Jonkin oppimisesta; Eli miten kulttuurikristillisyys ei viehätä kristittyjä

Ateisteista, uskonnottomista ja muista ei tykätä. Usein aika kategorisesti. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä aika monet ovat kuin minä: I am well past debate. Tämä näkyy siitä, että jos uskonnottomuudenpuolustaja on vilpitön ja uskoo ihmisten järkeen, hän usein lähtee perustelemaan miten esimerkiksi moraalinen kompassi ei vaadi teismiä. Mutta jos minulle joku tulee kertomaan että ilman Jumalaa sitä voisi vain mennä ja murhata, olen enemmän heittämässä onelinereitä siitä miten en taida uskaltaa debatoida heidän kanssaan koska jos teismi todella on ainut asia joka estää heidät murhaamasta, toivotan heille vain että valehtelevat jatkossakin itselleen, ja kovaa.

Tästä on joskus sanottu, että se on ilkeää eikä rakentavaa. Ja että jos on teisteille ystävällinen niin saattaa oppiakin jotain. Tämä on tarina siitä mitä ystävällisyydestä voi oppia. Konkretian kautta. Mitä tapahtuu jos joku onkin kulttuurikristitty tai muu sellainen joka suhtautuu suopeasti kristinuskoon. Miten häneen suhtaudutaan.

Puolisoni keskusteli netissä kristityn kanssa. Hän halusi olla sopuisa. Kun toinen kertoi kristillisestä vakaumuksestaan, puolisoni selitti että jos opetukset ovat hyviä niin miksipä ei. Kristitylle tämänlainen asetelma oli kuitenkin sellainen, että sitä ei voinut hyväksyä kristittynä. Sillä se asettaa kristillisyyden kontekstiin jossa kristinusko on vain filosofia muiden joukossa.

Hän selitti, että tilanne oli se, että;
*: Aidon merkityksen on oltava absoluuttista, riippumatta muodista tai ihmisten kulttuurisista innovaatioista. Aitoa merkitystä ei rakenneta tai keksitä. Aito Merkitys on olemassa ihmisten uskosta riippumatta.
*: Jos Jeesus oli vain ihminen, niin hän keksii kulttuurisen innovaation.
*: Josta pääteltiin eteenpäin, että: Kun niin moni ihminen uskoo Jeesukseen on Jeesus heille Aidosti Merkityksellinen. Ajatus on tietenkin siitä erikoinen, että ”merkityksen tekeminen” on tavallaan määritelty erikoisella tavalla. Ensin sanotaan että aitoa merkitystä ei voi saada vaikka suosion kautta. Mutta toisaalta aito merkitys kuitenkin tunnistetaan nimenomaan tämänlaisella käsiäänestyksellä. ; Toki tässä voi aina sanoa, että suosio signaloi merkityksestä, mutta samoilla kiemurteluilla mistä tahansa muoti-ilmiöstä joka on kulttuurinen innovaatio saadaan selitettyä Aidon Merkityksellinen.

Tämän huomioinnin jälkeen keskustelu siirtyi Lewisin trilemmaan jota kristitty piti vedenpitävänä. Puolisoni kehui että vaikka hänestä argumentti on huono, mutta hän näki että se oli kirjoitettu kauniisti ja hyvin, niin että siihen uskoi enemmän sen kauneuden kuin sen logiikan kautta. Itse en kyennyt näkemään edes sitä kauneutta ja selitin miten tähän trilemmaan uskova on paitsi väärässä, niin klassisesti tunnetuin syin väärässä, jolloin ainut kunniallinen tie asioista on kokemattomuus, esimerkiksi teini-ikäisyys tai muu kakaramaisuus. Kristitty paljastui lukion vastinetta käyväksi teiniksi. Tietenkin. Olin olettanut että keskustelukumppani olisi jotain 15 vuotta vanhempi. Minun ilmaisullani kun tapaa olemaan ikärajat ja kaikkea.

Käytän tätä nyt sitten oppiakseni tästä jotain. Ja tässä tartun ehkä hieman epätavanomaiseen asiaan Lewisin trilemmasta. Lähestyn tätä merkityksellisyyden ja viisauden kautta. Lähestyn tätä analogian kautta. En siis kumoa Lewisin trilemmaa tai osoita sen heikkouksia. Sen sijaan otan sen vahvimman osion. Ja käytän sitä hieman erikoisesti. Tästä seurannee ainakin se, että kristilliset katsojani todennäköisesti helpommin huomaavat miksi Lewisin trilemma on heikko. Ja jos eivät niin he oppinevat jotain siitä mitä skientismi voi määritelmällisesti tarkoittaa.

Meillä on kaksi tavallaan samantyylistä herraa. On Jeesus. Ja on Sokrates. Molemmat olivat eräänlaisia ajattelijoita. Molempia pidettiin eräänlaisina kansankiihottajina. Kumpikaan ei tavallaan kirjoittanut mitään sanomaansa ylös. Molemmilla oli tavallaan pari aika aggressiivista ja pömpöösiä seuraajaa, jotka kirjoittivat ylös asioita tavalla jotka haiskahtavat vähän siltä että näitä ajattelijoita käytettiin vähän niin kuin painottamaan auktoriteetillaan jotain asioita jotka olivat vähän niin kuin näiden kannattajien omia mielipiteitä. Olivatpa nämä sitten suuhunpistettyjä tai kaiken sanotun keskeltä valittuja. Molemmat tavallaan teloitettiin. Kumpaakin on tavallaan pidetty - sekä omana aikanaan että myöhemmin - hulluna, valehtelijana tai auktoriteettina.

Josta tietenkin päästään Lewisin trilemman ytimeen. Lewishän sanoi että kristuksen opetuksissa on sellainen piirre että Jeesus oli joko Hullu, Valehtelija tai Herra. Jeesus joko petti ihmiskuntaa tietoisella huijauksella jolloin hän ei ole seuraamisen arvonen, oli itsepetoksessa oleva hullu eikä arvostettava tai sitten hän oli taivaallinen ja Jumala. Lewisin argumentti oli kulttuurikristittyjä vastaan. Yksi Lewisin trilemman ydinteeseistä oli että hurskaasta joskin asenteellisesta kristitystä Lewisistä Jeesuksen dissaaminen oli luontevampaa kuin puolisoni harrastama hövelimpi suhtautuminen. Argumenttinahan Lewisin trilemma ei ole primaaristi edes jumalatodistus vaan nimenomaan tämä ”kulttuurikristillisyyden” torjuminen.

”I am trying here to prevent anyone saying the really foolish thing that people often say about Him: I'm ready to accept Jesus as a great moral teacher, but I don't accept his claim to be God. That is the one thing we must not say. A man who was merely a man and said the sort of things Jesus said would not be a great moral teacher. He would either be a lunatic — on the level with the man who says he is a poached egg — or else he would be the Devil of Hell. You must make your choice. Either this man was, and is, the Son of God, or else a madman or something worse. You can shut him up for a fool, you can spit at him and kill him as a demon or you can fall at his feet and call him Lord and God, but let us not come with any patronizing nonsense about his being a great human teacher. He has not left that open to us. He did not intend to. ... Now it seems to me obvious that He was neither a lunatic nor a fiend: and consequently, however strange or terrifying or unlikely it may seem, I have to accept the view that He was and is God.”

Tämä on hyvin kiinnostava asia koska Lewisin trilemmahan on periaatteessa mitä syvin ad hominem -tilanne. Asiat ovat tosia tai epätosia riippuen siitä kuka ne sanoo. Tämä periaatteessa tunnustaa asioita pidemmälle kuin puolisoni havaitsemat periaatteessa melko yksinkertaiset ja varsin tunnetut loogiset puutteet trilemmassa. Se nimittäin kertoo että argumentissa on kysymys auktoriteetista ja autoritaarisuudesta. Uskottavuus ei synny todistamisesta vaan Jeesuksen autorisoinnista.

Tähän yhtenä syynä on se, että Jeesus teki totuusväitteitä omasta itsestään. Lewis tuokin tämän esiin. Jeesus väitti voivansa anteeksiantaa syntejä, väitti olleensa aina olemassa ja palaavansa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Vaihtoehtona sitten on Sokrates joka sanoi avoimesti omakuvauksia. Hän korosti sitä, että hän ei mitään tiedä. Sokrates on siksi jotenkin oleellisesti mahdollisempi ottaa vakavasti juuri siksi että hän ei väittänyt itsestään mitään kovin mahtipontista.

Tämä tavallaan palauttaa mieleeni sen, miten Christopher Hitchens onkin sanonut jotain siitä miten ateismia määritellään uskoksi. Hitchensin keskustelukumppani esitti että Hitchensin pitäisi tunnustaa että hänellä on uskoa loogisiin prosesseihin. Ja piti voittona sitä miten Hitchens sanoi että logiikka on inhimillinen kontrukti ja ihmiskunnan luomus. Ja että sen vuoksi ateistit ja teistit olivat ottamassa asetelmia uskossa. Hitchensin pointti oli kuitenkin nimenomaan siinä että myös koraani ja Raamattu olivat ihmisten luomuksia. Ne vain väittivät olevansa vielä jotain enemmän.

Lewisin trilemmaan nojaavat ovat tässä tilanteessa tavallaan heikoilla koska tämä tavallaan sulkee heiltä teitä. ; Ja kun asiaa tarkemmin miettii niin ne ihmiset jotka puhuvat uskonnosta ja maailmankuvallisuudesta korostavat usein ja mielellään sitä miten kaikessa on vakaumusta ja kaikilla on erilaisia aksioomia. Ja miten tämä on itse asiassa tasa-arvoistava kulma eikä mikään sellainen jonka avulla uskonto muuttuu perustelluksi. Itse käyttäisin tämänlaisia vain viimeisenä oljenkortena koska tämä ei perustele miksi oma kanta on hyvä ja järkevä vaan miksi siihen voi siitä huolimatta uskoa että se ei ole.

Itse olen aika kauan aikaa sitten vetänyt keskustelun siihen että jos Jumala on foundaatti niin se ei ole johtopäätös. Ja itse keskustelen johtopäätöksistä. Ne ovat kiinnostavia. Siksi mielestäni esimerkiksi ne jotka kutsuvat kreationismi-evoluutioteoriaväittelyä joksikin jossa vastapuoli ”uskoo evoluutioon” niin tosiasiassa he ovat ymmärtäneet asioita vähän. Kreationisteilla Jumala toki todellakin vaikuttaa olevan perususkomus, premissi josta johdetaan muita uskomuksia samaan tapaan kuin jollain Alvin Plantingalla. Mutta evoluutioteoria on vähemmän perususkomus ja enemmän johtopäätös joka seuraa toisista uskomuksista. Sellaisista kuin ajatus siitä että on järkevää ajatella että luonnonlait ovat olleet eilen samoja kuin mitä tänään ja että huomenna on samoin. Ja näin on järkevää katsoa menneisyyden tapahtumia sen sääntöjoukon kautta mitä nykyajassa havaitaan. Ja on järkevää rakentaa kone koska sen toimintaperiaate ei muutu huomenna joksikin ihan muuksi jotenkin spontaanisti kun luonnonlait muuttuvat tyystin.

Siksi kysymykseni tapaavatkin mennä esimerkiksi parsimoniakeskeisiksi. Sellaisiksi kuin että luottaako toinen logiikkaan. Koska jos luottaa niin tosiasiassa hän usein ottaa tämän lisäksi jotain lisäuskomuksia. Ja uskonnon yksi perusongelma on juuri siinä että se on tavallaan aika pömpöösi. Se väittää aina olevansa enemmän kuin tietoa. Se vaatii ehdottomuutta. Se nojaa syvään ontologiseen väitelauseseen, ideaan ideoista. Tätä kautta uskonto on aika heikoilla. Se väittää että kaikki vaatii uskoa ja kaikki nojaa uskomuksiin. Mutta se jotenkin kuitenkin sisältää itseään koskevia väitteitä jotka tavallaan sulkevat erehtyväisyysvaihtoehtoja pois. Samalla tavalla kuin Lewis tekee trilemmassaan. Tässä korostan että puhtaasti ontologisesti ajatellen ideaalina on tällöin Totuus joka on ikuinen ja muuttumaton ja vähempi ei kelpaa Ja jos uskonnosta pitäisi luopua niin tieteen pitäisi tulla tilalle ja tarjota juuri tälläinen Totuus mitään pois leikkaamatta. Vähän kuin Absoluuttinen merkitys. Kuitenkin tiallle saattaa oikeasti tulla vain paras mahdollinen inhimillinen tieto jossa on aina erehtymisen mahdollisuus. Uskovaisen päähän mahtuu aika heikosti sellainen ajatus että Skientisti ei väitä olevansa uusi Herra vaan nimenomaan väittää tulevansa Sokrateeksi Sokrateen paikalle. Sillä jos tavoitteena on tieto niin episteemisellä tasolla oleva paras mahdollinen tieto voi muuttua vaikka joka ikinen päivä. Itse asiassa se ideaalitilanteissa usein tekeekin juuri tätä. Koska se tarkoittaa että opimme koko ajan.

Ja että niin kauan kuin Sokrates on Sokrates, se ei ole Jeesus. Ja sitä ei tarvitse torpata naurettavaksi kuunneltavana. Ainakin itse näen että tämän eron vuoksi tiedettä tulee kuunnella avoimella mielellä. Mutta uskonnon ottaminen kulttuurikristillisesti on vähintään haasteellista. Tiede voi olla olemassa ilman että se olettaa olevansa absoluuttisesti tosi. Tiede voi olla myös ainut tai paras tietämisen tapa ilman että se väittää olevansa lopullinen ja erehtymätön. Aivan kuten Sokrateskin voi olla viisain kaikista vaikka väittää että ei oikein mitään tiedäkään.

---

Viitteet:
C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952) [suom. ”Tätä on kristinusko”]
”10 Times Non-Believers Arguments Blew Our Minds” [https://youtu.be/RpG9WgpKE80]

C. S. Lewis rationaalisen kristinuskon höpöyden ytimessä

C. S. Lewis on esittänyt "Ehyt elämä" -kirjassaan että "Päivittäiset rukoukset ja uskonnollisten kirjojen lukeminen ja kirkossa käyminen ovat välttämättömiä seikkoja kristityn elämässä. Meitä on jatkuvasti muistutettava siitä, mitä uskomme. Ei tämä usko eikä mikään muukaan pysy automaattisesti elävänä mielessä. Sitä on ravittava. Jos tutkisit sata ihmistä, jotka ovat menettäneet luottamuksensa kristinuskoon, ihmettelen, miten monta heistä on kääntynyt pois loogisten argumenttien perustuen? Eivätkö useimmat ihmiset yksinkertaisesti ajaudu pois?"

Tähän voidaan jopa viitata jonkinlaisena viisautena. Ja juuri sitä kautta että uskonnottomat ja ateistit ovat hölmöjä eivätkä irtaudu loogisen ja rationaalisen järken kautta kristinuskosta.; Merkittävää onkin että lausunnossa on tieto ja tutkimushalu korvattu asenteella. C. S. Lewis - kuten eivät häntä siteeraavat tyypitkään - suinkaan tee tätä tutkimusta ja kysy ateisteilta. He olettavat tietävänsä vastauksen ilman tutkimuksiakin. C. S. Lewis onkin tullut tunnetuksi siitä että hänhän tunsi joka ikisen ateistin omantunnon ilman tutkimuksiakin. Esitti esimerkiksi ttä jokainen ateisti tietää olevansa väärässä. Hieno mies.

Eikä se tähän jää. Jos nimittäin oletetaan että hänen lausuntonsa seurakuntaelämästä ja uskosta etääntymisestä on tosia niin on selvää että kristinusko ei ole ytimeltään järkevää tai rationaalista.

Jos kristinusko on rationaalinen ja looginen niin sittenhän
(1) kristityt osaisivat purkaa premisseistä johtopäätökseen niitä jumalatodistuksia virheettömästi kadulla. Mitä eivät tee. Olen kokeillut. Heillä on karkeistuksia joistain argumenteista mutta itse osaisi tehdä saman paremmin. Se että ensin korjaa sanomiset laadukkaiksi ja sitten kritisoi näitä parempia juttuja jotka ovat sentää sisäisesti ehyitä argumentteja niin on aika heikolla rationaalisuustaso vastapuolella. Rationaalisuus olisi tärkeää joten looginen rakenne ja logiikan ymmärtäminen ja niiden syvä miettiminen riippumatta siitä ovatko johtopäätökset itselle mieluisia vai ei olisivat tärkeitä. Logiikkavirheet katoaisivat ensimmäisenä jos rationaalisuus edellä mentäisiin.
(2) Ei tarvittaisi mitään seurakuntaelämää kun rationaalinen kristitty kuulisi rationaalisen argumentn kerran ja sitten osaisi sen vettä suitsait vaan koko loppuelämänsä. Ei seura ja seurakuntaelämä olisi tarpeen kun rationaalinen argumentti olisi tiedossa ja hallussa. Seurakuntaelämä ja rationaalisuus olisivat tarpeen vain kertaamisen kannalta. Toisaalta aika monet jumalatodistukset ovat itse asiassa klassisia, melko lyhyitä, määrältään varsin rajallisia ja muutenkin helposti opeteltavia. Jos ne ovat vahvoja jo yksikin niistä riittäisi. Tosin loput ajasta voitaisiin käyttää uusien argumenttien opetteluun. Mutta koska tätä harjoittelua ei seurakuntatoiminnassa yleensä tehdä, on selvää että kysynys ei ole logiikasta ja rationaalisuudesta.

Kenties siksi seuraukuntatoiminnassa ei osata historiantutkimuksen metodologiaa vaikka viitataan Historialliseen Jeesukseen vahvasti todistettuna konseptina. Koska kysymys ei koskaan ole siitä.; Vähän kuten tutkimus tässä C. S. Lewisin lausunnossa. Eihän sitä tarvitse tutkia ja tehdä kun tietää mukamas valmiiksi mitä toinen kuitenkin ajattelee ja mitä nämä eroamisen syyt oikeasti ovat.

Pieni ajatus eri säätyjen rooleista

Sääty-yhteiskunta on menneisyyttä. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että sen takana oli ajatus siitä että jokaisella eri yhteiskuntaluokalla on erillinen tehtävä. Ja tämä nähtiin kokonaisuuden palvelemisena. Ja oikeastaan tässä kohden on huomattava, että palveleminen on tässä kohden oikeutus jolla on ostettu yhteiskunnallinen asema ja siihen liittyvä status.

Tätä asennetta on hyvä nähdä aina kun jokin ihmisryhmä kertoo miten he ovat vain palvelemassa. Kysymys ei ole siitä onko tällä ihmisryhmällä, säädyllä tai luokalla todellakin tarjottavana hyötyä. Todennäköisesti on. Kysymys on siitä että tätä hyötyä käytetään hyvin usein siten, että tälle hyödylle annetaan arvoa ja luodaan yhteiskunta jossa tätä hyötyä tarjoava on valtamonopolissa huipulla ja saa mahdollisimman paljon statusta, valtaa, rahaa ja muita hyötyjä prosessista.

Näin ollen voidaan esimerkiksi huomata että japanissa samurait "vain palvelivat" itsensä vallan huipulle ja säätivät yhteiskuntarakenteet hyödyttämään itseään. Teokratiat ovat tehneet samaa pappissäädylle. Yhteiskunnat rakenteineen näyttävät monin paikoin oleellisesti erilaisilta. (Yhteistä on vain julmuus, mutta prosessi jolla tätä tehdään on erilainen.)

Toisaalta me itse näytämme elävän kapitalismissa jossa "kauppiassääty" on mahdollisimman suuressa arvossa. Jopa siinä määrin että kun meidän kulttuurissamme puhutaan yhteiskunnan hyödystä, puhutaan nimenomaan hyödystä talouselämälle. (Kulttuurissamme jopa uskontoa käsitellään uskomiseen uskomisen kautta, eli siten että miten se parantaa mielenterveyttä ja lisää optimismia, tuota hyvettä jota oikeistolaiset kokoomuslaiset pitävät jonain jota jokaisella ihmisellä pitää olla..) Toki meillä juristisääty on säätänyt lakeja. Mutta meillä ei ole tuomarivaltaa. Talouselämä itse asiassa haluaa ensi sijassa vapaata markkinataloutta joka tarkoittaa minimilainsäädäntöä. Oikeistokonservativismi on nykyään vastustamassa hallintoa. Government on Suuri Saatana joka lähinnä rajoittaa hyvää ja kaikkivoipaista näkymätöntä kättä.

Tässä mielessä on hyvä huomata että nykyajan uskovaiset ovat osittain kohdistaneet kiukkuaan värin. Esimerkiksi areiopagia lukiessa on melko pian selvää että se ei ole valinnut ykkösvihollisekseen kauppiasluokkaa. Siellä puhutaan toki maallistumisesta ja välineellistämisestä tavalla joka voisi herättää ajatuksia siitä että tämä on paheksuttava. Mutta he vihaavat nimenomaan skientistejä. Jotka ovat siitä kiinnostavia että he ovat intellektuallis-sivistyksellisiä ja maailmankuvaa käsitteellistäviä hyvin samalla tavalla kuin uskovaiset. (Itse asiassa säätyjen aikana tiede ja usko olivat pitkälti samassa valtaklimpissä.)

Elämme kuitenkin kulttuurissa jossa tutkijat ja tiedemiehet ovat köyhiä ja jossa jokainen uskoo tieteeseen mutta uskoo tieteen myös sanovan että juuri ihmisen itsensä ajamat asiat ovat tieteellisesti peruteltuja. Eikä tätä näkemystä haluta kyseenalaistaa - siksi monenlainen denialismi onkin äärimmäisen suosittua. ; Esimerkiksi ilmastonmuutoskritiikissä on selvästi vahvana henkenä se, että jos ilmastonmuutos olisi totta niin siitä tulisi taloudellisia haittoja. Joten se ei saa olla totta koska ei haluta rajoittaa talouselämää.

Nykyaikana uskovaiset hyökkäävätkin yleensä heikompia vihollisia vastaan. He myötäilevät vallassaolevia. Ja sen vuoksi onkin turhaa odottaa uskovaisilta että materialismin vastustaminen olisi joskus sitä että hyökättäisiin rikkaita ja valtaapitäviä vastaan. Päinvastoin, valtaapitävien kokkareita ja yhteisaterioita ja poliitikkojen luona vierailua pidetään normaalina, verovähennysviinien arvoisena, tapahtumana. Materialismin ja pinnallisuuden kritiikki ei uskovaisille suuressa linjassa tarkoita yhteiskunnan talouselämän vastustamista vaan sitä että dissataan downshiftaavia naturalisti-hipstereitä.

Minusta olisi hauskaa luoda tiedemiesyhteiskunta. Sille ei ole vielä annettu tilaa. Ja kaikki muut lähestymistavat ovat saaneet runsaati mahdolisuuksia. Ne ovat demonstroidusti myös hyviä lähinnä pilaamaan muiden ihmisten elämää. (Esimerkiksi : Nykyajan ev-lut -kirkko on hyvä lähinnä siksi että se ei tee mitään. Enää. Teokratiat ovat olleet hyviä tappamaan ihmisiä. Suomessakin on menneisyydessä ollut kuolemantuomio jumalanpilkasta hyvin kauan. Ja uskonnonvapaus ja muu vakaumusasia on jotain jonka kohdalla on syytä muistaa että kirkko kannatti konventikkeliplakaattia vielä 1860 -luvulla.) Toki skientistiyhteiskuntakin voisi mennä päin persettä mutta sen kohdalla on sentään vielä mahdollisuus. Konservatiivit ja menneisyyteen tuijottajat toki korostavat että yhteiskunnissa säilyminen on merkki siitä että tämän merkin alla ei tuhouduta. Ja sanoo että jotain ei pidä korjata jos se ei ole rikki. Valitettavasti ne on koeteltu ja rikkinäisiksi todettu. Kysymys ei ole eirikkiolevan korjaamisesta vaan siitä että 100% varmuudella rikkinäinen läpisusinen ryönä heitetään roskiin ja tilalle otetaan jotain joka edes teoriassa voi toimia..

Totuudesta, uskomuksista ja perusteluista

Perinteisesti tietoa on lähestytty siten, että siinä on erilaisia alakriteereitä. Kaikista klassisin tiedon määritelmä sanoo että "tieto on tosi, hyvin perusteltu uskomus". (~justified true belief.) Jaottelun osat vaikuttavat aivan järkeviltä.
1: Tosi. Jotta jokin olisi tietoa, sen täytyy olla totta. Emme esimerkiksi voi tietää että kuu on juustoa.
2: Uskomus. Sinun täytyy uskoa että lausunto on tosi. Voi esimerkiksi olla totta, että Helsingissä on tasan 100 000 polkupyörää. Mutta koska kyseessä on arvaus, se ei ole tietoa. Voin olla oikeassa, mutta en luota arvaukseeni joten se ei olisi tietoa vaikka se osuisikin oikeaan.
3: Hyvin perusteltu. Toisaalta tiedossa täytyy olla myös jonkinlainen oikeutus. Esimerkiksi jos joku käy ennustajalla ja saa tältä ennustuksen, ennustuksessa käynyt voi uskoa että ennustus pitää paikkaansa. Usein jopa käy niin että ennustus osuu oikeaan. Mutta silti ei ole kovin perusteltua nähdä että ennustajalla käynyt olisi tästä huolimatta tiennyt lopputuloksen.

Tämä määritelmä on monin paikoin ongelmallinen. Modernina aikana erityisesti Gettierin ongelma iskee tätä hyvin opeteltua perinteistä näkemystä vastaan. Gettierin ongelmassa on kysymys siitä että ihmisillä on perusteita joiden avulla he ovat sattumalta oikeassa. Tähän voidaan liittää yksityiskohtien tasolla esimerkiksi ajatuksia tieteen edistymisestä, eli näkemysten muuttumisesta.

Tästä on esitetty jopa plutovertaus. Pitkään uskoimme että aurinkokunnassa on 9 planeettaa. Sitten planeetan määritelmiä hiottiin ja Pluto menetti planeetan statuksensa. Ja viime aikoina osa on arvellut että aurinkokunnassa saattaisi olla yksi planeetta enemmän. Olisimme olleet 9 planeettaan uskoessamme olleet vahingossa oikeassa. Se olisi true justified belief. Mutta oleellisesti eri tavalla ja tässä syntyy sellainen ajatus että jokin on melkoisesti syrjässä siitä ajatuksesta joka tiedosta noin ylipäätään on.

Uskallankin sanoa, että perinteisessä tiedon määritelmässä on seuraavia haasteita;
1: Totuus on siitä hankala, että siihen ei usein ole pääsyä. Empiristeillä on ylipäätään ajatus siitä että kaikkia asioita pitäisi päästä tökkimään. Näin ollen se mille on perusteita on totta. Ja tämä näyttää joko tietämättömissä olevalta, rendundantilta tai kehäiseltä. (Riippuen miten asiaa lähestyy ; Jos totuus ei ole tiedettävissä sellaisenaa, siihen viittaaminen ei auta selvittämään onko jokin asia tietoa vai ei, eli se on kriteerinä absurdi. Jos oikeutus on jotain jolla syntyy totta, se on identtinen perusteluosan kanssa. Ja jos .) Tieteen itseäänkorjaavuus vihjaa pikemminkin että mitään verifioitua varmistettua Totuutta ei ihmisillä ole. Joten on kenties tarpeen muistaa että menneisyydessä voitiin tietää flogistonteoriasta. Tämä tieto on sittemmin vaan korjattu ja muuttunut. Tätä kautta tiedon ei välttämättä tarvitse olla totta, vaan sen hetkistä parhaiten perusteltua näkemystä.
2: Uskomus taas on psykologinen konsepti. Tämä on tavannut jakaa filosofeja. Vuosituhannen alkupuolella käytiin syvää keskustelua siitä, että onko niin, että hyvä filosofi esittää vain sellaisia perusteita joiden oikeutukseen hän itse uskoo. Itse olen sitä mieltä että jos minä kirjoitan jonkin argumentaation, se olenko itse sen johtopäätösten kanssa samaa mieltä tai en on melko merkityksestöntä. Se on turhin osa koko prosessia. Toki voidaan nähdä että ihanteellinen filosofi on sellainen joka ei valehtele. Ja että ihanteellinen filosofi on myös sellainen että jos hänelle esitetään järkevä argumentti jonkin näkemyksen puolesta, niin hän muuttaa mielipidettään tai esittää argumentin joka on parempi kuin esitetty ja oikeuttaa tätä kautta hänen eriävän mielipiteensä ja tekee täten vähemmän vakuuttavaksi. Toisaalta näen että psykologisena olentona ihmiset voivat pitää uskomuksistaan aika tiukasti kiinni, joten on usein parasta että artikkelit arvioidaan niiden prosessin hienouden mukaan. Jos jokin argumentti on rakennettu hyvin, ei tunteilulle pitäisi antaa tilaa.
3: Perusteluissa ongelma eroaa muista. Se on jotain joka selvästi kuuluu tiedolle. Perusteluissa ongelmat ovat sitten se, mikä on se metodi jolla perusteluja tuotetaan ja minkälaista varmuutta tai uskottavuusastetta ja perustelua pidetään riittävänä. (Onko se absoluuttista, vai pitääkö sen olla suhteellista eli vaikka parasta sen hetkistä tietoa.) Nämä seikat ovat toki sen verran kaikenkattavia että jopa tässä blogauksessa antamani "ennustajaeukkoesimerkki" on sellainen että joku pitäisi ennustajaa nimenomaan jonain joka tuottaa perustaa ja oikeutusta uskomukselle..

Siksi onkin kenties syytä tiivistää oma näkemykseni siitä mitä tarkoittaa että tietää. Se on sidoksissa jossain määrin siihen minkälainen on hyvä kriittinen filosofi. Lipmanin määritelmä kriittiselle ajattelijalle on tässä mielessä yllättävän käytännöllinen ; Hän on kertonut, että nuorempana hän liitti kriittiselle ajattelulle piirteitä jotka hän sen jälkeen liitti nimenomaan ajattelijan itsensä attribuuteiksi. Kummassakin tapauksessa ytimessä on asioita joita on syytä korostaa kun puhutaan siitä miksi pitäisi luottaa johonkin lausuntoon enemmän kuin eiluottaa. Niin että esimerkiksi normaaliolosuhteissa onnistuisi jossain asiassa useammin kuin toisilla metodeilla. (Tai useammin kuin ei, jos ei pidä suhteellisesta tiedosta jossa vertaillaan eri tiedonhankinnan tapoja jostain aiheesta.) Lipmanin määrittelyssä (1) esitetään arvostelmia, joita tuotetaan siten että on (2) jotain kriteereitä ja mittapuita joissa on (3) osattu ottaa huomioon arvostelman konteksti ja (4) jossa ollaan valmiita ja joudutaan korjaamaan käsityksiä jos tilanne ja tulevat havainnot niin vaativat.

Tämä lähestymistapa korostaa hyvin vahvasti osaa "hyvin perusteltu". Ja osana hyvää perustelua on kriittisyys. Eikä kriittisyys sillä tavalla jota Totuuteen ja Uskomuksiin fiksoituneet usein tekevät. He kun tietävät arvostelmien ja perusteiden ulkopuolelta mikä on uskottavaa. Ja he uskovat tähän niin lujasti että heille uskomus on synonyymi totuuden kanssa. Ja ajavat tästä sitten sen, että vain näiden kanssa yhteensopiva voi olla sellainen peruste joka päästää aitoon tietoon jossa on kaikki osat. Tämä joustamaton totuuden ja uskomusten painotus johtaa siihen että kriittisyys on sitä että vastustetaan itselle epämiellyttäviä johtopäätöksiä hyvinkin tiukasti. Tässä kriittisyys on sitä että osaa kyseenalaistaa kaiken omasta näkemyksestä ja varmuuksista poikkeavan. Lipmanin kriittisyys taas on jotain joka ei ole negatiivisuutta, vihollisille esitettyjä kovia vaatimuksia tai torjuvaa asennetta jossa ei hyväksytä asioita. Se on nimenomaan sitä että ollaan itsekriittisiä ja demonstroidaan kykyä korjata havaintoja uusien havaintojen myötä.

Mielestäni tämä näkökulma auttaa suhteuttamaan Gettierin ongelmaa tavalla joka on hedelmällistä.

Uskonnon ja tieteen suhde

Jostain syystä vallalla on se, että uskonnon ja tieteen suhde on samanaikaisesti se, että
1: Uskonto ja tiede ovat täysin erillisiä "magisterioita" ja siksi niiden välillä ei ole kilpailua tai muuta vastaavaa. Ne eivät vaikuta toisiinsa eikä tiede siksi voi haastaa tai vaikuttaa tai tuhota uskoa.
2: Uskonnolla ja uskolla on paljon annettavaa tieteelle.

Valitkaa. Herran tähden!

Jipun jekku

"Seurakuntalaisessa" kirjoitettiin "musiikkievankelista" Meri-Tuuli Elorinteestä eli "Jipusta". Hän esitti siinä, että. "Jos minun olisi täytynyt tehdä uskonratkaisu, niin en olisi kyennyt siihen. Sen takia hedbergiläinen ajattelu, jonka mukaan ihminen ei ansaitse mitään ratkaisuja, vaan ne annetaan lahjana, on ollut minulle todella voimakkaasti tärkeä ajatus, Mikaelinseurakunnan uusi työntekijä kuvaa teologiaansa." Tämä oli minulle hyvin kiinnostavaa.

Olen nimittäin keskustellut "Jipun" kanssa. Tästä on hyvin monta vuotta. Se oli aikaa ennen kuin hän oli "julkkis". Se myös edelsi aikaa kun olin saanut tappouhkauksen joten keskustelu ei ollut äkäistä. (Siihen aikaan sain kehuja debattikäyttäytymisestä.) ; Seurakuntalaisesta saattaisi saada kuvan että uskoontulo olisi tapahtunut vain melko vähän aikaa sitten, mutta hän puhui erityisesti aborttiasioista ja nimenomaan kristityn näkökulmasta. En saanut hänestä kuvaa tuomitsevana.

Muistan hänet sinänsä että ennakko-oletuksenani hän vaikutti feikiltä. Syynä oli se, että hänen tarinansa oli samanaikaisesti kliseisellä tasolla konventionaalinen uskovaisen tarina. Että sisällöltään epätodennäköinen. Hän on kuitenkin elänyt tämänlaisen elämän joten ennakkoarvioni epäonnistui.

Muistan että keskustelussa oli vahva sävy siitä, että hän oli periaatteessa ihan miellyttävä. Hän kuitenkin piti uskoontuloa helppona, jonain joka tulee kun yrittää. Sitten hän tuli tulokseen että "yritän liikaa". Oli mielenkiintoista huomata että uskon pitäisi olla jotain joka tulee kun yrittää ja sitten jos yrittääkin ei yritä tarpeeksi. Ja sitten kun yrittää tarpeeksi niin yrittääkin liikaa koska kaikki on niin helppoa että sen kun vaan yrittää... Kokonaisuus sai hieman absurdin-koomisia sävyjä. Joka luonnollisesti sopi minulle.

Sittemmin hänestä on tullut julkkis ja hän on sittemmin sanonut kaikenlaista, esimerkiksi televisiossa. Hän on suuttunut kun keskustelussa oli mainittu siitä että maailmassa näkee "ei-kristillistä hengellisyyttä". Jippu suuttui melko vahvasti siitä että tämänlainen vaihtoehto esitettiin sovinnollisesti rikkautena. Hänellä onkin ollut tämänlaisia äkäisiä kommentteja. Samassa ohjelmassa, Pop-Kultissa vuonna 2008, hän esitti suoraan että "Ainoan oikean henkisyyden voi löytää vain kristinuskosta." Tässä reaktiossa oli voimakkuudeltaan ja ehdottomuudessaan tuomitseva sävy, ja absurdis-koomisia sävyjä syntyikin siitä miten Jippu huomioi kritiikin osuvuuden, ikään kuin valmiiksi odottaen sen tapahtumisen "Jos joku luulee minun tuomitsevan, niin se on sen ongelma." Olemme toki samaa mieltä siitä että tuomitsemisesta on ongelmia lähinnä ateisteille. Mutta Jipun oma osuus tässä on sitten hyvinkin vahvan erimielisyyden takana. Ja mielestäni tämä torjunta-automatia kertoikin siitä että hänellä on ongelmia asenteessaan ja asennetta on toteutettu niin paljon että sitä suojellaan tuollaisilla puolustuksilla. Ja ne puolustukset oikeastaan demonstroivat miten joustamaton ja jyrkkä näkemysmaailma hänellä on, eli miten syytös tuomitsevuudesta on osuvampi tuon puolustuksen jälkeen kuin ennen sitä.

Nämä reaktiot eivät ole olleet kovin hyvin hyvin "synkassa" tämän hedbergiläisen ajattelun kanssa. (Oletan että Jippu viittaa luterilaiseen Fredrik Gabriel Hedbergiin eikä esimerkiksi Sami Hedbergiin. Joskin stand-up -komedian varaan rakennettu teologia voisi Jipun kohdalla selittää monta absurdis-koomista puolta, ei sillä.) Siitä puhuu tietysti sekin että uskonratkaisun tekemisen haasteellisuutta korostetaan. Jippu selvästi tiedostaa tämän puolen, joten asiassa ei sinällään ole ongelmaa.

Olisikin mielenkiintoista tietää missä vaiheessa tilanne on muuttunut. Sillä selvästi hän ei pidä uskoon tulemista ja siinä pysymistä jonain helppona asiana joka vain tehdään, luontevasti ja ihan vain sillä että haluaa. Tässä mielessä hän on vaihtanut mieltään niin että olemme nykyään tästä samaa mieltä. (Minä olen pysynyt ennallani. Yleensä järkevämpi joustaa. Minä tyydyn nyt vain "olemaan oikeassa alusta asti".)

Bonhoefferiakin kypsyttävää

Moni arvostaa Dietrich Bonhoefferia. Usein tosin tuntuu että häntä fanitetaan koska hän oli luterilainen joka vastusti natseja. Sillä häneen viitataan usein arvostavasti. Mutta pienellä kaivelulla esiin tulee se, että kannattamisen syyt eivät ole ainakaan sidoksissa Bonhoefferin teologiaan.

Enkä puhu tässä vain siitä että natsiajan luterilaisissa Bonhoeffer oli poikkeus - toki monet selittävät että tämä ei mittaa kristittyjen hyvyyttä koska on helppoa vaatia mahdottomia. Toisaalta jos Bonhoeffer kykeni johonkin, se olisi varmasti mahdollista. Tässä puhun kuitenkin hieman toisesta asiasta.

Minulla on ollut sellainen nyrkkisääntö että "hyvä ateisti on henkilö joka toimii kuin Jumala olisi ja hyvä kristitty toimii kuin toimisi samoin vaikka Jumalaa ei olisi." Tämä viittaa jonkinlaiseen tasapainotusvaatimukseen. (Kohtuu on toki itselleni noin muutoin vieras käytänne. Muita arvioivia, koskevia ja komentavia nyrkkisääntöjä on kuitenkin helpompi tehdä.)

Bonhoefferilla on ollut hieman samantapaista henkeä. Hänestä ihmisellä tulee olla kypsä suhde uskontoon ja Jumalaan. Ja tässä lapsellinen suhde Jumalaan keskittyy erityisesti transsendenttiin. Jumala ei oikeuta - ainakaan siinä mielessä että ihminen voisi lukea "Raamattua" ja tehdä siitä tulkintoja ja sitten toimia oikean opin mukaan tavalla jossa vastuu sysätään Jumalalle. Jumala ei ole ihmeparannuskone. Kristityn on oltava enemmän Jumalan työtoveri kuin tämän sanaksi uskomalleen kuuliainen tottelija. Tuonpuoleisasiat, niistä tietäminen, niihin kantaa ottaminen ja tuonpuoleiskohtalon hallinta eivät kuulu ihmiselle. Joka tarkoittaa suuressa määrin sitä että kristityn olisi tultava toimeen ilman Isä Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä että Bonhoeffer vastusti natseja. Hän vastusti juutalaisten huonoa kohtelua vaikka juutalaiset eivät olleet kristittyjä. Hänen "Etiikka" -teoksensa käsittelee tyranninmurhan tematiikkaa. Tämän asian kanssa painiminen olikin vaikeaa sillä Bonhoeffer kannatti aluksi väkivallatonta pasifismia mutta sodan edetessä hän havaitsi että kenties väkivallaton pasifismi ei toimi silloin kun Adolf Hitlerin tapainen veikko on vallassa. Tyranninmurhasta ei Bonhoefferista koskaan saatu puhdasta tekoa. Se oli aina synnillinen aktio. Mutta siinä voitiin nähdä myös arvostettavia piirteitä.

Tämä ajattelu on itse asiassa vähän kuin kirosanoista siistittyä Nietzscheä. Tätä kantaa on korostanut esimerkiksi kotimainen kristillinen eksistentialismiin keskittynyt Torsti Lehtinen. Ja yhteys onkin aika helppo nähdä. Etenkin Nietzschen varhaisemmassa tuotannossa. ; "Antikristuksessa" isketään erityisesti tietynlaista Jumalakuvaa kohtaan. Tämä on lohdun Jumala joka kuuntelee rukouksia ja kenties toteuttaakin niitä. Ihmiset käsketään orjamoraaliin, tottelevaisuuteen. Ja tässä maailmassa uljaus ja sankaruus muuttuvat vioiksi ja synneiksi.

Nietzschelle Jumalalla ja Saatanalla olikin paljon yhteistä. Ei vain siksi että monesti uskonnon kisassa hävinneen uskonnon jumalista tehtiin voittajauskonnon demoneita, niin jumalasta voi tulla suuruus ja voima poistamalla lempeä kainalosauva, eräänlainen kuoleman valtakunta. Tai ainakin sairashuone. Kun Jumalasta ja hänen seuraamisestaan karsitaan uljaus, suuruus, jalous ja muu vastaava, Jumala alenee ensin elämänvastaiseksi olennoksi. Kenties Jumala alenee jopa jonkinlaiseksi toiveentoteutusautomaatiksi, joka ikään kuin olisi alempi ihmiselle. Lopulta Nietzsche näkee mahdollisuuden sille että Jumala muuttuu jonkinlaiseksi deistiseksi ideaaliksi, abstraktiksi Kantilaiseksi "olioksi sinänsä". Onkin tärkeää huomata että kun Nietzsche puhuu siitä että Jumala on kuollut niin se ei jää tähän. Yhtä tärkeä on se jatko. Se, jossa olemme hänet surmanneet. "Minne Jumala on joutunut? Minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet - te ja minä!"

Onkin jossain määrin valaisevaa huomata, että moni arvostaa Bonhoefferia aivan yhtä ilmiselvällä asenteella kuin dissaavat Nietzscheä. Luultavasti se johtuu siitä että he ovat konformisteja, seuraavat perinteitä ja kokevat yhteisöllisyyskokemuksia. Hakevat turvallisuutta ja lohtua uskonnoista. Kenties he käyvät kaksi kertaa vuodessa kirkossa ja muistavat silloin tällöin rukoilla lottovoittoa. Sellaiselta onkin hauskaa ja miellyttävää kuulla miten oppimattomat uskonnottomat ovat lapsellisia ja kuinka maailma latistuu jos ei usko että ihmisellä on sielua ja tuonpuoleista elämää.

Ontto sydän, farisealainen tosiusko

Filosofit rakastavat käsitteitä. Se onkin tarpeen sillä kategoriavirheet ovat helposti uhkana. On käytettävä täsmällistä tai täsmennettyä määritelmää oikeassa paikassa. Väärä sana väärässä paikassa vääristää sisältöjä ja lopputuloksena syntyy huonoa ajattelua ja virhepäätelmiä.

Siksi on luontevaa esimerkiksi uskonnon kohdalla erottaa onko uskomus faith vai belief -tyylinen uskomus. Faith on kokemuksellisempi tiedollisuuttakin sisällään pitävä kun taas belief koetumpi ja korostaa uskoa joka tehdään nimenomaan ilman todisteita. Tämänlaiset erot ovat filosofeista kiinnostavia ja niillä on usein valtava ero siinä miten asioiden kanssa pitää toimia käytännössä. Sen vuoksi voidaan olla pahoillaan vaikka siitä miten "tiedeusko" on harhaanjohtava termi joka tyypittää liikaa.
1: Kieli on toki tässä kohden hankala. Suomenkielinen "Raamattu" puhuu uskosta "Matt. 17:20": "Koska teillä on niin vähän uskoa", vastasi Jeesus. "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.", osaa englanninkielinen käännös "New Living Testament" -kertoa, että Kun "You don’t have enough faith,” Jesus told them. “I tell you the truth, if you had faith even as small as a mustard seed, you could say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it would move. Nothing would be impossible." ja "New King James" sanoo saman kohdan "So Jesus said to them, “Because of your unbelief; for assuredly, I say to you, if you have faith as a mustard seed, you will say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it will move; and nothing will be impossible for you."

Joskus täsmennykset ovat kuitenkin turhia tai vääriä. Tai mahdollisesti turhia ja vääriä. Tästä hyvänä dilemmana on mielenfilosofiassa tärkeä filosofinen zombie. Se on ajatuskokeenomainen käsite jossa on olento joka on muuten täysin samanlainen kuin normaali ihmisolento, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia (kvalia). Moni pitää sellaista mahdollisena ja korostaa että tämä korostaa sitä että meillä olisi jokin attribuuttejen ulkopuolinen täysin subjektiivinen ydinminuus. Kuitenkin esimerkiksi Daniel Dennett edustaa koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on mahdottomuus joka johtuu siitä että ei mietitä mitä kaikkea tarvitaan jotta zombie todella saataisiin toimimaan ja reagoimaan sopivasti. Myös itse pidän filosofista zombieta virheellisenä koska en pidä kvalia -käsitettä totuudenmukaisena. Se onko filosofinen zombie relevantti vai ei riippuu koulukunnasta. Se mikä koulukunta on metafyysisellä tasollaan oikeastioikeasti tosi on se joka ratkaisee tämän ongelman (ja se ei ole tietojemme saavutettavissa ainakaan toistaiseksi, minä luotan että luultavasti vain toistaiseksi.)

Jos luodaan ja eritellään käsite vain jotta saadaan käsite, se on ontto. Tämänlainen temppuilu on usein tarpeen siinä tilanteessa kun suojataan omaa ajattelua relevantilta kritiikiltä, ja tähän kritiikkiin ei ole mitään hienostuneita keinoja. Tieteenfilosofi Imre Lakatos kertoi miten rappeutumisvaiheessa olevat tutkimusohjelmat - paradigmat tai tätä heikommat tieteelliset teoriat jotka ovat kovaa vauhtia matkalla kohti ei-tieteellisyyttä - keräävät ympärilleen suojaavia käsitteitä. Nämä ovat tyypillisesti ad hoc -selityksiä ja sitä että käsitteitä pilkotaan jotta kritiikki ei koskisikaan sitä "ydinasiaa". Tämä tietenkin heikentää konseptien käyttökelpoisuutta. Ad hoc -selitykset kun epämääräistävät teoriaa niin että ei voida ennustaa miten jokin asiantila tapahtuu. Ja käsitteidenjako johtaa siihen että konseptia voi käyttää yhä suppeammalla alueella. (Määritelmän rajaama kohde "pienenee".) Tämä johtaa tutkimusohjelman rapistumiseen.

On hyvin mahdollista että "usko" -sana on muuttunut osittain tämänlaiseksi. Tämän syynäkin voi olla kritiikin kohteena oleminen. Kun katsotaan uskontoja voidaan huomata, että hyvin tavallinen puolustus on selittää että kriitikko ei ymmärrä että mikä on uskontoa ja mikä uskoa. Tämä on logiikan kannalta syytös kategoriavirheen tekemisestä. Ja se voi olla hyvinkin relevantti syytös.
1: Joskin ihmettelen miksi näkökulma tuntuu olevan se että uskontokritiikki olisi väistämättä jotain pro-ateismia. Eli miksi uskontojen käytänteiden ja toimintojen kritiikki on paheksuttavaa ja miksi uskontokritiikkiä uskontokritiikkinä tekevä uskontokriitikko kohtaa syytteitä siitä että ei kykene erottamaan uskontoa ja uskoa toisistaan. Itse näen että minun ei-uskovainen identiteettini hämää monia ja moni ajattelee että jos ei-uskovainen harrastaa uskontokritiikkiä niin hän identiteettinsä vuoksi väistämättä ei ymmärrä uskon ja uskonnon eroa. Hauskaa on että nämä ihmiset eivät itse kykene erottamaan mikä on uskoa ja mikä uskontoa. He eivät ymmärrä että uskontokritiikki on uskontokritiikkiä riippumatta siitä kuka sen sanoo. Se muuttuu uskokritiikiksi vasta kun esillä on uskoa koskevia argumentteja jotka syyttävät uskoa. Sanojan identiteettiä ei osata erottaa sanotusta.

Usko -sanan erikoisuudesta on hyvä esimerkki "Turun Sanomissa". Siellä Kaarlo Kalliala käsittelee kolumnissaan Kari Salmisen näkemyksiä. Kalliala puolustaa "tapakristillisyyttä". Kontrastiksi nostetaan Salmisen teesi "varsinainen usko ei ole välttämättä uskonnoissa edes keskeinen" ... "Miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään fundamentaalisia asioita tai ateistisia kysymyksiä.". Kalliala korostaa että asia voidaan nähdä ongelmana tai sitten ei. Hänestä Salminen itse asiassa näyttää pitävän tuota ongelmana "Jostain Salmiselle näyttäisi kuitenkin nousseen ajatus, että ”varsinainen usko” silti olisi jotakin muuta. Ehkäpä uskomusjärjestelmä, jossa olisi ensisijaista hyväksyä tietyt lauseet tosiksi kuvauksiksi joistakin asiantiloista." Ja tästä seuraakin se että ulkoista ja sisäistä on hankalampi erottaa ; "USKONNOSSA ON uskontunnustuksia, kristinuskossa ainakin. Uskontunnustuksissa on kieltämättä sisältölauseita, ei vain Athanasiuksessa vaan myös apostolisessa ja Nikean tunnustuksessa. Varsinainen usko ei kuitenkaan ole silkka tiedonsisältö tai ajattelumuoto, vaan mielensisältö ja elämänmuoto." ... "Toiseksi uskon elämänmuotoluonteesta seuraa tapakristillisyyden kunnianpalautus. Tokko on mitään muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty."

Tämä vastaa hyvin kokemustani monista uskovaisista jotka korostavat että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. Eräskin uskovainen selitti että on tärkeää erottaa usko ja uskonto. Ja selitti että "sydämen uskolla pelastutaan" ja korjasi sitten heti että "sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan." Kysyin miksi hän täsmensi ja muutti sanomaansa. Ja hän kertoi että sen vuoksi että hän ei halunnut sanoa asiaa virheellisesti. Tämä onkin ymmärrettävää. Hän tapaili Ison Kirjan jaetta "Room. 10:10". Oleellista on kuitenkin se, että sydämen usko näyttää koostuvan doktriineista jotka ovat sisällöltään tietynlaisia. Kun ihminen puhuu uskosta eikä uskonnosta on huomattava että heillä on tarkkoja mielipiteitä vaikka abortista ja homoista. Ja nämä luetaan Raamatusta. Heillä on järjestäytynyt joukko ihmisiä jotka tekevät yhteistyötä näiden doktriineita puolustaen, opettaen ja mahdollisesti tämän mukaan äänestäen ja kansalaisaloitteita allekirjoittaen. Ulkoinen käytös, käytöstavat, kommunikaatiossa käytetyt uskonsuuntauskohtaiset "sisäpiirin termit" ja oikeat mielipiteet demonstroivat myös sosiaalisesti omissa piireissä sen kuka on "oikea sydämen uskova".

Onkin jännittävää muistaa Kallialan huomio "Siitä on vähintään puoli vuosisataa, kun joku viimeksi yritti kristillisiä tapoja noudattamalla näyttää paremmalta kuin olikaan. Sosiaalinen paine on jo iät ja ajat ollut päinvastainen. Tämän päivän tapakristitty onkin todennäköisesti sekä rämä- että jääräpäinen." Tapakristillisyys on liitetty kaksinaamaisuuteen, kaksinaismoralismiin tai farisealaisuuteen, samanaikaisesti. On ajateltu että tapakristitty on joko sellainen että hän teeskentelee ulkoisesti kristittyä mutta käytöstavat tarkkailun tai rituaalitilanteiden tai muiden palvontatilanteiden ulkopuolella ovat hyvin erilaisia, ei-kristittyjä. Tai vaatii muilta kristillistä käytöstä jota ei itse noudata. Tai sitten niin että osaa oppeja mutta ei elä niitä sydämessään.

On jännittävää miten usko onkin hyvin erikoinen ja ontto termi. Ihmisillä, mukaanlukien fundamentalistikristityillä, onkin itse asiassa jopa kiitettävä kriittisyys uskontoinstituutiota kohtaan. Suuri osa ihmisistä arvostaa hengellisyyttä joka pidetään täysin erillään tapakulttuurista. Sekä fundamentalisteja että monia ateisteja yhdistää se henki että "passiivisluterilainen ottaa osaa rituaalivallan demonstraatioihin". Samalla kuitenkin selitetään että usko on jotain ihan muuta. Tämä jokin ihan muu ei kuitenkaan ole myöskään subjektiivista. Itse asiassa "sydämen uskoa" fundamentalistipiireissä on hyvin vaikeaa erottaa fariseusten asenteesta jossa oikea oppi oli niin tärkeää että sitä tärkeämpää ei ollutkaan.
1: On jännittävää miten fariseukset eivät pitäneet sairaiden parantamisesta sapattina, koska heistä se rikkoi perinnetapoja ja oikeita mielipiteitä vastaan. Samoin monella "sydämen uskovaisella" on tärkeää että antaa poliittisen tukensa "Aito Avioliitto" -liikkeelle ja kohdella homoseksuaaleja ilkeästi ja ei-rakkaudellisesti.

Suurilta osin "usko" onkin jotain joka on täsmälleen kuten uskonto. Mitään tapoja erottaa uskontoa uskosta ei ole. Eikä ero ole pelkkä sisäisyyskään. Se on vain "ihan eri juttu" koska se on "ihan eri juttu". Tällaisessa yhteydessä käsite on tietenkin täysin ontto. Se on tietenkin tarpeen koska muuten kritiikki muuttuisi relevantiksi kritiikiksi ja jouduttaisiin muuttamaan mielipiteitä. (Joka on tietenkin kaikille kunnon fariseuksille kauhein asia maailmassa.) Käsite on pilkottu niin irralleen keskustelusta että se on muuttunut turhaksi. Ei ihme että nämä kristityt elävät kritiikki-immunisoidussa tyhjiössä jossa suojakäsite "emme ole uskontoa vaan uskossa" suojelee kaikelta mahdolliselta. Uskontoa koskeva kritiikki siirretään syrjään koska uskontokriitikot eivät ymmärrä eroa uskon ja uskonnon välillä. Ja vakaumusta koskevat oikeudet sysätään syrjään koska Tosi Usko ilmentää itseään tapakulttuurillisilla tavoilla, tavalla joka on eri juttu koska se on eri juttu.

Fundamentalistisia "sydämen uskovaisia" tuntuukin kuvaavan se että he julistavat innolla miten kaikki ovat tervetulleita (kunhan ovat valmiita muuttumaan juuri sellaisiksi kun he haluavat). Heidän internetryhmänsä ovat usein vahvasti moderoituja echo chambereita joissa kriittiset bannataan ja sensuroidaan tai jätetään kommentointijonoon. Uskovaiset fariseukset sitten tukevat toisiaan ja kannustavat toisiaan ties mitä ihmeellisimmissä asioissa.
1: Esimerkiksi tänään törmäsin siihen miten homojen avioliitto on sitä että Hitlerin oppeja halutaan kirkkoon. Rinnastus oli omituinen perussuomalaisia kannattavalta ihmiseltä. Sillä Hitler pisti homoseksuaalit keskitysleirille. Ja toisaalta perussuomalaisia ympäröi pari vuotta sitten erikoinen kohina joka johtui siitä että saksan kansallissosialistisen puolueen alkuaikojen puolueohjelmma oli hyvin hyvin samanlainen kuin perussuomalaisilla. Nämä ovat niitä Hitlerin oppeja. Se, onko tämä ongelma vai ei on sitten eri asia. Siihen minä en osaa sanoa. Välttämättä perussuomalaiset eivät edusta karkeaa pahuutta.

Tämä kaikki varmasti kertoo syyn sille miksi uskovaiset kokevat uskontokritiikin hyökkäyksenä uskoa kohtaan. On toki ällistyttävää miten uskontokriitikko koetaan uskonnonvapautta rajoittavana hahmona joka hyökkää vakaumusta vastaan. Hyökkäys vakaumusta vastaan koetaan siksi että tosiasiassa "sydämen usko" ja muut tärkeät konseptit ovat itse asiassa hyvin tarkasti sidottuja tapaperinteeseen. Ne ovat niin lähellä uskontoa että mikään mikä loukkaa uskontoa ei voi olla loukkaamatta uskontoon sidottua identiteettiä ja ennen kaikkea niihin identiteettimerkkeihin sidottua uskoa. "Sydämen usko" ja "uskonto" ovat eri asioita vain koska ne ovat eri asioita. Kritiikki osuu kuitenkin lähelle koska mitään relevanttia eroa ei monin paikoin itse asiassa edes ole. Tässä mielessä "sydämen usko" on ontto termi joka on olemassa vain jotta kritiikki ei osuisi. Tämä tekee konseptista hyvin onton.

Toisaalta konsepti voi olla tämän lisäksi myös koulukuntariippuvaisesti ontto (eli käsite on joissain kulmissa vain yhden kerran ontto ja toisissa tuplaontto); Koska tapakulttuurissa tehdään rituaaleja jotka ovat absurdeja ja pidetään mielipiteitä jotka ovat joko onttoja tai peräti moraalittomia jos uskonvakaumusta ei pidä, niiden toteuttaminen oikeilla asenteilla vaatii tarkkaa sisäistä mielentilan kontrollia. Voi olla että tapakulttuuria täydellisesti seuraava kristitty jolta puuttuu vakaumus on itse asiassa "filosofinen zombie". Tämä on juuri minun kannaltani relevantti näkemys koska minun maailmassani ei ole relevanttia sanoa että "rakastan syntistä mutta vihaan syntiä". Eikä pelkästään siksi että en usko "synti" -konseptiin. Vaan myös siksi että ei ole relevanttia puhua siitä että "rakastan sinua mutta vihaan kaikkea sitä mitä sanot, teet, ajattelet, edustat, kannatat, toimit". Ei ole mitään "ihmistä" jonka voisi erottaa attribuuteistaan. Viha voi toki olla suhteellista, esimerkiksi sitä että vihaa jotain yksittäistä ihmisen piirrettä ("Hyvä perse, mutta mikä naama" -kokemus on monille miehille tuttu ; Itse asiassa sovinistimies varmasti tarvitsisi konseptin, nasakan määritelmän, "naiselle joka näyttää hyvältä takaapäin mutta ei edestäpäin".) Tällöinkin kuitenkin ihan konkreettisesti vihaa osaa ihmisestä, ei niin että ihminen jotenkin jäisi tämän vihan ulkopuolelle. Osa hänestä jää, mutta osa ihmisestä menee aina mukana. Minulle "sydämen uskova" on siis "tuplaontto" käsite.

Uskonnon ja ideologian ja hengellisen erosta

"Suomen Kuvalehdessä" oli Jyri Komulaisen "sponsoroitu blogaus". Sen mukaan vapaa-ajattelijoiden pitäisi käydä uskontotieteen peruskurssi ennen kuin kritisoisivat uskontoa. Ajatus on periaatteessa loukkaava mutta erinomaisen hyvä. Sillä kritiikin minimivaatimus todellakin on kritiikin kohteen tai aiheen tunteminen. Olisin itse asiassa itse suosittelemassa että esimerkiksi valtionkirkossa piispat saisivat kirjoittaa kritiikkejään siinä vaiheessa kun ovat tenttineet uusateistien pääteosten sisältöä yliopistossa kurssejen kautta. Jari Jolkkosen demonstroima luetunymmärtämättömyys vihjaa että asialle olisi tarvetta. Olisikin hienoa kieltää uskovaisia sanomasta mielipiteitä asioihin joista heillä ei ole yliopistotutkintoa. Komulainen tuskin pitää ajatuksesta, mutta rehellisesti sanoen se on se mitä siitä pitäisi seurata. Tämä olisi itse asiassa huonoksi sananvapaudelle ja uskonnonvapaudelle ja ideologianvapaudelle ja kaikelle mitä Komulainen tekstissään esittää puolustavansa. Mutta toisaalta siinä oleva "kova rakkaus" olisi osaamistason kautta keskustelun keskimääräistä laatua parantava. Se tekisi internetissä sompailusta miellyttävämpää ja vähemmän päitä räjäyttävää. Ihmiskunta ei niillä ohjein olisi kovin vapaata mutta ei ehkä ihan nykyisellä tasolla demonstroisi toistuvasti sitä miten sammutetuin lyhdyin sitä elämän läpi voidaankaan seilata.
1: Niiden sisällöstä voi tehdä kursseja vaikka ei pitäisi niitä faktuaalisena tai asiallisina. Samaan tapaan kuin Mirecki piti Intelligent Design -luentoja joissa läpikäytiin Intelligent Designin oppeja, ja tässä sivussa sitä miksi ne ovat epätieteellisiä. Tutkimusaiheena on siis ID.

Mutta valitettavasti muu tekstistä ei sitten ole yhtä hyvää kuin tämä ihastuttava joskin asenteellinen "kova rakkaus".

"Vapaa-ajattelijoiden viimeaikainen kärki on vakaumusten tasa-arvo. Vyörytystä varten on jopa perustettu oma yhdistyksensä nimeltään Vakaumusten tasa-arvo VATA ry." ... "Vakaumusten tasa-arvoa ajava yhdistys määrittelee tavoitteensa seuraavasti: ”Vakaumusten tasa-arvolla tarkoitetaan, että lainsäädännön ei pidä suosia tiettyjä aatteita, ideologioita tai vakaumuksia toisten kustannuksella. Esimerkki aatteesta, ideologiasta tai vakaumuksesta voi olla tietyn poliittisen puoleen kannatus, tietyn uskonnon harjoittaminen, elämäntapa tai filosofia, tai muu vastaava.” Vakaumusten tasa-arvoa pitäisi edistää siis suomeksi sanottuna siten, että uskonnolliset yhdyskunnat pantaisiin lainsäädännöllisesti samaan koriin kuin muutkin yhdistykset."

Tuo ei itse asiassa kuulosta pahalta. Kuvaus on vähintään jokseenkin osuva. Tästä vain väännetään sitten erikoisia asioita. Komulaisesta on katastrofaalista että "Suomen ortodoksinen kirkko tai Helsingin juutalainen seurakunta olisivat vapaa-ajattelijoiden määrittelemässä maailmassa samalla viivalla kuin kasvissyöntiä edistävä aatteellinen yhdistys tai ruotsinkielen asemaa puolustava lobbausjärjestö!" Ja hänen perusteensa on seuraava "Tämä logiikka johtaa luonnollisestikin lopulta siihen, että erillistä uskonnonvapauslakia ei tarvittaisi. Harvoin uskonnonvapauden lakkauttamista sentään tohditaan ääneen sanoa. Eräs aktiivinen vapaa-ajattelija myönsi minulle twitterissä julkisesti asian kuitenkin niin olevan. Argumentaatiokokonaisuus on näppärä. Retorisesti se kiinnittyy ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Oikeasti kyse on kuitenkin kovemman luokan silmänkääntötempusta: vaaditaan katsomusten tasa-arvoa ja lopputuloksena näyttäisi olevan uskonnonvapauden lakkauttaminen."

En ymmärrä miten joku twitterviesti  - etenkään nimeämättä ja lähteistämättä jätetty twitterviesti - voisi olla relevantti keino määrittää vapaa-ajattelijoiden "todelliset tavoitteet". Mutta tämän metodisen omituisuuden lisäksi voidaan huomata ironinen asia. Komulaisen argumentti perustuu puhtaasti retoriikkaan. Ja mikä kiinnostavinta, tämän retoriikan takana on ekvivokaatio.

Komulaisen "juridinen päättelyketju" etenee siten että (1) Uskonnoilta poistetaan privileegiot (2) tämän jälkeen ei ole uskonnonvapauslakia (3) joka johtaa siihen että uskonnonvapautta ei ole olemassa.

Ongelmana tässä on se että erillinen uskonnonvapauslaki on eri asia kuin uskonnonvapaus valtiossa ; Jos uskonnoilla on privileegioita suhteessa muihin ideologioihin, niin niiden poistaminen asettaa ne samalle tasolle muiden ideologioiden kanssa. Tämä poistaa tarpeen erillislaille. Mutta tosiasiassa tämän jälkeen uskonnonvapautta koskee sama vapaus joka koskee muita ideologioita. Itse asiassa Komulaisen päätelmäketju toimii jos ja vain jos nykyajan suomessa ei ole mielipiteenvapautta, kokoontumisvapautta tai vapautta kannattaa vaikka poliittista ideologiaa tai kasvissyöntiä. Tosiasiassa suomessa voi olla vaikkapa vegaani tai makkaransyöjä. Tai äänestää vasemmistoa tai oikeistoa. Uskonnon asettaminen samalle linjalle näiden kanssa ei ole siksi samaa kuin uskonnonvapauden puute.

"Uskonnonvapaus" muuttuukin spesifistä erillislaista joksikin yleiseksi oikeudeksi. Tämänlaista retoriikkaa tietysti tarvitaankin jos ollaan taistelemassa privileegioiden poistamista vastaan. Ideologioilla on oikeuksia. Joten jos uskonto riisutaan sen erioikeuksista ja asetetaan samalle rinnalle niiden kanssa niin silläkin on oikeuksia. Sillä on samat oikeudet. Evankelis-Luterilaisen kirkon erikoisaseman menettäminen käännetään uskonvapauden kieltämiseksi. Selvää on että tämä ei ole kovin järkevän tai asiallisen ihmisen puhetta. (Siksi tälläisiä kai saadaankin lehtiin vain "sponsoroituina blogauksina".

Komulaisella onkin sitten hihassaan red herring jolla sysätään huomio syrjään tästä.

"Ristiriitaisen logiikan lisäksi syytä on huomata argumentaation olevan ristiriidassa empiirisen uskontotieteen kanssa. Vaatimus vakaumusten tasa-arvosta perustuu virheelliseen väitteeseen: Vapaa-ajattelijoiden mukaan uskonnollinen vakaumus olisi vain mielipide siinä kuin poliittinen mielipide tai mikä tahansa aatteellinen vakaumus. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ehdotanpa keskustelua jo vuosia seuranneena, että kaikkien vapaa-ajattelijoiden tulisi käydä uskontotieteen peruskurssi!"Tästä päästään siihen "kovaan kouluun". Sillä Komulainen kertoo mitkä ovat samoja ja mitkä ovat eri asioita.

"Ensinnäkin uskonto ei tyhjenny tiedolliseen ulottuvuuteen. Maailmanuskonnot eivät ole mielipiteitä tai edes vakaumuksia – saati ideologioita." ... "Hindulainen moottoripyörän siunaus ei ole käännettäviksi iskulauseiksi, jotka voisi banderolliin tai rintanappiin kirjoittaa. Ei, sillä toimituksen ydin on osallistumisessa, voimaantumisessa ja ikiaikaisen tradition elämisessä todeksi. Kun moottoripyörän omistaja huristeli pois, hänen mielensä oli vallannut rukouksen henki eikä mikään ideologinen ohjelma." ... "Rituaalit ja tunteet ovat keskeinen osa elävää uskontoa. Uskonnot ovat kokonaisvaltaisia elämänmuotoja. Uskonnollisen identiteetin samastaminen puoluekirjan omistamiseen on yksinkertaisesti tyhjää puhetta."

Valitettavasti Komulaisella on työn alla enemmän jokin eksistentiaalinen filosofinen ohjelma kuin empiirinen uskontotiede. Toki tuosta lähtökohdasta voisi vetää hauskoja johtopäätöksiä siihen että jos Komulaisen premissit ovat tosia niin sitten iskulause "ateismi on uskonto" olisi määritelmällisesti väärin. Ateismi on ideologia ja siinä on oletuksia jne. mutta se ei olisi uskontoa. Tämä olisi tietenkin huvittava asia hieroa hänen naamaansa. Mutta en hiero. Koska hänen ongelmanaan on se, että hän ei selvästi ole opetellut kognitiivisen uskontotieteen tai neuroteologian perusteita.

Nimittäin ideologiatkaan eivät ole "vain puolueohjelmia". On turhaa uskoa että mikään ideologia johon ihminen on identiteettinsä sitonut olisi pelkkä lista ulkoaopeteltuja filosofisia dogmeja. Komulainen onkin triviaalisti oikeassa. Eli hän esittää faktoja joilla ei ole mitään argumentatiivista voimaa hänen johtopäätöstensä kanssa. Hän yrittää luoda eroa ideologioiden ja uskonnon välille. Erot ovat kuitenkin melko pieniä.
* Sampo Syreeni muistuttikin tässä yhteydessä minua siitä miten neuroteologiassa ohimolohkon aktivointi on liitetty sekä uskonnolliseen että ideologiseen hurmokseen. Se kertoo että kenties "ateismi on uskonto" -heitossa onkin takana jotain. Gazzaniga on huomioinut myös ohimolohkon yhteydestä uskonnollisiin kokemuksiin. Neuroteologian näitä puolia ohitetaan mielellään siten että selitetään vaikka että ne ovat "vähän kuin kasvonilmeitä", eli samasta ilmeestä ei voi tulkita samaa tunnetilaa. Omituista kyllä muistan kuinka neuroteologia alkoi innostamaan teologeja lähinnä kun meditoivien munkkien päässä aktivoitui jotain jota muutoin ei aktivoitunut ja tätä pidettiin ehdottomana ja objektiivisena todisteena siitä että uskonnoissa on jotain erityistä. Jotenkin neuroteologiaa tuntuu ylipäätään vaivaavan se, että se on objektiivista kun se tukee omia ajatuksia ja silloin kun ei, niin se on vain tulkinnan apuväline.
* Kognitiivisessa uskontotieteessä taas on havaittu että rituaalit ja tunteet tulevat mukaan jos opissa on usko johonkin valvovaan tahoon jolla on pääsy strategiseen tietoon eli suunnilleen identiteetin tai sosiaalisten suhteiden kannalta noloihin salaisuuksiin. Ei ole väliä uskotaanko valvonnan olevan Jumalalta, ajatuksia lukevilta avaruusolioilta tai teoriassa vaikka Josif Stalinin kaikenkattavista vakoiluoperaatioista. Tässä mielessä ateismi harvoin on uskontoa. Joskin esimerkiksi avaruusolento-oppi raelilaisuus on todellakin uskontoa ateisteille koska avaruusolennot eivät ole Jumala joten joissain spesifeissä olosuhteissa ateismi sopii yhteen uskonnollisen käytöksen kanssa.

Komulaisen toivoisikin käyvän empiirisiä uskontotieteitä. Mutta sen sijaan hän käyttää jotain joka on lähempänä normaalia rationalistista käsiterunkkausta käyttävää teologiaa ja sen dogmatiikkaa. Jota sävytetään sillä että tunteiden avulla mukaan otetaan eksistentiaaliset teologian suuntaukset. Tämä ei toki ole mitään uutta. Ateisteja moititaan hyvin usein siitä että he eivät ota kantaa Tillichiin. (Jostain syystä kaikista eksistentiaalisista teologeista Tillich mainitaan. Se on klisee samalla tavalla kuin hyvän kristityn täytyy jostain syystä arvostaa Bonhoefferia vaikka käyttäytyisi aivan eri tavoin kuin hän.)

Itse asiassa jos katsotaan Komulaisen tekstiä tarkemmin, esiin nousee hauska teema.

Eksistentialismi sopii siihen mihin sitä usein käytetään. Siihen että valitetaan siitä että kriitikko puuttuu liikaa dogmatiikkaan ja uskontoon eikä puutu hengellisyyteen. Komulainen joka ei ymmärrä että jos "uskonnot ovat maapallon merkittävimpiä voimavirtoja" niin sen kritisointi on sitä tärkeämpää, on tietenkin pahastunut siitä että uskontoa ei oteta hengellisenä. Uskonto ei siis ole vain ideologia koska siinä on hengellinen ulottuvuus.
1: Tämä voisi olla oikeasti kiinnostava asia. Voidaan nähdä että uskonto ja hengellisyys määritellään usein toisiinsa nivotuiksi kehäisesti. Mutta jos hengellisyys ajatellaan mielentilana ja tunnetilana, eikä määritellä sitä kehäpäätelmän omaisesti uskonnollisen entiteetin kautta, on mahdollista kokea hengellisyyttä täysin uskonnollisten yhteyksien ulkopuolella ja siihen liittymättä, aivan kuin on yhtä mahdollista ja yleistä sekä olla osana että suorittaa uskonnollisia menoja tuntematta tippaakaan hengellisyyttä, ihan vaan koska se kuuluu asiaan. Esimerkiksi tunnen ateistin joka harrastaa shamaanirummutusta koska hänestä transsi on mielentila. Ideologian ja hengellisen kokemuksen välinen eri ei ole kovin suuri. Toisaalta siinä on jotain erityistä ja tavallisuudesta poikkeavaa. Jota taas moni ideologiakin tarjoaa.

Yhdistäessään uskontoa ja hengellisyyttä Komulainen unohtaa erottaa uskonnon ideologiasta. Tämä on klassista, uskonnossa paperissa olevissa dogmeissa suositaan a priorisin maailmankuvalilsin taustaoletuksin selitysmalleja jotka suosivat kokemusten tulkintaa. Ja kokemus on uskonnon maailmankuvan selittämisessä osana. Hengellisyys ja kokemukset siis määritellään uskonnolla mutta se on toisaalta myös väline sen vahvistamiseen. Kehää on vaikeaa katkaista jos on teologiasta innostunut tyyppi jolla on intoa selittää omaa vakaumusta parhain päin etsimällä mitä tahansa sitä tukevaa aineistoa jota sitten kutsuu objektiiviseksi siksi että se tukee omaa maailmankuvaa.

En tiedä mitä tähän oikein pitäisi sanoa. Larry Moran on tuskastunut tähän samaan toistamiseen ja hän kutsuu temppua "The Courtier's replyksi". Maailmassa olisi siis jokin sofistikoitunut ja hengellinen teologia joka on muuta kuin se fundamentalismi jota uusateistit ihan väärin moittivat. Kritiikki on aina irrelevanttia mutta tätä hienoa teologiaa ei kuvata ja tuoda kritisoitavaksi. Se on jossain kuplassa ja ilmiselvästi järkevä ja hieno asia ja enemmän kuin mitä on kritisoitu.

Moranin blogiin tuli asiaan liittyvä mainio kommentti siitä miten hengellisyysasia näyttää toimivan. "If religion and faith are not the same, as claimed, why are religious people always called "people of faith"? When a politician praises "people of faith", and says those bad atheists are attacking "people of faith", why is it that no religious person ever, ever, ever objects and says, "How dare you call us people of faith, we are people of religion and they're not the same at all!" To answer my rhetorical question, religious people never say that because they understand marketing. "Faith" has a positive connotation, while "religion" got a negative connotation from its association with the behavior of religious people for 2,000 years. So "faith" is better marketing, and religious people know marketing."

Ongelmana onkin oikeasti se, että kun teologi tarttuu hengellisyyteen, siitä puuttuu empiria. Komulainen puhuu empiirestä uskontotieteestä mutta hän nojaa siihen että aihe kritiikki-immunisoidaan. Uskonnoista ei saa puhua viitaten dogmaan. Koska dogma on irrelevanttia, vain uskontoa joka ohitaa elävän elämän. Samoin uskontoja ei saa moittia niitä kannattavien käytöstä tilastoimalla koska jokainen ihminen on syntinen ja niissä katsotaan maallista eikä hengellistä. Eksistentialistinen näkökulma on tunnetusti sellainen että sen kautta ei voi järjestää objektiivista kumoamista. Hengellisyyteen on kätevää vedota koska siinä voidaan pestä kädet uskontojen tekemistä pahuuksista historiassa ja nykyajassa ja kieltää keskustelusta muutenkin kaikki sellainen jota voidaan tehdä objektiivisesti. Jäljelle jää positiviisia mielikuvia joita ei voi kritisoida. Temppu on tuttu jokaiselta pseudotieteilijältä : Ensin luodaan jotain eifalsifioitavissa olevaa ja sitten pidetään tätä järkevänä mielipiteenä, jopa objektiivisena mielipiteenä, niin kauan kunnes joku falsifioi sen. Ei tälläinen temppu osoita mitään kunnioitettavaa.

Oma kannanottoni on se että koska uskonnon jako uskontoon ja hengellisyyteen on enemmän filosofinen konsepti kuin mitään empiiristä, ei voi torjua näkemystä irrelvantiksi tai vääräksi jos tuota jaottelua ei hyväksy. Ja kun tämän ottaa niin voi huomata että Komulaisen riemuilusta ei jää oikein mitään jäljelle. Hänen argumenttinsa on kärkäs ja nenäkäs - jos ateisti sanoo samaa kuin hän, niin hän on ylimielinen tyyppi jonka kanssa ei voi keskustella koska hän on niin militantti - ja sen nenäkkyys on kupla. Hän nojaa jaotteluun josta on erittäin helppoa irtautua. Komulainen korosti että on pakko tehdä jaottelu jota ei ole pakko tehdä. Ymmärrän jos tälläistä tekee puhtaasti a priorisesti ns. filosofisin syin. Osa ihmisistä on kuitenkin foundationalisteja esimerkiksi. Mutta jos argumentti on "ootte pällejä, ette osaa edes perusasioita" ja tämä argumentti naulataan näihin premisseihin on selvää että kritiikin ydin on se että "teette juttuja väärästä näkökulmasta, meidän kristittyjen näkökulma on oikea". No kun keskustelussa on tavallaan kyse siitä kumman näkökulma on paremmin perusteltu. Tämä ei tee hyvää Komulaisen asiallisuudelle, asennevammatasolle, argumentin rationaalisuudelle eikä sen empiiriselle uskontotieteellisyydelle.

Temppu ei tietenkään ole mikään uusi. Se oli klisee jo silloin kun blogasin siitä neljä vuotta sitten. Ateistien näkökulma ohitetaan irrelevanttina koska uskovaisilla on erilainen taustaoletusto. He eivät pidä siitä että uskontoa kutsutaan taikauskoksi, ja korostavat siksi että kyseessä on hengellisyys ja tämä tekee teismistä rationaalisempaa ja jotain muuta kuin ideologian. Voi hyvänen aika. On aivan sama onko rituaali dogmaattinen, metafyysinen, metaforinen vai mitä jos sen yhteys Jumalan olemassaoloon ei ole todistettu. Ja siihen tunnepuoleen voin sanoa että en ole tavannut ihmistä joka ei olisi elänyt kokonaisvaltaista elämää riippumatta siitä onko hän kristitty, ateisti, kommunisti tai vegaani. Tyhmiä ihmisiä on paljon - osa heistä esimerkiksi kirjoittaa sponsoroituja vittuilutekstejä Suomen Kuvalehteen - mutta eksistentiaalisesti vajaata muita ihmisiä enemmän filosofista zombieta ei ole tullut vastaan. Ei varsinkaan empiirisen uskontotieteen alueella.

---

Uskovaiset tuntuvat pitävän Komulaisen tekstiä jonain jossa korostetaan sitä miten samanarvoisia ja kunnioitettavia vakaumukset ovat. Se toimii kuitenkin jos ja vain jos uskonnot eivät ole ideologioita ja jos ja vain jos ideologiat ovat jotain vähemmän kunnioitettavaa. Hän puolustaa privileegioita, ei tasa-arvoisuutta. Kunnioitusta esimerkiksi uskonnottomia kohtaan ei ole. Vapaa-ajattelijoita hän halveksuu avoimesti ja olkiukotellen käyttäen retorisia temppuja syyttäen vastapuolta retorisista tempuista. Jos tämä on sitä uskonnollista suvaitsemista ja hengenmiehen hienoutta ja sivistystä niin ymmärrän miksi uskontokritiikille on niin saatanasti tarvetta. Jos tuo on asiantuntemusta ja laatua niin mikä on sitä huonoa?

Mene(s)tys

"Miksi puhutaan "uskoon tulemisesta", mutta "uskosta luopumisesta" ja "uskonyhteisöstä irtautumisesta". Miksei voi puhua yksinkertaisesti "järkiin tulemisesta"?"
(Vesa Linja-aho)

Vesa Linja-aho kirjoitti ylläolevan kysymyksen. Jossain mielessä tämä on oneliner. Järkiin tuleminen on melko asenteellinen tapa ilmaista asia. Mutta siinä on kuitenkin hyvin merkittävä kysymys. Uskonto nähdään johonkin liittymisenä, ja vaihtoehtoinen mielipiteenmuutos nähdään luopumisena.

Tämä alisteisuus näkyy siinäkin mielessä että ateismi on etymologisesti a-teismia, ei-teismiä. Uskonnoton on selvästi samalla tavalla puutteen kautta kuvattu kuin jalaton on, no vailla jotain. Eikä ole ilmiselvää miksi. On toki ymmärrettävää että uskovaiset haluavat esittää että uskonto tarjoaa jotain ja että tämän ulkopuolella luovutaan jostain. Mutta jostain syystä sama nimeämiskulttuuri on myös ateistien puolella "sisäisesti".

Ateistipiirit yrittivät korjata tätä piirrettä vuosituhannen alkupuolella lanseeraamalla "bright" -käsitettä. Joka ei sitten saanut hirveästi suosiota ateistien eikä teistien puolella. Käsite ei jäänyt elämään ateismin "sisällä" eikä sen "ulkona". Ajatus on hieman erikoinen. Sillä jo uskonnoton jollain tavalla korostaa että hänellä ei ole jotain.

Toisaalta tämä saattaa liittyä laajempaankin ilmiöön.

This is my "Pride&Joy" ; Kukaan ei
vie omaan käyttöönsä treeneissä.

Olen nimittäin miettinyt sitä että pitäisikö minun nimetä panssarini. Olen nimennyt miekkani. Niissä on aina erilaisia hyveitä. Sellaisia kuin "Kunnia", "Omatunto" ja niin edespäin. Ideana on esittää, että jos joku väittää että minulla ei ole omistuksessani näitä, voin aina demonstroida väitteen vääräksi. Näitä ei voi kovin hyvin asettaa panssareihin. Mielestäni niille sopisi antaa sellaisia nimiä kuin "Arvotyhjiö" ja "Rappio".

Vitsinä on tietenkin se, että kunnia ja omatunto ovat jotain jossa ei eletä. Ne ovat ominaisuuksia, attribuutteja. Kun taas rappio ja arvotyhjiö ovat negaatioita joissa eletään. (Kuten vaikkapa ketjupanssarissa voidaan elää ja kokata.) Hyveet siis ovat attribuutteja joita edustetaan ja omistetaan mutta joihin ei mennä. Kun taas rappioon mennään eikä niissä ole mitään omistettavaa.

Tässä mielessä ymmärrän miksi "tullaan uskoon" ja "ollaan uskossa". Ymmärrän myös miksi siitä vanhurskauden haarniskasta niin paljon puhutaan.

---

Mihin uskonnoton tulee? Kirjoittaja ei tiedä. Hän tulee minne haluaa, kuten pyyhkeisiin, sukkiin ja nenäliinaan. Uskoon tulemista en ole kuitenkaan harrastanut. Vaikka periaatteessa kyllä kannatankin tasa-arvoista avioliittoa oikeutena. Minulla on sellainen sopimus että Uskoon en tule eikä Toivo tule minuun. Exit only.

Tuuliviirihörhöt

Kristityt kertovat usein ja mielellään kääntymiskertomuksia. Olenkin kertonut tästä tarinaperinteestä. Niissä kuvataan aika ennen kristittynä oloa. Mielisairaus, masennus, ahdistus ja alkoholismi ovat tässä tärkeitä viitattavia. Sillä ne kertovat miten paljon parempi uusi maailmankuva on. Lisäksi henkenä on se, että jos on muuttanut maailmankuvaansa on avomielinen ja ymmärtää vastapuolen näkemykset joten kääntynyt on ikään kuin molempien puolien kokemusasiantuntija. Siksipä ei ole ihme että "Mahdollisuus Muutokseen" -tyyliset kristilliset kampanjat ovat suosittuja. Niitä kerrotaan ja niihin pitäisi suhtautua kunnioittaen.

Siksi olikin mielenkiintoista katsoa evankeelisten kristittyjen reagointeja. Vesa Linja-aho kirjoitti blogiinsa tarinan jossa kertoi ajastaan entisenä kristittynä. Tämä tarina oli lisäksi siitä kiinnostava että se tuettiin blogin ulkopuolisella aineistolla. Linkit näyttävät esimerkiksi ajasta jolloin Linja-aho oli ollut kristillisdemokraattien ehdokkaana. Toisin sanoen hän on tehnyt sen, mitä Pekka Reinikainen ja Matti Leisola eivät ole tehneet omien kääntymiskertomustensa kohdalla. Heistä molemmat ovat kertoneet menneisyydestään ateiteina. Mutta jostain syystä heillä ei ole tukea tätä tarinaa ainoallakaan lehteen kirjoitetulla mielipidekirjoituskella ja vastaavalla. Ateismikausi pitää vain uskoa, samassa syssyssä kuin täytyy uskoa se että heidät molemmat vakuutti supertieteellinen 1980 -luvun nuoren maan kreationismi. (Moderni kreationismi on paljon tätä parempaa. On aivan oikeasti järkyttävää tiedostaa että minkälainen jopa nykykreationistien mielestä idioottimainen argumentisto on ollut se heidät vakuuttava.)

Kiinnostavaa tässä oli tietenkin se, miten uskovaiset reagoivat. Tyypillinen kommentti on seuraava ; "artikkeli ei sisältänyt mitään järkevää: artikkelin kirjoittaja tyypillinen mielenterveysongelmainen (myöntää blogissaan sen itsekin). Kuin tuuliviiri joka jo seuraavissa vaaleissa saattaa hyvinkin olla vihaamansa puolueen ehdokkaana - riippuu ihan lääkityksen määrästä / tehosta, heh" Nyt he tietävät miltä minusta tuntuu kun kuuntelen heidän kääntymiskertomuskiaan. Eivät ne miltään argumentilta tai vakuuttavalta kuulosta. Ymmärrän reaktion. Kun joku kertoo olleensa juoppo ja ahdistunut, näen elämäntaidottoman tuuliviirin joka vaihtaa päihteen toiseen. Että uskaltaako sinne tilaisuuteen tullakaan jos vieressä ollut entinen LSD -nisti saa flashbackin ja luulee minun olevan appelsiini ja alkaa kuorimaan. HEH.

Toisaalta he kertovat myös siitä että miten he toivovat itseään kohdeltavan. Sillä kristittyjen - ei esimerkiksi ateistien - normistossa on kultaisen säännön ajatus siitä että kristitty toimii muita kohtaan kuten toivoisi itseään kohdeltavan. Joten selkeästi he toivovat että heitä kohdellaan tuolla vastaavalla asenteella. Kristityt toimivat aina ja kaikkialla tätä sääntöä noudattaen ja tällä tavalla heitä on reilusti kohdeltava. Se on minun ohjenuorani. Minä en sitä kultaista sääntöä ole dogmeihin laittanut.

Pieni ajatus : Indiana

Viime aikoina Indiana on ollut uskonnonvapauskeskustelujen ytimessä. Mike Pence allekirjoitti uuden lain. Sen ytimessä on ajatus siitä, että on kielelttyä rasittaa ihmisen uskonnonharjoittamista ("substantially burden a person's exercise of their religion") Kristityt ovat innokkaasti puolustaneet lakia. Heistä on ikävää että heidän vakaumustaan tallataan.

Voisin nostaa esille kysymyksiä siitä mikä on ja ei ole uskonnon estämistä.

Tämä hämmentävä aihe on toki vaikeaa Suomessakin. Samat henkilöt jotka väittävät että ei ole neutraalia tilaa silloin kun pitää poistaa virsilaulu koulujen yhteisissä juhlissa ovat ahkerasti selittämässä että Aito Avioliitto -tilaisuus on uskontoneutraali koska siellä ei lauleta virsiä.

On itse asiassa mielenkiintoistakin miettiä sitä miten tässä keskustelussa on nostettu esiin vahvasti se miten uskonto on tekemistä. Eli miten uskonto jossa ei ole aktioita ei ole uskontoa. Moni voisi ajatella että uskonto olisi vain vakaumus. Mutta Indianaan liittyvässä keskustelussa on absoluuttisen selvää että uskonnossa on kysymys ennen kaikkea siitä että uskonto on elämäntapa. Jotain joka pomppaa pelkän uskomuksen ja mielipiteen maailmasta siihen että kristitty on sellainen joka tekee tiettyjä asioita. Kristitty ei esimerkiksi homostele. Kristitty kohtelee muita ihmisiä tietyllä tavalla. (Joka minusta kovinkaan usein ole kovin suositeltavaa seurattavaksi.)

Joku voisi kysyä että jos kristitty pistettäisiin autiolle saarelle, jossa hän ei voi tehdä oikeastaan mitään, niin lakkaisiko hän olemasta kristitty? Kysymys on siinä mielessä erikoinen että yleinen vastaus taitaisi olla että ei lakkaisi. Joka tosin vaikeuttaa sitä miten elämäntapa todella on kriteeriattribuutti uskonnolle. Ja tämä taas vie yllättävän paljon pohjaa tältä elämäntapapuolen painottamiselta. Mutta toisaalta tämä on tärkeää koska Indianan puolella on selvästi kysymys boikoteista. Siitä että ihminen valitsee liikkeet joissa asioi ja on palvelematta niitä ihmisiä joita ei halua. Ja tämä yltää ruokakaupoista muihinkin töihin. Mukaan lukien hoitotyö. Tällä strategialla synnytetään eristynyt paikka jossa on rajallinen määrä ihmisiä. Jossain määrin eriyttäminen tarkoittaa juuri segregaatiota jossa ollaan samassa maassa erillisillä saarilla. 

Mutta keskityn kuitenkin hieman muuhun.

Esille on noussut eritoten homoseksuaalien oikeudet tai velvollisuudet palvella heitä. Sillä periaatteessa laki sallii tilanteen jossa kauppa kieltäytyy palvelemasta homoseksuaalia koska se häiritsisi ihmisen omaa uskonnonvapautta. Hyvin suurelta osin oleellista on se, että ennen tätä lakia monessa tapauksessa indiskriminointi on kiellettyä. Silloin syrjintä olisi lain edessä sakotettavaa. Mutta jos tämän uuden pykälän nojalla vetoaa uskontoonsa, se mikä ennen olisi syrjintää josta on rangaistava, onkin nyt oman uskonnollisen elämäntavan rohkeaa puolustamista. Se sallii hyvin monenlaisen indiskriminoinnin, kunhan indiskriminoinnin syynä ei ole poliittinen mielipide, rotu tai oikeastaan mikään muu mielipide tai vastenmielisyyden kokemus kuin uskonto.

Aiheesta on keskusteltu hyvin suurella innolla. Ja se mikä itseäni huvittaa se, että esimerkeissä nousee toistuvasti esiin ns. negatiivinen vapaus. Suomen homokeskusteluun tämä on selkeästi vaikuttanut. Argumentit jotka korostavat tasa-arvoisen avioliittolain vaikutuksia siihen että lääkärin on hoidettava homojen lapsia potilaina on käytetty esimerkki. Samoin kuin ajatus siitä, että hoitopaikassa on epäreilua kristitylle hoitajalle jos hän joutuu vahtimaan homoperheeseen adoptoitua ei-edes-äpärää.

Olen elänyt kuvitelmassa että ajatus jossa on kiellettyä rasittaa muita ihmisiä omalla uskonnollaan on nimeltään sekularismi. Ja silloin kun uusateistit nostivat asiaa tapetille, kysymys ei ollut missään nimessä oikeuksista tai vapauksista. Ei. Sillä uskonnon harjoittaminen ja sen näkyminen katukuvassa oli tärkeää positiivista vapautta jota YK:n ihmisoikeudetkin osasivat arvostaa. Nyt kuitenkin ei tiedosteta että jos homo käy kaupassa hänkin ilmaisee itseään jollain tavalla. Uuden lain puolella on selvästi noussut esiin se, miten positiivisia vapauksia on syytä rajoittaa jotta toisen maailmankuvaa ei savusteta ja kiusata liiaksi.

Tavallaan on hämmentävää miten nopeasti ja helposti kristilliset piirit ovat hyväksyneet hyvin äärimmäisen sekularismin heti kun sitä ei kutsuta sillä nimellä ja sitä ei aja joku joka identifioituu ateistiksi.

Vaimoon luottamisesta - ja siitä miten minusta saisi teistin.

Ray Comfort on hyvin erikoinen kristitty. Hänellä on eräänä valttikorttinaan argumentti josta häntä ei tunneta kovin hyvin. Sitä voisi kutsua "vaimoargumentiksi". Tässä hän kysyy ateistilta että "Do you have faith in your wife?" Ja tuo on sitten se voitto. Argumentti kokonaisuutenaan on tuossa. Retoriseen kysymykseen muotoiltu vittuilu on siitä erikoinen, että Comfort tuntuu luottavan siihen hyvinkin lujasti.

Ideana on tietenkin korostaa, että ihmisellä on "faith" ties mihin. Ja sitten uskontokin olisi fiksu asia. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä mikä tässä argumentissa on hyvää. Kykenen, melko lailla lonkalta, heittämään muutamia hyvin oleellisia puutteita.
1: Comfort on itse asiassa tässä sanavalinnassa maksimaalisen hölmö. Sillä jos hän käyttäisi tässä sanaa "belief" se sentään viittaisi siihen että uskon tueksi olisi jotain. Faith on nimenomaan sokeaa uskoa ilman todisteita. Tosiasiassa ihmiset kuitenkin luottavat puolisoihinsa kaikkea muuta kuin ilman todisteita. Tai en tiedä mennäänkö Comfortin kotipiireissä siveästi naimisiin Las Vegasissa pikaisissa Elvis -häissä tuntematta edes siipan etunimeä. Suurin osa luottamuksesta ja mustasukkaisuudesta rakentuu evidenssin varaan.
2: Argumentin voisi kenties hyvällä tahdolla nähdä "et voi lukea ajatuksia" -tyylisenä versiona. Joka on melko heikko argumentti koska tosiasiassa sen peruspremissit ovat nimenomaan sellaisia että ateistilla ei ole oikein mitään syitä hyväksyä niitä.
3: Mutta Comfort sekoilee melko pahasti ja syvemmällä tasolla. Jos minulta kysytään "Do you have faith in God?" hän itse asiassa kysyy että uskonko että Jumala on olemassa. Sen sijaan vaimon kohdalla kysymys ei ole olemassaolokysymyksestä vaan siitä paneeko hän vieraita miehiä. Ihmisillä on melko hyvä evidenssi sekä naisen että avioliittotodistuksen olemassaolosta.
4: Ja siltikin, vaikka kaikki ylläoleva pitäisi paikkaansa, niin avioeroprosentit ovat melko suuria. Samoin kuin on tiedossa että syrjähyppyjä tapahtuu, peräti melko usein. Mikä viittaa siihen että tosiasiassa aika moni ihminen luottaa vaimoonsa vaikka se on todisteiden viitatessa epätosi uskomus. Uskomus siis olisi nähtävissä irrationaalisena. Ja tätä kautta sama voitaisiin laajentaa myös Jumalauskoon.

Tämä oikeastaan kategorisoikin sen, mikä uskonnon kohdalla usein on vialla. Apologetiikka on enemmänkin kokoelma temppuja. Monet niistä ovat retorisia. Älyllisimmätkin niistä ovat "voi olla" -tarinoita joissa ei todisteta Jumalaa ja anneta tälle evidenssiä vaan sen sijaan selitetään miten Jumala ei ole tosiasioiden vastainen. Ja sitten ensin oletetaan Jumala ja selitetään miten tosiasiat voidaan sovittaa tähän. Ja kun Jumalaa ei koeteta falsifioida, nämä rakentavat erilaisia argumentteja joiden premissit ovat enemmän tai vähemmän yhdentekeviä asian lopullisen ratkaisemisen kannalta.

Kenties uskovaisten pitäisikin tehdä se mikä heidän pitäisi. Eli se sama mitä ihmiset tekevät vaimojensa kanssa. Ei pidä vain puhua vaimosta vaan tuoda tämä joskus näytille. Kaikkivaltiaalta voisi luulla liikenevän aikaa muutamalle sanalle ja kenties parille demonstroivalle ihmeelle. Ei tiedettäkään tehdä nojatuolissa argumentoiden. Ja jopa vaimo joutuu näyttämään luonteensa tarjoamalla tekojensa kautta evidenssiä itsestään. Kaiken on joutunut tekemään jotta tietäisit ensin että hän on olemassa ja sen jälkeen saanut jopa aavistuksen siitä minkälainen hän on ominaisuuksiltaan, muun muassa luotettavuudeltaan. Poikamies ei voi istua nojatuolissa ja määritellä itselleen vaimoa. Teologit ja apologeetikot taas eivät tunnu oikein muuta tekevänkään.

Ne uskovat jotka tätä tietä väistävät joutuvat tunnustamaan että Comfortin vaimoargumentissa on vielä yksi puute. Koko lähtökohta siitä että uskolla Jumalaan ja vaimoon olisi analoginen yhteys. Jos Jumalaa ei voi tuoda evidenssiksi, ei ole enää mitään metodista yhteyttä jolla naureskella.

---

Määrittelen että pihalla oleva mutakuoppa on agnostikkovaltio. Määrittelen että olen sen asukas. Määrittelen että olen nainen. Määrittelen että edessäni oleva pölypallero on lihaksi tullut Jumala Kristus. Määrittelen että nenästäni valuva räkä on juridisesti avioliittotodistus. Kykenen havaitsemaan agnostikkovaltion, itseni, pölypalleron ja rään. Olen siis Kristuksen morsian. Voisin määritellä itseni mieheksi tai Jeesuksen naiseksi, mutta en siedä homoliittoja enkä naista johdossa.

Uskon Jumalaan, mutta haluan tehdä syntiä?

Melko usein törmää ihmisiin joiden mukaan ateisteja ei ole olemassa. Jokainen ihminen on siis pohjimmiltaan homo religiosus, ja ateisti pettää itseään tietäen pettävänsä itseään.

Sen jälkeen kerrotaan että ateistit taistelevat Jumalaa vastaan koska he haluavat tehdä syntiä. Koska ilman Jumalaa ei ole mitään syitä torjua rasismia ja eugeniikkaa ja abortteja muuta mikä liittyy ateistiseen evolutionismiin. Koska ilman Jumalaa ihminen voi elää haureudessa, eli rikkoa avioliittosäädöksiä vastaan olemalla irtosuhteissa, susiparina tai samaa sukupuolta olevien kanssa.
1: Mikä on kiinnostava ajatus, koska sen mukaan jos otamme jonkin vuoden ennen evoluutioteorian suosiota, niin emme löytäisi esimerkiksi kristityistä maista orjuuden kannattamista tai rasismia, emme edes etelävaltioista. Samoin emme törmäisi moniavioisuutta aktiivisesti ajaviin teisteihin suurilla suolajärvillä..

En vain ymmärrä että miten tämä olisi mahdollista. "Uskon että Jumala on olemassa mutta en halua joutua helvettiin, joten teeskentelen että Jumalaa ei ole. Ja sen jälkeen voin tehdä mitä vain." Ei ihminen tällä tavalla ajattele.

Prosessi on itse asiassa niin uskomaton, että en ymmärrä miten järkevä ihminen voi uskoa että tämänlainen esitys olisi argumentti ateismia vastaan. Ehkä nämä ihmiset luulevatkin että kaikki ihmiset ovat yhtä kognitiivisesti rajoittuneita ja tampioita kuin he itse. Josta päästään siihen jännittävään pelkoon siitä että entä jos nämä tampiot ihmiset ovatkin oikeassa?

Taide matkana harhamaan

Taiteen ja totuuden suhde on hyvin epämääräinen. Taiteessa on kannatettu realismia, jossa taide nimenomaan heijastaisi totuutta, paljastaen maailman ja sivistäen näin ihmistä. Periaatteessa jos kauneus edustaa totuutta ja taide pyrkii kauneuteen, voi taide myös tällöin olla totta. Osa näkee taiteen instrumenttina totuuteen, esimerkiksi kansallinen taide voisi luoda kuvaa kansakunnasta joka ei ole tosi, mutta jota ihmiset tavoittelisivat ja kenties joskus jopa saavuttaisivat. Ja sitten on niitä joiden mielestä taiteen avain on mielikuvitus.

Asia on hyvinkin haasteellinen. Se on niin haasteellinen, että on kenties rakentavinta lähteä aivan ääripäästä. Minulle - tuskin kovin monelle muulle - tätä ääripäätä edustaa jurottaja nimeltä Schopenhauer. Hänestä taide oli estetiikkaa. Sillä hänestä taide oli Tie Totuuteen.

Schopenhauer jakoi todellisuuten samaan tapaan kuin Kant. Kanthan näki että on (a) fenomeeninen maailma, maailma sellaisena kuin me sen näemme ja (b) noumenaalinen maailma joka on maailma sellaisena kuin se on ihmisten kokemuksista riippumatta. Kant esitti että vaikka voi olla että nämä ovat kenties yksi ja sama asia, niin emme voisi olla tästä aivan varmoja. Sillä noumenaalinen maailma ilman fenomenaalista vääristymää ei ole ulottuvillamme. Kun asiat on määritelty näin, siitä seuraa by definition että emme voi tietää minkälainen noumenaalinen maailma on. Heti kun koet jotain, se on heti fenomenaalinen kokemus.

Schopenhauer kuitenkin esitti että Kant oli väärässä yhdessä spesifissä asiassa.  Hänestä ihmiset elivät tahdon ruumiillistumana. Tämä oli epätäydellistä, ja elämä olikin jotain jossa tahto yritti muuttua todelliseksi. Schopenhauer ajatteli että noumenon oli tämä tahto. Ja taide oli tie jossa ihminen saattoi irrota itsestään, eli kohdata noumenaalisen maailman. Samalla kärsimys lientyy koska tahdon pyristely on Schopenhauerilla tuskan lähde. Taide tarjosi siis transsendentteja kokemuksia. Itse asiassa Schopenhauerin mukaan järkeilyllä, logiikalla tai vastaavilla asioilla ei ollut samanlaista mahdollisuutta kohota Oikeaan Totuuteen. Taide oli siis paitsi totta, niin myös Totta Erityisen Suurella T -kirjaimella. (Siksi hän on minusta ääriesimerkki.) Ihminen irrottautuu itsestään ja menettää yksilöllisyytensä ja sulautuu tosiolevaan, edes hetkeksi.

Schopenhauerista taide luo meille kuvia jotka heijastavat kohteen sijasta ideoita. Ne eivät ole yksilöllisiä vaan viittaavat laajaan todellisuuteen. Todellisuuteen joka on irtautunut rajoittuneen maailman pyristelyistä, logiikasta, rationaalisen mielen kontrollista, haluamisista, toivomisista, maailman välineellistämisestä ja paskahädästä. Yksilöllisyys on tuskaa, sulautuminen tosiolevaan transsendenttia tuskattomuutta. Ja näin tiedämme mitä taide tekee ja mikä on hyvää ja mikä on huonoa taidetta. Ja taiteen avulla koemme totuuden, riippumatta siitä mitä rationaalinen mieli sanoo taiteen esittämien ideoiden järjenmukaisuudesta.

Romano, "Allegory of Immortality"
Maalaus, jossa on paljon symboliikkaa
Suuri osa niistä on käytännössä
unohtuneita. Mutta kuolemattomuutta
sillä silti haetaan ja joukosta löytyy
paljon tuttuja symboleja että hauskoja
jopa koomisia detaljeja.

Buddhalaiset tai hartaaseen mystiikkaan intoutuneet uskovaiset voivat tässä kohden hykerrellä. He ovat varmasti samaa mieltä Schopenhauerin perusajatuksen kanssa. He kenties modifioivat yksityiskohtia, mutta suurilla linjoilla katsoen he varmasti hyväksyvät asian. Luultavasti monille taide edustaakin juuri tätä. Transsendentin kohdalla he kuvaavat kokemustaan, sitä mitä haltioitumista he todella tuntevat ennen kuin he jälleen palaavat omaan nuhjuiseen epätoteen pyristelyynsä.

Ja jos huomasitte mitä tein tuossa edellisessä kappaleessa, voidaan huomata että tein siihen eräänlaisen ansan. Se jossain määrin tiivistää Schopenhauerin argumentin perusongelmat.
1: Ensinnäkin emme todellakaan voi tietää että onko Schopenhauer todellakin kuvaamassa kokemusta. Ja jos he ovat, voidaan varsin hyvin esittää että tosiasiassa taide vain antaa näitä kokemuksia. Ja niin transsendentti katoaa, haltioituminen jää.
2: Jos yksilöllisyys ja aika ja muu fysikaalinen maailma todella katoaa, miten voimme palata takaisin olemaan ihmisiä? Miksi taidekokemus ei raasta meitä noumenaalisesta maailmasta? Mikä palaa taidekokemuksesta ja luo yksilön?
3: Jos taide tarjoaa tuskattomuutta, on vaikeaa nähdä miten taide olisi hyvä asia. Schopenhauer esittää että meidän pitäisi vapautua tuskasta. Mutta tosiasiassa jos meidän yksilöllinen olemassaolomme katoaa, ei ole mitään minua jolle tapahtuu jotain hyvää.
4: Miten Schopenhauer kohoaa vetoamisesta perusteluun. Hän luo hyvin miellyttävän teorian taiteesta. Mutta tosiasiassa se on kuitenkin vain kasa väitteitä. Kenties ne ovat totta, mutta yleisesti ottaen filosofiassa on ajateltu että pitäisi nousta pelkkien väittämisien yläpuolelle, perustella. Schopenhauer enemmänkin maalailee kuin luo mitään missä selitetään miksi taide on juuri sellaista kuin Schopenhauer sen väittää olevan.

Itse hylkäänkin tämän. Schopenhauerin ajatus tuntuu ajautuvan samaan solmuun mihin filosofit ovat ajautuneet kautta historian. Descartes esitti että hän voi kyseenalaistaa aistit ja järjen ja sitten hän kuitenkin lähestyi asiaa aistiensa ja järkensä rajoissa. Jumalan avuksiottaminen johti vain kehäpäätelmien syntyyn. Jumala todistaa aistit ja aistit kokevat Jumalan joka on luotettava. Kehä kenties toimii mutta jos yksikin osa on eri tavalla, koko kasa kaatuu kuin korttipakka. Kehäpäätelmien avulla voitaisiin todistaa mitä tahansa, ja kehäpäätelmät voidaankin nähdä jopa jonain jossa systeemissä on monta oletusta jotka on oletettava samanaikaisesti. Tämä tätä kautta lisää perustelun heikkoutta, ei vahvista sitä. Kokonaisuus on hauras koska kaikki kehässä oleva vaatii kaikkien muiden kehässä olevien asioiden olevan juuri tietyllä tavalla.

Picasso, "Le Rêve" (uni)
Kuvattuna kubistinen
Picasson rakastajatar.
Ilme ja asento ilmeisen
masturbatorisia. Ja jos
katsot tarkasti, taiteilija
on tahallisesti laittanut
maalauksen naamaan
kikkelin. Siinä teille asia
nimeltä mielikuva.

Siksi otankin hieman toisenlaisen, luultavasti yksinkertaisemman, lähestymistavan. Taide on mielikuvitusta, ei totuutta tai uskoa. Mutta ei välttämättä valhetta tai illuusiotakaan. Taide on mielikuvitusta. Ja sillä on hyvin tietynlainen luonne.

Karkeasti ottaen voidaan sanoa että ihminen käsittelee tietoa eri tavalla kuin uskoa ja mielikuvitusta. Hän pitää asiantilaa tiettynä ja perusteltuna. Jos esitetään jokin väite (propositio) siihen on jonkinlainen suhde.
1: Kun hän sanoo että hän tietää jotain, hän näkee että kyseessä on jotain jonka hän näkee todeksi ja tämän päälle on jotain evidenssiä. Jossain määrin tämä pätee siihen uskoon jota englannin kielellä kutsutaan sanalla "belief".
2: Se usko jota tässä irrotan tiedosta on se jota kutsutaan nimellä "faith". Joka on sitä että hän näkee että asia on totta mutta tähän ei sitten ole evidenssiä, vain varmuus. Kysymys on luottamuksesta,  toiveikkuudesta ja toivosta. Usko tarjoaakin eräänlaisen transsendentin kokemuksen, kokemuksen joka on vapautunut loogisen perustelun rajoittuneisuudesta.
3: Sen sijaan jos hän luo mielikuvan jostain, hänellä on neutraali mielikuva totuusarvoon. Jos kuvittelen mielessä hirviömäisen pedon, voimme luoda mielikuvan olipa se sitten aarnikotka (ei olemassa) tai tiikeri (olemassa, ainakin toistaiseksi).

Koska taiteen suhde on mielikuvituksen stimulointi - niin taiteen luomisen kuin taiteen tarkastelun hetkenä - voidaan nähdä että taide enemmänkin luo mieleemme representationaalisia tiloja, jotka ovat kokemuksellisia mutta joiden kohdalla meidän ei tarvitse sitoutua siihen ovatko viitatut kohteet todellisia, ihmisten kehittämiä kulttuurisia malleja, vai täysin tuulesta temmattuja. Toki jokin yksittäinen taideteos voi olla enemmän realistinen kuin epätosi, mutta molemmat voivat olla hyvää taidetta.

Tämä tulkintatapa johtaa väistämättä siihen että voimme unohtaa transsendentin kohoamisen noumenaaliseen todellisuuteen. Se on ainakin varmaa. Meidän ei tarvitse ottaa metafyysistä kantaa taiteessa kuvatun totuusarvoista. Itse asiassa, jos haluamme nauttia taiteesta immersiota todennäköisesti jopa häiritsee se, että ryhdymme varmistelemaan että onkohan teos varmasti sellainen että se vastaa omaa ontologista näkemystä maailmasta ja sen suhteesta taiteeseen. Taide luo elämyksiä ja paras taide on nimenomaan äärimmäisen fenomenaalista. Ääriesimerkkinä ja jonkinlaisena tavoitteena voi tällöin jopa olla todellisuudentajun hämärryttävä Stendhalin syndrooma jonka monet Firenzen matkustajat saavat vieraillessaan kaupungin upeassa ympäristössä. Kokemus on sama, mutta siinä missä Schopenhauer puhuu transsendentistä, minä puhun immersiosta. Immersiossa maailma koetaan kuin se olisi totta. Riippumatta siitä onko se. (Ja jotta ei menisi liian vakavaksi, on syytä laittaa jotain latistavaa. Sellaista jossa bändin nimi ei olekaan vuorokaudenaika vaan se ääni jota kuuntelija päästelee.)