Luin "Vuohia tuijottavat miehet" kauan aikaa sitten. Nyt katsoin kirjan elokuvana, jolla on sama nimi. Sen tarinankerronnan rakenne oli sellainen, että se ajoi ajatukseni sympatiseeraamaan näitä "armeijan jedisotureita". He menevät kohti mahdotonta, ja saavuttavat matkalla jotain joka on silti tärkeää. ~ Elokuvassa asioille nauretaan, mutta sympaattisessa sävyssä.
On hyvä miettiä että osaamistasomme on todellakin monin paikoin mysteeri. Jos meillä ei ole lentokoneita voimme muuttaa tämän vain jos otamme riskin ja kokeilemme. Jos tässä riskinteossa onnistuu, onnistujista tulee suorastaan palvottuja visionäärejä. Jos riskinteossa epäonnistuu, ihmiset nauravat heille halveksivasti. Ero ensimmäisen ja jälkimmäisen välissä riippuu "mysteerin takana olevasta todellisuudesta".
1: Toki on selvää, että esimerkiksi energian säilymislakia tuskin tullaan rikkomaan mystisillä voimilla. Eikä ilmaa painavampien lentokoneidenkaan kohdalla kritiikki perustunut siihen että se olisi fysikaalisesti mahdotonta - linnut lentävät ja ovat lentäneet jo silloin - vaan teknologisista rajoitteista (jotka kierrettiin). Asia ei siis ole niin mustavalkoinen. Toiset asiat ovat todennäköisemmin tavoiteltavan arvoisia kun taas toiset ovat todennäköisesti epäonnistumisia.
"Vastaväite, syrjähyppy, iloinen epäluuloisuus, ivaamishalu ovat terveyden merkkejä: kaikki ehdoton kuuluu patologiaan."
(Friedrich Niezsche)
Friedrich Nietzschen yli -ihmisyys kuvaakin elokuvan hahmoja melko hyvin. Tämä voi yllättää monet, koska hahmot ovat hyvin lempeitä ja humoristisia ja seurallisia. He kuitenkin selvästi yrittävät kovasti. Heillä on tavoite ja he työskentelevät ankarasti sen puolesta. Se, että asiaa pidetän mahdottomana ja mukaan liittyy sosiaalinen pilkka tarkoittaa sitä että he kohtaavat jo tämän perusasetelman pohjalta vaikeuksia. Näinollen heidän kamppailussaan olisi Nietzschen mukaan paljon toisiinsa liittynyttä kärsimystä ja aitoa onnellisuutta. Yli -ihminenhän ei välitä siitä mitä toiset sanovat asiasta. Tässä mielessä he ovat oman tiensä kulkijoita, jotka yrittävät voittaa itsensä.
"Voittajat eivät usko sattumaan."
(Friedrich Nietzsche)
Onnistumispuoli tekee asiasta kuitenkin hieman vaikean. Sillä Nietzschen yli -ihmisyydessä ja "hyvän ja pahan tuolla puolella" olemisessa on olennaista se, että asioita ei arvosteta "eettinen-epäeettinen" -luokitelmilla, vaan arvostetaan "vahva-heikko" -arvioinnin kautta ; Herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä/huono, kun taas orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä/paha. Tämä johtaa helposti tilanteeseen sopivuuden korostumiseen. Ja psyykikkosoturit epäonnistuvat. (Tosin elokuvassa he onnistuvat jossakin määrin! Elokuvassa tämä epätoimivuus ei tule esiin samaan tapaan kuin karussa todellisuudessa.) Yli -ihmisen ponnistelut tuottavat onnistumisia, jotka ovat passiivisille ihmisille mahdottomia.
Tämä on sinänsä vaikea kohta, koska Nietzsche oikeutti elämän ensisijassa esteettisenä ilmiönä. Ja hän esitti että maailma on subjektiivinen koska kaikki asiat tulevat ihmisen mieleen yksilön aistinelimien kautta. Hän ei tästä subjektiivisuudesta ja perspektivismistään huolimatta pitänyt kaikkia näkemyksiä yhtä hyvinä - siksi joitain näkemyksiä piti esimerkiksi kritisoida. Hänen näkemyksessään on siis mukana objektiivisuudenkin piirteitä.
"Mitä tehdään rakkaudesta, se tapahtuu aina hyvän ja pahan tuolla puolen."
(Friedrich Nietzsche)
Jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen voidaan saada. Sillä "esteettisellä tasolla" "mielen soturit" onnistuvat ; Vaikka epäonnistuminen päämäärässä olisikin ponnistelujen palkka, ei lannistuminen silti kuvaa hahmoja, ja elokuvassa on silti voimakas henki siitä että vaikka systeemit ei ehkä suju täydellisesti, niin siinä ollaan kuitenkin tekemässä jotain inhimillisyyden kannalta tärkeää.
Kouluttajassa on toki nähtävissä jotain väsymyksen merkkejä, mutta edes odotettavissa oleva kuolema syöpään ei saa elokuvan sotilashahmoa lannistumaan, paitsi hetkeksi. Hän on toki kiilusilmäinen ja vaikuttaa paikoin enemmän kuin puolihullulta. Mutta Nietzschen mukaanhan yli-ihmisen ponnistelussa on huomattava väsymisen riski ; Sitä on taisteltava juuri ja juuri sillä rajalla että ei romahda. Tätä hän kuvaa tiikerin hännän vetämiseksi. Yli-ihminen on hulluuden, epäonnistumisen ja lannistumisen rajalla, mutta ei kuitenkaan aivan jää niiden valtaan. Tässä mielessä hihhuleilta näyttävissä hahmoissa on yllättävää syvyyttä.
Skeptikon olisi kenties hyvä muistaa likimain kaikissa pseudotieteilijöissä. Jos otetaan pahimman kautta ja oletetaan että crankimme on totaalisen väärässä, hihhuli eikä kaikki ruuvitkaan ole aina ihan paikallaan, niin silti tässä hänen toimessaan kuitenkin innostusta ja rakkautta. Kenties typerää sellaista, mutta kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti