Vahvuuksista; Kuinka me olemme meritokraatteja

ikeistolaiset, liberaalit ja kansallismieliset ovat yhdellä tavalla samantapaisia. Niissä on tapana ajatella yhteisöjä voiman yhteisöinä. Tässä lähinnä voiman luonne on erilainen. Oikeistolaiset ajattelevat usein rahan ja statuksen luovan eliitin. Kansallismieliset tuppaavat usein luottamaan enemmän fyysiseen voimaan. Liberaalit taas tuppaavat uskomaan itseni tapaan enemmän yksilön taitoihin. Näissä sävy onkin avoimesti sellainen, että ihmisen tulee antaa yhteiskunnalle jotain.

Tämä eroaa vasemmistolaisuudesta, joka ajattelee heikkouksien yhteiskuntia. Sillä tavalla, että yhteiskunnat antavat meille jotain jota tarvitsemme. Kysymys ei siis ole siitä mitä voimme antaa yhteiskunnalle, vaan että yhteiskunta on koska hyödymme siitä jotenkin. Tämä jaottelu on ollut tärkeä esimerkiksi Simplicanin yhteiskuntaa koskevissa näkemyksissä.

Toki joku voisi nähdä näitä ajatuksia myös esimerkiksi kristillisyydessä.

Näiden välillä voidaan nähdä tietyllä tavalla tärkeä filosofinen erottelu joka on mielessäni kohtuu läheistä sukua Nietzschen herramoraalin ja orjamoraalin välillä. Nietzschehän näki miten moraalin alkuperä johtuisi siitä, että ylimystö oikeutti omaa elämäntapaansa ja orjat omaansa. Ja niissä eri toimintatavat olivat arjen kannalta käteviä. Herramoraalissa oli hierarkia ja orjat olivat alistuvia, nöyriä ja vastustivat näitä hierarkioita.

Ja yli-ihminen on syytä mainita. Nietzschelle henkisesti korkeatasoinen yksilö toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia niitä moraalisia ja esteettisiä mahdollisuuksia, jotka nykyinen kasvatusperinne ja arvomaailma tukahduttavat.

On mielenkiintoista miten tukahduttaminen ja taistelu ovat oleellinen osa suurinta osaa hierarkisista filosofioista. On selvää, että jos arvostaa heikkojakin voi puhua sorrosta epäreiluutena joka on moraalisista syistä korjattava. Mutta jos pelaa vahvuuden ja pärjäämisen ja meritokratian nimeen niin eikö sen pitäisi mennä niin, että sitä sitten sallittaisiin oma romahtaminen. Sehän ei olisi sortoa vaan asianmukaista sortumista.

Kulttuurien elinvoimaisuutta, voimaa ja urheilullista sotilaskunniaa korostava voi haluta rauhallista ja turvallista suomea kun aggressiiviset vieraat tuottavat kansalaisia jotka eivät viehätä ”etnonationalisteja” vai millä muulla uudella kiertoilmauksella tietyt ihmiset nykyään itseään sitten kutsuvatkaan tilannetta maailmassa jossa eivät ole rasisteja tai uskonnonvapautta vastaan koska etnisyys on sekoitelma kulttuuripiiriä tavalla jossa sukulaisuussuhteet ja kulttuuri sekoittuvat hurmaavalla tavalla jossa ”daleks exterminate” -komennot nousevat esiin kun he törmäävät ärsykkeeseen joko muslimista tai tummahipiäisistä.

Syynä on usein se, että jos hierarkia ei ole juuri heidän määrittelemänsä pelikenttä, peli on ikään kuin huijattu. Oikeistolainen näkee että älymystö ei hyödytä taloutta ja ansaitsee siksi huonot palkkansa. Eikä saisi taistella työtaisteluja vaan heidän pitäisi kehittää tieteilijämunapäinä uusia teknologioita mahdollisimman halvalla yritystoiminnalle. Ja tästä poikkeaminen on enemmistön tyranniaa. Sorto on siis sitä että maailma ei toimikaan sen oman lempihierarkiaperiaatteen mukaan aina.

Tässä mielessä näkisin että kansallismielisyyden kohdalla on selkeästi havaittavissa voiman ja maskuliinisuuden korostaminen. Tämä on sitä ihmisryhmää joka alleviivaa erästä kuulemaani kiteytystä. ”Perinteisessä maskuliinisuudessa jokainen mies on täysin vapaa tekemään mitä tahansa, ja ainoat vaateet joita hänellä on on se, että muut miehet eivät ala pitämään häntä homona”. Aggressiivisuus on tässä ihmisryhmässä joskus sen verran kovaa, että saattaa esimerkiksi kuulla väitteitä joissa ”perinteinen miehisyys”, ”tavallinen miehisyys” ja muut vastaavat asiat ovat käytännössä jotain jota feministit vastustavat koska feministit puhuvat ”toksisesta maskuliinisuudesta” ja tämän vastustettavan ilmiön piirteet nähdään samaksi kuin ”normaalien tosimiesten” tavalliset toimintatavat. He kannattavat voimaa.

Nousu on liitettävissä toiseen ilmiöön, joka on se mitä konservatiivit kutsuvat ”miehekkyyden kriisinä” tai muulla vastaavalla nimellä. Se johtuu siitä että perinteinen ”tekemisen kulttuuri” on rikkoutunut. Valtaosa joutuu tekemään ”paperinpyöritystä” ja muuta jota on aikanaan pidetty ”epämiehekkäänä”. Tämä herättää tietenkin mielikuvan siitä että maailma olisi tehty naisille ja homoille.

Ja tästä päästään oikeasti siihen maailmankuvaan joka ilmenee siten, että nyt vastustetaan maahanmuuttoa koska ulkomailla samalla rahalla voisi auttaa paikan päällä niin paljon useampaa ihmistä. Ja sitten kun keräsin Kirkon Ulkomaanavulle ja Suomen Punaiselle ristille varoja juuri tähän sain siinä kontekstissa kuulla, että kotimaan mummojen perseitä ei kukaan pese ja oma maa pitäisi hoitaa ensin. Ja sitten jos kertoo että on hoitsu joka on käynyt siviilipalveluksen vanhustenhoitopalvelussa saa kuulla olevansa homo. Ja jotta ei vaikuttaisi homolta ei tämä tyyppi niitä vanhuksiakaan ole auttanut. Mitä nyt on vain valittanut internetissä ja heilutellut suomenlippua huonoryhtisenä kuluneissa vaatteissa pihalla. Hiphei. Todellisuudessa lienee jotain erikoisia kulmia jotka eivät täysin ilmene kaikesta PR -jargonista.

Tosiasia on, että voimalla on arjessa usein merkitystä esiteknillisissä barbarioissa. Elämme niin väkivallasta vieraantuneessa maailmassa, että väkivallasta parhaiten tietävistä enemmistö on hankkinut väärinkäsityksensä toimintaelokuvista ja niiden sankarikuvista ja tapahtumista. Mikä alleviivaa ”perinteisen miehekkyyden kriisin” joka on tosiasiassa urheilullisuuselitismin ja maskuliinisuuselitismin murtumista. Johon suhtaudutaan kuten Nalle Wahlroos kaikkiin jotka käyttävät jotain valtaansa siihen että kontrolloivat markkinoita tavalla jotka eivät tue niitä joita Wahlroosin mukaan tulee.

Tästä on seurannut se, että voimaa korostavat ovat irrelevantisoituneet. Olen elänyt sukupolvessa jossa ”nörtit” olivat ”naisellisia”, jopa liian epäseksuaalisia ollakseen edes homoja kunnolla. Mutta tässä on tavallaan käynyt niin, että menneisyyttä on se että kiusaaja on se vahva urheilijapoika joka pesee nörtin pään vessanpytyssä. Sen sijaan kiusaaminen on sitä että nörtti tunkee urheilijapojan tietokoneeseen takaportin jonka kautta menee tämän koneelle ja lähettää kaikki tämän pornokuvat urheilijapojan sähköpostilla urheilijapojan äidille.

Mikä korostaa sitä, että hierarkia todella irrelevantisoi tiettyjä valtarakenteita. Korvaamalla ne uusilla. Toisaalta vallankäytön hierarkiat säilyvät erikoisesti. Jos mietimme miten taannoin tapahtunut ”natsien lyöminen” toimii, se johtuu siitä että natsit korostavat voimaa ja mikään ei karista voimaa uhoavan tyypin kredibiliteettiä kuin se, että heitä pyyhitään matossa. ; Jälleen. Voimakentälle tullaan pelaamaan ikään kuin väärän hierarkian pelillä. Keskimääräinen perinteinen mies voi tässä olla niin uhattu että kamppailulajiaktiivi voi olla heille vakava eksistentiaalinen uhka.

Vähän samasta syystä tietyt piirit ovat kokeneet minut vastenmieliseksi kun korostan meritokraattisesti kamppailutaitoja sukupuolen sijaan. Kun kerron miten metri 60 senttinen punatukkainen nainen pyyhkii vaikka minulla lattiaa, tätä korostetaan hyvin vastenmielisenä. Koska voimaa käyttää tarinan kannalta väärä taho. Tarina ei olekaan tarina harjoittelusta ja taidosta kuten itselleni vaan sitä että maskuliinisuutta uhataan sillä että luonnollista tilaa ohitetaan sillä että moni mies ei harjoittele ja jotkut naiset harjoittelevat sitäkin enemmän ja jotenkin ilmeisesti sotkevat tätä kautta luonnonjärjestystä. Tälläinen nainen symbolisesti pyyhkiikin koko mieskunnalla lattiaa. Vaikka lattialla olen tietenkin vain minä.

Haasteena on se, että kun tällä tavalla maskuliinisuus-voima -klusteria syrjäytetään niin syrjäytyneitä on aika paljon. He kyllä antavat tukensa kelle vain, joka haluaa heitä kuunnella. Tämä on mielestäni tärkeä asia kansallismielisyyden nousussa. On ollut paljon ihmisiä jotka ovat tavallaan syrjäytyneet. Tai heitä ei kuunnella. Tai pidetä arvossa. Jopa Crackedissa voidaan vitsailla heistä tavalla joka korostaa että he ovat samanaikaisesti pelottavia – siis vihollisia – että naurettavia - jotain joille voidaan nauraa ja halveksia. Jännitteinen kombinaatio ei herätä ajattelua siitä että miksi he ovat samanaikaisesti uhka että inkompetentti.

Syyn on se, että vaikka vasemmistolaisuus on tavallaan ”orjamoraalin analogi”, se kuitenkin korostaa hierarkisuutta. Hierarkiat ovat siinä hyvin erilaisia. Olen aina aikuisiäläni epäillyt ”rakkauden ja lempeyden filosofioita”. Koska niiden takana on yleensä jotain muuta. Ja menetelmä tässä on tavallaan sama kuin muillakin. ; Oman lempihierarkian käyttäminen nähdään luonnollisena ja hyväksyttävänä ja sitä ei tavallaan nähdä asiaankuuluvana kritisoitavana asiana. Se ei tavallaan edes ole dominointia, ainakaan sanan negatiivisessa mielessä.

Kristityistä opin, että hierarkia saadaan piilotettua yhteisöllisyys -käsitteen avulla. Sosiaalisuutta ei koeta väkivallaksi tai sorroksi. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle. Tätä kautta kristityt ovat minulle päin naamaa selittäneet, että vihaan kristittyjä kun he ovat niin lempeitä. Minua kohtaan he eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa. Sen sijaan keinona oli sosiaalinen eristäminen. ; Eristetään kavereista. Yritetään vaikeuttaa työnsaantia. Yritetään maksimoida työn menettämistä. Viestitetään mobiiliteknologialla tavalla, joka viestittää että kuka ei kuulu joukkoon ja yhteiskuntaan. Voitaisiin puhua sosiaalisesta kuolemasta.

Menetelmäistö tuntuu ”väkivallattomalta ja luontevalta” aivan samalla tavalla kuin ne kansallismieliset, jotka korostaa uskonnonvapautta ja ei-rasistisuuttaan korostamalla sitä että hän on etnonationalisti joka on jotenkin ihan eri asia.

Vasemmistoa moititaan usein siitä että he ovat poliittisesti korrekteja. Tässä on puolitotuus. He ovat moralisteja hyvin samalla tavalla kuin perinteiset kristityt. Puolustavat heikkoja ja vaativat tarkkaa kielipolitiikkaa. Millä tavalla muita kohdellaan. Mitä sanavalintoja käytetään. Karkeasti maailma menee siten että tunteeton ja epäsovinnollinen on uhrattavissa, toki hänellä voi olla suuri instrumentaalinen arvo. Tunteellinen ja sovinnollinen saa osakseen myötätuntoa ja rakkautta, ja hänellä on itseisarvo. Ja ihminen liitetään symbolisesti tunteelliseen ja sovinnolliseen, että tätä pidetään koko ihmiskunnan ihmisarvon kunnioituksena.

Jos olen tästä katkera, olen katkera samasta syystä kuin kaikki muutkin ovat katkeria. Koska tämä on mielestäni väärä hierarkia. Mutta samalla tiedän, että elän maailmassa jossa toimin esimerkiksi blogien tyylisillä alustolla jotka suosivat (1) ekstrovertteja (2) kommunikaatiokykyisiä (3) sosiaalisia, miellyttäviä tai manipulaatiokykyisiä. Kun esittää mukautuvalla tavalla yleisiä mielipiteitä, saa suurta suosiota. Muut strategiat pelaavat provokatiivisista nichemarkkinoista. Joilla voi kyllä menestyä. Mutta ei tulla megasuosituksi.

Luultavasti nykyajan koulukiusaajat pärjäävät sosiaalista painostusta herättävillä sosiaalisen paheksunnan kampanjoilla.

---

Viitteet:
Stacy Simplican, ”The Capacity Contract” (2015)
Friedrich Nietzsche, ”Zur Genealogie der Moral: Eine Streitschrift” (1887)
Cracked, ”5 Stupid Ways The Alt-Right Is Destroying Itself From Within” [http://www.cracked.com/blog/5-stupid-ways-alt-right-destroying-itself-from-within/]

Herroista, orjista ja niiden ylittämisestä

Nietzschen moraalikäsitys on tunnettu mutta paljon vääristelty asia. Asiaa ei helpota se, että Nietzschen tyyli oli hyvin sekava – ja rehellisesti sanoen modernein termein jopa trollaava. Kuitenkin on selvää että vain hyvin harvaa filosofia on niin paljon tahallaan väärinymmärretty ja tulkittu. Lainaus-virhelainaus -suhteeltaan hän on hyvin ainutlaatuinen filosofi. Ehkä siksi että vääristeltyä Nietscheä on kätevää käyttää poliittisena lyömäaseena.

En itse ole Nietzschen ajatusten kannattaja. Vielä vähemmän yli-ihminen, olen tähän aivan liian kaunainen, pömpöösi ja moralistinen hahmo. Mutta tästä huolimatta olen sitä mieltä että jos jotain näkemystä haluaa käsitellä, se olisi syytä tehdä edes oikeansuuntaisesti; Nietschestä on tunnetusti lukuisia eri tulkintoja. Mutta tästä yksiselitteisesti oikeain tulkinnan puutteesta huolimatta jotkin tulkinnat ovat yksiselitteisesti vääriä. Ja ne tuppaavat olemaan niitä kaikista tunnetuimpia ja levitetyimpiä tulkintoja.

”Ecce Homossa” Nietzsche esittää että maailmassa on tavattu kahdenlaista moraalia. Herramoraalia ja orjamoraalia. Tämä jaottelu on hyvin keskeinen ja sen ymmärtäminen on tavallaan helppoa. Nietsche näkee että moraalin kohdalla on katsottava niiden syntyä. Ja katsottava sitä nimenomaan käytännöllisyyden kannalta. On katsottava herrojen ja orjien elämää. Elämää aikana jolloin herrat olivat vapaita tekemään ja komentamaan ja orjien oli toteltava kuuliaisesti. Nämä ihmisryhmät ovat tarvinneet elämässään eettisiä ohjenuoria ja ne ovat tätä kautta rakentaneet itselleen keskenään hyvin erilaiset moraalijärjestelmät. Herramoraalissa moraalinen hahmo tiivistyy pärjääviin herroihin itseensä. Orjamoraalissa olla hyvä tarkoittaa sitä että on hyvä orja.

Nietzsche toisin sanoen näkee että moraalisuus on syntynyt tietynlaisissa olosuhteissa käytännön ympärillä. Ja sitten nämä muodot ovat jatkaneet olemassaoloaan sen jälkeen kun herrat ja orjat ovat lakanneet olemasta. Näin ollen moraali on irronnut käytännöllisyydestä, mutta se ei ole kuitenkaan irtautunut juuristaan.

Herramoraalissa on katsottava sellaisen ihmisen elämää joka vapaasti tekee mitä haluaa milloin haluaa ja kenelle tahansa haluaa. Tämänlaisen ihmisen on kätevää katsoa moraalisuutta vallan ja vallantahdon kautta. Herralle hyvää on se mikä on hänelle haluttavaa ja tavoittelemisen arvoista. Vallan säilyttäminen tarvitsee tuekseen monenlaisia keinoja ja näihin liitettävissä olevat hyveet kuten rohkeus taistelussa ja muussa toiminnassa ovat tässä käteviä piirteitä. Varakkuuden näyttämiseen liittyy myös tyyliin ja estetiikkaan liittyviä asioita. Näin herramoraalissa on kysymys ylevien piirteiden esittämisestä toisille hallitsijoille. ; On selvää että herramoraalissa ei ole kysymys siitä että nämä asiat olisivat itseisarvoisesti hyviä itsenään. Sen sijaan ne ovat hyviä koska ne ovat itselle miellyttäviä, ne ovat muiden herrojen hyväksymiä ja ne ovat käteviä vallan säilyttämisessä ja tavoittelussa. Herramoraalissa ytimessä pahuus ei yleensä ole sitä että jokin asia on jotain. Pahuus on yleensä jonkin asian puutetta. Esimerkiksi pelkuri ei näytä herran ylevää ihannetta ja on lähinnä rohkeuden puutetta. Herramoraalissa pahuus on hyvyyden puutetta.

Orjamoraalissa elämä on herrojen dominoimaa. Nietzschen mukaan orjien on luontevaa nähdä herrat pahoina ja julmina sen vuoksi mitä herrat helposti tekevät orjille. Toisaalta orjan elämässä on kätevää esimerkiksi olla herättämättä huomiota ja totella. Orjamoraalissa vastaan tulee Nietzschen tärkeä konsepti ressentment, kaunaisuus. Orjan moraalikuvaa rakentuu helposti kätevyyden ja kaunaisuuden varaan. Hyvyyskin nousee orjamoraalissa esiin tätä kautta; Paha on hyvän vastakohta. Herra on julma ja orja on heitä vastaan. Joten kaikki mikä on herrojen haluamia asioita vastaan on pahaa. ; Tätä kautta esimerkiksi nöyryys on hyveellistä sitä kautta että hyvä orja on kuuliainen ja toisaalta ylpeys on herrojen hyve jota vastaan on syytä asettua.

Nietzsche näkee että nykyään orjamoraalia näkee monessa paikassa. Ja koska herroja ja orjia ei enää ole, on herran paikan usein ottanut ei-inhimillinen taho. Poliittinen toimija tai uskonto. Erityisesti kristinusko sai Nietschen silmissä vastaavan arvon. Herramoraalia on kuitenkin vähemmän tai ainakaan sitä ei arvosteta puheissa. Epäsuosiostaan huolimatta se ei välttämättä ole huonompi. Me olemme usein tilanteessa jossa intuitiomme ovat kiistassa keskenään. Esimerkiksi arvostamme nöyryyttä mutta haluamme olla myös ylpeitä. Nietzsche näki että orjamoraalissa oleva kaunaisuus on lannistavaa ja että tämä ei ole hyvä tapa elää hyvää elämää ja siksi se usein siirtääkin hyvän elämän pois maallisesta elämstämme jonnekin tuonpuoleiseen. Siksi vapaus ja muu voi olla hyvinkin hyvä lähtökohta koska sen avulla voimme elää meitä miellyttävällä tavalla.

Nietschen ajattelussa onkin tätä kautta helppoa tunnistaa vivahteita joita löytyy modernin ajattelun puolelta hyvinkin monesta eri paikasta. Puhutaanpa sitten kristittyjen uusliberaalien kapitalistien kalvinisminsävyttävästä maailmasta jossa erinomaiset ovat predestinoituja rikkauteen. Tai kommunistien asenteista. Tai anarkismista. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Nietzsche haluaa antaa moraalista kokonaiskuvan jossa on kolikon molemmat puolet. Ja kaikesta sapekkuudestaan ja epäkäytännöllisen maineestaan huolimatta Nietschen moraaliajatusten ytimessä on sympatia ja asettuminen – tai ainakin yritys asettua – ihmisen asemaan ja tilanteeseen.

Tässä mielessä herramoraali ei ole moraalitonta tai nihilismiä. Orjamoraali pitää sitä pahuutena, mutta sillä on omia moraalinäkemyksiään. Moraalilait eivät saisi tulla jumalalta mutta tämä ei tee Nietzschestä nihilistiä. Toisaalta asia on hankala. Sillä Ecce Homossa on monia esseitä. Ja herramoraaliin tukeutuminen nojaa pelkästään ensimmäiseen esseeseen. Itse asiassa jos luet teoksen muita esseitä voidaan huomata että Nietzsche halusi vielä enemmän kuin epämuodikkaaseen herramoraaliin siirtymistä.

Nietzschen teksteissä on ajatus siitä että moraali on tavallaan kielellinen ja kulttuurinen konsepti. Hallitsijat ovat kuvanneet itseään hyväksi ja pahaksi. Ja orjat ovat käsittäneet että he voivat saavuttaa moraalisen ylemmyyden kääntämällä moraalisen puheen ympäri. Kuitenkin itse jaottelutapa ja asenne säilyy muuttumattomana. Dikotomia pysyy, ainoastaan suunta muuttuu. Siksi olisi syytä nousta koko moraalijärjestelmän ulkopuolelle.

Tällä kaikella on hankalasti tulkittava suhde yli-ihmiskonseptiin joita Nietzschen Zarahustra ajaa. Toisaalta yli-ihmisyyttä kuitenkin kuvaa ajatus hyvän ja pahan tuolle puolelle menemisestä. Tämä vihjaa siihen että Nietzsche on itse asiassa tavoitellut tässä herra- ja orjamoraalin tuolle puolelle menemistä. Nietzsche puhuu kaikkien moraaliarvojen uudelleenarvioinnille. ; Olisikin hylättävä dogmaattinen moraalijärjestelmä ja . Ei tarvita ulkopuolisia ehtoja hyvälle elämälle. Ihmiset eivät muutu tätä kautta nihilisteiksi vaan oman moraalinsa iloisiksi luojiksi. Tätä kautta Nietzschen suhde moraaliin onkin hyvin lähellä taiteilijan suhdetta taiteeseen; Hyvä taiteilija luo autenttisesti. Ja vain kalsea kaavamainen estettikko voisi sanoa että ollakseen kaunista tai taiteellista teoksen tulisi noudattaa tietynlaista kaavaa. Olipa tämä kaava sitten köyhän kansan maun mukainen koiranpentukitch tai eliitin postmodernin taiteen ihannointi.

Julmuus tai nihilisti ei ole kunnolla vapaa. Sillä syvä vapaus vaatii Nietzschelle syvää introspektiota. Ja Nietzschen mukaan puhdas egoistinen asenne ei ole tuottanut hänelle kovin suurta iloa. Sen sijaan hän korosti ihannehahmojaan. Niiden joukosta löytyy esimerkiksi Michel Montaigne, joka kohtasi elämässään suruja mutta joka ei lannistunut niistä vaan oli kuitenkin perussävyltään utelias, tiedonhaluinen ja iloinen. Julma pomottaja sortuu tottelemaan herramoraalin lokeroa ja ankea teiniangstaaja taas on ressentimentin läpitunkema. Hedonistiset sohvaperunat taas ovat pienten nautintojensa hämmentämiä passiivisia viimeisten aikojen ihmisiä. Tässä mielessä Nietzschen yli-ihmisyys on hyvin hankalasti saavutettava asia.

---

Lähteet:
Friedrich Nietzsche, ”Ecce homo: Wie man wird, was man ist” (1888) [suom. ”Ecce homo”]
Friedrich Nietzsche, ”Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen” (1891) [suom. ”Näin puhui Zarathustra”]

Joka synnitön on, heittäkööt ensimmäiset 30 kiveä.

"30 Rock" on vanhahko komediasarja. Se on periaatteessa metakomediasarja komediantekijöistä ja se perustuu "löyhästi tosiasioihin", tarkalleen ottaen Tina Feyn kokemuksiin "Saturday Night Live" -ohjelman parissa. (Hän myös näyttelee ms. Lemonia sarjassa.) Tosiasiallisesti sarja on hieman enemmän jotain muuta. (Joskin siitä itse asiassa oppii ällistyttäviä tosiasioita komedianteosta, huumorin rakenteesta ja näyttelemisestä. Kenties siksi että aihepiiri on ollut sarjan tekijöille hyvin tuttu.)

Minä kuitenkin käytän sarjaa toisella tavalla. Sitä voidaan käyttää siihen, että demonstroidaan yli-ihmisyyden käsitettä.

Sarjassa käsitellään paljon kaupallisuutta, yritysjohtajuutta ja siihen liittyvää kilpailua. Joten varmasti yli-ihmisyyttä voisi hakea vaikka opportunistisesta ja kierosta Don Banksista. Miehestä joka sarjan alussa homoseksuaali, mutta on uransa puolesta valmis puukottamaan selkään ja mm. avioituu yhtiön pomon "mielenkiintoisen" tyttären kanssa saadakseen parannettua asemiaan. Nämä hahmot ovat kuitenkin jotain joita Nietzsche ei voisi hyväksyä. Sillä Banksin strategiaa kuvaa Nietzschen halveksina ressentiment. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, miten hän yrittää neloskaudella kostaa, "vuoden odottelun jälkeen" vain saadakseen kostettua hävittyään epäreilussa pelissä. Banks edustanee hyvin vahvasti sitä stereotypiaa joka yli-ihmisyydestä liikkuu. Hänen moraalinsa joustaa ja hän on häikäilemätön ja on valmis tallaamaan muita ali-ihmisiksi.

Kenneth Parcell on sarjan eniten yli-ihmisihanteen mukaan toimiva hahmo. Tämä voi olla yllättävää ; Sillä hän on se hymyilevä harjoittelija-alainen jonka arvoksi ensin arvoidaan 7 dollaria. Ja jonka ja useiden vuosien harjoittelu ja ilmiselvästi ensiluokkainen omistautuminen ja työn taidokas suorittaminen muuttaa arvoa niin että hänen arvonsa on 5 dollaria.

Hänen työhönsä ei kuulu statusta tai arvostusta. Hän ei tallaa ketään. Hän on naïvi ja hahmoa kuvataan - niin sarjan sisällä kuin hahmon kuvauksissa televisiota katsovan yleisön parissa - tyhmänä. Lisäksi hän on hyvin ilmiselvästi kristitty. Hänen taustaansa kuvataan "äärimmäisen perähikiämäiseksi". Hän tulee "Stone Mountain" -nimiseltä paikkakunnalta josta opitaan sellaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia että siellä jopa pormestarilla on luteita. Tosin pormestari on myös hevonen. Joka, kaikeksi onneksi, kuitenkin käyttää housuja. Hän on maalainen, ei-kaupunkilainen vaikka on asunut yhdessä suurimmista suurkaupungeista vuosia. Hän on se tyyppi joka jää ulos tärkeistä statushierarkioista. (Tai kuten sarja itse asian asettelee : "neither wealthy nor circumcised".)

Kuitenkin kun katsoo tarkemmin, itse asiassa yhtään tarkemmin, korostuvat uudet seikat. Esimerkiksi Parcellin ikään liittyy mysteeri. Sitä ei koskaan paljasteta, mutta sarjan hieman viistossa todellisuudessa on itse asiassa mahdollista että hän on ikuinen. Siis sanan täydellisessä merkityksessä. Hän on myös aina iloinen eikä anna vaikeuksien latistaa itseään. Itse asiassa hän osoittaa teoillaan, ratkaisuillaan ja sanomisillaan sitä, että hän on ehdottoman tyytyväinen juuri siinä matalatason suorittavassa ja huonosti palkatussa työssä missä hän on. (Ja Parcellin nimi on synonyymi rehellisyydelle.) Hän ei halua ylennystä. Hän on valmis menemään lakkoon kun laki säätää, että työtä ei saa tehdä yli 16 tuntia. Hän rakastaa kahta asiaa ("everybody and television") ja hänen työnsä tarjoaa häntä itseään tyydyttävän pääsyn molempiin.

Itse asiassa jos hänestä tiedetään jotain, niin yksi asia näkyy välähdyksenomaisesti lähes kaikessa mitä hän tekee. Hän on itse asiassa sarjan kompetentein hahmo. Hän kykenee ilmeisesti puhumaan kaikkia mahdollisia kieliä, sillä hän keskustelee ja vastaa sujuvasti vierailla kielillä (mm. kiinaksi ja latinaksi) sarjan aikana. Hän on voittamaton pokerissa. Hän tietää uskomattoman määrän triviaa televisiotyöstä. Näyttelijät ja komediantekijät kokevat hänet eräässä jaksossa uhkana koska hän viihdyttää ihmisiä hissimatkoilla paremmin kuin mitä he tekevät näyttämöllä. Ja hän suorittaa mitä ihmeellisempiä asiakaspalvelullisia tekoja näyttelijöiden puolesta. Hän suorittaa työnsä aina täydellisesti (lukuunottamatta sitä jaksoa kun hän innostuu kahvista). Ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntuu että miehen talentit jäävät huomaamatta ja turhiksi. (Turhiksi kuten Parcellin äidin yliopiston tohtorintutkinto!) Parcell vaikuttaa tyhmältä koska jostain syystä länsimaisessa elämänmenossa ystävällisyys ja iloisuus ovat heikkouksia eli tyhmyyttä.

Parcellin hahmo kuvastaa kaunatonta omaan asiaansa omistautumista tavalla jossa taito ja yrittäminen kohtaa sen, että ei välitetä hittojakaan siitä mitä muut sanovat. Aito Nietzscheläinen yli-ihminen ei aktiivisesti tuhoa ja tallaa vaan tuho tulee korkeintaan sivutuotteena sitä kautta että kun luo uutta, niin siinä tulee helposti muutettua jotain muuta. Parcell tuottaa sivutuotteenaan sellaisia asioita kuin kilpailuyhteiskunnan arvostusten halveksimista - hänelle ei ole väliä onko asia "hyväksyttävää New Yorkissa vai ei", tärkeintä on että tekee hyvin. Toisaalta hän tuntuu itsekin tiedostavan lakkojaksossa, että hänellä on negatiivinen vaikutus palkkaamiseen. Sillä kun yhtiö uhkaa säästösuyistä lopettaa harjoittelijoiden palkkaamisen tyystin, hän selittää että sitten harjoittelijoiden töihin pitäisi palkata joku ei-harjoittelija joka vaatisi kovempaa palkkaa eikä olisi valmis niihin työehtoihin. (Joihin hän itse hakee tavallaan huononnusta koska hän haluaa tehdä sitä aina vaan enemmän.) Muut ovat hänelle häijyjä mutta hän ei katkeroidu ja masennu - kuten normaali terve ihminen tekee. (Kuten sarjassa nostetaan esiin muutamaan otteeseen. Assistenttien työ on oikeasti kyynistävää.) Parcell myös vastaa aivan selvästi Nietzschen tärkeimpään yli-ihmisyyttä koskevaan haasteeseen, ikuisen paluun kysymykseen. Hän tekisi joka päivä saman, koska jokainen päivä on sama. Parcell on tässä mielessä todellinen taiteilija sanan Nietzscheläisessä mielessä.

Itse asiassa jos miettii miksi Nietzsche moitti kristinuskoa, niin täytyy nähdä että se johtuu siitä että Nietzsche kuvasi kirkkoa ja uskontoa hyvinkin Don Banksin kaltaiseksi. Kirkko asetti ihmisiä ali-ihmisyyteen aivan kuten Banks halveksuu niitä jotka tienaavat häntä vähemmän. Nietzsche vihasi orjamoraaliin asettamista. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos (a) ei hyväksi Nietzschen tapaa käsitellä kirkkoa ja (b) luulee että Don Banks edustaa yli-ihmisyyttä. Nietzschen mukaan yli-ihmisyyttä enemmänkin tarvittiin sen vuoksi että kirkko tallasi ihmisiä ja käyttäytyi kuin Don Banks. Stereotypioiden yli-ihmiskuvat ovat siis oikeastaan se mitä aito yli-ihminen voisi vastustaa.

Kansalaiset filosofeina ; Korkea turva

Kuten osa ehkä tietääkin, olen osallistumassa pienimuotoiseen, epäviralliseen semitrollaavaan ... filosofiointikokoontumiseen jonka lähtökohtana on käydä Pekka Himasen "Sinistä kirjaa" läpi kuin se olisi vakavasti otettava teos. Näin ollen ollaan kilttejä ja (1) oletetaan että epäselvä muotoilu ei johdu siitä että täytyy jaaritella, vaan on pelkkää tekstin muotoa. Että argumentit ratkaisevat, ei muotokieli. Ja että Himasen ohjaamisyritykset kirjoitustaidon puolelle on itse asiassa kaupallistamisenvastaista. (2) Oletetaan että hän viittaa "Valtion virallisiin aineistoihin", niin ne kuitenkin ovat tutkimustyötä. (3) Rahoitusongelma ei tarkoita teoksen laatua, sillä teksti ratkaisee ei sen esittäjän habitus tai taipumus korruptioon. (4) Se, että tuottaa kliseitä ei vielä itsessään ole ongelma, koska viisaus kuitenkin lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. (Ja niin edespäin.  Ja niin edespäin.)

Näiden pohjalta homma on ollut yllättävän työlästä. Olen hakenut innoitetta esimerkiksi Himasen aikaisemmasta tuotannosta, etenkin "Himeroksesta" asti. (Koska se on minulla kotona, kätevästi.) Uskaltaisin ottaa esille joitain asioita joita näen Himasen kirjassa yhdistäväksi teemaksi. Tämä on sinänsä erikoinen ajatus, että Himanen ei itse asiassa määrittele sitä teoksessa. Sen sijaan hän käyttää sitä paljon. Se on "korkea turva". Himanen käyttää tätä haluttavana asiana. Ja viittaa että tämä korkea turva syntyy korkeasta hyvinvoinnista ja korkeasta osaamisesta. Erityisesti on otettava esiin kohta "kyky ja halu kehittää edelleen omaa osaamistaan muuttuvassa työmaailmassa on työntekijän korkein turva." Superlatiivi kuvaa sitä että tämä on oleellinen ja oleellisin osa. Määritelmällä on siis monia taustasyitä, mutta tämä on jotain mitä tämä korkea turva on.

Karkeasti ottaen Himasen kirjan ideana on se, että Suomella on valtavasti kestävyysvajetta. Ja tätä ei voida korjata mitenkään veronkorotuksilla ja vastaavilla, koska summa on yksinkertaisesti liian suuri. Himanen nostaa esille sen, että yhteiskunta on "syönyt velaksi". Ekologisesti ihmiset kuluttavat enemmän kuin maapallon kantokyky kestää. Ja kestävyysvaje on jotain joka muistuttaa siitä että ihminen ei voi hoitaa velkojaan vain hommaamalla lisää velkaa. Siksi asia täytyy ratkaista muutoin. Tähän liittyy muutama kohta jotka on kenties oleellisinta laittaa esille:
* Panostus mielenterveystyöhön. Himanen ei näe että mielenterveyshoito olisi kulu. Se ei toki tuota voittoa, mutta sen sijaan se tuottaa säästöjä. Ilman mielenterveyshoitoa menot olisivat vielä suuremmat. Siksi Himanen panostaisi tähän. Maksamalla rahaa tähän joutuu maksamaan vähemmän myöhemmin. Se on vähän kuin saisi korkoa investoinnille, melkein.
* Opetus tulisi keskittää siten että hyvää elämää panostettaisiin enemmän kuin pelkkiä taitoja. Tämä säästää samalla tavalla. Olisi itse asiassa tehtävä erityinen "oppimismaailma", jossa on suurempi skaala, koulutus ja itsensä kehittäminen.
* Työuria on pidennettävä. Himasella on tässä 50-50 -malli jossa ihminen olisi puolet ajasta yhteiskuntaan rahaa tuottava ja toisen puolen hän olisi sen tuella. Tämä pidentää nykyisiä työuria, mutta tämä on perusteltua koska ihmisten elinikä ja myös terveenä ja vahvana eletty aika on kasvanut. Tämä kompensoi myös työttömiä kausia ja muita. Ihmisen eläkkeellepääsemisikä sidottaisiin keskimääräiseen elinikään ja tehtyjen työvuosien määrään.
* Työllisyysastetta olisi nostettava.
* Palvelujen ja toimintojen kehittämisestä olisi oltava hyötyä kehittelijöille.

Näkisin, Himasen yleisestä ajatusmaastosta katsoen, että tämä tarkoittaa sitä että kansalaisen on oltava filosofi. Tämä on merkittävä ajatus, koska jo Platonista lähtien filosofiaa on nähty yhteiskunnallisesti tärkeänä. Se on siis muuta kuin saivartelua ja mielipiteilyä tai rajoittamatonta ajattelua. Se on yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Platon ja muut ovat usein korotaneet filosofian merkitystä nimenomaan johtajien ominaisuutena. Oma tulkintani "Sinisestä kirjasta" on nimenomaan se, että tässä nimenomaan kansalaisen olisi oltava filosofi. Näen että Himanen solahtaa yhteiskuntafilosofien perinteeseen, jossa filosofikansalaiset elävät hyvää elämää korkeassa turvassa ja ylläpitävät oppimismaailmaa. (Himasen termi "korkea turva" ja "oppimismaailma" saavat täten sisällön eivätkä ne jää pelkiksi ontoiksi termeiksi.)

Nähdäkseni tätä voidaan perustella sillä miten Himanen näkee monet asiat.

Esimerkiksi se avaa sitä paradoksia mikä syntyy siitä että hän korostaa sekä ekologisuutta että talouskasvua samanaikaisesti. Samalla kaupantekijäisenä tulisi myös onnellisuus. Himanen siis lupaa vaatimattomasti vain kaiken. Himanenhan sanoo talouskasvun kohdalla aivan suoraan että "talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus." Hän toki korostaa että tämä olisi tehtävä kuitenkin siten että luontoa ei tuhottaisi.

Nähdäkseni tämä liittyy Himasen kirjan talouskasvun ajatuksiin. Se ei ole enää riippuvainen kulutukseksi. Sillä sen ytimessä on lisäarvo. Moni vasemmistolainen voi tietysti järkyttyä, koska Marxin maailmassa materiaalit, tuotantolaitteet ja työ ovat hinnan rehellinen ydin. Tällöin "lisäarvo" on vain työläisen riistoa. Himasen perusasetelma on sen sijaan se, että lisäarvoa tuottamalla voidaan parantaa (a) hyötysuhdetta, eli sitä että samasta määrästä luonnonvaroja saadaan enemmän ja paremmin irti (b) rahantuloa kun lisäarvo ei olekaan jotain joka tulee suoraan aineesta ja työstä vaan kumpuaakin jostain muusta.

Himanen käyttää tässä kohden Castellsin malleja. Hänestä kaiken ytimessä on arvonmuodostusketju, ei pelkkä työ ja työväline. Himanen esimerkiksi selittää Nokian kännyköistä. Hän korostaa että moni maa saa rippusia komponenteista. Kännykkä tuottaa Suomeen rahaa koska  täällä ovat tutkimus, tuotekehitys, brändin luominen ja vastaavat temput. Kännykän lopullisessa hinnassa tämä on valtaosa. Ei se fyysinen komponentti joka saadaan valmistettua ulkomailta halvalla. Kännykän osien hinta ja sen lopullinen arvo ovat aivan totaalisen eri asia. Ja menestys ja talouskasvu saadaan nimenomaan pumppaamalla voimaa näihin.
1: En itse pidä tätä kauniina ajatuksena. Olen niitä ihmisiä joista työn jako käsityöläisiin ja metatasolla toimiviin johtotehtäväihmisiin on ongelma eikä ratkaisu. Toki ymmärrän että jos suunnittelet veitsimallin ja saat jokaisesta sen mukaan tehdystä veitsestä palkkaa, sinä et enää tienaa tekemäsi työn mukaan vaan muiden tekemän työn mukaan. Näin ollen veitsentekijä voi tietää montako veistä saa tehtyä. Veitsimallien suunnittelijoiden kohdalla osa jää pennittömiksi ja osa tienaa niin maan perkeleellisesti. Jos siis halutaan isoja tuloja on vähän pakko olla veitsisuunnittelija. Mutta nähdäkseni tämä on enemmän kusettamista kuin työtä.

Tässä Himanen korostaakin yksilöiden arvoa. Hänestä työntekijöitä on kannustettava lisäämään arvoa. Nykyään Suomessa valitettavan usein työkulttuuri ei osaa keskittyä tähän. Lisääntynyt tuottavuus nähdään vain panostustarpeen vähenemisenä (joka se tietysti tietyllä tavalla on) mutta samalla jos huomataan vain tämä parannus "johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta." Siksi Himanen alentaakin hierarkisuutta, tehonlisääjän tulisi päästä osille. Himanen keskittäisi tässä palkintaa johdon sijasta nimenomaan työntekijätasolle. Kansalaisfilosofi saisi innovaatiostaan itse itselleen etua sen sijaan että yritys ja sen johtajien osingot saisivat täyden hyödyn tästä työstä. Himanen haluaisi jakaa osan tehostuneesta tuotoksesta yritykselle ja osan työntekijälle jolle se kuuluu.

Tämä ei ole stressikapitalismia - tämä on itse asiassa yrityskulttuurissa jotain joka kirkkomaailmassa olisi "pietismiä". Tosin tässä on mukana se ongelma joka seuraa tämäntapaisten - rehellisesti sanoen "Nietzscheltä maistuvien ajatusten" - seuraamisesta. Nietzschen maailmassa herramoraali ei tarkoita orjan pitämistä. Eikä herramoraaliin siksi kuulu heikompien tallaaminen. Mutta toisaalta tässä ei panosteta heikoimpiin. Eli jos jäät jälkeen, jäät jälkeen. Sinua ei suoraan orjuuteta, mutta ilman kykyjä ja voimavaroja et ole muutoinkaan merkittävä. Toisin sanoen väitän että tämänlainen kannustinjärjestelmä kasvattaa tuloeroja tavalla joka on yhteiskunnan pysyvyyden kannalta yhtä ongelmallista kuin nykyinenkin yrityskulttuuri.

"Pietistisiä" piirteitä itse asiassa korostaa sellaiset seikat joita Himanen ei näytä esiintuovan teksteissään. Mikä on sinänsä erikoista. Sillä jos mietimme mitä opiskelu on, se on itse asiassa yhteiskunnan tuella elämistä. Ne eivät ole yhteiskuntaa hyödyttäviä työkuukausia. Toisin sanoen opiskeluajat venyttävät eläkkeellesiirtymistä. Näkisin että tämä on oivallinen "kansanfilosofian lisääjä". Nykyäänhän koulutusta kuvaa se, että prosentuaalisesti erittäin moni on korkeasti koulutettu. Sen sijaan normaalien töiden tekijöitä on vaikeampi houkutella. Näin ammattikoulutukseen saadaan sille kuuluvaa arvoa. Eläkkeellepääsemisikä kun on tälläisellä tasolla matalampi. Sen sijaan jos kouluttaa itsensä pitkästi, siirtää eläkeikäänsä myöhäisemmäksi. (Toki moni silti varmasti haluaa viettää railakkaat ajat mieluummin nuorena, kun on fysiikka siihen naimiskutemiseen ja ryyppäämisrellestämisextremelajeihin kuin vanhana, jolloin on saattanut jäädä auton alle tahi muuten kuolla.)

Oivaltava tavallien työntekijä. Filosofian ja hyvän elämän tavoittelu. Se, että mielenterve työntekijä on yhteiskunnalle hyödyllinen sen sijaan että mielenterveystyö olisi jotenkin työelämältä pois. Himasen lausunnoissa on kohtia jotka korostavat varsin pehmeinä ja vasemmistolaisina arvoina nähtyjä puolia. Itse asiassa Himasen ajattelussa voi nähdä jopa hänen sidoksensa nimenomaan kotimaamamme ; Ajattelussa on jopa häivähdys "Suomalaista, vaatimattomasta luterilaisesta ja pietistisisiä sävyjä sisältävästä antielitistisisestä työtä kunnioittavasta asenteesta syntynyttä elämänasennetta." Kokoomuslaiseen maailmaan sitä on vaikeampi sitoa, sillä tosiasiassa kapitalismi on korostanut enemmänkin muuta - rehellisesti sanoen epänietscheläistä "orjamoraalin tärkeyttä työntekijöillä". Himasen arvomaailma on kuitenkin pohjimmiltaan melko kova. Hän korostaa innovatiivista yrittämistä onnellisuuden ytimessä juuri sellaisella tavalla että Nietzsche on nähdäkseni pakko liittää hänen aateveljiensä joukkoon. (Mikä ei ole läpeensä paha. Itse en ole nietzscheläinen, mutta olen kuitenkin hieman nietzschemielinen. Enkä tässä puhu edes mistään jumalan kuolemasta ja muusta uskonnonvastaisuudesta.)

Himasen ajattelun omituisia puolia voi itse asiassa ymmärtää sillä että nimenomaan kansalaisfilosofi, ei joku norsunluutornin strategikko, luo operationaalisen tason ratkaisut. Jos korkea turva on filosofikansalaisten ominaisuus, ei mikään kirja edes periaatteessa saisi olla elitistinen kaava joka neuvoo kädestä pitäen mitä pitää tehdä. Näin ollen ratkaisut delegoidaan. Ongelmana on se, mikä pietistisestä ympäristöstä asenteita nappaavassa populismissa on Suomessa usein käynyt. ; Sormea osoitellaan ja syytellään mutta ratkaisuja ei ehdoteta. Tässä mielessä ei pidä ihmetellä että vaikka Himanen onkin ajatuksissaan teoreettinen eikä pragmaattinen, hän syyttää yhteiskuntaa siitä että se on teoreettinen eikä pragmaattinen sanomalla että "Pelkkä retoriikka "hyvinvointiyhteiskunnan puolustamisesta" ei nyt riitä vaan tarvitaan päätöksiä tässä esiin nostetuissa isoissa konkreettisissa kysymyksissä."

Hihhuloijat yli-ihmisinä (Ja suurin niistä on)

Luin "Vuohia tuijottavat miehet" kauan aikaa sitten. Nyt katsoin kirjan elokuvana, jolla on sama nimi. Sen tarinankerronnan rakenne oli sellainen, että se ajoi ajatukseni sympatiseeraamaan näitä "armeijan jedisotureita". He menevät kohti mahdotonta, ja saavuttavat matkalla jotain joka on silti tärkeää. ~ Elokuvassa asioille nauretaan, mutta sympaattisessa sävyssä.

On hyvä miettiä että osaamistasomme on todellakin monin paikoin mysteeri. Jos meillä ei ole lentokoneita voimme muuttaa tämän vain jos otamme riskin ja kokeilemme. Jos tässä riskinteossa onnistuu, onnistujista tulee suorastaan palvottuja visionäärejä. Jos riskinteossa epäonnistuu, ihmiset nauravat heille halveksivasti. Ero ensimmäisen ja jälkimmäisen välissä riippuu "mysteerin takana olevasta todellisuudesta".
1: Toki on selvää, että esimerkiksi energian säilymislakia tuskin tullaan rikkomaan mystisillä voimilla. Eikä ilmaa painavampien lentokoneidenkaan kohdalla kritiikki perustunut siihen että se olisi fysikaalisesti mahdotonta - linnut lentävät ja ovat lentäneet jo silloin - vaan teknologisista rajoitteista (jotka kierrettiin). Asia ei siis ole niin mustavalkoinen. Toiset asiat ovat todennäköisemmin tavoiteltavan arvoisia kun taas toiset ovat todennäköisesti epäonnistumisia.

"Vastaväite, syrjähyppy, iloinen epäluuloisuus, ivaamishalu ovat terveyden merkkejä: kaikki ehdoton kuuluu patologiaan."
(Friedrich Niezsche)

Friedrich Nietzschen yli -ihmisyys kuvaakin elokuvan hahmoja melko hyvin. Tämä voi yllättää monet, koska hahmot ovat hyvin lempeitä ja humoristisia ja seurallisia. He kuitenkin selvästi yrittävät kovasti. Heillä on tavoite ja he työskentelevät ankarasti sen puolesta. Se, että asiaa pidetän mahdottomana ja mukaan liittyy sosiaalinen pilkka tarkoittaa sitä että he kohtaavat jo tämän perusasetelman pohjalta vaikeuksia. Näinollen heidän kamppailussaan olisi Nietzschen mukaan paljon toisiinsa liittynyttä kärsimystä ja aitoa onnellisuutta. Yli -ihminenhän ei välitä siitä mitä toiset sanovat asiasta. Tässä mielessä he ovat oman tiensä kulkijoita, jotka yrittävät voittaa itsensä.

"Voittajat eivät usko sattumaan."
(Friedrich Nietzsche)

Onnistumispuoli tekee asiasta kuitenkin hieman vaikean. Sillä Nietzschen yli -ihmisyydessä ja "hyvän ja pahan tuolla puolella" olemisessa on olennaista se, että asioita ei arvosteta "eettinen-epäeettinen" -luokitelmilla, vaan arvostetaan "vahva-heikko" -arvioinnin kautta ; Herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä/huono, kun taas orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä/paha. Tämä johtaa helposti tilanteeseen sopivuuden korostumiseen. Ja psyykikkosoturit epäonnistuvat. (Tosin elokuvassa he onnistuvat jossakin määrin! Elokuvassa tämä epätoimivuus ei tule esiin samaan tapaan kuin karussa todellisuudessa.) Yli -ihmisen ponnistelut tuottavat onnistumisia, jotka ovat passiivisille ihmisille mahdottomia.

Tämä on sinänsä vaikea kohta, koska Nietzsche oikeutti elämän ensisijassa esteettisenä ilmiönä. Ja hän esitti että maailma on subjektiivinen koska kaikki asiat tulevat ihmisen mieleen yksilön aistinelimien kautta. Hän ei tästä subjektiivisuudesta ja perspektivismistään huolimatta pitänyt kaikkia näkemyksiä yhtä hyvinä - siksi joitain näkemyksiä piti esimerkiksi kritisoida. Hänen näkemyksessään on siis mukana objektiivisuudenkin piirteitä.

"Mitä tehdään rakkaudesta, se tapahtuu aina hyvän ja pahan tuolla puolen."
(Friedrich Nietzsche)

Jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen voidaan saada. Sillä "esteettisellä tasolla" "mielen soturit" onnistuvat ; Vaikka epäonnistuminen päämäärässä olisikin ponnistelujen palkka, ei lannistuminen silti kuvaa hahmoja, ja elokuvassa on silti voimakas henki siitä että vaikka systeemit ei ehkä suju täydellisesti, niin siinä ollaan kuitenkin tekemässä jotain inhimillisyyden kannalta tärkeää.

Kouluttajassa on toki nähtävissä jotain väsymyksen merkkejä, mutta edes odotettavissa oleva kuolema syöpään ei saa elokuvan sotilashahmoa lannistumaan, paitsi hetkeksi. Hän on toki kiilusilmäinen ja vaikuttaa paikoin enemmän kuin puolihullulta. Mutta Nietzschen mukaanhan yli-ihmisen ponnistelussa on huomattava väsymisen riski ; Sitä on taisteltava juuri ja juuri sillä rajalla että ei romahda. Tätä hän kuvaa tiikerin hännän vetämiseksi. Yli-ihminen on hulluuden, epäonnistumisen ja lannistumisen rajalla, mutta ei kuitenkaan aivan jää niiden valtaan. Tässä mielessä hihhuleilta näyttävissä hahmoissa on yllättävää syvyyttä.

Skeptikon olisi kenties hyvä muistaa likimain kaikissa pseudotieteilijöissä. Jos otetaan pahimman kautta ja oletetaan että crankimme on totaalisen väärässä, hihhuli eikä kaikki ruuvitkaan ole aina ihan paikallaan, niin silti tässä hänen toimessaan kuitenkin innostusta ja rakkautta. Kenties typerää sellaista, mutta kuitenkin.

Kenties yhteiskuntamme merkittävin uususkonto

"Nyt olemme tutustuneet 'aitoon'. Siihen, jossa ollaan lähellä luontoa ja syödään ja juodaan kuin ennen vanhaan, kuin kivikaudella, kuin andeilla, soturit ... mummot, intiaanit, eskimot. Aidon ruoan puolesta -buumi on lähtenyt ihan yhtä lailla käsistä, kuin ruoansulatusjugurttien tai donitsien markkinointi."
("Ortoreksia. Ihan itse tehty!")

Yhteiskuntamme on selvästi maallistunut. Tämä on saanut etenkin uskonnolliset tahot huolestumaan ; Nihilismi ja arvotyhjiö nähdään uskonnosta irtautumisen seuraukseksi. Kuitenkin ihmisten laita on usein niin että arvotyhjiöt ja valtatyhjiöt ovat hieman samantapaisia kuin tyhjiöt luonnossa : Tyhjiöt tuppaavat täyttymään jollakin. ~ Horror vacui näkyy luonnossa esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteessa. Ihmiset taas keksivät jostain arvoja, normeja, merkityksiä ja joku/jotkut/tahot ottavat haltuunsa vapautuneen vallan.

En ajatellut ottaa tässä esiin uusateismia ja sen tarjoamaa individualismia. Sillä suuri osa maallistuneesta normistosta on itse asiassa jo ohjautunut. Olemme ohjanneet siihen jo hyvin paljon voimavaroja. Kyseessä on ruoka.

Nykyisin ruokaan liitetään vahvasti eettisiä ja elämäntavallisia normeja. Ne toimivat paitsi terveellisen elämän mittareina, myös keinoina punnita toisia. Ilmiö ei ole uusi. Silloin kun minä olin lapsi, oli muodikasta että ruokaa oli prosessoitu esimerkiksi rasvattomaksi. Siksi minäkin opin esimerkiksi sellaisen luokituksen jossa rasvaton maito oli "kurria" ja ykkösmaito "juppimaitoa". Kun seurasi tälläistä rasvatonta ruokavaliota, oli trendikäs ja antoi itsestään menestyneen vaikutelman. Ruokavalio oli statuskysymys.

Tästä ilmiöstä käytetään esimerkiksi sellaista nimitystä kuin "ortoreksia", jossa ruokailutottumuksista on tullut ohjaava voima. En pidä siitä, koska siinä on medikalisoiva perussävy, jossa terveystrendiys saa alentavia sävyjä määritelmän kautta. Mutta silti ilmiön vaikutusvalta ja olemassaolo on melkoisen selvä. Toki trendit vaihtuvat, mutta ruokavalion suhde ihmisen eettisyyteen ja statukseen ovat silti olemassa, yllättävänkin vahvasti.

Ruokailutottumuksien esittelyllä luokitellaan ihmisiä ; Ravintotottumusten kutsuminen "epäterveelliseksi" on muuttunut paitsi terveyskannanotoksi, siitä on tullut hieman vastaavanlainen loukkaus kuin mitä esimerkiksi seksuaalisten mieltymysten kuvaaminen "luonnonvastaiseksi" on ollut "vanhanaikaiselle teologialle". ~ Ruoka on ottanut myös farisealaista oikeaoppisuusroolia. Tässä vaiheessa "kasvissyönti" on - paitsi eläinten tappamisen vihaamista - myös sitä että voi esittää olevansa parempi ja eettisempi ihminen kuin muut. "Karppaaminen" (hiilihydraattien minimointi) on - paitsi hyvä tapa välttää tiettyjä yhteiskunnassamme muuten helposti tulevia terveysongelmia - myös keino näyttää että on menevä ja aikaansaava ja menestynyt ihminen (toisin kuin). Jonkun ruokavalion seuraamisesta on kasvanut ideologis-eettinen kannanotto.

Ruoasta on jossain vaiheessa tullut muutakin kuin ruokaa. ~ Siitä on tullut myös normittaja. Ruokavalion määrittäjästä on tullut pappeihin rinnastettava vallankäyttäjä. ; Ruoan suhde ruokavalioon näyttääkin tässä suhteessa olevan oleellisesti samantapainen kuin uskon suhde uskontoon. Eli periaatteessa olennainen mukanaoleva, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voida oikein laittaa, kun yhteys on luoteeltaan sekä kasvanut erikoiselta tuntuviin mittasuhteisiin että muutenkin hämärtynyt luonteeltaan.

Nietzsche piti huolena nihilistejä, jotka ovat erkaantuneet uskonnon orjamoraalista mutta ovat kyvyttömiä herramoraalin seuraamiseen. Nämä sitten tyydyttävät yksinkertaisia haluja ja turruttavalla pikkuhauskalla viihteellä. Hänen huolensa on turha, sillä ihmiset kyllä näyttävät osaavan mutkistaa elämäänsä.

---

Totta hitossa tämä teksti on poleeminen, liioitteleva ja provokatiivinen. Mutta toivottavasti se onnistui kuitenkin ärsyttämään yliampuvalla tyylillään ns. herkkää paikkaa.

Paskax vaan kaikki mikä ei oo omaa

Katselin Helsingissä tiiroja. Ne lentelivät ja kalastivat. Ne lentelivät ja pulahtelivat ahkerasti. Ympärillä oli lokkeja, jotka odottelivat pylväiden nokassa ja vain katsoivat laiskoina. Kun tiira sai saalista, lokit huomasivat tämän. Tästä seurasi se, että löytyi muutama lokki jotka lähtivät jahtaamaan tiiraa. Ne yrittivät napata tiiran saaliin väkivalloin.

Tämä johti ajatukseni tietysti Nietzscheen. Mutta erikoisesta kulmasta. Nimittäin se, mikä useimmille voisi tulla mieleen on se, että tässä tapauskessa lokit olisivat Nietzschen omalakisia lokkeja ja tiira heikko orjamoraalin kannattaja. Mielikuva tähän on vahva. Tuossahan Vahvempi herra sortaa orjaa, ja "pistää paskaks kaiken mikä ei ole omaa". - Mutta kuitenkin Nietzsche taipuu vaivattomammin muotoon, jossa nimenomaan tiira edustaa herramoraalista yli-ihmisyyttä ja lokit ovat jotain joka yrittää ajaa tiiroja orjamoraaliin.

Ydin on tietysti ressentimentissä. Lokit edustavat mainiosti tätä Nietzschen käsitystä, jossa kateus, kaunaisuus ja ahneus ovat yhdessä. Lokit haluavat tiiran saaliin, jonka saalistamiseen ne itse eivät halua vaivautua. Tyylipuhtaampaa esitystä resssentimentistä on likimain mahdotonta hakea.

Tätä tulkintaa ei kuitenkaan tehdä usein, vaikka se sopiikin määritelmään harvinaisen kovasti. Syynä on tietysti se, että moni korostaa Nietzschen ahkeraa, jopa itseruoskivaa, ahkeruutta. Tämä yhdistyy helposti keinoja kaihtamattomuuteen. Ja jo mielikuvissa herra ja orja ovat voimallisesti tietynlaiset, ja tiira heikompana ei aja hyvin "mielikuvaa herrasta", joten herramoraaliin liittäminen on vaikeaa.

Ydistäminen onnistuu kuitenkin melko helposti, kun huomaa että Nietzsche ruoskii etupäässä kristinuskoa, eikä niinkään orjamoraalisia ihmisiä. Kristinusko on hänestä tuomittava. Kristinusko on instituutio joka ohjaa ihmisiä orjamoraaliin. Tätä kautta onkin huomattava, että Nietzschestä löytyykin voimakas poliittis-uskonnollis-yhteiskuntakriittinen puoli. Hän vastustaa instituutiota, koska se rakentaa ihmisiä joiden elämän Nietzsche katsoo einautittavaksi. (Nietzschehän määrittelee nautinnon olennaisesti kärsimyksen poissaoloa korostavasta varovaisen hedonistisesta elämäntavasta poikkeavaksi ; Hänelle yritys ja erehdys, tuotteliaisuus ja muu vaivalloinen tuottavat hänestä erityisiä onnistumiskokemuksia jotka ovat elämyksiä, joita ei voi muuten saada.) Eli karkeasti : orjamoraalia elävät elävät huonoa elämää, ja tähän osittainen syyllinen on yhteiskunta, joka rakentaa tietynlaisia ihmisiä todennäköisemmin kuin toisenlaisia.

Nietzschen opit ovat tietysti sovellettavissa oikeisiinkin orjiin. Tarkemmalla tarkastelulla juuri he elävät orjamoraalissa. Stereotyyppinen orja joka poimii puuvillaa pellolla, tuottaa muille, eikä saa tehdä oikein mitään luovaa. Yhteiskunta komentaa hänelle tietynlaisen tottelevaisuusroolin. Ja lopputuloksena on ihminen joka on liian tottelevainen ollakseen vapaa ja liian pelokas tappaakseen itsensä tai kapinoidakseen. Näin orjuus ei pääty. ~ Nietzschen uskonnollis-yhteiskunnallisessa kritiikissä (siihen aikaan näiden erottaminen toisistaan oli vaikeampaa, uskonto hallitsee nykyäänkin valtavasti ja näyttelee keskeistä auktoriteettiroolia arvokeskusteluissa, mutta tuohon aikaan määrä oli vielä nykyistäkin kovempi) kristinusko opetti orjat tottelemaan, koska se lupasi koston tuonpuoleisessa. Näin orjien kapinahenki kutistui. Kaunaa ei sublimoitu paremmiksi elinolosuhteiksi, kun vallankumouta ei tullut. Sen sijaan kappinahenki kuihdutettiin odotukseen ja lupaukseen tuonpuoleisessa tapahtuvasta tilien tasaamisesta. Tilien tasaamisesta "sitten joskus". Tämä tuo helpotuksen tarpeeseen korjaamatta ongelmaa joka sen aiheutti.

Jos Nietzschen muotoilee (sisältöä muuttamatta) ja kertoo että hänestä orjat elivät huonoa elämää johon heidät pakotettiin ja kannustettiin ideologisilla opeilla, ja näin estettiin heidän täysipainoinen elämänsä, jokainen myöntyy ja pitää ajatusta perin eettisenä. Kuitenkin Nietzschellä on julma maine, kenties siksi että hänet nähdään pelkästään uskonnon vihollisena ja individualistina ilman sen kummempaa yhteiskunnallista teemaa. Kun yhteiskunnallisuuden tajuaa, ainakaan minusta ei ollut ollenkaan kummastuttavaa, että juuri orjuusanalogia sai Nietzschen näkemään ongelmaksi tottelemiseen kannustamisen (orjamoraaliin ajamisen) sekä passivoivan nihilismin.

Nykyajan lokkeja on tietysti kenties hieman vaihdettava. Kaupallisuus ja teknologiset keksinnöt ovat tuottaneet uusia passivoivan laiskuuden ilmenemismuotoja. Ne ovat nykyään kenties paljonkin keskeisempiä kuin esimerkiksi uskonnon. Itse ongelma ei kuitenkaan ole muuttanut perusmuotoaan, ainoastaan vallankäyttäjätahojen puntteja on vaihdettu paikasta toiseen.

Ihmiskunnassa kun riittää lokkeja. Ties kenet ne orjuuttavat seuraavaksi.

Mistä se nihilistien into oikein pursuaa? ~ Ja muita paradokseja.

Monesti Nietzsche osataan aivan oikein liittää uskontokriittiseksi hahmoksi. Kuitenkin hänen uskontokritiikkinsä jää helposti vain osin tunnetuksi. Moni tajuaa, että uskonto joka komentelee ajaa orjamoraalia. Huomiotta jää kuitenkin se, että Nietzsche vastustaa myös nihilismiä, jota vastaan yli -ihminen herramoraalinsa kanssa astuu. Ja tämän nihilismin hän näkee uskonnossa. Tämä tuo hänen uskontokritiikkiinsä uuden ulottuvuuden.

Asian ymmärtämiseksi palaan aiemmin esittelemääni Nietzschen jakoon jossa on "Dionyysinen" ja "Apolloninen" ulottuvuus. Dionyysos on kohtuuton, subjektiivinen ja muuttuva. Ja sitten on Apollon, joka on rationaalinen, rajat tunteva ja luokitteleva, objektiivinen.

Tässä jaottelussa perinteinen Jumala on komenteleva. Näin maailma voidaan nähdä Apollonisena ; Perinteinen Jumala ilmenee Platonin ideamaaiman kaltaisena näkemyksenä, jossa päädytään halveksimaan elämää abstraktioiden kustannuksella. Tästä seuraa muun muassa transsendentin ylikorostuminen ; Aito asia on ikuinen ja muuttumaton, kun taas elämässä ilmenevä on puutteellinen ja kopio, alisteisessa suhteessa transsendenttiin. Nietzsche näkee tämän uskonnon elämää halveksivana. Tässä uskontomallissa "Maailma ei riitä", ja jos joku uskoo vain siihen, tälle maailmankuvalle tuhahdetaan halveksivasti tai säälien.

Apolloninen uskonto aikaansaa ressentimenttiä, kaunaisuutta. Se ilmenee pettymyksenä, josta syntyy kateus kun näkee "onnellisia väärintekijöitä", eli niitä jotka tekevät asioita jotka on määritelty vääriksi, eivät kärsi, ovat onnellisia - eivätkä ymmärrä edes hävetä! Tämä kaunaisuus on tunteitaherättävää ja voi johtaa aktiivisuuteen ja toimintaan. Sen voimalla kuvatuiksi Nietzsche näkee esimerkiksi julman Helvettikuvaston.

Kuitenkin Nietzsche näki että uskonnossa on myös nihilistinen piirre. Jumalausko oli menettänyt arvokkuutensa ja oli latistunut sellaiseen muotoon, että ihmiset eivät enää oikein jaksaneet ja viitsineet uskoa siihen. Jumala joka oli aikaisemmin ollut aristokraattinen, oli nyt latistunut jonkinlaiseksi hyvin tylsäksi. Tässä tärkeimmäksi osaksi Nietzsche liitti Jumalallisen armon korostumisen. Tässä ei ole julmuuden siementä, kuten voisi luulla. Sillä Nietzshe huomasi että tässä on portti arvorelativismille. Näin ovi avautui Dionyysiselle.
1: Tälläisenään nihilistinen uskonto voi jäädä vaikeaksi tajuta. Mutta asiaa voi valaista varsin näppärästi vertauksella. Ennen julkisuus oli aristokraattista. Se tarkoitti sitä, että oli suihkuseurapiirit, joissa oli aatelisia, kuuluisia taiteilijoita ja tieteilijöitä. Tekijöitä, näkijöitä, kokijoita. Nyt ne on korvanneet ns. "turhat julkkikset", joilla ei ole takana "mitään erityistä" perustetta jolla he oikeuttavat julkisuuden. He ovat julkkiksia koska heitä näytetään paljon, and thats all, folks. - Ei ole edes niin kauaa siitä, kun televisioon otettiin terävimpiä aivoja. Nyttemmin talenttilaaria ei kauhota yhtä innokkaasti, ja televisiossa onkin melko paljon ohjelmaformaatteja jotka tukevat sitä, että tavallinen ihminen saa mahdollisuuden sanoa että "Kattokaa mua, nyt on mun vuoro!".

Nietzshe toisin sanoen näytti että entinen Jumala oli kenties karu ja julma, mutta tosiasiassa juuri nihilistinen uskonto oli "tappanut Jumalan". Onkin hyvä huomata, että kuuluisassa Jumalasurmassa Jumalan kuolema on ikään kuin vallitseva tila, joka vain huomataan. Tämän voi helposti tulkita joko siten että Nietzsheläiselle "ateismi on a priorinen uskomus, ei johtopäätös". Mutta sen voi nähdä varsin helposti myös siten, että "me olemme tappaneet Hänet". Yhteiskunta oli sellainen että Jumalaa ei tarvinnut murhata. Nihilistinen relativismijumala oli yksinkertaisesti lakannut kiinnostamasta.
1: Toki Nietzshen mukaan Jumalasta oli vielä "mätäneviä kappaleita jotka haisevat nenäämme". Nämä näyttäytyvät siten, että passiivisilla ihmisillä esiintyy joskus tilanteeseen liittyvä nausea, inhotuksen ja häpeän tunteita. Mutta sitten palataan takaisin passiiviseen laiskuuteen.

Nietzsche näkeekin juuri passiivisuudessa suuren ansan. Nihilismiuskossa ja muussa nihilismissä ytimessä ovat rahvaanomaiset halvat ilot. Ne kulminoituvat kulttuuriin, jossa ollaan tuijottamassa passiivisesti televisiota ja viihdettä. He vain elävät, eivätkä tee mitään aktiivista. Kärsimyksen pelosta he jäävät myös nauttimatta. (Sillä Nietzschen mukaan ne ovat toisiinsa sidottuja.) Toisin sanoen nämä vaivan minimoijat ajautuvat passivisuuteen. Heistä tulee nihilistejä.
1: Tätä kautta saadaankin olennainen nihilismin piirre ; Moni voisi ihmetellä, että miten nihilisti ei tapa itseään. Nietzschen kautta ratkaisu on "mitä itsemurha ratkaisisi?" Pettymyspohjainen näkemys, joka yhdistyy esimerkiksi "arvotyhjiöteoriaan" ei ole "kunnon nihilismiä" Nietzsheläisissä mitoissa. Sillä arvotyhjiön pettymys ja murhetta tuova luonne vaatii taakseen ideaalin ; Pettymys on toteutumnaton halu. Halu täyttää arvotyhjiö on tavoite. Itsemurhakin olisi kaikessa destruktiivisuudessaan aktio, jonka tekeminen vaatii sohvalta nousemista, aktivoitumista. Siinä tehtäisiin itse, se olisi jollain tavalla luovaa ja omaperäistä. (Siinä tavallaan luodaan siisti tai sottainen ruumis.) Nihilisti ei tunne mitään tarvetta itsemurhaan, eikä nihilisti viitsi tehdä sitä.
2: Yli -ihmisyysaspektissa on hyvä huomata, että yli -ihminen ei ole väkivaltainen, koska hänellä ei ole kaunaa. Näin esimerkiksi koulusurmaajat, vaikka heitä nähdään usein nihilisteinä, ovat itse asiassa dionyysisiä tuhokoneita ideaaleineen. Muiden ressentiment ja sen seurauksena rakenutnut kiusaaminen on aikaansaanut heissä ressentimenttiä, jota he purkavat vastakiusaamisella, murhillaan. Kyseessä on selvästi aktio joka ei ole likimain yhtään yli-ihmismäistä. Henkilö joka julistaa "Me olemme nihilistejä emmekä välitä mistään" on paradoksi, koska siinä esillenousuun, vastarintaan ja statementin muotoiluun, esittämiseen ja siihen sitoutumiseen pitäisi vaivautua.

Nihilismissä onkin monia piirteitä jotka ovat nimen omaan postmodernismille tyypillisiä.

Nietzschen nihilismin ytimeen voidaan saada se, että nihilismi pilkistää esiin siellä, missä relativismi joka menee niin pitkälle että väärässä olemisesta tulee koskematon oikeus. Tällöin kenelläkään ei ole oikeutta häiritä passiivisuutta esimerkiksi väittämällä että jokin taho on väärässä. Tällöin syntyy järjestelmä, jossa on tabuja, ei siksi että ne olisivat Pyhiä, vaan siksi että niistä ei vain ole soveliasta puhua että jonkun passiivisuus ei häiriintyisi.

Näin syntyy poliittisen korrektiuden ilmapiiriin kiedottu vaikeneminen. Kokonaisuus, jossa keskustelu ja erimielisyys nähdään ongelmana -sen sijaan että moniarvoisuus olisi juuri sitä, että erimielisyyttä on ja näkyy! Tästä seuraa tila jossa mielipiteenvapaus muuttuu argumentiksi - ja asia hyvin perustelluksi ja hyväksyttäväksi vain siksi että niin saa sanoa, siinä on nihilismi saavutettu. Tämä vaikeneminen ei ole kunnioitusta, koska ei ole mitään joka ilmenisi jota tarvitsisi kunnioittaa. Moniarvoisuuden sijasta on hiljaisuus, jonka rikkoontumista pidetään häiritsevänä.

Postmodernismi pitää sisällään tämänlaisen ajattelun siemenen. Se on tosin siitä kätevä, että tosiasiassa se mahdollistaa varsin epänihilistisenkin elämän ; Sehän löytää merkitystä ja auktoriteettia yllättävistäkin paikoista. Sen relativismissa on siksi valtava einihilistinen potentiaali. Mutta käytännössä kulttuurimme käyttää postmodernismia ja sen argumentteja ylläpitääkseen elämäntapaa, jota voi oikeastaan kuvata parhaiten juuri nihilismin kautta. ; Jos elämässä on vaikka uskonnollinen rituaali, siitäkin ollaan vieraannuttu. Asioita tehdään tavan vuoksi. Ja perinnettäkään ei nähdä arvokkaana, vaan jotain joka on vaan helpoin tehdä. Ritualiin osallistutaan jotta vältetään ääntä ja moniäänisyyttä ; Syntyy vähiten mekkalaa kun de facto ateisti laulaa virsiä de facto ateistin hautajaisissa.
1: Anteeksi ne ihmiset, jotka muistavat minun ihan oikeasti kannustaneet tämänlaiseen!!! Siis ihan oikeasti, mikä perkele minua oikein vaivasi?

Huomio on hyvin mielenkiintoinen - ja tämän blogin aihepiirin kannalta olennaisen tärkeä - sillä tavallisesti nihilismi -sanalla lyödään "skeptikoita ja skientistejä". Perusteluna on usein likimain se, että luonnontiede latistaa ihmisen koneeksi. Tätä kuvataan nimillä "kylmä", "kova" ja "julma".
1: Toisin kuin Intelligent Design, joka sanoo että olemme design, koneita, ilman että etiikkaa voidaan selvittää - Suunnittelijan tarkoitus ja motiivithan jäävät sen päädogmien mukaan tuntemattomiksi, eikä niihin saada vastausta.

Kuitenkin lähempänä nihilismin sisältöä ovatkin nimen omaan pseudotieteet. Hehän ovat "kaikki käy" -hengessä liikenteessä. He korostavat keveyttä ja optimistista maailmankuvaa. Heillä ei ole skeptikoiden selvästi Apollonista tiedon ankaruutta. He eivät samaan tapaan mieti tieteenfilosofiaa, empiriaa tai argumentteja.

Tämä ristiriita näkyy itse asiassa siinä, että usein skeptikoilta kysytään syitä, miksi heitä kiinnostaa keskustella. Tässä on taustalla selvästi vahva näkemys ja ajatus siitä, että skeptismiä ja eihengellisyyttä kuvaa nimen omaan termi nihilismi. Ja kun ihmiset eivät noudata tätä olkiukomaista näkemystä, ei tehdä sitä mitä pitäisi - eli korjata sitä olkiukkomaista näkemystä - esitetään asia ikään kuin haasteena. Kun uskovainen esimerkiksi ihmettelee millä ihmeellä evolutionisti oikeuttaa sananvapautensa - kun uskova oikeuttaa sentään Jumalalla ja tämän komennolla - niin hän itse asiassa sanoo "Sinähän olet nihilisti, ei sinun pitäisi välittää." Kuitenkin on selvää että skeptismi ja skientismi eivät pidä sisällään nihilismiä.

Sen sijaan se on löydettävissä muualta. Valtionkirkossa on passivisesti uskovaisia, joiden elämässä uskonto ei näyttele roolia. Moni huolestuu ja näkee nihilistejä kirkosta eroamisessa. Joka on kuitenkin aktio, ja tehdään jotain ideaalia seuraten - vaikka ideaali olisikin "epärelevantti", "marginaalinen" tai "mediahypetetty", se kuitenkin on luonteeltaan Apollonista.

Samoin nihilistejä voidaan etsiä "viihteellä runkkaavista", jotka seuraavat esimerkiksi juorulehdistöä. Joka, kuten "unkuri" huomauttaakin, ovat itse asiassa huononnettuja juoruja. Juoru on Nietzsheläisittäin "aristokraattinen", koska siinä on sisällä tarinankerronnan elementti. Keltainen lehdistö taas vanhenee samaa tahtia kuin se painetaan paperille. Siksi ne tarjoavatkin tarinoita nihilisteille. ~ Toki niiden kauhistelulle ja kauheilla tarinoilla repostelulle saadaan apollonisia sävyjä, jos niitä lukee moralisti joka haluaa vian nähdä mitä kauheaa ja epäeettistä maailma tänään sallii!

Anatman

"Oljenkortta veistämässä" esitti uskonnollisen ja tieteellisen kuvan jaettuna hallinnan ja vapauden teemoihin. Mielenkiintoista on huomata, miten uskonnollisen meditaation katsotaan edustaa vapautta. Käsittääkseni tämä on lähinnä teologisesti korrekti taso, joka ei oikeasti toteudu. Sen sijaan meditaatio on hallintaa.

Helpotan asiaa lähestymällä sitä idän harhaoppien kautta. Zen -buddhalaisuudessa meditaatiolle on myöskin annettu vapautumisen rooli. Kyseessä on kuitenkin vapautuminen itsestä. Anitja -termin takaa löytyy ajatus, jossa mitä enemmän maailmaan takertuu, sitä enemmän maailma muuttuu. Näin vapaus ja vaikutusvalta ovat ikään kuin käänteisessä suhteessa toisiinsa. Todellisuus itsessään voi olla pysyvä tai muuttumaton.

Zen -meditaatiossa mukaan oli harjoite, jossa oli mukana kepakko, kyosaku/keisaku. Jos meditatiivisessa mietiskelyssä nukahti, valvoja löi tällä kepillä olalle. Tämä oli virallisesti "virkistävää hartiahierontaa", joka siis virkistää mielen niin että valvominen helpottuu. Siksi tikulla onkin englanninkielisten meditoijien piirissä nimi "encouragement stick". On selvää että kyseessä oli Orwellin kirjoista tuttu uuskieli, teko oli kuitenkin fyysinen rangaistus. Tapa aikaansai toki kritiikkiä, koska Zenin ideana on se, että jos on nälkä, syö ja jos väsyttää niin nukkuu. Valvova meditoija on yhtä buddha kuin nukkuvakin.

Meditoinnin voi helposti sujauttaa vaikkapa Michel Foucaultin vallan genealogiaan. Siinä esimerkiksi vankeusrangaistus on vallankäyttöä rikollisen ruumiiseen. Foucault esitti esimerkiksi, miten vankiloisa oli ratkaisuja joissa sellien asukkaat olivat kokoaikaisen potentiaalisen valvonnan alla. Valta ilmenee siten, että vanki on jatkuvasti tietoinen siitä että häntä voidaan vahtia. Hänen toimintaansa on kahlehdittu, eli häneen kohdistetaan valtapyrintöä. Näin hän vahtii itse tekojaan, eikä vartijan tarvitse edes vahtia kun vanki itse tekee valvonnan hänen puolestaan. Vangin vartionti vaikuttaa myös vangin ajatteluun ja mieleen ja mieli rakentaa "ruumiin vankilan".

Toki tässä tulee heti mieleen se, että vanki on ansainnut sen, että häneen kohdistetaan valtaa. Oikeutettukin valta on kuitenkin valtaa. Ja vanki on lähinnä esimerkki, jonka kautta tietyt vallankäytön piirteet voidaan tunnistaa. Ja josta ne voidaan siirtää toiseen kontekstiin. Sellaiseen, jossa vallankäyttö on "eettisesti kyseenalaisempaa" (ainakin jos "eettiseksi" katsotaan "yleinen mielipide"...)

Kuitenkin tästä voidaan lähteä laajentamaan meditaation puoleen. Meditaatiossa pyritään vaikuttamaan mieleen ja ruumiiseen. Itse asiassa meditaatiossa asetettu mielentila on hyvinkin tietynlainen (jopa niin spesifi että se on vaikeasti tavoitettavissa), ja ruumistakin hallitaan esimerkiksi istuma -asennoilla, käsien asettelulla, esineiden hypistelyllä tai jollain muulla ulkoisella rituaalilla. Sisäinen valvonta ohjaa ruumista ja rakentaa ruumiin vankilan joka vaikkapa toistelee jotain tiettyä mediumia, ja toisaalta ruumis rakentaa mielen vankilan.

Sama meditaatiossa. Siinä on aina jonkinlainen harjoiterituaali ja keinovalikoima, jolla sitä tavoitellaan. Meditaationopettajan ei tarvitse olla läsnä, kunhan meditoijan mielessä on käsitteistö jonka valossa meditoija harjoittaa meditaatiotaan. Meditoija on tällöin tietoinen valvonnasta eikä vartijaa tarvita. On hyvä huomata, että joskus vankilassaoloon ei tarvita kaltereita. Riittää että on vartija. Ja vartijan saamiseksi ei tarvita (kokoaikaista) erillistä tyyppiä vahtimaan, kun vanki voi tehdä vartioinnin itse.

Meditaatio ei tarjoa vapautta, joka voisi toimia elämässä jossa tehdään jotain. Sen tarjoama vapaus on ennen kaikkea "vapautta jostakin". Tässä mielessä se on kuin tietokone, jossa maksimivalta on olla käyttämättä mitään tietokoneohjelmaa. Kun tietokone on lepotilassa, se on vapaampi kuin silloin kun sillä surffaillaan netissä ja lataillaan kone pullolleen internetpornoa. Kiinni ollessaan se on erityisen vapaa. Tällä logiikalla itsemurha edustaisi äärimmäistä vapautta. Siinä sitä vapautuisi maailmasta ja itsestään.

Meditaatiossa kahlittua mielentilaa kahlitussa ruumiinasennossa tai ruumiintoimintamoodissa kaupataan vapautena. Se on hieman sama, kuin jos vangeille tarjotaan keino vapautua aikaisemmin "hyvän käytöksen" kautta. Näin vankia palkitaan tottelemisesta. Normiston valta ulottuu tällöin laajemmalle osalle vangin elämää.

Voidaan kuitenkin helposti nähdä että kenties huippuunviritetty tietokone edustaisikin vapautta. Kone, jolla voi pelata ties mitä pelejä ja surffailla olisi täynnä valintoja. Tällöin se olisi vähemmän kontrollissa. Tällöin kyseessä on "vapautta johonkin".

Näin on esimerkiksi esimerkiksi Sartren vapauden määritelmässä mukana on olennaisessa osassa valinta ja valta. Ilman niitä ei ole vapautta. Näin buddhalaisuus näyttäytyy vapauden minimoimisena. Uskallankin sanoa suoraan, että ihmisellä on valtaa kahdessa tasossa. Käytän tästä paremman puutteessa Nietzsheläisiä käsitteitä mutta esitän ne heittomerkeissä jotta yhteyttä ei ota liian tosissaan:
1: "Orjamoraalia", jossa individualismin sijasta valtaa käyttää kollektiivi. Malliesimerkkinä tästä voi olla rippi, jossa on nähtävissä uskonnollinen vallankäyttö. Se alkaa tiedonkeruuvaiheella, sitten on komennustaso jossa normit kahlitaan ulkopuolelta ja tällä rakennetaan syyllisyys. Sitten hallitaan ruumista, ajatuksia ja mieltä katumusharjoitteilla. Sitten annetaan lupa hyvään mieleen kun vallankäyttöä on toteltu.
2: "Herramoraalia" jossa valta on individualistisesti yksilöllä. Tällöin hän itse päättää mitä tekee. Silloin hänen ruumistaan kontrolloi hänen mielensä ja mieltä hänen ruumiinsa. Mutta ulkopuolinen ideologia ei leiki ja manipuloi näitä esimerkiksi vetoomuksin, kehoituksin, pyynnöin, käskyin tai rangaistuksin.

Ja joku käyttää valtaa aina. "Kontrolli" onkin tavallaan vain sitä valtaa, jota ei haluta antaa. "Vapaus" taas on sitä, että tekee kuten vallankäyttäjästä hyvältä tuntuu. (Kumpikaan luokka tuskin ilmenee koskaan aivan puhtaana, mukana on aina jonkin verran molempia. Toisaalla enemmän kuin toisaalla.) Siksi en tee sitä - joka monilla oli varmasti arvauksena - että väittäisin että uskonto ei tarjoa meditaatiossa vapautta. En väitä tälläistä, koska kykenen ymmärtämään sen miten itsemurha on vapauttava aktio. Sanon sen sijaan, että meditaatio tarjoaa "vapautta jostakin." ja sen päälle esitän että mikään meditaatiomenettely jonka minä tiedän (missään kulttuurissa) ei voi tarjota mitään jossa ei olisi mukana valtaisaa määrää ulkoista institutionalisoitua kontrollia, jossa hallitaan sekä ajatuksia että ruumista.

---

Otsikko on Zen -buddhalaiseen liittyvä käsite, jossa korostetaan vapautta itsestä ja minuudesta ja omasta identiteetistä. Se käännetään usein käsitteeksi "ei sielua". Joka kuvaa sitä toiselta kulmalta oikein hyvin..

Älä unohda ruoskaa.

Nietzschen mukaan ihmisellä voi olla kahdenlaista sisältöä elämässään. Oli ulkopuolelta tullutta orjamoraalia, sekä sisäpuolelta tulevaa herramoraalia. (Joiden nimet ovat muutakin kuin statuksen liittäminen: Orja noudattaa ulkopuolista, Herra taas miettii mikä on hyväksi ja pistää muut tottelemaan.) Jos kumpaakaan ei ollut, on tilana tietysti nihilismi, joka oli Nietzschestä ilmeisen kammottava tila.

Ulkopuolelta tuleva ohjaus on ideologista, kun taas sisältä tulevan lähde on vaisto. Hänestä se tiivistyi vallantahtoon. Tästä, vaikka voikin olla hieman ikävänsävyinen lähde, voi kuitenkin olla lähde hyvälle. Vallansaantiin tehdään työtä. Taiteilija haluaa myydä paljon tauluja (saada valtaa), tai arvostusta elitisti -kriitikoilta (toisenlaista valtaa), tai saada mahdollisimman moni pitämään häntä pittoreskina tyyppinä joka tuottaa ihania tauluja (kolmannen tyyppistä valtaa) hän treenaa ja synnyttää taidetta. Vallantahto voi siis ilmetä monella tavalla. Käyttääkseni ylevää allegoriaa, joka seppelöi kuvauksen : "Ja joskus pahimman hajuisesta paskasta kasvavat parhaat ruusut. Paskattomassa maassa ne kuihtuvat."

Nietzschestä naisella oli hyviä ominaisuuksia, hän ei siis ollut naisvihamielinen. Hänestä herramoraalia tavoitteleva lähti seikkailuun tässäkin asiassa. Siksi nainen oli eräänlainen vaarallinen lelu.

Tästä päästään itse asiassa pornografiaan. Käytän sitä tässä kohden esimerkkinä sen takia että se on sopivan provokatiivinen aihe tästä sopivan provokatiivisesta aiheesta. Tätä kautta ihmiset oppivat jotain Nietzschestä. Ja jotain pornografiastakin. (Siihen parempia keinoja on vaikka googlen suosituimpien selailu. Tosin alkavat ihmetyttävän myöhään ne pornot.)

Ne feministit, jotka eivät pidä pornografiasta, perutelevat näkemystään sillä että siinä esineellistetään nainen. Näissä puheissa on erikoista se, että pornossa olevia miehiä mainitaan tässä yhteydessä harvoin. Ehkä syynä on se, että pornografiassa naisia kohdellaan vallankäytön kohteina. Silloin vahvistetaan stereotypiaa siitä että nainen on miehen vallan alla. Tässä kohden esitetään että tämä sisältää arvolatauksen, joka vaikuttaa katsojaansa. Pornografian esitetään tässä kohden vahvistavan yleisiä näkemyksiä. Tällöin se on normatiivista, tavallisesta tulee käytäntö. Puhutaan orjamoraalista.

Tietenkin tätä asiaa mutkistavat dominat, nuo lateksipukuiset epäilyttävästi Batmanin kissanaiselta näyttävät tyypit, joissa Nietzscheä on luettu sen verran että piiska on mukana kuvioissa, muta piiskan kantaja ei olekaan mies, vaan se on annettu naiselle. Tässäkin tietenkin kärsimyksestä syntyy nautintoa, joten myös mies on eräänlaisessa tuskan ja nautinnon kehässä, jossa on peräti riskeille altistuttu oikein kovimman kautta kuten kunnon seikkailussa kuuluukin? (Tosin tottapuhuen suurin osa tästä materiaalista on sen sorttista että en tiedä haluanko oikeasti ymmärtää.) Pienemmässä määrin CFNM -skenaariot, joissa puetut naiset käyttävät alastomia miehiä seksileluinaan, esimerkiksi pizzakuski voidaan vietellä strippariksi. Näissä esineellistetään miestä.

Aito feministi on näistäkin luonnollisesti pöyristynyt, koska hän näkee vain sortamisen. Tätä kautta tämä kritiikki ei upota itse feminismiä, vaan se kohdistuu enemmänkin sen ilmentymään ja mahdolliseen väärinymmärrykseen, jonka usea nainekin jakaa. Eli telaketjufeminismin. Telaketjufeministin kannalta dominat voivat periaatteessa vain ottaa vähän kompensaatiota siitä, mikä heille kuuluu, onhan mies niin kauan sortanut naisia. Nyt on hyvä maksella takaisin.

Jännittävää tässä valtakeskustelussa on tietenkin se, että pornografian esitetään usein olevan tasapäistävää. Sehän on bisnes, joka pyrkii myymään. Tässä hyödytetään kassavirtaa ja muu ei kiinnosta. Tämä tarkoittaa sitä että systeemi kehittyisi orjamoraalin maksimoimiseen, syntyisi tasapäistävää sisältöä. Tämän riskin nimi on "pornografia myy yhtä kuvaa seksuaalisuudesta ja väittää sitä implisiittisesti ainoaksi." Toisaalta kuitenkin käytännön esimerkeissä esiintyy varoituksia siitä miten pornografia tuottaa uusia ilmiöitä. "Suihinotolle ei ole biologisia syitä", kuten asiasta on sanottu. Tässähän nimen omaan esitetään että seksuaalisuuden väitetään olevan tietynlaista, lisääntymiseen liittyviä, ja että muut tavat ovat vääriä. Tämänkaltainen tilanne ei anna kovin hyvää kuvaa tehokkaasta erittelystä.

Näyttääkin kovasti siltä, että pornografia itse asiassa on vaaralliseksi koettua juuri siksi että se tuo esille uusia suoritustapoja. Se tuo uusia vaihtoehtoja seksuaalisuuden toteuttamiseen, ja yleisen kuvan mukaan niitä ei pidetä hyvänä. Pornografiaa syytetään institutioituneeksi, piiloideologiseksi (lue orjamoraaliksi) koska yleinen keskustelukulttuuri ei pidä vapauksien vähentämisestä ja yksilön harkinnanvapauden rajoittamisesta (lue herramoraali). Tämän vuoksi asioita pitää hieman määritelmäkikkailla, jotta ne näyttäisivät toisilta. Sillä kukaan ei halua vastustaa toisinajattelijoita. (Vaikka joskus voisi olla syytäkin.) Toisin sanoen pornografiaa syytetään orjamoraalista, mutta sen vaaroiksi määritellään erilaiset perversiot, luonnottomiksi määritellyt asiat, jotka edustavat vähemmistönäkemyksiä.
1: Toki virhe ei ole niin kovin suuri, koska seksuaalisuuden vapautumisen jälkeen katukuva on kovasti seksualisoitunutta. Eräässä mielessä kyseessä voi olla myöskin se, että yhteiskunnat muuttuvat : Uskon että yhteiskunta on tietyiltä osin jopa yliseksualisoitunut. Katukuva näyttää photoshopattua mallia ja elokuvissa on "pakollinen seksikohtus", joka sopii juoneen yhtä sujuvasti kuin se random takaa -ajo autoilla (jota en ymmärrä. Kaksintaistelisivat miekoilla, kuten asiat kuuluu ratkaista!) Tätä kautta pornografia voi olla niin laajasti hyväksyttyä, että sen kritiikki edustaa jo vähemmistöä.
2: Ja toisekseen kaikki kanavat ovat tietyllä tavalla vallankäytön välineitä: Siinähän institutionaalinen taho myy jotain näkemystä. Tosin tässä unohtuu helposti se, että täsmälleen sama koskee myös korkeakulttuuria. Jos saat idean jostain kirjasta, olet sen vaikutuksen alla. Tämä ei aina ole vaarallista. Pitääkin miettiä, lisääkö vai vähentääkö systeemi erilaisia sallittuja vaihtoehtoja: Vallankäyttöhän on tavallaan mukana kaikessa. Korkeakulttuurin voidaan katsoa lisäävän uusia ja poikkeuksellisia ideoita ja myyvän niitä ja populaarikulttuurin tiivistävän yleisiä näkökantoja ja myyvän niitä. Eroa näiden välillä on lähinnä suosion määrässä.

Vaikeutena pornografiakeskustelussa on tietysti se, että jos se edustaa yleistä ideologiaa, sen kerrotaan olevan orjamoraalia, tasapäistävää aivottomuutta ja muuta ikävää. Ja jos se taas on herramoraalia, se levittää haitallisia seksuaalisuuskulttuureita. Voisivat vain suoraan sanoa että eivät pidä. Sillä "kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -tilanne on keskusteluavaruuden piirre, joka kuuluu vain sille kaikista ideologisesti sävyttyneimmille alueille.

Kuitenkin tärkeimmät asiat ovat tabuja. En tässä tarkoita sitä että suihinotto olisi äärimmäinen luottamuksen aktio, jossa asetutaan täysin sen varaan että uskotaan toisen olevan "noin luotettava". (Joka se voi olla.) Sen sijaan ongelmana on se, että on vain kaksi "sallittua diskurssia", joista ensimmäinen on piilottelemisen periaate, jossa seksi on avioliitossa tapahtuvaa kätkettyä toimintaa jossa on kielletyn hedelmän makua. Ja se, jossa korostetaan seksiä suorituksena ja elämään yhtä kuuluvina asioina kuin mersua ja asunto -osaketta sekä työpaikkaa. Omaan tahtiin tapahtuva rakastelu jossa ei ole mitään hävettävää on sen sijaan hakusessa : Ihmiset eivät siis puhu kaikista kiinnostavimmasta aiheesta. Ehkä sen vuoksi että uskovaiset eivät uskalla puhua, pornon ystävillä ei ole haluista huolimatta tärpännyt, ja telaketjufeministit pelottelevat dominaluolallaan halukkaat loitolle - ja kaikki muut ovat puhumisen ja analyysin sijasta toimimassa? (Siitä puhe mistä..)

Siksi, jos minun täytyisi korjailla Nietzscheä, muuttaisin yhden kirjaimen. Uusi versio olisi "Älä unohda ruokaa". Asian kun täytyy alkaa jostain muusta, ja mikäs sen parempi kuin syöminen, joka on luonteeltaan mukava ja rauhoittava asia? Kyllä se sitten usein menee toisiin suuntiin, jos on mennäkseen.

---

Kirjoittaja pitää omat sänkypuuhansa omina tietoinaan. Kyselkää naapureilta, jos kiinnostaa!

Näkymätön samanmielisyys ja riidan korostuminen.

Melkoisen usein keskusteluissa korostuvat erimielisyydet. Tämä on tavallaan hyvä asia, koska pelkkä toisen kanssa samanmielisyys ei ainakaan yleensä aikaansaa halua kehittää näkemyksiä. Toki laiskuus on monin paikoin ihan mukavakin asia.

Siksi keskusteluissa harvemmin nousee esiin se, että ollaan samanmielisiä.
1: Hiljaisuuteen ja sanottuun samanmielisyyteen liittyy huomaamattomuus. Samanmielisyyttä eri aatteiden välillä ei huomata kovin helposti, eikä sillä nähdä merkitystä. Toki saman aatteen sisällä "selkään taputtelu" ja "hyvävelikerhot" on helposti ja usein huomattuja. Tukiporukat voivat pahimmillaan tehdä tilanteesta järjestelmällistä manipulaatiota ja toisien tukemista tai sitten väsytystä jossa joku yksittäinen taho otetaan massakiusan kohteeksi. - Internetin foorumit ovat melkoisen sairaita paikkoja. - Toisaalta näistä liittoutumista voidaan vittuilla myös toiselta suunnalta ja kaveruuteen vedoten koko aate tai uskomusjärjestelmä tuomitaan helposti arvottomaksi, vaikka tosiasiassahan se on kuitenkin irrelevanttia itse asian kunnollisuuden kannalta. Mutta siirrytään "kahden leirin sisäpiirien kisasta" eri aatteiden väliseen samanmielisyyteen ja erimielisyyteen ja tähän liittyvään keskusteluun:
___1.1: Jos henkilö ei nosta esiin erimielisyyttään, on helppoa ajatella että muut ovat samaa mieltä. "Hiljaisuus on myöntymisen merkki" sanoo jo vanha sanontakin. Vaiettu erimielisyys ei ole havaittua erimielisyyttä. Keskustelun kannalta tämä tarkoittaa yleensä olematonta erimielisyyttä - ainakin niin kauan kuin ihmiset eivät ole ajatuksenlukijoita.
___1.2: Samanmielisyyteen joka lausutaan ääneen omiutuu helposti ; "Toinen ei kannata omia arvojaan vaan sinun arvojasi." Eli toisin sanoen jos keskustelussa on kristitty uskovainen ja sekulaari humanisti ja olette samaa mieltä asioista -tätä tapahtuu itse asiassa yllättävän usein- kristitty tietysti ajattelee että humanisti on samaa mieltä koska yhteiskuntamme on kristillisten arvojen sävyttämä: Kun kristityt ovat olleet kauan vallassa ja enemmistönä on yhteiskunnan laki, kasvatus ja muu järjestelmä rakentunut sen arvojen mukaiseksi. Humanisti taas tietysti muistuttaa itseään siitä miten humanismi itse asiassa muutti kirkon arvoja radikaalisti aikanaan. Kumpikaan ei siis helposti huomaa sitä että sillä mistä arvot ovat peräisin ei ole yhtä paljoa väliä kuin sillä, mitkä arvot ja miksi on esillä: Kristinusko ei ole ottanut kaikkia humanismin arvoja eikä toisin päin. Tässähän on kuitenkin kaksi oppia esillä, ja erittely olisi ylipäätään järkevä vain jos ne eivät ole identtisiä.
2: Erimielisyystilanteessa sen sijaan tilanteet kulminoituvat melko useinkin. Tässä kipinät lentelevät ja asioista väännetään runsaastikin. Tämän ongelmana on tietysti vääristyminen.
___2.1: Ensinnäkin vääristymä näkyy aktiivisuutena. Yleensä kun ihminen menee syvälle aateeseen, hänellä täytyy olla innostusta asiaan. Osa innostumisesta on tietysti hyvää ja he tekevät työtä ja miettivät asioita. Mutta se voi olla myös pakkomielle, jossa oma ideologia pumpataan ja yritetään keksiä ahkerasti manipuloimiskeinoja siihen miten se saadaan muidenkin päähän. Passiivisemmat taas eivät näy. Tällöin aatteesta syntyy helposti (silloin kun se ei ole "riittävän yleinen") sellainen kuva, mitä aktivistit ovat eivätkä sellaista mitä rivikannattajat ovat.
___2.2: Lisäksi aattestakin näkyvät vain tietyt asiat, kun taas toiset jäävät huomaamattomiksi. Otan tästä esimerkkinä yli -ihmisen seuraaman herramoraalin ja anarkismin. Ne kun ovat sellaisia että ne eivät välttämättä sodi mitään arvoja vastaan. Niitä ei ole määritelty vastarannankiiskeilyksi. Sen sijaan ne on määritelty sellaisiksi että ne eivät välitä siitä ovatko ne jonkun järjestelmän mukaisia. Niistä jos järjestelmä sotii heidän näkemyksiään vastaan, järjestelmä on väärässä. Tällöin jos joku seuraa konventioita hän voi olla herramoraalin tai anarkismin edustaja, mutta aina ei tarvitse seurata. Näin anarkismissa korostuu helposti huliganismi ja vain sen vastarannankiiskeilyluonne ilmenee ulospäin, eli suomeksi vain se näkyy. Samoin yli -ihmisyyttä tarvitsee korostaa vain jos puolustat poliittista korrektiutta vastaan taistelmista. Tällöin se näyttää erikoiselta kun sen nimissä puolustetaan vaikka pornografiaa. Tämä ei tarkoita sitä että yli -ihmisyyden ystävät tai anarkistit olisivat jotenkin tarkoitushakuisesti normaali -ihmisen kavahtamista asioista innostunut.

Tämä korostaa sitä miten tärkeää on tulkita aineistosta myös "se mistä ei puhuta". Eli jos kinaa ei ole jossain alueella, se kertoo että sen asiat ovat joko molemmille yhteisiä tai keskustelun kannalta muuten irrelevantteja. Näiden kahden erottaminen vaatiikin sitten jo melko paljon silmää asioille.