Miksi kukaan ei kärsi tekemistään vääristä dikotomioista?

Väärä dikotomia löytyy hyvin yleisesti erilaisista virhepäätelmien listoista. Tähän on ymmärrettäviä syitä. Mutta ne ovat kuitenkin hyvin omalla tavallaan virheellisiä. Lähestyn tätä tällä kirjoituksella hitusen. Esimerkiksi jos otamme esimerkin jota on tuoreesti minun nähteni pidetty vääränä dikotomiana;

"Otamme tänne maahanmuuttajia ja järjestämme heille asuintiloja vaikka meillä on maassa omiakin asunnottomia."

Otetaan tilanne jossa on ikään kuin pakko valita joko kotimaiset työttömät tai muut. Miksi tilanne olisi "joko-tai". Moni pitää ajatusta virheellisenä siksi että pitää johtopäätöstä vääränä. Joku toinen voi korostaa, että päättely on uskottava. Ja pitää tätä selvänä siksi että väitetty seuraus on uskottava, olisi syytöksen oltava väärä.

Ensimmäinen ja tärkein huomio on siinä että on vaikeaa nähdä miten esitetty edes on virhepäätelmä. Se on enemmänkin statement. Ei ole mitään päättelyketjua jonka lopputulos tuo olisi. Mitään esitettyä lähtökohtaa ei ole. Lopputulos on enemmän premissiä muistuttava vakaumus kuin argumentti. Ilman päättelyä ei voi edes olla virhepäätelmä.

Voidaan kuitenkin kaivaa esiin implisiittisiä ajatuksia joiden kautta päätelmä voidaan ohjata niin että väitös todellakin on johtopäätös eikä ilmassa killuva perusteeton mielipide (joka sellaisenaan on tosi tai epätosi mutta ei sisällä argumentaatiota jonka mukaan tilanne painottuisi johonkin suuntaan). Voimme nähdä että tilanne on että joku on päätellyt että on kaksi vaihtoehtoa ja toisen valitseminen on toisen hylkääminen. Siksi voidaan periaatteessa ajatella että päättelyketju olisi muotoa:

P1: A ≢ B (eksklusiivinen disjunktio, joko A tai B mutta ei molemmat)
P2: A (Valitaan A)
J: ¬B (Siis ei-B)

Päättely siis sanoo että A ja B ovat olemassaolevat vaihtoehdot joista toinen mutta vain toinen toteutuu, ja koska A valitaan niin B:stä luovutaan. Tämä on yksinkertainen disjunktiivisen syllogismin kuvaus. Päätelmä on klassista deduktiota. Ja oikeaoppinen. Premisseistä seuraa johtopäätös. Päätelmä on nimenomaan validi. Kyseessä on eliminatiivinen päättely joka voidaan tehdä logiikan kannalta ehyesti.

Ja tästä itse asiassa onkin käytännössä aina kyse väärän dikotomian kohdalla. Virhe on enemmänkin siinä että ollaan erimielisiä premisseistä. Tässä tapauksessa kiistaa on enemmänkin premissin 1 pätevyydestä ; Ne jotka luottavat premissiin 1 ajattelevat että budjetti on nollasummapeliluonteinen siksi että se on äärellinen. Ne taas jotka ajattelevat että premissi on virheellinen voivat kiinnittää huomiota siihen että on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi budjettia voitaisiin ohjata poispäin kaikesta sosiaalihuollosta esimerkiksi leikkaamalla. Tällöin voitaisiin luoda ilmapiiri jossa valtio - vaikka säästöjen nimissä - voisi leikata sekä maahanmuuttajilta että kotimaan köyhiltä ja ohjata tätä vaikka kilpailukyvyn edistämiseen niillä keinoilla että on insentiivi ryhtyä mahtavan rikkaaksi jolla on käytössään paljon suomalaista halpatyövoimaa.

Väärää dikotomiaa onkin lähestyttävä kiinnostavalla tavalla ; Voidaan esimerkiksi huomata että päättely jossa väitetään että (on niin että) joko 1+1=3 tai 1+1=5 (ja on niin, että) 1+1 ei ole ainakaan 5 (joten) 1+1=3. Virhe ei ole päätelmän rakenteessa vaan siinä että kohta "joko 1+1=3 tai 1+1=5" on epätosi premissi. Voidaankin sanoa että väärä dikotomia on sitä että niissä on virheellinen oletus jossa vastakohdat (logical contraries) olisivat ristiriidassa (logical contradictories).

Erot eivät sinänsä merkitse koska huono päättely on huonoa päättelyä. On kuitenkin syytä tiedostaa että ihminen voi päätellä huonosti monella eri tavalla. Se että joku ottaa väärän premissin ei ole tekemässä logiikkaa koskevaa päättelyvirhettä. Validissa päätelmässä premisseistä seuraa johtopäätös. Valitettavasti jos premissit ovat vääriä seuraa garbage in-garbage out-ilmiö. Joku kohteliaampi voisi korostaa että "argument is valid but unsound".

Tämä rakenne on tietenkin siitä kiinnostava, että koska väärä dilemma ei ole logiikan rakennetta koskeva argumentti, sitä vastaan on vaikeampi tarttua. Jos premisseistä ei seuraa johtopäätöstä on helppoa luoda vastaesimerkkejä jotka korostavat sitä että vaikka premissit olisivat tosia niiden kanssa ristiriidattomasti voitaisiin päätellä hyvinkin erilaisia asioita. (Tosin moni ei oikeasti ymmärrä edes tätä tasoa. Heille johtopäätöksen uskottavuus ja premissien uskottavuus tarkoittaa sitä että jälkimmäisen olisi seurattava edellisistä. Mutta en tartu tähän enempää tässä tällä kertaa.)

Kenties siksi onkin asiallista tunnistaa että päättelyvirheitä on monenlaisia. Ne voidaan laittaa luokkiin jotka ovat ovat osittain päällekäisiä mutta karkeasti ottaen "kuitenkin eri asioita". Ja synnyttää näin vaikka seuraava kolmikanta.
1: Formaaleja päättelyvirheitä (structural error/formal fallacy) joissa premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Esimerkiksi jos päätelmäketjussa on ristiriita, kontradiktio tai siinä on jokin non sequitur -rakenne.
2: Päättelyvirheitä jotka eivät kanna (means-end error) koska päätelmä ei saavuta perusteluvoimaa, se vetoaa mutta ei argumentoi. Jolloin se noudattaa esimerkiksi petitio principii tai ignoratio elenchi -rakennetta.
3: Päätelmä on jotenkin epäreilu (end error) jolloin argumentti voi olla ad hominem -pohjainen tai edustaa tässä tekstissä keskityttyä väärää dikotomiaa.

Väärä dikotomia -etenkin jos se ilmaistaan muodossa "false dilemma" - vaikuttaa logiikkakeskeiseltä ja on nimenä vakuuttava uhkaus. Kuitenkin kun sellaisen tekee, on ikään kuin helppoa katsoa että oma päättely on ehyttä. Ja tätä kautta voidaan huomata että kritiikki nojautuu "epäreiluuteen" tai vastaaviin jotka vaikuttavat perustaltaan enemmän eettis-maailmankuvallisilta vastustuksilta kuin tosiasialliselta kunnon kritiikiltä. (Tämä on hyvin vahvasti mukana myös "No True Scotsman" -argumenttivirheilyissä noin yleensäkin. Se kun on tavallaan "ad hominem korjauksin jotka ottavat vankkoja askelia väärän dikotomian suuntaan").

Haasteena onkin se, että premissi on virhe joten päätelmä ei kanna. Ja tämä vaatii kontekstista riippuvaa tarkastelua. Täytyy katsoa minkä informaation valossa premissit pätevät ja eivät päde. Ja tämä siirtää huomion sellaisiin kulmiin joiden kohdalla syntyy tilanne jossa voidaan oikeastaan sanoa että väärä dikotomia on argumenttivirhelistoilla osittain siksi että sitä käytetään paljon. Ja sitä on helppoa käyttää koska siitä kiinnijääminen on hyvin vaikeaa ja vaatii vastapuolelta toimia jotka vaikuttavat pelkästään maailmankuvallisilta.

Aseet eivät ammu ihmisiä vaan sen sijaan ihmiset ovat idiootteja

Keskustelu oli sen verran
rasittavaa että jos minulla
olisi syntynyt kiinnostus
ostaa itselleni tuliase, se
olisi ollut jotain tämänkaltaista.
Itsemurha-ase olisi ollut myös
argumentatiivisesti puolellani.

Olen tehnyt sen mitä teen harvoin. Kirjoitin tuoreesti pienen kikkailevan tilastojutun aseista ja itsemurhista. Juttu sai tuomiokseen ja arviokseen "ala-arvoisen". Aiheesta on keskusteltu blogauksen yhteydessä. Ja tämän seurauksena kommenteissa esiintyneelle anonyymille on tarjolla, en tiedä miten sanoisin asian kohteliaasti, banaania. Eli päätin että hän ei enää tähän paikkaan kommentoi. Jos edes aavistan että tämä henkilö on jonkun kommentin takana, seurauksena on poisto. Riippumatta siitä onko kommentissa asiasisältöä vai ei. Blogiani seuranneet tietävät että en muista koskaan antaneeni anteeksi kenellekään yhtään mitään, joten banni on sitä ikuista sorttia. Päätöksestä saa valittaa. Jossain muualla.

Syynä on blogini kommentointiehtojen rikkominen. Ja koska kommentointiehtoni ovat varsin runollisesti ilmaistuja korostan että kommentointiehtojen rikkominen toistuvasti sen jälkeen kun olen ilmoittanut että ne ovat kommentointiehtojen rikkomista. (Osa ihmisistä saa rikkoa kommentointiehtoja. Esimerkiksi minun isäni on usein kommentoinut anonyymisti. Mutta koska tunnistan hänen tyylinsä aika hyvin ja tiedän kommenteista että ne ovat hänen, olisi nimimerkin vaatiminen aika tyhjää ja onttoa. Juristit tekevät tämänlaisia ratkaisuja. Muitakin joustoja olen tehnyt. Mutta ne on ansaittu esimerkiksi kestämällä minun kusipäistä luonnetta rakentavasti ja pitkään. Ei näitä luottamusprivileegioita voi vain ottaa. Eihän kuka tahansa saa tulla kuseksimaan minun olohuoneeni lattiallekaan, vaikka joku hyvä kaveri joka niin tekee humalassa saattaa saada hymähdyksiä ja komennon hakea siivousrätin.)
1: Eli anonyymikommentointi. ("Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa") Tämä ja muut kommentointiehdot ovat kommentointiruudun yhteydessä itse kunkin luettavissa. Ja koska asiaa ei korjattu huomauttamisen jälkeen.
2: Olisin toki periaatteesssa voinut tarjota bannia myös siitä että kommentit edustivat ns. Ignoratio elenchi -argumenttivirhestrategiaa jossa oli vaikeaa nähdä mikä osa oli olkiukottamista ja mikä puhdasta red herring -argumentointia. Joka sekin on kielletty blogini kommentointiehdoissa. ("Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme.") Mutta koska kommentoija ei selvästi tiedostanut tätä en teon tahattomuuden vuoksi antanut banaania tämän vuoksi.
3: Olisin toki voinut harrastaa muunlaistakin bannimista, esimerkiksi sen vuoksi että kommentoija oli ärsyttävä itseääntoistava idiootti joka ei ilmiselvästi tiennyt mitä argumentti tarkoittaa ja esitti asioita varsin statementinomaisesti kykenemättä esimerkiksi ottamaan jo kirjoittamiani kritiikinvastauksia huomioon. Lisäksi hän harrasti varsin ärsyttäviä ilmaisumuotoja. Mutta koska tässä blogissa idioottikusipäisyydestä kostetaan vittuilulla, ja koska tämä vittuilu on niitä harvoja asioita joista saan säälittävään pikku elämääni jotain iloa - ja koska haluan kirjoittaa omaan blogiini ilman että minun täytyy bannata itseäni - en tehnyt bannaamista tämän vuoksi.

Mutta kenties on rakentavinta napata esille sitä mitä tästä voidaan oppia.

Nähdäkseni komemntoija edustaa malliesimerkkiä Dunning-Kruger -efektistä. Kommentoija on selvästi niin pihalla keskustelunaiheesta että hän ei edes käsitä miten pihalla hän on siitä. Ja minun ei oikeastaan pitäisi olla yllättynyt. Sain nimittäin kimmokkeen kirjoitukseeni pesäpallosta. Kuuntelin "jostain nettiradiossa" pesäpallotilastopuhetta.

Siinä kommentaattori selitti että pesäpallotilastoissa yleisö on ylikeskittynyt tiettyihin ilmiöihin, joissa taas ei tilastotieteellisesti ole niin suuresti väliä. Kun numeroita murskataan, tiedetään että jotkut toiset tilastomittaukset ennustavat otteluiden tuloksia ennakkoon paremmin kuin nämä joista kerrotaan isoja tarinoita. Samalla monet paljon pesäpalloa seuraavat alkavat näkemään "hot streak" -tyylisiä illuusioita jotka ovat satunnaisheiluntaa. Sattumaa ei näiden kohdalla nähdä sattumana.

Tilastotieteilijä oli hieman huvittunut siitä miten vahvoja pesäpalloon liittyvät tarinat ovat. Sillä kun hän oli esittänyt laskelmiaan "jossain" niin ihmiset olivat antaneet niistä pikaista palautetta jonka mukaan tulokset ovat väärin. Narraatiota oli yleensä puolustettu tarinoilla. Ja tyypillisesti niissä oli varsin spekulatiivista uskottavuudenluomista eikä matematiikkaa. Parhaimmillaan ne olivat sellaisia että ne olivat voi olla -tarinoita jotka perustuivat tilastotiedon sijaan Simpson's paradox -mahdollisuuden olemassaoloon. Ja matemaatikko sanoikin että tässä suhteessa tilastollisuutta sovelletaan induktiivisesti. Ja näissä tilanteissa on aina mahdollista että Simpson's paradox toteutuu. Eli jokin ennen tuntematon muuttuja jopa kääntää korrelaatiot päinvastaiseksi. Mikä ei johda siihen että tilastot olisivat aina arvottomia. Kuten pitäisi jos abstrakti Simpson's paradoxiin vetoaminen olisi pätevä argumentti. Tarinat ovat vahvoja. Tilastotieteilijä arveli että syynä on se, että ihmisten päätöksenteossa on kaksi hyvin erilaista järjestelmää. Intuitiivinen arkijärki koetaan loogiseksi mutta se ei ole kovin matemaattista. Ja jos matematiikka antaa vääriä tuloksia niin sitten ajatellaan että laskemisen täytyy olla väärin. Koska ihminen ei kuitenkaan myönnä olevansa epälooginen.

Ajatus ei tuntunut huonolta. Olen itsekin huomannut miten nimenomaan kokeneet uhkapelaajat - lue "bingomummot ensimmäisessä työpaikassani" - keräsivät satunnaiseen onnenpeliin uskomuksia joilla he uskoivat voivansa hallita voittomahdollisuuksiaan. Tilastollisesti näin ei ollut. Mutta kun esimerkiksi vahvistusharhan vallassa ollut mummo kieltäytyy pelaamasta tietynlaisilla lapuilla ja vetoaa perustelukseen sen että ei koskaan ole voittanut niillä, ollaan hyvin syvissä syövereissä. Tilastomatematiikan opettaminen ei sujunut kovin hyvin. Sillä kuin opetin matematiikan seurauksena oli yleensä se, että mummelit kehittivät jonkinlaisen selityksen huijaamisesta. Kun tämä heidän uskomansa ilmiö oli kokemuksen mukaan tosi, ja tilastomatematiikan mukaan sillä ei ole väliä jos peli on satunnainen. Niin sitten peli ei ole satunnainen. - Poikkeuksena oli eräs miellyttävä mummeli joka valitti huonoja voittoprosenttejaan ja jolle opetin tilastomatematiikkaa. Hän ei sen jälkeen enää palannut pelisaliin. Hänkin ilmeisesti oivalsi että bingo on vähän kuten lotto ja muut uhkapelit. Niissä hävitään pitkässä juoksussa enemmän kuin voitetaan. 

Koska en käytä "satunnainen lähde väitti satunnaisia asioita, en nyt muista tarkemmin" -tyylistä lähteistämisenä, esitin tämän taustan lähinnä sitä kautta että otin keskustelusta esiinnousseita temppuja muualla. Minä en ymmärrä mitään baseballista. En edes tiedä mitä nämä eri pelaajatyypit pelissä tekevät. Eikä minua kiinnostakaan tietää. Mutta tilastotieteellisiä temppuja voi käyttää muualla. Ja siksi keksin että otan käyttöön jonkin aiheen johon liittyy vahvoja tarinoita. Mutta joissa on kuitenkin selkeästi ilmaistavia lukuja.

Jostain syystä mieleeni tuli baseballin ohella toinen minun mielestäni hyvin "Amerikkalainen Ilmiö", tuliaseet. Lisäksi niissä on selvästi tarinoita. Esimerkiksi USA:ssa moni patriootti puolustaa oikeutta kantaa asettaan tarinalla itsepuolustuksesta ja tarinalla siitä miten on tärkeää että jos valtio ryhtyy pahaksi niin että hyvä perusamerikkalainen kykenee taistelemaan tätä mielivaltaa vastaan. Nämä tarinat toistuvat erilaisissa kuvissa joissa osoitetaan ruutua kohti kiväärillä "tulkaa hakemaan" -hengellä.

Samanaikaisesti suurin osa tuliaseista kuitenkin ostetaan varmasti samassa hengessä kuin miekkoja ostetaan. Minun on vaikeaa kuvitella että miekkaa ostaessa mietittäisiin että ollaanko sillä tappamassa joku, ollaanko sillä puolustautumassa hyökkääjiä vastaan tai ollaanko ostamassa jotain seppukuvälinettä. Yleensä miekkoja ostetaan koristeeksi, leluiksi, harjoittelukäytöön tai jotta on jotain jota pitää nurkassa ja jolla elvistellä kavereille. Uskoisin että valtaosa tuliaseista on ns. tarkkuusammuntakäyttöön tai koriste-esineenä.

En vain sitten uskonut että tarina olisi niin vahva.

Tilastotiede on matematiikkaa. Ja tässä kohden deduktiivinen logiikka on helppoa. Asian vääryys tai oikeus tai "ala-arvoisuus" analysoidaan katsomalla premissejä ja johtopäätöstä. On katsottava mitkä ovat premissit ja mitkä johtopäätökset tästä vedetään. Jos premisseistä seuraa johtopäätös, argumentti on validi. Jos premissit ovat tosiasialliset on argumentti sen lisäksi aivan oikea argumentti.

Itsemurhan ja tuliaseella tehdyn surman kohdalla kysymys oli luvuista joita keskustelussa ei juuri kyseenalaistettu. Joten selvästi kysymys on logiikasta. Ottamalla tuliaseen sijasta jonkin neutraalin esimerkin voi huomata miten käyttämäni argumentti oli varsin yksinkertainen.

Kuvitellaan että meillä on erivärisiä kuulia. Punaisia on 873 kappaletta. Sinisiä on 89 kappaletta. Sen lisäksi on muunvärisiä kuulia jotka eivät ole punaisia eivätkä sinisiä. Ne laitetaan säkkiin ja sekoitetaan. Sen jälkeen nostat pussista kuulia. Kumpi on todennäköisempää, se että nostat pussista punaisen kuulan vai se että nostat pussista sinisen kuulan? Kukaan ei lähde tässä selittämään että päättelen väärin jos sanon että vaikka otossa saattaa tulla sininen kuula niin punainen kuula on lähes kymmenen kertaa todennäköisempi.

Tilanne ei tilastotieteelliseti muutu siitä että otetaan joukko aseita joista tarkasteltavat ominaisuudet vaihdetaan. Sininen voidaan vaihtaa murhiin ja punainen itsemurhiin. Pussi voidaan korvata käytössä olevien aseiden listalla josta sitten vain otetaan jokin ase tarkasteluun. Tulokset ovat samoja ja tulokset ovat suoraan luvuissa. Mutta asekeskustelussa on tarina joten minun päätelmääni syytettiin ala-arvoiseksi.

Tosiasiassa on ilmiselvää että vaikka aseisiin liittyy tarina siitä että niitä ostetaan jotta voidaan puolustaa perhettä ulkopuolisia hyökkääjiä vastaan niin tämä tarina on ontto koska suurin osa aseiden aikaansaamista kuolemista ovat kuitenkin itsemurhia. Eli perheenjäsen tappaa itsensä aseella jonka olet ostanut ties millä intressein. (Oikea ostointressi ei ole tässä relevantti koska peilattava myytti on kerrassaan suosittu tarina itsepuolustusaseesta.) Erikoisinta ja mielenkiintoisinta tässä on sitten se, että ihminen ei osta itsemurhatrendejä tai yhteiskunnan asennetta aseisiin tai murhaamiseen vaan hän ostaa aina yhden aseen.

Raivostuttavinta piirre keskustelusta on kuitenkin ymmärrettävä.

Asekeskustelua nimittäin käydään tavallisesti yhdestä näkökulmasta. Nimittäin siitä pitäisikö yhteiskunnallisella tasolla aseita sallia tai kieltää. Siinä ei kuitenkaan yleensä ottaen kannata miettiä yksilötason tapahtumia vaan katsoa tilastotiedettä aivan toisin. Sainkin blogiini sinänsä mielenkiintoisia tilastoja joissa aselakien tiukentamisella ei ole yhteyttä kasvaneisiin murhalukuihin tai itsemurhalukuihin. En katsonut että minulla olisi syytä moittia niitä tai niiden esittämiä yhteyksiä. Kun kysymys on "Would Banning Firearms Reduce Murder and Suicide?" ja vastaus on "No", niin asia on ainakin tuon datan mukaan aivan totta. (Eikä minulla ole kiinnostusta kaivaa dataaa päinvastaisestakaan joten se olkoon paras keskustelussa pyörivä argumentti aiheesta.) Mutta argumenttini kannalta tämä on true but irrelevant. En voi sanoa muuta kuin kysyä retorisesti että "entä sitten?"

Kun syytös on että argumenttini on huono sen täytyy argumenttianalysoida ja löytää vikaa johtopäätöksistäni tai premisseistäni. Nyt anonyymi lähinnä demonstroi että aselakien löyhentäminen - ei siis edes aseiden ostaminen vaan nimenomaan aselakien löyhentäminen - ei johtaisi itsemurhalukujen kasvuun. Argmenttini koski nykytilannetta jossa aseen itsepuolustus ja itsemurhaluvut olivat vertailussa jossa näiden lukujen suuruusluokka oli se olennainen asia. (Toki tuohonkin asiaan liittyen pienessä määrin moititut mainintani itsemurhien spontaaniudesta ja siitä että silloilta puhutaan pois ihmisiä näkyvät aseaiheessa ihan tutkitusti.) Eli argumenttini on huono koska siitä ei voi vetää jotain sellaista johtopäätöstä jota en vetänyt? Eli argumenttini on huono koska käyttämällä eri premissejä saadaan jokin ihan toinen johtopäätös? Tässä ei ole nimenomaan matemaattisessa tai argumentatiivisessa mielessä mitään järkeä. Mutta tämän toitottaminen ei mennyt jakeluun.

Tähän liittyvä keskustelu oli vain siitä erikoista että siinä oli aivan eri premissit kuin mitä käytin ja siinä oli aivan eri johtopäätöskin. Se ei siis ollut argumenttianalyysi joka olisi ottanut käyttämäni premissit ja osoittanut logiikan tai faktat vääriksi. On äärimmäisen mielenkiintoista huomata miten "Voisihan sitä tietysti laittaa partakoneenterät ja köydetkin luvanvaraisiksi?" Kun en argumentoinut mitään siitä pitäisikö tuliaseiden saatavuutta lisätä vai vähentää. Ilmaisin vain että tuliaseella tapahtuu nykyfaktojen valossa enemmän itsemurhia kuin mitään missä tapetaan tai haavoitetaan jotain päällekarkaajaa. Kun olen yrittänyt jo aikaisemmin valaista miten "Näkökulmani ei ollut yhteiskunnallis-utilitaristinen", en voi enää sanoa paljoa enempää sanoa. Mutta kun keskustelun perushenki on se, että kun minä samassa yhteydessä sanon että "Katsoin asiaa siis "aseen näkökulmasta". Mielestäni varmistin tätä laittamalla blogin loppuun uimarivertauksen." ja saan tiivistykseksi vastukseksi että "Ei kai se ampuma-ase sitä kuolemaa aiheuta vaan se joka vetää liipasimesta? Eihän veitsikään itsenäisesti hakeudu valtimoon... Miten muuten uinti liittyy aseisiin? Aseethan ei pysy pinnalla jos ne heittää veteen." Tämän edessä mykistyy ihmisen mieli. Kommentoija on tässä kohden yhtä ällistyttävä ja järjen ylittävä kuin Jumala. Jumala tosin hoitaa ällistyksen "kaikkivaltaisuudella" kun tällä kommentoijalla ällistyttämisen strategia on päinvastainen.
1: Mutta jos aseen itsemurhassa ja murhassa käyttämisen tilastolaskelmat pitää rakentaa jopa kuviteltavissa olevien vaihtoehtoisten maailman skenaariot huomioiden "On todennäköisempää että jos itsemurhan tekijällä olisi käytössään aseen sijasta esim. annos pentobarbitaalia niin hän olisi valitsisi sen. Valitettavasti useammin on ollut saatavilla ase pentobarbitaalin sijaan." niin voi vittu.

Kommentoija oli selvästi lukkiutunut aiheeseen. Hänessä oli käynnistynyt ns. domeenispesifisyys. Asekeskustelussa on silloin tietyt argumentit ja asiaa ei katsota argumenttirakenteiden tasolla. Eli sillä tasolla jolla minä toimin.  Blogini on metodiblogi. (Joku saattaa jopa nähdä että skitsofreenisesti hypin aiheesta toiseen. Syynä on se, että otan käsittelyyn jonkun metodin ja käytän sitä eri aiheissa. Esimerkit ovat eri aihepiireistä mutta teema ja ajattelutapa ja perustelurakenne on sama. This is what I do!) Samoin tässä aiheessa oltiin lukituttu tiettyyn aiheeseen. Eli aina kun aseista puhutaan niin puhtaan aselakien tiukentamisesta tai löyhentämisestä. Jolloin argumentistani korvataan sitten johtopäätös jollain aivan muulla. Joka on by definition olkiukko -argumenttivirhe.

Keskustelu redusoituukin tässä mielessä siihen että argumenttini on asekeskustelun yleisiin narraatioihin nähden triviaali. Se käsittelee poikkeavasta näkökulmasta asioita. Mutta sen logiikka on validia. Tilastokikkailua tai muuta virheilyä ei tehdä. Huomiota ei manipuloida harhaan valheellisilla luvuilla ja johtopäätös ei ole non sequitur.

Ja enemmän. Koska toinen toistuva teema on se miten arkijärki pettää on aivan selvää että jos jokin arkijärkeä vääristävä ilmiö, käytän sitä perustelurakenteissa tai blogauksenaiheissa ihan siksi että voin. (Tälläisistä selviäminen on sitä hyvää filosofiaa kiitos vain. Kyky irtautua narraatioista on laadun, ei ala-arvoisuuden, tae.) Tämä poikkeaa siitä missä ihmisillä on jokin ideologia, poliittinen johtopäätös, jota sitten yritetään läpiviedä. ; Uiminen liittyy tilastollisesti asiaan juuri siksi että siinäkin on eri näkökulmia jotka ovat tosia. Ja osa niistä on intuitiivisesti yllättäviä.

Jos asia on vielä tämänkin jälkeen epäselvä, on kenties hyvä ottaa esille toinen vertaus. Ihmiset tunnetusti pelkäävät enemmän haita kuin lehmiä. Mutta tosiasiassa tilastollisesti lehmät tappavat enemmän ihmisiä kuin hait. Joka taas johtuu siitä että ihmiset ovat lehmiä lähellä, lehmiä on enemmän kuin haita ja kontaktia tätä kautta on runsaammin. Yhden lehmän kanssa viisi minuuttia on kuitenkin turvallisempi kuin yhden hain kanssa viisi minuuttia haialtaassa. Ei ole niin että toinen näistä väitelausumista olisi väärä. Molemmat ovat oikein. Yleisellä ilmiötasolla hait tappavat vähemmän kuin lehmät. Partikulaarilla yksittäistasolla katsoen lehmät ovat turvallisempia kuin hait. Eikä tässä ole mitään ristiriitaa jos pitää sellaisista asioista kuin logiikka tai matematiikka. Tasoja ei pidä sekoittaa. Johtopäätökset ovat päteviä. Ja periaatteessa molempia kannattaa miettiä. Jos vaikka miettii kannattaako yhteiskunnan kuluttaa rajallisia resurssejaan enemmän haiverkkojen vai navetoiden suunnitteluun, on tulos varmasti yksi. Ja kun taas mietitään kannattaako vedonlyönnissä hävinneen pulahtaa haialtaassa vai navetassa niin tulos on toinen.

Kuten baseball-tilastotieteilijä asian sanoi. Tilastot ja niiden vertailu ovat numeroita. Jos numerot ovat oikeita ja laskut oikeita ovat tulokset oikeita. Yleensä kysymys on siitä että lukujen sovellusalueita ei ymmärretä. Ja usein narraatio on pahin harhauttaja. Ihmisen ei pidä seurata sydäntä ja heittää asiaankuulumatonta tilastoa luullen että tämä on sama kuin rationaalinen keskustelu. Sen sijaan rationaalisuus syntyy vain katsomalla esilläolevia argumentteja, niiden premissejä ja johtopäätöksiä. Ja sitä miten käytetyt premissit ovat uskottavia.
1: Tässä kohden kommentoinut anonyymi ei selvästi ymmärtänyt johtopäätöstäni ja sen suhdetta premisseihin. Ja hän pahastui koska hänellä on ilmeisesti jotain mielipiteitä aselaeista. Ja hän on se joka valittaa minulle liiallisesta emotionaalisuudesta aiheesta ja että tämä vie uskottavuutta. Noin tyhmyyden riivaamalta tämä on jo kehu. Vaikeampaa tosin on sitten suhtautua kehuihin. Mutta tässä onneksi itsetunnon romahduksen sijaan tarjolla on ällistys siitä miten tuon verran perusasiassa sekoileva voi ylipäätään arvioida asiantuntemustasoja ja antaa niistä jotenkin relevantteja lausumia.

Keskustelun hauskin osuus koskee sitten yleistä asekeskustelua.

"Ei kai se ampuma-ase sitä kuolemaa aiheuta vaan se joka vetää liipasimesta? Eihän veitsikään itsenäisesti hakeudu valtimoon" on hyvin mielenkiintoinen teema. Se nimittäin sävyttää asekeskustelua. Ja jostain syystä vallitsevana on ajatus siitä että "Gun's don't kill people - people kill people" olisi jonkinlainen argumentti eikä lainkaan näkökulma.

Tämänlaisella ajatuksella on toki jonkinlaista kunniakasta perinnettä. Aristoteles nimittäin luokitteli "Metafysiikka" -teoksessa syy-seuraussuhteita. Ja tämä luokitelma on sittemmin saanut vankan klassikon aseman. Aristoteles syyt oli jaettu neljään osaan. Oli (1) materiaalinen syy, eli aine josta asiat on tehty, (2) formaalinen syy, eli muoto tai olemus joka on malli sille, millainen asian tulisi olla, (3) aiheuttava syy josta muutos sai alkunsa, joka on kausaliteettia sekä (4) finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä. Tämän luokitelman kohdalla kysymys ei ollut pelkästään näkökulmista vaan niiden välillä oli laatuhierarkia. ; Teleologia, finaaliset syyt, ovat kaikkein tärkeimpiä ja perimmäisimpiä ja aineelliset syyt olivat kaikista triviaaleimpia.

Tässä mielessä voitaisiin kenties sanoa että on relevantimpaa puhua intentioista kuin mekanismeista. Mutta modernissa maailmassa Aristoteleen hierarkia on varsin heikoilla. Toki uskovaisilla on järkeä miettiä että gravitaatiolaki ei ole tärkeä koska relevanttia on tietää että Jumala on luonut gravitaation jostain Jumalan mielessä olevista syistä ja tavoitteista. Jumalan Tahto hallitsee siis gravitaatiot ja on keskeisempää. Mutta tämä teleologian ehdoton ylivoimaisuus ei ole mikään ilmiselvyys. Esimerkiksi jos neurologi miettii miten aivokasvain vaikuttaa käyttäytymiseen tai psyykenlääkkeissä mietitään litiumin vaikutusta emootioihin, voidaan huomata että mekanistiset syyt ovat jopa keskeisempiä ja vallitsevampia kuin teleologia.

Lisäongelma on myös siinä että iskulause on itse asiassa hyvin ehdoton. Sehän sanoo että "aseet EIVÄT tapa ihmisiä VAAN ihmiset tappavat ihmisiä". Tämä kielto-vahvistusrakenne vihjaa siihen että toinen selitys on väärä ja toinen oikea. Joka taas on Aristoteleen logiikassakin huonosti ajateltu. Se vertautuisi siihen kun murhaoikeudenkäynnissä syyttäjä toisi eteen "todistusaineisto A":n jota kutsuisi "murha-aseeksi". Ja puolustusasianajaja nostaisi kättään että "vastalause, aseet eivät murhaa ihmisiä, ihmiset murhaavat ihmisiä". Ei siinä hirveästi voisi mitään sanoa. Oikeassa murhatutkimuksessa murha-ase (kausaalisyy) samoin kuin motiivit (telologia) ovat tärkeitä. Ja ne ovat nimenomaan toisiaan täydentäviä. Ei ole mitään "joko-tai" vaan nimenomaan "sekä-että".

Loppukaneetti.

Eli paljon voitiin oppia siitä että läpikäytiin toisen virheitä eikä vain sanottu niitö tyhmiksi ja jatkettu matkaa kuin mitään keskustelua ei tapahtuisi. Jos sen sijaan olisin vain sanonut pelkän statementin ja syyttänyt typeräksi ilman argumentteja, käsiin olisi jäänyt tekstaripalstan aivotonta ryönää. "Edelleen kyllä se tekijä on se liipasimesta vetäjä ja tilastoja kikkailemalla sekä erilaisia väittämiä esittämällä saa kaikennäköisiä hauskoja juttuja aikaiseksi." Toivoisin että kommentoijat rikastuttaisivat minua, mutta jälleen kerran jouduin tekemään sen itse. Tämä on erityisen surullista kun kommenttiketju alkoi hierarkisella asenteella jossa joku tuli opettamaan minua. Se olisikin ollut riemun ja ilon paikka. Se olisi mukavaa vaihtoehtoa sille "itse työn tekemiselle".

Tällä kertaa kuitenkin itse opin lähinnä sen, että anonyymiyden synti on jotain jota olen kohdellut liiankin armeliaasti. Olen toistuvasti muidenkin kanssa joutunut patistamaan edes pseudonyymin käyttöön. Ja olen tähän väsynyt. Perusasetelmani on että aito hyvyys mitataan sillä että ihmisellä on mahdollisuus tehdä väärin mutta tämä ei tee. Mutta koska ihmiset ovat liian usein pahoja, olen muuttanut pysyvästi blogini kommentointiehtoja niin että ihmiset eivät enää voi näyttää hyvyyttään. Pahoittelen tätä, mutta en jaksanut enää oikein muutakaan. Opin myös sen että bannien antaminen on joskus tarpeen. Sillä "ymmärrän että jatkuva perseily on tärkeä tekijä arvioitavissa minkä kanssa ainutlaatuista elämäänsä haluaa haaskata. Kaikki ei todellakaan ole lukemisen arvoista, eikä jokainen ihminen ole kohtaamisen arvoinen ainutlaatuinen lumihiutale. Suurin osa blogeista, blogauksista ja ihmisistä on rasittavia kusipäitä. Ja tärkein mitä voimme elämällämme tehdä on se, että valikoimme ne kusipäät joiden kanssa elämä on säällistä. Edes joskus." Ja ilman banneja väistämättä joutuu uudelleenkohtaamaan ihmisiä jotka muistuttavat kusipäidenvalintaihanteen mahdollisuudesta tavalla joka pakottaa toteamaan kommunikatiivisesti että "And still. There. You. Are." Olen yksinkertaisesti liian vanha tämänlaiseen, you know.

Syytän suhteettomuusteoriaa. Maailmankuvallinen sitoumus tai Dunning-Kruger -efektin vaikutus estää kaiken rationaalisen keskustelun jossa voidaan oppia mitään. Esimerkiksi ottamaan käytyä argumentaatiota huomioon omia arviointeja täsmennettäessä. Esimerkiksi kirjoittamaan nimeä tai nimimerkkiä sellaisen pyytämisen jälkeen. Ja vastaavia.