Twilight Princess : Kaikista itämaisin Zelda

"The Legend of Zelda:Twilight Princess" on muodollisesti hyvin klassinen Zeldapeli. Link on jälleen yksinäinen sankari joka seikkailee tunneleissa, kerää esineitä ja käyttää näitä erilaisten ongelmien ratkaisemiseen ja etenee lopulta päihittämään erilaisia loppuvastustajia joiden voittamiseksi käytetään sitä esinettä joka on löytynyt juuri siitä linnasta jossa hän majailee. (Koska jos sinut voi voittaa jollain tavalla, niin etkö ympäröikin itsesi juuri tämänlaisilla?)

Kuitenkin jo varsin pinnallinenkin tarkastelu paljastaa tästä jotain hyvin omituista. Zelda seikkailee sekä normaalissa Hyrulessa että varjojen valloittamassa maailmassa. Apuna hänellä on varsin synkeän olointen "twili". Sankareitten jonkinlaisena kohtauspaikkana toimivan baarin omistaja esittelee häntä termillä "infamous" sen sijaan että kutsuisi suoraa "famous". Hän vaihtaa pimeydessä muotoaan sudeksi, kunnes oppii kontrolloimaan tätä hallitusti. Hyvin harvassa pelissä ihmissusiratkaisua on pidetty oivallisena sankarille. Ja jos katsotaan sitten sitä muuta tukijoukkoa, löytyy esimerkiksi miekkailunopettaja. Joka on epäkuollut. (Miekkailunopettajat ovat tärkeitä.)
Joku voisikin sanoa että "Twilight Princessin" Link olisi antisankari. Tämä on kuitenkin hyvin hätäinen päätelmä. Peli on enemmänkin irtiotto entisten Zeldapelien rakenteeseen joka on hyvin länsimainen. Itse asiassa klassisessa Zeldassa on eettinen rakenne joka on hyvinkin suuresti Platonin "Valtiossa". Voidaan sanoa että normaali Hyrule onkin järjestelmä joka on rakennettu melko vahvasti Platonin ihanteiden mukaiseksi. (Se on jopa sekä aristokraattinen että kaupunkivaltio.)

"Valtiossa" yhteiskunnassa oli kolme osiota. Hallitsijat, vartijat ja työläiset. Nämä olivat rooleja joihin kasvatettiin lapsesta lähtien. Joustavuus ryhmästä toiseen oli pientä. Ihminen syntyi vartijaksi, hallitsijaksi tai työläiseksi ja oppi tässä erinomaiseksi. Platonin ajatus oli sinänsä kiehtova koska työläiset olivat ainut ihmisryhmä joilla on omaisuutta. Hallitsija oli viisas. Mutta todelliset käytännön filosofit olivat vartijoita jotka olivat samanaikaisesti sotilaita että poliiseja. ; Tämä kuvastaa Zeldan maailmaa varsin hyvin.

Etenkin jos katsoo asiaa Platonin kardinaalihyveiden kautta. Platonille hyveitä olivat oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus ja kohtuus. Kaupunkivaltion kannalta tämä oli tärkeää. Sillä jos hallitsijat ovat viisaita, valtio on viisas. Jos vartijat ovat rohkeita on valtiokin rohkea. Ja koko valtio on kohtuullinen jos työläiset ovat kohtuullisia, tekevät työnsä eivätkä kapinoi tai vedä ylihintaa. Ja oikeudenmukaisuus on sitä että jokainen luokka hyväksyy että hallitsijoiden tulee hallita ja vartijoiden vartioida ja käsityöläisten tehdä. Platon käytti tässä analogiaa yksilöiden ja valtion välillä. Mikä tarkoittaa perimmiltään sitä että hän jakoi myös ihmissielun kolmeen osaan, joiden tasapaino oli hyvää elämää. Platonilla oli järki, henki ja ruokahalu. Ihminen oli viisas jos järki ohjasi tunteita. He ovat rohkeita jos sielu tottelee järjen neuvomia hyveitä. Ja ruokahalu oli asianmukainen jos se toimi energianlähteenä rohkeudelle ja sielulle mutta oli näiden ohjauksessa. ; Zeldan maailmassa triforcen kolme eri elementtiä ovat Power, Wisdom, ja Courage. Nämä ovat itsessään selkeästi hyveitä. Voiman takana olevat jumalattaret esitetään selkeästi hyveellisinä. Pelissä sääntönä on että pelin sankari Link on Courage -osan valitsema sankari. Prinsessa Zelda taas on wisdom -osion valitsema. Paha Ganon taas on korruptoitunut mutta silti Power -triforce -osan valitsema. Yhteys triforcen ja Platonin mallin välillä onkin ollut hyvin vahva.

Paitsi että "Twilight Princess" irtautuu tästä. Itse asiassa tarinassa pimeitä ja valoisia puolia sekoitetaan toisiinsa melko paljon. Tapa tuo jossain määrin mieleen sen kuinka italowestern muokkasi klassista westerniä. Perinteisesti länkkäreissä hyvä ja paha olivat tarkasti määriteltyjä ja esillä. Ja tämä näkyi jopa sankareiden hattuvalintoja myöten. "Spagettiwesternit" sotkivat tätä kuviota ja sankarit olivat paheellisia. Mutta italowesternin sankarit olivat antisankareita. Ja tämä lähinnä selittää miten "Twilight princess" voitaisiin nähdä antisankaroituneen Linkin kautta.

Mutta tosiasiassa tarina on tätä syvempi. Link on nimenomaan hyveellinen sankari. Hänessä ei ole säröjä. Tarina onkin selvästi itämainen. Se ei, oikein alleiviivatusti, irtaudu etiikasta vaan pelkästään klassisesta länsimaisesta etiikasta.

Kun katsotaan tarinaa, huomataan että aikaisemmat vaiheet ovat olleet puolittaisia. Ulottuvuuksien välistä peiliä on käytetty siirtämään pahoja voimia toiseen maailmaan. Pahaa ei ole tuhottu vaan se on siirretty. Tätä kautta paha on sitten lähinnä vaihtanut valta-alueitaan ja hyökkää sitten taikuudella myös valon ulottuvuuteen. Varjojen maailman asukkaat eivät ole pahoja tai rumia, vaan enemmänkin estetiikaltaan synkkiä.

Linkin susimuoto näyttää perin ystävälliseltä. Ja häntä avustava Midna on siitä erikoinen, että jos häntä katsoo näkee vinkkejä jo pelkästään ulkonäössä. Hänessä on mustaa ja valkoista. Ja kypärä ja valkoiset läikät hänen ulkonäössään huutavat jing-jang -symbolin muotoa. Hän kasvaakin pelin edetessä koko ajan ilmiselvemmin hyväksi. Ja lopuksi asiaa täytyy alleviivata myös sillä että hänelle annetaan "tosimuoto" joka viestii että sisäinen kauneus ei riitä silloin kun pitää alleviivata symboleilla.

Ja tietenkin, kuin pisteenä i:n päälle - tai laikuiksi jing-jang -symboliin, aivan lopuksi täytyy korostaa sitä miten osa valosta siirtyy pimeälle puolelle ja miten varjojen maailmasta osa jää valoisalle puolelle, jos ei muuna niin muistona. Kaiken kaikkiaan pelin eksplisiittinen viesti onkin siinä että valo ja pimeä ovat saman kolikon eri puolia. Pelin implisiittinen viesti taas on se, että länsimaiden etiikka on ikään kuin ymmärrykseltään (varsin konkreettisesti) puolinaista, vajaata. Se on vain yhden maailman etiikkaa. Kun kokonaisuus on tätä suurempi.

Uskontotieto ; Linkki menneisyyteen

Olen kirjoittanut filosofisia tulkintoja Zelda -pelisarjan peleistä. Kuitenkin "The Legend of Zelda:Link to the Past" on esiintynyt muissa yhteyksissä kuin tässä. Yksi syy on siinä, että se on filosofialtaan yksioikoinen ja yksinkertainen. Kuitenkin se on, joten on kenties hyvä kuvata sitä lyhyesti.
1: Karkeasti ottaen tämä peli kuvaa, ensimmäisenä pelinä joka tämän tekee, pelisarjan teologian. Ytimessä on triforce. Tämä on saanut innoitusta kristinuskon kolminaisuusopista. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen symboleina ovat hyveet ; "Power", "Wisdom" ja "Courage". Isä on voima. Poika on rohkeus ja Pyhä Henki viisaus.
2: Ganondorf on selitetty erikoisesti ; Hän on saanut joksikin aikaa käyttöönsä triforcen voimat, mutta hänen ahneutensa on lähinnä vääristänyt asioita. Ganondorf, kuten muutkin triforcelle altistuneet alkavat jostain syystä myös heijastamaan sisäistä luontoaan ulkoisesti. Siksi Ganondorf on ulkonäöltään inhottava.
3: Peli ei kuitenkaan ole loppuun asti kristillinen. Peli heijastelee myös jing-jang -voimien tasapainoa. Tämä näkyy vahvasti siinä, kuinka "light world" ja "dark world" on kuvattu. Ne eivät edusta kristillistä hyvä-paha -jaottelua ja Link seikkailee molemmissa maissa siten, että toisessa maailmassa tehdyillä asioilla on vaikutusta myös toisessa maailmassa. Suhde on siis dynaaminen eikä dikotominen.
     3.1: Zelda -pelisarjaa on joissain kritiikeissä tulkittu rasistiseksi, koska siinä esiintyy sellaisia hahmoja kuin Dark Link. On ajateltu että musta tarkoittaisi neekeriä. Se kuitenkin kuvastaa varjoja ja pimeyttä. Ja tämäkään ei pelisarjassa ole suinkaan hyvä-paha -dikotominen. Tämänkaltaisten kritiikkejen käyttäjät eivät kanna oikein minkäänlaisia ansioita. Eivät tunne peliä ja muutenkin täytyy olla jokin vika jos ei kykene erottamaan pimeydestä rakentunutta hahmoa tummaihoisesta ihmisestä. "Yön Timo" on ilmaisu jota voisi odottaa lähinnä pahimmilta rasisteilta, mutta selvästi antirasistisilta pelikriitikoilta tämäntasoinen yhdistely näyttää sujuvan kuin luonnostaan.
     3.2: Pelin maailmojen rakennetta voidaankin kuvata siten, että ne ovat yksi todellisuus jolla on kaksi puolta. Ja "light world" on maailma jossa on aluksi järjestys mutta ei voimaa. Siksi Ganon pääsee harjoittamaan siellä metkujaan. Rauhanomainen maa ei kykene puolustamaan itseään. "Dark world" taas on maailma jossa on voima mutta ei järjestystä. ; Tätä filosofiaa sitten tuetaan esimerkiksi sillä, että "dark worldissä" ollaan pyramidin huipulla, mutta pyramidissa ei ole aivan sen huippua "light worldissa" samassa kohdassa ei ole lainkaan pyramidia, vaan silmä. Silmä, joka viittaa Jumalan kaikennäkevään silmään.

Ylläoleva analyysi vaati uskontotietoutta. Pelikulttuurissa tämänlaiseen saa tottua. Voidaan jopa sanoa, että sekä itämaisen että länsimaisen kulttuurin tuntemusta tarvitaan usein jopa alleviivaamimmissa ja lyhykäisimmissä pelifilosofioissa. Kulttuurien tuntemus tuo peleihin syvyyttä, ja tekee niiden käsittelystä sivistynyttä.

Otan tämän esille statementtina ja alustuksena.

Jolla otan kantaa koultuskeskusteluun. Aloitetaan Erkki Tuomiojasta. Hän väläytti ajatusta siitä, että uskonnonopetus lopetettaisiin lukiossa, ainakin pakollisena. Tilalle tulisi laittaa historiaa. Häntä huoletti historiattomuus, joka ei tarkoittanut sitä että historiaan ei vedottaisi, vaan sitä että historiaa ei tunneta. "Olen jo pitkään ollut huolissani aikamme historiattomuudesta, täsmällisemmin sanottuna historiantuntemuksen vähäisyydestä ja rajoittuneisuudesta." Kotimaan blogeissa Risto Voipio sitten otti kantaa siihen miten pienellä sananvaihdolla Tuomiojan historianpuolustus muuttuu uskonnonpuolustamiseksi. Rehellisesti sanoen pidän Voipion strategiasta ; On ihan oikeasti hyvä tapa varmistaa päättelyn toimivuus siten että yhtä tosia premissejä vaihtaa tilalle. Jos kysymys on maailmankuvasta, luottamus katoaa kerettiläisyyden kohdalla vaikka perustelurakenne olisi muutoin sama ja premissit yhtä uskottavia.

Kuitenkin siinä tehdään suuria kategoriavirheitä siinä mitä Tuomioja nimenomaan ymmärsi. (Ja jonka alustinkin, eli sen mitä historiattomuus tarkoittaa.) "Olen jo pitkään ollut huolissani aikamme uskonnottomuudesta, täsmällisemmin sanottuna uskonnon tuntemuksen vähäisyydestä ja rajoittuneisuudesta. Se joka ei tunne keskeisiä maailmanuskontoja ja miten ne ovat muovanneet ja muovaavat käsitystämme siitä, mistä olemme siihen tulleet, missä tänään olemme, ei voi myöskään nähdä tulevaisuuteen ja ottaa sitä haltuunsa. Tämä vahvistaa ajallemme ominaista näköalattomuutta, lyhytjänteisyyttä ja hetkessä elämistä." Tässä ytimessä on ekvivokaatio. Uskonnottomuus on vakiintunut ilmaus joka liitetään tiettyihin ihmisiin. Se ei tarkoita sitä että ei osaisi uskontoa.

Voipio siis heijastelee yleistä asennetta jossa uskonnottomuuden syynä on vain ja ainoastaan uskonnontuntemuksen puute. Valitettavasti tämä ei ole kovin kohtelias, ja vielä vähemmän tosi, väite.

Esimerkiksi minä olen uskonnoton. Ja väitän aivan vakavalla naamalla, että se on täynnä uskontotietoa, uskontotietoutta. Ja jopa varsin syväluotaavaa teologiaa aiheista jotka ovat vieraita monille ammattipapeillekin. (Jotka eivät jostain syystä osaa spontaanisti debatoida vaikka unesta herätettäessä reformoidusta teologiasta.) En toki väitä olevani huipputeologi, mutta väitän sen sijaan että valtaosa kristityistä ja uskovaisista on liikenteessä uskontotiedoltaan murto-osalla. Heille kymmenen käskyäkään eivät tule kuin tykin suusta.

Voipion muistuttamiseksi voi olla hyvä ottaa esiin "raivoava Mikko Alatalo". Hän nimittäin tokaisi, että "Miten ymmärrät esimerkiksi Juice Leskisen rock-lyriikkaa, Waltarin klassikoita, Monty Pythonin elokuvia tai muuta kulttuuria, jos olet pihalla uskonnoista?" Mielestäni pointti on hyvä. Sillä Juice Leskinen ja "Monty Python" ovat usein hyvinkin uskontokriittisiä. Itse asiassa voidaan sanoa että he edustavat tasoa joka rienaa. Rienaus taas vaatii aina tuntemista. Uskontoa rienaavaa materiaalia on vaikeaa tehdä ilman tietoa. Sekulaari rauhaan jättäminen taas pärjää vähemmälläkin taustatiedolla.

Siksi onkin huomattavaa, että moni onkin ajamassa uskonnonopetuksen uudistusta. Sellaista jossa on kysymys uskontotiedosta. Siinä ei tarvisisi jakaa kristittyjä ja muunuskoisia erikseen, koska se ei olisi "omaan identiteettiin fiksoitunutta". Tämä asenne on nykyään ilmiselvä historiassa, joka on oppiaineena sellainen että "punaisille" ja "valkoisille" ei ole omaa identiteettiä tukevaa erilliskurssitusta. Uskonnolliset ihmiset ovat olleet suoraan sanoen hyvin vahvasti tätä uskontotietousajatusta vastaan. ; Uskonnonopetus on kuitenkin hyvin epäreilu, nimenomaan tunnetuilta käytänteiltään. Ei siinä lapselta ja nuorelta kysytä mikä hänen vakaumuksensa on, se päätetään ylhäältä. Paitsi jos olet uskonnoton, jolloin sinut yritetään maanitella kristillisen koulutuksen joukkoon.

Voisin lisäksi korostaa sitä, että uskovaiset tiedostavat kyllä uskonnottomien olemassaolon, mutta eivät oikein ole oppineet kohtaamaan heitä. Peruslauselmina on halveksunta ja jokin joka osoittaa, että vastapuolen argumentaatiota ei tunneta. Olkiukot ja asennevammat viuhuvat. Voisi kysyä että miten he voivat ymmärtää uskonnottomia jos he eivät tutustu tähän aineistoon. Ja elämäntapakin jää yhtä vieraaksi "pinnallista" -heittojen tasolle jääväksi jos ei ymmärrä taustoja. Jos uskonnottomien elämänasenteita haluaa kuvata ja haukkua, niin ilman uskonnottomien argumenttien syvää hallintaa tilanne on täsmälleen sama kuin jos yrittäisi tulkita Monty Pythoneiden "Life of Briania" ilman mitään tietoa kristinuskosta.

Kriittistä uskontotietoutta ei opeteta. Itse asiassa olen huvittunut siitä miten yleistä on että uskontokritiikki on pinnallista ja huonoa. Silti kun minä kirjoitan siististi premissoitua ja logiikalla ja tieteellä varustettua materiaalia, niiden eheyttä ei olla kritisoimassa, edes kun asiaa hierotaan naamaan. Jos se on pinnallista ja huonoa, kritiikinesittämisen pitäisi olla helppoa, että suitsait. Epätosia väitteitä, tiedevirheitä, loogisia virheitä ja vastaavia. Kun minä moitin uskontoa blogissani tätä tahtia, ja uskonto on vaikeaa ja syvällistä, niin uskonnottomuuskritiikin pitää olla vähintään yhtä hyvää ja syntyä nopeammin kun se on pinnallista, laadutonta ja ilmiselvästi huonoa.

Josta päästäänkin siihen, että oman vakaumuksen opetus ei oikeastaan pidä sisällä mitään uskontotietoutta.
On kenties parasta miettiä miten uskonto ja uskontotieto suhtautuvat toisiinsa. Tästä Monty Pythonit ovat esimerkki joka on kenties parasta mitä voi tehdä sitä. "Brianin elämä" aikaansai aikanaan paheksuntaa. Allaoleva haastattelu kertoo, että Monty Pythonien tapaa tehdä huumoria kristinuskosta oli syvästi paheksuttavaa. Uskontotietous oli turhalla tilalla koska huolta koetaan siitä että mitä tapahtuu jos joku ei tiedä ja tunne kristinuskoa. Ignorantti näkemässä elokuvan on pelonaihe, ei se mitä se tekee kristinuskoa tunteville ihmisille.

Nämä ihmiset eivät ansaitse muuta kuin Monty Python -parodian mainitusta keskustelusta.


Kuitenkin samanaikaisesti uskonnot eivät ole suhtautuneet samalla suvaitsevaisuudella jota itselleen vaativat. Koulutusmaailmaan on solahtanut kaikenlaista varsin mielenkiintoista saatanapaniikkiin liittyvää. Ville Valo ja provinssirokki liitettiin aikanaan tavalla joka osoittaa että kulttuurin kunnioittamisessa on uskovaisille hyvin marginaalista. Muuta ei pidetä edes kulttuurina. Aikanaan tehty poliisi-tv näyttää miten naurettavaa touhua liioittelu on ollut. Kirkkojenpolttamishuhuja leviteltiin pelotteluina. Aikaa ei ole kovin kauaa, tämä tapahtui vuonna 1998. Tämä asenne oli jotain jolla on kylvetty epäilyjä, jotka ovat kohdistuneet sivutulensa esimerkiksi kaltaisiini ihmisiin. Henkenä on rakentavimmillaan se, että kristityn ei pidä pelata roolipelejä, mutta vähiten rakentavimmillaan se on juuri sitä että jos lapsi roolipelaa, on otettava riski siitä että hän tekee itsemurhan tai polttaa kirkon.
1: Nimeltä mainiten ; Keijo Ahorinta on mies, jonka hengentuotoksiin olen törmännyt ja tutustunut, ja joka on auttamishalussaan kenties auttanut yksilöitä, mutta iskenyt ongelmia massoihin. Seuraava ei ole kohteliasta, eikä kovin humaania tai ylevää. Mutta alhainen sieluni on siinä kuitenkin rehellinen ; Kun luin aikanani hänen opettaja -lehdestä hänen terveysvaikeuksistaan, olin iloinen. Se oli lähimpänä maailman oikeudenmukaisuutta ja karman kostoa kuin mitä olen eläissäni kohdannut. Hän on ihmisiä, jotka mikäli heillä olisi hyvyyttä, olisivat aikaa sitten juoneet varfariinia. Hän on niitä ihmisiä joiden haudan kanssa minun virtsallani on treffit varattuna.

Ja jos pelikulttuurissa uskontotietämystä on käytetty runsaasti, niin pelikulttuuri kohtaa toistuvasti erilaisia kristillisiä vastustuksia. Niissä ytimessä ei ole pelikulttuurin tunteminen, sillä valitettavasti kristityt vaativat että heidän asiansa tunnetaan mutta he eivät halua tuntea muiden vastaavia. (Tosin ei nämä ignoramukset omaa uskontoakaan osaa, joten on tässä jotain konsistenssia havaittavissa.) Siksi kohuja herätellään "Pokemoneista" "Harry Potteriin" - tavoilla joissa kirjaroviotkaan eivät ole tuntemattomia. Siksi pelikulttuuria tuomitaan epäkristillisenä ja uskonnonvastaisena heti jos peleissä on vaikka itämaisia vaikutteita.
1: Itse asiassa pelikulttuuria vastustavat eniten kaksi tahoa : Kristilliset fundamentalistit jotka paheksuvat ties mitä. Ja liberaalit jotka kunnioittavat kulttuuria niin kulttuurirelativistisesti, että näkevät rasismia kaikkialla, kuten Zelda -pelisarjan Varjo-Linkissä ja haluavat siksi sensuroida ison määrän kulttuuria. "Sattumalta" nämä samat tahot tuntuvat vastustavan skeptikoitakin. Ilmeisesti siksi että he vaativat muilta ymmärrystä ja vaativat uskontojen opettelua, mutta he itse ovat lähinnä kieltämässä vain aivan kaiken. Ja tekevät tätä prosessia tavoilla joissa vainoparanoija, pelottelu ja yleinen inhimillinen paskamaisuus ovat suosittuja välineitä.
2: Kun kirkkoa pidetään nuorien ja heikkojen ystävänä, en voi olla muistamatta sitä mikä edelsi ystäväni itsemurhaa, eli vuonna 1999. Kun opettajan ja papin kaksoisroolilla toimiva ihminen ei erota goottia saatananpalvojasta ja yrittää erottaa tämän jokaisesta tämän ystävästä soittelemalla varoituspuheluja näiden ystävien vanhemmille - jotka ovat iältään ylittäneet sen rajan että tälläisiä puheluja saisi opettajan roolissa tehdä - ja varoittaa olemasta missään tekemisissä. Saatananpalvontakytkös saatiin siitä mitä kirjoja hän oli lainannut kirjastosta. Kirjojen sisältöä voisi kuvata sanalla "hyvin monikulttuurinen uskontotieto". Eli siitä että on kiinnostusta eri asioihin päädytään viemään tukalassa tilanteessa olevalta tuki juuri silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Itsemurhan jälkeen vuosien jälkeen saadaan puserrettua tunnustus jossa "joku on ehkä tehnyt jonkin ylilyönnin". Jossa puuttuu sellainen osa kuin oman osuuden tunnustaminen ja anteeksipyytäminen millään tasolla. Ja jota seuraa pitkällinen hiljaisuus jossa asioista keskustelu torjutaan yrityksistä huolimatta. Hän kaivoi melkein kaksi hautaa. Ja toisin kuin kostossa, toinen ei ollut hänen. Toinen olisi ollut minun ; Ei toki ainoana elementtinä, mutta hän oli hyvin oleellisessa osassa prosessia.

Loppukaneetti

Uskontotieto on tärkeää, jopa olennaisen tärkeää. On kuitenkin totaalisen väärin olettaa, että uskonnottomuus tarkoittaisi huonoa uskontotietoutta tai että uskonnolliset ihmiset olisivat hyviä uskonnoista tietämisestä. On itse asiassa väärin olettaa edes että nykyinen "omaan maailmankuvaan" keskittyvä uskonnonopetusmalli edustaisi uskontotietoisuutta. Itse asiassa näyttää että uskovaista kristinuskotietoisuutta vaivaa hyvin syvä ignoranssi aivan alkeellisillakin tasoilla niin että heitä on hyvin vaikea nähdä minkäänlaisen relevantin uskontotietoisuuden edustajina.

Itse asiassa uskontotietoisuus vaatisi kriittistä kulmaa. Nykyään keskitytään "oman maailmankuvan" kehumiseen, ongelmakohtia siistitään ja tehdään ikään kuin lapsiystävällisiksi. Siksi luterilainen kulttuuri opettaa että Luther vastusti anekauppaa, mutta ei sitä että luterilainen kulttuuri tappoi väkilukuun nähden enemmän noitia kuin pahamainen katolinen kirkko josta irtautumista luterilaiset ovat halunneet oikeuttaa. Samoin ei kerrota mitä Luther opetti "Juutalaisista ja heidän valheistaan" -tuotoksessa. Sen sijaan ei ole ollenkaan tavatonta kuulla sosiaalidarwinismin ja natsien juutalaisvainojen yhteydestä. Vaikka Hitlerin omista tuotannoista evoluutioviittauksia ei ole, mutta Luther mainitaan yhdeksi oppi -isäksi. Tämänlainen siistitty versio on valikoitua totuutta, joka on enemmän valehtelun keino kuin valistamista.

Kun jotkut puhuvat siitä, miten kirkon pitäisi joko pyytää anteeksi vuoden 1918 kirkon toiminnassa olleita tapahtumia kansalaissodan ajalta - tai kuten linkissä, siitä miten nimenomaan ei pidä pyytää anteeksi - niin olen pahastuneesti huvittunut. Kirkon ei minusta tarvitse hävetä "muinaishistoriaa". Sen sijaan kirkon pitäisi hävetä ja pyytää anteeksi nykyajan touhujaan. Heidän ei pidä pyytää anteeksi joltain muinoin kuolleelta. Heidän on pyydettävä julkisesti, nöyrästi ja vakavasti anteeksi esimerkiksi minulta ja kaikilta kaltaisiltani. Ja mahdollisesti rangaista vaikka viranmenetyksin joka ikistä arvon pappismiestä joka on tämänlaiseen toimintaan osallistunut. Ja jokainen jonka mielestä kiusaajat sopivat kirkon moniarvoisuuteen saisivat tehdä heille seuraa. Mutta toisaalta kun tämä sikamainen asenne on yhtenä vaikuttavana syynä kirkon jäsenkatoon ja ihmisten etääntymiseen heistä, on maailma kenties palauttamassa ansioita kullekin ansaitsemansa mukaan.

Suoraan sanoen ; olemassaoloaan. Suoraan sanoen paras syy tukea uskontotietoutta on se, että paras tapa rakentaa hyveellisestä ihmisestä uskonnoton, on luetuttaa hänelle Pyhiä Kirjoja ja kertoa miten moni ihminen kokee että tuo on hyvyyttä, ihan oikeasti.; Nyrkkisääntönä voisikin olla se, että aina kun uskontotietoisuus kasvaa, niin tuhat ihmistä eroaa kirkosta.

☯Valmis maailma

Länsimaiset ihmiset tuntevat itämaisen jing-jang -käsityksen yllättävän hyvin. Tunnetaan, että jang on "miehinen" ja jing "naisellinen". Toinen pimeä ja toinen vaalea. Näin länsimaissa helposti ajatellaan että rakennelma on erottava : siinä jaetaan vastakkaisuudet erilleen. Harmonian nähdään tarkoittavan sitä että jing ja jang ovat samanarvoisia. Eli jing-jang -ajattelu näyttäytyy usein hieman koulukiusaamista ennaltaehkäisevältä sloganilta "kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia."

Taustalla on kuitenkin hieman mutkikkaampi suhde. Tässä jaottelu onkin pinnallista. Jing-Jang -luonne ei ole "perimmäinen olemus", jokin essenssi joiden sekoittuessa kaikki muodostuu. Ne ovat vain "perimmäisen ilmenemistä".

Itämaisen taustanäkemyksen mukaan alussa oli tyhjyys (無極) jossa syntyi taiji (太極), joka tarkoittaa kaikkien mahdollisuuksien tilaa. Tästä sitten erkani kaksi vastakkaista voimaa, jin (negatiivinen) ja jang (positiivinen). Näiden vuorovaikutus on se, jota elämämme maailma sitten on. Tämän huomaaminen on olennaista. Sillä siitä seuraa Alan Wattsin "ZEN" -kirjan mukaan seuraavaa "Kaukoidän kulttuurin perusnäkemyksen mukaan vastakohdat ovat suhteellisia ja näin ollen pohjimmiltaan sopusoinnussa. Ristiriita on aina verrattain pinnallinen, sillä perimmäistä ristiriitaa ei voi syntyä vastakohtaparin ollessa keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Täten meidän soveltamamme jäykkä jako henkeen ja luontoon, tekijään ja kohteeseen, hyvään ja pahaan, taiteilijaan ja välineeseen, on täysin vieras tälle kulttuurille."
1: Wattsin mukaan länsimainen kahtiajakava luonne on ajanut kiireeseen ja suorittamiskeskeiseen maailmankuvaan. Hän arvostaa itämaista rauhallisuutta ja rentoutta jossa tekemisessä ei ole perilletuloa. Hänestä itämainen ihminen löytää merkityksen kasvamisessa, eli tekemisestä itsessään. Länsimainen ihminen taas ajattelee lähinnä tavoitteita ja onnistumista ja pettyy epäonnistumisista, vaikka ne ovat osa aivan tavallista kasvamisprosessia.

Toisin sanoen siinä missä länsimaissa on hyvin voimakas määritteitä erotteleva kartesiolaisen dualismin henki, on jing-jang -ajattelu hyvinkin erilaista.
1: Länsimainen ihminen kuitenkin helposti tulkitsee jingin ja jangin länsimaisen ajattelun tavalla, joten ei ihme että väärinkäsityksiä syntyy. Sartre onkin kuvannut tätä sillä, miten kulttuurissamme kaikilla on mielessään jumala -määritelmä, joka on niin läpitunkeva että se värittää ateistinkin ajattelua. Sartren mukaan toisten kulttuuria ei kohdatakaan sellaisenaan, vaan tukinta tapahtuu aina vertailuna oman kulttuurin kautta. Mikä on samanlaista ja erilaista. Usein taustalle vieläpä oletetaan se, että ajatukset ovat "samanlaisia kunnes toisin näytetään".

Tämä huomio on pakko muistaa jos esimerkiksi lähtee miettimään sitä että Zenin harjoittamisen yksi tärkeimmistä apuvälineistä on koan, paradoksin sisältävä kysymys. Koaniin joko halutaan tai ei haluta vastausta, koulukunnasta riippuen. Paradoksi tuo ymmärrystä. Joko ratkaisu poistaa siinä olevan pinnallisen ristiriidan, tai sitten paradoksia pidetään vain pinnallisena.

Vastaavanlainen ajatus löytyy länsimaista, postmodernismin puolelta. Derridan mukaanhan ihmisten käsitemaailma rakentuu vastakkaisuuksien varaan. Kieli toisin sanoen määrittelee eroja ja rakentaa niitä. Hänen mukaansa dekonstruktio tarkoittaa nimen omaan sitä että löydetään termistä jotain joka on sille vastakkaita:

Esimerkin Teräsmiehen hahmon voidaan nähdä käyneen läpi dekonstruktion ; Alussa hän oli ihmeellinen, voittamaton. Kun luodit kimpoilevat ihosta voidaan tehdä asioita jotka tekevät hänestä supersankarin. Eihän haavoittuva ja kuoleva ole supersankari. Kuitenkin tämä tuli tylsäksi ja siksi mukaan tuli kryptoniitti. Nyt supesankarissa oli haavoittuvuutta, joka oli aikaisemmimmin jotain joka oli ristiriidassa supersankaruuden idean kanssa. Kryptoniitti ei kuitenkaan tuhonnut teräsmiehen supersankariluonnetta. Tämä vastakkaisuuden löytymisen eituhoava voima on se, joka on postmodernismille ja jing-jang -ajattelulle yhteistä ; Havaittuja vastakkaisuuksia ei pidetä ristiriitoina jotka suoraan kumoavat ja tuhoavat määrittelyn vaan määrittelyissä olevina jännitteinä.

Perinteisesti vastakohdan löytymistä pidetään kumoutumisena. Esimerkiski logiikassa on ajateltu että jos olettamalla A päädytään implikoimaan vastakohta, ei A, silloin logiikan rakenteen sisältä löytyy pieni vastakohta. Tämän on ajateltu tarkoittavan sitä että päättely on epälooginen ja virheellinen. Alkuoletukset ovat siis väärin. Samoin tunnetaan looginen rakenne reductio ad absurdum. Tätä pidetään epäsuorempana virheelliseksi todistamisena ; Tässä olettama A ei voi olla totta, sillä A:n olemassaolosta seuraisi jotain jota ei voida hyväksyä. ("A: > Ei A" on tästä tavallaan erikoistapaus, joka on tosin luonteeltaan suora todistus, ei epäsuora.) Postmodernisti saattaa nähdä tässäkin tilanteessa "vain jännitteen" - tai pitävän tätä "jännite ei kumous" -lähtökohtaa yhtenä mahdollisena tulkintana.

---

Tämä antanee hieman osviittaa siihen miksi buddhalaisuutta pidetään "ateistisena uskontona". Sanapari on valitettavasti länsimaalaisuuden läpitunkemaa, mutta sen takaa löytänee kuitenkin sen että buddhalaisuus ei tavallaan olekaan ateistista eikä uskonnollista, vaikka sitä on tietyllä tapaa mahdollista lähestyä niin kuin se olisi maailmallista hengellisyyttä.

Pinkki

Valtion Rautateiden kuukausittain versioiva paperinippu, "matkaan" -lehti, on tyypillisesti hyvin varovainen. Sen jutut on tehty selvästi se mielessä että se ei loukkaisi ketään. Toki se esittelee usein positiivisessa valossa sellaisia "hyvänmielenterapia" -asioita joista skeptikko voisi ihmetellä, ja joita joku kiivas fundamentalisti voisi pitää "harhauskontona". Mutta he ovat poikkeuksia joka vahvistaa säännön - ja kertovat siitä miten kaikkia ei voi koskaan miellyttää, vaikka miten yrittäisi juosta ympärilleen harmittoman näköisesti silmät ymmyrkäisinä ja kieli ruskeana (kuin WC:ssä juomingeilla onnettomaan aikaan käynyt koiranpentu).

Kuitenkin sen uusimmassa numerossa (huhtikuu 2010) oli otettu esiin taiteilija Katja Tukiainen. Tukiainen provosoi pinkillä. "vastauksena Iso-Britanniassa joulun alla syntyneeseen vaatimukseen kieltää pinkkien lelujen myynti lapsille, koska ne ovat seksistisiä ja ohjaavat tyttöjä tiettyjen normien suuntaan." Tukiainen liittää pinkkiin tätä kautta luvan leikkiä naiseudella ja että tämä ei välttämättä tarkoita seksismiä.
1: Koska VR on lehtineen varsin konservatiivi on tietysti mielenkiintoista että se ottaa kantaa tälläiseen asiaan. Tavallaan pinkki nimittäin on hegemonisesti naisellinen. Mutta toisaalta feminismi on sen verran voimakas, että sensuurihalukin on toinen melkoisen vahva hegemonia - sehän on tuota sensuuriakin hakemassa. Tavallaan se, että VR kommentoi asiaa nostaa esiin sen, miten naurettavia ja kovasti outoja kieltoja ja sensuureja feminismin nimissä tyrkytetään. Mutta toisaalta sen yleisluonne on sellainen että se samalla vihjaa että feministeillä on "tavallaan jippo" perustelujensa takana. Ja samalla herää ihmettelyä siitä, miten feministit moittivat sukupuolikuvien muokkaamisesta, kun sensuurilla kuitenkin selvästi halutaan kieltää tietynlaiset naiseuden esiintymismuodot. Että jos tässä kuitenkin ollaan ideologisesti muokkaamassa naiskuvaa tiettyyn muottiin? Että käydään yhden hegemonian voimalla toista hegemoniaa vastaan, vain "uudistuksen" nimissä. Uutta uuden vuoksi, tekniikkaa tekniikan vuoksi ja asian vastustamista vain siksi että sen katsotaan edustavan "vallitsevaa normia".

Pinkki on sinänsä mielenkiintoinen väri, että se on samalla eräänlainen symboli. Se liitetään naisellisuuteen ja seksuaalisuuteen melko vahvasti. Itse asiassa väri on "naisten" jopa siinä määrin että rintasyövän, naisille tyypillisen syövän, nauha on vaaleanpunainen. Pinkki on leimallisesti "naisten väri".

Itse olen huomannut tämän, ja siksi pinkki on minulle tärkeä väri. Se liitetään usein miehillä homoseksuaalisuuteen, mutta olen silti tupannut pitämään jotain vaaleanpunaista. Esimerkiksi minulla on ollut usein vaaleanpunaista tukkalenksussa. Ja legendaarinen pinkki T -paitani jossa lukee "Jeesus teippi Pelastaa" (niin että sana "teippi" näkyy vasta katsottaessa lähietäisyydellä) on saanut ylläni mainetta. Ja jos katsot blogiani, se on varsin tummasävyinen, mutta luetteloissa on käytetty ensin valkoista ja sen jälkeen pinkkiä. Tämä ei ole vahinko.

Tässä kohden syytän Jaakko Honkakoskea. Hän nimittäin selitti minulle mitä tarkoittaa olla päheä. On helppoa olla päheä, jos on maastopuvussa oleva iso ja lihaksikas soturityyppi, ja kädessä on konekivääri. Sillä tälläinen on stereotyyppinen alfauros. Päheys liittyy vaikutusvaltaan, ja on tätä kautta "tietynlaista karismaa". Honkakosken oivallus on se, että "propit" eli erilaiset vermeet ovat vain ja ainoastaan koristeena - hieman kuten roolipeleissä hahmot saavat hyvistä esineistä bonuksia ja huonoista negaatioita. On helppoa saada ihmiset tottelemaan machosoturia jolla on kivääri. Mutta jos hänellä on nalle ja hän saa ne yhä tottelemaan. Se kertoo siitä että hän on todella päheä. Hän voi kantaa proppeja jotka antavat negaatioita. Jos pelissä hahmon statistiikka kiinnostaa, on hyvä katsoa että selviääkö hahmo seikkailusta +5 aseen vai -4 kirotun esineen kanssa. Jos joku pärjää vaikka hän ottaa paljon haittoja, on selvä että hahmo on kova. Ase on siis vain kompensaatiota - kuten se tarinoiden auto joka kertoo ulkopuolisille tilipussin paksuuden lisäksi joidenkin toisten pussien ja niiden lähellä olevien asioiden pienuudesta.

Tätä kautta korostankin tavallaan omaa luottamustani omaan karismaani pinkin kautta. Kuten kiinalaisen filosofian Jingissä on rippunen jangia ja toisin päin, ja juuri tämä rippunen tekee siitä sellaisen. Minä en edes osaa olla maskuliininen ilman että korostan maskuliinisuuttani tuolla rippusella feminiinisyyttä. Saatana, minun pinkkiä ei sensuroida. Tahtoo pupun!

Delfoin ninja.

"Tunne itsesi ja tunne vihollisesi; Et häviä sadassakaan taistelussa Jos et tunne vihollista mutta tunnet itsesi, sinulla on yhtä suuret mahdollisuudet voittaa ja hävitä. Jos et tunne vihollistasi etkä itseäsi, olet tuomittu häviämään."
(Sun Tzu)

Ajoittaminen ja rytmi sekä toiminnan yleinen henki on keskeistä miekkailussa ja kaikessa muussakin itsepuolustuksessa. Ott Jud sanoi Warusseppäin suomentamana seuraavasti:

"Kaikessa painissa tulee olla kolme asiaa / ensimmäinen on taito / toinen on nopeus / kolmas on voiman oikea käyttö / Näistä huomaa että paras on / nopeus joka ei salli toisen tehdä vastatekniikkaa / seuraavaksi huomaa / että jokaisen heikomman kanssa tulee painia ajoituksella 'ensin' (vor) / samanvoimaisen kanssa tulee painia 'kanssa/samanaikaan' (indes) / ja jokaisen vahvemman kanssa tulee painia 'jälkeen' (nach) / ja kaikessa 'ensin'-painissa toimii parhaiten nopeus / ja kaikenssa 'kanssa'-painissa toimii vaaka (tasapaino) / ja kaikessa 'jälkeen'-painissa toimii polven taittaminen"

Tässä korostetaan vihollisen voimakkuuden tuntemista ja siihen reagoimista järkevimmällä mahdollisella tavalla. Karatessa taas kamppailijalla on kaksi ajoitusvaihtoehtoa.

1: sen no sen, aloitteen ottaminen ennen vastustajan hyökkäystä.
2: go no sen, aloitteen ottaminen vastustajan hyökkäyksen jälkeen. Tämä voi olla taktinen ratkaisu, joka voi tulla kyseeseen myös muulloin kuin silloin, kun on jouduttu hyökkäyksen kohteeksi.

Ulkopuolisen voi olla vaikea sanoa, kumpaa versiota jokin toiminta on, koska taitavat karatekat tekevät suoritteet aikomuksien mukaan. Kun puolustaudutaan vihollisen suunnittelemalta hyökkäykseltä, kyseessä on go no sen, mutta jos se tehdään oikein, vastahyökkäys on saatu loppuun jo ennen kuin vihollinen on saanut oman iskunsa suoritettua, jolloin se näyttää ulkopuolisesta samalta kuin sen no sen.

Funakoshin mukaan "Karate ni sente nashi" , eli likimain että "karatessa ei ole ensimmäistä hyökkäystä". Tämä voidaan tulkita siten, että karaten henki olisi kuin aikidon henki, jossa korostetaan puolustuksellista luonnetta. Tässä näkemyksessä tavoite on itsepuolustusta ylevämpi. Jos kumpikaan ei hyökkää ensin, kamppailua ei edes tapahdu. Toisen tulkinnan mukaan on kohtalokasta odottaa että toinen suorittaa hyökkäyksensä ennen puolustukseen asettautumista. Tässä tulkinnassa karateka ei koskaan aloita kamppailua, mutta puolustautuu heti kun toinen on sen henkisesti aloittanut. Tällöin karateka vain aloittaa puolustautumisen jo ennen kuin tämä tavoite on ulkopuolisen silmiin realisoitunut.

Jälkimmäinen ajattelutapa on lähellä samuraikäsitteitä. ~ Katsujinken tarkoitti "elämää säilyttävää miekkaa" ja setsuninken "elämän riistävää miekkaa". Taito joka keskittyy itsepuolustukseen, tähtää pohjimmiltaan elämän säilyttämiseen. Taito joka perustuu hyökkäämiseen perustuu pohjimmiltaan elämän tuhoamiseen.

Strategiassa, johon kuuluu myös se, minkälainen aloite otetaan, on otettava huomioon myös kolme eri tyyliä jota painottaa. Kaikissa on huonot puolensa. Ja niiden ymmärtäminen on tärkeää. Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" -kirjassa korostetaan näkemystä, jonka mukaan vastustaja voitetaan nimenomaan estämällä tämän vahvat alueet. Edut voidaan tiivistää kolmeen pääkohtaan:
1: Nopeus. Suorituksen kokonaisnopeus riippuu monista tekijöistä. Tärkeimmät ovat jo aikaisemmin käsittelemäni reagoinnin aloittamisen lisäksi ajattelunopeus, reaktionopeus ja tekniikoiden suoritusnopeudesta. Reaktio ja suoritusnopeus ovat siitä erikoisia, että niiden kohdalla taitava kamppailija voi antaa vapaaehtoisesti viholliselle aloitteen, koska hän voi saada vastahyökkäyksen loppuun ennen kuin toinen saa oman hyökkäyksensä suoritettua. Nopeita vastustajia vastaan kannattaa yleensä turvautua häiritsemiseen koko ajan niin, että hän ei voi suorittaa hyökkäyksiään. Yksinkertaisimmat konstit tähän ovat kokoaikainen ahdistaminen ja liikkuminen, koska liikkuvaan kohteeseen on vaikeaa kohdistaa hyökkäyksiä. Myös voiman käyttö toimii, koska osumien saaminen hidastaa huomattavasti. On myös tärkeää huomata, että nopeus vaatii paljon energiaa, väsytysstreategia tulee siksi kysymykseen.
2: Teknisyys. Tekninen etuvoima ajetaan alas voimalla. Kun voimakas henkilö ajaa ja ahdistaa teknisesti taitavaa paineella, tämän yli vain jyrätään. Tämä on tärkeää, koska tekniset hienoudet vaativat usein aikaa ja ajattelua. Kun henkilöllä ei ole aikaa keksiä ovelia vastaliikkeitä, eikä aikaa toteuttaa niitä, ei taidoista ole hirveästi hyötyä.
3: Voima. Vahvempaa vastustajaa vastaan kamppaillaan ennen kaikkea välttämällä lähietäisyyttä. Voimakkaasti jyräävä on myös herkempi tasapainoon kohdistuville hyökkäyksille. (Hänessä on paljon inertiaa.) Kun omat hyökkäykset asetetaan nimenomaan vahvemman vihollisen aloitteisiin, ja vältetään hyökkäysten alle jäämistä (nopeudella), saadaan vahvaan kohteeseen paljon vahinkoa. On tärkeää huomata, että voiman käyttö tyypillisesti hidastaa henkilöä, hänhän joutuu siirtämään suurempaa määrää massastaan ja kohdistaa suurempia voimia eri suuntiin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että nopea hyökkäyslinjan siirtely ei ole mahdollista. (Mikä taas antaa taktiselle toimillalle aikaa ja mahdollisuuksia.) On myös huomattava, että voiman käyttäminen väsyttää.

Yleisesti ottaen voidaan ajatella että idea tiivistyy Jalamon kirjassaan esittämään Yiniin(陰) ja Yangiin(陽) perustuvaan ajatteluun. Tässä on korostettu sitä, kuinka on toimittava toisin kuin vastustaja, jos tämä hyökkää suoraviivaisesti, on väisteltävä ja torjuttava pyöreästi. Jos toinen sortuu monimutkaisuuteen, on käytettävä suoraviivaista taktiikkaa. Jos toinen vetää, on työnnettävä. Tai kuten Liechtenauerin miekkailustrategioissa opetettiin "käytä voimaa heikkoa kohtaa kohden ja myötää voiman alta".

Voidaan siis sanoa, että ei ole voittamatonta strategiaa. Jokaisessa asiassa on heikkoutensa ja etunsa. Oma toiminta on suhteutettava toisen toimintaan, aloittipa vai reagoiko. Kamppailu on siksi ikään kuin kivi-paperi-sakset -peliä. Tosin sillä erotuksella, että kivi-paperi-saksissa toisen valitsemaa strategiaa on joskus vaikeampi arvata. (Tosin moni valitsee kiven. Siksi ovela aloittaakin paperilla. Ja jos tietää toisen ovelaksi, kannattaakin pelata sakset. Voitat joko tuurilla tai sillä että olet askeleen toisen edellä.) Ja tietenkin sillä erotuksella, että kivi-paperi-saksissa vaihtoehdot ovat periaatteessa yhtä hyvin saavutettavissa kun taas kamppailussa joissain asioissa vain on parempi. Ja kivi-paperi-saksista poiketen kamppailussa osa näistä asioista näkyvät jo ulospäinkin.

Ki; hengellinen henkinen.

"Religion with no God. Magnificient;
Like prison with no walls."
(Pat Condell, "What's good in religion.")

Itsepuolustuslajeja harrastaessa törmää melko usein ihmsiin, joille KI -voima merkitsee todella paljon. He puolustavat tätä näkemystä kuin uskontoa. Itseäni ei KI -puoli ole juuri kiinnostanut. Monet niihin liittyvät harjoitukset toimivat mielestäni koska ne tuottavat oikeanlaisen mielentilan

Osalle ihmisistä tälläinen asennoituminen ei riitä. Heistä lajia ei voi harjoittaa ja ymmärtää, jos ei usko KI -hin. Nämä ihmiset eivät ainakaan toistaiseksi koskaan ole olleet kouluttajia vaan niitä tavallisia harrastajia. Ehkä kouluttajistakin moni uskoo, mutta ei tuo sitä niin aggressiivisesti esiin. Syynä voi tietysti olla ihan sekin, että moni voisi lopettaa lajin tuollaisen asenteen vuoksi. Ja se näkyisi heidän lompakossaan. Raha on mitä mainioin suvaitsevaisuuden lisääjä; Tässä tapauksessa voit siis ostaa itsellesi kunnioitusta ja ihmisoikeuksia.

Näiltä KI -voimiin uskovilta kuulee usein, että vaihtoehtona KI -hin uskomiseen olisi se, että luottaa vain puhtaasti voimaan ja aggressiivisuuteen. Heidän mukaansa kamppailu on myös henkistä. Itse korostan että se on suurimmalta osin henkistä. Keskittyminen ja oikea mielentila ovat erittäin, erittäin, tärkeitä. Mutta se että osoittaa että "henkinen ei tarkoita hengellistä" on lähes yhtä vaikeaa kuin marsipaanille tangon opettaminen.

Sillä olen useita kertoja kuullut, että KI ei ole lainkaan hengellistä tai uskonnollista. Olen kuullut että "se on vain Jing ja Jang". Voit uskoa KI -voimaan ilman että uskot Jumalaan. Ja että siksi sen kutsuminen "hengelliseksi" on väärin. Ei pidä sanoa "mielelliset syyt vai hengelliset syyt", koska Jumalan puute tekee KI -voiman "eihengelliseksi". Henkinen on henkistä ja KI on henkistä. Ja koska minäkin pidän henkistä puolta kamppailussa tärkeänä, uskon KI -voimaan tai olen sisäisesti ristiriitainen.

Tässä on tietenkin ongelmana se, että hengellinen käsitetään ainoastaan eurooppalaisessa mielessä; Euroopassa hengellisyys ja Jumala liittyvät yhteen. Intelligent Designin mukaan KI kuitenkin olisi "älykäs syy." Se kun ei ole luonnonlakia eikä sattumaa, joten se jää näiden eliminoinnissa jäljelle. Tässä suhteessa voidaan aistia sitä, kuinka länsimainen hengellisyyskäsitys ei ole osannut ottaa huomioon itämaista hengellisyyskäsitystä; Älykäs toimija ei olekaan ainut vaihtoehto joka eliminoinnissa jäisi jäljelle. Tässä mielessä kantani ymmärtäminen vaatii siis länsimaisen hengellisyysnäkemyksen osittaista laajentamista, uudelleenmäärittelyä. Kun se, mitä tarkoitan hengellisyydellä ymmärretään oikein, en ole sisäisesti ristiriitainen : Voin uskoa mielelliseen toimintaan aivotoimintani kautta ilman että mitään jingiin ja jangiin nojaavaa KI -elementtiä tarvitaan.

Lisäksi olen huomannut että nämä KI -uskovaiset suhtautuvat nuivasti sellaisiin lajeihin kuin Savate. Kyseltyäni syitä tähän olen havainnut sen, että syynä ei suinkaan ole se, että tämä laji ei toimisi. Syynä ei ole se, että lajissa ei olisi hienostunutta taistelusysteemiä, jonka sisäistäminen vaatii silti omistautunutta harjoittelua. Sillä savate on tehokas että elegantti että harjoitusta vaativa. Syynä on pikemminkin nimenomaan se, että se toimii, eikä siinä uskota KI -voimaan. Paras perustelu on se, että "henkinen aspekti silti puuttuu", joka jostain syystä tarkoittaa että se on "barbaarista". Kuitenkin Savaten harjoittajat luottavat mielentilaan, keskittymiseen ja muuhun. Heillä on kenties vain hieman maallisempi selitys sille, miksi se toimii. Siksi tuollainen "barbaariseksi" nimitttäminen on pohjimmiltaan pelkkä "ad hominem", kannanotto siihen että KI -voimaan uskominen jotenkin tekee lajista eettisemmän, kuin sellainen jossa siihen ei uskota. Että laji jossa keskitytään sisäiseen rauhaan jolla murskataan vastustajat, muuttuu eettiseksi jos siinä on "hengellinen lisäelementti".

Mielestäni tällä asennoitumisellani en ole epäkunnioittava. Tavoittelen oikeaa mielentilaa ja korvaan KI -keskittämiset sellaisilla ajatuksilla, kuin "liike lähtee lantiosta". Sitäpaitsi saan valtavan kamppailuedun, koska KI -voima ei toimi niihin jotka siihen eivät usko.