Miten miekoista keskustelu on osa yleissivistystä : Sisältää kliseevirheitä.

Aku Ankka ritariromantiikan pauloissa. Käyttämässä miekkaa jonka
molemmat väistit osoittavat taakse ja joka painaa hirveästi.
Tuollainen pakottaisi ranteen typerään asentoon, ainakin toisen ellei
molempien pitäisi osoittaa eteenpäin. Ja jos ei jaksa nostaa kiloa tai paria,
niin on kyllä Ankka yllättävän huonossa kunnossa. Loppuosa blogauksesta
pitää sisällään jotain  suunnilleen yhtä asiapitoista ja yleisesti uskottua.
Aku Ankan kannattaisi syyttää miekkaa eikä hakea syytä itsestään.
Muut tässä blogauksessa mainitsemani taas voivat syyttä Aku Ankkaa,
jota ilmeisesti käyttävät omana primaarilähteenään faktoja hakiessaan.

Jukka Kemppinen kirjoitti aikanaan tohtorinmiekoista. Hän kertookin niistä oikien hauskoja faktoja. "Suomessa yhä käytössä olevat tohtorinmiekat ovat olleet valitettavan tylsiä. Termi "miekanhiojaiset" on käytössä tohtorinpromootioissa. Ei siellä mitään miekkoja hiota. Olen ollut. Seppeleensitojaisissa miekan sijasta tarvitsee pihdit (Leatherman), koska seppeleen ompeleminen laakerinlehdistä on huomattavan vaikeaa." Mieleeni ei kuitenkaan malttanut olla tulematta ajatus siitä että jos promotoi itseään treffipalstoilla ja kertoo että on saamassa nimityksen freudilaisesta estetiikasta ja tarvitsee promootiotilaisuutensa miekkansa hiojaa, niin onko kyseessä lääkärileikki.

Ja sitten se, että Kemppisen näkökulma miekkoihin on hieman ... rajoittunut. "Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön." On toki mielenkiintoista miettiä että miksi rondel -tikari oli tyypillinen 1300 -luvun loppupuolella ja esiintyy esimerkiksi Fiore dei Liberin teoksissa, siis muutama sata vuotta ennen barokkiaikaa.
* Siinä todellakin on pistävä terä ja sillä todellakin pistetään silmikon raosta hengiltä. Kuin myös kainalokuopasta ja ... no ahterista. Ideana on todellakin saada ohitettua panssari. Ja tämän sivutuotteena on ollut se, että haarniska on säilynyt ehjänä. Mutta en malta olla korostamatta sitä sivutuotekulmaa. Sillä tosiasiassa metallisesta levypanssarista ei lyödä veitsellä läpi. Olisi siksi oikeastaan koomista että tikarin kaltainen pieni ase voisi olla minkään muun muotoinen.
* Tikari ei ole koskaan ollut pääaseena, ja kun katsotaan panssaroituja kohteita vastaan kehitettyjä aseita, niissä kaikissa on joko juuri piikki jolla lyödään läpi tai sitten jokin vasaramainen astalo jossa on piikkejä eri suuntiin jotka estävät aseen liukumisen ja varmistavat näin että jokin piikki osoittaa vastavirtaan ja panssari ei kilpistä iskun voimaa. (Elokuvien panssarit ovat usein yllättävän lättäniä, ne tekevät kantajansa toki leveärintaisen näköiseksi. Mutta ideaalina on rakentaa kilpistävää pintaa ja tämä panssari on helposti hivenen mahakkaanoloinen kun siinä on taakse päin viistoja pintoja.) Nämä taas helposti nimenomaan väänsivät ja mursivat ja rikkoivat panssaria.
* Kaiken kaikkiaan panssarit eivät ole kovin hauraita. Ne tehtiin kestämään ja ne tekivät tätä ylipäätään hyvin. Ajatus siitä että pitäisi jotenkin erityisesti varoa että haarniskaa ei rikota on jossain määrin omituinen. On järkevämpää kiertää tai nimenomaan yrittää rikkoa sitä.
* Turnajaisiin liittyvä ajatus hävinneen menettämästä haarniskasta on toki ikoninen. Mutta todellisuus on vielä jännittävämpi. Yllättävän vähän haarniskan ansaitsemiskykyisistä sotilaista kuoli. Yhtenä syynä on jo se että haarniska on "todella epäreilu etu". Joka on se syy miksi niitä käytettiin. Toinen, hieman erikoisempi syy, oli se että tosiasiassa ritaria ei kannattanut tappaa. Keskiajan sodankäynnissä vangittujen ritareiden nappaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli oleellinen osa sodankäyntiä ja sen rahoittamista. Se oli yleistä ja siinä todella tienasi. Itse asiassa joissain taisteluissa englantilaiset tappoivat nappaamiaan vankeja joka hämmästytti kovasti mannermaisia ritareita. Panttivangiksi joutumisen ajatus oli täysin luonteva osa sen ajan ajattelua. (Nykyään sotavangit ovat enimmäkseen kuluerä tai ylimääräinen käsipari johonkin työhön.)

Myös kommenteista löytyi erikoisia lausumia, kun kantaa otettiin siihen että lyömäsapeleilla korskeilu kuului sotilaskunnan muotiin. Antti Kukkonen esitti Kemppiselle kritiikkiä : "Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoitamme "hirveydellä", mutta käsittääkseni kehitys keskiajalta aina Ranskan vallankumoukseen saakka suosi yhä kevyempiä ja pistämiseen (lyömisen sijasta) soveltuvampia malleja. Tämä johtui siitä, että ennen modernia kirurgiaa pistohaava keskivartaloon oli lähes aina tappava, kun taas lyömähaava saattoi parantua joko itsestään tai välkärin rohdoilla avustettuna. Itse siis näkisin, että 1600- ja 1700-luvun miekat olivat hyvinkin siroja." Ajatus on, jos ei muuta, niin ainakin yleinen. Tässä sekoittuu kuitenkin konteksti. Rapiiri oli todellakin ase jonka käyttö yleistyi. Kaksintaistelutilanteissa ja eisodankäyvässä mukanakantamisessa. Sotaoloihin käytettiin kuitenkin aivan erilaisia aseita. Rapiiri ei ole mikään kevyempi miekka. Se painaa täsmälleen saman verran kuin "painavan maineessa oleva" pitkämiekka. Rapiirilla on enemmän ulottuvuutta. (Se on nopea ase lähinnä siinä mielessä että sen kanssa voi melko nopeasti pistää ylös ja siirtää seuraavan piston jonnekin aivan muualle, vaikka alas. Ei siksi että se olisi jotenkin keveä ja näppärä.) Ja vastapuolella ei tuossa vaiheessa enää ollut käytössä panssarointia. Rapiiri on toki piikki kuten rondelkin, mutta sen kärki on niin kaukana että on todella haastavaa lyödä sillä jostain kainalokuopasta läpi ja saada riittävä voima sen taakse. (Pitkällä miekallakin tehtiin samaa, half-swordingia.)

Smallsword oli todellakin keveä pistomiekka, mutta se yleistyi vasta 1800 -luvun aluksi. Ja sen syynä ei ollut taistelutehokkuus vaan enemmänkin se, että miekkojen aikakausi alkoi menemään ohi. (Esimerkiksi nykyaikana niitä ei kanneta.) Smallsword on toki hauska miekkailtava mutta se on hauska vain jos vastapuolellakin on smallsword. Ja esimerkiksi sellainen aikansa miekka-auktoriteetti kuin Alfred Hutton korosti että smallsword sopii kunnian puolustamiseen mutta sotaan otettiin backsword. Joka taas oli juuri viiltävä. Lisäksi kaksintaisteluperinnekin muuntuikin monin paikoin siihen että niillä pyrittiin saamaan ensimmäinen verinaarmu eikä nimenomaan haluttu tappaa toista. Joten ajatus piston erityisestä letaaliudesta on hieman erikoinen. Tottahan toki sotilaat ovat erityisen kiinnostuneita siitä että vastustaja kuolee. (Ja he ovat. Viiltoaseilla saatiin tarvittaessa aikaan jopa irtoraajoja. Joihin kyllä kuolee helposti.) Itse asiassa huvittavana kuriositteettina voidaan sanoa että tohtorinmiekka on smallsword. Ja se on symbolinen koriste. Olenkin kirjoittanut aiemmin tohtorismiekoista. Ja laitoin siihen erikoisen lainauksen joka voisi olla näpsäkkä tapa vastata tämänlaatuisiin lausuntoihin.

Kulttuurimme arvostaa historiaa ja miekoista todellakin keskustellaan hyvin usein. Käytetyt faktat ovat kuitenkin aika usein hyvin viitteellisiä, jos eivät peräti olemattomia. Ihmiset toistavat tiettyjä puolitotuuksia tai täysvalheita. Ja näiden tietäminen ja käyttäminen näyttää jopa jossain määrin kuuluvan siihen repertuaariin jonka toistamisella saa itselleen sivistyneen miehen maineen. Itse pyrin olemaan vapaa mies. (Jonka symboli, kuten Kemppinen aivan oikein totesi, on miekka.)

Terävöitetään miekkojen teriä

Miekoissa on terä. Joskus jopa kaksi. Tähän liittyen on kenties hyvä katsoa muutamia eri tyylejä joilla niitä on teroitettu.

Jos mietitään yhden käden miekkaa tai pitkää miekkaa, voidaan huomata että klassisimmillaan siinä on kaksi terää. (2kpl). Tämä triviaalilta vaikuttava yksityiskohta on ollut tärkeä. Sillä esimerkiksi Liechtenauerin kohdalla monet tekniikoista vaativat sen, että molemmat puolet ovat teräviä. Toinen huomattava asia on se, että vanhemmissa kaksiteräisissä miekoissa molemmat terät on teroitettu aivan kahvasta kärkeen asti. Ja ne olivat hyvin teräviä. Etenkin vanhemmissa yhden käden miekoissa ei tässä kohden ole poikkeuksia. Jos se näyttää terältä se on teroitettu.

Pitkän miekan kohdalla on paljon keskustelua siitä mitä osia kannattaa teroittaa ja miten paljon. Tässä pääargumentaatio koskee half-swordingia. Siinä pidetään toista kättä puolivälissä miekanterää kiinni. Tämänlainen on aivan tavallista, ja esimerkiksi Fiore dei Liberin tyylissä punta falsa -tekniikka vaatii siirtymisen tähän arkijärjeltä erikoiselta tuntuvaan asentoon. Tässä kohden on tietysti kätevää ajatella että miekan voisi jättää tylsäksi keskiosasta. Ja tätä tukee sekin, että miekalla yritetään yleensä iskeä melko kärkiosalla, "ihan jotta saadaan mahdollisimman hyvin tehoja". Tämänlaisia ajatuksia löytyykin manuaaleista. Filoppo Vadi jopa neuvoo haarniskoitua vihollista vastaan varustautuessa että kannattaa valita sellainen miekka josta vain kärkiosa on terävä. Sillä metallilevyn läpi ei voi iskeä, vaan täytyy pistellä erilaisista rakosista. Ja tähän half-swording toimii paremmin kuin hyvin. Lisäksi museoista löytyy miekkoja joissa on terän keskellä tylsistetty alue juuri sitä varten että siitä saa tukevan otteen. Mutta kaikesta huolimatta suurin osa pitkistä miekoista teroitettiin koko terältä. Tähän liittyy se yllättävä seikka, että puhutaampa sitten vastustajan miekanterään tarttumisesta tai half-swordingista, niin terävää asetta on yllättävän harmitonta pitää kädessä. Ideana on puristaa miekan lapetta. Ja toisaalta jokainen pihviä syönyt tietää että veitsen painaminen ei ole kovin tehokasta, vaan pitää heiluttaa sitä veistä edestakaisin. Tarttuminen haavoittaa vain jos ote lipsuu. Joten tarve tylsyttämiselle on epäintuitiivisen pieni.

Ricasso, terän tylsin osa.
Jos se ei viiltele,
siinä ei ole karismaa...

Toisaalta myöhäiskeskiajalla (1480-luvulta) miekan kahvan lähialueen hiomista alettiin selkeästi vähentämään. Tästä merkittävä innovaatio on ricasso, joka yleistyi tuossa vaiheessa nopeasti. Se on mitättömän oloinen innovaatio. Kahvan lähellä miekkaa ei vain ole teroitettu. Ricasso on kuitenkin tärkeä innovaatio. Sen yksi funktio on toki niinkin arkinen kuin se, että se tiivistää miekan huotraan. Kun miekka hölskyy vähemmän sitä on miellyttävä kantaa. Mutta tämän lisäksi siihen liittyy miekkailutekniikan muutos. Ja se on liitoksissa muuhun miekan muodon kehittymiseen. (Josta jo kirjoitin aiemmin.) Kun tyyleissä keskityttiin siihen, että sormi meni väistin yli, ei terää voinut teroittaa aivan loppuun asti. Sormen siirtely yli heiluttaa helposti sen verran, että on järkevää jättää kahvaosa tylsäksi. Ja pian miekkoihin ilmestyikin suojakaaria suojaamaan etusormea. Joka taas toimii aivan fyysisenä esteenä niin että ricasso syntyy aivan väistämättä. (Tässä on kyseessä itseäänruokkivasta prosessista.)

Toisaalta sapeleissa on ollut suurta variaatiota. Yleensä sapeleissa terä ei mene terän juureen asti. Itse asiassa joissain sapeleissa teroitetaan 2/3 terästä. Tässä syynä on se, että sapelilla taktiikkana on keskittyä viiltoihin jotka tapahtuvat melko kärkiosalla. Ja kahvaosa on taas keskitetty torjumiseen. Näin ei ole hirveästi merkitystä teroittaa terää aivan juureen asti. Sen sijaan on hyvä tehdä torjuvasta osasta tukeva.

Vasen

Viimeisimmissä harjoituksissa kävimme läpi monia asioita. Yksi niistä oli punta falsa -niminen tekniikka, jossa kysymys on tekniikasta jossa kontaktissa toisen miekan kanssa tilanne kierretään samalla kun siirrytään half -swordingiin. Tekniikka vaatii aika paljon harjoittelua. Sidoimme sen luonnollisesti osaksi luontevaa miekankäyttöä. Sain kuitenkin parikseni ihmisen joka ei ollut ikinä aikaisemmin tehnyt kyseistä tekniikkaa, joten yksinkertaistimme tilannetta ; Minun roolina oli vain pitää omaa miekkaani frontalessa (vasemmalle) ja toinen käänsi miekkaansa siitä sitten ympäri.

Vaikka minun olisi luonnollisesti pitänyt ottaa tilanteesta kaikki irti ja hioa stanceni täydelliseksi millimetrin sadasosien tarkkuudella, on minun rehellisyyden nimissä tunnustettava että tylsistyin seisoskelemaan ja aloin katsomaan hieman sivusta. Tämä oli melko tärkeä asia. Sillä minulla on varsin kummallinen kokoelma "ajattelemattomia automaatioita". Ne ovat toimintamalleja jotka seuraavat tietyntyyppisistä tilanteista ja joita on yhtä vaikeaa estää kuin laittaa silmää kiinni kun joku heittää sitä kohden esineen. Minulla on räpytysrefleksin kaltaisia nytkäyksiä joiden kontrolloiminen vaatii yleensä huomattavan määrän henkisistä voimavaroistani, ilman että lopputulos on silti kovin kummoinen. (Mikä on luonnollisesti ärsyttävää, paitsi minulle myös muille.)

Tylsyyspäissäni katsoin free scholariamme Keniä ja hänen touhujaan. Hän sattui olemaan hieman vasemmalla puolellani. Näin katsoin miekanpyörittäjäpariani vain oikealla silmällä. Tässä tilanteessa ei ollut mitään ongelmia pysyä aivan paikallaan. Tästä tein pieniä kokeiluita ja huomasin että jos näen liikettä vasemmalla silmällä, automaatio tulee helpommin. Jos näen liikkeen pelkästään vasemman silmän näkökentässä, reagoiminen on likimain mahdoton torjua. Tässä epäiltiin hetken aikaa jopa että minulla olisi mahdollisesti omituinen fobia, joka kohdistuu vasemmalla oleviin. Mutta vasemmalta puolelta tuleva töniminen ei haittaa. Kysymys oli nimenomaan näkökentästä ja vasemmasta silmästä.

Vasen silmäni on toki muutenkin kummallinen. Sen näkökentässä on esimerkiksi alue joka on sokea. (Syynä omituiset olosuhteet ja ylivoimakas laserlamppu teini-iässä.) Osa miekkailukumppaneistani olikin löytänyt tämän ja itse asiassa vasemman silmän näkökentässä on sen "säpsyysvaikutuksesta" huolimatta alueita jonne voi pistää miekan sisään ilman että edes näen sitä. Ja toisaalta koska minulla on "aspergereille" liiankin tyypillinen matala latentti inhibitio on minulla valoisana vuodenaikana melko tuskainen olo. Aivoni on ratkaissut kidutustilanteessa olemisen (sillä sitä aistien ylikuormitus jota ei voi kontrolloida on) sulkemalla toisen silmän tietoisuudesta. Ja kyllä. Se on nimen omaan vasen. Olen tämän vuoksi esimerkiksi työpaikalla kävellyt päin seinää (joka oli vasemmalla puolellani) koska katsoin oikealla olevaa ilmoitustaulua kävellessäni käytävällä enkä nähnyt koko seinää.

Tämän huomion vaikutuskesta mielessäni kävi jopa se, että silmälapun käyttö harjoitteluissa voisi tehdä minusta helposti "rohkeuskoneen". Ja silmälappu parantaisi karismaani ainakin 10%. (Koska niin nyt tekee mikä tahansa joka peittää osan naamastani.)

Periaatteessa vasen silmä on hieman huono, oikea silmä vastaavalla olisi teknisesti parempi vaihtoehto. Sillä tunnettua on, että ihmiset eivät ole "irrelevantteja" vasemman ja oikean suhteen. Valtaosa ihmisistä on oikeakätisiä. Ja tämä vaikuttaa tietysti miekkailun symmetriaan hyvinkin paljon, koska ulottuvuus oikealle ja vasemmalle on hieman erilainen koska vasen on pommelilla ja oikea käsi väistin lähellä ja se teräosa on miekassa se relevantein lyömisosa. Itse asiassa ihmiset ovat yleensä sellaisia että he oikeakätisinä lyövät useimmiten nimenomaan vasemmalle puolelle.
1: Jopa Fiore dei Liberi esittelee tekniikan nimeltä "colpi di villano", joka on vastaisku kokemattoman odotusarvoisesti voimalla tekemään iskuun joka tulee vasemmalle puolelle. Myös vanhin tunnettu manuaali, I.33:kin, kertoo että kokematon yleensä lyö nimenomaan oikealta eikä rystylyöntiä ja että tämä tulee vasemmalle puolelle. Tämän vuoksi kokemattomia miekkailijoita varten on yksi tekniikka joka neuvotaan koska se on niin yleinen. ; Ihmiselle on ikään kuin luontevaa lyödä isommalla aseella ikään kuin pesäpalloa pelatessa palloa.
2: Vastaava epäsymmetria on tietysti havaittu myös sotatantereilla kuolleiden vammoja analysoimalla. On havaittu että usein kallovammat ovat sellaisia että jos joku lyö sinua edestä, oikeakätinen lyö omalle oikealleen päähän. Ja koska vastustaja on vastakkain ja kasvokkain, isku tulee kohteen vasemmalle.
3: Itse asiassa itsellänikin on vasemmassa otsassani lihakirvesperäinen arpi, joka minulla on ollut likimain aina, kolmivuotiaasta lähtien. Jos en tietäisi siitä mitään muuta, arvelisin tietojen pohjalta että sen on siihen tietoisesti edestäpäin lyönyt joku oikeakätinen. Arvelut muuten sattuvat osumaan oikeaan.

Itsepuolustuksellisesti väistöautomaatio voi itse asiassa olla hyödyllistä. Ja joskus "kungfuilu" -taipumukseni on paitsi harjoituksia huvittavaa sepeämistä, myös ratkaissut tilanteita edukseni. Kuitenkin yleisen harjoittelun kannalta se on lähinnä haitta. Se vaikeuttaa tietyn tekniikan harjoittelua tuottamalla ylimääräistä liikehdintää tai sitomalla voimavarat muihin asioihin keskittymisen sijasta siihen että ei liiku. (Passiivisuuskin on siis aktiivista, erityisen aktiivista. Tässä "valitsematta jättäminenkin on valinta" -tilanteessa on jotain hyvin Sartrelaista.) Nyt kun tämän erikoisuuden tiedostaa, voi sitä tietysti käyttää hyväkseen; Silmälapun sijasta voi vaikka pitää tilanteen mukaan toista silmää auki ja toista kiinni.

"Dead is good enough" ja muita onelinereitä pitkänmiekan statuskuopasta

Tänään töissä pomoni kyseli varsin haasteelliseen sävyyn siitä, kumpi voittaisi jos historiallisen miekkailun harjoittaja laitettaisiin vastakkain vaikkapa iaidon harjoittajan kanssa. Henkenä oli että "samurait ja ninjat ovat siistimpiä kuin eurooppalaiset herrasmiehet." Ja että minun olisi vähintään hyväksyttävä että katana on parempi kuin eurooppalainen miekka.

Minun vastaukseni oli epämääräinen "riippuu tilanteesta". Minun asiani ei ole alkaa luennoimaan lajejen tehokkuudesta ja konteksteista työajalla ; Mitkä ovat varustukset (ja ovatko ne molemmilla samat vai erilaiset.) Onko paikka avomaastossa vai ahtaasti sisätiloissa. Ollaanko hevosen kanssa vai ilman ... Ja nämä ovat olennaisia tietoja jotka vaikuttavat lopputulokseen olennaisesti. En jaksanut selittää, etenkin kun selitys on pitkä ja vaatisi paljon alustamista. Ja katanan superterävyyttä ihaillessa on helppo unohtaa "overkill" -käsite, eli se että onko väliä voiko miekalla lyödä useampia tyyppejä halki, kun käytännössä lyöt yhtä ja riittää että tämä kuolee. - Eikä edes lajien vertailu vs. -tyyppisillä ratkaisuilla ole kovin ilmiselvää. (Tosin itseäni kiinnostaisi nähdä joitain vertailuita, joissa on vastakkain vaikkapa samankokoisten koulujen parhaita oppilaita, siinä osaaminen ja panostus tasoittunevat. Tämä on mahdollista, mutta vaikeaa.)

Tekninen sepustaminen on turhaa kun kysymys on pohjimmiltaan imagosta.

Kuitenkin keskustelu herätti mietteitä siitä, miten pitkää miekkaa ei ylipäätään arvosteta kovinkaan paljoa. Tilanne näyttää olevan se, että rapiiria, pistomiekkaa, arvostetaan enemmän. Muskettisotureihin liitetään mielikuvissa nimen omaan taito. Japanilaiset samurait ovat tietysti maineeltaan taitokeskeisiä, ja tässä etenkin heidän miekkansa katana näyttää olevan niin karismaattinen, että sen supertehokkuutta boostataan sellaisessa hengessä että pelkästään tämän aseen koskettaminen tarkoittaa samaa kuin se, että myös käyttäjä panostaa taitoon. Myös itämaiset sapelit ovat monista tyylikkäitä. Näitä miekkatyyppejä toki yhdistää tehokas suunnittelu. Ne ovat spesifejä vempeleitä joissa on keskitytty pääasiassa yhteen ominaisuuteen ; Katana ja sapeli ovat viilto -ominaisuuksiltaan loistavia. Pistomiekka taas keskittyy pistämiseen. Pitkämiekka on sen sijaan enemmänkin "linkkuveitsimallia" ; Se toimii sekä iskemisessä, pistämisessä että viiltämisessä. Tämä tekee siitä erittäin monimuotoisesti käytettävän. Olisi esimerkiksi mahdotonta kuvitella että katanankäyttäjä alkaisi yht'äkkiä soveltamaan jotain keihästyylisiä tekniikoita. Pitkällämiekalla half-swording mahdollistaa juuri tämänlaisen.

Ja jostain syystä, vaikka keskiaikaiseen miekkaan jostain syystä liitetäänkin mielikuvissa lähinnä voimalla lyöminen, ei miekka ole niin painava kuin luullaan eikä voimakeskeisyys lähelläkään sitä mitä luultaisiin. Minäkin olen toki nähnyt esimerkiksi vertailuja joissa miekoilla pilkotaan bambuputkia. Niissä katanalla ja sapeleilla saadaan aikaan useampia iskuja (ja pitkämiekkakin ehdottomasti katkoo) aikayksikössä. Kuitenkin pitkällämiekalla on hieman suurempi etäisyys - ja ennenkaikkea etenkin saksalaisen tyylin parissa on paljon tekniikoita jotka perustuvat juuri siihen että toinen voidaan tappaa ilman että tehdään "täyspainoinen lyönti". Toisin sanoen hitautta osataan kiertää ja etäisyyttä käytetään tässä hyväksi. (Tässä mielessä onkin irrelevanttia ehtiikö iaidoka vetää miekkansa nopeammin esiin ja lyömään tässä samalla. Jos hän on kauempana, hänen päässään on terästä ennen kuin hän ehtii kävelemään edes lyömisetäisyydelleen.)

Itse asiassa kun itsepuolustuksen asiantuntijat katsovat toimia (kuten heistä monet itse asiassa tekevät) he huomauttavat usein siitä miten eurooppalaisessa miekkailussa on runsaasti jujutsun piirteitä. Tässä mielessä vertailu muuttuukin varsin erikoiseksi ; Se on melkein sama kuin kysyisi että "jos japanilainen jujutsu taistelee eurooppalainen jujutsun kanssa, kumpi voittaa?"

Imagokysymys näyttääkin olevan kysymyksessä hyvin olennainen. On nimittäin tavallista, että jos karateka tai aikidoka näyttää tekniikkaa rauhallisesti ja siistillä liikkeellä, että ihmiset ymmärtävät katsoa tilanteen muuna kuin taistelusimulaationa. He ymmärtävät että tässä demonstroidaan alleviivatusti ja teknisesti pikkutarkasti jotain, jota tavoitellaan siinä taistelutilanteessa. He osaavat arvostaa tätä. Miekan kohdalla nousee kuitenkin erilaisia kommentteja, kuten vaikkapa "My point was and still is that these techniques don't work the way they do in a demo as they would in a real fight." On selvää, että tekniikat tehdään eri tavalla kun niitä harjoitellaan ja kun niitä käytetään vaikkapa itsepuolustustilanteessa.

Ajatus on toki pitkänmiekan tai katanan itsensä kannalta hieman korni. Ei niitä kanniskella itsepuolustusmielessä missään. Mutta toisaalta niin on diskurssi jossa oletetaan että jos harjoittaa itsepuolustusta sen pitäisi olla se tuhovoimaisin.

Toisin sanoen, minulla ja pomollani on nyt syvä erimielisyys. Jostain syystä, jos olisin uskovainen, ihmiset antaisivat minulle sentään tilaa. He voisivat kenties olla vaivautuneita, mutta yleisesti ottaen pomot eivät esitä ateistisia jumalatodistuskumouksia sinulle heti jos menet kertomaan olevasi eurooppalainen miekkailija, kuulet että "ai sä larppaat" tai sitten joutuu vastaamaan kaikenlaisiin vertailukysymyksiin, jotka ovat itse asiassa retorisia kysymyksiä joissa on kategoriavirhe - eli kysymys mallia "Joko olet lakannut lyömästä vaimoasi? (k/e)". Ja tämän kysymyksen sisällä on "kai sä edes myönnät sen verran että" jonka jälkeen tulee jotain jossa pitäisi selittää miten oma systeemi on huonompi kuin jokin toinen. - Yhdistelmä jossa on omituinen kombinaatio ilman kokemusta olevaa varmuutta, tilanteen ymmärtämättömyydestä johtuvaa väärässäoloa sekä asenteellista epäkohteliaisuutta on varsin inhottava ottaa, jos se tulee ylemmässä statuksessa olevalta jonka parissa olet peräti töissä.

Olen vakavasti harkinnut että alan suhtautumaan näihin kysymyksiin hymyillen salaperäisesti ja kertovani että "Niin, minähän tiedän vastauksen. Olen nimittäin kokeillut erilaisia lajeja ja tätä kautta minulla on kykyä tehdä vertailu, sen sijaan että olisin vain valinnut jomman kumman ja vakuuttunut sen toimivuudesta vain siksi että kun se on hyvä, niin se toinen jota en tiedä olisi parempi. Siksi suosittelen että sinäkin menet ja kokeilet muutaman vuoden ja sen jälkeen voit tehdä vertailun ja päätyä siihen lopputulokseenkin..."

---

Kirjoittaja on kohtuu tyytyväinen pomoonsa, joka on yleisesti ottaen ystävällinen ja reilu mies. Tämä erimielisyys ei ole siksi mikään syy alkaa raivota koko persoonaa kohtaan. Ei ole siis syytä sanoa että "meillä on erimielisyys" tavalla joka vaatisi sen, että valitaan miekan ja pistoolin välillä ja pistetään hänet sitten valitsemaan se katana, jota pitää voittamattoman erityislaatuisella tavalla spesiaalilta...

Kolmas ulottuvuus (Joka miekkaan tarttuu...)

Douglas Adams kuvaa "Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto" -kirjassaan sitä, että kolikon reunakuviot vaativat syvää oivaltamista. Syynä on se, että kolikon reunat ovat "selityksen jälkeen" ilmeisiä, mutta niiden huomaaminen "aluksi" on itse asiassa vaikeaa. Kolikonheitossakin on aina kruuna ja klaava, ja tässä innossa kolikko näyttäytyy ikään kuin tasona ja kaksiulotteisena. Sillä on kuitenkin kolmaskin ulottuvuus, jonka huomaaminen vaatii perspektiiviä.

"Unkurissa" kuvattiin sitä, miten mainosmiehet keksivät että vaatteella on syvyys. "kun sanottiin, että omo puhdistaa syvältä, pyykin oletettiin samalla olevan syvää, mitä kukaan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi. ja kun syvyys oli keksitty, likaa ei enää pyyhitty pinnalta vaan se karkotettiin kaikkein salaisimmista sopukoista."

Miekan kohdalla tilanne näyttää kuitenkin hieman erilaiselta. Tämän huomaa jos tarkastellaan tekniikoita, joissa miekan terään tartutaan. Joskus terä on oman miekan terä, jolloin puhutaan half-swordingista. Ja joissain disarm -tekniikoissa nimen omaan vastustajan terästä otetaan kiinni. Jotkut itämaisen mystiikan ylimmät ystävät halveksivat näitä tekniikoita, koska he ovat sitä mieltä että näiden tekniikoiden olemassaolo toimi kenties jossain kälyisessä euroopassa, mutta vain siksi että eurooppalaiset miekat olivat niin huonoja. Miekan terään ei tartuta japanissa, koska siellä miekat olivat niin teräviä, jopa ne miekat jotka oli tehty jonkun pienen kylän sepän nyrkkipajassa.

Kuitenkin tarttumisen ideana onkin siinä että ymmärtää että terässä on itse asiassa se pinta. Siinä missä kolikosta ei huomata reunoja, ja tätä huomaamattomuutta vedotaan ohuudella, miekan terässä huomio kiinnittyy vain tuohon ohueen reunaan. Sitä unohtuu, että kun minäkin viimeksi katsoin japanilaisen katanan terään, niin siinä oli laakeaa tilaa josta voi ottaa kiinni. Lape ei ole terävä, ja siitä saa yllättävän hyvän otteen.

Hyökkääjän osa.

Tämän jutun tarkoituksena on lähestyä keskiaikaista miekkailua hyökkääjän näkökulmasta. Hyökkääjän määrittely on tietysti itsessään vaikeaa, koska manuaaleissa kyseessä on ensi sijassa kaksintaistelunäkökulma. Tällöin molemmat toimijat ovat aktiivisia. Asiaa voidaan ymmärtää aloitteen kautta :
1: Hyökkääjä on se, joka on saksalaisessa miekkailussa vor -asemassa, eli jolla on lyöntiin ennakkotila, joka pakottaa toisen reagoimaan.
2: Italialaisessa miekkailussa tilanne on helpompi, koska toinen osapuoli on juridisesti määrätty hyökkääväksi ja toinen puolustavaksi osapuoleksi.

Asiaa voi siis lähestyä tavalla joka on melko relevantti. Näin "hyökkääjä" ei ole vain mielivaltainen rooli. Jos se olisi, ei tietysti tarvittaisi tälläistä blogiotsikkoa ja säästyisin vaivalta kun voisin kirjoittaa vain mitä "miekkailija ylipäätään" tekee.

Hyökkääjä voi tehdä käytännössä seuraavat asiat. Lauserakenteet on kirjattu tarkoituksella siten että oletuksena on se, että toinen ei vaan seistä möllötä paikallaan. Toisin sanoen oletetaan aktiivinen vastustaja. - Muunlainen tapa olisikin kaksintaistelunäkökulman vuoksi hieman outo.

Luokitelmia tehdessäni sain seuraavantyyppisen jaon kahteen ja eteenpäin. Lähestymistapani keskittyy lyönnin liikeradan muutokseen ja siihen miten aikaisin tai myöhään se tehdään. Tämä ei kenties ole "luova" tai "kekseliäs" luokittelu, mutta korostankin että lähestymistapani on "varsin klassinen" jopa kliseisyyteen asti. Se on minunlaisen innokkaan amatöörin tapa varmistaa että ei tule jauhettua aivan lööperiä. Tosin joissain kohdissa järjestys on kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Erot ovat nimittäin hyvin pieniä.

Lisäksi pääsen brassailemaan terminologialla. (Jonka pänttääminen on itse asiassa yksi pääsyy kirjoittaa koko juttu.) Toki lopputulos ei ole "koko totuus", eli monia tekniikoita jätetään mainitsematta ja roolittamatta. Mutta siinä on "sen verran totuutta", että uskallan sanoa sitä "harrastelijalle riittävän kattavaksi", ja usean mainitsematta jääneenkin saa leppoisasti liitettyä jo mainittuihin luokituksiin. Vetoan laiskuuteeni - ja siihen että tekniikat ovat joskus vain esimerkkejä luokitelman sisällöstä.

Miekan hyökkäyksessä kontakti joko on tai ei ole.
1: Normaali hyökkäys (joka voi olla isku, pisto tai viilto). Tämä voidaan tehdä ajoituksella, jolloin nopeus antaa etulyönnin ja toinen ei voi torjua. Tai sitten isku ohittaa puolustuksen, tai sitten iskussa on rakenteen rikkova teho joka tekee torjunnasta toimimattoman niin että sen läpi päästään osumaan.
2: Feint taas tarkoittaa sitä että hyökkäyslinjaa muutetaan varhaisessa vaiheessa jolloin toinen reagoi iskuun kuin se olisi toisenlainen. Tämä muutos kesken iskun muuttaa tilanteen niin että koko toisen tekemä torjunta ohitetaan.
Tämän jälkeen alkaa hyvin erilainen miekkailun osa. Sillä iskujen liikerataa muutetaan, mutta vasta teräkontaktin jälkeen.
3: Bind -tilanteessa puolustautujan torjunta onnistuu, mutta voittajan kannalta tämä ei ole tavoite, joten tässä tilanteessa hän keskittyy kontrolloimaan vastustajan miekkaa. Tämä onkin mahdollista vain jos miekat osuvat yhteen.
4: Winden -issä jos toisen kontakti on heikko, painetaan läpi, ja jos torjunta on voimakas, sen ohi kierretään joutamalla ulkopuolelle. Kiertäminen ulkopuolelle on italialaisessa miekkailussa kutsuttu nimellä angulation ja saksalaisessa auswinden.
5: Duplieren / Mutieren taas tarkoittavat sitä että teräkontaktia pidetään yllä ja samalla vaihdetaan hyökkäyksen suuntaa. Teräkontaktin piste on tällöin ikään kuin vivun tukipiste, ja terää kierretään eri paikkaan jolloin suoja päästään ohittamaan.
6: Yielding, jossa miekka joko kimmautetaan teräkontaktin energialla ympäri mulinellolla tai sitten torjunnan alla vain joustetaan ja siirtytään lähemmäs lyömään miekan kahvalla (pommelilla) päähän.
7: Punta falsa, jossa isku lyödään kontaktiin "ulkopuolelle", mutta kärki pyöräytetäänkin yläpuolelta ympäri samalla kun pommelilla oleva kätesi siirretään terälle, jolloin päädytään toisen torjunnan sisäpuolelle ja ollaan half swordingissa.
8: Grappling, jossa keskeisessä roolissa on siirtyminen aseettoman taistelun suuntaan. Teräkontaktia pidetään ja käytetään sen vuoksi että se tarjoaa suojatun tien tarttumaan toiseen. Tähän perustuu esimerkiksi durchlaufen.

Edelliset olivat suoraa toimintaa, jossa ideana on edetä mahdollisimman suoraviivaisesti. Tätä kautta jäljelle jää kuitenkin vielä yksi tapa, jota voidaan kuitenkin käyttää. Se on kaksiosainen
9: "Parry and riposte", joka voi tuntua torjujan roolilta. Hyökkääjän kannalta se on relevantti sen vuoksi että toisen voidaan odottaa tekevän vastahyökkäyksen iskulle, jolle voidaan tehdä torjunta ja vastahyökkäys.

---

Termit on värikoodattu. [O] tarkoittaa että termi on "yleiskäytössä", [O] viittaa saksalaiseen perinteeseen ja [O] italialaiseen.

Käärmeissään nuollaan haavoja.

5. Syyskuuta televisiosta tuli sarja "Bones". Jakson englanninkielinen nimi oli "The Princess and The Pearl". Jaksossa oli monta hauskaa nörttivitsiä, koska siinä pyörittiin elokuvaproppien kerääjien keskuudessa. Siinä murhaaja osasi tarinan mukaan eurooppalaista miekkailua.

En suuttunut "väkivallan taitaja nörttien keskuudessa on murhaaja" -linkistä, koska se nyt on vain televisiosarja. Ja kytkös on. En edes loukkaantunut siitä että kun sarjan päähenkilö Booth oli voittanut, hän asettautui erikoiseen asentoon, joka olisi voinut olla "Posta di Fenestra" -asento, mutta painopiste ja miekkakin oli asennossa oli turhan edessä (väärin) ja väistikin oli jostain erikoisesta syystä vaakatasossa. (Saksalaisesta se rinnastoi "Ochs" -asentoon, tai "eynhorniin" jalkojen osalta, mutta näissäkään väisti ei ole vaakatasossa.) Häntä ei esitetty alan mestarina, mutta ihmetys ei keskity siihen, vaan siihen miten hän ylipäätään voitti tuon tasoisilla taidoilla. Hyväksyin tuurin.

Sen sijaan ihmetytti "puolifaktuaalisuus" jaksossa. Siinä nimittäin viitattiin tietoihin, jotka kertoivat siitä että sarjan tekijät olivat ottaneet hieman selvää asiasta. Moni kohta oli kuitenkin väärin, tai ainakin oudossa kontekstissa. Tai oikeastaan molempia.

Sarjassa tärkeä huomio oli se, että murhaajaa etsitiin koska tällä oli taitoa. Booth kertoi tämän koska oli huomannut toisen käyttävän "nuoli" ja "käärme" -tekniikoita. Termit ovat oikeita keskiaikaiseen miekkailuun liittyviä miekkailutermejä. Ne eivät kuitenkaan ole "tekniikoita" vaan stanceja:
1: "Snakessa" korostetaan sitä, miten kärki osoittaa eteenpäin. Kärki työnnetään niin että voidaan ohittaa ongelmia. "Upper snake" taas on sitä varten että saadaan voimakkaita pistoja, ja siitä asennosta iskuja voidaan myös torjua tehokkaasti. Siinä half-swordaaja ottaa asennon harvinaisen läheltä kahvaa, mikä takaa hänelle hieman isomman ulottuvuuden.
2: "Arrow" (myös "Archer") taas on hyvä sekä lyömisessä että suojaamisessa. Miekkaa pidetään melko takana. Tästä asennosta voidaan tehdä iskuja jotka samanaikaisesti iskevät, että siirtävät toisen hyökkäyslinjan syrjään.

Mielestäni seisominen tietyssä asennossa ei ole lähelläkään samaa asiaa, kuin "tekniikka" (joka on karkeasti liikesarja asennosta toiseen, mahdollisesti useassa vaiheessa.) Termit viittaavat vuoteen 1409, italialaiseen miekkailuun. Kirja on "Flos Duellatorum", kirjoittajana itse Fiore Dei Liberi.

Toinen merkittävä erikoisuus on se, että nämä asennot eivät ole "perusmiekkailua", vaan ne ovat nimen omaan Fioren haarniskoituun kamppailuun erikoistuneita. Sarjassa tämäkin konteksti oli "miltei puoliksi oikein", koska "mustalla ritarilla" oli itsellään haarniska. Kohteella, itse tutkija Boothilla, ei ollut. Voisihan sitä toki kenties luulla, että haarniskoituun taisteluun soveltuvia tekniikoita käytettäisiin siksi että haarniska hidastaa ja on hankala. Pääsyy niiden käyttöön on kuitenkin kohteen varustus. Kun edessä on paljon metallia, ei normaali lyöminen toimi ihan samalla tavalla ja tekniikkavalikoimaa on muutettava. Asentoja tietysti siinä mukana. Tätä kautta tekniikat olivat jaksossa aivan väärässä kontekstissa. Tosin oli sinänsä hienoa, että yleisestä tietoisuudessa harvinaisempi half-swording tuli esille.

Toki olen sitä mieltä että sarjassa mainittu erityistaito, eli kyky valmistaa tietynlaisia ketjuhaarniskoja, johti vahvasti syyllisen jäljille. Kuitenkin jo "snaken" ja "arrowin" tunnistus olisi kuitenkin pitänyt johtaa erittäin pieneen joukkoon. Syy on siinä että pitäisi keskittyä vain italialaisen osaajiin (jotka toki voivat treenata myös saksalaista). Mutta haku on vielä tiiviimpi: vahva enemmistö historiallisen miekkailun harjoittajista ei ole kovin syvällisesti tutustunut haarniskassa taistelun periaatteisiin. Syitä tälle on useita. Ensimmäisenä mukaan tulee tietysti hinta. Lisäksi on hyvä huomata että suurin osa haarniskataistelusta sisältää pistoja vaarallisiin alueisiin, sekä aggressiivisia tarttumisia. Toisin sanoen harjoittelemisen kannalta tässä seuraa se ironia, että haarniska on alunperin tehty jotta taistelu olisi turvallisempaa. Mutta harjoittelun kannalta se keskittyi sellaisiin tekniikoihin, joiden harjoittelu on vaarallisempaa.

Syyllisen olisi pitänyt löytyä eri tavalla. Tästä jaksosta tulee mieleen se, että on positiivista että asiasta konsultoidaan. Mutta kannattaisi konsultoida loppuun asti. Sitä paitsi taistelua pitäisi olla enemmän.

---

Olen lisännyt asentojen nimet dei Liberin piirroksiin.

Puulla päähän.

Yleinen kinastelunaihe on se, onko sauva vai miekka parempi.

Tähän aiheeseen liittyy melko paljon bullshidoa, eli itsepuolustusta koskevia harhaanjohtavia luuloja ja taikauskoja. Yritän kahlata niissä ja vastailla sen mitä minun taidoillani voi. Ehkä yleisimmät harhaluulot ovat:
1: Usea on sitä mieltä että sauva ei ole miekkaan verrattava vaarallisuudessaan, koska miekka on terävä ja sauva on vain kasa puuta. Tosiasiassa sauva on erittäin vaarallinen ase: Jos joku lyö toista pesäpallomailalla, tietää että se on vaarallista. Sauva on kuitenkin pidempi kuin pesäpallomaila, ja usein vähintään samanpainoinen. Toisin sanoen: Sen isku on vaarallisempi kuin pesäpallomailalla lyöminen. Tätä kautta kaikki puheet siitä kuinka "sauvamiehellä menisi kauemman aikaa miekkamiestä piestessä" on harhaluulo, jonka kannattajia pitäisi kenties demonstroida jotenkin näistä "pesäpallomailan vaaroista".
2: Toinen harha on tietysti se, että miekalla voitaisiin vain lyödä sauva poikki. Tämä on melko uskomaton saavutus. Sillä jos otat sauvan, ja kiinnität sen molemmista päistä vaikka ruuvipenkkiin tai muuhun, ja sitten yrität maksimaalisen lujaa lyödä siihen miekalla, saat sen toki hakattua melko nopeasti poikki. Mutta tosiasiassa tämä tilanne ei vastaa "oikeaa elämää". Sauva menee miekaniskusta poikki käytännössä vain animesarjakuvissa ja macho bullshit -kungfuelokuvissa. Sille, joka onnistuu siinä live -elämässä hyvin tehdylle sauvalle, saa minulta taatusti kaljat - tämä on taattua, koska hän on yksinkertaisesti niin kova että en uskalla olla pettämättä diiliä tuon uroteon jälkeen.

Eli sauva on vaarallinen ase, jota ei voi vaan pilkkoa pois tieltä. Miekka on tietysti tosi siisti ja kaikilla on siihen emotionaalisia sidoksia ja kunnioitusta. Näiden ei vain saisi antaa astua todellisuuden tielle.

Melkein kaikki tietävät että japanilainen kensei Musashi hävisi ainoastaan sauvamiehelle. Hän on tietysti vain yksittäistapaus. Mutta kuitenkin hänen tilanteensa on tärkeä. Sillä jos puhutaan avoimessa maastossa taistelusta, sauva on etuasemassa. Se on nopea, se kattaa pitkän etäisyyden. Lisäksi se on tietysti halpa. Sen sijaan vaikka ahtaassa baarissa tai jo tiheä metsä riittää siihen, että sitä ei mahdu heiluttamaan esteettä, joten sen etu häviää suurelta osin.

Mutta se avoin maasto..

Vanhan manuaalin sauvojen käytöstä kirjoittanut Silver oli sitä mieltä että sauvanpitäjällä "has advantage against two sword and daggers, or two rapiers, poniards and gauntlets"... "the distance appertaining to the staff man, either to keep or break, stands upon the moving of one large space always at the most, both for his offense or safety"..."the other two have always four paces at the least; therein they fall too great in number with their feet, and too short in distance to offend the staff man."

Eli toisin sanoen sauva on nopea ase, jolla on hyvä ulottuvuus. Miekkamies joutuu olemaan tilassa, jossa sauvamies voi lyödä häntä mutta hän ei voi lyödä sauvamiestä. Lisäksi sauvaa voi käyttää lähitaistelussakin. Ja siinä on kaksi päätä. Kauempaa voi toki olla ulottuvuutta vain yhdellä puolella koska sauvaa ei pidetä keskeltä kiinni, mutta kun etäisyys muuttuu pienemmäksi, tilanne muuttuu radikaalisti. Sauva on tietyllä tavalla hyvin samantapainen erilaisten varsiaseiden, kuten hilparin, kanssa. Mutta ne ovat melko painavia, ja tätä kautta hitaampia. Sauva on melkoisen ketterä ase.

Otan avukseni eurooppalaisen sauvasankarin, Richard Peeken. Hän oli englantilainen merimies, joka suoritti melkoisia mainetekoja sauvan kansa. Hän tuli kuuluisaksi siitä että hän pieksi kerralla kolme espanjalaista miekkamiestä joilla oli rapier ja tikari : Taustalla oli se, että Peeke jäi vangiksi, hän uskalsi olla rohkea. Kun hänet pistettiin taistelemaan, häneltä kysyttiin montako haastajaa hän halusi. "Any number under six." oli vastaus. Hän sai kolme. Peeke löi yhtä miekkamiesta päähän sauvansa metallivahvikkeisella päällä, ja muutamaa iskua myöhemmin hän oli disarmannut kaksi miekkamiestä. (Ja kun kamppailun aiheena on sauva vs. aseeton, ei tässä ole edes nettipalstoilla mitään kovin valtavaa erimielisyyttä tai debattia siitä kenet katsotaan voittajaksi.) Peeke palkittiin urheudestaan ja taidostaan vapaudella.

Itselläni on (onneksi) melko vähän kokemuksia sauvan kanssa mittelöstä. Ja kun minä käytän lelua, se on vain pidennetty puinen kahdenkädenmiekka ilman väistintä, ja jossa käytetään half-swording -tekniikoita. Eli minulla ei varmasti olisi toivoakaan Peeken menestyksestä. Kuitenkin tärkein opetus on se, että sauva on vaikuttava ase, jota ei voi vain ohittaa huolimattomasti.

Tietenkään mihinkään pakopaniikkiin ei ole aina syytä: "jotain voidaan tehdä". Tärkeintä on tietysti pyrkiä lähelle. Jos sauvamies osaa pitää etäisyyden, se on todella ikävää, toivottoman tuntuista.
1: Erilaisia liu-utuksua, joissa torjutaan ja astutaan on esitelty, mutta itselläni ne eivät (kenties harjoittelun puutteen vuoksi) ole toimineet. Näissä ideana on torjua, astua lähemmäs, ja torjua uudestaan niin monta kertaa kuin on tarve. (Ongelmana on se, että sauvamieskin osaa liikkua. Olisi paljon kivempaa jos vastustajat pysyisivät vain paikallaan tekemättä mitään.)
2: Sen sijaan suosin enemmän karkeaa tarttumisstrategiaa. Jos hänen sauvansa ei liiku, ei etäisyydellä ole väliä. Siispä sauva täytyy ensin torjua ja pysäyttää ja ottaa sitten kiinni kädellä. (Ei toisin päin tai sattuu.) Tämän jälkeen se joko kiedotaan kainaloon ja pyritään kiertävillä askelilla lähemmäs siitä kiinni pitäen (vaikka vuorokainaloilla).
3: Toinen tarttumiseen keskittyvä keino on se, että ollaan suoraan kaukana, toisen sauva painetaan päästään maahan torjunnan jälkeen. Tämä tehdään joko miekalla tai jalalla. Tämän jälkeen tämä on tukipiste, jonka suhteen otetaan jokin kohta sauvasta, ja painetaan joko jalalla tai peräti istumalla sen päällä se maahan. Tällöin sauva on lopputilassa maassa. on tärkeää katsoa että se ei ole selän takana, vaan "persien alla", koska muuten painon alas rojauttaminen voi satuttaa pahasti selkää. Lisäksi on syytä katsoa että sormet eivät ole kietoutuneet sauvan ympäri, koska kun rojahdus tulee, sauva pamahtaa maahan lattaalle, jolloin istut sormien päälle omalla painollasi niin että sauva, joka on kuitenkin kovaa puuta, jakaa painosi vain sormien alueelle. Jos nämä yksityiskohdat otetaan huomioon, sauva käytännössä irtoaa toisen otteesta. Ja miekka vastaan aseeton ei myöskään ole kovin ristiriitoja ja kinoja herättävä tilanne. So you Hit him!
4: Lisäksi half -swordingia voi soveltaa erilaisiin aseistariisumistekniikoihin ja muihin vastaaviin, mihin sitä käytetään.

---

Tosin on myönnettävä että ilman kilpeä ketjuaseet ovat ikäviä. Sellaista on vaikeaa torjua, saati vastahyökätä. Tästä minulla on muistutuksena vasemmassa kädessä arpiakin. Toinen, suorastaan hämmentäviä kokemuksia tarjonnut ainutkertainen kokemus minulla on kuitenkin viikatteesta. Siihen en ole vielä keksinyt toimivaa strategiaa: Kun torjuu, voi viikatemies lyödä ranteenkäännöllä käteen, ja jos tulee lähemmäs, niin seuraa joko kamppaus terällä taaksepäin tai sitten terän vienti niskan takaa. Aukko tulisi ilmeisesti jotenkin hakea viikatteen hitaudesta ja sitten "tallata se maahan" jotenkin?

Harnischfechten.

Tässä on perusteet haarniskoitua soturia vastaan taistelusta. Ne ovat sinällään nykyään "merkityksettömiä", koska sellaista ei voisi koskaan käytännössä tulla vastaan. Mutta jos aiheena on rekonstruoida historiallinen miekkailu oikein, tämä on tärkeä osio.

Tärkein idea on tietenkin se, mikä on Kendossakin tuttua. Sen osumapaikat ovat rakentuneet sen mukaan missä samurailla ei ollut haarniskaa. Koska eurooppalainen haarniska oli melko paksu, oli tärkeää huomata, että jos tavoitteena oli tappaa vastustaja, tuli tätä päästä lyömään. Levyn läpi se on yleensä vaikeaa. Toisaalta isoja tiloja viilloille ei ollut. Sen vuoksi keskeisimmät haarniskassa taisteluun liittyvät tekniikat yleensä päättyvät nimen omaan pistoon. Miekkailun kohdalla half-swording oli tärkeä taito, koska sillä isoakin miekkaa saatiin ohjattua kohdalle ja pistettyä tarkkoihin pistoihin. Relevanteimmat kohteet on lueteltu ohessa.

Hyviä kohteita ovat kaikki rakokohdat, kuten käsineen reunat. Nivelkohdat, joissa taivutaan "linkkuun" ovat haastavia suojata "sisään taipuvalta" osin. Jos polvi ei taivu enempää kuin suoraksi, polven puoli on suojattavissa, kupilla, mutta toista puolta ei voi käsitellä samalla tavalla, koska muuten kävely tai taivuttaminen muuten olisi mahdotonta. Tämän lisäksi on kypärän naamaosa, jossa on jotain reikää josta arvon ritari mullistaa haarniskan ulkopuoliseen todellisuuteen. Varpaat ja haarukset.

On hyvä myustaa että viillot ovat siis yleensä hyödyttömiä. Tylsä impakti voi olla kuitenkin järkevä, koska se esimerkiksi kaataa tai lommouttaa haarniskaa. Etenkin kypärään tehdään melko paljon tälläisiä "tylsällä astalolla iskuja". Half-swordingin kohdalla erikoinen yksityiskohta on haarniskoitua vastaan taistellessa yleinen : Mordschlag tehdään siten että "miekka on tasan väärinpäin kädessä", eli toinen käsi on kärjellä ja toinenkin terällä. Tähän voidaan liittää kaatamisia, eli väisti "koukataan" esimerkiksi niskan taakse tai polviin ja sitten vetämällä tai kääntämällä saadaan toinen maahan, jossa se tulee tietenkin pikaisesti lopettaa koska vastoin yleistä harhaluuloa, haarniskassa kyllä pääsee maasta ylös, vaikka ei olisi mikään voimamies. Tosin on hyvä muistaa että väistillä lyöminen voi olla vaarallista, etenkin jos noudatti joidenkin mestareiden neuvoa ja teroitti sen kärjet juuri tämän kaltaista tilannetta ajatellen.

Poikkeuksena ovat kuitenkin iskut jotka kohdistuvat itse haarniskaa ylläpitäviin rakenteisiin, jotka olivat usein nahkanyörejä, remmejä tai niittejä. Näihin kohdistuneet viillot vaikka vain veitselläkin ovat siksi hyviä, koska ne avaavat kohteessa uusia kohteita ja usein vaikeuttavat liikkumistakin. Tiivis haarniskahan ei ole yhtä kova rasite, kuin voisi luulla. Irto -osat sen sijaan heiluvat ja aikaansaavat häiriöitä. Ja tietenkin haarniskoitua vastaan voidaan soveltaa myös erilaisia lukkotekniikoita.

Tietenkin tikarilla veitselläkin oli mahdollista tehdä jopa niin, että jos se ei mennyt kerralla läpi, sen sovitti aukkoon jotenkin ja nuiji sen sitten lyömällä sen perää. Tämän toimintaperiaate on jokaiselle nauloja naulanneelle tuttu. Naulaakaan ei tarvitse lyödä lankkuun kerralla.

Aiheesta on tietysti videoita.

---

Esimerkiksi "Gladiatoriassa" onkin paljon tähän liittyviä miekkatekniikoita. Ja siksi esimerkkikuvaan päätyi juuri siitä napattu haarniskoitu half-swording -hahmo, joka on "muusta" irrotettu yksityiskohta. Tekstit ja viivat ovat oma lisäni.

Eurooppalaisen (keskiaikaisen) miekkailun ominaispiirteitä.

Monelle ihmisistä eurooppalainen miekkailu tarkoittaa pistomiekkailua. Kuitenkin nyt yritän hieman tuoda esiin niitä asioita, jotka ovat keskiaikaiselle eurooppalaiselle miekkailulle tyypillisiä. Nämä piirteet erottavat ne muun muassa nykyaikaisesta kilpailuissa harjoitetusta miekkailusta, sekä myös eri ominaisuuksiensa johdosta myös kendosta ja itämaisemmista miekankäyttötavoista. En luettele niin paljoa sitä mitä ominaisuuksia muilla tyyleillä ole. Käytän niitä vain yksityiskohtina ja kuriositeetteina.

Ennen luettelua muistutan kuitenkin että kaikissa miekkailuissa yhteistä on ajoituksen, etäisyyden, tarkkanäköisyyden, mahdollisten ja mahdottomien hyökkäyslinjojen tietäminen sekä toisen aikeiden lukeminen. Ne kaikki vaativat taitoa. Tämän tarkoituksena ei siis ole herjata mitään lajia viittaamalla siihen miten "ne ei älyä tehdä jotain" tai jotain vastaavaa. Ne ovat erilaisiin olosuhteisiin tarkoitettuja lajeja. Esimerkiksi pistomiekkailu on kehittynyt urheiluksi, eikä se ole varsinainen itsepuolustuslaji samassa hengessä. Useissa lajeissa myös korostetaan sitä miten vastustajalla on tietynlainen aseistus ja toimintatapa ja niissä on "herrasmiessääntöjä", kuten kiellettyjä iskupaikkoja. Siksi joku voisi ajatella että eurooppalainen miekkailu on laajakirjoisinta. Osa voi kuitenkin arvostaa juuri näitä herrasmiessääntöjä kohteliaisuutena. Ne toisivat, kuten kaikki etiketti, jotain kauneutta muuten makaaberiin maailmaan. Toki keinotekoista kauneutta, joka perustuu tottelevaisuuteen, mutta kaikki kauneus voidaan nähdä positiivisessakin valossa.

Mutta keskiaikaisen miekkailun tärkeitä piirteitä ovat (ainakin)
1: Monenlaiset vastustajat huomioiminen. Pitkällä miekalla vastustaja on ollut joko haarniskoitu tai haarniskoimaton. Lisäksi eurooppalaisessa miekkailussa vastustaja on voinut olla keihään, kirveen, veitsin tai millä vastaavalla tahansa kombinaatiolla varustettu. (Koska "kilpamiekkailussa" käytetään turvallisia pistomiekkoja, joilla on turvallista tehdä pisteitä, ja joilla on lähes mahdotonta vahingoittaa, niiden rakenne eroaa aika paljon sellaisista, joita on käytetty "kentällä". Tämä heijastaa myös siihen miten ne käyttäytyvät esimerkiksi torjuttaessa ja vaikuttavat tätä kautta myös niiden tekniikkavalikoimaan.)
2: Miekan moninaisen käytön salliminen. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä monissa lajeissa sallitaan vain terällä toisen lyöminen tai pistäminen, sekä tietty tapa pitää miekkaa (joko yhdellä tai kahdella kädellä.)
___2.1: Kahden käden käyttö. Tämä on antanut mahdollisuuden käyttää voimakkaampia iskuja jotka ovat heti tuhoisia. Kahden käden käyttö taas auttaa käyttämään muutenkin ruumiin voimaa. Lisäksi toinen käsi mahdollistaa monia kääntöjä, joita yhdellä kädellä ei voisi tehdä. Tämä johtuu siitä että miekan kahvaa voidaan käyttää vipuna, jossa lähempänä terää oleva käsi toimii tukipisteenä. Tämä tuo lisää erilaisia vaihtoehtoja ja "temppuja" varastoon. Kun miekkaa voidaan lisäksi käyttää 1 kädellä, erilaisten vaihtoehtojen määrä on suurempi.
___2.2: Miekan kahvaosan käyttö on pitkässä miekassa tärkeää. Sillä on sekä puolustuksellinen toiminto, kun collectionissa hyökkäys kilpistyy väistille.
___2.3: Asennon vaihtaminen myös lisää monia uusia tapoja käyttää miekkaa ja näitä voidaan vaihdella dynaamisesti. Tälläin toinen käsi on miekan kahvalla ja toinen käsi voi olla miekan teräosalla. Tällöin puhutaan half-swording -tekniikoista, joita käytetään silloin kuin miekkailuetäisyys alkaa olemaan niin lyhyt että normaalit tekniikat ovat jo menettäneet tehoaan. (Yleisyydestään ja hyödyllisyydestään huolimatta en ole nähnyt half-swordingia elokuvissa tai peleissä.) Tämä mahdollistaa tarkemmat pistot, joita voidaan kohdistaa vaikka haarniskoitua vastustajaa vastaan. Lisäksi miekka mahdollistaa monet sauvan ja keihäänkäytössä tutut tekniikat ja mahdollistaa monia hienoja tapoja heittää, disarmata ja niin edes päin. Myös pommelilla ja väistimellä on mahdollista lyödä.
3:Koko ruumiin käyttö. Miekkailija on ensisijaisesti taistelija, jonka tehtävänä on selvitä hengissä. Tässä hengessä monet muuten "epäherrasmiesmäiset keinot" ovat mahdollisia.
___3.1: Nyrkkien soveltaminen. Koska kahta kättä käytetään on mahdollista vaihtaa miekanpitoasentoa. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan esimerkiksi vapauttaa toinen käsi ja käyttää tätä vaikka tarttumiseen, miekkakäden hallintaan tai lyömiseen, jolloin vapaata kättä voidaan käyttää aktiivisena hyökkäyksenä tai passiivisena itsensä suojaamiena tai näiden yhdistelmänä, joka esimerkiksi vie tasapainon samalla kun suojaa.
___3.2: Potkujen ja kamppien käyttö on mahdollista ja luvallista. Tämä lisää erilaisia vaihtoehtoja. Eikä toiminta lopu siihen, jos molemmat kädet on käytössä esimerkiksi toisen liikkeensäätelyyn.
___3.3: Paini. Keskiaikainen miekkailija osaa tarpeen tullen myös luopua miekastaan tai sen menetyksestä huolimatta jatkaa aseettomalla linjalla. Hän voi myös käyttää ja soveltaa heittoja, maahanviemisiä ja muita vastaavia keinoja apunaan.
4: Kaksiteräisyys. Tämä on itsestäänselvyys miekkailun harrastajien ulkopuolella, mutta osa modernista miekkailusta keskittyy vain yhdellä terällä tehtäviin tekniikoihin, tai yleisesti pelkästään pistoihin, joten tämän merkitys voi hieman erikoisesti olla heille yllättävä. Kun terä on myös toisella puolella, tämä mahdollistaa monenlaisia uudenlaisia hyökkäyksiä : Avautuu uusia tapoja käyttää erilaisia toimenpiteitä, On nopeaa tehdä joitain uudenlaisia hyökkäyksiä tehokkaasti, jotka muuten eivät olisi mahdollisia.
5: Vastahyökkäyksiin keskittyminen: Puolustus ja hyökkäys tehdään samanaikaisesti. Tämä tarkoittaa counterattackien merkityksen korostamista. Tälläinen isku joko siirtää syrjään tai estää tulevan hyökkäyksen samalla kun itse hyökkäys tapahtuu. Yksi liike on molemmat; Tämä onnistuu kun torjunta tehdään lähellä väistiä ja kärki viedään hyökkäykseen. Pelkkä torjunta on mahdollinen, mutta ei paras tapa toimia. (Tämä eroaa teknisesti paljon pistomiekkailusta, jossa parry+riposte on yleisin tapa reagoida. Tätä taas ei voi ymmärtää jos ei ole heilunut lelujen kanssa.)
6: Voimakkuus. Pitkässä miekassa on hieman normaalia suuremman painonsa vuoksi inertiaa. Lisäksi vipuvoiman käyttö mahdollistaa isot energiamäärät. Tasapaino, joka tarjoaa vipuvoimaa sekä kykyä kestää itseen kohdistuvaa vipuvoimaa, taas korostaa asennon laatua ja erilaisia askellustapoja. Toisaalta pitkän miekan paino, sekä edellä mainittujen ominaisuuksien tärkeys muutti tapaa käyttää miekkaa paljonkin: Siinä missä pistomiekassa pienet liikkeet ovat tärkeitä, ja voima vähemmän tärkeää, pitkän miekan kanssa toiminta on kaikin keinoin voimakkaampaa. Tämä korostaa koko ruumiin hyväksikäyttöä. Pelkät kädet eivät ole juuri mitään. Kokonaisuus ratkaisee.
7: Etäisyysriippuvuus. Eri etäisyyksillä käytetään eri tekniikoita. Etäisyyden muuttuessa erilaiset tekniikat olivat mahdollisia ja mahdottomia ja tätä kautta pitkä miekka sisältää laajan valikoiman jolla toimia erilaisissa tilanteissa. Kannattavaa oli päästä toisen lähelle. Toki pidempi ja painavampi ase mahdollisti myös pitkältä tapahtuvat hyökkäykset. Mutta etäisyyden tuoma suoja, jossa omaa hyökkäysaluetta laajennetaan, ja tämän tuoma ajoitusetu, kun toinen joutuu lähestymään siinä vaiheessa, kun pidemmällä aseella voidaan jo toimia tehokkaasti, ei kuitenkaan ollut ainut.
8: Laajat osumapaikat. Eri paikkoihin hyökkääminen on mahdollista. Toiset alueet nähdään vähemmän letaaleina, mutta mitään "kiellettyä" aluetta ei varsinaisesti ole. Koko "ruumis on osumapaikka". Sama koskee tietysti myös "itseäsi". Tämä keskittyy siihen että toiselta voidaan odottaa mitä tahansa. (Kun taas ammattilaiset monissa muissa lajeissa voivat treenata siten että monet osumapaikat "unohtuvat". Niitä suojaamaan ei tarvita tekniikoita, koska eihän niihin hyökätä.)

Kaiken kaikkiaan kaikissa korostuu "monialaisuus" ja "keinoja kaihtamattomuus", jotka ovat tavallaan tai ainakin osittain saman kolikon eri puolet. "Kaikki käy", kunhan se on järkevää ja toimivaa.

---

Kuvitus on Talhofferin "Fechtbuch":ista, vuodelta 1467. Käytän sitä, koska Talhofferin piirrostyyli on minusta eri koodekseista ilmeikkäin; niissä tuntuu olevan hieman jäänteitä huumorintajustakin. Olen yrittänyt lisäksi valita tilanteita "hyvin kuvaavia kuvia".