Kuolemisen pelko ja kuoleman pelko

Internetissä kiertää lehtileike jossa on "mummo gallupissa". Lausunto on "Minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä täällä tapahtuu. Olen ollut uskossa 20 vuotta, eikä minulla ole edes kuoleman pelkoa." Tämänlaisesta lausunnosta ei tietenkään voi muuta kuin heilutella peukaloita. Siinä on eeppistä don't give a fuck -asennetta jota voi aina toivoa lisää ihmisiltä. (On hyvin vaikeaa olla stoalaisesti välittämättä sortumatta kyynisyyteen tai nihilismiin.) Samanlaista stoalaista asennetta tavataan usein deterministisissä kulttuureissa joissa ajatellaan että kohtalo on jo säädetty.

Mutta tässä kohden kysymys kuoleman pelosta on jännittävä. Mummo edustanee espanjalaisen Miguel de Unamunon tyylistä asennetta. Hän kun kuvasi elämää siten, että jos häntä ylläpitävä ruumis kuolee, ja jos tämä tarkoittaa sitä että elämä palaa absoluuttiseen tiedottomuuteen, ja jos sama koskee kaikkia ihmisiä niin kovaonninen ihmissuku on vain haamujen synkkä kulkue matkalla tyhjyydestä tyhjyyteen. Ja tällöin inhimillisyys olisi maailman epäinhimillisin asia.

Itse toki näen että tämänlainen on toiveajattelun värittämää. Maailmaa jossa murha, maailman inhimillisin asia, olisi epäinhimillistä siksi että se ei ole toivottavaa tai miellyttävää. Ihminen ei ole läpeensä hyvä, ei toki läpeensä pahakin. Ihminen on perimmiltään kaikkea. Mutta kuitenkin on oleellista tiedostaa että Erityisen Monet uskonnot tuovatkin lohtua juuri tätä kautta. Tuonpuoleisesta puhuminen ja siihen liittyvä toivo ovat kristinuskon kenties vetoavimpia myyntiartikkeleita. Kuolema halutaan muuttaa illuusioksi, ja tämä prosessi sitten tuo rohkeutta ja voimaa ihmisten elämään. Kuolemanpelko katoaa.

Tässä kohden argumentaatio on kuitenkin siitä erikoinen että se on tavallaan hyvin absurdi asia.
1: "Gallupmummonkin" lausunto kiertänee siksi että se on yllättävä eikä tyypillinen. Se on harvinaislaatuisen epic cool. Usea kuitenkin tähtää tuonpuoleisen lisäksi tämänpuoleiseen. Ja tämän seurauksena he ovat vähemmän uskomattoman mahtavia kuin "gallupmummo".
2: Ateistisiin perinteisiin kuolemanpelko on osunut vain melkoisen harvoin. Jo antiikin Epikuros esitti että jos kuolema on olemattomuutta ei siinä ole mitään pelättävää. Ei ole tuskaa eikä kärsimystä. Joten kun on kuollut ei koe mitään mitä tarvitsisi pelätä.

Dilemmoja kuolemasta.

Kuolema on siitä erikoinen asia että siihen suhtaudutaan tietyillä tavoilla. Tietyt ideologiat harjoittavat tiettyjä argumentointitapoja. Ja niissä on sellaisia huomioita että kuolemanpelosta vapautuneet jotenkin erityisesti vastustavat kuolemista kaikissa sen eri muodoissaan. Tässä on selvästi jännitteitä.

Kun katsotaan ateismikritiikkiä onkin yleistä että kuvataan että uskonto tuo lohtua ja kuolemanpelkokin katoaa. Mutta samalla selitetään että ateistin elämä on sellaista että ateistien tärkein kysymys on se että miksi he eivät tee itsemurhaa. Ja tässä Camusin kysymys muutetaan nimenomaan siihen muotoon että "miksi et vaan vedä itseäsi kiikkuun, ateisti". Vaikka Camus ei näin tarkoittanutkaan, vaan nimenomaan korosti että itsemurha on huono ratkaisu. (Toisaalta jos kuuntelee hetken näiden "sy-väl-li-li-ha-i-ses-ti i-han it-te a-jat-te-te-te-le-vi-en" juttuja hetken niin kysymys muuttuu kyllä relevantiksi. Mutta ei sillä tavalla jota kysyjä olettaa.) Ajatus on hieman omituinen jos ateismi tarkoittaisi kuolemanpelkoa. Ja että siksi esimerkiksi sodassa kaikki sotilaat kääntyvät kristityiksi eikä juoksuhaudoissa ole ateisteja.

Toisaalta sama dilemma on myös eutanasiakeskustelussa jos sitä verrataan itsemurhakeskusteluun. Itsemurhan kohdalla usein esille tuodaan argumentteja siitä miten elämä voi tulevaisuudessa tarjota paljon. Eutanasian kohdalla tämä on muuttunut melko irrelevantiksi. (Siinä on pakko vedota jo jonkinlaiseen ihmeparanemisen tapaiseen konseptiin.) On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi itsemurhan toivoargumentti olisi vakuuttava jos sen sovelluksen heikkeneminen ei muuta asennoitumista. ; Kun sama ihminen yhtä suurella innolla taistelee itsemurhaa ja eutanasiaa vastaan on selvää että tämä toivoargumentti ei muuta heidän asennettaan. Josta ei voi päätellä muuta kuin että todelliset syyt ovat jossain muualla eivätkä he itsekään usko tuohon argumenttiinsa. Jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä että miksi he esittävät sitä ylipäätään?

Voidaankin nähdä että kuolemisprosessi on syytä pilkkoa tarkemmin osasiin.

Terveyskeskuksissa
voi nähdä ylläolevaa
julistetta. En tiedä
onko tämä sitä paljon
puhuttua uskomushoitoa,
mutta jotenkin tähän
tarkoittamani kiteytyy
jotenkin oleellisesti...
Usein tosin kerrotaan
että vaivat paranevat
taivaassa, joten sinne
kaikki menisivät sitten
terveinä. Mutta sitten
toisaalta kummitukset
ovat sieluja mutta
usein päättömiä tai
jotenkin muutoin
yläosattomissa...

Näkisin että nämä jännitteet muuttuvat ymmärrettäviksi jos tiedostetaan että niissä itse asiassa puhutaan eri hetkissä hieman eri asioista. On ikään kuin eri asia puhua itsemurhasta prosessina kuin kuolemasta tuonpuoleisena. Yritän selventää sitä mitä tällä tarkoitan.
1: Avuksi voidaan ottaa ateistinen näkemys kuoleman pahuudesta. Thomas Nagel on korostanut että kuolema olisi paha asia sen vuoksi että ihminen saa elämässään hyviä asioita ja kuolema on este tälle. Eli välillisesti kuolemasta seuraa hyvien asioiden puutetta. Tässä mielessä kuolemanpelko voidaan saada prosessiin. Mutta se on itse asiassa menetyksen pelkoa.
2: Toisaalta eutanasiakeskustelussa on tullut vahvasti esiin se että monet ateistit eivät pidä kuolemisen prosessista. Pelkona ei olekaan kuolema vaan se että sitä edeltää helposti tuskaisuus. Jotkut ovat jopa niillä linjoilla kuin Juice Leskinen "elämä on kuolemista". Rappeutumisen ja vanhenemisen prosessit tuovat elämään kipuja ja tuskia. Eikä tämä välttämättä tee elämästä arvokasta. ; Tämä elämäntuska-eutanasiakulma voidaan nähdä jopa jonkinalaiseksi Nagelin argumentin täsmennykseksi tai lisäehdoksi. Jos elämältä ei ole odotettavissa kuin terminaalisyövän kipuja, kuolema ottaa ne pois ja se muuttuu hyväksi asiaksi. Eikä joksikin joka olisi ristiriidassa sen kanssa.

Tätä kautta voidaan huomata että ajatus kuolemasta on pilkottava osasiin. On kuolemanpelkoa ja kuolemisen pelkoa.
1: Ateistille kuolemisen pelko on ideologisen oikeaoppisuuden kannalta hyvinkin luonteva tila. Gallupmummolle ei. Uskovalle tuska on väliaikaista ja sen jälkeen seuraa tuonpuoleinen. Ja tuonpuoleistoivo auttaa puremaan hammasta kuolintuskissa niin että ei sorruta määräämään elämästä ja kuolemasta luonnottoman mekaaniseen elämän lyhentämiseen elintoimintoja väkisin ylläpitävien laitteiden off -nappulaan koskemalla.
2: Toisaalta tämä voi johtaa lisähuomioon. Ollakseen pelottava kuoleman tulee tarjota jotain päheämpää kuin tyhjiin raukeaminen. Näin ollen kuolemanpelko on nimenomaan uskontojen sarkaa. (Jos siis ajatellaan niin epäuskottavasti että ihmisten emootiot tottelevat jotain ideologista konstruktia. Mikä on kyllä absurdi oletus, mutta leikkikää mukana!) Uskovaista voi painaa ajatus Helvetistä. Tämä kertoo siitä että kuoleminen nähdään hyvinkin pelottavana.

Kokonaisuus on siitä ikävä että ateistin tietoisen kokemusmaailman kannalta kuolemanpelosta vapautuminen tarkoittaa lähinnä sitä että vapaudut illuusiosta. Kuoleminen on sen sijaan heille hyvinkin todellinen asia. Se minkä he todella elävät. He ovat todellakin kuolemalla kuolevia. Uskovainen taas vapautuu kuolemisen pelosta mutta heidän maailmassaan pitää priorisoida iäisyysasioihin, joten he vapautuvat pelosta joka koskee heidän kannaltaan irrelevantimpaa aluetta. Näin ollen sama filosofinen prosessi joka vapauttaa tietystä pelosta myös korostaa että tämä pelon osa-alue ei ole relevantti. Vaan juuri se toinen joka tehdään samoilla filosofisilla argumenteilla relevanteiksi. Tämä ei ole miellyttävä huomio.

Kenties tämä tekee gallupmummon kuolemasuhteesta siistin. Se on harvinainen ja vaikea. Harva uskovainen pystyy samaan eeppiseen mahtavuuteen kuin gallupmummo. Näkisin että ateistille tämä ei ole yhtään helpompaa. Kenties tälle tielle saa kuitenkin apuja lukemalla lisää sitaatiksi kiteytettyä hienoutta. CMX:än kysymyspalstalta. Kun siellä mieltä kaihertaa kysyjän kuolemanpelko ja siitä selviäminen, on vastaus "Mitä väliä sillä on, kuoleeko pelottomana vai paskat housussa. Ei sitä kuitenkaan pääse päättämään putoaako flyygeli päähän sunnuntaikävelyllä, vai menehtyykö satavuotiaana vanhuuden vaivoihin Sabbath Bloody Sabbath -levyn takakannen maisemissa. Ei kuoleman miettiminen ole mikään tapa elää. Olithan ennen syntymääsikin nykylaskelmien mukaan yli kolmetoista miljardia vuotta olematon. Miksi siis huolehtia jostain, josta on jo niin pitkä kokemus." Don't worky-be happy!

Jalavan-Leskisen aksiooma, joulupukkivertauksia ja "a" sen "teismin" edellä

Markku Jalava kirjoitti "kotimaassa" blogauksen jossa hän käsitteli Jumalan olemassaoloa. Kristityt ottivat hyvillä mielin tekstin vastaan. Siitä huolimatta että uusateisteja moititaan siitä että he käsittelevät kysymystä nimeltä "Jumalan olemassaolo". Tämä kysymys on monista mieletön ja epäsofistikoitunut. Jostain syystä sofistikoituneet teologit eivät moiti jumalan olemassaolon kysymystä silloin kun puoli on teistinen. Mutta tämä on kenties aihe jollekin toiselle blogaukselle. Sillä Jalavalla oli kuitenkin asiaa. Ja minun mielestäni kysymys Jumalan olemassaolosta on kenties ainut relevantti kysymys koko teologiassa. Voisin mennä jopa niin pitkälle että väittäisin että suurin osa teologisista kysymyksistä muuttuu relevantiksi jos ja vain jos Jumala on olemassa.

Jalava lainasi Juice Leskisen aforismia "Olen tullut siihen tulokseen, että jumala on. Ei siitä sen enempää. Juice sanoi jumalan olevan, vaikkei uskoisi."
* Tavallinen ihminen voi nähdä tämän jonain ä-hä -henkisenä gotcha -lausahduksena joka ansaitsee vastineeksi idean kääntämisen. Jos ateisti sanoo että Jumala ei ole vaikka tähän uskoisi, niin sama gotcha -asenne saadaan ilmoille. Ja ei tässä kyllä mitään kovin säkenöivää ole senkään kohdalla käsillä. En tiedä mikä tämänlaisten ähä -lausuntojen nerokkuudesta intoutuvia, tuota suu auki huohottavain ihmisryhmää, perimmiltään vaivaa. Mutta oletan että he syövät kaiken ruoan lusikalla, ihan siksi että ei noilta öyhöttäjiltä oikein voi kauhallakaan vaatia.
* Minulle ajatus voisi olla se, että jos argumentit viittaisivat Jumalan olemassaoloon niin hitot uskosta. Joka on antiteesi sille mitä uskonnosta usein kerrotaan. Että usko olisi jotenkin primaari ja elinvoimainen ja tärkeä. Olen erimielinen tässä.

Tämän puiston hiekkatiellä
ei ole talvikunnossapitoa.
Siksi ei ole järkevää puhua
talvikunnossapidon puutteesta,
vaan pelkästään tämän tien
talvikunnossapidosta puhuminen
voi olla jotain muuta
kuin järjen köyhyyttä.

Jalava otti kuitenkin tähän näistä kahdesta poikkeavan tulkintakulman, sellaisen jota itse en oikein näe. Mutta hän sen kuitenkin esittää. "Juice Leskinen ihmetteli, että miksi vastustaa sellaista, mitä ei ole? On järjen köyhyyttä mennä kieltämään sellaista mitä ei ole." Tämä on mielenkiintoinen lause. Sillä rationalismin perinteessä on ajateltu että ratkaisu on tärkeä. Väite voi olla true tai false. Ja se että saadaan lopputulos oikein on se että asia on järkevä. Jos tulokset pitää määrätä etukäteen, kysymys ei enää ole perustelujen etsimisestä vaan jostain jota sofistit tekivät Sokratesta edeltäneenä aikana. Ensin valitaan asiakas ja se mitä mieltä tämän kannalta kannattaa olla. Ja sitten keksitään miten tätä voidaan puolustaa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja sofismia on usein moitittu jonain jota järkevät filosofit välttävät.

Joten on melko selvää että Juice/Jalavan Juice -tulkinta on käsittelemässä merkityksistä. Joka taas on usein nähty tunteiluksi eikä järkeilyksi. Mutta jos otamme tämän hyvin spesifin ja tavallisuudesta poikkeavan määritteen vakavasti, törmäämme Sartreen. Jonka filosofiassa taas olemassaolo ja olemassaolemattomuus sisältävät merkityksiä. Kirjoitin tästä Sarterlaisesta ikävästä kun mietin ystävääni ja lappiin muuttanutta Suvi Harjua Suomenlinnassa. Sartren ajatus oli siitä vekkuli että käsite mielessä on tärkeämpi kuin olemassaolo. Eksistenssi oli ennen essenssiä. Joten se, että ihmisten päähän tungetaan ajatus Jumalasta riittää. Se, että Jumalakäsite on tiedossa johtaa siihen että ateismi olisi täynnä merkityksiä.

Vauvojen Jumaluus ja todistustaakka.

Tämä tarkoittaa sitä että ollakseen fiksu Juice/Jalavan ajatuksen pitäisi viitata ateismiin jossa ei ole mielessä minkäänlaista Jumalakäsitettä. Tämä johtaa kysymykseen joka on teologiassa ja ateismissa usein esillä. Kysymykseen siitä ovatko vauvat ateisteja vai teistejä. Ateismi on itse asiassa Jalava/Juicella määritelty siten että vain hyvin harva teisti suostuu nielemään tässä väkisinkin mukaan tulevia implikaatioita. Sillä jos ateismi tarkoittaa sitä että ei ole mielikuvaa Jumalasta joudutaan sellaisen teoksen ääreen kuin Michael Martinin "Atheism: A Philosophical Justification". Sen ytimessä on ajatus että 'a' merkitsee 'ilman' tai 'ei'. Sen tähden, Martin väittää, ateisti olisi "yksinkertaisesti" sellainen ihminen. Tässä määritteissä vauva jolle ei ole opetettu Jumalaa on ateisti. Usein uskovaiset kiistävät tämän ja haluavat jotenkin korostaa että vauvat eivät olisi sellaisia hirvityksiä kuin ateistit. (Aihe herättää rasittavan paljon kiinnostusta. Itseäni vauvan vakaumus ei kiinnosta. Jos sitä pitää pitää tärkeänä niin tulkoot kertomaan. Sitä ennen leikin kurkisteluleikkiä heidän kanssaan ja kokeilen onko heillä käsissään tarttumarefleksi. Ja miten hieno se on ja voiko tarttumaotteen voittaa käyttämällä vain yhden sormen martial -art -vapautumistekniikoita.)

Osasyy vauvakysymyksen tärkeydestä liittyy kuitenkin todistustaakkaan. Klassisesti sanoen jos Martinin ateismin määritelmä on tosi, niin siitä seuraa se, että todistuksen taakan periaatteiden mukaan teistien tulisi ensin todistaa Jumalan olemassaolo. Nykyajan Dawkins ja historiallisten aikojen d'Holbach ovat ajaneet tämänlaista ajatusta vauvojen ateismista juuri siksi että vauvat eivät tiedä Jumalasta. (Muutenhan pyhäkoulut ja uskonnonopetus olisivatkin turhia ja teistien pitäisi vihata näitä konsepteja.) Monet uskovaiset korostavatkin että tosiasiassa ateismi on jumalan kieltoa. Ja että ateismin määritelmä on valittu keinotekoisesti lähinnä sen vuoksi että todistuksen taakka -argumentti saataisiin käyttöön. Ja että tosiasiassa ateisteilla sitten on jokin näkemys jossa on positiivisia väitelauseita jotka tulee sitten todistaa ja perustella.

Asia on siitä järkevä että Thomas Nagel, itsekin ateisti, on esittänyt että vauvat eivät ole ateisteja koska vauvat eivät kiellä Jumalan olemassaoloa. Vauvat eivät vain tiedä Jumalasta. Joka on hänestä aivan eri asia. Tämä tarkoittaa sitä että ateismi muuttuu joksikin joka on päätelmien lopputulos, positiivinen maailmankuva joka sisältää tosiasiaväitteitä joilla on myös merkityssisältöä niin tosiasiatasolla kuin eksistentiaalisellakin tasolla. Joka taas kumoaisi filosofisen sisällön blogaukseni kannalta oleelliselta "Jalava-Leskisen aksioomalta" (voin kehitellä sille muitakin pömpöösejä nimiä. Jotkut, idiootit, pitävät tälläisiä nimityksiä sivistävinä ja että kun käsitteille ja viittaussuhteille ja väitelauseille antaa nimiä joissa vilisee matemaattista tai loogista jargonia, ovat ne myös vakavastiotettavampia ja tosia.) Jos ateismi vaatii Jumalakäsitteen tuntemista, joka vaaditaan jos siihen sanotaan "ei ole olemassa", niin Jalava-Leskisen aksiooma on falsifioitu. Jos se taas on Martinin käsitteistössä niin se toimii vain niihin ateismin muotoihin. Se on siis aika suurelta osin huono ja väärä kannanotto.

Eli toisin sanoen Jalava-Leskisen linja vihjaa että jumalakeskustelussa teistillä olisi todistustaakka, tai se on tyhjää. Ateismilla taas ei välttämättä ole mitään tarvetta todistaa kantaansa tai puhua. Itse asiassa kenties koko aiheesta keskustelu on irrelevanttia niin kauan kuin teistit eivät ole noudattaneet omaa minimivelvollisuuttaan, eli Jumalan olemassaolon todistamista. Nielen tämän periaatteen ilolla. (Good luck finding, don't even think to open your mouth before you success!)Tai he itse tuskin ovat tätä mieltä mutta se on valitettavasti se lopputulos joka tästä kaikesta saadaan esille.

Mutta mieleni tekee jatkaa hieman eteenpäin.

Kuvassa innokas ateisti.
Teknisesti ottaen sen mahassa
on koirannami jota kuvaa
"jumaluskon puute". Sama
ateismi sävyttää myös sitä paskaa
joksi koirannami on tulossa.

Nimittäin ateisteja seuratessa voi huomata että monella ateistilla todellakin on positiivisia kannanottoja erilaisiin asioihin. Koska ateistit käyttävät usein joulupukkivertausta, voisin huomauttaa että ateisteilla on joskus tapana esittää todistustaakan puute puolellaan siten että he selittävät jotain sen tyylistä että "Minulta ainoastaan puuttuu usko Joulupukkiin, minulla ei ole mitään hypoteeseja eikä väitteitä Joulupukista". Joka kuitenkin pian siirtyy siihen miten ajatus tonttujen asumisesta Korvatunturilla on hevonpaskaa. Tämä on jossain määrin huvittavaa. Ja mielestäni se johtuu siitä että Martinin ateismin määritelmä on etymologinen eikä siksi oikein vastaa sitä miten monet, myös ateistit itse, käyttävät sanaa "ateismi" kielessä. Sen mukaan esimerkiksi sekä agnostikot että koirat ovat ateisteja. 

(Positiivinen ei tarkoita miellyttävää tai hyvää tai optimistista tai eettistä tai muuta vastaavaa, vaan sitä että Jumala on olemassa on positiivinen väitelause kun taas kysymys Jumalan olemassaolemattomuudesta on negatiivinen väitelause. Siis vähän samalla logiikkalla kuin HIV -testissä jossa negatiivinen on positiivista.) Mutta toisaalta vastaavaan törmää helposti teismissä.

Itse asiassa jos katsotaan erilaisia jumalatodistusten moittimisia, yleinen teema on se että jumalatodistuksia esitetään mutta niiden kritiikistä ei välitetä vaan heitetään uusi jumalatodistus. Syynä on se että jumalatodistuksen kumoaminen kumoaa partikulaarin Jumalan, ei kaikkia mahdollisia teismin versioita. Ja ero on oikeasti oleellinen. (Todistuksen taakan kannalta nämä ovat yritelmiä, ja niiden kritisointi palauttaa pelin ateistille, jos kyseessä on pelkkä Martinin määritelmän mukainen ateismi.)

Tässä mielessä onkin hyvä huomata että ateisti voi periaatteessa tehdä saman. Entä jos Martenin määritelmä onkin oleellinen. Se kun tarjoaa generaalin määritelmän ateismille. Ateismille on monia määritelmiä, mutta aivan kuten teismissäkin teismin yleiskäsite on se käsite joka pitää sisällään muut teismin käsitteet, voidaan ateismistakin rakentaa varsin perustellusti aivan vastaava megamääritelmä. Tämän määritelmän mukaan voidaan sanoa että ateisminkritiikit ovat aina partikulaareja eivätkä koskaan generaaleja.

Ja näin ateistit eivät myöskään elä missään kaksoisstandardissa. Sillä jokainen ateisti on fraktio, yhdentyyppinen osa erilaisten ateismejen määritelmien seassa. Nämä ovat partikulaareja. Ja niissä tehdään rajauksia joita ateismi generaalina käsitteenä ei tee. (Eli juuri kuten teismissäkin. Se, että teismi ei välttämättä ota kantaa Jumalan olemassaoloon yleiskäsitteenä ei tarkoita että Jalava joka käsittelee Jumalan olemassaoloa olisi huono teisti tai ei-teisti.) Tässä mielessä valtaosa ateismin toisenlaisia määritelmiä ajavista selityksistä jotka ajautuvat moittimaan Martinin määritelmää joutuvat katsomaan erikoisia ongelmia. Kuten sitä että jos katsotaan ateistejen uskomuksia, joudutaan määrittelemään ketkä ovat ateisteja ja sitten heiltä on kysyttävä kysymyksiä.

Ja tässä vaiheessa helposti otetaan kantaa agnostismiin ja muihin kysymyksiin. Ilman tämänlaisia asioita kritiikit kuivuvat kokoon. "Historiallisesti ateisteiksi identifioituneet filosofit" ja vastaavat lähtökohdat tuottavat pitkiä argumenttiketjuja ja kehityspolkuja ja niiden kautta on helppoa huomata että erittäin monet (elleivät peräti kaikki) ateistit ottavat kantaa maailman luonteeseen ja etiikkaan tavalla jossa oletettu ateismi on näiden väitelauseiden taustalla. Jolloin ateismi pitää pakosti sisällään väitelauseita, sillä ilman asioita jollain tavalla rajaavia ja kuvaavia premissejä ei voi tehdä mitään jatkopäätelmiä. (Informaatio on aina täsmennys, se karsii ilmoille tarkemmin määritellyn fragmentin joidenkin toisten fragmenttien sijaan, argumentti on aina "sulkusilmäinen" siinä mielessä että se kieltää maailmankuvia totuuden ja tarkkuuden ja johtopäätöksen saamisen nimissä.) Näin ateistisuuden käsitteen määrittelykysymykset ovat käytännössä aina jotain jotka tutkivat partikulaaria ateismia, ja jotka eivät tehoa generaaliin ateismiin.
1: Tunne on tuttu ateisteille, ja aika laajasti Martinin määritteen sisällä. Itsekin olen raivostunut siitä että joku heittää jumalatodistuksen ja kun sen kumoaa, niin sanotaan vain että aha, tässä sinulle toinen. On ärsyttävää kun eivät anna parasta argumenttia ensin ja sitten käänny ateisteiksi tai agnostikoiksi jos siinä on virhe. Mutta generaali-partikulaari -kielipeli toimii juuri näin. Se on ärsyttävää mutta se toimii näin.

Mutta miksi ateismin kohdalla usein kuulee tämän väitteen?

Jostain syystä viralliseksi standardiksi on muodostunut se, että teisteillä olisi ikään kuin hyvä syy sanoa kantansa ääneen. Mutta ateisti joka sanoo kantansa ääneen olisi automaattiseti idiootti. Eli ateismistaan ääneen keskusteleva olisi "järjeltään köyhä" kuten kotimaahan leppoisalla naamalla painettiin ilman että ainutkaan teisti älähti pätkääkään. Tämä on hieman erikoinen kannanotto koska perinteisesti on ajateltu että ihmisillä on sananvapaus. Ja että on aika helvetin omituista mennä muiden ideologioiden puolesta päsmäröimään että minkä vuoksi he saavat tai eivät saa tuntea asiaansa tärkeäksi.

Siihen löytyy useita kannanottoja. Esimerkiksi Walter Sinnot-Armstrong on tiivistänyt tämän seuraavaan : "I will go further and present positive arguments for atheism, which is the wiew that God does not exist. Why would anyone argue against the existence of God? If you feel sure that God does not exist, why come out of the closet and announce your reasons publicly? That is why I want to help readers get clear about the evidence for and against the existence of God, so that they can decide for themselves. If you look at the evidence with an open mind, then you will conclude that God does not exist, or so I believe. But even if you do not reach this conclusion, if you do achieve a better understanding of the evidence on both sides, then I will have achieved my main purpose."

Se on mielestäni rakentava sillä siinä ei tuomita että teisti olisi lähtökohtaisesti idiootti. Kysymys on keskustelusta. Ja tämä kulma on keskeinen sen vuoksi että aika moni ateisti saa vastustusta itselleen - ja koko uskonnottomien kentän päälle - sillä että pitää teismiä lähtökohtaisesti hevonpaskana. (Minä pidän teismiä a priori -tasolla kiinnostavana joka valitettavasti näyttää jokaisen tuntemani partikulaarin teismin version ja jumalatodistuksen kohdalla redusoituvan jonkinlaiseksi hevonpaskaksi. Toistaiseksi ja kenties sen vuoksi että vain idiootit teistit haluavat keskustella teismistään internetissä ja saavat näkemyksiään tavallisiin kirjakauppoihin ja yleisiin levityksiin päätyviin teologisiin journaaleihin.)

Tämä epäkohteliaisuus on se joka itse asiassa luultavasti oikeuttaa tämän kysymyksen. Tässäkin joulupukkivertaus, tuo ateistien suosikkityöväline, voi olla avuksi. Kysymys on siitä pitääkö joulupukki kieltää ja täyttää joulujuhla joulupukin uskottavuutta koskevalla kritiikillä (Jotka eivät jostain syystä mieti kvanttijoulupukkia, joka on eräs partikulaari joulupukkiteoria.) Kun kenties voitaisiin vain juhlia yhdessä. Mutta valitettavasti se tapa jolla Jalava aihetta käsittelee muuttaa tämänkin periaatteessa tausta-asetelmaltaan rakentavan tai sellaista yrittävän asenteen yhdeksi mulkkuisuudeksi.

Sillä siinä ollaan täsmälleen yhtä pilkallinen asenne kuin niillä ateisteilla joista teistit ovat lähtökohtaisesti idiootteja, jotain jotka selitetään vain järjen puutteella tai mielenterveyshäiriöllä. (Jotka toki ovat mainioita selityksiä yksittäistapauksissa, en minä sillä että psykoosi ei voisi antaa jotain ... ylimääräistä pontta ... tietyille uskomuksille. Tästä ei vain pidä yleistää liikaa.) Jos sanotaan että "järjen köyhyyttä" on puhua ja reflektoida ääneen ateistisia uskomuksia, ollaan kyllä melkoisen halveksivassa lähtötilanteessa. Itse asiassa Dawkinsin kohdalla usein heitetään sanaa "militantti" (osaamatta mitään) ja suunnilleen se tärkein tapa jolla tuo käsite saataisiin osumaan mr. Richardiin tarkoittaa tätä epäkohteliaisuutta. Eli militanttius määrittyisi siitä että sitä sanoo erimielisiä pakosti idiooteiksi, tekee tämän julkisissa paikoissa ja saa tälle paskiaisnäkemykselle seuraajia ja komppaajia.

Jos Dawkins on militantti ateisti niin jokainen jonka mielestä Jalavan mietintö ateismin ääneen puhumisen ongelmasta on relevantti on militantti kristitty. Jos kristittyjen toiminta on asiallista älykkään ihmisen toimintaa ja fiksua, niin tämänlaisen militanttikristityn kutsuminen militanttikristityksi kaikkialla ja aina olisi suoranainen velvollisuutemme. Itse pidän tätä ajatusta vain paskiaisuutena, ja sitä heittävät ihmiset ovat kenties a priori -tasolla uskomuksineen mahdollisesti rationaalisia ihmisiä. Mutta heidän käyttäytymisensä on a posteriori, havaintojen jälkeen, sen verran epäeettistä ja mulkkumaista että heitä on ilo, kunnia ja velvollisuus pilkata ja halveksua.

Ateisteista halutaan tehdä "kristittyjen dhimmejä".

Itse asiassa jos Jalavan-Leskisen aksiooma pitäisi paikkaansa, niin sen avulla syntyy väistämättä jotain joka on tuttu islamilaisessa maailmassa. Islamilaisilla on ns. dhimmejä. Sinenmaa ja monet maahanmuuttokriittiset käyttävät termiä hyvin paljon, jopa raivostuttavan paljon. Mutta otan sen tässä kuitenkin varmuuden vuoksi esille. Sinenmaa tiivistää idean mielestäni kauniisti (jos tälläinen käsite voi koskaan olla kaunis) "DHIMMI-OIKEUDEN saaneet voisivat selvitellä oman yhteisönsä sisäisiä asioita omissa uskonnollisissa oikeusistuimissaan, mutta eivät tapauksia, joissa toisena osapuolena on muslimi. Dhimmi-aseman saaneen suojelu tarkoittaa sitä, että muslimiyhteisö suojelee hänen henkeään maksua vastaan, mutta hänellä ei koskaan ole samoja oikeuksia kuin muslimeilla." Jos uskontoa saa julistaa ilman erityistä perustelua miksi julistaa, ja jos kristitty ihmettelee laajasti miksi ateisti ylipäätään puhuu ateismistaan, hän on astunut rajan yli jossa ateistit ovat kristittyjen dhimmejä. Islamilaisen maailman ja kristittyjen maailman asenteissa ei ole tämän jälkeen mitään erityistä eroa. Erot ovat toiminnan voimakkuuksissa. Kakkosluokan kansalainen voi olla räikeästi kakkosluokan kansalainen tai vaan kakkosluokan kansalainen.

Kakkosluokan kansalaisuus näkyykin nykyajassa. Esimerkiksi niissä puheissa joissa esitetään että elämme kristillisessä maassa jossa eletään maan tavalla tai olisi muutettava väärien uskonnollisten mielipiteiden vuoksi Pohjois-Koreaan. Esimerkiksi niissä puheissa joissa esitetään että ateisteilla ei olisi oikeuksia kristillisiin juhliin, kuten jouluunkaan. Että Suvivirsi on kulttuuria ja siksi yksi virsi ei tee uskonnollista tilaisuutta. Mutta jos Darwinisti-ateistit yrittävät saada omia evoluutiolaulujaan laulettavaksi, niin nämä eivät ole kristillistä kulttuuria eivätkä perinnettä. Ja sama koskee erilaisia kommunistien vallankumouslauluja vaikka ne lasketaankin kulttuurihistoriaksi ja perinteeksi. (Siitä huolimatta että kommunismi on minustakin ihan järkyttävän paska ideologia. Niin argumentti pätee silti!) Joten niitä ei lauleta lainkaan jotta kristittyjen arvoja ei loukata. (Mutta toisaalta. Jos ei usko evoluutioon niin ei ole mitään mieltä avata suutaan siitä? Jos ei usko Allahiin niin miksi kritisoida tätä? Tämä avaa jännittävän polun joka kuvastaa sitä miten tämä ajatus siitä että "jos ei usko jonkin olemassaolemassaoloon, ei sitä pidä moittia ettei olisi ihan vähäjärkinen" koskeekin vain ateisteja.)

Ei tähän asenteeseen oikeasti voi kuin tehdä vielä yhden joulupukkivertauksen. Sellaisen jossa sanotaan että joululahjoja voidaan antaa vain niille jotka uskovat joulupukkiin. Nähdäkseni asia on kuitenkin niin että joululahjoja voi antaa jopa joulupukkikriittikoille, esimerkiksi niille nenäkkäille esiskeptisille kuusivuotiaille nököhampaille jotka ovat empiirisesti keksineet vetää joulupukkia parrasta. Ei ole rakentavaa yhdessäoloa nyhtää heiltä lahjaa tämän empiirisen järjenkäyttöprojektin vuoksi. Päinvastoin, partaa nykivän lahjanpoisto jouluaattona olisi ihmiseltä ylettömän mulkkuista.

(Kenties ainut) Moraalisesti Kestävä Tapa lopettaa tämä blogaus.

Tämä voi vaikuttaa röyhkeältä
ja ulkokuori voi olla suttuinen,
mutta teknisesti tämä on
rauhankyyhky, rauhanpulu.
Jos pahastut, se johtuu siitä
että tämä pulu ei tee sitä
mihin kristittyjen pulujen
kanssa on totuttu.
Eli pelaa shakkia.

Siksi sanonkin kaikille Jalavan-Leskisen aksioomaan uskoviin ja sitä ääneen julkisesti boostaaviin - riippumatta siitä ovatko he teistejä, ateisteja tai viisivarvaslaiskiaisia - että haistakaa paska. Joudun haistattamaan paskan hyvin ylimalkaisesti koska jos aloittaisin nimien luettelemisen, en loppuelämäni aikana juuri muuta tekisikään. On tiivistä haistattaa paskat ja luottaa että tämän tekstin lukevat osaavat kohdentaa tarkoittaako tämä heitä vai ei. Jos ei, niin pahoittelut kirosanasta. Jos osuu, niin sääli että niitä oli niin vähän ja että ne eivät olleet spesifioitu loukkaamaan mahdollisimman syvästi ja repivästi juuri vittu teitä alimman henkilökohtaisesti. Ihan siksi että paras osa Teistä taisi aikoinaan jäädä synnytyssairaalan lakanoille, kun taas olennaisinta osaa itsestänne voisitte kyllä sitten keventää seuraavan kerran aamukusella, antamalla tulla ihan sieltä päästä asti. Ei teille voi sanoa muuta kuin että kenties on totta että eriuskoisia pitäisi kunnioittaa, mutta toisaalta olisi huomattavasti helpompaa kunnioittaa sellaisia ihmisiä ja ideologioita jotka eivät olisi perustelullisesti perinpohjaisen typeriä ja asenteellisesti sanoinkuvaamattoman kusipäisiä. Että jos kunnioitusta vaatii, niin on hyvä miettiä että heittääkö itse jotain todella käsittämättömän epäkunnioittavaa. Ja aloittaa vaikka itsestä jotta voi näyttää muille että tälläinen reiluus on todella ihmiselle mahdollista.

---

Kävin tänään vaatekaupassa ja kysyin myyjältä "onko täällä kilttejä, lapasia". Voisiko myyjä vastata "ei" skottivaatetuksen valikoimassaoloon muuttumatta järjeltään köyhäksi? Ei minustakaan!

Homorunkkausta ja trollin logiikkaa

Olen usein moittinut postmodernismia. Joku voisi kokea tämän joksikin jossa sitä pidetään turhana. Päin vastoin. Nähdäkseni postmodernismia pitäisi opettaa pakollisena koulussa. Jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Sillä nykyaikana postmodernismi on ehdottoman tarpeellista. Siitä ei saa iloa, saati viisautta. Postmodernismi ei tarjoa käytännön taitoja.

Tärkein asia joka postmodernismilla on opetettavanaan on se, että Foucault lokeroituu homoksi, Deleuzen identiteetti huutaa runkkariutta ja Merleau-Ponty lihallistuu homorunkkariksi.¹ Ja en sano tätä sillä että näissä asioissa olisi mitään pahaa, päinvastoin. Molemmat ovat minusta hyviä ja kauniita asioita. Sen sijaan se korostaa sitä, että kaikki postmodernismiin liittyvä on tutustumisen arvoista. Koska nykyään ei ole tärkeämpää taitoa kuin opetella vääntämään retorisesti erilaisten sosiopaattien kanssa.

Sillä yllämainitsemani filosofit ovat niitä joiden positivismin ja semiotiikan parissa painivat tekstit tuppaavat latistumaan "postmoderniksi keveydeksi". Ja postmodernistit itse eivät kiistä tätä. Sillä esimerkiksi Derrida ei seiso puheidensa takana, koska kirjailija on kuollut ja sanojen takana ei ole mitään ; Derridahan filosofioi siinä strukturalismin haarassa, jonka looginen päätös on historian hylkääminen ja loputon käsitteiden ja kielen pyörittely prosessissa jossa strukturalismi ja filosofia menettävät merkityksensä.

Postmodernistit itse asiassa voivat korostaa että nykyajan maailma toimii postmodernilla logiikalla. Ja he ovat oikeassa. Minun sukupolveni kokemusmaailmaa aivan oikeasti kuvaa lyhytaikaisuus ja kaaoottisuus siinä määrin että postmodernismiin liittyvä "fragmentaarisuus", "keveys" ja "metaisuus" liittyvät oleellisesti kokemusmaailmaan.

Postmodernismin keveys johtuu nimenomaan siitä että siinä ei edes yritetä ymmärtää vaan ollaan ikään kuin vapaita totuuden vaatimuksesta. Itse, modernistina, kaipaan tietysti sekä totuutta että vapautta että kauneutta. Ja osittain se, että en ole itse postmodernismi latistuu mieltymyskysymykseksi. Haluan tekijän jolla on sanoma. Kenties sanoja jopa kantaa vastuunsa ja seisoo sanojensa takana. Toki olen klassista modernistia pehmeämpi ; Mutta siitä huolimatta siinä missä omaa filosofiaani kuvaa hapuilu ja epäonnistuminen ja kokeilu, on postmodernismilla tarjota vain haahuilua. Fragmentaarisuuteen, heittäytymiseen, kokeiluun ja ehdottoman absoluutin hylkäämiseen ei tarvita postmodernismia. Postmodernismin hengeksi jääkin keveys.

Eikä mikä tahansa keveys, vaan "keveys" heittomerkeillä. Heittomerkit tarvitaan sillä ilman niitä keveys kuvaa juuri modernismia. Milan Kunderan "olemisen sietämätön keveys" esiintuo sen, miten että esimodernissa maailmassa ihmisillä oli kahleita. Ja monesti nämä olivat kahleita merkitykseen. Modernismissa näitä kahleita sitten puretaan. Postmoderni ylittää keveyden ja siitä tulee tyhjää, keveyttä joka täytetään korkeintaan tulkinnoilla koska muutakaan substanssia täytemateriaaliksi ei ole. Suoraan sanoen postmodernismissa lopputuloksena on jotain jota internetissä kutsuttaisiin trollaamiseksi. Tosin sillä erolla että trollaaminen on joskus hauskaa, kun taas postmodernismi jotenkin ikään kuin dissektoi vitsin dekonstruoidessan sen ja näin se kuolee kuin aukaistu sammakko.

Postmodernismissa ei ole Derridan oppia vaan Derridan tulkintoja. Kukaan ei voi haukkua yleissivistyksen puutteesta koska se kertoisi että (a) väittää tietävänsä oikean tulkinnan Derridasta (b) esittää että Derrida on osa institutionalisoitua tietoa ja että tämä ei ole makukysymys siinä määrin että asiasta pitäisi tietää. Ja jos seuraa Paul Feyerabendin tietä metodia vastaan "Against method" -teoksessa, ei voi olla huomaamatta miten on vaikeaa tietää missä vaiheessa promootio loppuu ja filosofinen sisältö alkaa. Feyerabend kun korosti että kirjan syntytaustassa vahvana vaikuttimena oli rahoituksen puute ja se, että hän mietti mikä olisi mahdollisimman provokatiivinen ja mahdollisimman myyvä lähtökohta.

Feyerabendin ajatuksena oli asiantuntijuuden ja metodin hylkääminen. Populistinen lähestymistapa jossa vastustettiin "elitismiä" ja annettiin jokaiselle yksilölle valta olla elämänsä filosofimestari. Hänen oppinsa sävyttää nykymaailman. Nykyään ihmiset voivat katsoa Youtubesta suoraa lähetystä, kiakkovieraista. Twitteristä kuulee juoruja jotka on unohdettu jo ennen iltauutisia. Paperinen sanomalehti lojuu eteisessä avaamattomana. Vanhassa maailmassa jossa postmodernismia vasta tavoiteltiin "Juice" Leskinen lauloi "Ajan hengessä" siitä miten televisio latistaa. Siihen aikaan uutisten katsominen nauhalta uusintoina oli utopiaa. Nykyisin nauhottaminen on turhaa, ja uutinen vanhentunut jo ennen kuin se on ehdinyt magneettinauhalle. Ennen eksperttien kyseenalaistaminen oli provosoivaa, mutta nykyisessä todellisuudessa pelätään jopa koko eksperttiyden kuolemista. Ihmiset tulkitsevat omat uutisensa ja valikoivat omat arvonsa, näkökulmansa ja jopa faktansa. "I fear we are witnessing the “death of expertise”: a Google-fueled, Wikipedia-based, blog-sodden collapse of any division between professionals and laymen, students and teachers, knowers and wonderers – in other words, between those of any achievement in an area and those with none at all." Kaikki on tulkintaa ja totuus on kuin mielipide. Tämä muutos on äärimmäisen postmodernia.

Ja tästä päästään suoraan edellämainitsemaani painimiseen. Sillä postmoderni maailma toimii "keveydellä" ja "huomiohuoraamisella". Ja internetissä tämänlaatuiseen elämänasenteeseen törmätään usein. Nimittäin trollaamisessa. Trollit provosoivat ja lisäväät jännitteitä ja luovat uusia jännitteitä. Trollit eivät noudata tavanomaista logiikkaa vaan kulkevat omia teitään. Tähän keveään asenneilmapiiriin liittyy tuore psykologinen tutkimus trolleista. Tulos ei yllättänyt ketään. Havaittiin että se mikä monista on häiritsevää ja jopa ilkeää kiusantekoa, on trolleista itsestään lähinnä hauskaa leikittelyä. Trollaukseen liittyi myös varsin ikäviä persoonallisuuspiirteitä. "... doing so was correlated with sadism in its various forms, with psychopathy, and with Machiavellianism. Overall, the authors found that the relationship between sadism and trolling was the strongest, and that indeed, sadists appear to troll because they find it pleasurable. “Both trolls and sadists feel sadistic glee at the distress of others,” they wrote. “Sadists just want to have fun ... and the Internet is their playground!”" Sillä keveys syntyy siitä että merkitys ignoroidaan.

Tässä mielessä trollaaminen ilmiönä on vähän kuin kaapisi esiin sairaimmat puolet kirkollisesta toiminnasta. Ja pahentaisi sitä. Nykyäänhän kirkossa Kirkkoviestinnässä viestii yrittää olla välittäminen ja moniarvoisuus. Sellaisella omituisella tavalla jossa ihmisarvokysymykset on haudattu kätevästi työryhmiin ja tätä on alettu kutsumaan työrauhaksi. Moniarvoisuus tarkoittaa kirkon työryhmälle työrauhaa ja kilttiä vaivihkaista kirkollisveron maksua. Kirkko on "Kunhan vaan maksat" -kirkko. Pastorit toivovat että mahtuisimme samaan yhteisöön. Nimenomaan silloin kun ei puhuta raivokkaista fundamentalisteista, kirkon ongelmana on se, että kuulumisen käsitteeseen viittaava yhtenäisyyden teeskentely on tärkeämpää kuin sanoa selvästi se, mikä itsestä on oikein. Ja on aivan oikein kysyä sitä miksi yhtenäisyys on tärkeämpää kuin oikein tekeminen? Trollaaminen on kuin tätä, mutta fundamentalistien aggressioarsenaalilla. Ja sillä että yhtenäisyys ja siihen liittyvä periaatteessa sosiaalisuutta tavoitteleva suvaitsevaisuus on korvattu sillä että merkitys on illuusio. Trolliutta kuvaa juuri tämänlainen ignoranssi. Trollaus on trollaajalle kevyttä ja hauskaa ja kenties älyllisesti innostavaa. Muut sitten maksavat tästä hinnan.

Ja uskokaa, että tiedän mistä puhun. Olen nimittäin itse hyvin tottunut ja harjaantunut trollaamisen metodiikan soveltaja.² Ja tämä on aivan varmasti liitoksissa tiettyyn julmuuteen. Metodeja opetellessa on tullut selväksi että trollit ovat äärimmäisen postmoderneja hahmoja jotka elävät "postmodernismin "logiikalla"". En kuitenkaan oikeuta fragmentaarisella ja "keveydeksi" kutsuvalla hengellä. Sen sijaan korostan, että minulle trollaamisessa ei ole kysymys maailmankuvasta tai etiikasta. Kysymys on selviytymisestä. Sillä trollit ovat kaikkialla - jopa monet trollaamista vastustavat ja trolleja haukkuvat ihmsiet ovat niin postmodernisteja ja oman näkökulmansa vankeja että he ovat de facto trolleja - ja trollit ovat kuten sosiopaatteja. He pelaavat eri säännöillä. Ja jos pelaat normaalisäännöillä, olet jo yhtä kuin tuhottu ja "hävinnyt". Internetissä tiedetään että trolleja ei tule ruokkia. Tämä on oikeansuuntainen huomio joka johtuu juuri siitä että et voi keskustella trollin kanssa normaalin inhimillisen kommunikaation keinoin ilman että lopputuloksena on lihava trolli. Trollin, kuten sosiopaatinkin, päihittää vain toinen, taitavampi, ovelampi ja vahvempi trolli.³ Ja koska oman julman persoonallisuuteni takana on Martti Lutherin henkeä lähestyvä aggressiotyyppi, jonka tapana on pelata toisen pelikentällä kovemmin kuin tämä itse ja jonka tapana on myös antaa vähintään samalla mitalla takaisin, on selvää miksi olen päätynyt nimenomaan siihen miten trollausta käytetään esimerkiksi kuulustelumetodina.

Sillä trolli on vähän kuin postmodernisti joka sanoo ensin hylkäävänsä absoluuttisen totuuden ja varmuuden ja jolta kysytään että onko tämä kannanotto absoluuttinen. Ja kun hän vastaa nauraen, että kyllä. Ei siihen voi vastata muuta kuin sanomalla että tämä relativismi on kenties totta hänelle.. Naurun voittaa vain toinen nauru. Viimeksi naurava nauraa parhaiten, ja siksi firsterien lisäksi netti onkin täynnä trolleille kostavia joiden on pakko saada viimeinen sana, mutta joilla on vaikeaa koska hyvin trollattu trolli provosoituu hakemaan itsekin viimeistä sanaa.

---

1 Näistä ensimmäiset lienevät ilmiselviä, ja viimeisimmän tulkinta syntyy siitä että tiedostaa Merleau-Pontyn keskenjääneen "The Intertwining–the Chiasm":an. Tämä keskenjäänyt arvoituksellinen teos joka on lähempänä runoutta kuin analyysiä luo koskettavista käsistä ajatuksen. Ajatuksen siitä, että käsi samanaikaisesti koskettaa että tulee kosketetuksi. Ruumiillisuuden filosofiaan keskittynyt herra otti esimerkiksi kun ihminen koskettaa omaa kättä toisella kädellään ja että havainnoinnissa käsi on jokin joka tuntee ja toisaalta se myös tulee tunnetuksi. Runkkari siis koskettaa itseään itsellään ja kiihottuu omasta ruumiistaan joka sattuu olemaan samaa sukupuolta kuin on itse.
2 (Itse asiassa voit huomata miten olen täyttänyt itsetarkoituksellisesti tämän blogauksen erilaisilla trollauksessa käytetyillä metodeilla. Se demonstroi koko pointtini, eli sen että postmodernismi on perseestä mutta sen oppiminen on tärkein kansalaistaito.
3 Trolli on siis vähän kuin ninja, joiden päihittämiseen tarinoiden mukaan tarvitaan toinen ninja.

Kamalasti ihana

"Kun tulen kiinni sinuun, / jumalatkin uskoo minuun. / Vaikka itse aina usko en."
(Juice Leskinen, "Syksyn sävel")

Unkuri viittasi - paitsi kielentuotantoni esteettisen tason puutteeseen - myös "parisuhde" -sanaan. Sanaa on vaikeaa liittää suuriin rakkauskertomuksiin. Tämä tuo esiin sen, miten sanoilla on paitsi denotaatiot, muodolliset määritelmät, myös konnotaatiot, vakiintuneet merkityssävyt.

Pinnallisesti tarkastellen - eli tavalla jolla minä sanaa olen käyttänyt - "parisuhde" on yleistermi. Avioliitto viittaa tietynlaiseen juridiseen tilaan. Seurustelu taas toisenlaiseen. Parisuhde on ikään kuin määritelmä joka pitää sisällään ne kaikki. Kuitenkin on selvää että sanan "avioliitto" -sävyjä on jäänyt siirtymättä sanaan "parisuhde" -vaikka toiminnallisesti vaihtuma onkin tapahtunut yhteiskuntatasolla.

Ideana on tavallaan se, että "tarina raahautuu jäljessä". Siinä missä viktoriaanisessa perhesysteemissä ulos tarjottiin "suuri rakkaustarina", joka näkyi nykyihmisen silmään kenties jopa ulkokultaiselta koristelusta, jossa esitettiin roolia. Tämän lisäksi oli henkilökohtainen suhde, jota ei jaettu ulkopuolisten kanssa. Immanentti parisuhde vahvisti romanttista suurta kertomusta ja pieni transsendentti parisuhde nähtiin Pyhänä ja tuntemattomana.

Nykyisin "suuret kertomukset" ovat muuttuneet. Enää ei jaeta yhtä yhteistä roolia jolla vahvistetaan velvoitteita tietynlaiseen parisuhdemallin ja parisuhdemaaliin. Pieni kertomus on sen sijaan tullut hyvinkin julkiseksi. Esimerkiksi julkkisten parisuhdekriisit ja vieraissakäynnit ovat julkista aineistoa. Vanha immanentti parisuhde on tuhottu & "transsendentista" on paljastettu asioita, joilla "vanha immanentti" on ikään kuin korvattu. Parisuhde kun näkyy toiminnassa ulkomaailmassa, joten sen täytyy ilmetä jotenkin. Uusi parisuhde on avoimempi ja julkisempi. Siinä ei ole suurta tarinaa, mutta pieni tarina näyttää sellaisia yksityiskohtia joista ei olisi ennen uskallettu puhuakaan. Tarinat ja perinteet vain ovat helposti pysyvämpiä. Siksi uusi näkemys ei tunnu rakkaudelta, vaikka itse parisuhteen henkilökohtainen osa on taatusti yhä olemassa.

Avioliitto, ei aivoliitto.

Tämä näkyy hyvin monella tasolla. Avioliitolle on annettu nykyäänkin yllättävän suuri merkitys. Tosiasiassa valtaosa pariskunnista on asunut yhdessä jo ennen avioliittoa, joten kyseinen tilaisuus ei olennaisesti muuta heidän elämäänsä. Käytännössä ainoastaan arjessa usein näkymätön - lähinnä poikkeustapauksissa tarvittava - juridiikka muuttuu. Tätä kautta avioliitto muistuttaa teknisesti ottaen vakuutusta, joka otetaan kivan juhlatilaisuuden kanssa.

Vaikka avioliitto ei rituaalina muuta juuri mitään, kuitenkin avioliitto korostuu usein puheissa. Asioita katsotaan puheissa "ennen naimisiinmenoa ja sen jälkeen". Ja vaikka elämässä on löydettävissä aitokin siirtymä - nimittäin yhteen muuttaminen - ei tähän muutoshetkeen viitata samanlaisella tunnelatauksella. Eikä siihen liitetä rituaalia. Vaikka periaatteessa "muinoin" häät, seksi ja yhdessä asuminen olivat ikään kuin yhdessä.

Ei ole tavatonta törmätä edes siihen että lööpeissä joku julkkis selvittää miten he ovat "niin vanhanaikaisia" että menevät naimisiin. Kun muistaa että kyseisellä julkimolla voi olla moneskin avioliitto menossa, on selvää että "vanhanaikaisuus" ei kuvaa heitä kovin hyvin. Avioliitolle nähdään yhä yllättävää arvoa. Vaikka sen muuttava merkitys on latistunut huomattavasti.

Ytimeen onkin noussut parisuhde, joka on puheissa jäsentensä välinen onnellisuusyksikkö. Se on olennaisesti erilainen kuin perinteinen pariskunta, joka oli lisääntymisyksikkö ; Eli perheen ja lasten varttumisen varmistaja. Parisuhteen toimivuudesta puhutaan hyvin paljon. Moni kokee tämän latistavana, hedonistisena ja ties mitä muuta adjektivia, joita tupataan liittää kaikkeen mikä näyttää modernistiselta tai perinteisestä uskonnollisuudesta eroavalta.

Avioliiton kuolema.

Vanhan avioliiton romahdusta voisi kuvailla Nietzsche -mukaelmalla ja kysellä "Missä avioliitto on?" Ja vastata että "Me olemme tappaneet hänet -sinä ja minä! Kaikki me olemme hänen murhaajiaan!", kauhistella tuhoa joka tästä tulee "Emmekö harhaile kuin loputtoman ei-minkään lävitse? Emmekö tunne tyhjän avaruuden hengitystä? Eikö se ole tullut kylmemmäksi? Eikö yö laskeudu jatkuvasti päällemme?" ja lopettaa "Emmekö kuule mitään muuta kuin avioliittoa hautaavien haudankaivajien äänet? Emmekö haista mitään muuta kuin avioliitollisen mädäntymisen? -Avioliitotkin mätänevät! Avioliitto on kuollut!" Eli muistuttaa siitä että vanha arvomaailma on ikään kuin kadonnut lopullisesti, ja että uudistuneessa arvomaailmassa on vain elettävä. Kuolema on murha, tekona peruuttamaton, ja osallistuneille ei voi muuta kuin jakaa lapioita.

Yhteiskunnassa parisuhde on astunut vanhan avioliiton sijaan. Tätä kautta avoliitto ja muut vastaavat - ennen paheelliset ratkaisut - ovat aivan tavallisia. Jopa avioitumista tehdään useaan otteeseen, eikä suinkaan leskeyden kautta.

Näin ollen "parisuhde" -sanan kylmyys - joka liittyy mielikuvissa biologiassa eläimien lisääntymisyksiköihin, mutta kulttuurisessa puheessa egoismiin - vertautuu tietysti eräänlaiseen nihilismin pelkoon. Kun vanhat arvot ovat murskautuneet, käy helposti niin että tästä seuraa arvotyhjiö jossa kaikki vanhaan asiaan liittyvät hyvät ilmiöt "menevät mukana". Kuitenkin arvotyhjiöt voivat myös täyttyä uudenlaisella asenteella ja tätä kautta voidaan saada lämpöä jopa niin aluksi teknisiin sanoihin kuin "parisuhde". Sana jolla on aluksi vain denotaatiot nappaakin mukaansa konnotaatiota ja sanasta tulevat assosiaatiot ja tuntemukset muuttuvat, vaikka ulkopuolisessa maailmassa ei välttämättä muutu mikään.

Siksi uskallan lopettaa seuraavalla tavalla.

Ennen antiikin kreikkalaiset sanoivat että "Rakkaus on jumala". Sitten esimodernit kristityt sanoivat että "Jumala on rakkaus". Modernimpi kristitty taas sanoo jopa että "Jumala vertautuu rakkauteen". Nykyään yritetään sanoa vain että "rakkaus on". Tämä näyttää nysältä, kunnes tajuaa että lause ei jääkään kesken.

Sisäinen puhe.

"Jumala ja saatana, yhteisessä unessa. / Toisistansa mittaa ottaa, toinen potkii toinen mottaa. / Heille hartautta harjoitamme aina huolella. / Siksi heistä kumpikin on meidän puolella. / Jumala ja Saatana, tuhansissa hahmoissa. / Meidän leikkipaikoillamme, vaatii kuuliaisuuttamme. / Vuorotellen tappiolla, vuorotellen voitolla. / Eikä kumpainenkaan pärjää meistä loitolla."
(Juice Leskinen, "Virsi")

Ihmisen sisäinen puhe on mukana useassa kulttuurissa. Se yhdistetään vahasti minuuteen. Ihminen ikään kuin puhelee päänsä sisällä itselleen. Sisäinen puhe liittyy tietysti myös etiikkaan. Ja ajattelin kirjoittaa tästä tältä kantilta. On hyvä muistaa että ihmisillä on usein erilaisia aggressiivisia tunteita. Esimerkiksi Hannu Lauerman mukaan jokaisella ihmisellä on niitä. Me olemme ulkoisesti stabiilimpia ja sisällämme on paljon toteutumatonta aggressiota.

Lisäksi olemme hyvin hajanaisia. Ainakin itse koen joskus vaikeaksi miettiä mikä asia olisi "ns. oikein". Etiikka tuntuu monesti hankalalta, ja ristiriitaiset ihanteet ja halut kimpoilevat mielessä. Vastakkaiset vaihtoehdot ovat läsnä.

Kristinuskossa tämä yhdistetään kahteen asiaan : Toisaalta omaantuntoon, joka edustaa eräänlaista Jumalan neuvonantajaa, ja toisaalta perisynnin turmelemaan ihmiseen. "Aku Ankka" -sarjakuvissakin enkeli ja piru kuiskimassa korvaan ovat yleisiä hahmoja. Ihminen nähdään näissä sarjakuvissa melko kristillisellä tavalla: Erilaisten voimien taistelukentillä. Toki osa näkemyksistä painottaa sitä että ihminen on turmeltunut, jolloin kaikki hyvä on Jumalan ansiota. Tässä kristillisessä näkemyksessä käy helposti niin että omat ajatukset ulkoistetaan. Ne eivät enää edusta itseä.
1: Suomessa oli muutama vuosi sitten tapaus jossa pappi oli pahoinpidellyt vaimoaan. Tästä mentiin oikeuteen ja pappi syytti teosta demonejen tekemää valtaanottoa. Teologisesti tämä on mielenkiintoinen asia, koska perinteisesti riivaus on luokiteltu nimen omaan niin että haltuunotosta ollaan tietoisia. Siksi salavihkainen ja uhrin huomaamaton possessointi ei ole aito possessointi. Tätä kautta papin oma kokemus viittasi siihen että hän ei ollut itse tehnyt mitään, teologiselta tasolta. Käytännössä tämä tuntuu kuitenkin siltä että tässä tehtiin vastuunsiirtoyritys, jossa oma teko kiellettiin ja rangaistukselta pyrittiin välttymään taikauskoon vedoten. Uskovan silmissä voi käydä niin että mainittu papin paha teko todisti Saatanan olemassaolon - ja siksi vaikkapa ateismi saattoi tuntua ironisesti vaarallisemmalta sen vuoksi että kristitty pappi teki pahoja tekoja.
2: Toisaalta perisyntiä korostava taho voi ulkoistaa hyvän. Tätä kautta omatunto edustaa Jumalan ääntä, ja sen kuunteleminen ulkoistaa tehdyt hyvät teot, niin että ihmisen ei tarvitse luopua ajatuksesta jossa hän on läpeensä huono.

Tätä kautta elämän varrella elämme täysin Juice Leskisen "Virren" oloissa, vaikka teologisesti ja lopullisesti Jumala ja Saatana eivät olekaan esitetty yhtä vahvoina ja tasaväkisinä. Kristityn silmissä elämässä voi näyttää joskus jopa siltä että Saatana on vahva ja pelottava vastustaja, eikä tämä ajatus ole mitään kerettiläistä jumalanpilkkaa.

Toinen euroopassa suosittu näkemys on psykoanalyysin tapa jakaa ihmismieli. Tässä ei katsota niinkään "hyvää ja pahaa", siihen malliin kuin kristinuskossa. Siinä keskitytään vaistoon ja hillintään.
1: Id on vaistojen roolissa. Tässä on olemassa riskejä hakeva, seikkailullinen ja häiriöitä tuhoava thanatos ja elämää (ja myös seksuaalisuutta) ajava libido.
2: Superego on tässä "omantunnon roolissa". Siinä on yksilön ja yhteisön arvomaailmat ja odotukset siitä mitä nämä ovat. Sen rooleja ovat itsetarkkailu, ihanneminä ja moraaliarvot, ja velvollisuudentunto. Superegossa on paljon aineksia jotka voivat olla keskenään ristiriidassa.

Näistä herännee sellaisia kysymyksiä, kuin "kuka hallitsee ketäkin". On selvää että osa ihanteista syntyy tunteiden kautta, ja toisaalta arvomme kontrolloivat toimiamme tunteidemme vastaisestikin.

Karkeasti voisi sanoa että kristillisessä näkemyksessä on ehyt ja ulkoistettu minuus. Koska ihmisillä on ristiriitaisia tunteita, hajaannus ulkoistetaan (joko saatanan, tai Jumalan tahdon korvaan kuiskuttelu - tai molemmat). Näin sisäisestä puheesta osa ei olekaan ihmisen itsensä. Psykoanalyysissä vietit ovat ehyitä, mutta yhteiskunta tuottaa hajaannusta ihmisen sisällä. Minuus on tätä kautta sisäinen ja se, onko se hajanainen vai yhtenäinen riippuu tapauksesta ja tilanteesta.

Itse olen lähestynyt hajaannusta optimoinnin kautta. Tämä voi ensiajatuksella kuulostaa joltain "hienolta", mutta "optimointi" on oikeastan vain vain turhan korea sana jollekin melko arkipäiväiselle. Siinä nimittäin on mukana vastakkaisia asioita samanaikaisesti. Ja vastaus on usein hienovarainen. Haetaan toimivaa ratkaisua, ja tilanteissa on usein vastakkaisia intressejä.
1: Esimerkiksi voi ottaa evoluution. Jos kuvitellaan vaikkapa kasvissyöjä. Jos se on suuri, se voi puolustautua paremmin. Mutta suuri myös syö enemmän. Siksi voisi sanoa karkeasti, että jos petoja ja ruokaa on vähän, kannattaa olla pieni ettei kuole nälkään ja jos petoja ja ruokaa on paljon, kannattaa olla suuri. Muussa tapauksissa haetaan jonkinlainen "kultainen keskitie", joka toimii.

Optimoinnin kannalta ei ole ihmeellistä että mukana on ristiriitaisia elementtejä. Se on ikään kuin "pelin henki". Tässä ei väheksytä kulttuuria, koska se, mitä "ruoho" ja "pedot" edustavat tässä on ulkomaailmaa, johon kulttuurit voivat vaikuttaa. Ja toisaalta aivot jotka tekevät arviointeja perustuvat johonkin "toivottavuuteen", syntyvät ja rakentuvat geeneillä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaiseen asiaan olisi oma geeni. Ajatus geenistä joka vaikka ohjaisi tämän pitämään kahvikuppia tietyllä tavalla, on hupsu, jos ei muuten niin sen vuoksi että kahvikuppeja on ollut sen verran vähän aikaa että tämä ei olisi kovin uskottava sopeuma. Toisaalta on kuitenkin selvää että fysiologinen rakenne, kuten nivelten rakenne, ihon lämpöreseptorit ... ovat sekä geenien rakentamia että vaikuttavat siihen miten kahvikupista pidetään kiinni. Tämä kaikki on tietysti melko lähellä Montaguen ajatuksia. Ja tuloksessa on vahvasti ehdollistumisen ja behaviorismin makua ja sellaisenaan sen yleistäminen aivan kaikkeen ei ole kovin järkevää.
1: Toki tässä on muistettava miten kuuluisassa behavioristisessä kokeessa ei tullut "ärsyke+tulos" -reaktiota: Apinanpojat eivät hakeneet ravintoa metallisilta äideiltä, vaan hakeutuivat pörröisen mutta ei ruokkivan emon luo. Kulttuuri ei saanutkaan aikaan ihan mitä tahansa. Kuitenkin samanaikaisesti oppimisen ja muokkautumisen ajatuksessa on paljonkin järkeä.

Oudointa on tietysti se, että koko optimointiajatus ei ole oikeastaan suorassa ristiriidassa kristillisen tai psykoanalyyttisen näkemyksen kanssa. Ja se sopii yhteen evoluutiopsykologian ja toisaalta sitä vastustavan queerin kanssa : Jos vaihtoehdot ja halu optimointiin on geneettistä, ja kulttuuri tukee ja vastustaa jotain tapoja, syntyy tietynlaisia "odotettavia tuloksia". Tätä kautta vaikka se, onko kromosomistoltaan XY vai XX (geeni!) voi kulttuurin kautta yhdessä vaikuttaa siihen laittaako henkilö hameen päälle (kulttuurin käsky!). Minun kirjoittamana se taas näyttää, maistuu ja tuntuu sosiobiologialta.

Ongelmana onkin itse asiassa tämä. Näkemys on "mukaileva", ja se itse asiassa lähinnä kuvaa sitä että jos on erilaisia vaihtoehtoja ja kilpailua jossa toiset ovat parempia, on lopputulokset erilaisia. Kyseessä on ajatuskoe eikä varsinainen teoria. Iso ongelma tämän tunnustamisessa on tosin se, että jos tämä huomataan ja aletaan vaatimaan taustateorian mallintamista ja empiiristä koettelua, moni asia joka pyörii juuri sisäisen puheen alueella ikään kuin saman tien "valahtaa viemäristä".

Joulun henki ja eläinsuhde. Sika.

"Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa. / Porsailla silloin on herkut suussa. / Se lihoo, se kasvaa se vahvistuu. / Ja sitten kun koittaa marraskuu. / Niin lapset laulaa: "Jouluntähti on ehdoton"."
(Juice Leskinen, "Sika")

Juice Leskisen kappaleesta Sika on tullut olennainen osa Joulua. Sille on käynyt hieman samoin kuin Väinö Linnan "Tuntemattomalle Sotilaalle", jota alun perin moitittiin sen sodanvastaisuuden vuoksi. Nyt siitä on tehty taistelumielen symboli, josta tehdyn filmin näyttäminen TV:stä on itsenäisyyspäivän rituaali. Tai Hassisen Koneen kappaleesta "Rappiolla on hyvä olla", joka on sarkastinen kappale, on muuttunut juomalauluksi.

Leskisen kappaleessa sanoja tarkastellen huomaa, että joulumieleen voi liittyä "piilotettu puoli". Joulun henkeen kuuluu se, että sian ruhoja menee vannesahan läpi.

Tähän perinteeseen hyvin sopii tietysti myös uusi eläinaktivistien isku. "Tehotuotanto" -iskussa mentiin kuvaamaan sikoja ja ruhoja ilman lupaa. Asiasta tehtiin seuraavanlainen juliste, jonka kuvasin seinälle ilman lupaa liimattuna. Siksi katsoin oikeudekseni kuvata sen. Pois en ottanut.

Ensimmäinen asia mikä minua ihmetytti, oli se että eläimiä rakastavat ihmiset eivät voineet keksiä mitään muuta aikaa mennä sikalaan tunkeutumaan kuin pahin sikainfluenssa -aalto. Tai ehkä ajankohta oltiin valittu tarkoituksella? Tosiasiassa tässä siirtyy mukana kaikenlaisia tauteja. Näkyy selvästi että hekään eivät joko mieti tai välitä siitä miten heidän toimensa vaikuttavat eläinten hyvinvointiin. "Muutama voidaan uhrata" -henkeä vähintään on havaittavissa. Tätä kautta jos sian elämä on rinnastettavissa ihmisen elämään, jos ei täysin niin ainakin suurimmalta osin, kuten eläinsuojeluliikkeessä usein katsotaan..

Toinen asia mikä on otettava huomioon, on luotettavuus. On oikeasti tiedettävä mistä kuvat on otettu ja missä tilanteessa. Jos esimerkiksi sianruho on viety ulos ja sitä on supikoira nakertanut, se ei kerro mitään eläinten hyvinvoinnista. Tosin tämäkin kertoo jotain olennaista jätteiden hävittämisestä! Mutta kuolleelle eläimelle on yksi ja sama mitä sillä tehdään. Mielestäni sama koskee ihmistenkin hävittämistä. Ulkomaillahan, tiibetissä, on uskovaisia joista on oikein että ihmisiä heitetään jopa rotkoihin kuoltuaan. Siellä korppikotkat saavat syödä heidän ruumiinsa ja päätyä luonnon kiertoon. Kristinuskossa tämä on ehkä paha teko, mutta toisessa uskonnossa hyvä. Selvästi tässä on kysymys enemmän uskonnollisista mielipiteistä kuin laajamittaisemmasta asiasta. Kysymys on enemmän uskonnollisesta kuriositeetista kuin yleisinhimillisestä etiikasta. Tätä kautta hygieniakysymys on kenties olennaisempi kuin muunlainen hyvän ja pahan miettiminen.
1: Luotettavuuskysymyksessä on toinenkin ongelma: Mistä emme tiedä että kuvat ei ole otettu väkisin. Olen nähnyt sellaisen videon jossa kritisoitiin metsästystä. Siinä jalka -ansaa oltiin selvästi manipuloitu sillä lailla että se toimi eri tavoin kuin Suomessa. Video oli eläinsuojelijoiden tekemä lavastus, eikä se edes kuvannut "aitoa metsästystilannetta". Eli lainsäädäntöön yritettiin vaikuttaa eläinsuojelullisesti siten että eläimiä kidutettiin laittomasti. Mielestäni kyseinen video ei kertonut metsästäjistä vaan heidän kuvaajistaan ja heidän omasta kyvystään kiduttaa eläimiä oman henkilökohtaisen ideologiansa välineenä. On kuitenkin mielestäni aika uskottavaa että tehotuotannon saamat kuvat ovat aitoja kuvia. Manipulaation merkkejä en ole ainakaan minä havainnut.

Juliste on rakenteeltaan melko mielenkiintoinen. Siinä ei ole juurikaan ansioita. Esimerkiksi Vanhasen lausunnon idea on jäänyt unohduksiin. Vanhanen ajoi takana sitä että siat kuolevat joskus nopeasti. Olen itsekin nähnyt tälläisen. Sarkastisessa kommentissa on unohdettu että Vanhasen lausunto voidaan nähdä "otosvääristymän" esittelyn kautta. Tavalliselle, aihepiiriin tutustumattomalle ihmiselle, tämä ajatus ei ole tuttu, joten lausujan sanat asetetaan asemaan jossa hänellä ei ole puolustautumisoikeutta. Kyseessä on siis lainaus siten että sen merkitys vääristyy. Lainaus on tätä kautta straw man. Se, että julisteeseen täytyy laittaa argumenttivirhe kuvaa jotain olennaista.

Toinen sana, mikä pistää silmään on sana "tutkimus". Mitä otoksellisia menetelmiä tässä on käytetty? Kun katsoin asiaan liittyvää uutisointia, aktivistilta kysyttiin saako sikaa syödä lainkaan, vastaus oli "Ei". Tämä kertoo siitä millä asenteella kuvia on lähdetty ottamaan. Kuvassa ei ole keskiarvoista sikaa. On valittu messevimmät. Tätä kautta tilanen on sama kuin jos minä levittelisin poliisien aidoilta murhapaikoilta olevia kuvia jotka on otettu Helsingissä ja vihjaisin että "Muuta Helsinkiin kuolemaan." Se ei olisi kovin osuvaa. "Tutkimus" muistuttaakin aitoa tutkimusta yhtä paljon kuin mitä paparazzien kuvaamat kuvat julkkiksen vilahtavasta nännistä kuvaa ihmisten elämää (olipa kyseessä tämän tähden elämä, saati sitten normaalin ihmisen elämä).

Vanhasen otoslausunto on tietysti ymmärrettävissä vain tutkimuksen kontekstissa. Eli että yksittäiset kuvat eivät kuvaa kokonaistilannetta kovinkaan hyvin. Tätä kautta päästäänkin siihen, mikä iskuissa on järkeä ja missä kontekstissa ne on ymmärrettävä.

Tässä tarvitaan lyriikkaa. "Leevi and the Leavingsin" hieman talvihenkinen "Jos Helsinki on kaunis". Siinähän kerrotaan tarinaa yksilöiden kautta. Nämä ovat peräti poikkeusyksilöitä, juoppoja : "Tässä on terveiset siltojen alle. / Siellä se on Jarkka ja Niemisen Kalle. / Ne innosta hehkuen lähtivät maailmalle, / taivas oli kattona seikkailijalle. / Kumpikin nyt on jo vuosia juonut / ja rantojen miehiksi nahkansa luonut. / Tai ehkä ne onkin jo maatuneet mullan alle. / Pieni pala taivasta onnettomalle."

Kappale nostaa esiin sitä, että ihminen tavallisesti unohtaa nämä poikkeukselliset olosuhtee. Keskimäärin Helsingissä asutaan asunnoissa, eikä olla edes alkoholisteja. Silti Jarkka ja Kalle kertovat jotain olennaista.

Tätä kautta iskuja on katsottava myös sitä kautta, että on olemassa journalisteja jotka tunkeutuvat laittomasti ulkomailla tarkkailemaan juttuja joita halutaan salata. Näin esimerkiksi vähemmistön edustajien laittaminen eristyksiin tulee selväksi. Esimerkiksi Kiinassahan on Falun Gongin kannattajia kohdeltu kaltoin. Tämä on pieni vähemmistö, josta ei voi yleistää. Minustakin Falun Gong on yksi kummallisimmista ja epätieteellisimmistä ja epäuskottavimmista uskonnoista joita maa päällä kantaa, mukana on muun muassa usko siihen että uskova saavuttaa yliluonnollisia kykyjä. (Mikä tarkoittaa sitä että uskon uskontoon vasta kun joku sen kannattaja ampuu minua tulipallolla jalkoihin.) Mutta en silti kannata sitä mitä heille on tehty. Mielestäni uskonnonvapaus tarkoittaa juuri sitä että ihmisillä on lupa uskoa hassuihinkin asioihin ja että he saavat tehdä asioita jotka eivät hyödytä heitä itseään tai ketään!

Näissäkin julkinen taho usein rajoittaa tutkimista. Journalistit silti tunkeutuvat näihin paikkoihin ja saavat olennaisia tietoja, he paljastavat rikoksia rikkomalla lakia. Näistä ei voi yleistää, mutta niistä ei tarvitse yleistää. Eläinsuojeluliikkeessä eläinyksilö katsotaan rinnastettavaksi ihmisyksilöön, joten tässä logiikassa on järkeä. Ongelma onkin siinä että tätä esitetään yleistilaksi.

Yksi suurimmista syistä on tietyn ihmisvähemmistön tila. Maataloudessa on nimittäin kannattavuuden kanssa niin että pitää olla melko isoja yksiköitä. Maaseutu on eräällä tavalla "jälleen Kartanoistumassa". Tilojen määrä vähenee ja niiden koko kasvaa, olipa kyse sitten mistä tuotantosuunnasta tahansa. Tämä tarkoittaa koneellistamista ja lisätyötä. Koneellistaminen on sekä hinnakasta että etäännyttää ihmistä eläimistä. Taloudellinen ongelma aikaansaa helposti mielenterveyden vaikeuksia. Ja tästä seuraa se, että eläimistä ei välitetä. Alkoholismilla on osuutta asiaan. Tämä ei ole "yleistila". Alkoholisteja on Helsingissä ja maaseudulla.

Tietenkin tässä on merkittävä eläinsuhteen muutos. Kuitenkin ennen tilanne on ollut hankalampi. Juice Leskisen kappaleessa "Sika" eletään selvästi maalaisympäristässä. Sika on läsnä, ja setä tappaa sen. Ennen lapsia lähetettiinkin naapuriin "hakemaan saparonsuoristinta" tai jotain muuta vastaavaa ja sika tapettiin sillä välillä kun lapsi on hakureissulla. Sian syömiselle ja tappamiselle ei todellakaan sanottu "Ei". Sitä hoidettiin ja vaalittiin, mutta ei "täysin ihmistetty". Tämäkin on eettisesti mielenkiintoinen tilanne ja kertoo siitä että maataloudessa ei ole pientila -aikanakaan edustettu sitä luontokuvaa jota eläinsuojelupiireissä siihen liitetään. Tämä tarkoittaa sitä että luonnonsuojeluliikkeen eläinkuvalla ei ole historiaa. Se on seuraajiensa tuotos. Mutta tästähän olen jo kirjoittanut. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta esimerkiksi "animalia" -lehteä lukiessa on havaittavissa selvää nostalgiaa menneisyyttä kohtaan. Ongelma tässä on tietysti siinä että tätä menneisyyttä ei ole koskaan tapahtunut. Kun muistetaan mitä Eco sanoi, voidaan sanoa että kyseessä on tätä kautta totena otettu roolipeli.