse asiassa mahdotonta. Sillä ihminen ei vastaa omasta sielustaan. Ihminen ei määrää sielunsa kohdalla. Ihminen ei voi myydä sellaista mikä ei ole hänen myytävänään. Ihmisellä ei ole omistusoikeutta sieluunsa. Ja tämä on tärkeää koska Jumalalla on valtaa päättää sielujen kohtalosta. Jumalalla on oikeus tehdä tämä koska sielut jollain syvällisellä tavalla ovat hänen hallinnassaan. Eli omistuksessaan.
Kun - vaikka itsemurhan tai eutanasian kohdalla - puhutaan siitä että elämä on Jumalan lahja, on kyseessä eräänlainen teologinen valkoinen vale. Elämä on enemmänkin vuokralla. Ihmisen tulee siksi pitää vuokraamaansa elämää tietyissä raameissa. Ihminen ei saa tehdä mitä haluaa ilman että vuokraehtoja rikotaan.
Orjamoraalin synty
Tämä voidaan sitten johtaa Friedrich Nietzschen ajatuksiin. Ajatuksiin niin kristinuskosta kuin yhteiskunnastakin. Nietzschen "Moraalin alkuperässä" on ajatus sinä että kristinuskon moraalikäsitykset eivät palaudu tai johda yliluonnolliseen moraaliin. Vaan ovat peräsiin jostain muusta. Hän käsittelee synnin ja velan välistä yhteyttä. Ja tekee sen tavalla joka lienee helpohkoa ymmärtää antamieni esimerkkien kautta. ; Omatunto, valta ja moraali nivoutuvat yhteen.
Kaupankäynti ei perustukaan usein tasa-arvoisuuteen. Tämä on mielenkiintoista koska siinä on kuitenkin kaksi osapuolta. Usein tilanne ei kuitenkaan ole tasaväkinen. Kaupassa kiinnostavaa onkin se, että on velkasuhteita ja luottosuhteita. Velka ja luotto ovat jotain jotka ohjaavat ihmisten käytöstä. Nimenomaan velallisuuden käsite, ja syntisyyden käsite, ovat niitä naruja joista vetämällä rakennetaan moraalinäkemyksiä. Velan ja synnin yhteys on mielenkiintoinen koska tavallisesti on demonisoitu itse ostotilanne. Ostaminen ja kauppaaminen on nähty molempien osapuolten ahneuden osoituksena. Ja ahneutta on moitittu. Mutta kuitenkin voidaan sanoa että velka on kenties tärkeämpi ajatus.
Onkin mielenkiintoista huomata että oikeistolainen fundamentalismikristillisyys on usein talousasioissa äärimmäisen uusliberaalia. Max Weber liittikin kalvinistisen teologian - joka jostain syystä on maassamme vääristynyt kielenkäytössä nimenomaan luterilaiseksi työmoraaliksi - tämänlaisiin asenteisiin. Hän piti kapitalismia kalvinistisen kristinuskon tuottamana yhteiskuntarakenteena. Tämä on mielenkiintoista koska usein Nietzsche nähdään jumalattomien ja Weber teistien filosofina. Mutta tässä teemassa heillä on kohtauspinta.
Ei ole vaikeaa nähdä, että kalvinistisessa maailmassa, jossa nähdään usein että Jumalan apu näkyy myös maanpäällisessä elämässä olevina siunauksina, on tekemässä jotain jossa hyvä ihminen on maksukykyinen ihminen. Maksukyvystä tulee, jos ei suorastaan moraalin mitta, niin ainakin moraalisuuden indikaattori. Siksi kaupankäynnin ahneusmetaforan sijaan onkin korostettu köyhän laiskuutta. Kokonaisuudesta muodostuu jotain melko irvokkaanoloista ; Jumala auttaa niitä jotka hän on predestinoinut auttamaan itseään.
Laajennetussa mielessä tämä voidaan liittää aika erikoisella tavalla orjamoraaliin. Ei sitä kautta että oltaisiin puhumassa moraalista. Vaan sitä kautta että ollaan puhumassa aivan oikeasta orjuudesta. David Graeberin näkemyksessä orjuudella ja velalla on ollut - ja on tavallaan yhä - syvä yhteys. ; Orjuus on käytännössä syntynyt pääasiassa kahta kautta. Elämän velkaa olemisen tai pelkän rahan kautta. Otan tästä pari esimerkkiä;
1: Sodan kautta saatu orjuus perustuu siihen, että sodassa antautuminen merkitsee elämän loppumista. Sotavanki voidaan teloittaa niille sijoilleen. Ja jos tätä ei tehdä on vanki tavallaan elämänsä velkaa. Tämä velka on vangin kannalta melko absoluuttinen. Hänen vanhat velkasuhteensa ja velvoitteensa raukeavat ja on vain hänen ja hänen omistajansa välinen velkasuhde. Joka on orjan kannalta absoluuttinen. Toisaalta orjanomistajan omistussuhde on kuvattavissa hyvinkin rajallisena. Sillä orjia voidaan myydä ja vaihtaa. Orjakauppa tekee sen, että orjalla on orjanomistajalle hyvinkin rajallinen vaihtoarvo. Orjuuden merkitys on tätä kautta epäsymmetrinen. Absoluuttinen velka voidaan myydä rajalliseen hintaan toiselle. Mittarina on usein orjan työstä saatava hyöty. Velka elämästä on toisaalla kauppatavaran mahdollistaja. Toisaalta hinta määräytyy siten että onkin kyse vain työvoimasta.
2: Velkaorjuus taas muodostuu toisella tavalla. Esimerkiksi Graeber kuvaa että muinaisessa babyloniassa avioliittoon meneminen ei ollut omistussuhde. Esimerkiksi omaa vaimoa ei voinut myydä. Kuitenkin jos perheen mies velkautui, velkojat veivät ensin irtainta omaisuutta, sitten lampaita tai muita tulonlähteitä. Myös vaimo ja lapset saatettiin ottaa orjiksi. Ja tietenkin velallinen itse. Orjuus on tässä eettisestis idottu ainoastaan suhteessa rahaan. Mutta käytännössä orjan elämän ja työtehtävien ja omistussuhteiden kannalta on melko sama onko orja napattu velkavankeuteen vai orjuutettu sotavanki.
Graeberin näkemyksessä velka on yhteiskunnan perusta ja olemus. Se, että ollaan velkaa joko vanhemmille, yhteiskunnalle, universumille tai Jumalille on kaiken yhteiskuntatoiminnan takana. (Esimerkiksi sana schuld on saksaki sekä velka että synti. Nietzschen kieliperusta on voinut helpottaa ajatuksen kehittämistä.)
Tämä ajatus on hyvin siirrettävissä kristinuskoon.
Jos mietimme kristinuskoa, niin ihminen on ikään kuin rangaistusta vastaan velvoitettu tekemään tiettyjä asioita. Jumala voi vaatia uhreja. Tai vähintään uskon kaltaisia mielipiteitä. Ja ei riitä että Jumalaan uskoo, Häntä täytyy myös rakastaa ja kunnioittaa. Ja tämä näkyy noudattamalla erilaisia sääntöjä ja toimia. Jotka osoittavat että ihmisen elämän tehtävänä ei ole edes askeltensa ohjaaminen. Jumalalla on omistusoikeus. Syntymän ihme ei olekaan lahja vaan jokin josta ollaan velkaa.
Nietzschen pääajatus siitä että tavanomaisuutta hakeva yhteiskunta on rajoite niille jotka haluavat elää eri lähtökohdista tai eri perustasta on tätä kautta helposti liitettävissä. Orjamoraaliin liittyvät ajatukset voidaan liittää ajatuksiin siitä että yhteiskunnassa epäsymetrinen markkinapaikka nostaa konflikteja. Joten markkinoiden olemassaolo vaatii jonkinlaisen väkivaltakoneiston joka rauhoittaa alueen.
Kapitalismissa, uusliberalismissa ja vastaavissa tämä on tarkoittanut usein sitä että poliisi nähdään erityisen perustavana. Mutta oikestaan kaikki muu on haluttu tehdä sopimuksenvaraiseksi.
Ja tätä kautta syntyy helposti konflikteja siivoava - kenties vain väkivaltaan puuttuva, mutta moraaliasioissa on mahdollista mennä konfliktisiivoamisen puolella myös moralisointiin jossa on poliittista korrektiutta tai uskonnonvapauden, mielipiteenvapauden ja sananvapauden rajoittamista - näkemys yhteiskunnan merkityksestä. Eli yhteiskunnan tehtävänä on varmistaa turvallisuus ja kaikki muu olisi sitten Herran tai hänen näkymättömän kätensä harteilla.
Toki asiaan voisi nyhtää myös pienen nyky-yhteiskuntatwistin.
Jos katsotaan uusliberaalia, raaputtamalla takaa löytyy usein jotain muuta. Yleensä joko moderni "jumalaton" anarkisti joka vain pitää kaupankäynnistä eikä ole siksi vasemmistolainen anarkisti. Tai vaihtoehtoisesti kunnon konservatiivinen kristitty jolla on jonkinlaisia kalvinistisia asenteita. Jälkimmäinen voi kannattaa vapaata kauppaa mutta korostaa yhden tietyn uskonnon merkitystä.
Yhden valta-asemassa olevan uskonnon teeman voi kuitenkin hyvin liittää siihen että uusliberaali vapaa markkinatalous todellakin tuottaa "pitkiä häntiä". Eli syntyy tilanteita joissa on vaihtoehtoja mutta käytännössä markkinoita hallitsee yksi tai kourallinen suuria pelaajia. Muut eivät käytännössä voi kilpailla näiden kanssa vaan ne joutuvat tyytymään siihen että hakevat fraktioita sieltä mitä suurpelaajien segmentoinneista on jäänyt kaahittavaa. Jos nähdään että uskonnollinen julistaminen on mainontaa, ja synti on velkaa, voidaan nähdä ostotapahtumia. Joten kenties moralisointi voidaan nähdä ihmisten ostokäyttäytymiseen ja kilpailijoiden mainontaa vastaan tehtynä kilpailustrategiana. Ja "yksi Jumala" on seuraus siitä että jokin jumala on joko de jure monopoli tai on de facto monopolinkaltainen. Näin ainakin yksi fundamentalistien jännite voidaan purkaa ; Ajatus velvollisuudesta yhteen Jumalaan on vaikeasti sovitettavissa yhteen arvostetun uskonnonvapauden kanssa. Ja usein tämä jännite vaikuttaakin kaksoisstandardilta.
Toisaalta jos valtionvelka on jotain joka palauttaa muinaisen jumalanpilkkalain kollektiiviset rangaistukset ja niihin liittyvät valvontatavat. Kun ennen pelättiin Starczewskiläisiä kollektiivisia kostoja, tehtiin jumalanpilkasta kovia rangaistuksia. Sillä kyseessä ei ollut yksilön vaan yhteisön asia. Tässä twistissä velkainen valtio on moraaliton valtio. Laiskana makaava valtio joka ei vaan yritä tarpeeksi auttaa itseään. Orjaksi joutuva valtio. Helvettiin ajautuva valtio. Tälläisessä ilmapiirissä voinee ymmärtää sitä miksi talousvetoinen uskovaisen lestadiolaisen johdossa olevassa valtiossa esiintyy sellaisia ajatuksia joissa väärä mielipide maahanmuutosta tekee sinusta "maanpetturin". Jokin josta ansaitsee rangaistuksen. Ja samalla sama ihminen puhuu mielipiteenvapauden suuresta arvosta ja poliittisen korrektiuden huonoudesta. Vaikka jos väärän mielipiteen tekeminen johtaa maanpetturuuden kaltaiseen juridiseen eksaktiin syytökseen, niin siinä tilanteessa olisi vaikeaa nähdä mitään mielipiteenvapautta koko aiheessa..
Tässsä ei ole enää oikein tilaa muuhun kuin Huxley -sitaattiin : "Maybe this world is another planet's hell."
maanantai 29. kesäkuuta 2015
loco parentis - eli nerojen päivähoidosta
Stephen Hawking on reagoinut älykkyysosamäärätuloksiin ja niiden testaamisiin hyvin jyrkästi. Hän on esimerkiksi sanonut että jokaisen kerran kun hän kuulee jonkun kehuvan älykkyysosamäärällään, hänen tekee mieli vetää aseensa. Tämä ei tietenkään ole uhkaus koska Hawkingilla ei ole asetta tai jos olisikin, hän ei voisi sellaista käyttää.
Mutta hänen reaktionsa muuttuu hyvin ymmärrettäväksi kun lukaisee hänen pienen teoksensa "Minun lyhyt historiani". Hän tiivistää siihen elämäänsä. Hän on muuttanut lapsuutensa ja nuoruutensa aikana erilaisille alueille ja tätä kautta saadaan kuva hyvin erilaisesta kulttuurista.
Hän esimerkiksi kuvaa yliopistoelämäänsä mielenkiintoisesti. Siihen aikaan yliopisto-opiskelijat eivät olleet täysi-ikäisiä. Vasta myöhemmin täysi-ikäisyys laskettiin 18 vuoteen. Toisaalta moralismi ennen seksuaalivallankumousta oli tiukka. Miehet ja naiset opiskelivat eri paikoissa. Seksin harrastamisesta kiinni jääminen tarkoitti automaattipotkuja opinahjosta. Yliopistot harjoittivat sijaisvanhemmuutta, loco parentis. Tämä tuntuu hyvin käsittämättömältä koska esimerkiksi minä olisin tuon ajan ehdoilla ollut liian siveetön yliopisto-opiskelijaksi.
Muutoinkin kulttuuri oli tuolloin erilainen. Yliopistot suosivat asennetta joka korosti pitkästyttävyyttä. Jopa Oxfordin tapaisissa yliopistoissa kannustettiin laiskuuteen. Ja siis todella kannustettiin. "Piti joko olla luonnostaan lahjakas tai hyväksyä rajoituksensa ja tyytyä huonompaan arvosanaan." Jos oli tyhmempi mutta ahkera sai nimityksen "harmaa mies", jota taas pidettiin opinahjon sisällä kovimpana loukkauksena. Hawking selvästi ei pidä tästä ilmapiiristä. Hän arvostaa ahkeruutta, innostusta ja opiskelua.
Ja tämä lahjakkuusnäkökulma - ellei peräti neromalli - alkoi jo aiemmin. Hawking kuvaa sitä miten 11+ kokeet olivat tärkeitä. Sen pohjalta ihmiset jaettiin A, B ja C -luokkiin. A -tasokokeet olivat siihen aikaan tärkeä osa koulutusjärjestelmässä menestymistä. Sillä koulutuksessa panostettiin lahjakkaimpiin. B -tasolla opetus oli huonompaa. Eli systeemi oli sellainen että pienet erot älykkyystestissä kumuloituivat nopeasti suuriin eroihin siinä miten ihminen ylipäätään pystyi menestymään.
Hawking ei selvästi pidä tästä. Itse asiassa voidaan nähdä että hän näkee vain yhden hyvän puolen tässä tasokoeajattelussa. Se nimittäin sentään rikkoi vanhan säätyajattelun. Hawking kuvaa asumisiaan. Alueella jossa oli paljon akateemikkoja ja yläluokkaa oltiin hyvin avomielisiä ja outouksia sallittiin. Keskiluokkainen maailma taas vältti kaikkea omituisuutta. Hawking mainitsee yhdessä lauseessa erikoisen huomautuksen. Sen, miten keskiluokkaiset ihmiset olivat usein pahastuneita siitä että joku köyhälistön edustaja pärjäsi tasokokeissa niin että pärjäsi paremmin kuin keskiluokkaiset ihmiset.
Tässä on jotain jota olen huomannut nykymaailmassakin. Keskiluokkaiset ihmiset ovat kaikista normatiivisimpia. Köyhillä alueilla ollaan totuttu siihen että pärjäämiseen täytyy yrittää kaikenlaista ja outoutta siedetään. Yläluokka taas on jossain määrin niin vallassa että se saa tehdä mitä sitä huvittaa. Keskiluokka taas haluaa pääasiassa sitä että tulevaisuus jatkuu huomenna samanlaisena kuin tänään. Ja tässä kaikki pakan sotkeminen ovat uhkana. Ja uhka on todellinen. Sillä keskiluokkalaisella on paljon, yllättävän paljon, menetettävää. Hawkingin nuoruudessa tämä ero on varmasti vielä selkeämpi kuin nykyajan Suomessa.
Voidaankin nähdä että Hawking edustaa sitä että katsotaan tulosta. Tätä edeltävä, lahjakkuutta painottava, taas piti ihmistä jonain essentiaalisena olentona jossa lahjakkuus määrää kaiken. Tämä taas oli vain "uusi musta" siihen missä oli aikaisemmin ollut sääty- ja rotuajattelu. Tämä ei yhtään ihmetytä. Sillä esimerkiksi von Mansteinin matriisi on peräisin ajalta jolloin ilmapiiri oli sama kuin Hawkingin nuoruudessa. Siinä ihmiset luokitellaan taitojen sijasta taipumuksilla. On älykkäitä ja ahkeria, älykkäitä ja laiskoja, typeriä ja ahkeria ja typeriä ja laiskoja. Näiden ja tulosten välillä on taatusti korrelaatioita.
Mutta Hawking on siinä mielessä empiirikko että hänestä on hyvä mitata asiaa suoraan eikä epäsuoraan jos se on mahdollista. Eli samaan tapaan kuin itse mietin armeijasta. Kun armeijaan laitetaan miehet mutta ei naisia, argumenttina on että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Itse suosittelisin että jos fysiikka on argumenttina, armeijaanmeno testattaisiin kuntotesteillä. En toki kiistä korrelaatiota sukupuolen ja fyysisen kunnon välillä. Mutta on parasta mitata asia suoraan.
Kun mietitään neroteoriaa voidaan huomata että se lietsoo laiskuuden ilmapiiriin. "Harmaa mies", ahkera mutta tyhmä, on halveksittava. Yhteiskunta kaipaa kuitenkin innovaatioiota ja on selvää että jos panostetaan taipumuksiin, syntyy helposti juuri Oxfordissa vallinnut ilmapiiri jossa ihmisiä kannustetaan joko olemaan älykkäitä ja laiskoja tai tyhmiä ja laiskoja. Paras kokonaistulos saadaan kun kaikkia kannustetaan olemaan mahdollisimman ahkeria. Synnynnäiset taipumukset näkyvät varmasti toki tämänkin jälkeen. Mutta kokonaisuus on parempi.
Mutta hänen reaktionsa muuttuu hyvin ymmärrettäväksi kun lukaisee hänen pienen teoksensa "Minun lyhyt historiani". Hän tiivistää siihen elämäänsä. Hän on muuttanut lapsuutensa ja nuoruutensa aikana erilaisille alueille ja tätä kautta saadaan kuva hyvin erilaisesta kulttuurista.
Hän esimerkiksi kuvaa yliopistoelämäänsä mielenkiintoisesti. Siihen aikaan yliopisto-opiskelijat eivät olleet täysi-ikäisiä. Vasta myöhemmin täysi-ikäisyys laskettiin 18 vuoteen. Toisaalta moralismi ennen seksuaalivallankumousta oli tiukka. Miehet ja naiset opiskelivat eri paikoissa. Seksin harrastamisesta kiinni jääminen tarkoitti automaattipotkuja opinahjosta. Yliopistot harjoittivat sijaisvanhemmuutta, loco parentis. Tämä tuntuu hyvin käsittämättömältä koska esimerkiksi minä olisin tuon ajan ehdoilla ollut liian siveetön yliopisto-opiskelijaksi.
Muutoinkin kulttuuri oli tuolloin erilainen. Yliopistot suosivat asennetta joka korosti pitkästyttävyyttä. Jopa Oxfordin tapaisissa yliopistoissa kannustettiin laiskuuteen. Ja siis todella kannustettiin. "Piti joko olla luonnostaan lahjakas tai hyväksyä rajoituksensa ja tyytyä huonompaan arvosanaan." Jos oli tyhmempi mutta ahkera sai nimityksen "harmaa mies", jota taas pidettiin opinahjon sisällä kovimpana loukkauksena. Hawking selvästi ei pidä tästä ilmapiiristä. Hän arvostaa ahkeruutta, innostusta ja opiskelua.
Ja tämä lahjakkuusnäkökulma - ellei peräti neromalli - alkoi jo aiemmin. Hawking kuvaa sitä miten 11+ kokeet olivat tärkeitä. Sen pohjalta ihmiset jaettiin A, B ja C -luokkiin. A -tasokokeet olivat siihen aikaan tärkeä osa koulutusjärjestelmässä menestymistä. Sillä koulutuksessa panostettiin lahjakkaimpiin. B -tasolla opetus oli huonompaa. Eli systeemi oli sellainen että pienet erot älykkyystestissä kumuloituivat nopeasti suuriin eroihin siinä miten ihminen ylipäätään pystyi menestymään.
Hawking ei selvästi pidä tästä. Itse asiassa voidaan nähdä että hän näkee vain yhden hyvän puolen tässä tasokoeajattelussa. Se nimittäin sentään rikkoi vanhan säätyajattelun. Hawking kuvaa asumisiaan. Alueella jossa oli paljon akateemikkoja ja yläluokkaa oltiin hyvin avomielisiä ja outouksia sallittiin. Keskiluokkainen maailma taas vältti kaikkea omituisuutta. Hawking mainitsee yhdessä lauseessa erikoisen huomautuksen. Sen, miten keskiluokkaiset ihmiset olivat usein pahastuneita siitä että joku köyhälistön edustaja pärjäsi tasokokeissa niin että pärjäsi paremmin kuin keskiluokkaiset ihmiset.
Tässä on jotain jota olen huomannut nykymaailmassakin. Keskiluokkaiset ihmiset ovat kaikista normatiivisimpia. Köyhillä alueilla ollaan totuttu siihen että pärjäämiseen täytyy yrittää kaikenlaista ja outoutta siedetään. Yläluokka taas on jossain määrin niin vallassa että se saa tehdä mitä sitä huvittaa. Keskiluokka taas haluaa pääasiassa sitä että tulevaisuus jatkuu huomenna samanlaisena kuin tänään. Ja tässä kaikki pakan sotkeminen ovat uhkana. Ja uhka on todellinen. Sillä keskiluokkalaisella on paljon, yllättävän paljon, menetettävää. Hawkingin nuoruudessa tämä ero on varmasti vielä selkeämpi kuin nykyajan Suomessa.
Voidaankin nähdä että Hawking edustaa sitä että katsotaan tulosta. Tätä edeltävä, lahjakkuutta painottava, taas piti ihmistä jonain essentiaalisena olentona jossa lahjakkuus määrää kaiken. Tämä taas oli vain "uusi musta" siihen missä oli aikaisemmin ollut sääty- ja rotuajattelu. Tämä ei yhtään ihmetytä. Sillä esimerkiksi von Mansteinin matriisi on peräisin ajalta jolloin ilmapiiri oli sama kuin Hawkingin nuoruudessa. Siinä ihmiset luokitellaan taitojen sijasta taipumuksilla. On älykkäitä ja ahkeria, älykkäitä ja laiskoja, typeriä ja ahkeria ja typeriä ja laiskoja. Näiden ja tulosten välillä on taatusti korrelaatioita.
Mutta Hawking on siinä mielessä empiirikko että hänestä on hyvä mitata asiaa suoraan eikä epäsuoraan jos se on mahdollista. Eli samaan tapaan kuin itse mietin armeijasta. Kun armeijaan laitetaan miehet mutta ei naisia, argumenttina on että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Itse suosittelisin että jos fysiikka on argumenttina, armeijaanmeno testattaisiin kuntotesteillä. En toki kiistä korrelaatiota sukupuolen ja fyysisen kunnon välillä. Mutta on parasta mitata asia suoraan.
Kun mietitään neroteoriaa voidaan huomata että se lietsoo laiskuuden ilmapiiriin. "Harmaa mies", ahkera mutta tyhmä, on halveksittava. Yhteiskunta kaipaa kuitenkin innovaatioiota ja on selvää että jos panostetaan taipumuksiin, syntyy helposti juuri Oxfordissa vallinnut ilmapiiri jossa ihmisiä kannustetaan joko olemaan älykkäitä ja laiskoja tai tyhmiä ja laiskoja. Paras kokonaistulos saadaan kun kaikkia kannustetaan olemaan mahdollisimman ahkeria. Synnynnäiset taipumukset näkyvät varmasti toki tämänkin jälkeen. Mutta kokonaisuus on parempi.
torstai 4. kesäkuuta 2015
Sekulaarista ja vapaasta
Lyly Häkämies ehdotti sunnuntaipalkanlisistä luopumista. Syyksi asetetaan jotain jota pidän realistisena. Eli sitä että valtaosalla suhde vapaisiin on muuttunut. Itsekin pidän ajatuksesta jossa ei ole erikseen säädettyjä kauppojen kiinniolopäiviä. Tutkimuksissa itse asiassa on viitteitä siihen että yli puolelle ihmisistä muutamat teologisesti tärkeät juhlat ovat "vain vapaapäiviä". Ja tässä mielessä ei ole järkeä pitää niitä vapaina.
Olen sitten tosin hieman ihmetellyt tähän liittyvää argumentointia.
Uskonnolliset piirit ovat pitäneet tätä tärkeänä muistutuksena siitä miten maallistuminen ja "sekularisaatio" (joita jostain syystä käytetään synonyymeinä) ajavat siihen että joka päivä palvotaan mammonaa ja jokainen käy töissä 24/7/365 ja karkauspäivät päälle.
Tässä unohtuu se, että vapaita pidetään muunkin kuin teologisen sisällön vuoksi. Esimerkiksi toipumiseen. Itse asiassa hedonistinen, etenkin epikurolaisesti painottunut, maallistuminen johtaa helposti downshiftaamiseen. Eli asenteeseen joka sotii "luterilaista työmoraalia" vastaan. Jostain syystä ahneus liitetään vain maksimaaliseen kilpailuun ja markkinatalouteen. Tämä kertoo minulle lähinnä siitä miten elämäntaidottomia monet kristityt ovat ; He eivät osaa kuvitella saavansa maallisia nautintoja muualta kuin tienaamisesta.
Toisaalta tässä on unohdettu myös toinen tärkeä elementti. Miksi sunnuntait ovat vapaapäiviä? Koska on kätevää synkronisoida lomia. Moni ihminen on sosiaalinen. He kokoontuvat suvun kanssa yhteen. He näkevät ystäviä. Moni ihminen itse asiassa on niin sosiaalinen että jos ei ole yhteistä vapaata jona saa esimerkiksi olla ystävien ja perheen kanssa samaan aikaan vapaalla, vapaan arvo on hyvin pieni. Tämä johtaa helposti sunnuntaipäivien kaltaisten päivien syntymiseen.
Ja Häkämies unohtaa tässä yhden pienen asian. Väitän että suuri osa ihmisistä vihaa sunnuntaitöitä sosiaalisista syistä. Uskonnollisia motiiveita viikonlopulle ei ole enää nykyään. Tämä uskonnon merkityksettömyys näkyy jo siinä että viikonloput loistavat poissaolollaan uskontokeskustelusta! Jos tälläisenä päivänä pitää saada joku töihin, sitä koskee kysynnän ja tarjonnan laki. Ihminen voi neuvotella enemmän kuin tuplapalkan. Ne ihmiset - kuten minä - jotka oikeasti suostuvat tekemään sunnuntaitöitä, ovat tässä hyvin vahvoilla jo nyt. Kun on sovittu tietystä määrästä vapaita ja tietystä määrästä töitä, on tästä poikkeaminen aina sovittava erikseen. Ja näin vapautuu erilaisia hienoja keinoja hankkia rahaa.
Muita ihmisiä sunnuntaityöt eivät sitten edes koske. Itse asiassa tässä painottaisinkin sitä että sunnuntaipalkan sijasta työsopimuksiin pitäisi sopia työaikasysteemit siten että jokaisella olisi tietty määrä vapaapäiviä. Ja ne saisi neuvotella. Ne ihmiset jotka haluavat vapaansa tiistaille tai muihin arkipäiviin olisivat sitten vaikka koko ajan ylemmässä palkkaluokassa. Toisaalta työsopimukseen voitaisiin laittaa joustavuuslisää. Ja itse asiassa työnantajalta voitaisiin vaatia parempaa palkkaa maanantaina jos töissä muut ovatkin synkronoineet sen. Eli palkka voisi mennä sen mukaan mikä on kysyntä ja tarjonta kullekin päivälle.
Eli tässä ei tavallaan maksettaisi siitä mitkä työpäivät olet töissä vaan siitä että olet firmassa töissä ja pidät vapaasi jonain epämeiluisana aikana. Tämä muuttaa palkanmaksua hieman tavallisesta poikkeavaksi. Mutta tätä kautta voidaan saada hienoa lisätienestiä niille ihmisille joita kiinnostaa työnteko vähemmän kuin vapaiden synkronisointi ihmisten kanssa. Tai raha enemmän kuin ihmiset.
Toki tiedostan että Häkämies halusi lähinnä sitä että tuntipalkka on tuntipalkka ja että sunnuntaityöt voitaisiin pakottaa köyhälle ilman että tästä sosiaalisesta haitasta pitäisi mitään kompensoida. Hän ei vain esittänyt asiaa näillä sanoilla, koska se ei toisi yhtä paljoa suosiota suunnitelmalle.
Olen sitten tosin hieman ihmetellyt tähän liittyvää argumentointia.
Uskonnolliset piirit ovat pitäneet tätä tärkeänä muistutuksena siitä miten maallistuminen ja "sekularisaatio" (joita jostain syystä käytetään synonyymeinä) ajavat siihen että joka päivä palvotaan mammonaa ja jokainen käy töissä 24/7/365 ja karkauspäivät päälle.
Tässä unohtuu se, että vapaita pidetään muunkin kuin teologisen sisällön vuoksi. Esimerkiksi toipumiseen. Itse asiassa hedonistinen, etenkin epikurolaisesti painottunut, maallistuminen johtaa helposti downshiftaamiseen. Eli asenteeseen joka sotii "luterilaista työmoraalia" vastaan. Jostain syystä ahneus liitetään vain maksimaaliseen kilpailuun ja markkinatalouteen. Tämä kertoo minulle lähinnä siitä miten elämäntaidottomia monet kristityt ovat ; He eivät osaa kuvitella saavansa maallisia nautintoja muualta kuin tienaamisesta.
Toisaalta tässä on unohdettu myös toinen tärkeä elementti. Miksi sunnuntait ovat vapaapäiviä? Koska on kätevää synkronisoida lomia. Moni ihminen on sosiaalinen. He kokoontuvat suvun kanssa yhteen. He näkevät ystäviä. Moni ihminen itse asiassa on niin sosiaalinen että jos ei ole yhteistä vapaata jona saa esimerkiksi olla ystävien ja perheen kanssa samaan aikaan vapaalla, vapaan arvo on hyvin pieni. Tämä johtaa helposti sunnuntaipäivien kaltaisten päivien syntymiseen.
Ja Häkämies unohtaa tässä yhden pienen asian. Väitän että suuri osa ihmisistä vihaa sunnuntaitöitä sosiaalisista syistä. Uskonnollisia motiiveita viikonlopulle ei ole enää nykyään. Tämä uskonnon merkityksettömyys näkyy jo siinä että viikonloput loistavat poissaolollaan uskontokeskustelusta! Jos tälläisenä päivänä pitää saada joku töihin, sitä koskee kysynnän ja tarjonnan laki. Ihminen voi neuvotella enemmän kuin tuplapalkan. Ne ihmiset - kuten minä - jotka oikeasti suostuvat tekemään sunnuntaitöitä, ovat tässä hyvin vahvoilla jo nyt. Kun on sovittu tietystä määrästä vapaita ja tietystä määrästä töitä, on tästä poikkeaminen aina sovittava erikseen. Ja näin vapautuu erilaisia hienoja keinoja hankkia rahaa.
Muita ihmisiä sunnuntaityöt eivät sitten edes koske. Itse asiassa tässä painottaisinkin sitä että sunnuntaipalkan sijasta työsopimuksiin pitäisi sopia työaikasysteemit siten että jokaisella olisi tietty määrä vapaapäiviä. Ja ne saisi neuvotella. Ne ihmiset jotka haluavat vapaansa tiistaille tai muihin arkipäiviin olisivat sitten vaikka koko ajan ylemmässä palkkaluokassa. Toisaalta työsopimukseen voitaisiin laittaa joustavuuslisää. Ja itse asiassa työnantajalta voitaisiin vaatia parempaa palkkaa maanantaina jos töissä muut ovatkin synkronoineet sen. Eli palkka voisi mennä sen mukaan mikä on kysyntä ja tarjonta kullekin päivälle.
Eli tässä ei tavallaan maksettaisi siitä mitkä työpäivät olet töissä vaan siitä että olet firmassa töissä ja pidät vapaasi jonain epämeiluisana aikana. Tämä muuttaa palkanmaksua hieman tavallisesta poikkeavaksi. Mutta tätä kautta voidaan saada hienoa lisätienestiä niille ihmisille joita kiinnostaa työnteko vähemmän kuin vapaiden synkronisointi ihmisten kanssa. Tai raha enemmän kuin ihmiset.
Toki tiedostan että Häkämies halusi lähinnä sitä että tuntipalkka on tuntipalkka ja että sunnuntaityöt voitaisiin pakottaa köyhälle ilman että tästä sosiaalisesta haitasta pitäisi mitään kompensoida. Hän ei vain esittänyt asiaa näillä sanoilla, koska se ei toisi yhtä paljoa suosiota suunnitelmalle.
lauantai 18. huhtikuuta 2015
Orjuudesta, teknologiasta ja sosiaalisesta mediasta
 |
| No niin, kiillotapas ne minun kenkäni vähän rivakammin. |
Olen itse asiassa itsekin nähnyt että orjuudesta on itse asiassa tehty Yhdysvaltojen sisällissodan oikeutus vähän niin kuin jälkikäteen. Sodan taustalla kun oli enemmän jopa kysymys siitä "monta tähteä lipussa on". Siinä mielessä että kun Lincoln valittiin presidentiksi moni osavaltio irtautui. Koska Yhdysvallat tuossa vaiheessa eli demokraattisen kokeilunsa alkuvaiheita, tämä oli kova isku unionia kannattaville. Ideana kun oli juuri se, että osavaltiot tiimiytyisivät. Ja jos liittoumasta todella vain irtaudutaan jos vaalien lopputulos ei miellytä, se vaarantaa koko yhtenäisyysidean. Siksi on tärkeää huomata että irtautuneita osavaltioita ei nähty legitiimeinä päättämään asiasta ja siksi sisällissodan aikainen pohjoisvaltioiden lippukin piti sisällään täyden määrän tähtiä. Irtautuneetkin osavaltiot olivat siinä mukana.
Katsoin kuitenkin dokumenttia aiheesta ja siinä oli havaittu että orjuus oli itse asiassa mukana keskustelussa jo sodan aikana. Itse asiassa tutkijoiden ennakkoajatukset olivat olleet samankaltaisia kuin itselläni ; Eli ajatuksena oli se, että sotilaat tuskin hirveästi puhuivat orjuuskysymyksestä kirjeissään. Totuus oli kuitenkin jännittävämpi. Näyttikin itse asiassa siltä että sotilaat olivat idealistisempia kuin heidän kotiväkensä. Sotilaat puhuivat näkemästään orjuudesta ja tuomitsivat sen. Ja tämä jopa synnytti juopaa kotiväkeen. Ja tässä puhuttiin pohjoisvaltioiden ihmisistä. Tämä oli jokseenkin erikoista.
Orjuudesta vai kurjuudesta?
Jufo Peltomaa kirjoitti teknologiasta. Hän ei selvästi arvosta luddiittien nykyajan vastineita. Hänestä ei ole mitään syytä "kaivata mutakuoppiin". Hän puhuu työn katoamisestakin kiinnostavalla tavalla ; "Robotti viemässä ihmisiltä syöpävaarallista, raskasta ja ihmisarvoa alentavaa työtä jätteenlajittelussa." Hän luo tästä historiallisen referenssin "Nykyään joidenkin tarvitsee vielä tehdä töitä, mutta suomalaiset (pois lukien syrjäytyneet) elävät nyt kuten kuninkaat pari sataa vuotta sitten. Ennen olisi ollut mahdotonta tehdä jokaiselle käsityönä tämän päivän standardit täyttäviä taloja, huonekaluja, vaatteita ja ajoneuvoja. Elintasomme on siis automatisaation ja robotisaation suoraa seurausta. Ja kyllä, puusepät, räätälit, hevoskärryjen tekijät ja hevosmiehet ovat jääneet työttömiksi. Ne. Veivät. Meidän. Työpaikat." Hän on tekno-optimisti ja ajattelee todellakin että jossain vaiheessa teknologia ratkaisee kaikki yhteiskunnan toimimisen ja elämisen kannalta vaadittavat asiat "Jollain aikavälillä - itse veikkaan 50–500 vuotta - koittaa aika, jolloin perinteisiä, rahaa tuottavia töitä ei tarvitse tehdä. Ärkkäriltä saa femmalla ihmesammon, joka antaa lämpöä, happea, B-leffoja, seksiä ja apetta. Silloin emme voi enää teeskennellä, että ”isi menee nyt töihin tekemään rahaa”. Kun isin ei kerta kaikkiaan tartte." Ja tosiasiassa ongelmat joita meillä on, ei ole se pitääkö hävitä talouskilpailussa siksi että pelätään teknologian tekevän jotain. Vaan siitä miten selviämme tästä siirtymäajasta jolla nyt elämme.
Tämä oli siitä mielenkiintoinen kulma, että se muistuttaa siitä miksi pohjoisvaltion sotilaat kammoksuivat orjuutta. Koska he näkivät orjia. Ja orjissa he näkivät kurjuuden, köyhyyden, sairauden ja muun vastaavan. Toisin sanoen kysymys oli elintasosta eikä orjuudesta sanan täydessä mielessä. Orjuuden seuraukset, ei orjuus, oli se joka heidät pysäytti.
Tämä kaikki tarvittiin jotta osasin suhtautua sosiaaliseen mediaan uudella tavalla.
"Philosophical Disquisitions" -blogissa käsiteltiin erikoista argumenttia joka koskee orjuutta ja sosiaalista mediaa. Siinä käsitellään Andrew Keenin argumenttia jonka mukaan libertaarin pitäisi nähdä sosiaalinen media orjuutena. Kysymyksessä ei siis ole kommunistin näkemys riistosta vaan jotain hieman uudenlaista.
Libertaarit eivät tunnetusti pidä orjuudesta. Ja tähän on liittynyt ajatus siitä että "ei pidä tehdä ilmaista työtä". Eli vapaa markkinatalous toimii kunhan ei oleteta että ihmisen pitäisi tehdä työtä pro bono. Tässä ytimessä on itse asiassa vapaus joka muistuttaa omistusoikeutta. Libertaarit ovat arvostaneet yksityistä maaomistusta osana itsellisyyttään. Ja aikakin on eräänlaista omistusta. Sosiaalinen media on ongelma koska sen rakenne on haastava. ("...that infrastructure may represent the most significant, and unjust, violation of property rights in recent human history.") Tämä on jännittävää koska libertaarit yleensä pitävät internetistä kovasti. ("libertarians often love the internet and many of the leading tech evangelists espouse a libertarian view.")
Keenin argumentti on siinä että perinteisesti ihmiset ovat myyneet omaisuuttaan, taitojaan ja aikaansa. Sosiaalisessa mediassa palkka kuitenkin tulee siinä että toimintatila tarjotaan ilmaiseksi. Ja sitten ihmiset tekevät vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi sosiaalisessa mediassa asioita joilla on arvoa vaikkapa markkinatutkimuksen puolella. Ja tämä on se tuote jota sosiaalisen median kanavan omistaja myy eteenpäin. Ihminen toisin sanoen myy osaamistaan ja aikaansa ilmaiseksi jotta joku muu saa siitä rahaa. Ihminen tekee työn ilmaiseksi ja joku muu kerää hedelmät.
Sama koskee myös paikkoja jossa paikkaan talletetut jonkun muun ottamat valokuvat otetaan jatkokäyttöön ilmaiseksi. Teoriassa valokuvaaminen on ammatti josta pitää siis myös maksaa rahaa. Ja tämänlainen säästää rahaa sellaisella tavalla joka on voittoa - tai ainakin kulujen minimointia - kuvan käyttäjän päässä. Ja joka otetaan suoraan leikkaamalla kuvaajan palkasta.
Tämä on tietenkin siitä kiinnostavaa, että sosiaalisessa mediassa oma identiteetti on hyvinkin vahvasti ja näkyvästi mukana. Siellä luodaan itsestä jonkinlaista kuvaa. (Minullehan identiteetti ei ole se mitä ihminen on, vaan sitä mihin hän itsensä liittää. Kysymys on eräänlaisesta omasta brändistä.) Keenin argumentissa on tässä mielessä jotain hyvinkin osuvaa.
En kuitenkaan ota sitä hirvittävän vakavasti.
Sillä vaikka minulla on melko vahvoja libertaareja puolia, olen mielelläni jakamassa asioita ilmaiseksi. Niissä on aina sellainen henki että "minun ei olisi pakko". Sosiaaliseen mediaan ei ole pakko mennä mukaan. (Sieltä poisjättäytyminen on itse asiassa minun silmissäni kunniakasta. Vaikka itse pyörinkin siellä. Tai kenties juuri siksi.) Näen sosiaalisen median enemmänkin win-win -tilanteena jossa kävijä saa palkakseen näkyvyyttä, kirjoitustilaa, huvia ja paikan jossa voi kuluttaa vapaa-aikaansa ilmaiseksi lystikkäästi trollaillen ja sekoillen. Ja paikan pitäjä sitten lypsää rahaa mainosmiehien taskusta itselleen. Koska teot tehdään vapaaehtoisesti, en näe että sosiaalinen media rikkoo autonomisuutta. Jos ihminen on varomaton se voi loukata yksityisyyttä. Mutta ei autonomisuutta.
Yksi vahvimmista puolista joita tässä korostan on se, että "hedelmistään puu tunnetaan". Esimerkiksi uskonnoissa ongelmalliset uskonnot ovat niitä jotka taikauskollaan luovat pahaa mieltä ja kärsimystä ympärilleen joko jäseniensä valvonnalla tai erimielisten bashaamisella. Ne siis tuottavat ympärilleen viheliäisyyttä ja kurjuutta. Niissä julistustoiminta voidaan nähdä orjatyönä. Mutta jos uskonto ei tuotakaan kurjuutta ja iloinen lappuhihhuli heiluu into piukealla vaatimatta palkkaa, se kertoo että tekemisen into on se palkka. (Vaarallinen lahko tietysti aina korostaa miten heidän jäsenensä tietysti tekevät asioita ihan onnessaan. Mutta he valehtelevat.) Ja siksi sosiaalisen median kohdalla onkin katsottava että levittääkö se kurjuutta ympärilleen. Roskanlajittelija saa palkkaa, joten jos sosiaalinen media lisää kärsimystä ja kurjuutta, senkin täytyisi kompensoida tämä tuska palkalla.
Mutta mikäli olen mitään huomannut, ihmiset nauttivat sosiaalisessa mediassa. (Paitsi ehkä keskustellessaan minun kanssani. Olen laittamaton ja paikoitellen varsin törkeäkin ihminen, mikä ei ole yllätys juuri kellekään.) Klikkailupelejä ja muuta on toki vaikeaa nähdä korkeatasoisena huvina - sosiaalisen median huvit eivät muutenkaan ole mitään huippukokemuksia - mutta ne ovat huvituksia. Niistä palkan maksaminen vertautuisi enemmänkin siihen että joku alkaisi pyytämään palkkaa televisionkatsomisesta siksi että kanavalla joku tienaa kun myy mainostilaa mainostajille.
Itse asiassa voidaan mennä jopa niin pitkälle että sosiaalinen media on jatkumossa joka tunnetaan jo antiikin Roomassa. Kun Caesarin aikana Roomaan rakennettiin hieno teatterilava, tätä projektia moitittiin (a) koska se oli kreikkalaista eikä siis kunnon roomalaista kulttuuria vaan maahanmuuttohömpötystä (b) koska pelättiin että teatterinäytösten virta johtaisi varakkaista ihmisistä lohkeavaan joutilaaseen luokkaan jota ei huvittaisi politiikkaan osallistuminen vaan joka katselisi teatteria päivät pitkät.
Näkisinkin että sosiaalinen media on "murroskauden ilmiö", jossa on työn ja huvittelun sekoittumisen sävyjä juuri siksi että teknologia muuttaa kulttuuria. Ja tämä muutos johtaa esimerkiksi siihen mikä ylipäätään määritellään työksi. Kun sosiaalisen median kaltaiset prosessit yhdistää kansalaispalkkaan, ollaan jo hyvin lähellä sellaisia rakenteita joissa työntekoa ei tarvitse tehdä. Työttömien laiskojen luokan olemassaolo on ongelma jos ja vain jos eletään sellaisessa maailmassa jossa on työtä jota robotit eivät tee. Tai jossa robottien tuotokset on monopolisoitu niin että suuri osa ihmisistä elää kurjuudessa vailla mahdollisuutta kohota työllään sellaiseksi joka esimerkiksi ei kuole nälkään.
perjantai 21. marraskuuta 2014
ikäkriisi
Sitä voisi ajatella että ikä on vain numero. Kuitenkin näihin numeroihin liittyy tiettyjä kriisejä. En puhu pelkästään siitä hämmennyksestä joka kuuluu teini-ikään, vaan niihin syvempiin jollain tavalla "ei-biologisempiin" kriiseihin. Minulla oli jossain vaiheessa parikymppisenä aikuisuuskriisi. Se ei tosin johtanut aikuistumiseen sanan varsinaisessa mielessä. Vaan joksikin jossa hyväksyn tietyt neoteeniset piirteet itsessäni. Moni pitää niitä jopa kauneimpina ja karismaattisimpina piirteinäni, joten jossain määrin hellin tiettyjä ns. epäkypsinä pidettyjä piirteitäni.
Tämänlaisia ikäkriisejä ei pidetä enää minun iässäni. Sen sijaan tiedostin että on korkea aika keski-iän kriisille. Sen ytimeen astuivat paheeni. Minua on alkanut vaivaamaan aivan helvetisti se, että minulla on hirvittävä määrä pieniä, latteita ja epäkiinnostavia paheita. Niitä on liikaa jotta voisi olla ylpeä itsestään. Ne ovat liian tylsiä ja blatantteja jotta niistä saisi karismaattista särmää tai nimen lehteen. Paheita on toisaalta liikaa jotta niiden työstäminen enää maksaisi vaivaa. Hyväksi ihmiseksikään ei oikein taivu.
Onhan se aivan eri asia olla se kauhea tyyppi joka pukeutuu naisten ihoon kuin olla jonkinlainen perisyntien keskittymä, joka on lähinnä liian laiska jotta kaikille muille paheille saataisiin tilaa. (Paheen määritelmän voi tässä ottaa oikeastaan mistä tahansa. Jos katsoo luonnonuskovaa, buddhalaista, kristittyä tai uusateistia, heidän etiikassaan on paljon asioita joista he ovat yhtä mieltä. Tämä on helppo unohtaa kun ne erimielisyydet nostaa eniten kiukkua.)
Tässä perusongelmana on tietenkin se, että historia on kenties voittajien kirjoittamaa mutta se on kuitenkin kusipäiden tekemää. Tämän vaihtoehtona on sitten elää jollain tavalla hyvää ja miellyttävää elämää.
Eli tavallaan koko kriisiytymisasian voisi tiivistää siihen että olen pettynyt siihen että minulla ei ole sydäntä hirttää viimeistä arkkipiispaa viimeisen ID -kreationistin suoliin. Kyllä äiti ja isä ovat varmasti tästä kriisistä ihan sikaylpeitä. Että poika leikittelee ajatuksella leatherfacen urasta kun ei parempaan pysty. Jes. Tästä se lähtee, valmistautuminen inhimilliseen vanhuuteen.
Tämänlaisia ikäkriisejä ei pidetä enää minun iässäni. Sen sijaan tiedostin että on korkea aika keski-iän kriisille. Sen ytimeen astuivat paheeni. Minua on alkanut vaivaamaan aivan helvetisti se, että minulla on hirvittävä määrä pieniä, latteita ja epäkiinnostavia paheita. Niitä on liikaa jotta voisi olla ylpeä itsestään. Ne ovat liian tylsiä ja blatantteja jotta niistä saisi karismaattista särmää tai nimen lehteen. Paheita on toisaalta liikaa jotta niiden työstäminen enää maksaisi vaivaa. Hyväksi ihmiseksikään ei oikein taivu.
Onhan se aivan eri asia olla se kauhea tyyppi joka pukeutuu naisten ihoon kuin olla jonkinlainen perisyntien keskittymä, joka on lähinnä liian laiska jotta kaikille muille paheille saataisiin tilaa. (Paheen määritelmän voi tässä ottaa oikeastaan mistä tahansa. Jos katsoo luonnonuskovaa, buddhalaista, kristittyä tai uusateistia, heidän etiikassaan on paljon asioita joista he ovat yhtä mieltä. Tämä on helppo unohtaa kun ne erimielisyydet nostaa eniten kiukkua.)
Tässä perusongelmana on tietenkin se, että historia on kenties voittajien kirjoittamaa mutta se on kuitenkin kusipäiden tekemää. Tämän vaihtoehtona on sitten elää jollain tavalla hyvää ja miellyttävää elämää.
Eli tavallaan koko kriisiytymisasian voisi tiivistää siihen että olen pettynyt siihen että minulla ei ole sydäntä hirttää viimeistä arkkipiispaa viimeisen ID -kreationistin suoliin. Kyllä äiti ja isä ovat varmasti tästä kriisistä ihan sikaylpeitä. Että poika leikittelee ajatuksella leatherfacen urasta kun ei parempaan pysty. Jes. Tästä se lähtee, valmistautuminen inhimilliseen vanhuuteen.
torstai 26. kesäkuuta 2014
Talenttilaarista ei voi kauhoa kauaa - ellei kauho kauan!
Kun Takkiraudalta kysytään "Mitä sanoisit nuorelle, sekä älykkääksi että kypsäksi itsensä tuntevalle tytölle, joka on ahdistunut kokiessaan ettei häntä sukupuolensa takia arvosteta niin paljon kuin hän ansaitsisi, ja joka pelkää kehityksensä jäävän jälkeen 25 vuoden iässä niin, ettei hän voi haaveillakaan olevansa yhtä älykäs, viisas ja vastuullinen kuin mies?" Minä vastaan Dunning-Kruger -efekti.
Eli vihjaan suoraan että Galilei -syndrooman ja feministisen naisviha -selityksen sijasta kannattaa kenties katsoa peiliin. Kenties muut eivät tuomitse sinua epäreilusti, vaan kenties olet niin oman itsesi lumoissa ja tiedät asioista niin vähän että et edes käsitä miten vähän asioita osaat. Oliko riittävän ilkeää? Ei se ollut! Se on päin vastoin kannustavaa. Sillä vaikka attribuutit kehittyvät ja jäävät keskimäärin johonkin tiettyyn kohtaan, niin taidot kehittyvät läpi elämän. Jos ja vain jos tekee päämäärätietoista harjoittelua.
Tosiasiassa tässä kohden kyseessä on syvä ongelma joka kattaa kysyjän lisäksi koko yhteiskunnan. Ongelma on kenties tiivistettävissä siihen että
1: Ihmiset on nykyään kasvatettu kehuilla joita ei ole välttämättä edes ansaittu. Heidät saadaan kokemaan olevansa fiksuja. Tosiasiassa kehu saa meidät vain tuntemaan olomme mukavaksi sen sijaan että ne kehittäisivät taitojamme. Moni pitääkin "rakentavana keskusteluna" jotain jossa korostuu asioiden kehittämisen sijasta kohteliaisuus ja mukavuus. Ei se ole rakentavaa keskustelua vaan jotain jossa laadulla ei ole väliä joten kaikki tuntevat olonsa mukaviksi.
2: Arvostamme ja ylikorostamme talenttia emmekä tiedosta että se ei ole sama asia kuin taidot. Tämä johtaa lyhytjänteisyyteen. Näemme että olemme ominaisuutemme, jotka taas ovat ennen kaikkea jotain jota perimmiltään olemme. Ja siksi haluamme tuloksia nopeasti tai ajattelemme että lahjakkuutemme ovat jossain muualla. Älykkyys ei tässä vaiheessa enää olekaan lahja, vaan taakka. Sillä siitä tulee identiteetti jota epäonnistuminen haastaa. Ja näin päädymme tekemään kognitiivisesti kohtuullisen keveitä asioita. Lahjoja ei käytetä koko tehollaan, koska se vaatisi haasteteita jotka uhkaisivat mielikuvaa omasta neroudesta ja erinomaisuudesta.
Muut ihmiset kuitenkin perimmiltään arvioivat taitojamme. Guy Windsor on kirjoittanut tästä tuoreessa blogauksessaan. Hän korostaa Dweckiä joka on kirjoittanut kirjan "Mindset: The New Psychology of Success". Windsor korostaa miten hän itse oli yliopistossa vaikeuksissa koska hän ei ollut oppinut miten opiskellaan. Hän oli aina ollut fiksu joten läksyjä ei ollut tarvinnut puurtaa. "Fiksun ja laiskan ongelma" tiivistyi siihen että epäonnistuminen haastaa koko identiteetin koska epäonnistuminen vihjaa että ei olisikaan fiksu. Yliopisto -opinnot viittasivat kuitenkin toiseen ongelmaan kuin tyhmyyteen. Laiskuuteen. Laiskuuteen jota oma identiteetti älykkyydestä peräti ajoi ; Windsor esitti itse asian seuraavalla tavalla "I read a lot, and wrote essays when asked (never more than one draft), but I had no idea how to actually work through difficult problems, come up with solutions and test them against the evidence, all that sort of thing. Rhetoric, logic and grammar, yes; I could write a decent argument. But nobody had ever taught me how to work things out, how to wrestle a body of knowledge down from unattainably complex to I know this. It wasn’t thought necessary to teach me this, because I was “clever”. And I would have resisted it anyway, because it was equivalent to failure."
Dweck on huomannut että optimistinen ominaisuuksien kannustus ei ole rakentavaa. Jos halutaan että ihmiset ovat hyviä ja taitavia, on tiedostettava työn merkitys. Talentin kohdalla onkin siten, että se antaa lähinnä pienen edun aluksi. Sitten työ ohittaa sen. Itse kohtaan tätä toistuvasti blogini kanssa. Moni ajattelee että kun kirjoitan nopeasti kohtuullisen fiksuja tekstejä, niin se johtuu siitä että olen älykäs. En kuitenkaan ole merkittävän älykäs. Kaikki tapahtuu pääasiassa siksi että olen tehnyt tätä paljon.
Näen että tässä on valtavasti merkitystä pseudotieteissä. P. Z. Myers kirjoitti tuoreessa blogissaan siitä miten ihmiset käyttävät erilaisia oikoteitä. Hän esimerkiksi ottaa esille sen miksi Hovindin oli käytännöllistä maksaa siitä että saa diplomimyllystä tohtorintutkinnon jolla ei tee mitään akateemisessa maailmassa. "Credentialism always makes for convenient excuses. We love to construct simple shortcuts in our cognitive models: someone has a Ph.D., they must be smart (I can tell you that one is wrong). Someone is a scientist, they must have all the right facts. And of course, the converse: we can use the absence of a Ph.D. or professional standing, to dismiss someone. Creationists are very concerned about this, and you see it over and over again: the desperate need to acquire a degree or title, even if it is from some unaccredited diploma mill or a correspondence school, in order to justify their wacky beliefs." Tämä korostaa sitä mitä olen aikaisemmin puhunut "konservatiivisesta think less -mindsetistä". Näin esimerkiksi kreationismin ongelmana ei ole tyhmyys vaan enemmänkin voimakas intuitioiden käyttö. Kahnemaniin viitaten he käyttävät paljon kevyttä ja kohtuulliseen tulokseen johtavaa ajattelutapaa sen sijaan että he koskaan pysähtyisivät ja tekisivät asian analyyttisesti, hitaasti ja vaikeasti.
Ihmiset käyttävät paljon intuitiota. Ja uskon että älykkäiden ihmisten kohdalla on jopa riskinä turtua omaan fiksuuteen. Jos on koulussa tottunut siihen että äly päästää läpi esseistä, on vaikeaa tottua siihen että totuus ja todellinen osaaminen kompleksisemmissa tilanteissa onkin vaikeaa. Älykäs ja laiska on siksi huono tiedemies. Sillä äly ei ole oikotie Totuuteen vaan oikotie siihen että haetaan oikoteitä.
1: Siksi esimerkiksi "Takkirauta" -blogi näyttää minun silmiini usein hieman kummalliselta. Kiinnostavalta mutta puutteelliselta. Blogi tarjoaa usein lupausta ilman täyttymystä. Sen kirjoittaja on ilmeisen fiksu ja laiska. (Hän jopa identifioi itsensä näin.) Ja tämän vuoksi tottunut siihen että hän voi käyttää mielleyhtymiä argumenttien sijasta. Ja tätä kautta syntyy todellakin niitä ajatuksia joissa ajatellaan että attribuutti on jotain joka voidaan laittaa yhtäläisyysmerkkeihin taitojen kanssa. Moni pitää häntä dogmaattisena kirjoittajana, minä taas intuitiivisena kirjoittajana. (Ja ero näiden välillä on syvä jos asiaa katsotaan elämänasenteessa ja aste-ero jos katsotaan itse argumentteja.) Toki monella muullakin konservatiivilla on riskinä ajautua siihen että "arkijärki" muuttuu tieteeksi, totuudeksi ja logiikaksi. Maailma pyörii tämän jälkeen "itsestäänselvyyksillä" jotka on joskus kerran oivallettu, mutta jotka ovat enemmän intuitiivisesti selviä (näille yksilöille itselleen) kuin jotenkin varmistetusti Tosia. (Älykkyys ei ole oikotie Totuuteen.) Luultavasti sillä että on oltu fiksuja. Mutta ennen kaikkea koska ei ole oltu ahkeria.
Itse asiassa menen jopa niin pitkälle, että älykkäillä ja laiskoilla on suurin riski muuttua ns. epäluotettavaksi lähteeksi. Sillä he ovat älykkäitä ja osaavat tuottaa fiksuja ideoita. Joilla ostetaan karismaa ja uskottavuutta. Syvä ymmärrys kuitenkin jää puuttumaan. Mutta tätä on vaikeaa huomata, ellei ole heitä parempi. Tyhmä tekee toki asioita vielä huonommin. Mutta he eivät sen sijaan saa samanlaista karismaa, joten heidän kohdallaan "vääräksi auktoriteetiksi" muuttuminen ei ole yhtä suuri riski.
Eli vihjaan suoraan että Galilei -syndrooman ja feministisen naisviha -selityksen sijasta kannattaa kenties katsoa peiliin. Kenties muut eivät tuomitse sinua epäreilusti, vaan kenties olet niin oman itsesi lumoissa ja tiedät asioista niin vähän että et edes käsitä miten vähän asioita osaat. Oliko riittävän ilkeää? Ei se ollut! Se on päin vastoin kannustavaa. Sillä vaikka attribuutit kehittyvät ja jäävät keskimäärin johonkin tiettyyn kohtaan, niin taidot kehittyvät läpi elämän. Jos ja vain jos tekee päämäärätietoista harjoittelua.
Tosiasiassa tässä kohden kyseessä on syvä ongelma joka kattaa kysyjän lisäksi koko yhteiskunnan. Ongelma on kenties tiivistettävissä siihen että
1: Ihmiset on nykyään kasvatettu kehuilla joita ei ole välttämättä edes ansaittu. Heidät saadaan kokemaan olevansa fiksuja. Tosiasiassa kehu saa meidät vain tuntemaan olomme mukavaksi sen sijaan että ne kehittäisivät taitojamme. Moni pitääkin "rakentavana keskusteluna" jotain jossa korostuu asioiden kehittämisen sijasta kohteliaisuus ja mukavuus. Ei se ole rakentavaa keskustelua vaan jotain jossa laadulla ei ole väliä joten kaikki tuntevat olonsa mukaviksi.
2: Arvostamme ja ylikorostamme talenttia emmekä tiedosta että se ei ole sama asia kuin taidot. Tämä johtaa lyhytjänteisyyteen. Näemme että olemme ominaisuutemme, jotka taas ovat ennen kaikkea jotain jota perimmiltään olemme. Ja siksi haluamme tuloksia nopeasti tai ajattelemme että lahjakkuutemme ovat jossain muualla. Älykkyys ei tässä vaiheessa enää olekaan lahja, vaan taakka. Sillä siitä tulee identiteetti jota epäonnistuminen haastaa. Ja näin päädymme tekemään kognitiivisesti kohtuullisen keveitä asioita. Lahjoja ei käytetä koko tehollaan, koska se vaatisi haasteteita jotka uhkaisivat mielikuvaa omasta neroudesta ja erinomaisuudesta.
Muut ihmiset kuitenkin perimmiltään arvioivat taitojamme. Guy Windsor on kirjoittanut tästä tuoreessa blogauksessaan. Hän korostaa Dweckiä joka on kirjoittanut kirjan "Mindset: The New Psychology of Success". Windsor korostaa miten hän itse oli yliopistossa vaikeuksissa koska hän ei ollut oppinut miten opiskellaan. Hän oli aina ollut fiksu joten läksyjä ei ollut tarvinnut puurtaa. "Fiksun ja laiskan ongelma" tiivistyi siihen että epäonnistuminen haastaa koko identiteetin koska epäonnistuminen vihjaa että ei olisikaan fiksu. Yliopisto -opinnot viittasivat kuitenkin toiseen ongelmaan kuin tyhmyyteen. Laiskuuteen. Laiskuuteen jota oma identiteetti älykkyydestä peräti ajoi ; Windsor esitti itse asian seuraavalla tavalla "I read a lot, and wrote essays when asked (never more than one draft), but I had no idea how to actually work through difficult problems, come up with solutions and test them against the evidence, all that sort of thing. Rhetoric, logic and grammar, yes; I could write a decent argument. But nobody had ever taught me how to work things out, how to wrestle a body of knowledge down from unattainably complex to I know this. It wasn’t thought necessary to teach me this, because I was “clever”. And I would have resisted it anyway, because it was equivalent to failure."
Dweck on huomannut että optimistinen ominaisuuksien kannustus ei ole rakentavaa. Jos halutaan että ihmiset ovat hyviä ja taitavia, on tiedostettava työn merkitys. Talentin kohdalla onkin siten, että se antaa lähinnä pienen edun aluksi. Sitten työ ohittaa sen. Itse kohtaan tätä toistuvasti blogini kanssa. Moni ajattelee että kun kirjoitan nopeasti kohtuullisen fiksuja tekstejä, niin se johtuu siitä että olen älykäs. En kuitenkaan ole merkittävän älykäs. Kaikki tapahtuu pääasiassa siksi että olen tehnyt tätä paljon.
Näen että tässä on valtavasti merkitystä pseudotieteissä. P. Z. Myers kirjoitti tuoreessa blogissaan siitä miten ihmiset käyttävät erilaisia oikoteitä. Hän esimerkiksi ottaa esille sen miksi Hovindin oli käytännöllistä maksaa siitä että saa diplomimyllystä tohtorintutkinnon jolla ei tee mitään akateemisessa maailmassa. "Credentialism always makes for convenient excuses. We love to construct simple shortcuts in our cognitive models: someone has a Ph.D., they must be smart (I can tell you that one is wrong). Someone is a scientist, they must have all the right facts. And of course, the converse: we can use the absence of a Ph.D. or professional standing, to dismiss someone. Creationists are very concerned about this, and you see it over and over again: the desperate need to acquire a degree or title, even if it is from some unaccredited diploma mill or a correspondence school, in order to justify their wacky beliefs." Tämä korostaa sitä mitä olen aikaisemmin puhunut "konservatiivisesta think less -mindsetistä". Näin esimerkiksi kreationismin ongelmana ei ole tyhmyys vaan enemmänkin voimakas intuitioiden käyttö. Kahnemaniin viitaten he käyttävät paljon kevyttä ja kohtuulliseen tulokseen johtavaa ajattelutapaa sen sijaan että he koskaan pysähtyisivät ja tekisivät asian analyyttisesti, hitaasti ja vaikeasti.
Ihmiset käyttävät paljon intuitiota. Ja uskon että älykkäiden ihmisten kohdalla on jopa riskinä turtua omaan fiksuuteen. Jos on koulussa tottunut siihen että äly päästää läpi esseistä, on vaikeaa tottua siihen että totuus ja todellinen osaaminen kompleksisemmissa tilanteissa onkin vaikeaa. Älykäs ja laiska on siksi huono tiedemies. Sillä äly ei ole oikotie Totuuteen vaan oikotie siihen että haetaan oikoteitä.
1: Siksi esimerkiksi "Takkirauta" -blogi näyttää minun silmiini usein hieman kummalliselta. Kiinnostavalta mutta puutteelliselta. Blogi tarjoaa usein lupausta ilman täyttymystä. Sen kirjoittaja on ilmeisen fiksu ja laiska. (Hän jopa identifioi itsensä näin.) Ja tämän vuoksi tottunut siihen että hän voi käyttää mielleyhtymiä argumenttien sijasta. Ja tätä kautta syntyy todellakin niitä ajatuksia joissa ajatellaan että attribuutti on jotain joka voidaan laittaa yhtäläisyysmerkkeihin taitojen kanssa. Moni pitää häntä dogmaattisena kirjoittajana, minä taas intuitiivisena kirjoittajana. (Ja ero näiden välillä on syvä jos asiaa katsotaan elämänasenteessa ja aste-ero jos katsotaan itse argumentteja.) Toki monella muullakin konservatiivilla on riskinä ajautua siihen että "arkijärki" muuttuu tieteeksi, totuudeksi ja logiikaksi. Maailma pyörii tämän jälkeen "itsestäänselvyyksillä" jotka on joskus kerran oivallettu, mutta jotka ovat enemmän intuitiivisesti selviä (näille yksilöille itselleen) kuin jotenkin varmistetusti Tosia. (Älykkyys ei ole oikotie Totuuteen.) Luultavasti sillä että on oltu fiksuja. Mutta ennen kaikkea koska ei ole oltu ahkeria.
Itse asiassa menen jopa niin pitkälle, että älykkäillä ja laiskoilla on suurin riski muuttua ns. epäluotettavaksi lähteeksi. Sillä he ovat älykkäitä ja osaavat tuottaa fiksuja ideoita. Joilla ostetaan karismaa ja uskottavuutta. Syvä ymmärrys kuitenkin jää puuttumaan. Mutta tätä on vaikeaa huomata, ellei ole heitä parempi. Tyhmä tekee toki asioita vielä huonommin. Mutta he eivät sen sijaan saa samanlaista karismaa, joten heidän kohdallaan "vääräksi auktoriteetiksi" muuttuminen ei ole yhtä suuri riski.
lauantai 31. toukokuuta 2014
"Solipsismia ja logiikkaa" ~ eli roskapussien logistiikasta
 |
| Vie mun roskat. Minä juon nyt kahvia. |
Alustus
Henkenä oli se, että tämä "psyyken rakenteeltaan varsin omintakeinen" henkilö kohteli roskapussejaan varsin erikoisesti. "Olen alkanut heittää roskia parvekkeelta VASTA sen jälkeen, kun siitä että jätin siististi paketoituja roskapusseja rappuun alkoi tulla valitusta. Lisäksi talo jossa asun on kolho betonikuutio ja sen rappukäytävä on niin ankea, että siellä ei ole edes ikkunoita, yksi kelmeä oranssi lamppu valaisee kerrosta. Se on siis pelkkää pilkunnussintaa ettei muka saisi roskapusseja jättää sinne, kenenkään tervepollaisen viihtyisyys ei siitä kärsi." Argumentti oli logistinen, tai ainakin pyrkii olemaan sellainen. "Osaatko sinä perustella minulle, miksi (etenkin ym. oloissa) minun tulisi talvella pukea päälle raskaat ulkovaatteet ja käydä vieämässä asuntoon hajuhaittaa tuottavat roskat ulos, vaikka olisin päättänyt viettää koko päivän rennosti yöpaidassa? Siihen hommaan menisi ajallisestikin useita minuutteja. Tämä kysymys voidaan muotoilla myös toisin: miksi tavallinen ihminen ei saisi yksityiselämässään järjestellä asioita samalla tehokkuudella kuin teollisuuslaitoksissa? Mikä velvollisuus tavallisella ihmisellä yksityiselämässään on olla tehoton ja söhlätä sinne tänne ilman suunnitelmallisuutta. Se että minä jätän pussin joka on saatava tästä asuntotilasta pois tuohon rappuun josta joku joka siitä menee seuraavaksi voi ottaa sen mukaansa noudattaa TISMALLEEN SAMAA LOGISTIIKAN LOGIIKKAA MITÄ SOVELLETAAN TEOLLISUUSLAITOKSSSA."
Tämä argumentti on selvästi jotain jossa on jonkinasteista pohjaa. Se on toki jotain jota ei katsota hyvällä sosiaalisesti. Mutta kenties siinä on kuitenkin ideaa nimenomaan logistisesti. Kuten Elina Keränen asian huomautti "Ei sen tekstin älykkyys ole kieliopissa, vaan loogisessa ja tehokkaassa ajattelussa - se todellakin säästää aikaa ja vaivaa jos joku vie roskat kun on muutenkin menossa ulos. Vastaavasti tuo ihminen varmaankin tekee palveluksia muille jos pystyy tekemään jonkin asian kustannustehokkaammin kuin muut."
Elina Keräsen lausunto herätti sitten vastaansa tiukkaa kritiikkiä. "Keräselle huomauttaisin tulevaisuutensa varalle, ettei vastaisuudessa ole viisasta sekoittaa toisiinsa solipsismia ja logiikkaa. Se, että ulkoistaa roskiksen, joka haisee niin, ettei siedä sitä edes kämpässään, rappukäytävään, muiden ihmisten riesaksi, ei ole sen enempää loogista kuin tehokastakaan. Se on loogisesti ajatellen tehokas keino hankkia vihollisia. Roskien nakkaaminen ihan oikeaan roskikseen ei kestä kauaa eikä se edellytä "työpisteensä" (jossa siis suorittaa niinkin tehokkuutta vaativia ja yleishyödyllisiä toimia kuin joukkomurhan suunnittelu) sotkemista siihen tilaan, että kestää vartti päästä takaisin työn ääreen. Se ei edellytä kuin sandaalien jalkaan tökkäämisen, avaimien ottamisen ja minuutin reissun pihalle. Jos on niin itsekäs, että katsoo tämän vievän lumihiutaleista aikaansa niin paljon, että pitää oikeutettuna pilata hengitysilma jokaiselta rappua käyttävältä, ei totisesti osaa tehdä hyöty/haittalaskelmia kuin laskemalla kaikki muut kuin itsensä nollatekijöiksi. Minä pidän logiikasta, tehokkuudesta ja turhan työn välttämisestä. Siitä minä en pidä, että käyttää merkittävästi enemmän aikaa, kuin homman hoitaminen vaatisi, kehittelemällä tekosyitä sille, minkä takia hän sattuu olemaan liian Übermensch "alentumaan" edes alimman yhteisen nimittäjän normatiiviselle tasolle. Loogiseksi sen enempää kuin tehokkaaksikaan ei opi kiukuttelemalla." Tämä on ironista luettavaa kun tiedostaa kommentin sanojan. Mutta kysymys onkin siitä onko hänen vasta-argumentissaan järkeä. Nähdäkseni ei.
Varsinaiseen asiaan.
Yllättävää kyllä, solipsismin ja logiikan kohdalle laitettu heitto vaikuttaa täysin epäkoherentilta ja irrelevantilta varsinaisen argumentin kannalta. Mutta siinä paljastuu monta asiaa. Ensimmäinen asia joka on nostettava esiin, on se, että solipsismia ei ilmeisesti käytetä ollenkaan sanan varsinaisessa mielessä. Kenties se sekoitetaan itsekkyyteen, oman navan läpi katsomiseen tai vastaavaan. Mutta selvää on että solipsismia sanan filosofisessa mielessä se ei voi tarkoittaa.
Sillä jos otetaan solipsismi (latinan sanoista solus ipse ’yksin itse’) -käsite esille, korostuu että se on lähinnä filosofinen näkemys, jonka mukaan ”minä”-näkökulma on ensisijainen, perustavin ja varmin tietämisen lähde. Solipsismissa varmaksi oletetaan oma olemassaolo. Näin esimerkiksi havainnot ja niiden luonne voivat olla vain oman ajattelun tuotoksia. Tämä ajatteluperinne taas on läpeensä looginen. Itse asiassa se nojautuu vahvasti Descartesin cogito -oivallukseen. Hän epäili kaikkea ja vaati laadukkainta mahdollista todistamista. Ja oma olemassaolo oli ainut mikä tällä tiukalla kriteeristöllä voitiin todistaa.
Filosofiassa tiedetäänkin että solipsismi on äärimmäisen looginen, sisäisesti koherentti ja sellainen jota ei oikeasti osata kumota mitenkään edes havaintoaineistolla tai millään muullakaan. Sen sijaan solipsismi ohitetaan usein. Mutta ei siksi että se olisi epälooginen. Esimerkiksi itse harjoitan ajatusta jossa minnulla on empiristisyyttä korostava maailmankuva koska minulla on "immersiivinen suhde todellisuuteen". Joka muistuttaa Charles Peircen tapaa suhtautua kyseiseen ongelmaan ; Hänestä solipsismin logiikkaa vastaan ei voinut painia, mutta oli "kätevämpää" ja "terveempää" elää elämä kuin meidän ulkopuolinen maailmamme olisi tosi. Eli naulata ihmiselle liian suuret kysymykset vessan seinälle ja keskittyä niihin kysymyksiin joiden ratkaisulla oli jotain muutakin merkitystä kuin loogisten symbolien pyörittely.
Siksi onkin erikoista esittää mitään sen suuntaistakaan, että solipsismi ei olisi loogista. Kun tosiasiassa suunnilleen ainut asia mitä se on, on se että se on loogista. Ihmsiet hylkäävät sen yleensä, ei siksi että se olisi epäloogista vaan juuri siksi että se on suunnilleen pelkästään loogista. Muita ansioita solipsismilla ei ole kuin loogisuutensa. Solipsismin laittaminen eri lokeroon logiikan kanssa ikään kuin "automaattisesti" kertoo lähinnä siitä että sekä logiikka että solipsismi ovat kommentoijalle aivan vieraita ajatuksia ja asioita. (Mikä kyllä tässä tapauksessa rehellisesti sanoen selittää pirun monta asiaa.)
Luultavasti kommentoijalla ei olekaan mitään tietoa ja ymmärrystä käyttämästään termistä ja hän käyttää sitä vaikka oman navan mukaisen ajattelun ja itsekeskeisyyden kautta. Tällöin kannattaa puhua "egoismista". (Egoistisen ajattelun ytimessä on sitten presuppositionistinen ajattelu, josta Kerästä kritisoiva kommentaattori on sitten tullut valitettavan tutuksi itselleni.) Keskustelija ei käytä logiikkaa ja solipsismia niiden käsitteissä vaan vaihtaa sanat omiinsa lennosta ; (Logiikka vastaa hänellä todennäköisesti enemmänkin arkijärjenmukaisuutta ja solipsismi itsekeskeisyyttä.) Valitettavasti kun Keränen käyttää sanaa hän tuskin hakee sanakirjasta tämän kommentoijan omia versioita näistä sanoista. (Mikä muuten näyttää olevan kyseisen kommentoijan pääasiallinen tapa keskustella. Hänellä on hyvin laaja, hyvin omintakeinen tapa uudelleenmääritellä helvetin yleisiä ja arkikielisiä sanoja näiden solipsismien ja logiikoiden lisäksi.)
Argumenttianalyysi; Logistiikka ei ole sama kuin utilitarismi
Kun käsitteidenvaihdon ymmärtää, voidaan huomata minkä varassa itse asiassa Keräsen lausunnon kritiikki nojaa. Siinä logistiikka muutetaan utilitarismiksi. Tämä on toki aivan mieleltään terve tapa suhtautua asiaan. Ajatellaan että roskapussin hajusta on haitta. Ja että vaiva siitä että yksi henkilö laittaa kengät jalkaan on pienempi kuin se että moni kulkee haisevan roskapussin ohi. Tässä mielessä argumentti on hyvin perusteltu.
Kuitekin logistiikka harvoin laskee mitään sellaista kuin viihtyvyys. Itse asiassa se mitä on opittu on se, että liukuhihnatyö on äärimmäisen raastavaa ja ihmisen mieltä tuhoavaa. Liukuhihnatyö edustaa myös logistista maksimaalisen tehokasta lähestymistapaa. Tämä korostaa sitä miten olisi järkevää ottaa utilitaristinen näkökulma ja hylätä koko ajatus siitä että kerrostalorappua olisi käsiteltävä logistisesti on hylättävä. Mutta jos asia tehdään näin, ei käsitellä logistiikka-argumentin sisäistä eheyttä.
Ja sisäisesti eheä se on. Jopa kommentoija itse myöntää että roskapussin vieminen vie aikaa. Hän vähättelee sitä. Mutta koska hän on lukkiutunut utilitaristiseen näkökulmaansa, kykenemättä näkemään tämän absoluutin ulkopuolella muuta, hän ei käsitä miten kysymys ei ole (a) siitä onko urakka pieni vai suuri tai (b) olettaako muiden tekevän nollatulosta vai olevan ahkeria.
Kun asiaa katsotaan logistisesti, voidaan arvioida se aika mikä kuluu siihen että pukee kengät jalkaan, avaa oven ja menee ulos roskakatokselle, palaa takaisin ja laittaa kengät pois jalasta. Tämä on se mikä kuluu roskien viemiseen. Tätä verrataan sitten siihen tilanteeseen että joku joka joka tapauksessa laittaisi kengät jalkaan ja kävelisi ulos, nappaisi roskapussin ja veisi sen roskiin. On itse asiassa aika helppoa nähdä, että jälkimmäinen vie vähemmän aikaa. ; Maksimissa toisen työmäärä kasvaa sen että hän kävelee roskakatoksen kautta. Kaikki muu tapahtuisi joka tapauksessa. Tämän työmäärä on vähempi kuin se, että yksilö pukee kengät ja palaa takaisin. Logistiikka ei välitä viihtyisyydestä tai siitä haiseeko käytävä pahalta. Logistiikka laskee vain roskienviemisen työnlisäyksena ja vertaa sitä ohikulkijan työnlisäykseenb. Kun roskansa itse vievä tekee kaikki työvaiheet mitä ohikulkijakin, mutta ohikulkijan toimiin osa niistä on jo nyt redundanttia ja joka tapauksessa tapahtuvaa, on selvää että ohikulkijan tekemä roskien vieminen on logistisesti kannattavampaa.[Argumentin ainut heikkous on siinä, miten nurkkiin jähmettynyt hikikomori syö. Jos täytyy käydä kaupassa, oma työnlisäysa muuttuu identtiseksi työnlisäyksenb kanssa.]
Kaiken kaikkiaan korostankin sitä, että en suosittele logistisesti maksimoituja työpaikkoja kenellekään. Liukuhihna on rakenteeltaan psyykenrikkovaa. Mielestäni siis jo se robottimaksiimi on väärä. On syytä ymmärtää että ihmiset ovat nimenomaan egoistisia ja heitä vituttaa viedä toisten roskia. Ei siinä mietitä että kokonaistyömäärä vähenee. Sillä utilitaristi laskee hajuhaitat yhtälöön. Ja egoisti näkee että hän itse kärsii jonkun toisen tekemisistä. (Asia jonka Keräsen kriitikko tunnistaa hyvin heti kun kysymys on Pahan ongelman ratkaisusta jotta ateistit eivät vaan voisi olla oikeassa.)
1: Mutta utilitaristien kohdalla tässä kohden ylikorostuukin se, että utilitarismin ytimessä ei ole puhdas logiikka vaan vahva normatiivisuus ; Sen parissa ideologisuus piilotetaan sillä että katsotaan millä tavalla toimimalla johonkin tiettyyn maaliin päästään. Tämä taso on toki mekanistista, mutta tosiasiassa se, mikä on tavoitetila on sitten hyvinkin eettisesti sävytettyä. Siksi kommentoijan ei oikeastaan pitäisi moittia logistiikkaratkaisua logiikan puutteesta, vaan korostaa että kysymys on puhtaasti eettinen, aatteellinen ja ideologinen.
Keräsen näkemystä kritisoineen asiaa ei auta se, että vaikka selityksen keksiminen onkin työläämpi kuin yhden kerran roskien vieminen, niin se on kuitenkin kannattavaa. Samasta syystä ihmiset maksavat esimerkiksi postityössä ja transportaatiossa ihmisille jotka tekevät logistisia arvioita. Sillä säästö tapahtuu joka ikinen kerta kun joku toimii ohjeen mukaan. Logistinen mietintätyö tehdään kerran ja sen jälkeen kannattavuus vain kasaantuu ja kasaantuu ajan mittaan. Niin pitkään kuin kalenteria riittää, joten teoriassa kannattavuus saadaan äärettömäksi jos aikaskaala lasketaan niin pitkälle.)
Ymmärrän kuitenkin, että sisäinen logiikka ei paljoa paina. Sillä kysymys on vähän kuin solipsismista. Se, että asia on koherentti ja sillä on yhden näkökulman looginen ansio ei paina paljoa mitään koskaan missään muutenkaan. Siksi esimerkiksi valtaosa ns. sofistikoituneesta teologiasta on tyhjää ja merkityksetöntä saivartelua. Niillä ei ole muita ansioita kuin sisäinen koherenssi ja tarkkaan tiettyä johtopäätöstä hakemaan valikoidut premissit. Ne ovat kuin solipsismi. Ei niitä terve ihminen ota vakavasti. Sen sijaan terve ihminen yrittää rakentaa robotin joka vie roskat.
perjantai 9. toukokuuta 2014
Tyhmyys joka kumpuaa ahkeruudesta ja älykkyydestä
"Joskus ajatellaan, että tieteilijät löytävät oikeat maailmaa kuvaavat mallit vain nerokkaan älynsä avulla. Todellisuudessa luonnontieteilijät pitää kaidalla tiellä ennen kaikkea mallien vertaaminen havaintoihin: jos malli ei vastaa havaintoja, se on väärin." ... "Taloustieteen kohdalla toimitaan toisin."
(Syksy Räsänen, "Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin", Helsingin Sanomat, 5.5. 2014)
Eräs lukiokaverini on nero. Usein tämänlaisia arvioita heitetään hyvin kevein perustein. Mutta hänellä oli asiasta näyttönä esimerkiksi Mensan jäsenkortti. Hänen älykkyysosamääränsä on mitatusti karmaisevan suuri. Ja jos joku selittää että älykkyys ei vaikuta elämään, hän on väärässä. Toinen piirre joka tässä ihmisessä on mainittava on silminnähtävä ahkeruus. Tämänlaisilla eväillä voisi olettaa syntyvän suuria. Ja tavallaan syntyikin. Hyvin moni ihminen on kuullut lukiokaveristani. Hän on tunnetuin anonyymisti wikipedian puolella, nimimerkillä "Asterix*". (Kertoisin mielelläni hänen nimensä, mutta olen luvannut että en.) Ja kyllä. Se Asterix*. Hän on näitä henkilöitä joiden esiintuominen tuo useimmille mieleen jotain sellaista millä keinoin hikipedia hänet esittelee : "Asterix* on näiden seikkailujen sankari, ovela, valikoivan terävä-älyinen pikku soturi. Kaikki vaaralliset muokkaussodat ja henkilökohtaiset hyökkäykset uskotaan (l)empimättä hänelle. Asterix* saa yli-inhimillisen jääräpäisyytensä taikajuomasta, jota valmistaa tietäjä Svekofobix." Hän demonstroi sitä miten usein tyhmyydellä ja älykkyydellä viitataan muuhun kuin kognitiivisiin ongelmanratkaisu kykyihin. "Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja" esimerkiksi kertookin aivan suoraan että suomen kielen sanoissa "tuhma" ja "tyhmä" ovat yhtä. Tuhmuus on nähty yhtenä tyhmyyden lajina ja tyhmyys liittyy myös sosiaaliseen miellyttävyyteen. Asterix* on eittämättä tuhma, mutta tyhmä hän ei nimenomaan ole.
Valistusaikana uskottiin että älykäs ja informoitu olisi sama kuin taitava. Älykkyys nähtiin tässä mielessä paljon konkreettisemmin kuin miten sitä nykyään lähestytään. Nykyään se, mikä opitaan on jotain hieman muuta. Itsekin olen, osittain juuri Asterix*in minulle konkreettisesti ja läheltä demonstroimana, korostanut sitä että internetin pseudotiedecrankit eivät yleensä ole tyhmiä. Ja laiskoja he nimenomaan eivät ole. Obsessio on heillä yksi oleellisimmista ahkeruuden taustamoottoreista.
Tämä on näitä asioita joita ei nykyään suositella ääneensanottavaksi. Sillä vapaa markkinatalous perustuu laajasti filosofisen oikeutuksensa varassa. Ja tämän oikeutuksen ytimessä on ajatus ihmisestä joka ostaa strategisesti ja tekee viisaita ostopäätöksiä. Samoin demokratia näyttää useiden mielessä nojaavan siihen perusprinsiippiin että "kyllä kansa tietää". Jokainen tietysti korostaa ajattelevansa itse, ja toisinajattelius on jotain niin hienoa että se kelpaa jopa äärikonservatiiveille kreationistikristityille identiteetin kilveksi ja sitä mainostavaksi titteliksi. Sapere aude! -ajattelussa on toki paljon hyvää. Mutta silti. Asterix*.
Tähän liittyen onkin tehty itse asiassa yllättävän oleellinen alustus "Takkiraudan" suosimaan von Mansteinin nelikenttään. (Kieltäydyn kutsumasta nelikenttiä "matriiseiksi". Ne pitävät sisällään kaksi jakolinjaa, ja käytännössä ainut sitä yksinkertaisempi rakenne on dikotomia. Ja dikotomiat ovat hyvin usein perseestä. Matriisi -sana tuo liian sofistikoituneen hengen koko konseptiin. Vaikka teknisesti ruudukko kun ruudukko onkin matemaattisessa mielessä matriisi.)
Luokitus on alun perin suunnattu siihen miten upseerien voimavarat tulisi suunnata. Luokituksen perushenkenä on se, että on katsottava onko ihminen ahkera vai laiska, ja onko hän tyhmä vai älykäs. Älykkäät ja ahkerat piti laittaa keskijohtoon. Ahkerat ja tyhmät olivat pahin ongelma ja heidät piti potkia pois. Tyhmät ja laiskat laitettiin sekundaarisiin tehtäviin jonnekin syrjään. Ja laiskat ja älykkäät laitettiin parhaisiin upseerinpesteihin. ; Tämä on varmasti armeijaympäristössä kohtuullisen perusteltua. Mutta, kuten moni on korostanutkin, työnjohto ei ole samanlaista kuin armeijan johto. Ja tosiasiassa työpaikoilla laiska pomo on nimenomaan vakava ongelma. Erilaisiin töihin sopivat varmasti erilaiset luokitukset. Tässä kohden vika ei siis ole välttämättä nelikentässä vaan
Itse puutun kuitenkin siihen, että nelikentän peruskäsitteet ovat hyvin epämääräisiä. Niissä oletetaan jokin perustyyppi joka kattaa kaiken. Ehkä helpoin asia on laiskuus.
1: Ahkeruus. Jossain määrin ihmisen tahdonvoima on sisäinen ominaisuus. Robert Kurzban kertookin "Why everyone (else) is a hypocrite" -teoksessaan miten toisten ihmisten toiminta on pitkäjänteisempää. Heidän on ikään kuin helpompi harjoittaa tahdonvoimaa. Ja tässä ongelmallisinta on peräti se, että tahdonvoima ei ole mikään resurssi joka kuluu käytössä. Se on enemmänkin standardiasennoituminen. Näin ollen toisille "käytä vaan tahdonvoimaa" on jotain jota he todella tekevät. Ja he voivat tehdä sitä koko ajan. Toisille tämä on sitten käytännössä hyvinkin mahdollista.
1.1: Tässä on kuitenkin varjopuoli. Nimittäin se, että ahkeruutta voi syntyä muutakin kautta kuin tahdonvoimalla. Tätä demonstroivat hyvin erilaiset ADHD -persoonat joille tyypillistä on se, että heille keskittyminen voi olla hirvittävän vaikeaa. Mutta he voivat silti innostua jostain asiasta ja kanavoida tarmoa tähän innostavaan asiaan. Ja tulla tässä hirvittävän hyväksi, ja kerätä asian harjoittelun taakse hirvittävän määrän harjoitustyötunteja. ; Itsekin olen addiktoituvaa tyyppiä, ja hankin erilaisia obsessioita. Olen yleensä ottaen aivan hirvittävän laiska. Mutta jos katsoo tätä blogia, se ei synny itsestään. Moni valittaa sitä että tätä blogia kirjoitetaan nopeammin kuin sitä ehtii lukea. Mutta minä ehdin lukemisen lisäksi pänttäämään uusia asioita, koostamaan sen blogauksen ja lukemaan muidenkin blogeja siihen päälle. Tämä on ahkeruutta, joka esiintyy muutoin järkyttävän patalaiskalta ja helposti tylsistyvältä mieheltä.
2: Älykkyys. Selvästi tämä on henkilön kohtuullisen pysyvä ominaisuus. Ja älykkyysosamääräkysymyksiin liitetäänkin usein G -faktori. Joka on siitä ikävä konsepti, että siinä missä arkiajattelussa moni lohduttaa sitä joka saa huonon älykkyysosamääräteistituloksen sillä että "on sosiaalistakin älyä". G -faktori taas vihjaa että älykkyys ei jakaudu tasan. Kun olet hyvä yhdessä on todennäköisempää että olet hyvä myös jossain toisessakin älykkyyden lajissa.
2.1: Silti. Jos katsoo minun älykkyysosamäärääni, se on mitatusti "vähintään kohtuullinen". Sosiaalinen älyni on huono. Ja jos asiaa katsotaan motoristen taitojen puolelta, niin ei voi nostaa esiin muuta kuin sen että kun aloitin miekkailun, olin järkyttävän huono. Koko alkeisryhmän heikkotasoisin. Tai kuten Guy Windsor asian ilmaisi optimistisesti. "No. You were not worst student - you keep practicing. You were clumsiest." Harjoittelu on se, joka tekee taidon, ei lahjakkuus. Jos uskot että voit olla suurmestari missään asiassa ennen kuin olet nähnyt 10 000 tuntia vaivaa asian harjoitteluun, et ole pelkästään laiska, olet todennäköisesti myös saatanan tyhmä. Dunning-Kruger -efektin tyhmä.
3: Ja jos katsomme von Mansteinin muistelmia ("Aus Meinem Leben") niin hän yhdistää laiskojen mutta älykkäiden upseerien hienouden stressinsietoon. Stressitilanne ja häsläys luonnollisesti liittyvät yhteen. Mutta kun nykymaailmassa korostetaan laiskuutta ja älykkyyttä, ei muisteta että olisi järkevää kenties katsoa myös sitä stressityyppiä. Von Mansteinin hierarkia on siis tavallaan ollut hienompi kuin se versio jolla sitä usein sovelletaan.
Toinen ongelma onkin oikeastaan siinä, miten älykkyys on ominaisuus ja työ on taitoja. Näiden välille voidaan nähdä korrelaatioita. Mutta yhteys on yllättävän heikko. Lisäksi hierarkialla on vakava Asterix* ongelma. Sillä älykäs ja ahkera näyttää herättävän kaikki ahkeran ja tyhmän tunnuspiirteet. Syynä onkin se, että luokittelu nojaa hyvin valistushenkiseen ajatukseen älykkyydestä. Siinä on vielä aimo annos vanhaa kunnon renessanssiajan hengen soveltamistyötä. Tiedemies on paitsi abstraktien asioiden pyörittäjä, niin myös virtuoosi. Tätä kautta voidaankin huomata, että konsepti on lähempänä utilitarismia kuin älykkyyttä. Ja hierarkia onkin hyvin samankaltainen Cipollan ajattelun kanssa. Tässä luokittelussa ongelmaa ei tavallaan ole, koska jos katsotaan sitä miten Asterix* pärjää tässä maailmassa, voidaan huomata että hän on ahkeruudestaan ja älykkyydestään huolimatta "typerys", koska hän näkee paljon vaivaa ja saa itselleen riesaa ja kiusaa jollain joka selvästi haittaa yleistä hyvää ilman että se johtaa mihinkään. (Anteeksi nyt tästäkin ; Asterix* on älykäs ja ihan hauska tyyppi kyllä oikeasti. Eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa ansaitakseen tämän hänellä revittelynsä.)
Mainitsemani ongelmat tavallaan kasautuvat. Ja aikaisemmin linkkaamani "Takkiraudan" esitys on itse asiassa malliesimerkki siitä. Ongelmana on se, että vaikka luokittelu onkin deduktiivinen, siihen yhdistetään asioita jotka ovat enemmän mielikuvia kuin testattuja korrelaatioita. (Hän tuskin ilahtuu tästäkään, sillä hän ei tunnetusti ja ymmärrettävästi hirveästi pidä utilitarismista. Mutta tästä Mansteinin nelikentästä hän kuitenkin pitää ja pitänee itseään tältä pohjalta jonkinlaisena "jalat konkreetisesti maassa kulkevana viisaana ihmisenä" peräti. Mikä on sekin ihan ymmärrettävää eikä varmasti ihan ansiotontakaan.)
Esimerkiksi kun hän puhuu ahkerista ja älykkäistä, hän esittää että he "Elämänkoulu on opettanut fiksuja ja ahkeria, mutta he oppivat kaiken kirjatietonsa jo lukiossa. Siksi on epätodennäköistä, että he pääsisivät paremmilla arvosanoilla läpi kuin mitä he kirjoittivat - elleivät olleet jo täysien laudaturien ylioppilaita jo tuolloin." Tässä ratkaisevaa ei kuitenkaan ole asenne vaan konteksti.
* Esimerkiksi oma puolisoni (älykkyysosamäärähirviö, lähes Asterix*in tasoa) pärjäisi nykyään ylioppilaskirjoituksissa hirvittävän huonosti. (a) Hän on kiistämättä älykäs ja ahkera. Mutta hän on spesialisti. Suurin osa kouluaineista ovat tässä yhteydessä turhia. Aikanaan hän oli sitä "liki täysien pisteiden mallia", kaikissa aineissa. Koska muistista unohtuu asioita joita ei käytä, hän osaisi hirveän hyvin esimerkiksi matematiikkaa, mutta tällä ei olisi väliä koska ylioppilastestin vaatima taitotaso ei ole kiinnostunut taidoista jotka ylittävät tietyn tason. Ja sitten toisaalta henki olisi "mikä biologia?"
* Itse taas olen generalisti, ja pärjäisin nykyisissä ylioppilaskirjoituksissa todennäköisesti hurjasti paremmin kuin aikanani. Ja vaikka olenkin yleisesti ottaen älykäs ja laiska, niin tosiasiassa tämä tulosten paraneminen ei johtuisi siitä että olen laiska ja älykäs, vaan nimenomaan siitä että olen addiktiivinen ja obsessoituva hahmo, ja tämän takia ylioppilaskirjoitusten mittaamisen kannalta älykäs ja ahkera.
Eli jälleen. Jos ihminen tiivistetään nelikenttään, on syytä ymmärtää että kyseessä ei ole mikään syvällinen totuus joka kertoo mahtavasta ymmärryksestä. Se on enemmänkin sukua niille luokitelmille joita on käytetty esimerkiksi humoraaliopissa. (Jossa on neljä persoonallisuustyyppiä.) Jotka ovat periaatteessa horoskooppimerkkejä ilman että niitä on sidottu mihinkään selitysmekanismiin. (Syntymähetkeen sitominen on sentään selitysmekanismiyritys, epäonnistunut sellainen, mutta edes yritys.) Ja niitä on lisäksi vain neljä, kun horoskooppimerkkejäkin on enemmän.
(Syksy Räsänen, "Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin", Helsingin Sanomat, 5.5. 2014)
 |
| I don't usually make friends. But when I do, they tend to be Asterix* |
 |
| Internetcrank on hieman kuin kuvassa oleva viljakukko. (Julmasti käännetty selälleen demonstrointitarkoituksessa.) Viljakukon toukat kasaavat päälleen suojakerroksen joka koostuu niiden omasta ulosteesta. Ahkerasti syövät ja rakentavat suojakuortaan. |
Tämä on näitä asioita joita ei nykyään suositella ääneensanottavaksi. Sillä vapaa markkinatalous perustuu laajasti filosofisen oikeutuksensa varassa. Ja tämän oikeutuksen ytimessä on ajatus ihmisestä joka ostaa strategisesti ja tekee viisaita ostopäätöksiä. Samoin demokratia näyttää useiden mielessä nojaavan siihen perusprinsiippiin että "kyllä kansa tietää". Jokainen tietysti korostaa ajattelevansa itse, ja toisinajattelius on jotain niin hienoa että se kelpaa jopa äärikonservatiiveille kreationistikristityille identiteetin kilveksi ja sitä mainostavaksi titteliksi. Sapere aude! -ajattelussa on toki paljon hyvää. Mutta silti. Asterix*.
 |
| Miehen uniformu kelpaisi jopa perussuomalaisten mielikuvien Tom of Finlandille. Ja on tavallaan asiankuuluvaa, että nelikentän idea on peräisin niinkin arjalaisnimiseltä tyypiltä kuin Carl von Clausewitz. |
Luokitus on alun perin suunnattu siihen miten upseerien voimavarat tulisi suunnata. Luokituksen perushenkenä on se, että on katsottava onko ihminen ahkera vai laiska, ja onko hän tyhmä vai älykäs. Älykkäät ja ahkerat piti laittaa keskijohtoon. Ahkerat ja tyhmät olivat pahin ongelma ja heidät piti potkia pois. Tyhmät ja laiskat laitettiin sekundaarisiin tehtäviin jonnekin syrjään. Ja laiskat ja älykkäät laitettiin parhaisiin upseerinpesteihin. ; Tämä on varmasti armeijaympäristössä kohtuullisen perusteltua. Mutta, kuten moni on korostanutkin, työnjohto ei ole samanlaista kuin armeijan johto. Ja tosiasiassa työpaikoilla laiska pomo on nimenomaan vakava ongelma. Erilaisiin töihin sopivat varmasti erilaiset luokitukset. Tässä kohden vika ei siis ole välttämättä nelikentässä vaan
Itse puutun kuitenkin siihen, että nelikentän peruskäsitteet ovat hyvin epämääräisiä. Niissä oletetaan jokin perustyyppi joka kattaa kaiken. Ehkä helpoin asia on laiskuus.
1: Ahkeruus. Jossain määrin ihmisen tahdonvoima on sisäinen ominaisuus. Robert Kurzban kertookin "Why everyone (else) is a hypocrite" -teoksessaan miten toisten ihmisten toiminta on pitkäjänteisempää. Heidän on ikään kuin helpompi harjoittaa tahdonvoimaa. Ja tässä ongelmallisinta on peräti se, että tahdonvoima ei ole mikään resurssi joka kuluu käytössä. Se on enemmänkin standardiasennoituminen. Näin ollen toisille "käytä vaan tahdonvoimaa" on jotain jota he todella tekevät. Ja he voivat tehdä sitä koko ajan. Toisille tämä on sitten käytännössä hyvinkin mahdollista.
1.1: Tässä on kuitenkin varjopuoli. Nimittäin se, että ahkeruutta voi syntyä muutakin kautta kuin tahdonvoimalla. Tätä demonstroivat hyvin erilaiset ADHD -persoonat joille tyypillistä on se, että heille keskittyminen voi olla hirvittävän vaikeaa. Mutta he voivat silti innostua jostain asiasta ja kanavoida tarmoa tähän innostavaan asiaan. Ja tulla tässä hirvittävän hyväksi, ja kerätä asian harjoittelun taakse hirvittävän määrän harjoitustyötunteja. ; Itsekin olen addiktoituvaa tyyppiä, ja hankin erilaisia obsessioita. Olen yleensä ottaen aivan hirvittävän laiska. Mutta jos katsoo tätä blogia, se ei synny itsestään. Moni valittaa sitä että tätä blogia kirjoitetaan nopeammin kuin sitä ehtii lukea. Mutta minä ehdin lukemisen lisäksi pänttäämään uusia asioita, koostamaan sen blogauksen ja lukemaan muidenkin blogeja siihen päälle. Tämä on ahkeruutta, joka esiintyy muutoin järkyttävän patalaiskalta ja helposti tylsistyvältä mieheltä.
2: Älykkyys. Selvästi tämä on henkilön kohtuullisen pysyvä ominaisuus. Ja älykkyysosamääräkysymyksiin liitetäänkin usein G -faktori. Joka on siitä ikävä konsepti, että siinä missä arkiajattelussa moni lohduttaa sitä joka saa huonon älykkyysosamääräteistituloksen sillä että "on sosiaalistakin älyä". G -faktori taas vihjaa että älykkyys ei jakaudu tasan. Kun olet hyvä yhdessä on todennäköisempää että olet hyvä myös jossain toisessakin älykkyyden lajissa.
2.1: Silti. Jos katsoo minun älykkyysosamäärääni, se on mitatusti "vähintään kohtuullinen". Sosiaalinen älyni on huono. Ja jos asiaa katsotaan motoristen taitojen puolelta, niin ei voi nostaa esiin muuta kuin sen että kun aloitin miekkailun, olin järkyttävän huono. Koko alkeisryhmän heikkotasoisin. Tai kuten Guy Windsor asian ilmaisi optimistisesti. "No. You were not worst student - you keep practicing. You were clumsiest." Harjoittelu on se, joka tekee taidon, ei lahjakkuus. Jos uskot että voit olla suurmestari missään asiassa ennen kuin olet nähnyt 10 000 tuntia vaivaa asian harjoitteluun, et ole pelkästään laiska, olet todennäköisesti myös saatanan tyhmä. Dunning-Kruger -efektin tyhmä.
3: Ja jos katsomme von Mansteinin muistelmia ("Aus Meinem Leben") niin hän yhdistää laiskojen mutta älykkäiden upseerien hienouden stressinsietoon. Stressitilanne ja häsläys luonnollisesti liittyvät yhteen. Mutta kun nykymaailmassa korostetaan laiskuutta ja älykkyyttä, ei muisteta että olisi järkevää kenties katsoa myös sitä stressityyppiä. Von Mansteinin hierarkia on siis tavallaan ollut hienompi kuin se versio jolla sitä usein sovelletaan.
Toinen ongelma onkin oikeastaan siinä, miten älykkyys on ominaisuus ja työ on taitoja. Näiden välille voidaan nähdä korrelaatioita. Mutta yhteys on yllättävän heikko. Lisäksi hierarkialla on vakava Asterix* ongelma. Sillä älykäs ja ahkera näyttää herättävän kaikki ahkeran ja tyhmän tunnuspiirteet. Syynä onkin se, että luokittelu nojaa hyvin valistushenkiseen ajatukseen älykkyydestä. Siinä on vielä aimo annos vanhaa kunnon renessanssiajan hengen soveltamistyötä. Tiedemies on paitsi abstraktien asioiden pyörittäjä, niin myös virtuoosi. Tätä kautta voidaankin huomata, että konsepti on lähempänä utilitarismia kuin älykkyyttä. Ja hierarkia onkin hyvin samankaltainen Cipollan ajattelun kanssa. Tässä luokittelussa ongelmaa ei tavallaan ole, koska jos katsotaan sitä miten Asterix* pärjää tässä maailmassa, voidaan huomata että hän on ahkeruudestaan ja älykkyydestään huolimatta "typerys", koska hän näkee paljon vaivaa ja saa itselleen riesaa ja kiusaa jollain joka selvästi haittaa yleistä hyvää ilman että se johtaa mihinkään. (Anteeksi nyt tästäkin ; Asterix* on älykäs ja ihan hauska tyyppi kyllä oikeasti. Eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa ansaitakseen tämän hänellä revittelynsä.)
Mainitsemani ongelmat tavallaan kasautuvat. Ja aikaisemmin linkkaamani "Takkiraudan" esitys on itse asiassa malliesimerkki siitä. Ongelmana on se, että vaikka luokittelu onkin deduktiivinen, siihen yhdistetään asioita jotka ovat enemmän mielikuvia kuin testattuja korrelaatioita. (Hän tuskin ilahtuu tästäkään, sillä hän ei tunnetusti ja ymmärrettävästi hirveästi pidä utilitarismista. Mutta tästä Mansteinin nelikentästä hän kuitenkin pitää ja pitänee itseään tältä pohjalta jonkinlaisena "jalat konkreetisesti maassa kulkevana viisaana ihmisenä" peräti. Mikä on sekin ihan ymmärrettävää eikä varmasti ihan ansiotontakaan.)
Esimerkiksi kun hän puhuu ahkerista ja älykkäistä, hän esittää että he "Elämänkoulu on opettanut fiksuja ja ahkeria, mutta he oppivat kaiken kirjatietonsa jo lukiossa. Siksi on epätodennäköistä, että he pääsisivät paremmilla arvosanoilla läpi kuin mitä he kirjoittivat - elleivät olleet jo täysien laudaturien ylioppilaita jo tuolloin." Tässä ratkaisevaa ei kuitenkaan ole asenne vaan konteksti.
* Esimerkiksi oma puolisoni (älykkyysosamäärähirviö, lähes Asterix*in tasoa) pärjäisi nykyään ylioppilaskirjoituksissa hirvittävän huonosti. (a) Hän on kiistämättä älykäs ja ahkera. Mutta hän on spesialisti. Suurin osa kouluaineista ovat tässä yhteydessä turhia. Aikanaan hän oli sitä "liki täysien pisteiden mallia", kaikissa aineissa. Koska muistista unohtuu asioita joita ei käytä, hän osaisi hirveän hyvin esimerkiksi matematiikkaa, mutta tällä ei olisi väliä koska ylioppilastestin vaatima taitotaso ei ole kiinnostunut taidoista jotka ylittävät tietyn tason. Ja sitten toisaalta henki olisi "mikä biologia?"
* Itse taas olen generalisti, ja pärjäisin nykyisissä ylioppilaskirjoituksissa todennäköisesti hurjasti paremmin kuin aikanani. Ja vaikka olenkin yleisesti ottaen älykäs ja laiska, niin tosiasiassa tämä tulosten paraneminen ei johtuisi siitä että olen laiska ja älykäs, vaan nimenomaan siitä että olen addiktiivinen ja obsessoituva hahmo, ja tämän takia ylioppilaskirjoitusten mittaamisen kannalta älykäs ja ahkera.
Eli jälleen. Jos ihminen tiivistetään nelikenttään, on syytä ymmärtää että kyseessä ei ole mikään syvällinen totuus joka kertoo mahtavasta ymmärryksestä. Se on enemmänkin sukua niille luokitelmille joita on käytetty esimerkiksi humoraaliopissa. (Jossa on neljä persoonallisuustyyppiä.) Jotka ovat periaatteessa horoskooppimerkkejä ilman että niitä on sidottu mihinkään selitysmekanismiin. (Syntymähetkeen sitominen on sentään selitysmekanismiyritys, epäonnistunut sellainen, mutta edes yritys.) Ja niitä on lisäksi vain neljä, kun horoskooppimerkkejäkin on enemmän.
lauantai 1. helmikuuta 2014
Showoff
Karkeasti ottaen nämä temput ovat vakuuttavia, paitsi jos ne huomaa jonka jälkeen ne ovat ärsyttäviä. "Raivon ensyklopediassa" tätä lähestytään vasenkätisyyden kautta. Siinä omaa nerokkuutta korostetaan sillä että ääneen huomataan oikea detalji, jonkun vasenkätisyys. Vasenkätisyys on kohtuullisen yleinen asia, joten asiasta tehty äänekkyys antaa luvan snobbailla usein. Tämän huomaaminen on saanut kunnioitettavuutta poliisisarjoista - ja Sherlock Holmesilta. Näin voidaan usein korostaa omaa terävänäköisyyttä. Paitsi että ei. Kun moni käyttää tätä kikkaa, vasenkätiset itse törmäävät tähän usein - ja vasenkätisyyden huomaamisellahan yritetään saada kunnioitusta paikallaolijoilta, jotka yleensä ovat juuri näitä vasenkätisiä. Vasenkätinen voi siksi sanoa asiaan vain jotain sellaista kuin ; "Miksi helvetissä kätisyys muka tarvitsee jotain kommentointia? Mitä tällaisten ääliöiden kommentteihin voi edes sanoa? "Oikein havaittu"? "Ja itse olet näemmä tummatukkainen"? Perkelettäkö tämmöisiä tyhjänpäiväisyyksiä seurassa mökeltämään."
Asia on astetta syvempi kuin pelkkä showoff -temppuilu. Itsekorostuksen lisäksi älykkyyteen liittyvät harhat ovat niin laajamittaisia ja yleisiä, että joskus ihmiset tekevät älykkyyspäätelmiä ilman että takana on mitään yritystä koijata vetämällä jostain psykologisista naruista. Älykkyyden imitoinnista tehdään siis paikoin jopa niin helppoa, että sitä ei tarvitse edes yrittää! Ja tällä on merkitystä. Sillä älykkyys ja mielikuvat älykkyydestä vaikuttavat hyvinkin laajasti elämään. Älykkääksi tulkittu kohtaa boostia työuralleen, uskottavuudelleen, arvostukselleen.
"Systomykoosissa" on minusta vallan mainio teksti. Se korostaa sitä, miten älykkyyteen ja erinomaisuuteen liitetään usein viitekehys. Ja nämä ovat usein melko absurdeja. Niiden henkenä on rakentaa väite "kaikki nörtit ovat älykkäitä" ja jokainen nörtti joka ei ole älykäs onkin "ei oikea nörtti". Laadukkaimmillaan nämä ovat sitä että yleisestä vedetään yksityiseen. Eli esimerkiksi siitä, että ateistit ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin uskovaiset vedetään päättely siihen että uskovaiset ovat tyhmiä ja ateistit fiksuja. Älykkyydessä on hajontaa ja yksilöinä ateistit ja uskovat pitävät sisällään sekä fiksuja että tampioita.
Olen toki itsekin korostanut aiemminkin sitä miten mielikuva älykkyydestä pitää sisällään erikoisia, varsin tosiasioidenvastaisia teemoja. ; Karkeasti ottaen "fiksun ihmisen" kohdalla on kaksi hyvin suosittua yliyleistystä - jotka ovat keskenään ristiriidassa mutta moni kannattaa molempia yhtä kaikki. (Tämä kenties tehdään siten että jaotellaan erikseen "fiksuus" ja älykkyys.)
1: Ensimmäinen perustuu idealisointiin, jossa positiivinen ihminen kerää ympärilleen ikään kuin sankaruusauran. Silloin "fiksu" ihminen on "älykäs, kohtelias ja komea herrasmies".
2: Toinen perustuu jonkinlaiseen kompensationaariseen maailmaan jossa rumat ihmiset ovat sisäisesti kauniita, kauniit ihmiset ovat jossain onnettomia ja jossa tyhmä ihminen automaattisesti osaa jotain mitä norsunluutorniälykkö ei. Ja jossa hulluus on luovuutta. Tässä maailmassa kusipäisyys ja nokkavuus liitetään älykkyyteen. Tosiasiassa älykkäät ihmiset voivat olla sosiopaatteja tai kusipäitä. Mutta tässä päätelmä menee pidemmälle. Kusipäisyys tai sosiopatia nähdään ikään kuin älykkyyden ilmenemisen yhtenä muotona.
Itse voisin jatkaa tätä viittaamalla väitteeseen "kaikki filosofit ovat älykkäitä". Ja ottaa itseni malliesimerkiksi. (Omaan egoistiseen tyyliini. Kaikessa on oltava itse esimerkkinä, koska mistään muusta ei voi koskaan olla kysymys kuin minusta.)
Moni voi ihmetellä onko filosofian opiskeluun ja harjoitteluun jokin älykkyysosamääräraja. Nähdäkseni tämä on paitsi väärin, myös jossain määrin loukkaavaa. Sen perustalla on ajatus että joku ihminen olisi ikään kuin syntyjään älykäs ja taitava. Ja että tämä syntymäominaisuus jotenkin erityisen vahvasti ohjaisi ihmiset hyviksi filosofeiksi. Tämä vähättelee kaikkea sitä työmäärää jonka olen koskaan tehnyt.
Luulen että tässä moni sekoittaa esimerkiksi blogini kirjoitustahdin siihen että en tekisi sen eteen paljon töitä. Itse asiassa tämä blogi syntyy yllättävän suurella työmäärällä. En toki tee kaikkea työtä joka päivä. Sillä taustatiedot on voitu opetella milloin tahansa ja loppu on niiden soveltamista. Opettelu on hidasta, tekeminen sen jälkeen nopeaa.
Siksi blogini kieltämättä varsin reippaan floodaavaa julkaisutahtia seuraava voi luulla että olen jotenkin luonnostani nopeaälyinen. Tekstiseinän takaa jää näkemättä on siis esimerkiksi se, että jo 3 luokalla koulumme opettajat pitivät minua (tietyissä, rajallisissa aiheissa) kävelevänä tietosanakirjana. Näkemättä on se, että minulla ei ole ollut juuri koskaan merkittävän syvää sosiaalista elämää. Lukiossa kavereiden kanssa olemisen ja muun vastaavan aikana luin kotona tai kirjastossa, tai kävin elokuvakerhossa tai koodasin pieniä pelejä. Kaikkea tätä taustatyötä tarvitaan jotta mitään syntyy. Huomaamatta jää se, että kun on lukenut tuhansia kirjoja, väistämättä jotain jää mieleen. Jopa tyhmälle. (Jotka sitten soveltavat tätä vaikka pätemällä ja päsmäröimällä internetissä.)
Kun opastin filosofian opiskeluun, käytin ohjetta "DO THE READING". Sillä mitään oikotietä ei ole, ja filosofian älykkyys on yksi ajatus siitä että tällainen oikotie olisi olemassa. ; Moni kokee blogissani harjoittamani, monesti varsin häijyn kommentointistrategian, älykkyysosamäärärajana. Päin vastoin. En kannata "nerokulttia" vaan vihaan huonoutta. Nykyään ei tietysti ole kovin poliittisesti korrektia sanoa että on ihmisiä jotka käyttävät oikoteitä ja niitä jotka eivät. Ja että ne jotka käyttävät oikoteitä ovat inkompetentteja jotka lähtevät ikään kuin vajain eväin liikenteeseen ja luulevat pärjäävänsä niiden tahdissa jotka ovat keskittyneet ja vältelleet oikoteitä. Korostankin että kyseessä on enemmänkin "laiskuusraja".
Tässä asenteessa ei kuitenkaan ole kysymys jostain "nerouden synnystä". Kyseessä on pikemminkin kärsimättömyydestä. ; Esimerkiksi kun kuvasin homoseksuaalisuutta koskevaa argumentaatiota, kuvasin aiheen seuraamista maalin kuivumiseen. Tämä kertoo kyllästymisestä, eikä itsessään älykkyydestä tai taidokkuudesta.
1: Tälle kontrastiksi voi laittaa vaikka miekkailukoulumme opettajan Guy Windsorin jolla riittää taidon lisäksi kärsivällisyyttä huonoudelle. Se tekee hänestä hyvän opettajan. Minä taas en ole minkäänlainen opettaja.
2: Samoin puolisoni, jonka älykkyysosamäärä heiluu siellä nerouden pelottavalla puolella on äärimmäisen pitkämielinen. Minä olen hänen rinnallaan gibboni, ihan oikeasti. Hän ei vain nauti internetissä pätemisestä samaan tapaan kuten minä, joten minulla on meidän perheen intellektuellin maine. Tosin yleissivistykseni on häntä parempi, mutta hän onkin spesialisti kun itse olen generalisti. Puolisoni ei ole kovin sosiaalisesti taitava, joten hän on tältä osin kohtuullinen opettaja. Mutta kärsivällisyys ja huonouden sietäminen tekee hänestä hyvän asiantuntijan.
Kuitenkin moni sekoittaa huonot piirteeni tukemaan vahvuuksiani. Toki tässä voi olla takana se, että olen keskittynyt vahvuuksiin ja jättänyt heikkoudet heikkouksiksi, koska ajankäyttöä on priorisoitava. Mutta luonnehäiriöni kertovat luonnehäiriöistäni. Itse asiassa olen siitä hyvä esimerkki, että minun ymmärtämiseksi voidaan katsoa televisioviihdettä ja löytää kaksi "neromyyttiä" joiden kohdalle osun niin hyvin että en ihmettele että lietson olemuksellani vääriä johtopäätöksiä. Mielestäni minun huonoista puolistani saa hyvän kuvan katsomalla;
1: "Sherlock" -sarjan kolmannen tuotantokauden toisen jakson sisällä olevan Sherlock Holmesin pitämän hääpuheen. Se on miltei anteeksipyytelevässä sävyssään sarjan sankarille hieman epätyypillinen, mutta asennemaailma on hyvin stereotyyppistä itseäni.
2: Toinen puoleni löytyy sitten "Da Vinci's Demons" -sarjan ensimmäisen tuotantokauden viidennen jakson puolelta. Jakso huipentuu puheeseen joka voisi olla jotain jota minulta saattaa odottaa pahana päivänäni. Soihdunpyörityksillä korostettu puhe, joka korostaa da Vincin mielipuolista luovuutta. Puhe, joka tapahtuu eläimiinsekaantuvaan asentoon sikaan liimatulle oikeuden tuomarille. Da Vinci pitää tässä raivoisan mutta analyyttisen puheen jossa mukana on monenlaisia elementtejä luonnontieteistä PR -työhön. Jossa ei kuolanpärskeitäkään säästellä.
Näiden välissä sitä ollaan, hyvässä - ja etenkin pahassa. Kun näitä demonstraatioita katsoo, voinee oppia ainakin sen että ei kannata sekoittaa heikkouksiani vahvuuksiini. Olisi hyvä jos saman voisi tehdä kaikille muillekin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)