Teologiassa on havaittavissa Descartesista lähtenyt linja joka on johtanut tietyissä piireissä muodikkaaseen reformoituun epistemologiaan. Niissä nojataan ehdottomaan varmuuteen. Descarteskin lähti äärimmäisestä epäilystä mutta päätyi hylkäämään kaiken epäilyn. Sillä hänestä Jumala antaa ihmisille luotettavan järjen joka sitten antaa ihmisille tiedon Jumalasta. Nykyaikana tämä sama asenne näkyy sitten Plantingan warrant -ajattelussa jossa korostetaan että naturalisti ei voi luottaa aisteihinsa ja järkeensä koska vain Jumala voi taata tämänlaisen luotettavuuden. Eli jos naturalisti voi luottaa aisteihinsa se ei ole naturalistisen maailman vääjäämätön lopputulos vaan enemmänkin kaikesta huolimatta johtuva sattuma. Teisti taas tietää että hänellä on sensus divinitatis joka antaa hänelle suoraan havaintoja Jumalasta. Ja osa teologeista on sitten kunnon connoisseureja ja voivat erityisherkästi maistella ja tuntea näitä aistimuksia.
Kuitenkin samanaikaisesti valtaosa uskovaisista korostaa asennetta jossa paras todiste yliluonnollisuuteen on siinä että on asioita joita ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä. Kun tiede näyttää aallonpituuksia joita ihminen ei näe se todistaa että kenties muutakin ihmiselle näkymätöntä on. Samoin kun tiedemiehet ovat menneisyydessä luoneet flogistonin kaltaisia teorioita jotka ovat sittemmin paljastuneet vääriksi, niin tätä pidetään todisteena siitä että tiede on heikkoa eikä mahda mitään Totuudelle. Tämänlainen ihmisen aistien ja järjen rajallisuutta ja huonooutta korostava asenne itse asiassa korostaa sitä että meillä ei ole mitään warrantia eikä varsinkaan sensus divinitatista. Tässä korostetaan mysteeriä ja sitä että Jumala ei tiivisty lakiin ja sattumaan joka havaitaan ja todistetaan. Suuri osa pitää warrant -asenteen oikeuttamaa skientismiä ylpeytenä ja hybrikseen sortumisena.
Silti juuri kukaan mysteeriä rakastavista eivät moiti warrant -logiikkaa silloin kun sillä ajetaan teologisia ajatuksia. Aivan kuin näillä ihmisillä olisi sittenkin jokin läpiluotettava suora havainnointitapa joka tekisi Jumalasta ehdottoman ilmiselvyyden. Että Jumala ei olisikaan mysteeri vaan jotain joka on täysin järjen ja havaintojen mukainen tietyille superkyvykkäille herkille ihmisille joilla on ylimääräisiä aisteja. Ja tämä ylimääräinen aisti tietenkin tekee ihmisistä hirvittävän nöyriä ja ihmisten rajallisuutta korostavia. Etenkin heidän kanssaan erimielisten ihmisten rajallisuuden tunnustamiseen he ovat hyvin valmiita, oikein nöyrästi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mysteeri. Näytä kaikki tekstit

lauantai 9. toukokuuta 2015
keskiviikko 22. huhtikuuta 2015
Entä jos ; Ricky McCormic ei vaan osannut kirjoittaa?
Eräs facebookryhmä esitti kryptografisen haasteen, älypelin. Se on kuvattuna alla.
"ALPNTE GLSE-SE ERTE
VLSE MTSE-CTSE-WSE-FRTSE
PNRTRSE ONDRSEWLD NCBE
NWLDZLRCMSPNEWLDSTSMEXL
DULMT6TUNSE NCBEXC
(MUNSAISTENMUNARSE)
KLSE-LRSTE-TRSE-TRSE-MKSEN-MRSE
(SAE6NSE SE NMBSE)
NMNRCBRNSEPTE2PTEWSREBKNSE
26MLSE74SPRKSE29KENOSOLE173RTRSE
356LE CLGSEOUNUTKEDKRSE PSESHLE
651MTCSEHTLSENCUTCTRS NMRE
99.84.5 5UNEPLSENCRSEADLTSENSKSENBSE
NSREONSE PVTSEWLDNCBE (3XORL)
NMSENRSEIN2NTRLERCBRNSENTSRCRBNE
LSPNSENGSPSEMKSEKBSEPCBEAVXL’R
HMCRENMREFCBE 1/2MUNDPLSE
D-W-M14HIL XDRLX"
Kykenin tunnistamaan merkkijonon välittömästi. (Olen yksinkertaisesti niin hyvä.) Tosin syynä ei ollut kryptologinen etevyyteni, vaan se että kyseessä on kuuluisa mysteerinen selvittämätön rikos. Kyseessä on Ricky McCormickin lappu. Lappu jolle on jopa oma wikipediasivu. Kukaan ei ole onnistunut avaamaan viestiä. Joten se että tunnistan merkkijonon ei auttanut sen sisällön ymmärtämisessä. Sen arvellaan kenties voivan auttavan rikoksen selviämisessä.
Huomiotaherättävää on se, että Ricky McCormick, jonka lapusta on kyse, ei vanhempiensa mukaan osannut kirjoittaa kuin oman nimensä. Itse asiassa olen jopa taipuvainen uskomaan että viestiä ei ole kirjoitettu salauksella jonka voisi purkaa. Uskon että se on raapustelua. Olisi omituista kuvitella että käytännössä luku- ja kirjoitustaidoton olisi suunnitellut salauksen josta on tullut eräänlainen kryptologien ihailema suuri mysteeri jota etevät tyypit ovat yrittäneet purkaa ahkerasti. Ja onnistumatta. Tältä pohjalta uskon että jos lapussa on merkityksellinen viesti, se on jonkun muun tekemä. Jos siitä on yritetty tehdä merkityksellistä niin lukukyvyttömyys johtuu siitä että viestiä ei ole alkujaankaan kirjoitettu sanan täydessä mielessä.
Tämä on kuitenkin arvio, eikä absoluuttinen totuus. Turha työ vihjaa vaikeudesta, mutta voi olla että kaikkea ei ole osattu katsoa oikein. Ja siksi moni kaipaakin vahvempaa argumenttia. Tieteellis-matemaattista todistusta asialle.
Jossain mielessä tässä on kuitenkin haaste Intelligent Designin ystäville. Heillä on usein väite siitä että heillä on jokin matemaattinen malli jolla he voivat filtteröidä havainnot "satunnaiseen", "lainomaiseen" ja "suunniteltuun". Ja että tämä luokitteleva filtteri. Moni heistä uskoo että tunnistus ei ole kontekstisidonnainen. Osa uskoo että tunnistaminen vaatii kontekstin kuten solun tai paperilapun. Tässä puhutaan emäsjonoista ja merkkijonoista. Eli konteksti koskee nimenomaan merkkijonojen yhdistelmiä, informaatiota. Molemmissa tapauksissa filtterin pitäisi tunnistaa onko tämä raapustus älykkäästi suunniteltu viesti vai pelkkää raapustelua. Molemmissa näkökulmissa pitäisi selvitä onko merkkijono sisällyksellinen vai ei. Jostain syystä evoluutiokriitikot eivät kuitenkaan ole osallistuneet näihin prosesseihin. Ei vaikka sillä voitaisiin saada rikoksia selvitetyiksi.
Selvästi tämänlaisesta prosessista olisi hyötyä. Esimerkiksi McCormicin lapun kohdalla olisi jo tieto siitä onko paperi todella vain raapustelua vai jokin merkityksellinen viesti olisi tärkeää. Tulos auttaisi kertomaan suoraan siihen kannattaako panostaa kryptografien murtoyrityksiin. Siksi ei ole väliä vaikka ID selvittääkin että se ei tunnista suunnittelun motiiveja tai merkityksiä. Että se havaitsee vain suunnittelun. Se ei ehkä avaa viestiä luettavaksi mutta se joka tapauksessa kertoisi onko kyseessä ylipäätään viesti.
On itse asiassa jossain määrin huvittavaa että ennustajia käytetään joskus poliisityössä, ja miten populaarikulttuuri on ottanut ennustaja-avustajat osaksi tarinoidenkerrontaa. Jostain syystä Intelligent Design -huuhaat eivät ole lähteneet noille markkinoille. Teoriassa he voisivat. Jostain syystä he kuitenkaan eivät. Vaikka hehän tunnistavat Suunnittelua kaikkialla. Että kun SETI:ssä ja arkeologiassakin tutkitaan niin voidaan myös biologiassa -asenteella. Jota ei sitten sovelleta missään.
Todistus egon kautta ; Allekirjoittanut on yrittänyt purkaa McCormicin viestiä varsin huonolla menestyksellä. Siksi se ei voi olla muuta kuin purkamatonta roskaa! Olenhan niin etevä!

Tunnisteet:
design,
haaste,
Intelligent Design,
kryptografia,
McCormick,
mysteeri,
rikos
maanantai 4. elokuuta 2014
Mihin uskonto oikein vastaa ja ei vastaa?
"Uskonto vastaa kysymykseen miksi ja mitä varten maailmankaikkeus ja ihminen ovat syntyneet ja ovat olemassa, luonnontiede sen sijaan kysymykseen miten tämä on tapahtunut."
(John Vikström)
Ylläoleva lausunto kuvastaa hyvin tavallista, NoMa -henkistä suhdetta tieteeseen. Ajatellaan että uskonto ja tiede olisivat jotenkin komplementaarisia. Että tiede ja usko ovat käsikädessä ja että usko ei kiellä tiedettä ja että moni tiedemies on siksi ollut myös uskova. (jatka teemaa äärettömyyksiin.) Ja että uskonto on vastaus eettiseen kysymykseen, kuten siihen onko abortti tai tappaminen eettistä, ei että kuoleeko ihminen ammuttaessa tai voiko abortin tehdä jollain tavoilla vaikka se onkin epäeettinen. Että tiede määrää mikä on mahdollista ja uskonto mikä on sallittua. Sillä uskonto määrittää merkityksen, teleologisen syyn ja tätä kautta sitoo moraalin ja tarkoituksen maailmaan.
Vastaustapa on usein toistuva, mutta tosiasiassa sen takana on tiettyjä hyvin tarkkarajaisia oletuksia Jumalasta ja tämän suhteesta todellisuuteen. Lausunto esimerkiksi sanoo että evidentialistinen suhde Jumalaan olisi väärä. Eli jos uskoo ihmeisiin, luonnossa olevaan ilmoitukseen tai kreationismiin tai mihinkään tämän suuntaiseen, vastaa kysymyksiin joihin uskonto ei vastaa.
Miksi sitten vastaatte niihin kysymyksiin jos uskonto ei voi vastata niihin?
Toki tätä ei tehdä virallisesti näin. Sillä tämä vastaus on epävastaus. Vikströmkin varmasti lausuntoa antaessaan on korostanut uskonvapautta. Eikä taatusti olisi sanonut että konservatiiveilla tai fundamentalisteilla ei ole sijaa kirkossa kerettiläisyyksineen. Hän nimittäin oli lausuntoa antaessaan arkkipiispa. Tämän pääsyy on se, että tämä vastaus on jotain jota ei käytännössä sovelleta missään. Se on jotain johon vedotaan kun ollaan hankaluuksissa. Kun joku kumoaa kreationistien argumentteja, häntä napsaistaan sormille että tämä kritiikki on irrelevanttia. Se on enemmän "turpa kiinni" niille jotka moittivat fundamentalisteja kuin oikeastaan mitään muuta.
Tämä näkyy myös siitä minkälaisiin kysymyksiin sitä sitten itse asiassa otetaan kantaa. Kirjoitin aikaisemmin Craigin jumalatodistuksesta. Hänen syvällistä viisauttaan kuunneltiin siihen aikaan kiinnostuneena. Craig oli tuolloin peräti muotia. Otin esille sen, miten hänen argumenttinsa nojasi Vilenkinin laskelmaan jonka ytimessä oli se, että kvanttigravitaatio oletettiin joksikin joka ei vaikuta. Päätös on sikäli ymmärrettävä että kukaan ei tiedä miten tämä ilmiö pitäisi mallintaa. Mutta olettaessaan että mitään vaikutusta ei ole, Craig ei itse asiassa tunnustanut tietämättömyyttä vaan oletti tietämättömyyden kautta että hän voi määritellä kvanttigravitaation sellaiseksi kuin häntä sattuu huvittamaan. Hän toisin sanoen esitti periaatteessa luonnontieteellisen väitteen siitä miten kvanttigravitaatio vaikuttaa ja eivaikuta. Selvästi tämä on niitä kysymyksiä jotka Vikströmin mielestä olivat niitä joihin uskonto ei vaikuta. Kuitenkin kun katsoo ihmisten uskonkeskustelua, niissä tulee toistuvasti esiin tämänlaisia piirteitä. Ja tiedätkö mitä ei näy silloin? Huomautusta siitä että uskonto ei voi vastata noihin kysymyksiin. Jostain syystä huomio nousee käsittelyyn jos ja vain jos puheenaiheena ovat "ateistiskientistit". Valtaosa uskovaisista hyväksyy tämänlaiset uskonnon määrittämät vastaukset mielenkiintoisina. Ne ovat vähintään vaihtoehtoja joita otetaan vakavasti koska ne nyt ovat jotenkin vakaumuksen henkeyttämiä ja olisi jotenkin epäinhimillistä kutsua niitä nokkaviksi. (Kunnioitus joka sitten tyystin unohtuu kun "paha naturalisti" astuu esiin soveltamaan omia tulkintojaan, kiitos vaan.)
Siksi on ymmärrettävä miksi piispat eivät esittäneet että Craig harjoittaisi harhaoppia jolla ei olisi osuutta kirkossa, koska uskohan ei vastaa tämänlaisiin kysymyksiin. Vastaus kun on domeenispesifi kliseevastaus tiettyyn yhteen tilanteeseen. (Se siis annetaan hyvin rajatussa tilanteessa ja muutoin sitä ei muisteta ja sovelleta. Eli vaikka se väittää kuvaavansa ilmiötä "uskonto" se tosiasiassa rajaa uskonnon attribuutteja jos ja vain jos tämä tietty tilanne on päällä. Mitään yhtenäistä ja ristiriidatonta on siis turha odottaa.) Sitä toistamalla saadaan ikään kuin hoidettua asia päiväjärjestyksestä. Sen ei tietysti tarvitse olla millään tavalla uskonelämän kuvaus, rehellinen arvio teologian tilasta ja siitä mihin uskonto kaikissa olosuhteissa kykenee ja ei kykene. Sen ei tarvitse vastata uskovaisten arkikokemusta. Eikä sen tarvitse vastata akateemisten kristittyjen jumalatodistuksien sisältöä tai mitään sofistikoitunutta teologiaakaan.
Ja miksi ette vastaa kun teillä kerran tulee vastaukset kuin tykin suusta?
Ja ennen kaikkea kun kirkolta ja uskonnoilta pyydetään vastauksia, niin näyttää että niihin suhtaudutaan hyvinkin kierrellen. Jotkut fundamentalistitahot toki osaavat kertoa miksi salama iski poikaan joka oli masturboimassa. Mutta tosiasiassa kirkon virallisessa puheissa tämänlaisiakin vältellään tiukasti. Ja pahan ongelman kohdalla syntyy kaikista hauskimpia kiemurteluja.
Ja tämä tematiikka yhdistää pehmokristityt ja tiukat fundamentalistit. Sillä tiukat fundamentalistit ovat yleensä jonkinlaisia Leibnizin "parhaan mahdollisen maailman" kannattajia. He eivät siis esitä että jos maailmassa tapahtuu holokausti, että se tarkoittaisi että holokausti on hyvää. Sen sijaan he selittävät että vapaa tahto tai jokin muu vastaava tuo selityksen miksi maailma olisi toisenlaisena vielä huonompi. Ja kirkon parissa katastrofien jälkeen on sitten se mysteerikortti heilunut. Siksi ei tarvitse kysyä muuta kuin "miksi ja mitä varten delfiinit" ja hämmennys alkaa. Siksi ei tarvitse kuin muistaa että uskonto siis todella väittää vastaavansa tiettyihin kysymyksiin.
Ja sitten akateemisesti koulutettu alallaan supermenestynyt megaosaaja aka piispa saattaa antaa näitä vastauksia kun ihmiset ovat vastausta vailla. Ja tällöin syntyy "Jämäjärjettömiä vastauksia jämijärveltä" jossa se, että ihmiset järkyttyvät lento-onnettomuudesta ja kysyvät että miksi ja mitä varten nuo ihmiset kuolivat, ansaitsee vastauksen "Jumala ei voi ottaa tavakseen toimia luonnonlakeja vastaan". Itselleni tämä vastaus herättää kysymyksiä kuten kysymyksen että minkä ehdottoman teologisen faktan mukaan kaikkivaltias ei kykene tähän väitettyyn? Ja toisekseen miksi vastata generaalisti kun omaisten tuska on partikulaari ja tätä yhtä tiettyä tapausta koskeva.
Ja mikä mielenkiintoisinta, tämä ei ole yksittäistapaus. Itse asiassa näyttää että tämäntyylinen on Kirkon virallista virallisinta katastrofijargonia. Piispa Eero Huovinen esimerkiksi otti julkisuutta Estonian onnettomuuden jälkeen kysymällä "nukkuiko Jumala". Ilmoilla oli vastaamisen sijaan kysymys. Kysymys siitä miksi rakastava Jumala ei estä tämänlaisia onnettomuuksia. Sama idea toistui pappien juhlapuheissa tsunamin kohdalla. Puheiden henkenä oli se, että miten tämänlainen kauheus jää ihmiselle mysteeriksi.
Mysteerikortin käyttäminen missään tämänlaisessa tilanteessa koskaan on tunnustus että uskonto ei vastaa näihin kysymyksiin. Se korkeintaan väittää että vastaus on olemassa, jossain ihmisen tiedon ja ymmärryksen tuolla puolella ja antaa tätä kautta typeristä typerimmille hetken illuusion siitä että he olisivat ikään kuin vastanneet tuohon kysymykseen mitenkään. Mysteeri on vastauksen antiteesi aina ja kaikkialla. Se on sitä että sanotaan "emme tiedä". Ja se on tyhjä vastaus josta lohtua ei löydy.
Toisin sanoen on hyvin vaikeaa nähdä miten mikään kohta Vikströmin lausunnosta pitäisi lainkaan paikkaansa. Kenties lausunnon pitäisi ollakin enemmänkin se, että "Uskonto vastaa fundamentalisteille kysymykseen millä tavalla maailma on syntynyt ja miksi siinä tapahtuu sellaisia ilmiöitä kuin siinä tapahtuu. Heille uskonto myös vastaa vaikka siitä miten maanjäristyksiä saadaan Haitille sen vuoksi että siellä on pakanauskontoja ja miten Jumala kostaa runkkareille ihmeenomaisesti joskus. Meille muille se sen sijaan herättää lähinnä kysymyksiä ja ihmetyksiä. Jos haluat vastauksia, mene siis joko opiskelemaan luonnontiedettä. Tai sitten tee se mikä on luonnontieteen opettelun kanssa täysin ristiriidassa ja siirry fundamentalistikreationistien pariin saamaan vastauksianne suoraan Raamatusta." Tämä vastaisi paremmin kuvausta. Eikä ole itse asiassa edes niin kammottava ääneen lausuttuna. Kenties kirkon akateemiset johtajat pelkäävät palkkapussinsa menettämistä niin että turvautuvat puolustelukeinoihin jotka ovat halveksuttavampia, typerämpiä ja kirkolle haitallisempia kuin se ns. rehellinen joskin hieman kiusallinen totuus.

abortti,
Craig,
domeenispesifisyys,
fundamentalismi,
Huovinen,
ignoraatio,
kansankirkko,
kysyminen,
merkitys,
mysteeri,
NoMa,
Pahan ongelma,
Soini,
uskonto,
valtionkirkko,
Vikström,
Vilenkin
torstai 29. toukokuuta 2014
Pieniä skientistisiä iloja.
Monesti ihmiset ovat kiinnostuneet hirvittävän mahtipontisista asioista. Ja tämä koskee sekä uskontoa että tiedettä. Ja näissä kysymyksissä on hyvin tavallista että tehdään kahta asiaa
1: Joko ollaan supernaturalisteja ja korostetaan että jotain ei tiedetä, ja korostetaan että jos asiaa ei tiedetä nyt kun elämme tieteen läpitunkevaa aikaa, nämä asiat olisivat jotenkin syvästi ratkaisemattomissa.
2: Tai sitten ollaan naturalisteja ja korostetaan että asia on oikeasti jo ratkaistu.
![]() |
| Induktio, josta pitää päätellä jotain. |
Ylläoleva pieni videoni suolan muodostamista tippukivistä Suomenlinnassa korostaa että ilmiöt ovat usein pieniä. Tuon mallisissa tippukivissäkin on pieni ohut kuori, ja ne ovat pääasiassa vettä. Osa joka on täynnä suolaa on aivan eri väristä kuin ne ohuet ontot osat. Tämä on kuitenkin jotain josta voidaan tietää jotain ja joka on vain hauska havaita. On kuitenkin hyvin piristävää katsoa mysteereitä. Tässä auttaa hunaja. Jos meidän täytyy todella halata tietämättömyyttä, meidän on todellakin otettava huomioon hunajan valuminen. Sen tieteeseen liittyy ongelma johon ei vielä toistaiseksi tunneta ratkaisua. Hunajan valumisessa on erilaisia tapoja valua, näitä on neljä. Kolme niistä osataan mallintaa ja ymmärtää. Yhtä ei.
Harva kuitenkaan pitää tätä todisteena mysteerin olemassaolemasta. Tavallisten ihmisten (ja humanistien ja etenkin erilaiset ns. innokkaat Jumalan ystävät) odotuksineen tieteestä on ongelma, ei tiede. Ja vaatimus täydellisyydestä on vain yksinkertaisesti naurettavaa. Se, että tiedettä "kritisoidaan" tästä näkemyksestä niin yleisesti kuin sitä tehdään, voidaan sanoa että monilla ihmisillä on asennevamma ja ongelma, ei tieteellä. Noin karkeasti : Tiede ei ole pulassa ja on väärin että nämä ihmiset eivät ole. - Itse asiassa tieteen kohdalla näiden ongelmien selvittely on oleellinen osa asioita. Neil de Grasse Tyson onkin kuvannut asiaa siten, että tavallisten ihmisten odotuksia vastaamaan pyrkivä tiedejournalismi uutisoi asioita usein siten että "tiedemiehet joutuvat palaamaan kirjoityspöytiensä ääreen". Kuin tutkijat olisivat tässä väliajalla istuneet ja pyörittäneet peukaloitaan, ja että tämänlainen laiskuustila olisi jonkinlainen haluttu ominaisuus. Tutkija kuitenkin saa nimeä lähinnä "olemalla ensimmäinen". Tutkimus joka kertoo vaikka pienenkin uuden korrelaation on se mitä siinä ollaan koko ajan tekemässä. Ja aina välistä jokunen mysteeri ratkeaakin. Esimerkiksi vähän aikaa sitten äimisteltiin miksi tietynlaisilla helminauhoilla on omituinen tapa pudota. Tapa joka näyttää arkifysiikalle ja intuitiolle gravitaationkumoamiselta. Asia on sittemmin ratkaistu. Pieni asia, joka on selvinnyt vasta aivan äskettäin. Tämän rinnalla on hyvä miettiä sitä että miten oleellista "emme tiedä" on. Paitsi jos siihen yritetään ns. etsiä ja kokeilla ratkaisu.
Itse asiassa ihmisten tieteelliseen uteliaisuuteen pitäisi kannustaa. Ei siihen että heidän annettaisiin vain lupa laiskana heittäytyä ideologioilleen pyörittelemään peukaloitaan. Että tämä on minun dogma, ja skientisti joka haluaa osoittaa minun olevan väärässä tehkööt työt. Siksi olen kannustava naapureilleni. Naapureilleni jotka kotiini kuuluvien äänten perusteella aivan ilmiselvästi ovat aloittaneet etologisen tutkimuksen, luultavasti saukkojen kanssa. Kenties teilläkin päin ollaan näin oma-aloitteisia. Kenties Teidänkin kannattaisi käydä kiittämässä näitä naapureita heidän tieteellisestä kiinnostuksestaan ja ponnisteluistaan. Kenties voisit ottaa heistä opiksi ja kokeilla joitain asioita vaikka itsekin! (Itselläni on ollut "mekaanisten impaktien ja teologisten nimien huutamisen toimiminen äänen aallonpituuksien kumoajina". Tulokset eivät näytä lupaavilta.)
tiistai 22. huhtikuuta 2014
"Miksi" -kysymys ja teologia
Hyvin yleisen NoMa -ajattelutavan mukaan uskonto ja tiede ovat komplementteja koska ne vastaavat erilaisiin kysymyksiin. Ja malliesimerkiksi annetaan, että tiede vastaa "miten" -kysymyksiin, mutta ei "miksi" -kysymyksiin.
Kuitenkin esimerkiksi tuoreessa Jämijärven lento-onnettomuudesta läpipaistaa se, että teologia ja uskonto olisi jotenkin erityisen heikko vastaamaan "miksi" -kysymyksiin. "Satakunnan kansa" antaa piispatasoisen teologian suurmestarin vastata. Piispa Repo myöntää tarpeen "Juuri nyt on inhimillistä yrittää etsiä selitystä tapahtuneelle. Kysymme, miksi kone putosi, miksi kaikki eivät päässeet ulos tai olisiko jotain voitu tehdä toisin." ... "Mieleen tulee kysymys, että miksi Jumala sallii tällaisen? Eikö hän voi estää lentokoneita putoamasta ja laivoja uppoamasta." Ja jatkaa sitten erikoisella kristilliselle uskonnolle tyypillisellä tavalla "Jumala ei voi ottaa tavakseen toimia asettamiaan luonnonlakeja vastaan. Lentokoneet pysyvät taivaalla luonnonlakien voimalla, eikä Jumalakaan voi muuttaa näitä lakeja ilman, että maailma joutuu kaaokseen." Kysymys ei selvästi saa tyydyttävää vastausta. Ja muutoinkin vastaus kuulostaa hyvinkin sellaiselta jota Richard Dawkins voisi jossain autistikohtauksessa valistaa. Eli kun kysymys on lento-onnettomuudesta, hän luettelisi luonnontieteellisiä detaljeja joiden vuoksi lentokone on tipahtanut. (Tosin tämäkin olisi laadukkaampi ja surussa auttavampi kuin Revon lähestymistapa, koska siinä olisi edes nuo detaljit.)
En tee tätä pilkatakseni. Hannu Kiuru kirjoitti "kotimaan" blogiinsa, otsikolla "Miksi Miksi-kysymys kannattaa unohtaa kärsimysten keskellä, tohtori Martti Luther?" esille nousee "Koettelemukselle ja kärsimykselle ei tule etsiä mitään inhimillistä tarkoitusta. Onnettomuutta ei tule tehdä välineeksi millekään ihmisen omalle tarpeelle, vaikka se olisi kuinka hyvä tahansa. Me kristityt saamme ottaa Jumalan kädestä vastaan niin hyvän kuin pahankin. Hyvä Jumala ei ole pahan takana, mutta hän voi antaa kärsimyksillemme toisen merkityksen kuin sielunvihollinen oli alun perin tarkoittanut." ... "Pidättyvyys selityksen etsimiselle johtuu siitä, ettei Jumalan ja ihmisen kohtaamista tule yrittää vangita merkityksen avulla. On hylättävä ihmisen oma pyrkimys hallita kärsimystä ja päästä voittamaan se, sillä tällöin ihminen elää omassa varassaan ilman Jumalan lohdutusta."
Tämänlainen onkin tarpeen, sillä jos mietimme muita uskontoja, voimme törmätä esimerkiksi konseptiin nimeltä "karma". Se on nimenomaan "miksi" -vastaus kärsimykseen. Ja tämän ympärille on rakennettu hyvin paljon turmelevaa ja epäinhimillistä asennoitumista. Hindulaisuudessa kovimmat ihmisoikeusrikkeet liittyvät kasteihin (ja, jos oikein paha tuuri käy niin kastittomuuteen). Ja kun nykyisen elämän ongelmat nähdään kostoksi edellisen elämän rikkeistä, on helppoa "antaa oikeuden toteutua" (tai oikeastaan minun silmissä "luonnon koston", minkään sortin kunnioitettavaa oikeudenmukaisuutta minun on vaikeaa nähdä hindujen menoissa). Joten kenties onkin hyvä että uskonto ei vastaa "miksi" -kysymykseen lainkaan. Jättää sen auki ikään kuin Job "Raamatussa".
Vaihtoehtoina näyttääkin olevan se, että jos uskonto vastaa eksistentiaalisiin "miksi" -kysymyksiin, ne voivat tarjota lohtua ja vastauksia silloin kun niitä elämässään tarvitsee. Mutta vastaukset ovat epäeettisiä. Muulloin kysymyksiin ei vastata ja vetoamalla mysteeriin piilotetaan syvällisyysmielikuviin se pinnallisestikin tiedostettava seikka, että mysteeri on sama kuin vastaamatta jättäminen. Uskonto ei siis osaa vastata eksistentiaalisiin kysymyksiin kovin merkityksellisellä tai arvokkaalla tavalla. Sitä toivoisi että olisi sellainen mahdollisuus jossa hengellinen todellisuus vastaa kysymyksiin eettisesti kestävällä tavalla.
Samalla tuntuu paljastuvan se, miten ontto NoMa -periaate on. Tosiasiassa uskonnon kaikki merkitykselliset kysymykset näyttävät olevan nimenomaan "miten" -kysymyksiä. "Miten pelastun" liittyy vahvasti "miten tuonpuoleisen lait toimivat" -mekaniikkaan. Ja minun on hyvin vaikeaa nähdä mitään syytä sille miksi mikään "miten" -kysymys voisi jotenkin a priorisesti olla jotain joka ei olisi luonnontieteellisesti ratkaistava kysymys. Itse asiassa olen valmis menemään niin pitkälle että "miksi" -kysymyksiä on vain irrelevantteja kysymyksiä ja luonnontieteellisesti vastattuja kysymyksiä. Näin ollen uskonnolle jäisi joko kreationismin rooli (tosin siinä olisi myös velvollisuus onnistua, sen sijaan että olisi sitä epäonnistunuta kyhäelmäilyä mitä nykyään) tai "miksi" -kysymysten vastaaminen.

eksistentialismi,
hindulaisuus,
karma,
Kiuru,
kristinusko,
kysyminen,
kärsimys,
Luther,
merkitys,
mysteeri,
NoMa,
Pahan ongelma,
Repo,
teologia
lauantai 5. huhtikuuta 2014
Paljonko on tuntemattomia eläinlajeja?
"Eight million seven hundred thousand (give or take 1.3 million) is the latest estimated total number of species on Earth and the most precise calculation ever offered, according to a new study co-authored by a researcher with the United Nations Environment Programme (UNEP)"
(UNEP, "How Many Species on Earth"?)
Ylläolevan kaltaisia arvioita kaikkien eläinlajien määrästä tehdään usein. Ihmiset pitävät näitä kiinnostavina ja tieteellisinä. Vaikka niiden ytimessä on mysteeri. Tuntematon eläinlaji. Siis sellainen jota ei ole havaittu.
Empiirinen tiede ymmärretään melko usein suoran havaitsemisen kautta. Tämä on kuitenkin enemmän arkijärjen kautta tehty yleistys. Tätä voidaan lähestyä sitä kautta, että eläimien kohdalla mainitaan usein eitunnettuja eläimiä. Enkä puhu pelkästään siitä että monet korostavat että Loch Nessin hirviö on mahdollinen ja tieteen avulla lähestyttävä konsepti vaikka sitä ei ole havaittu. Vaan niistä arvioista joita melko usein annetaan tuntemattomista eläimistä. Kysymys eläinlajien määrästä vaatii tietysti tuntemattomien eläinten määrän jonkinlaista arviointia, ja siksi tulokseksi tulee yleensä jotain senlaatuista että "maailman eläinten määrä on mysteeri mutta sen määrästä sanotaan silti jotain". Ja kuten kreationistinen "Taustaa" opettaa, eläinlajien lukumäärällä on jopa teologisia implikaatioita Nooan arkin tarinan vuoksi.
Tieteellinen estimointi voidaan tehdä induktion avulla. Siinä tunnetuista faktoista laajennetaan niihin joita ei tunneta. Tätä voi käyttää esimerkiksi kirjoitusvirheiden määrän arviointiin. John Barrow kertoo "100 essential things you didn't know you didn't know" mallin jolla hän voi arvioida kuinka monta vielä löytämätöntä kirjoitusvirhettä hänen tohtorinväitöskirjassaan on. Hän kertoo käyttäneensä kahta oikeinkirjoituksentarkistajaa, joista ensimmäinen löysi 32 kirjoitusvirhettä ja toinen 23. 16 virhettä olivat sellaisia, että molemmat tarkastajat löysivät ne. ; Barrow oletti, että tarkastajallaA on tietty todennäköisyys a havaita kirjoitusvirhe ja tarkastajallaB on tietty todennäköisyys b havaita kirjoitusvirhe. Tämä sitten realisoituu löydettyihin kirjoitusvirheisiin tarkastajanA A ja tarkastajanB B. Ja että molemmat tarkastajat tekevät tarkastustyötään toisistaan riippumatta. Jos "mysteerinen" kokonainen kaikkien kirjoitusvirheiden määrä on T, voidaan tilanne arvioida. Tärkeää on, että arvioinnissa on pakko huomioida yhteinen määrä virheitä C. Todennäköisyydenlait ennustavat että A=aT ja B=bT ja C=abT. Kaiken kaikkiaan todennäköisyyteen liittyvät kaavat johtavat siihen, että löytämättömien kirjoitusvirheiden määrän arvio tiivistyy kaavaan (A-C)*(B-C)/C. Mikä on järkevää, koska jos tarkastajat eivät löydä samoja virheitä se vihjaa että tarkastajat eivät ole hyviä. Barrown väitöskirjan havaitsemattomien virheiden määräksi voidaan siis arvioida jotakuinkin 7. Tosiasiassa luku voi olla jokin aivan muu, mutta tämä on uskottavin ennustus. Siksi jos joku väittää että kirjoitusvirheitä olisi vaikka 1000 on selvästi hakoteillä ja satuilemassa, vaikka kirjoitusvirheitä ei tietysti olekaan havaittu suoraan.
On tietysti selvää että kirjoitusvirheet eivät ole eläinlajeja. Kuitenkin molempia yhdistää se, että siitä mitä tiedetään voidaan päätellä jotain siitä mitä ei tiedetä. Ja molemmissa tutkimuksen kohde on jotain jota nimenomaan ei ole havaittu, mutta jota pidetään mahdollisena. Siksi kun on tietoa siitä, että luonnossa on monta biologia, jotka tekevät havaintoja, voidaan arvioida lajien kokonaismäärästä jotain.
Ongelmana on tietenkin se, että kirjoitusvirheet ja eläinlajit ovat tietyllä tavalla oleellisesti erilaisia. Nimittäin siltä osin että eläinlajeja ei tarkastella toisistaan riippumatta.
* Eläinlajeja ei ole yhtä monta "päätä".
* Osa alueista on syrjäisiä ja niissä on vain vähän tutkijoita tai ihmisiä jotka voisivat havaintoja raportoida tiedeyhteisön ulottuville.
* Eläimet itsessään ovat siitä kenkkuja, että osa eläimistä on helpompi havaita ja tunnistaa uusiksi lajeiksi.
Näistä viimeisin on hyvinkin mielenkiintoinen. On nimittäin mietittävä suuria lajeja.
1: Tämä on toki itsessään haastava kysymys ; "Mikä on suuri eläin"? Muistan kuinka oma lukion biologian kirjamme kertoi että ihminen on suuri eläinlaji. Tämä ihmetytti, koska lukiolaisena minulla oli vielä antroposentrinen kokomittakaava. Siinä ihmistä suuremmat eläimet ovat suuria ja pienemmät pieniä. Tämä on tietyllä tavalla määrittelykysymys. Jos katsotaan tunnettujen eläinten keskikokoa, ihminen onkin suuri eläin. Kuitenkin tässä tällä ei ole väliä koska argumenttini ei koske suhteellista kokoa vaan pelkästään kokoa. Suuruus johtaa tiettyihin muutoksiin jotka seuraavat koon kasvusta, koko on tässä mielessä hyvä "objektiivinen mittatikku" että ei tarvitse miettiä mikä on suuri ja mikä on pieni. Riittää että suurempi koko on suurempi kuin pienempi koko ja tässä välissä on seurauksia.
Eläinten koon mukana on useita seurauksia. Pienemmät eläimet elävät keskimäärin lyhyemmän ajan ja syövät ruumiinpainoonsa nähden enemmän. Ja eläinten uutisointiin liittyy se, että ihmiset usein etsivät suuria eläimiä. Suuria eläimiä löydetään ja niistä uutisoidaan. Kuitenkin valtaosa löydetyistä eläimistä on pienikokoisia.
1: Kryptozoologiakin on yrittänyt häivyttää mysteerikeskeisyyttään määrittelemällä että he etsivät suuria ja keskikokoisia tuntemattomia eläimiä. Jotta ei huomautettaisi että he etsivät isojalkoja ja järvihirviöitä.
Voidaan sanoa että pienet lajit löydetään keskimäärin myöhemmin kuin suuret.
* Taustalla on osittain historia ; Varhaiset eläintutkijat halusivat suuria ja näyttäviä eläimiä trofeehuoneisiin. Tämä keskittymisen painotus on johtanut siihen että suuret eläimet on jo löydetty ; Kirjoitusvirhearvio heittäisi lajien määrän arvioinnin vuoksi siksi että eläimiä ei ole etsitty "toisistaan riippumatta", eri tutkijoita on yhdistänyt into suureen kokoon..
* Suuret eläimet on helpompi havaita, pienet eläimet voivat piiloutua helppommin.
* Suurilla eläimillä on keskimäärin suuremmat elinpiirit, ne joutuvat syömään ja hankkimaan ravintoa suuremmalla alueella. Näin niihin on helpompi törmätä tutkimalla jostain pisteestä A lähtien.
* Pienet eläimet myös näyttävät enemmän toisiltaan, joten kenties uusia lajeja löydetään mutta niitä ei tunnisteta.
Tämä johtaa siihen että suurien lajien löytyminen on paljon todennäköisempää. Tämä voi unohtua kun näkee uusien lajien löytämisuutisia joissa on usein mainittu nimenomaan jokin suuri eläin. (Pienen eläimen löytäminen on tavallisempaa ja se olisikin "koira puri miestä" -uutinen. Todennäköisyys vaikuttaa journalismiin, jota kulttuurinen suurikokoisista lajeista ylikiinnostuminen vahvistaa.) Kuitenkin suhteellista kokoa verraten voidaan sanoa että pieniä eläimiä on lajimäärässä eniten, ja itse asiassa kun uusia lajeja löydetään niin voidaan sanoa että pieniä lajeja ei kaiken kaikkiaan ole vain enemmän, vaan myös paljon enemmän.
Kun nämä kaikki huomioidaan, saadaan arvioihin "korjattuja lukuja" jotka eroavat huomattavasti Barrown antamasta tilastollisesta perusmallista. Mutta kun todennäköisyyksien erot tiedetään, tiedetään mihin suuntaan virhe on ja tätä voidaan käyttää hyväksi arvioinnissa. Siksi uusien eläinlajien arviontimäärissä on hirvittävä vaihtelu, ja ne tuppaavat muuttumaan suurestikin eri aikoina, mutta ne eivät silti ole pelkkiä arvauksia joissa ihminen ei hyväksy sitä että ei tiedä vaan peittää tiedon aukon sanomalla jonkin luvun, minkä tahansa luvun.
1: Tässä tiede eroaa arkijärjestä; Estimaatti on arviointi, eräänlainen arvaus, mutta ei ollenkaan samassa mittakaavassa kuin ihmisen intuitiivinen säheltäminen jota arvaukseksi arkikielessä kutsutaan.
Itse asiassa pidän "tiedettyä eitiedettyä" hyvin mielenkiintoisena ja tieteenfilosofisesti validina tutkimusalueena. Se ei aika usein tyydytä ihmisten varmuusvaatimuksia, ei kaduntallaajan "henkistä loogiseen positivismiin jämähtämistä" jossa tieteelle asetetaan naurettavan tiukkoja ja obskuureja vaatimuksia. Mutta se on kuitenkin tietoa. Jotain ehtojakin tälle alueelle voisi antaa. Nyrkkisääntönä on se, että
* Kyseessä on tiedetty tuntematon. On oikeasti myös luokka "tuntemattomat eitiedetyt", joista emme tiedä edes sitä että emme tiedä niitä. Niistä on todellakin haastavaa tehdä blogikirjoitusta esimerkkejä apunakäyttäen, obviously.
* Kyseessä on jotain joka on "tiedetty mysteeri" vaan se on jollain lailla tiedetty ilmiö jonka luonne - tai tuntemattomien lajien kohdalla mittakaava - on tuntematon. (Paranormaalit ilmiöt ovat usein nimenomaan "poikkeavia" joten ne eivät täytä tätä ehtoa.) Sen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla redusoituvissa tunnettuihin asioihin. Kuten uusiin löydettyihin lajeihin ja niiden löytymistahtiin. (Tämä puuttuu esimerkiksi kreationisteilta joista tämänlainen on "pahaa naturalismia", koska heille aika ja induktio ovat "demarkaatiokriteereitä vastustajille, mutta ei heille itselleen".)
* Ja sen ratkaisemisen tulisi olla jollain lailla "vähintään periaatteessa mahdollista". Esimerkiksi lajien kohdalla koko maa voidaan teoriassa kartoittaa. Äärellinen määrä materiaalia joka on sijoittuneena ihmisen mahdollisen elinpiirin alueelle. (Jos jokin määritellään "yliluonnolliseksi" ja joksikin jota tiede ei voi by definition tutkia, niin aika epäkiinnostavaa siitä on sitten rationaalisesti keskustella tiedenäkökulmasta.)
Tässä mielessä tuntemattomien eläinlajien määrä kertoo paljonkin siitä miten tuntematon on tärkeä asia tieteessä. Ja miten tämänlaisia puolia voi olla tervettä tuoda enemmän esiin. Nykyäänhän mysteeri on antiskientistien yksinoikeutta ja skientismiä pidetään pölyisenä, kuivana ja uuden keksimiseen kyvyttömänä. Se on kuitenkin kaikkea muuta.
(UNEP, "How Many Species on Earth"?)
Ylläolevan kaltaisia arvioita kaikkien eläinlajien määrästä tehdään usein. Ihmiset pitävät näitä kiinnostavina ja tieteellisinä. Vaikka niiden ytimessä on mysteeri. Tuntematon eläinlaji. Siis sellainen jota ei ole havaittu.
Empiirinen tiede ymmärretään melko usein suoran havaitsemisen kautta. Tämä on kuitenkin enemmän arkijärjen kautta tehty yleistys. Tätä voidaan lähestyä sitä kautta, että eläimien kohdalla mainitaan usein eitunnettuja eläimiä. Enkä puhu pelkästään siitä että monet korostavat että Loch Nessin hirviö on mahdollinen ja tieteen avulla lähestyttävä konsepti vaikka sitä ei ole havaittu. Vaan niistä arvioista joita melko usein annetaan tuntemattomista eläimistä. Kysymys eläinlajien määrästä vaatii tietysti tuntemattomien eläinten määrän jonkinlaista arviointia, ja siksi tulokseksi tulee yleensä jotain senlaatuista että "maailman eläinten määrä on mysteeri mutta sen määrästä sanotaan silti jotain". Ja kuten kreationistinen "Taustaa" opettaa, eläinlajien lukumäärällä on jopa teologisia implikaatioita Nooan arkin tarinan vuoksi.
Tieteellinen estimointi voidaan tehdä induktion avulla. Siinä tunnetuista faktoista laajennetaan niihin joita ei tunneta. Tätä voi käyttää esimerkiksi kirjoitusvirheiden määrän arviointiin. John Barrow kertoo "100 essential things you didn't know you didn't know" mallin jolla hän voi arvioida kuinka monta vielä löytämätöntä kirjoitusvirhettä hänen tohtorinväitöskirjassaan on. Hän kertoo käyttäneensä kahta oikeinkirjoituksentarkistajaa, joista ensimmäinen löysi 32 kirjoitusvirhettä ja toinen 23. 16 virhettä olivat sellaisia, että molemmat tarkastajat löysivät ne. ; Barrow oletti, että tarkastajallaA on tietty todennäköisyys a havaita kirjoitusvirhe ja tarkastajallaB on tietty todennäköisyys b havaita kirjoitusvirhe. Tämä sitten realisoituu löydettyihin kirjoitusvirheisiin tarkastajanA A ja tarkastajanB B. Ja että molemmat tarkastajat tekevät tarkastustyötään toisistaan riippumatta. Jos "mysteerinen" kokonainen kaikkien kirjoitusvirheiden määrä on T, voidaan tilanne arvioida. Tärkeää on, että arvioinnissa on pakko huomioida yhteinen määrä virheitä C. Todennäköisyydenlait ennustavat että A=aT ja B=bT ja C=abT. Kaiken kaikkiaan todennäköisyyteen liittyvät kaavat johtavat siihen, että löytämättömien kirjoitusvirheiden määrän arvio tiivistyy kaavaan (A-C)*(B-C)/C. Mikä on järkevää, koska jos tarkastajat eivät löydä samoja virheitä se vihjaa että tarkastajat eivät ole hyviä. Barrown väitöskirjan havaitsemattomien virheiden määräksi voidaan siis arvioida jotakuinkin 7. Tosiasiassa luku voi olla jokin aivan muu, mutta tämä on uskottavin ennustus. Siksi jos joku väittää että kirjoitusvirheitä olisi vaikka 1000 on selvästi hakoteillä ja satuilemassa, vaikka kirjoitusvirheitä ei tietysti olekaan havaittu suoraan.
On tietysti selvää että kirjoitusvirheet eivät ole eläinlajeja. Kuitenkin molempia yhdistää se, että siitä mitä tiedetään voidaan päätellä jotain siitä mitä ei tiedetä. Ja molemmissa tutkimuksen kohde on jotain jota nimenomaan ei ole havaittu, mutta jota pidetään mahdollisena. Siksi kun on tietoa siitä, että luonnossa on monta biologia, jotka tekevät havaintoja, voidaan arvioida lajien kokonaismäärästä jotain.
Ongelmana on tietenkin se, että kirjoitusvirheet ja eläinlajit ovat tietyllä tavalla oleellisesti erilaisia. Nimittäin siltä osin että eläinlajeja ei tarkastella toisistaan riippumatta.
* Eläinlajeja ei ole yhtä monta "päätä".
* Osa alueista on syrjäisiä ja niissä on vain vähän tutkijoita tai ihmisiä jotka voisivat havaintoja raportoida tiedeyhteisön ulottuville.
* Eläimet itsessään ovat siitä kenkkuja, että osa eläimistä on helpompi havaita ja tunnistaa uusiksi lajeiksi.
Näistä viimeisin on hyvinkin mielenkiintoinen. On nimittäin mietittävä suuria lajeja.
1: Tämä on toki itsessään haastava kysymys ; "Mikä on suuri eläin"? Muistan kuinka oma lukion biologian kirjamme kertoi että ihminen on suuri eläinlaji. Tämä ihmetytti, koska lukiolaisena minulla oli vielä antroposentrinen kokomittakaava. Siinä ihmistä suuremmat eläimet ovat suuria ja pienemmät pieniä. Tämä on tietyllä tavalla määrittelykysymys. Jos katsotaan tunnettujen eläinten keskikokoa, ihminen onkin suuri eläin. Kuitenkin tässä tällä ei ole väliä koska argumenttini ei koske suhteellista kokoa vaan pelkästään kokoa. Suuruus johtaa tiettyihin muutoksiin jotka seuraavat koon kasvusta, koko on tässä mielessä hyvä "objektiivinen mittatikku" että ei tarvitse miettiä mikä on suuri ja mikä on pieni. Riittää että suurempi koko on suurempi kuin pienempi koko ja tässä välissä on seurauksia.
Eläinten koon mukana on useita seurauksia. Pienemmät eläimet elävät keskimäärin lyhyemmän ajan ja syövät ruumiinpainoonsa nähden enemmän. Ja eläinten uutisointiin liittyy se, että ihmiset usein etsivät suuria eläimiä. Suuria eläimiä löydetään ja niistä uutisoidaan. Kuitenkin valtaosa löydetyistä eläimistä on pienikokoisia.
1: Kryptozoologiakin on yrittänyt häivyttää mysteerikeskeisyyttään määrittelemällä että he etsivät suuria ja keskikokoisia tuntemattomia eläimiä. Jotta ei huomautettaisi että he etsivät isojalkoja ja järvihirviöitä.
Voidaan sanoa että pienet lajit löydetään keskimäärin myöhemmin kuin suuret.
* Taustalla on osittain historia ; Varhaiset eläintutkijat halusivat suuria ja näyttäviä eläimiä trofeehuoneisiin. Tämä keskittymisen painotus on johtanut siihen että suuret eläimet on jo löydetty ; Kirjoitusvirhearvio heittäisi lajien määrän arvioinnin vuoksi siksi että eläimiä ei ole etsitty "toisistaan riippumatta", eri tutkijoita on yhdistänyt into suureen kokoon..
* Suuret eläimet on helpompi havaita, pienet eläimet voivat piiloutua helppommin.
* Suurilla eläimillä on keskimäärin suuremmat elinpiirit, ne joutuvat syömään ja hankkimaan ravintoa suuremmalla alueella. Näin niihin on helpompi törmätä tutkimalla jostain pisteestä A lähtien.
* Pienet eläimet myös näyttävät enemmän toisiltaan, joten kenties uusia lajeja löydetään mutta niitä ei tunnisteta.
![]() |
| Todennäköisin tuntematon laji on todennäköisemmin tämän sauvasirkan kokoinen hyönteinen kuin sanotaan vaikka karhua isompi Jetin kaltainen kädellinen. |
Kun nämä kaikki huomioidaan, saadaan arvioihin "korjattuja lukuja" jotka eroavat huomattavasti Barrown antamasta tilastollisesta perusmallista. Mutta kun todennäköisyyksien erot tiedetään, tiedetään mihin suuntaan virhe on ja tätä voidaan käyttää hyväksi arvioinnissa. Siksi uusien eläinlajien arviontimäärissä on hirvittävä vaihtelu, ja ne tuppaavat muuttumaan suurestikin eri aikoina, mutta ne eivät silti ole pelkkiä arvauksia joissa ihminen ei hyväksy sitä että ei tiedä vaan peittää tiedon aukon sanomalla jonkin luvun, minkä tahansa luvun.
1: Tässä tiede eroaa arkijärjestä; Estimaatti on arviointi, eräänlainen arvaus, mutta ei ollenkaan samassa mittakaavassa kuin ihmisen intuitiivinen säheltäminen jota arvaukseksi arkikielessä kutsutaan.
Itse asiassa pidän "tiedettyä eitiedettyä" hyvin mielenkiintoisena ja tieteenfilosofisesti validina tutkimusalueena. Se ei aika usein tyydytä ihmisten varmuusvaatimuksia, ei kaduntallaajan "henkistä loogiseen positivismiin jämähtämistä" jossa tieteelle asetetaan naurettavan tiukkoja ja obskuureja vaatimuksia. Mutta se on kuitenkin tietoa. Jotain ehtojakin tälle alueelle voisi antaa. Nyrkkisääntönä on se, että
* Kyseessä on tiedetty tuntematon. On oikeasti myös luokka "tuntemattomat eitiedetyt", joista emme tiedä edes sitä että emme tiedä niitä. Niistä on todellakin haastavaa tehdä blogikirjoitusta esimerkkejä apunakäyttäen, obviously.
* Kyseessä on jotain joka on "tiedetty mysteeri" vaan se on jollain lailla tiedetty ilmiö jonka luonne - tai tuntemattomien lajien kohdalla mittakaava - on tuntematon. (Paranormaalit ilmiöt ovat usein nimenomaan "poikkeavia" joten ne eivät täytä tätä ehtoa.) Sen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla redusoituvissa tunnettuihin asioihin. Kuten uusiin löydettyihin lajeihin ja niiden löytymistahtiin. (Tämä puuttuu esimerkiksi kreationisteilta joista tämänlainen on "pahaa naturalismia", koska heille aika ja induktio ovat "demarkaatiokriteereitä vastustajille, mutta ei heille itselleen".)
* Ja sen ratkaisemisen tulisi olla jollain lailla "vähintään periaatteessa mahdollista". Esimerkiksi lajien kohdalla koko maa voidaan teoriassa kartoittaa. Äärellinen määrä materiaalia joka on sijoittuneena ihmisen mahdollisen elinpiirin alueelle. (Jos jokin määritellään "yliluonnolliseksi" ja joksikin jota tiede ei voi by definition tutkia, niin aika epäkiinnostavaa siitä on sitten rationaalisesti keskustella tiedenäkökulmasta.)
Tässä mielessä tuntemattomien eläinlajien määrä kertoo paljonkin siitä miten tuntematon on tärkeä asia tieteessä. Ja miten tämänlaisia puolia voi olla tervettä tuoda enemmän esiin. Nykyäänhän mysteeri on antiskientistien yksinoikeutta ja skientismiä pidetään pölyisenä, kuivana ja uuden keksimiseen kyvyttömänä. Se on kuitenkin kaikkea muuta.
Tunnisteet:
antroposentrismi,
Barrow,
biologia,
ekologia,
ignoraatio,
induktio,
kreationismi,
kryptozoologia,
laji,
luontokuvaaminen,
mysteeri,
pseudotiede,
skientismi,
tieteenfilosofia,
tieto,
todennäköisyys
lauantai 1. helmikuuta 2014
Pieni ajatus : Kuinka tieteellinen selitys ei ole aina sama kuin vastauksen hakeminen
Pidän multiversumiteoriaa enemmän rationalistisena kuin empiristisenä teoriana. Sen vahvuuksina on toki se, että se ei vetoa mihinkään kovin eksoottisiin konsepteihin. Kuitenkin se, että se jäsentelee tunnettua fysiikkaa ei vielä tee siitä samaa kuin fysikaalinen teoria.
Massimo Pigliucci on tähän ongelmaan liittyen kirjoittanut demarkaatio -ongelmasta. Ja hän on hyvin monella tavalla kanssani samaa mieltä. Hän korostaa Pierre Duhemin huomioita siitä että yksikään tieteellinen koe ei ole "puhdas yhden asian testaaminen" Havainnot ovat aina teoriapitoisia. : "... any given set of empirical data (say, from a particle accelerator experiment) doesn’t strictly speaking test the theory itself, but rather a complex web of notions that comprise the focal theory (say, the Standard Model), a number of corollary theories and assumptions needed to build it, as well as assumptions about the correct functionality of the measurement instrument, the way the data are analyzed, and so on." Ja miten Quine korosti että tosiasiassa kaikki, jopa käyttämämme logiikka, on osana tiedekeskustelua ; Erilaiset geometrian matemaattiset mallit kertovat että teorian sopivuudesta on voitava keskustella sen aksioomia myöten. Siis jos havainnot ovat teoriapitoisia, niin myös hyvät teoriat ovat havaintopitoisia. Tiukka jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on hylättävä. "... scientific (or really, any) knowledge is the result of a complex web of interconnected beliefs, which include not just the elements mentioned by Duhem (i.e., those most closely connected to the theory under scrutiny), but also far removed notions about the world and how it works, up to and including mathematics and logic itself." Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että kaikki kävisi tai että tiedettä ei voitaisi tehdä. Pikemminkin on tärkeää huomata, että testin kohde ei ole hypoteesi, teoria vaan tiedon kokonaisuus. "... scientific theories still can, and regularly are, tested. But if we are to speak precisely, what we are testing every time is our entire web of knowledge. If something goes wrong, the problem could in principle reside anywhere in the web. It is then up to clever and creative scientists to focus on the most likely culprits, eliminate the ones they can, and eventually reach a consensus as a community regarding the soundness of the theory being “tested.”"
Tällä on hyvin merkittäviä seurauksia nimenomaan multiversumimallissa. Pigliucci viittaa siihen miten monet kosmologit ovat hylänneet - kyllä aivan oikein mutta vääristä syistä - falsifiointiperiaatteen ja viittaavat siihen että multiversumimalli selittää hienosäätöongelman. Ja että tämä ongelman ratkaiseminen oikeuttaisi pelkästään laskelmien varassa olevan teoretisoinnin.
Eli sen, miksi universumi on sellainen että siinä voi olla elämää eikä muunlaista. Tämänlaatuinen ajattelu on hyvin klassista ja se sopii nimenomaan rationalistiseen ajattelutapaan, jossa logiikka on asioiden perimmäinen ydin ja jossa maailma voidaan selittää ikään kuin nojatuolista käsin. Pigliuccille, kuten minullekin, tämänlainen on "kiinnostavaa mutta silti oikomista". Ja tätä ei pidä katsoa hyvällä, sillä jos asiaa ei tiedosta se johtaa hyvin vakaviin ongelmiin "... the reasoning basically boils down to: we have this empirically unsubstantiated but nice theoretical complex (the multiverse) that would very nicely solve this nagging fine tuning problem, so we think the theoretical complex is on the mark. This is dangerously close to being circular reasoning. The fact, if it is a fact, that the idea of a multiverse may help us with cosmological fine tuning is not evidence or reason in favor of the multiverse itself. The latter needs to stand on its own."
On kuitenkin psykologisesti erittäin helppoa ajatella että jos meillä on ongelma ja siihen "voi olla" -ratkaisu, niin silloin on parempi pitää yllä huonoa teoriaa kuin ei teoriaa lainkaan. Ongelmana on vain se, että tämänlaiset "mahdollisuudet" ovat itse asiassa hyvinkin analogisia crank -sepustusten kanssa ; Sama on tyypillistä ihmisille jotka kannattavat vaikkapa kummituksia. Kummitukset muuttuvat "mahdollisiksi" heti kun selitetään muutama sana sähkömagneettisesta säteilystä tai vastaavasta. He tiedostavat että jos viittaa pelkkään "sieluun" niin ongelmana on se, miten tämä sielu sitten tunnistetaan sieluksi, ja miten tiedetään, että tälläinen konsepti on tunnistettavissa ja todellinen. ; Ongelman ratkaiseminen kunnolla vaatisi että teoria todellakin seisoo myös muussa osassa tiedeverkkoa. Toki kummitusten metsästäjät eivät ole jaksaneet tehdä tätä rationalisointia samalla tarkkuudella kuin multiversumimallin kannattajat.
Vielä astetta kauempana ovat siten Intelligent Design -teorian kannattajat joille perusrakenteena on juuri se, että etsitään "eliminatiivisesti" selityssuodattimella luonnonlainomaiset ja sattuman aikaansaannokset poistaen mitä ei ole selitetty. Ja tällä aukkojen Jumala -periaatteella sitten päädytään viittaamaan mysteeriin jossa on designin merkkejä. Heilläkin on usein ajatuksena että antrooppinen periaate selittyy Jumalalla ja että tämä ei ehkä ole supertieteellinen teoria, mutta että "huonokin selitys on parempi kuin ei selitystä ollenkaan". He ovat vielä heikommilla kuin kummitusten metsästäjät. Sillä he etsivät sitä vastaustaan vaatimalla eksoottisia selityksiä. He oikovat sitten jo niin paljon, että eksyvät matkalla.

lauantai 18. tammikuuta 2014
Mysteerintulkitsijoiden puolielämä ; Piinaava valvova läheisyys
"Hλlf-Life" (ei se fysiikasta tuttu propabilistisesti määritelty radioaktiivisen hajoamista estimoiva t½) on pelisarja, jossa on tavallaan kysymys ulkoavaruuden olennoista ; Pelissä "Black Mesa" -niminen yritys tutkii fyysikoiden kanssa mysteeristä kristalliartifaktia. (Koska peleissä tiede nyt menee tällä tavalla.) Kokeiden vuoksi syntyy madonreikä toiseen ulottuvuuteen, josta tulee jonkinlaisia "sisäavaruusolioita". (Pelissä on myös zombieja. Ja mikä muka olisi vielä pelottavampaa kuin zombiet? Nopeat zombiet? No, pelissä on niitä!) Kun pelaajan hahmo, Gordon Freeman, kuljeskelee maailmassa tappamassa monenlaisia multiversimilaisia ölliäisiä, häntä seuraa mysteerinen hahmo, "G -mies".
Ensimmäisessä pelissä nähdään miten tämä laukkua kantava tunnistettava hahmo on kaikkialla. Alussa hänet nähdään kulkemassa junassa/metrossa vastakkaiseen suuntaan. Ja kuitenkin hänet voi huomata jotenkin vastassa ja perillä. Samoin jos pelissä pysähtyy johonkin paikkaan ja alkaa seuraamaan ympäristöään tarkemmin, voi huomata miten G -miehen voi löytää tarkkailemasta kaukaa tilannetta. Tämä on hieman kuin vähän pelottava "Where is Waldo?" aikuisille. (Tilanteessa jossa vastaan voi olla tulossa nopeita zombieja vähemmän pelottavine ulottuvuustovereineen jotka mainioudestaan huolimatta jostain syystä loistavat poissaolollaan Waldonetsimiskirjoista.)
Pelisarja käyttää G -miestä myös demoissa, jolloin hänen olemassaolonsa on muutakin kuin tuollainen vaaniva yksityiskohta. Hän esimerkiksi ottaa ensimmäisen osan jälkeen talteen kaikki Freemanin varusteet selittäen että ne ovat "government property". Hän onkin käytännössä pelissä enemmän kuin seuraaja. Hän on jokin jota on enemmänkin käytetty ohjaamaan.
G -miehestä on paljon erilaisia teorioita. Mahtipontisimpien mallien mukaan hän on Jumala tai Jumalan analogia. Gordon Freeman taas on jonkinlainen Jeesushahmo. Tämä osoittaa hieman humoristista näkemystä Jumalasta, sillä G-mies on pääasiassa ahdistava hahmo. Ja muutoinkin tämän näkemyksen päälle ei ole kovin paljoa sanottavaa. (Toki jotkut teoriat ovat vielä enemmän ilmassa: Esimerkiksi moni uskoo että G-mies on Gordon Freeman toisesta ulottuvuuudesta. Syyksi selitetään nimien samankaltaisuutta. Miten G. Freeman kuulostaa kovin samalta kuin G man. Yksityiskohtien määrä tässä teoriassa ei ole päätähuimaava.) Osa taas on maltillisempia ja pitää tätä jonkinlaisena "Dr. Who" -tyyppisenä hahmona.. (Mahdollisesti jostain pahasta ulottuvuudesta, mitä vastaan tosin puhuu se että G-manilla ei ole pukinpartaa. Mutta ovela tietysti ajaa sen pois.) Keskustelua käydään jopa siitä mistä ulottuvuudesta G-mies tulee ja onko hän avaruusolento vai ihminen.
Oma näkemykseni on se, että G-mies on kupla. Ainut syy miksi ihmisiä kiinnostaa koko hahmo on se, että se on kupla. Peli pitkin matkaa vilauttaa ja "paljastaa uusia tietoja" G -miehestä, mutta niiden rakenne on enemmänkin sellainen että ne huutavat lisää kysymyksiä sen sijaan että antaisivat jotain vastauksia.
Asialle löytyy populaarikulttuurinen analogia. Hahmo jonka jokainen tuntee - tai joka ainakin pitäisi tuntea. Enkä puhu tässä kaikille ensimmäisenä mieleentulevasta "LSD Dream Emulatorista" tutusta "Greycoatista"/"Graymanista". (Jos et tiedä mistä on kysymys, miksi olet lukemassa tätä blogausta? - Sinun pitäisi olla pelaamassa tuota peliä. Se on mahtava!) Sen sijaan puhun "X -filesistä" ja sen tupakkamiehestä. Hänestä ei tiedetty edes nimeä, ja hän oli usein paikalla, kuuntelemassa. Hänen kytköksistään erilaisiin tahoihin vihjailtiin. Koska me muka saimme kuulla tarinan tupakkamiehestä? Emme koskaan. Silloinkin kun kysymmys oli hänen omasta erikoisjaksostaan, nimeltään "Musings of a Cigarette Smoking Man" opimme että JFK:n salamurha oli Morley -tupakkamerkin sponsoroima. Mitään tietoa tupakkamiehestä ei saatu, ei vaikka tämä mysteerihahmo kuoli viimeisessä jaksossa. Sillä jos tieto olisi annettu, kiinnostus olisi loppunut.
"X -files" tosin opettaa toisenkin asian. Olen itse kiinnostunut tästä sarjasta ja pidän siitä paljon. Ja tupakkamies on se hahmo joka kestää vähiten uusintakatseluita. Moni ajattelee, että juonipaljastukset pilaisivat eniten tarinaa. Toki spoilerit vievät jotain iloa, mutta mysteerikuplat muuttuvat toistojen myötä puhtaaksi tylsyydeksi. Siksi "half-lifekin" on ensimmäisellä pelikerralla upea peli, mutta G-mies vähentää todennäköisyyttä pelata se uudestaan. (Tämä lienee irrelevanttia peliohjelmointiyritysten kannalta. Heidän ongelmanaan on se, että suurin osa peleistä jätetään kesken. Niitä ei keskimäärin pelata läpi edes yhtä kertaa.)
Toki pidän tulkintojen tekemisestä, mutta tulkintojen olisi jotenkin selittävän jotain pelin antamaa aineistoa ja niiden tulisi rakentua tiedetylle ja annetuille detaljeille ilman ihan hirveitä tulkintaloikkia. Tämän vuoksi kaikenmaailman "mysteerimiehet mustissa" ovat niin epämääräisiä, että moni kokee mahdollisuuden ympätä sen päälle mitä vain. Ja tätä konfirmoimaan lähtevät kokevat jonkinlaista antaumuksellista iloa. Tämä on järjetöntä. Kuplan päälle tehdyt tulkinnat ovat ehkä jossain mielessä "mahdollisia", mutta ne ovat puolifilosofiaa, ja minusta ne ovat itsessään jonkinlaista puolielämää. (Sanoo ihminen jonka mielestä "LSD Dream Emulator" on mahtava peli koska sitä ei pidä ymmärtää, koska se on pääosaltaan tarkoituksella satunnaisgeneroitua. Mutta joka silti tulkitsee "Greycoatin" ehdottomasti kuoleman personifikaatioksi "koska se tukee pelin tarinaa".)
Tunnisteet:
humanoidi,
klisee,
mysteeri,
narraatio,
televisiosarjat,
tietokonepeli,
tulkinta,
zombie
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Pelien tulkinnat ja pelisuunnittelijoiden valta
Kun tulkitaan pelejä tai kirjasarjoja, on hyvä huomioida että ovatko ne kesken. Sarjojen jatkuminen nimittäin asettaa testejä erilaisille teorioille. Ja nämä teoriat on kumottava, vaikka usein hyvän teorian kaatuminen jättääkin asioita auki ja pelimaailman eheys särkyy.
Minulla on tässä karu omakohtainen kokemus. Peräti "Assassins Creedistä", joka on minulle pelihistoriani toisiksi tärkein peli. Se on "A.D.O.M." :in jälkeen tärkein ; Ja AC:n hyväksi tässä on sanottava, että on todella haasteellista ohittaa peli jota on ollut betatestaamassa. Ja jonka kiitosteksteissä on oma nimi, tosin kirjoitusvirheiden kera. AC:n kanssa asiat ovat silti hyvin tärkeitä ja keskeisen teorian kaatuminen ei ole pieni asia.
Olen aktiivisesti, myös luovalla panoksella, ollut kehittämässä teoriaa Animuksen toimintaperiaatteesta. Siihen liittyen minulla oli selitys pelimekaniikassa tärkeälle, mutta perustaltaan mystiselle "eagle senselle". Selitysmallini sovelsi multiversumia ja tarkasteli maailmaa vaihtoehtoisina maailmoina. AC:n maailma olisi siis indeterministinen multiversumi. Kirjoitin tästä jopa blogauksen. Tämä esittelemäni teoria näkyi aikanaan fanipiireissä nörttien välisenä debatointina, jossa oltiin samaa mieltä ja erimielisiä. ; Aikanaan AC:n fanien keskuudessa käyntiin väittelyjä ja mietintöjä siitä voiko Templareilla olla "eagle senseä". Antamani teorian mukaan "eagle sense" liittyi maailman pelastamiseen ja se oli selvästi jotain joka ei ole edes kaikilla assassiineilla.
Teoria oli aikanaan hyvä. Se selittäisi miksi kuoleman jälkeen saa yrittää uudestaan. Se selittäisi miksi saa kokeilla erilaisia asioita. Pelimekaniikka korostaisi sitä että kuolema johtuu siitä että oleelliset asiat maailmassa jäävät tapahtumatta. Se selittäisi miksi tietyt suvut ovat tärkeitä ; Eagle sense oltiin osattu liittää Aatamiin ja Eevaan joilla on pelissä tärkeä rooli. Se oli myös Eziolla, Altaïrilla ja baarimestarillamme Desmond Milesiltä, jota "Assassins Creed:Revelation" korosti olevan erityinen biologialtaan ja että pelastajan rooli johtuu tästä. (Tiettävästi edesmennyt, joskin tämä on tällä hetkellä se josta debatoidaan.) Sitä ei selvästi ollut kaikilla. Teoriani oli täydellinen siihen aikaan kun se tehtiin. Se itse asiassa oli jotain jota jokainen uusi versio näytti vahvistavan. Pelisarja korroboroi tätä malliani ; Kannanotot jotka voisivat kumota sen jäivät tapahtumatta. Kun kirjoitin tulkinnan blogiini, viimeisin oli "Revelations", joka oli AC II -pelisarjan loppuosa. Teoriani oli silloin voimissaan.
Sitten tapahtui AC III. Peli alkaa Haytham Kenwaylla. Kenway käyttäytyy kuin assassiini, näyttää assassiinilta ja maistuu assassiinilta. Hän myös käyttää eagle senseä kuin assassiini. Mutta hän oli templar -peräti korkea-arvoinen sellainen. Peli siirtyy sittemmin hänen assassiinipoikaansa, jonka eagle sensen antama näkymä on saman näköinen kuin isänsä. Näin ollen temppeliherroilla voi olla eagle sense.
Pelin suunnittelijat ovat AC IV:n kohdalla kertoneet, että moni aivan tavallinenkin ihminen voi oppia eagle sensen. Se on enemmän sukulaisuusasia. Aatamin ja Eevan jälkeläiset - jossa on auki onko se vai eikö ole kaikki ihmiset - kykenevät siihen. Itse asiassa AC IV alkuvaiheessa Edward Kenway kohtaa tilanteen jossa hänelle kuvataan eagle sensen toimintaa. Hän on tässä vaiheessa täysin tietämätön mistään assassiinien ja templarien välisestä kinoista. Hänellä ei ole erityistä harjaannusta asiaan. (Ja itse asiassa hän, vaikka onkin sukua Desmondille, ei ole suoraa sukua Eziolle. Hän ei siis ole pitkästä sukuhaarasta assassiineja, vaan pikemminkin sellainen joka aloittaa assassiineihin liittymisen ketjun useassa sukupolvessa.) Edwardin kommentti tähän erikoiseen kykyyn on mallia "ai se". Näin pelimekaniikka oikoo sitä että tekniikoita pitäisi opetella pikku hiljaa tutorialinomaisesti. (Joka oli AC II hienoa ja pelin suola joka kasvatti pelaajan sarjaan sisälle. Ja joka johti ACIII naurettavan pitkään vaiheeseen joka oli lähinnä juonta edistävä tutoriali, joka kestettiin koska tarina oli hyvä, mutta joka ärsytti silti pelillisesti.)
ivanneet teoriaa ja sanoneet että pelissä on paljon mysteereitä, joita he miettivät. Mutta että fanit ovat myös tehneet mysteereitä joita he eivät olleet edes miettineet mysteereiksi. Erikseen mainittiin teoria siitä että templarit eivät voisi käyttää eagle senseä josta oli rakentunut kysymys siitä onko näin vai ei.
Epävirallinen lausunto korosti, että olin paitsi joron jäljillä, niin myös luomassa noita jälkiä. ; Pelintekijöiden vuodot lehdistölle eivät ole pelejä joten ne eivät kuulu minusta "kaanoniin", vaan ne ovat ikään kuin "apokryyfisiä", mielenkiintoisia mutta eivät Oikeaa Lähdeaineistoa. Ne kuitenkin kertovat siitä että nykyään teoriani on kuopattu, eikä sitä olla uudelleenlämmittämässä.
Ja näin ollen minun on aivan turhaa itkeä siitä että nyt pelimekaniikassa on jättiläismäinen mysteeri. Teoria on falsifioitunut, koska se on ristiriitainen aineiston kanssa. Tietämättömyyden tunnustaminen on tässä kohden tärkeää. Mysteeri on parempi kuin ristiriita. Että miksi menneisyydestä otetaan tietoa tämänlaisella keinoin joka ei ole ratakiskonomaisesti rajattu reittiä ajassa eteenpäin. Auki jää joissain tapauksissa myös se, miten assassiini tietää ketä hakea. Miksi katse osaa valita oleelliset kohteet, myös ne joita ei ole koskaan nähty.
Tähän joudutaan kehittämään uusia malleja. Tämänhetkinen oma tulkintahypoteesini perustuu muistin toiminnalle. Pelisarjan uusin, AC IV, livautti tietona että DNA:han mahtuu tietty määrä informaatiota. Määrä on suuri, mutta rajallinen. Kun mietitään miten monta esivanhempaa meillä on, DNA:han on selvästi tunkua. Siksi onkin mahdollista ajatella, että cutscenet ovat erityisiä ja tallentuneet siksi DNA:han. Pieksennässä taas on ollut enemmän järkytystä ja kenties tämänlainen traumaattisuus on jotain joka estää kaiken datan siirtymistä DNA:han. Kenties siksi esimerkiksi taistelua ja hiipimistä vaativat kohdat ovat niitä joita pelataan. ; On oleellista huomata, että peleissä halutaan pelata juuri niitä kohtia jotka elämässä olisivat hirvittävän stressaavia niihin liittyvän kuolemanuhan takia. Siksi pelaajan täytyy kenties "auttaa muistia" ja täyttää aukkoja. (Mehän teemme muistimme kanssa näin muutenkin, koko ajan.) Kokeilu joka johtaa riittävän oikeaan lopputulokseen riittää. Ja kenties tämän vuoksi korkeammissa synkronisaatioasteissa vaaditaan usein sitä että tehtävä suoritetaan tietyllä tavalla, kun taas vähemmälläkin pärjää.
Muistiteoria on jossain määrin epätyydyttävämpi. Siinä ei ole samanlaista intellektuellia loistoa, eikä kikkailua multiversumeilla. Se ei selvitä eagle sensen kaikkia piirteitä, toisin kuin se vanha malli. Kuitenkin se selittää monta piirrettä pelimekaniikassa noin muutoin. (Ja nämä olivat aihetodisteita aikaiemmassa eagle sensen selittämismallissakin.) Ja sitten toisaalta se poistaa joitain omituisuuksia, kuten kuolemiseen jos Ezio tappaa liian monia siviilejä. (Määrän joka on mahdollista sattumalta jos epäonnistuu ohjailuissa kesken väkijoukossa tapahtuvan taistelun - jota pelissä riittää.) Esimerkiksi muistiaukkomallissa auki ei jää se, miksi toistuva eläinten metsästäminen ilman niiden nylkemistä johtaa AC III kaatumiseen. Se on Ratonhnhaké:lle - paremmin tunnettu Connor Kenwayna - spirituaalisesti oleellinen, jos ei uskonnollinen niin ainakin hengellinen asia. Peli kaatuu koska pelaaja kikkailee niin kauas muinaisen esi-isänsä toimintamalleista että yhteys perimän muistiin kadotetaan. Tehtävänä on siis täyttää aukot jotta muistista saadaan irti ne fragmentit joita siellä vielä on.
Muistimallissa deterministisyyteen ja indeterministisyyteen ei oteta kantaa. Menneisyys voi olla minkälainen vain. Se kuitenkin poistaa selvästi valtaa "niiltä jotka tulivat aikaisemmin". Mikään muinaisviisaus tässä pelisarjassa ei lähentele kaikkivoipaisuutta. Ja niinkin yksinkertainen yksityiskohta, kuin "voiko templar käyttää eagle senseä" onkin näin voimakas kannanotto jonka mukana näiden miltei jumalankaltaisten olentojen mahti punnitaan.
Karkeasti voisi sanoa että determinismille tuli tilaa mutta kohtalonomaisuus jäi silti pois. ; Mikä on kenties vähän hämmentävää koska kohtalo nähdään usein luolteeltaan deterministiseksi ; Tämä johtuu siitä että vanhan mallin kaatuminen johtaa muutoksiin jotka peilautuvat helposti sen vanhan uskomuksen kautta. Ja multiversumimaailmassa kohtalo ja valinta eivät ole ristiriidassa ; Jokainen vaihtoehto kun toteutuu jossain. Näin universumin hallittavuuden ja valinnanvapauden välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa.

determinismi,
epäonnistuminen,
indeterminismi,
kohtalo,
muisti,
multiversumi,
mysteeri,
oravan elämää,
ristiriita,
stressi,
tietokonepeli,
tulkinta,
valinta
tiistai 24. joulukuuta 2013
Jos kaikella olisi todella jokin syy
Suurimmalla osalla ihmisistä on näkemys, jonka mukaan maailman tapahtumilla on merkitys. Hyvin harva kuitenkaan varmasti uskoo että aivan jokaisella teolla ja valinnalla olisi hyvin syvä merkitys. Yleensä tämä korostuu pienissä asioissa ; Monet valinnat nähdään melko irrelevantteina. Kuitenkin esimerkiksi Aristoteles liitti teleologisuuden kaikkeen selittämiseen. Hänestä mekanistinen selitys tapahtumalle ei riitä. Kaikessa oli intentiota, telos pyrki kohti luonnollista tilaansa joka oli samalla oikein. Ihmisen perimmäinen päämäärä oli luonnollisuutta jossa sitten kohdattiin onnellisuus.
Kuitenkin jos kaikella olisi todella jokin syy, suurimmat omituisuudet tapahtuisivat juuri katastrofien ja suurten asioiden kohdalla. Kristinuskossa näitä ongelmia on kohdattu pahan ongelman kohdalla. Etenkin ikävät katastrofaaliset asiat ovat sellaisia, että on vaikeaa nähdä niiden taakse syytä joka osuisi hyvään kaikkivaltiaaseen Jumalaan ; Kristinuskolle haasteena on se, että se suostuu hyväksymään pahan mutta se ei suostu hyväksymään perimmäistä pahaa. Saatanakin on voitettavaksi ja kaikkihyvä ja kaikkivaltias Jumala ei olisi sallinut edes Saatanan olemassaoloa jos tällä ei olisi jokin suurempi merkitys.
Laajemmassa mielessä katastrofaalinen maailma johtaakin tulkinnat muutamaan ratkaisuun.
1: Joko hylätään Aristoteelinen perinne. Silloin takana ei ole suurta suunnitelmaa. Moni, ainakin minä, koen lohdullisena että jos ihminen vaikka kuolee vahingossa junan alle, että tämä on onnettomuus eikä jokin hiton testi.
2: Hylätään luonnollisuus on hyvää -ajattelu. Tällöin päädytään vaikka siihen että olisi dualistisesti hyvä ja paha, jotka ovat molemmat perimmäisiä. Tämän perimmäisyyden vuoksi Humen giljotiini ja is-ought -ongelma ovat usein relevantteja. Voi jopa olla että kosmisten voimien tavoitteet ovat niin mystisiä, että nämä kuvaavat ihmisen rajallisen ymmärryksen tilaa niin että ne muistuttavat heisenbergin epätarkkuusperiaatetta fysiikassa ; Humen giljotiini on jo ikään kuin moraalisen luonnon laki. Toki tätä voidaan kiertää ja ottaa intuitio tai jonkinlainen tulkitseva uskonto avuksi. Tällöin hyväksytään paha ja hyvä ja erotetaan ne toisistaan.
3: Kolmas ratkaisu on jonkinlaisen mysteerikortin heittäminen. Tämä voi olla joko suora tietämättömyyden tunnustaminen tai vapaaseen tahtoon viittaaminen, joissa vain luotetaan perimmäiseen hyvyyteen mutta jätetään tarkka mekaniikka kertomatta ; Hyväksytään että asia on ikävä, mutta että tästä kuitenkin seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. Tästä seuraa erikoisia asioita. Nimittäin ihmisen episteemisen tason kannalta tämä tarkoittaa pakotettua moraalirelativismia. ; Objektiivinen moraali voi olla olemassa, mutta ihmisellä on rajoitettu pääsy siihen ja siksi moraali elämän tasolla johtaakin relativistisuuteen. Mysteerin tunnustaminen on tietämättömyyden tunnustamista ja tästä on hyvin syvällisiä seurauksia. Tuore "If Everything Happens for a Reason, Then We Don’t Know What Reasons Are : Why the Price of Theism is Normative Skepticism" valottaa asiaa.
Nähdäkseni jokainen edellä mainitsemastani kolmesta on sellainen että se tuottaa rajoituksia hyvin monelle erilaiselle suositulle maailmankatsomukselle. ; Esimerkiksi New Agen kannattajien optimismi kohtaa samoja haasteita kuin kristinusko - kenties jopa kovempia koska se on sitoutunut luonnollisuus -argumentointiin koko olemassaolollaan. Siinä missä pahan ongelma on monelle kristitylle kuriositeetti, New Agessa aivan kaikki etiikka oikeutetaan luonnollisuudella.
Itse asiassa kristittyjen kohdalla tilanne on vähemmän haasteellinen. Toki on selvää että ratkaisuista vain viimeinen on se jota on pidetty kristillisenä. Ja se johtaa moraalirelativismiin jota on pidetty hyvin huonona asiana maailmankuvalle - ateismia vastustetaan usein juuri siksi että se on mielikuvissa liitetty moraalirelativismiin.
Kristinuskon kohdalla on kuitenkin olemassa ratkaisu. Nimittäin se, että sen parissa on vielä mahdollista että kaikilla asioilla ei ole oikeasti merkitystä. Siinä missä juutalaiset näkivät kehitysvammat rangaistuksena vanhempien pahoista teoista ja miettivät ketä pitää rangaista jos talo sortuu, Jeesus näki että maailmassa on onnettomuuksia. Kristinusko pitää onnettomuuksissa sisällään ison "shit happens" -elementin. Ja jos minulta kysytään, tämä väheksytty ratkaisu on kenties vakuuttavin mahdollinen ratkaisu pahan ongelmaan.
Nähdäkseni Swinburnen ja Plantingan kaltaisten ihmisten ratkaisut pahan ongelmaan ovat aina hyvin saivartelevia, keinotekoisen tuntuisia ja niissä lopulta päädytään jonkinlaiseen "hyvät kansanmurhat" -tematiikkaan joiden peruskysymys on, että jos objektiivinen perimmäinen moraali on todella tuollaista niin haluammeko muka olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Selityksiä vaivaa pinttynyt ominaisuus, jossa hyvyys on usein sidottu siihen mikä on kaikkien parhaaksi suurimmassa mittakaavassa. Mutta yksittäisiä ratkaisuja ei kuitenkaan käsitellä samalla prosessilla kuin kansanmurhien olemassaoloa. Tästä syntyy syvä jännite, jossa kokonaishyvä ei olisikaan kiinni yksittäisistä ratkaisuista ja nämä eläisivät jossain tosistaan erossa olevissa rinnakkaisissa etiikkamaailmoissa. Pahan ongelman selittämistä tarvitaan tilannekohtaisesti vain kun asia on jotenkin nolo kristitylle. Tämänlainen strategia on kaksoisstandardin käyttämistä ja viittaa siihen että universaalia tiedettyä etiikkaa ei ole. Tämä on tunnustus tietämättömyydestä, jota ei viedä sen lopulliseen loppupäätelmään asti ja siksi halataan yhä sitä objektiivisen moraalin ihannetta jossa uskonto antaa ihmiselle jonkinlaisen kyvyn perimmäiseen hyvyyteen.
Näissä epätyydyttävissä selityksissä onkin hyvin vahva "everything happens for a reason" -henki. Tämänlaisten kyhäelmien tekijöiden ja kannattajien tulisi muuttaa jonnekin saarelle, missä ei ole yhteyksiä mantereella oleviin teologisiin journaaleihin, mutta sitäkin enemmän savupatsashirviöihin. (Kiitos jo etukäteen.)
Yksi oleellinen teologinen seuraus "shit happens" -teologiassa on. Jumala muuttuu prosessissa valvojaksi eikä ohjaajaksi. Tämänlainen Jumala saa toki deismin sävyjä ja tämä voi haitata monia ihmeparannuksia koko ajan odottelevia ihmisiä joille Jumalan kaikkivaltius tarkoittaa väliintuloa, aktiivista vaikuttamista jossa näkymätön voima on läsnä aivan kaikkialla. Mutta nähdäkseni tämä näiden ihmisten filosofiset ongelmat ja mahdollinen pahastuminen ei ole ongelma kristinuskolle, pikemmin päinvastoin. Jos nämä ihmiset loukkaantuvat ja ovat filosofisissa vaikeuksissa, sen parempi kristinuskolle.

maanantai 25. marraskuuta 2013
Se on ruoste
Tapanani ei ole pimittää tietoja. Tässä blogauksessa on kysymys yksityisestä ihmisestä ja laajemmasta viitekehyksestä jossa on kysymyksessä - ainakin teoriassa - rahanarvoiset asiat. Lisäksi kyseessä on kunnia ; Koska tässä perimmillään punnitaan huijaamisen mahdollisuutta, on mahdollista että prosessissa on vain älykkäitä ja rehellisiä ihmisiä. Siksi ei ole hyvä makustella ajatuksella herkkäuskoisuudesta tai siitä että olisi jotenkin petollinen kauppamies. Lisäksi esineessä on potentiaalisesti arvoa tavalla joka kehottaa minua olemaan kertomatta julkisesti internetissä paikkoja jonne kannattaa murtautua kohtuullisen helposti jälleenmyytävän arvoesineistön toivossa.
Sen vuoksi esitän valikoitujen faktojen valossa asian jota itse olen pitänyt mielenkiintoisena mysteerinä. Mysteeri on ratkeamassa pian, mutta vielä viime hetket kykenen makustelemaan "tietämättömyyden ihanuudella". Toivottavasti nautitte tästä tälle blogille poikkeuksellisesta hienotunteisuudesta ja lukkoonlyömättömyydestä. (Jos ette, niin tuskin tämä kovin pian toistuu.)
Kyseessä on miekka. (Kuva ohessa.) Siinä on ruostunut terä, kärjessä metallipampero, luukahva ja pommeli jossa on vaakunakuvio. Mysteeri koskee sitä, onko se aito esine vai väärennös. Kysymys on relevantti jokaiselle sellaiselle joka kerää antiikkiesineitä tai historiallisia esineitä. Itse en ole keräilijä. Mutta onnekseni olen päässyt seuraamaan ikään kuin vähän sivusta sitä, miten asiaa eri kulmilta ymmärtävät ovat lähestyneet asiaa.
Mitä tämä maksaa?
Kenties ensimmäisenä ihmisille tulee mieleen raha. Mielenkiintoista kyllä arkeologeilta kysytään yleensä ensimmäisenä juuri se kysymys, johon heidän ei ole työetiikan mukaan hyvä vastata ja joka ei itse asiassa kuulu heidän koulutukseensa. Kysymys on esineen rahallisesta arvosta. Kun kuka tahansa löytää mitä tahansa, sen arvo halutaan tietää.
Historioitsijan kannalta tämä on ongelma, koska jos esineelle antaa hinnan, käytännössä minkä tahansa hinnan, niin pian joku on aktiivisesti etsimässä esineitä ja myymässä niitä ebayssa. Tämä tietysti tuhoaa tieteellistä tietoa. Sillä ilman tietoa löytöpaikasta ja kerroksesta katoaa paljon yksityiskohtia jotka täsmentäisivät tietoa. Lisäksi jos esine on löydetty haudasta, muinaisesta asumuksesta tai vastaavasta, vaikuttaa esineen tulkintaan. Ilman tätä tietoa voidaan korkeintaan arvioida esinettä. Arvailla mistä se on löytynyt. Tämä ei kuitenkaan voi tuottaa uutta tietoa ja täsmentää tietoa, joten sen tieteellinen arvo on yllättävän vähäinen. Käytännössä se muuttuu vain kauniiksi/rujoksi/ruostuneeksi vanhaksi esineeksi. Sen arvot ovat siis enemmän sentimentiaalisia ja kulttuuriin liittyviä kuin tieteellisiä.
Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että raha vaikuttaa. Tärkein ja yleisin syy jonka vuoksi huijauksia tehdään on raha. Nyrkkisääntönä onkin se, että
* Jos esine on huippuarvokas, sitä on erityisen vahva syy epäillä huijaukseksi. Todistuksen aitoudesta pitää siis olla vahvempi. Ei historian, vaan huijauksen arvon vuoksi.
* Jos esineen tekeminen on kalliimpi kuin siitä saatava rahallinen arvo, se on todennäköisesti aito. Toki tässä on hyvä muistaa että oikeasti joku voi esimerkiksi kaunan tai näyttämisen vuoksi haluta todistaa olevansa kaikkien aikojen huijari tai väärentäjä. Ja joku voi tehdä tietoisesti persnettoa vain siksi, että saisi huijauksen tehtyä.
* Vaikka aarteeksi naamioitu voi tuntua houkuttavalta, ei rikolliset yleensä varasta huipputunnettuja teoksia juuri siksi, että niitä on vaikeaa saada myydyksi. Siksi suurin osa huijauksista ovatkin maltillisia. Tavallaan juuri siksi, että tietyt kohteet on helppo tunnistaa joko varastetuiksi tai väärennöksiksi. (Kuten tiedät jos joku tulee myymään sinulle "Mona Lisaa".)
* Hinta-laatuarvioissa suuria ongelmia tulee siitä että se ei ole mikään eksakti tiede. Ja vaikka suuruusluokkia voidaan toki arvoioida, niin siitä huolimatta osa myy hirveällä ahneudella ja ylihinnalla ja osa myydään hyvässä uskossa tai myyntitarpeessa alihintaan. Hinnat ovat helposti "hyvien kauppojen" tekemisten ja etsimisen aihe puolin ja toisin.
Kyseisen esineen kohdalla tämä hinta-arvio ei tuo relevanttia tietoa. "Hinnasta ei ole mitään sellaista tietoa joka tekisi siitä omituista". (Näin onnistuin käsittelemään hinnan relevanssista, mainitsematta mitään sellaista jota ei olisi tiedetty muutenkin. Valitan salamyhkäisyyttäni, mutta saatte vain kestää sen.) On hyvä huomata, että hintakysymys on aina huijausnäkökulman asia.
Juridinen puoli.
Miekkaan on liitetty uskottavasti sen provenienssista kertova paperinippu. Siinä ei ole suoranaisia asiavirheitä. Tiedot ovat historiallisten esineiden kohdalla usein hitusen epätarkkoja ja niin tässäkin on pieniä omituisuuksia. Se sidotaan 1400 -luvulle hyvin erikoisella tavalla. Kun esine oli löydetty, oli siihen liitetty kertomus siitä että kyseinen miekka olisi ollut Agincourtin taistelussa. Sitä ei siis ole löydetty suoraan sotakentältä ja täten sidota paikkaan.
* Kuitenkin miekan muoto on sellainen, että väite on hyvin uskottava. Muoto ja malli ovat selkeästi sellaisia että ne olivat erityisen tyypillisiä siihen aikaan. Jos miekka olisi vaikka 1700 -luvun mallinen, muotoilu olisi huutanut että vaikka löytöaika olisi todellinen, siihen liittyvä tarina ja esineen ikä eivät pitäisi paikkaansa. Voidaan vaikka sanoa, että tässä kohden esine on läpikäynyt eräänlaisen falsifikaatioperusteen täyttävän testin ja korroboroitunut. Silti väärentäjä voi tietysti olla ovela ja ottaa selvää sen ajan esineistöstä.
* Agincourt on sinänsä aivan uskottava lähde aseille. Mutta siinä on myös jonkinlainen tunnettavuuden kirous. Jokainen miekoista innostunut amatöörikin tietää Agincourtin taistelun. Siksi siihen liittäminen ikään kuin luo ilmaista lisäarvoa ja tuo uskottavuutta esineelle. Väärentäjä voi käyttää juuri tämänlaisia ideoita voidakseen saada ihmisen innostumaan ja "koukkuun".
* Tiedoissa oleva löytöaika on merkittävä. Sillä esinettä väitetään niin vanhaksi, että jos se löydettäisiin nykyään se laskettaisiin muinaismuistoja koskevien lakien kautta laittomaksi omistaa. Se on ajalta ennen näiden lakien säätämistä, joten esineen myyminen on siirtynyt yksityiselle puolelle juuri siten, että esine ei ole laiton ja on mahdollista että se on yksityisellä puolella kiertämässä aivan asiallisesti. Tämänlaiset yksityiskohdat ovat helposti sellaisia joissa väärentäjä voi epäonnistua. (Rehelliselle ostajalle on yksi ja sama onko esine väärennös vai laittomaan kauppaan kajoamista. Se on haistapaskaa-ja-poliisin-tapaat -metodia myyjälle molemmissa tapaukissa.)
Lisäksi jo itse pakkauslaatikko on vakuuttava. Miekka on nimittäin kiinni telineessä, joka on "selkeästi vanhahtava". (Ei toki "antiikkia-antiikkisella" tavalla, vaan tavalla joka kertoo että se ei ole tehty aivan nykyaikaisen tavan mukaan.) Siinä on myös asiaankuuluvia leimoja ja myyntilappuja erilaisista huutokaupoista. Nämä laput ovat myös kuluneet, eli niihinkin on saatu iän tuntua. ; Vaikka ehjä tarra ei tarkoita että esine olisi huijaus ja vaikka kuluma on kenties maailman helpoin asia tehdä väärennökseen, se on kuitenkin sen luokan detalji että se vaikuttaa arvioihin hitusen. Laatikko lisää esineen aitouden uskottavuutta yllättävän paljon. Propsit painavat paljon. Kysymys ei tavallaan ole vain esineestä.
Miekan mukana on alkuperän kertova todistus. Tämä on hyvin tärkeä asia, koska ilman tämänlaisia joku voisi myydä nurkan takaa ruostutettuja rautatankoja aitoina keskiaikaisina temppeliritariaseina. Lisäksi tämä näyttää asianmukaiselta vesileimapapereineen ja huutokauppatodistuksineen. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että tämä ei ehdottomasti tarkoita että kohde olisi aito ; Joku on voinut väärentää kyseiset paperit. Kysymys on kuitenkin siitä relevantti, että mitä enemmän, tarkempia ja vaikeammin toteutettavia yksityiskohtia mukana on:
* Sitä kalliimmaksi väärentäminen tulee. Joka johtaa etenkin vähäarvoisten esineiden kohdalla tiettyihin arvioihin.
* Sitä vaikeampaa väärentäminen on, eli johonkin livahtaa virhe. Esimerkiksi vesileiman muodon voi tarkistaa. Väärä vesileima voi näyttää arvokkaalta, mutta on myös traceable. Samoin tiettyyn huutokauppakamariin sitominen johtaa siihen että voidaan soittaa ja tarkistaa onko kauppa tehty.
* Etenkin vanhojen kauppakirjojen kanssa vaikeutena on se, että tietoturva on voinut "jäädä jälkeen".
Mielenkiintoista oli, että miekka oli merkitty tutkituksi. Eli myyjä olisi ollut erityisen huolellinen ja käyttänyt sitä yksityishenkilönä näyttämässä asiantuntijalle. Kaikki eivät tee tätä. Tässäkin tulee esille se, että byrokratiamyllypuolella merkinnät luovat uskottavuutta mutta lisäävät tarkistettavuutta ; Esimerkiksi voimme tässä kohden usein tarkistaa että kyseisen nimisiä tutkijoita on ollut olemassa tai on olemassa. Kyseisessä tapauksessa tutkija on peräti melko tunnettu asiantuntija jolla tämänlaisia arvioita todella tehdään. ; Tarkistaminen onkin siksi helppo varmistaa ottamalla yhteyttä häneen ja tiedustelemalla. ; Itse asiassa prosessi meneekin ironisen parodisessa hengessä ; Uskottavaksi tehty huijaus on paradoksaalisesti joskus erityisen helppo tarkistaa.
Itse esine.
On tavallaan sääli, että monet tieteilijöiden soveltamat halvat keinot eivät toimi miekkoihin.
* Esimerkiksi alkuaineanalyysi, joka tehdään erityisellä hieman pistoolilta näyttävällä vempeleellä joka tekee tutkimusta rikkomatta esinettä on miekkojen kohdalla melko turha, koska se ei näytä hiilen pitoisuutta.
* Toisaalta useimmat ajoitusmenetelmät toimivat orgaanisiin aineisiin. Miekan teräosa on terästä. Kahvan ja muut mahdolliset osat voidaan tietysti teoriassa ajoittaa. Ja itse asiassa terän hiilipitoisuus on ollut arkeologisissa piireissä mietinnän kohteena. Se antaisi teorissa tilaa radiohiilen mukaanottoon. Tämä vaatisi kuitenkin tutkimusta tasoilla ja välineillä joka on karkeasti sanoen "käytännössä tavallisen ihmisen ulottumattomissa". Esineen ikä on siis käytännössä arvioitava muutoin. Onneksi nämä eivät ole kovinkaan epäsuoria.
Aivan pinnallisesti tarkkaillen voidaan huomata että miekka on ruostunut.
* Aitoja historiallisia miekkoja kaivauksissa ja museoissa nähnyt arkeologi kertoi, että miekat ruostuvat pitkän ajan kuluttua juuri tuolla tavalla. Väärennetyt ruostumiset tapahtuvat helposti eri tavoin. On halpaa ottaa jostain littana metallilevy ja kusta sen päälle. Mutta tapa jolla ruostuminen on tapahtunut, on tyypillinen. Esimerkiksi jos miekassa on ollut eri metallia, niiden saumakohta toimii usein ruostumisen lähtökohtana. Näin terä ei ole vain tasaisesti hilseytyvä, vaan se menee "lohkareiksi". Toki tämä voi olla ovelalle väärentäjälle hidaste eikä este. Mutta se vaikeuttaa prosessia.
* Samoin voidaan huomata, että ruoti menee kahvan läpi pommeliin tavalla joka on uskottava. Luukahva on itse asiasa mennyt rikki juuri sillä tavalla, että ruostuneen mutta olemassaolevan kahvan sisällä kulkevan ruodin pääsee näkemään paljain silminkin.
Esineessä on joitain silmiinpistäviä piirteitä. Ne näkee amatöörikin.
* Amatööriä ihmetyttää terän pallo. Mieleen voi tulla ajatus siitä että se olisi jonkinlainen harjoitusmiekka. Tämänlaatuinen on kuitenkin tavallista. Pallo on se, mikä huotrasta on jäänyt jäljelle. Terä on siis ollut nahkatupessa. Nahka on syöpynyt pois.
* Pommeli näyttää ensivilkaisulta olevan "puolipallo". Eli se on katsomissuunnasta pyöreä, mutta takaa littana. Tämä ei ole kovin järkevä tapa tehdä miekkoja. Ja jos asia todella on näin, on uskottavaa että hieno vaakuna on tehty siihen vain näön vuoksi. Ja esine on väärennös ja koriste. Kuitenkin tarkemmin katsoessa voi huomata, että miekka ei ole aivan suora. On itse asiassa mahdollista, että taustaan on tehty kolo johon pommeli asettuu sopivasti. Tämä ei ole ollenkaan tavatonta. Asiaa vaikeuttaa se, että miekka pitäisi yrittää irrottaa telineestä asian tarkistamiseksi. Kurkistaminen vaikuttaa helpolta toimenpiteeltä, mutta se on itse asiassa vaikeampi kuin voisi uskoa. Näin puolipallomaisuus ei ole välttämättä relevantti ongelma.
* Pommelin vaakuna näyttää olevan "aivan kuin eri maailmasta". Miekka on muuten hyvinkin tummunut ja ruostunut. Se näyttää kuin jälkikäteen siihen laitetulta. Ero ei ole kuvassa kummoinen mutta esinettä katsellessa se on sen silmiinpistävin piirre. Alkuperää valottava paperi esittää sen olevan hopeaa. Tämä voi täysin selittää miksi se on hyvässä kunnossa. Toisaalta jos joku on keksinyt tavan painaa "tasapainorannekkeesta" kiiltokuvan, se ei ole mitenkään täysin mahdotonta.
Pienellä miettimisellä asiaan hieman perehtyneelle näkyvä piirre on suuri ero terän ja kahvan välillä. Sen näkee amatöörikin. Luut kestävät toki yllättävän hyvin, mutta yleensä lähinnä poltettu luu on "miltei ikuista". Tämänlaatuinen saman esineen eri tasoa tuhoutuminen on omituista mutta ei mahdotonta.
* Esimerkiksi maastossa on usein eroja ; Savisempaan palloon päätynyt kahvaosa on oikeasti voinut säilyä paremmin kuin hietaisempaan osaan päätynyt kärki.
* Miekka on löydetty aikana jolloin historiallisia esineitä kohdeltiin eri tavalla kuin nykyään. Historiallisia miekkoja on aiemmin "raiskattu" tyylisyistä. Jos on löydetty eri osia ja ne on vain läimitty yhteen. Kokonaisuus voi siis olla eri aseista. Tämä on periaatteessa mahdollista tarkistaa, esimerkiksi katsomalla katkeaako miekka vai onko se yhtenäinen. Kyseisen miekan kohdalla tämä on vaikeaa. Jo silmämääräisesti näkemällä näkee että ruoti ei ole samassa linjassa kuin miekka. Mutta siitä ei helposti näe, onko se irtipoikki-sopimaton osa yhteenliitetty, katkennut vai vain taipunut. Näiden tarkastaminen vaatii tieteellistä laitteistoa. Se on kuitenkin aivan mahdollista tehdä.
* Toisaalta ei ole ollenkaan tavatonta, että historiallisesti aitoon miekkaan on liitetty huijausmielessä uusia osia - joskus jopa asiantuntijalla käyttämisen jälkeen. Tässä suhteessa on oleellista tajuta, että amatööri on kannattavaa ottaa huijauksen kohteeksi. Ja heidän huomionsa kiinnittävät tietyt piirteet. Kahva kiinnittää etenkin amatöörin huomion. Terästä riittää että on suorahko kasa ruostetta niin se menee aivan täydestä. Tässä mielessä miekka on juuri kuten huijari sen tekisi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista joka suoraan osoittaisi että se olisi huijausta. Vääntymiset ovat aivan tavallisia.
* Huotra on maatunut täysin, joten on omituista että luu ei ole maatunut pahasti. Kenties huotrassa itsessään on ollut jotain ainetta joka on nopeuttanut hajoamista. Ilmiö ei ole tuntematon miekkailun harrastajillekaan. Joskus jos huotraan päätyy vettä, miekan laitto tuppeen voi sinetöidä kosteuden sisään ja aseesi ruostuu tuppeensa yllättävän nopeasti.
Asioita tunteva kiinnittää esineessä huomiota siihen, että kahvassa on käytetty erityistä punoskuviota joka on ollut tavallisempi etelämmässä ja idemmässä kuin mihin tarina Agincourtista viittaa.
* Toisaalta maailma oli toisaalta tuolloinkin globaalimpi kuin voisi olettaa. Ja hopeavaakuna itsessään viittaa siihen että ase olisi ollut aatelisen, eli aikansa porhon, käytössä. Näin ollen erityinen punos ja hopea rakentavat sisäisesti koherenttia kokonaisuutta. Ne ovat outoja ja poikkeuksellisia ja hieman epäilyttäviä erityispiirteitä jotka kuitenkin komppaavat yhdessäollessaan toisiaan. Toisaalta juuri aatelisuuteen liittyvät piirteet ovat niitä seikkoja joilla tekeleeseen "saa helposti lisäarvoa".
* Ja tosiasiassa väärä paikka kertoisi lähinnä sen, että väite Agincourtista on ollut epäuskottava. Jo miekan löytymisaikaan ihmiset ovat osanneet huijata ja rehennellä, joten tämänkaltaiset yksityiskohdat ovat jotain jotka eivät suoraan murskaa miekan historiallisuuttakaan.
Loppukaneetti.
Mielestäni projekti on mielenkiintoinen. Jos esine on aito, se on mielenkiintoinen. Jos se on väärennös, se on todella harvinaislaatuisen hyvää työtä. ; Molemmissa tapauksissa ei voi kuin ihailla käsityötä. Käytännössä, koska tämänlaiset miekat eivät ole koskaan "aivan tajuttoman kalliita" on huijaus melko epäuskottava. Propsit ja niihin nähty vaiva vaatisivat vähintään "aivan muun selityksen kuin taloudelliset intressit". (Erikoista on, että CSI -riemuilun sijaan suuri varmuus saadaan juridiikan kautta. On yksinkertaisesti kallista lahjoa tutkijoita ja vaikeaa luoda salaliitto joka on riittävän laaja jotta väärennös saadaan läpi, ilman että kukaan projektissa ns. kavaltaa muut ja paljastaa salaliiton.)
Kuitenkin filosofisesti projekti oli lähinnä sitä varten, että se opettaa hyvin konkreettisesti kannattamani tieteenfilosofian perusperiaatteita.
* Ei saa presuppositionistisesti heittäytyä omaan suosikkiteoriaansa. On punnittava eri vaihtoehtoja. Jos on kyyninen paranoidi joka kutsuu itseään skeptikoksi, voi menettää hyvän ja arvokkaan miekan. Jos on hyväuskoinen hanu, on helppo innistua yksityiskohdista ja avautua projektille niin avomielisesti, että avomielisyys yltää lompakkoon asti.
* Asiat muodostavat verkostoja. Jokainen teoria nojaa muihin teorioihin jotka nojaavat muihin teorioihin. Aihepiiri voi vaihtua ja samaa esinettä ja tutkimuskysymystä voidaan lähestyä erilaisin keinoin alkuaineiden ominaisuuksista juridiikkaan ja kulttuurien tuntemukseen nojaaviin historiatieteisiin. Tämä johtaa siihen että mukaan tulee irrallisia väitelauseita joita voidaan tarkistaa muuta kautta. Verkostomainen ajattelu tekee huijatuksi tulemisesta todella vaikeaa, koska huomio kiinnittyy paitsi osuvuuteen, myös jatkotutkimukseen. Olisi vaikeaa kuvitella, miten ketjun voisi oikeastaan lopettaa tyystin. Projekti täsmentyy mutta ei välttämättä koskaan tule valmiiksi.
* Karkea jako itsekriittiseen fallibilismiin jossa asia on falsifioitavissa ja korroboratiiviseen puoleen jossa asiat on jo varmistettu ovat hieman karkea tapa lähestyä asiaa. Mutta siitä saa nyrkkisäännön jossa arvio on kokonaisuutta arvioiva prosessi. Siinä painaa se, mitä on tehty, kuka on tehnyt ja onko asia tarkistettavissa ja jo tarkistettu.
* Kuitenkin oikeasti mitään näkemystä ei kumota sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys on todennäköisyydstä. Ja tämä ei tarkoita sitä että tulos olisi fuulaa ja huuhaata. Eli prosessi voisi päättyä vain mysteeriin. Positivisti ei hyväksyisi lähestymistapaani, mutta sen sijaan nykyinen käytäntö sekä juridisella, arkeologisella että terveen arkijärkenkin puolella aivan ymmärrettävä ja hyväksyttävä. ; Lopullinen arvio noudatettelee hyvinkin vahvasti Duhemin-Quinen teesiä ; Se teoria kumotaan jonka hyväksyminen vaatisi enemmän ad hoc -huitomitsa, todistamattomissa olevia oletuksia ja "vaikeuteen verrattavissa olevaa todennäköisyyttä" kokonaisuusverkostossa.
Itse asiassa olen hyvin iloinen, että miekka on juuri tämänlaisessa mysteerisessä tilassa. Sillä mysteeri itsessään luo prosessiin filosofista lisäarvoa. Ja asian ratkominen on vähintään yhtä hauskaa kuin esineen omistaminen. On lisäksi hyvin nautinnollista päästä älykkäiden ja asiaan koulutettujen ihmisten pähkäämisprosessia amatöörinä tasolla jossa mainittavin ero ei ole saatavissa oleva teknologia vaan itse perusteluprosessi. Etenkin kun saa osallistua amatöörinäkin prosessiin ilman suoranaista vastuuta. Lisäksi tämä miekka luo valistavan keissin, joka on sekä konkreettinen että teoreettinen. Ja tätä kautta esimerkiksi blogin lukija voi tutustua asioihin joihin hän ei muuten pääse käsiksi, ja ennen kaikkea ei pääse käsiksi yhtä herkullisessa ja kiinnostavassa muodossa vaan jonain irtodatalistana.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013
... ja raunioiksi sinä olet jälleen palaava
Arkeologit joutuvat toistuvasti painimaan sen ongelman kanssa, että tutkiminen usein tuhoaa tutkintaympäristöä. Kaivaus ei ole vain esillenostoa, vaan siinä ihan oikeasti rikotaan ja tuhotaan ympäristöä. Ihmisen läsnäolo ilman hakkuja tai "Indiana Jones" -ruoskaakin ovat tuhoisia. Turismi taas on tältä osin hieman kuten arkeologiaa ilman tiedettä.
"Unkurissa" kirjoittettiin suomenlinnassa tehdystä retkestä. Suomenlinna onkin lokaatioltaan lähellä mutta kaukana. Sinne pääsee kätevästi lautalla, mutta samalla pienikin vesieste on yllättävän suuri ja merkittävä este.
Unkurissa verrattiin ajatusta vierailun ja asumisen välillä. ; Asuminen helposti karistaisi kaiken jännittävän paikasta. Lauttaliikenteestä tulee ärsyttävä hidaste jota on odoteltava. Paikka menettää glamouriaan ja koko paikka tulee arkipäiväiseksi. Siksi vierailu turistina onkin jotenkin romanttisempaa. ; Kieltämättä asioihin tutustumisella on aika usein tämänlainen vaikutus, etenkin mysteereitä halaaviin esoteerikkoihin.
Hyvin moni ajattelee samalla tavalla. Taannoin Suomenlinna oli hyvin harvojen käyttämä ulkoilualue. Sen suosio on kuitenkin kasvanut paljon ja tästä on tullut jopa pienoinen ongelma. Eroosio ja muut vastaavat puolet pitää ottaa vahvemmin huomioon. Suomenlinnan matkailua (turismi) ja palveluja (asuminen) kartoittava opinnäytetyö mainitsee turismiin liittyvän myös haittapuolia.
Suomenlinna onkin nykyisin täynnä turisteja, etenkin kesäisin. Talvisin alue on varsin hiljainen. Aluetta on kunnostettu näyttämään entisen ajan loistoa. Ja tässäkohden Suomenlinna paljastaa erikoisen puolensa. Sillä myös kunnostaminen vaatii usein kontekstin. Ja tähän kontekstiin voi liittyä valinta. Ja tämä valinta itsessään voi rikkoa jotain. Jos minun täytyisi valita Suomenlinnalle tälle puolelle symboli, se olisi Suomenlinnan kirkko. Se on samanaikaisesti kirkko että majakka. Se on ehdottomasti luterilainen. Se on kuitenkin alunperin rakennettu 1854 ortodoksiseksi kirkoksi. Kirkon sipulikupolinen alkuperä näkyy tornissa vierailevalle. Tornin rakenteet muistuttavat alkuperästä.
Kun Suomenlinnaa tarkastellaan, voidaan huomata että vaikka alue on ollut sekä Ruotsin että Venäjän alaisuudessa, ja se on paikkana toiminut sekä linnoituksena että sotavankien säilytyspaikkana, on entistäminen ja modifiointi tapahtunut siten, että alueella on päällepäin yllättävän vaikeaa nähdä mitään muuta kuin "ruotsinajan vaikutteita". Tämä onkin toki linnan ylväämpää - tai ainakin sotaisampaa - historiaa. Ja tämä puoli tietysti viehättää myös turisteja.
Itse kuitenkin pidän myös niistä hitusen pimeämmistä loukoista. Siksi kaiken ei tarvitse olla niin hienostunutta. Omia suosikkipaikkoja monilla aluetta tuhoavilla retkilläni ovat "ne sivussa olevat loukot". Tämä viehätys ei ole filosofista tai periaatteellista. Sillä on jotain sukua sen kanssa, kun lapsena ryömin useiden vanhanajan talojen alla. Könysin aivan tottuneesti tiloissa joihin en näin aikuisena edes mahdu. Nykyisin loukot ovat vain hieman suurempia. - Minun pitäisi siis tavallaan olla iloinen siitä, että turistien suosio johtaa siihen, että kaikki alueella oleva rapistuu pikku hiljaa rujoiksi raunioiksi joissa on sitten riittävän jännittävää könytä. Mutta en ole. Maailmassa on riittävästi rikkirakastettuja ja kuoliaaksihalattuja.
Tunnisteet:
arkeologia,
historia,
maantiede,
mysteeri,
oravan elämää,
romantiikka,
turismi,
YouTube
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Outokainen ~ hallinnan harhasta vapautumista vai toiseuttamista?
Jouni Hokkasen ja Asmo Kosteen "Räjähtävä valas - sekä muita uskomattomia tositarinoita" koostuu hullu maailma -tyylisistä uutisista. Esikuviksi mainitaan "Kuilun partaalla" -ohjelma, jossa oli haastateltu eksentrikkoja jotka olivat ostaneet maailmanympärimatkalle meno-paluu -lipun, "Ratto" -lehden, jossa rupuisten seksifantasioiden lisäksi tarjottiin kuvauksia ihmisistä jotka istuivat alastomina muurahaispesissä ja "Hullu hullu maailma" -lehden jossa suhde totuuteen oli tiukka "ei tässä nyt niin jyrkkää kantaa voi ottaa, että onko jokin asia totta tai ei." Kirjan ideaalina on korostaa että "Omituisissa uutisissa kiehtoo tieto siitä, ettei maailma todellakaan ole täysin hallinnassamme. Emme voi tietää kaikkea, sillä odottamattomia asioita tapahtuu, ja paljon."
Tämänlainen oikeutus tuo mieleeni Jani Kaaron "Kaiken oudon ensyklopedian", joka oli aikanaan blogissani kilpailupalkintona asti. Tässäkin korostettiin oudon folkloristisuutta ja sen ote oli "Räjähtävää valasta" montaa astetta paranormaalikeskeisempi. Hokkanen ja Koste sen sijaan ovat journalismikeskeisiä. He eivät lähesty tapahtumia tieteellisyyden, hengellisyyden tai vastaavan teemoilla.
Hallinnan harhasta vapauttava asenne tietysti onkin hyvä oikeutettaessa paranormaaliin uskomista tai kiinnostusta niihin. Tämänlaista oudon tirkistelyä kun on helppo liittää esimerkiksi freakshow -perinteeseen jossa ytimessä oli melko moraaliton sosiaalipornon tarjoaminen. Kummituskertomuksissakin on helposti henkenä sen että tilanne redusoidaan saduiksi ja viihteeksi eikä niitä siksi pidetä lähtökohtaisestikaan totena tai edes tärkeänä.
Oudon ja eksentrikoista kiinnostumisen parissa on vaikeaa juuri se, että ei haluaisi tunnustautua sosiaalipornoilijaksi, mutta ei kuitenkaan myöskään halua lopettaa outojen kyyläämistä. Kun saman teon oikeuttaa eri taustafilosofialla, saadaan samalle teolle hyväksyttävyyttä ilman että mitään tarvitsee oikeasti muuttaa. Tirkistely oikeutetaan aivan liian usein "tiedostamisella". Silti tirkistely viehättää. Esimerkiksi itse olen seuraillut eettisesti hieman kyseenalaista "Darwin Awards" -sivustoa, jossa listataan tapoja joilla ihmiset ovat kuolleet tyhmyyspäissään. On selvää että tässä tiedostutaan tavalla jossa asetutaan ikään kuin muiden yläpuolelle. Kuolleiden haudoilla tanssiminen voidaan nähdä varsin kyseenalaisena aktiona. En tosin lopeta tämänlaisen tekemistä, vaikka kuinka "tiedostan" tämän ongelman. En kuitenkaan naamioi sitä eettisyydeksi, siihen en sentään taivu.
Hallinnan harhasta vapautuminen on hyvä asenne. Se muistuttaa että outoja voi katsoa muunakin kuin naureskelun kohteena jonka yläpuolelle asetutaan. Kysymyksissä on asenteita jotka vaikuttavat käytökseen ja outojen ihmisten kohteluun. Ero näiden asiallisten ja asiattomien välillä on aina oleellisesti ongelmana kaikessa oudon käsittelyssä. ; Outo kun käytännössä aina määrittyy suhteessa normaaliin. Jopa Hokkanen ja Koste joutuvat tämän teeman pauloihin määritteissään. "Perinteisen uutiskriteerin mukaan "ei se ole uutinen jos koira puree miestäm se on uutinen jos mies puree koiraa." Tässä mielessä Räjähtävässä valaassa on seurattu klassista uutiskriteeriä. Näitä outoja uutisiakin seuratessa jotkut asiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Esimerkiksi se, että joku ampuu itseään naulapyssyllä päähän tapahtuu pitkin maailmaa käytännössä joka viikko. Kelpo kamaa on sen sijaan se, että joku ampuu naulapyssyllä itsensä kivespussista kiinni kattolautaan." On selvää, että hallinnan harha on liittynyt enemmän keskivertoon kuin usein tapahtuvaan. Tietääkseen mikä on odotettavaa täytyy olla jonkinlainen hallinnan harha, käsitys maailmasta. Jos käsitys odotettavasta on ennakkoluuloa, stereotypiointia ja lokerointia, ei outojen tirkistely käytännössä voi vapautua siitä niin kauan kuin on jokin "outo" -konsepti johon viitata.
Itse asiassa näen että oudon viihteellistäminen, jossa etäännytää totuudesta "hullun hullun maailman henkeen", ei ole mitään hallinnan harhasta vapauttamista vaan tosiasioista vapauttamista. Epätodelle on tietysti paikkansa tarinaperinteessä - ja esimerkiksi "Onion" tai "Lehti" tekevät huumoria tekouutisilla. Tässä ei ole mitään väärää sanan varsinaisessa mielessä. Ne eivät kuitenkaan tosiasiassa vapauta hallinnan harhasta koska ne sanovat suoraan että "ei liian vakavasti" ja "saattaa sisältää todellisuudesta vieraantuvia osia jotka yli 3 -vuotiaskin saattaa ymmärtää ja niellä". Potentiaaliseen epätotuuteen nojaava on korostetusti viihdettä.
Mielestäni on melko banaalia, että "skientismi" nähdään pelkän keskiarvon tuijotteluna. Ihmettely ja tietäminen laitetaan usein toistensa vastavoimiksi. En pidä tätä jakoa minään kovin hyvänä totuutena.
Eihän Okhamin partaveitsikään kiistä epätodennäköisiä tapahtumia, vaan pitää niitä epätodennäköisempinä. Sagan ei sanonut että epätavalliset tapahtumat ovat mahdottomia, vaan että epätavalliset tapahtumat vaativat taakseen vahvemmin todisteita. ; Siksi minusta terveempi asenne löytyy niiltä skeptikoilta jotka eivät torju outoutta suoralta kädeltä. Esimerkiksi Isaac Asimov oli yhtenä kirjoittajana monten joukossa sellaisessa klassikossa kuin "Uskomatonta mutta totta - 516 kertomusta, jotka ovat eriskummallisia, harvinaisia, hämmästyttäviä, outoja, uskomattomua, mutta tosia." Tässäkin teoksessa paranormaalia toki painotettiin, ja suhde tieteellisyyteen oli monin paikoin varsin etääntynyttä. Mutta siinä kuitenkin pyrittiin varmistamaan asioita silloin kun se vain oli mahdollista. ; Teoksessa oli mukana kaikenlaista valtavirtatieteen kertomista epäintuitiivisista asioista erilaisiin keppostelijoihin, huijareihin ja kummituskertomuksiin.
Tämänlainen "toden oudon pänttääminen" on tietoa maailmasta. Sainkin teinivuosina lahjaksi Nick Arnoldin ja Tony De Saullesin "Karmea totuus : eläimistä" -kirjan. Se muistuttaa siitä, miten biologia on poikkeuksien tiede. Se muistuttaa, että tosiasiassa tietämättömyys tai käsittämättömyys ei tarkoita samaa kuin outo. Ihmettelyä ei tarvitse hakea mysteereistä, vaan se voidaan sitoa vaikkapa eläinten erikoisista symbiooseista, sammakoiden ihmeellisistä ominaisuuksista, lentävistä käärmeistä tai siitä minkälaisia hulluja eksentrikoita huipputason biologeissa on ollut. ; Biologia opettaakin ihmisille miten kirjavaa ja monipuolista maailma on. Hallinnan harhaa ei tarvitse hakea tieteen mysteereistä, paranormaalista tai henkiulottuvuuksista. Tai edes mielikuvituksellisesta kekseliäisyydestä, koska maailma on itsessään ihmeellisempi kuin mitä ihmiset osaavat kuvitella.

absurdi,
Arnold.N,
Asimov,
biologia,
De Saulles,
eksentrismi,
ennakkoluulo,
Hokkanen,
ihmettely,
journalismi,
Kaaro,
kansanperinne,
Koste,
mysteeri,
outo,
paranormaali,
Sagan,
sosiaaliporno,
toiseus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)