Kun puhutaan aspergerin syndroomasta, on esillä hyvin usein itsediagnooseja. Kyseessä on jopa "muodikas ilmiö", tietyissä piireissä on muodikasta kuulua tähän ryhmään. Ilmeisesti sillä samalla logiikalla millä taiteilijoiden juoppouden ajatellaan jotenkin antavan glamouria juopoillekin.
1: Esimerkiksi minun rinnastaminen Einsteiniin olisi varsin huvittavaa. Kenties hän oli asperger ja kenties hänen erityiskiinnostuksensa ajoi hänestä supertiedemiehen. Mutta minun erikoismielenkiintoni ovat saaneet minut vuosien varrella mm. pelaamaan ADOM -peliä valtavia tuntimääriä ja läpäisemällä tämä haasteellisuudestaan tunnettu peli mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Laskemaan muurahaisia, maalaamaan kuvia yhdestä ja samasta kirkosta, pelaamaan shakkia välttävästi. Olen saanut kyvyn lyödä ihmisiä pitkällämiekalla välttävästi päähän. And all what You got was this lousy blog.
Voidaan kuitenkin sanoa että vaikka diagnoosia ei ole, ja tautikin olisi lähinnä toiveajattelua, niin siltikin näillä henkilöillä on asperger -identiteetti. Se saa heitä tuottamaan oireisiin kuuluvaa käyttäytymistä ja välttämään siihen viittaavien oikeiden piirteidensä peittelyä.
Toisaalta diagnoosi voi olla vaikeaa saada. Omalla kohdallani se tapahtui yllättävän helposti. En ollut itsediagnosoinut itseäni. En itse asiassa ollut edes kuullut siitä. Menin psykiatrille muista syistä. Kynnys menemiseen oli kova. Mielenterveyskysymyksessä on huomattavaa se, että mielenvikaisuus on huumorin, vitsin ja pilan aihe enemmän kuin vaikkapa jokin ruumiillinen vammaisuus. Pyörätuolipotilasvitsejä ei kerrota, mutta jokainen on kuullut sen vitsin jossa skitsofreenikko menivät baariin. En taatusti halunnut tunnustaa heikkoutta ja avun tarvetta - se on minulle vaikeaa nykyisinkin, mutta nuorempana kätkin asiat paljon voimakkaammin kuin nykyisin. Ja vielä vähemmän halusin diagnoosia, koska se on tavallaan tuomio, osa minuutta josta ei tavallaan ole poispääsyä.
Taustalla oli masentuminen jonka taustalla oli ystävän tekemä itsemurha, tiettyjä sosiaalisia ongelmia naisasioissa, tiettyjä itsestä riippumattomia vaikeuksia kotona ja koulunkäyntistressiä yhdistettynä uskonkriisiin jonka takana taas oli kaikenlaisia hyvin kyseenalaisia tapahtumia joita en tässä tarkemmin spesifioi. Ja kaikkeen muuhun, jonka kantaminen yksin - senaikaisissa elinolosuhteissani terveen itsesuojeluvaiston ja perusepäluottamuksen vuoksi viisaimmassa tilassa - kävi mahdottomaksi. Luonteelleni tyypillisesti kätkin kaiken minkä kykenin, joka on enemmän kuin voisi uskoa. Sanotaan niin, että tilanne äityi riittävän pahaksi, kun viimeinen elämänhallinnan oljenkorsi - eli itsemurhan toimivuus - valikoimapakissani menetti uskottavuutensa. Sainkin itse asiassa esidiagnoosiksini bipolaarisen mielialahäiriön, jopa lääkityksen tähän. Kätkin systeemin sitten ovelasti, jotta en jäisi tästä kaikesta kiinni, asuin siihen aikaan vielä kotona.
1: Tuo lähtötilanne oli jälkiviisaasti väärä. Mutta jos anakronistiset piirteet ohitetaan se oli itse asiassa ihan fiksu, koska omituiset pakkomielteiset kiinnostuksenkohteet jotka ovat "asperger -oire" oli helppo nähdä maanisuuteen vivahtavina. Asia kuitenkin korjautui. Ja tuo vuosituhannen alkupuoli oli sellaista aikaa että kun sain diagnoosin oli reagointini "ai mikä" ja "pakko olla jotain tylsää". Tuntemattomuus ja asennemaailman erilaisuus lienee tässä takana ; Siihen aikaan oli perseestä olla nörtti. Nykyään se on paljon trendikkäämpää.
En siis tiedä siitä diagnoosivaikeudesta josta monet kertovat. Monet kokevat että asiantuntijoita ei löydy. Ja ne joiden itsediagnoosi ei saa ammattilaisilta hyväksyntää näyttävät hekin kokevan, että vain psykiatrin norsunluutornista heitetty halveksunta kyökki-itsediagnosoijiin. Eli heidän oma egonsa joka kumpuaa tohtoriauktoriteetista estää diagnoosin antamisen. Syntyy tarina jossa lääkäri on "nentti" eikä ymmärrä asseja eikä siksi anna diagnooseja kaikille itsediagnostikoille.
Koska sain diagnoosin aika vanhana, yli 20 -vuotiaana, olen itse asiasa elänyt pitkän aikaa ilman diagnoosia. Eikä diagnoosikaan muuttanut mitään. Olen kokenut syvää vastemielisyyttä mielenterveystyöhön osallistumiseen. Ja itse asiassa jotkut vertaistukiratkaisut tuntuvat hyvin inhottavilta. "Jään mielummin kotiin kun menen pippaloihin". (Joka on sekin "asperger -piirre". Sinne piireihin ei siis selvästi mene kaikenlaiset tyypit, joita palvelemaan se on luotu. Onneksi oireyhtymä on niin laaja että tästä huolimatta menijöitä varmasti riittää.)
Ennen diagnoosia olin vain outo. Olin varmasti hyvin outo jo lapsena. Minulla on ainakin jonkinlaisia muistoja kotona varpaidenkynsien leikkauksesta. Se oli ahdistava kokemus, mikä ei sinällään ihmetytä koska aspergerin syndroomaisilla on epänormaaleja aistimuksia. Ja koska minun kipuaistimukseni ja näköaistimukseni ovat erityisen anomaalisia, on selvää että olin koulusakin se "itkuiita" joka urheilutunnilla pelkäsi sitä että "pallo puree". Ja olin tietysti motorisesti kömpelö.
1: Näyttääkseni miten vaikeaa diagnoosinteko voi olla ; Esimerkiksi itkuherkkyys menee helposti vahvan tunne-elämän piikkiin. Samoin kuin huono sosiaalinen taito ja katsekontaktin välttely viittaavat ujouteen ja siihen liittyviin sosiaalisiin tunteisiin. Niiden tausta on kuitenkin toinen. Minut paremmin tuntevat tietävät että en ole ujo. Pelkään uusia suhteita koska en ole rakentanut ihmisille skeemaa jossa oletan heidän toimivan. Ja kömpelyyttä oli vaikeaa erottaa koska en harrastanut liikuntaa koska siitä ei pidetty meidän perheessämme. Harjaantumaton on huono. (Miekkailussakin olen kömpelö verrattuna siihen panostukseen mitä siihen olen laittanut.) Minua pidettiin herkkänä pojuna. Tämä tietysti haittaa aspergerin tunnistamista koska he tyypillisesti eivät ole vahvan emotionaalisia. (Suuri osa heistä tosin on sellaisia, koska kyseessä on hyvin monioireinen ilmiö, jossa on haitaria hyvin moneen suuntaan.)
Myin sen originalliutena ja vetosin suvaitsevaisuuteen. Diagnoosin kanssa syntyy eräänlainen "lupa" tehdä asioita koska muutakaan ei voi tehdä. Ongelmana on coping -menetelmien rakentaminen. Minulla oli silloin taiteilijaidentiteetillä oikeutetut eksentrisyydet, joka vaativat jonkinlaista sosiaalisuutta. Koska minä en tiennut mikä minussa oli vikana, olen käyttänyt valtavasti voimavaroja erilaisten selviytymismenetelmien rakenteluun. Ja kun niitä rakentelee, niin itse asiassa syntyy myös tulosta. Mielestäni selviydynkin varsin hyvin niiden avulla. Nyt kun minulla on diagnoosin kautta "lupa", tästä on rakentunut aivan uusi "asperger -identiteetti". Sen ei tarvitse olla sosiaalinen. En ole itse asiassa vuosiin keksinyt mitään erityisen ovelia selviytymiskeinoja. Ei ole motivaatiota koska minäkuvani ei ole siinä kiinni.
1: Toki diagnoosi avasi minulle pari uutta tietä, kuten keskittymisen "ihmisiin etologian kautta". Ja rakensin tätä kautta myös "huijauksista tutun rakenteen" jossa käytän tilanteeseen jotenkin soveliaita tunteita, liioittelen niitä eleellisesti ja tällä isolla liikkeellä peitän pienet virheet. Nämä vaativat sen tiedostamisen että ajatteluprosessit eivät ole normaalit. Etenkin ilmeiden opettelun olen kokenut hyvin hyödylliseksi. Niiden avulla kykenen esimerkiksi suorittamaan jossain määrin flirttailun kaltaisia tärkeitä mutta sosiaalisesti kompleksisia ja vaikeita taitoja.
Minulla siis on jotain jota monet haluavat, mutta en halua sitä. Kenties juuri siksi että minulla on se. Jos minulla ei olisi sitä, voisin kenties googlailla netissä ja ihmetellä miten jotkut kuvaukset sopivat ja vaatia itselleni sellaista itsediagnoosin pohjalta. Mikään ei oikeasti ole muuttunut, mutta tieto ja tiedottaminen muuttavat sitä miten itse suhtaudun itseeni ja miten muut suhtautuvat itseeni. On huvittavaa miten se, miten asiat ovat eivät vaikuta käyttäytymisessä läheskään niin paljon kuin se, miten niitä käyttelee.
Diagnoosi on aina paitsi tosiasiatilan tunnistus, myös identiteettikysymys. Siksi itsediagnosoija joka ei saakaan psykiatrilta ajattelemaansa diagnoosia kohtaa identiteettikriisin. Sellaisesta syntyy kognitiivista dissonanssia, johon luonteva reagointi on assimilointi ja psykiatrin leimaaminen. Toisaalta oikein tunnistettu ja annettu diagnoosikin vaikuttaa ja voi kenties olla vaarallista antaa sitä niille minunkaltaiselleni ihmiselle jolla ei ole valmiina tätä asperger -identiteettiä. Se, mitä masentunut ihminen viimeiseksi kaipaa on se, että hänen pitää rakentaa minäkuvaansa uudestaan "ihan ihmeellisten ja ufojen konseptien" ympärille.
Kirjoittajaa vituttaa se, että aspergerin syndrooman nimissä tehdään kaikkea jota voidaan pitää kusipäisyytenä vaikka henkilöllä itsellään ei edes ole diagnoosia. Miltei yhtä paljon häntä vituttaa se, että hän itse huomaa käyttävänsä diagnoosia suojakilpenä likimain aina kun joutuu sosiaalisesti vaikeaan tilanteeseen. Vaikka tosiasiassa joskus syynä on vain iso ego, joka suojaa itseään tällä "voittamattomalla supersuojakilvellä". Psykiatria on siis tiedettä jonka sinänsä tosiasioiden mukaisten tulosten kanssa eläminen on hyvin vaikeaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste bipolaarinen mielialahäiriö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste bipolaarinen mielialahäiriö. Näytä kaikki tekstit
perjantai 7. lokakuuta 2011
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Pieniä ajatuksia : Musiikki kertoo mielenterveydestä.
Country -musiikkia ei pidetä hienostuneisuuden huippuna. Teemat ovat usein tiivistettävissä "Rekka, juna, vankila, Texas, viina, känni, rekka, rekka" -teemoihin. Silti itse sain pieniä ajatuksia koskien mielenterveyttä kun kuuntelin Townes van Zandtin "vähemmän levitettyä tuotantoa". Kappale oli "Sanitarium blues". Townes on tiennyt mistä hän kirjoittaa.
Käyn kappaleen läpi ja selitän kohdan perässä mitä ajatuksia kohta voi tuoda esiin.
"The folks, they just can't take no more. / Throw you in the back seat, slam the door. / No stoppin' as down the road you go. / Go not time to lose."
Mielenterveys on ensisijassa sidottuna läheisiin. Nykyään sairausluokituksessa ei esimerkiksi ole "homoseksuaalisuutta", mutta "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" on. Useassa tilanteessa vaarattomalla tavalla hullu ei häiritse muita, jolloin hänelle ei tehdä pakkohoitoasioita. Pakkohoitoon aletaan menemään siinä vaiheessa kun muut, "Folks", eivät jaksa. Mielisairaalahoitoa vaativa hoito on tätä kautta luonteeltaan muutakin kuin "epätosia näkemyksiä". Hoidossa on ehdottomasti sosiaalinen ulottuvuus.
"Gigantic one way gate ahead. / You're thinkin' man I'd as soon be dead. / They decided to give you life instead. / The sanitarium blues."
Mielisairaalassa sisään pääsee helpommin kuin pois. Potilaan tahto muuttuu ainakin joissakin kohden irrelevantiksi. Tämä on tietysti perusteltua sillä, että mielisairaala on määritelty hoitopaikaksi. Siksi esimerkiksi itsetuhoisen tahtotilaa rajoitetaan, ja ihmistä yritetään muuttaa.
"Big ole nurse, all dressed in white. / Slaps you on a table in the middle of the night. / Then he straps you down real tight. / You're wonderin', what'd I do? / They hose you down, make sure you're clean. / Wrap you up in hospital green. / Shoot you full of Thorazine. / The sanitarium blues."
Tämä kohta kuvaa osittain aikansa hoitomenettelyjä. Erityinen huomio on kuitenkin rooliasut. Hoitajilla on hoitajaidentiteetti ja potilailla on potilasidentiteetti, ja omat vaatteet - jotka kuvaavat henkilöitä näiden roolien ulkopuolella - otetaan pois. Suhteesta tulee "virastosuhde", suhde roolien vuoksi.
"Could be TB or maybe a tumor. / Eavesdropping on the doctors, listening to the rumors. / Can't see your friends, hear the hum of the wheels. / Hey my man, you know how it feels? / Like the sanitarium blues."
Mielisairaala on suljettu paikka. Tämä tarkoittaa sitä että siellä eläminen on sosiaalisesti ja alueellisesti eristettyä. Tähän liittyy tietty tylsistyminen sekä se, että aletaan elämään vain tämän paikan sosiaalisen paikan ja tilanteen sisällä. Rooleista ei päästä koskaan eroon. Erilaiset huhut alkavat kiinnostaa.
"They upon some sunlit day. / They figure there's no need for you to stay. / They're pretty sure you can't be cured so they send you on your merry way."
Paranemisprosessissa paranemisesta kertovat tohtorit. Tässä mielenterveyden sosiaalinen luonne suorastaan korostuu. Townesin kohdata saadaan tulkintaan olennainen vääntö. Hänellä oli bipolaarinen mielialahäiriö. Se selittää miksi hänet heitetään sisään masentuneena ja kun maniavaihe iskee, ei tilannetta tuohon aikaan nähty enää "kriittisenä". Itselle vaarallinen oire on poissa. Ja kun tautia ei voi parantaa, voidaan potilaskin päästää parantumattomana vapauteen.
"You hit the pavement, hang around, nobody's on the outside to be found. / You're just tryin' to stay above the ground. / You start to thinkin', what's the use? / The sanitarium blues."
Ulkona mielisairauden sosiaalinen luonne korostuu yksinäisyyden kautta. Kun ollaan eristyksissä, on yhteydet katkenneet. Ja lisäksi jos on "hullu", on ajatuksesta tiettyä kiusaa ja harmia ihmisille. Ja moni ei ole tälläiseen vaivaan halukas. Siksi helposti ajaudutaan yksinäisyytee, jäädään yksinäisyyteen tai jätetään yksinäisyyteen.
Kaiken kaikkiaan Potilas käy läpi erikoisen myllyn, jossa asioista päätetään paljolti hänen ulkopuoleltaan. Vapautumisensakin jälkeen potilas miettii asiaa itsensä kautta, eikä tilanne näytä järkevältä. Ehkä tilanne muuttuu jos mielenterveyden sosiaalinen puoli ymmärretään. Potilas esitetään usein korostetusti juuri avun kohteena, pelastettavana. Ehkä olisi hyvä tämän lisäksi muistaa että joskus yhteisö määrittelee sen, ketkä on pelastettava.
Käyn kappaleen läpi ja selitän kohdan perässä mitä ajatuksia kohta voi tuoda esiin.
"The folks, they just can't take no more. / Throw you in the back seat, slam the door. / No stoppin' as down the road you go. / Go not time to lose."
Mielenterveys on ensisijassa sidottuna läheisiin. Nykyään sairausluokituksessa ei esimerkiksi ole "homoseksuaalisuutta", mutta "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" on. Useassa tilanteessa vaarattomalla tavalla hullu ei häiritse muita, jolloin hänelle ei tehdä pakkohoitoasioita. Pakkohoitoon aletaan menemään siinä vaiheessa kun muut, "Folks", eivät jaksa. Mielisairaalahoitoa vaativa hoito on tätä kautta luonteeltaan muutakin kuin "epätosia näkemyksiä". Hoidossa on ehdottomasti sosiaalinen ulottuvuus.
"Gigantic one way gate ahead. / You're thinkin' man I'd as soon be dead. / They decided to give you life instead. / The sanitarium blues."
Mielisairaalassa sisään pääsee helpommin kuin pois. Potilaan tahto muuttuu ainakin joissakin kohden irrelevantiksi. Tämä on tietysti perusteltua sillä, että mielisairaala on määritelty hoitopaikaksi. Siksi esimerkiksi itsetuhoisen tahtotilaa rajoitetaan, ja ihmistä yritetään muuttaa.
"Big ole nurse, all dressed in white. / Slaps you on a table in the middle of the night. / Then he straps you down real tight. / You're wonderin', what'd I do? / They hose you down, make sure you're clean. / Wrap you up in hospital green. / Shoot you full of Thorazine. / The sanitarium blues."
Tämä kohta kuvaa osittain aikansa hoitomenettelyjä. Erityinen huomio on kuitenkin rooliasut. Hoitajilla on hoitajaidentiteetti ja potilailla on potilasidentiteetti, ja omat vaatteet - jotka kuvaavat henkilöitä näiden roolien ulkopuolella - otetaan pois. Suhteesta tulee "virastosuhde", suhde roolien vuoksi.
"Could be TB or maybe a tumor. / Eavesdropping on the doctors, listening to the rumors. / Can't see your friends, hear the hum of the wheels. / Hey my man, you know how it feels? / Like the sanitarium blues."
Mielisairaala on suljettu paikka. Tämä tarkoittaa sitä että siellä eläminen on sosiaalisesti ja alueellisesti eristettyä. Tähän liittyy tietty tylsistyminen sekä se, että aletaan elämään vain tämän paikan sosiaalisen paikan ja tilanteen sisällä. Rooleista ei päästä koskaan eroon. Erilaiset huhut alkavat kiinnostaa.
"They upon some sunlit day. / They figure there's no need for you to stay. / They're pretty sure you can't be cured so they send you on your merry way."
Paranemisprosessissa paranemisesta kertovat tohtorit. Tässä mielenterveyden sosiaalinen luonne suorastaan korostuu. Townesin kohdata saadaan tulkintaan olennainen vääntö. Hänellä oli bipolaarinen mielialahäiriö. Se selittää miksi hänet heitetään sisään masentuneena ja kun maniavaihe iskee, ei tilannetta tuohon aikaan nähty enää "kriittisenä". Itselle vaarallinen oire on poissa. Ja kun tautia ei voi parantaa, voidaan potilaskin päästää parantumattomana vapauteen.
"You hit the pavement, hang around, nobody's on the outside to be found. / You're just tryin' to stay above the ground. / You start to thinkin', what's the use? / The sanitarium blues."
Ulkona mielisairauden sosiaalinen luonne korostuu yksinäisyyden kautta. Kun ollaan eristyksissä, on yhteydet katkenneet. Ja lisäksi jos on "hullu", on ajatuksesta tiettyä kiusaa ja harmia ihmisille. Ja moni ei ole tälläiseen vaivaan halukas. Siksi helposti ajaudutaan yksinäisyytee, jäädään yksinäisyyteen tai jätetään yksinäisyyteen.
Kaiken kaikkiaan Potilas käy läpi erikoisen myllyn, jossa asioista päätetään paljolti hänen ulkopuoleltaan. Vapautumisensakin jälkeen potilas miettii asiaa itsensä kautta, eikä tilanne näytä järkevältä. Ehkä tilanne muuttuu jos mielenterveyden sosiaalinen puoli ymmärretään. Potilas esitetään usein korostetusti juuri avun kohteena, pelastettavana. Ehkä olisi hyvä tämän lisäksi muistaa että joskus yhteisö määrittelee sen, ketkä on pelastettava.
keskiviikko 14. huhtikuuta 2010
Outona olemisesta.
"What can you leave behind / when you’re flyin’ lightning fast / and all alone? / Only a trace my friend / Spirit of motion born / and direction grown. / A trace that will not fade in frozen skies. / Your journey will be / And if her shadow doesn’t seem much company / Who said it would be?"
(Townes van Zandt, "High low and in between")
Townes van Zandt kärsi elämänsä aikana bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Tämä vaiva on kohtuullisen yleinen taiteilijoilla. Vaiva tunnetaan maanis-depressiivisyytenä. Se ei ole mikään pieni ongelma. Moni jolla on kyseinen vaiva korostaa "vertaisryhmää". Tämä tuo tavallaan tautiin gloriaa. Yleisesti taiteilijoihin toki liitetään muutenkin mielikuvatasolla mielisairaus ja hulluus. Kuitenkin on hyvä muistaa että kaikki taiteilijat eivät ole hulluja (vaikka se auttaakin), eivätkä kaikki bipolaariset ole taiteilijoita.
Taiteilijat ovat kuitenkin usein terveellä tavalla omalaatuisia. Esimerkiksi Unkurin muistelemat boheemit. Epäsiisteys ja normeja mukailemattomuus korosti sitä että muita asioita pidetään tärkeänä. Rentut voivat kuitenkin olla renttuja, vaikeuksissa viranomaisten (ja Korsossa elämisen kokemuksieni pohjalla muidenkin ihmisten) kanssa.
Hulluus liittyy myös toiseen kunnioitettavaan ammattiryhmään, jossa erikoislaatuisuus, nerous ja hulluus kulkevat arkipuheessa käsi kädessä. Tieteenteossa. Olenpa itsekin heistä nakutellut. Oman kirjoituksella repostelun sijasta haluaisin kuitenkin nostaa sen miten Hankamäki yhdistää erikoisuuden myös matemaatikoihin, tieteentekijöihin ja filosofeihin. Hän näkee että ihmisen motiivit heijastuvat tieteen sosiologian kautta. Eli "Voidakseen tehdä luovaa työtä ihmisen pitää eristäytyä ja sanoutua irti tieteen sosiaalisista kahleista." Kilpailijatkin voivat olla ikäviä ja siksi epäsosiaalisuus auttaa kestämään erimielisyyttä. Siksi hyvin usea tiedemies onkin hyvin erikoislaatuinen. Ensilukien katsauksessa ensin huvittaa miten toisen puolen eksentrisyys on vain erilaisuutta, ja luonnontieteiden kohdalla vihjataan että kyseessä on sosiaalisesta mainostempusta, jossa haetaan "nerouden myytillä kuuluisuuteen". Ulkoisesti tilanne on tietysti mutkikkaampi, ja tosiasiassa matemaatikkokin saa eksentrisyydellään neron auraa. Kumpikaan kanta ei ole suoraan väärin.
Ja onhan tekstissä muistutettu että "sopeutuminen tai sopeutumattomuus" ei ole mikään tärkeä asia itsessään. Jokainen saa olla juuri niin outo kuin itselle on luontevaa. Hankamäki lähestyy asiaa siten että "hyvä eriskummallisuus" johtuu siitä että hyvä tieteentekijä puolustautuu konsistentisti ympäristön paineita vastaan. Toiset taas ovat mediapellejä. Molemmissa on aktiivisen valinnan maku.
En ammu juttua kokonaisuutena alas. Sen sijaan ajatusta voidaan viedä toiseenkin suuntaan.
Outous voi olla näytelmä tai ei. Esimerkiksi Einstein joka Hankamäkeä lainaten "tunnetaan kansan keskuudessa paremmin valokuvistaan ja mielipiteistään kuin suhteellisuusteorioidensa syheröistä" on arveltu aspegerin syndroomaiseksi. Tämä korostaa "luonnollisuutta", jos sillä tarkoitetaan synnynnäisyyttä. Itselläni on tämä samanlainen tila. Asiaa tutkineen Baron-Cohenin mukaan hyvillä tieteentekijöillä on yllättävän usein tämä tila. Tätä ei ole traumatisoitu, opittu tai valittu tila. Se on "suoraan rakenteissa", eli neurologinen poikkeama.
Jos voisin kuvata sen jotenkin, käyttäisin varmasti Hankamäen lausuntoa "hulluina pidetyistä" ... "joiden käytös on kummallista, mutta joista ei silti voida löytää mitään todellista vikaa." Syynä on se, että tämä kohdistuu juuri sosiaalisiin tilanteisiin. Yleensä "ASsit" keskittyvät mielenkiintonsa kohteisiin - kuten harrastuksiinsa, usein sosiaalisten suhteiden kustannuksella. (Might sound familiar..)
Tässä tilassa on tietty kaksisuuntaisuus. Jos tilaa ei tunnista tai pidä tärkeänä, eleet menevät ohi. Niitä ei ikään kuin olekaan. Katsekontaktia ei synny. Jos sen taas tunnistaa ja pitää tärkeänä, on seurauksena usein liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä mitättömistäkin eleistä. Ja intensiivistä ja ahdistavaa tuijottamista. Sosiaalinen ASsi hakee usein "apuja" huumorista - vaikka sen ymmärtäminen on usein vaikeaa.
1: Esimerkiksi itse osaan kirjoittaa rakenteellisesti oikeaoppisen vitsin, joka on luettuna ihan hauska. Samalla omistan myös taidon pilata hyvänkin vitsin kertomalla sen ääneen. Tätä taitoa on itse asiassa ihmetelty meidän miekkailukoulullamme ääneenkin. My performance really can ruin almost any joke. Vastaava on huomattu kun vitsejäni lueskellut henkilö kutsui minut kerran "stand up -karaoketyyppiseen" ratkaisuun. Ja usein vitsini eivät sovi tilanteeseen - sain esimerkiksi koulussakin käytöksenalennusta ja puhuttelun kun kerroin liian roisin vitsin. Opettaja käski kaikkia kertomaan jonkun - ja minä tietysti kerroin.
Aspergerin syndroomainen voi harjoitella olemaan normaali, mutta se ei käytännössä onnistu. Itse en, noin karkeasti ottaen, pysty siis olemaan "normaalisti toimiva ihminen normaalissa tilanteessa" vaikka kuinka yrittäisin olla. Siksi "erikoisen teeskentely" tuntuu prosessina vastemieliseltä ja typerältä. Se tuntuu samanlaiselta kuin jos joku haluaisi ampua itseään jalkaan jotta saisi käyttää invahissiä.
En tehnyt tätä jotta saisin itseni ja Einsteinin samaan juttuun. (Tätä linkittämistä kritisoin jo taiteilijoiden kohdalla.) Otin sen esiin koska Hankamäen "konsistenttiin elämäntapaan" voidaan saada uusia kulmia. Ja huomata että usea luonnontieteilijä ei vain teeskentele saadakseen neron maineen, vaan on ihan aikuisten oikeasti outo.
Mielenkiintoinen kysymys onkin se, että onko tiedemaailman sosiaalinen rakenne sellainen että aspergerin syndroomaisuus kannattaa, että se on uraa edistävä keino. (Muutenhan se ei olisi yleinen tässä ryhmässä.)
Jokin syyhän siihen on että epäsosiaaliset, epätavallisen intensiivisiä kiinnostuksen kohteita, toistuvia ja kaavamaisia käytösmalleja ja säännönmukaisuuksiin nyyläävät hahmot pärjäävät hyvin tieteenteossa. Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tiedemaailma on niin täynnä sosiaalista peliä, että sen ignorointia vaaditaan ylipäätään työn tekemiseen. Tai sitten tiedemaailma ei olekaan niin sosiaalista mediapelin ja ideologioiden värittämää, kuin esitetään.
Olisi kuitenkin "hieman vaikeaa" ymmärtää miten sosiaalisesti lahjattomimmat pärjäisivät kaikista parhaiten jos kyseessä olisi sosiaalinen ideologiavääntö. Siksi postmodernistissävytteiset virtaukset jotka esittävät tieteenteon sosiaalisena kilpailuna ja ideologioiden laskelmointina ovat oudompia kuin ne tieteentekijät.
(Townes van Zandt, "High low and in between")
Townes van Zandt kärsi elämänsä aikana bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Tämä vaiva on kohtuullisen yleinen taiteilijoilla. Vaiva tunnetaan maanis-depressiivisyytenä. Se ei ole mikään pieni ongelma. Moni jolla on kyseinen vaiva korostaa "vertaisryhmää". Tämä tuo tavallaan tautiin gloriaa. Yleisesti taiteilijoihin toki liitetään muutenkin mielikuvatasolla mielisairaus ja hulluus. Kuitenkin on hyvä muistaa että kaikki taiteilijat eivät ole hulluja (vaikka se auttaakin), eivätkä kaikki bipolaariset ole taiteilijoita.
Taiteilijat ovat kuitenkin usein terveellä tavalla omalaatuisia. Esimerkiksi Unkurin muistelemat boheemit. Epäsiisteys ja normeja mukailemattomuus korosti sitä että muita asioita pidetään tärkeänä. Rentut voivat kuitenkin olla renttuja, vaikeuksissa viranomaisten (ja Korsossa elämisen kokemuksieni pohjalla muidenkin ihmisten) kanssa.
Hulluus liittyy myös toiseen kunnioitettavaan ammattiryhmään, jossa erikoislaatuisuus, nerous ja hulluus kulkevat arkipuheessa käsi kädessä. Tieteenteossa. Olenpa itsekin heistä nakutellut. Oman kirjoituksella repostelun sijasta haluaisin kuitenkin nostaa sen miten Hankamäki yhdistää erikoisuuden myös matemaatikoihin, tieteentekijöihin ja filosofeihin. Hän näkee että ihmisen motiivit heijastuvat tieteen sosiologian kautta. Eli "Voidakseen tehdä luovaa työtä ihmisen pitää eristäytyä ja sanoutua irti tieteen sosiaalisista kahleista." Kilpailijatkin voivat olla ikäviä ja siksi epäsosiaalisuus auttaa kestämään erimielisyyttä. Siksi hyvin usea tiedemies onkin hyvin erikoislaatuinen. Ensilukien katsauksessa ensin huvittaa miten toisen puolen eksentrisyys on vain erilaisuutta, ja luonnontieteiden kohdalla vihjataan että kyseessä on sosiaalisesta mainostempusta, jossa haetaan "nerouden myytillä kuuluisuuteen". Ulkoisesti tilanne on tietysti mutkikkaampi, ja tosiasiassa matemaatikkokin saa eksentrisyydellään neron auraa. Kumpikaan kanta ei ole suoraan väärin.
Ja onhan tekstissä muistutettu että "sopeutuminen tai sopeutumattomuus" ei ole mikään tärkeä asia itsessään. Jokainen saa olla juuri niin outo kuin itselle on luontevaa. Hankamäki lähestyy asiaa siten että "hyvä eriskummallisuus" johtuu siitä että hyvä tieteentekijä puolustautuu konsistentisti ympäristön paineita vastaan. Toiset taas ovat mediapellejä. Molemmissa on aktiivisen valinnan maku.
En ammu juttua kokonaisuutena alas. Sen sijaan ajatusta voidaan viedä toiseenkin suuntaan.
Outous voi olla näytelmä tai ei. Esimerkiksi Einstein joka Hankamäkeä lainaten "tunnetaan kansan keskuudessa paremmin valokuvistaan ja mielipiteistään kuin suhteellisuusteorioidensa syheröistä" on arveltu aspegerin syndroomaiseksi. Tämä korostaa "luonnollisuutta", jos sillä tarkoitetaan synnynnäisyyttä. Itselläni on tämä samanlainen tila. Asiaa tutkineen Baron-Cohenin mukaan hyvillä tieteentekijöillä on yllättävän usein tämä tila. Tätä ei ole traumatisoitu, opittu tai valittu tila. Se on "suoraan rakenteissa", eli neurologinen poikkeama.
Jos voisin kuvata sen jotenkin, käyttäisin varmasti Hankamäen lausuntoa "hulluina pidetyistä" ... "joiden käytös on kummallista, mutta joista ei silti voida löytää mitään todellista vikaa." Syynä on se, että tämä kohdistuu juuri sosiaalisiin tilanteisiin. Yleensä "ASsit" keskittyvät mielenkiintonsa kohteisiin - kuten harrastuksiinsa, usein sosiaalisten suhteiden kustannuksella. (Might sound familiar..)
Tässä tilassa on tietty kaksisuuntaisuus. Jos tilaa ei tunnista tai pidä tärkeänä, eleet menevät ohi. Niitä ei ikään kuin olekaan. Katsekontaktia ei synny. Jos sen taas tunnistaa ja pitää tärkeänä, on seurauksena usein liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä mitättömistäkin eleistä. Ja intensiivistä ja ahdistavaa tuijottamista. Sosiaalinen ASsi hakee usein "apuja" huumorista - vaikka sen ymmärtäminen on usein vaikeaa.
1: Esimerkiksi itse osaan kirjoittaa rakenteellisesti oikeaoppisen vitsin, joka on luettuna ihan hauska. Samalla omistan myös taidon pilata hyvänkin vitsin kertomalla sen ääneen. Tätä taitoa on itse asiassa ihmetelty meidän miekkailukoulullamme ääneenkin. My performance really can ruin almost any joke. Vastaava on huomattu kun vitsejäni lueskellut henkilö kutsui minut kerran "stand up -karaoketyyppiseen" ratkaisuun. Ja usein vitsini eivät sovi tilanteeseen - sain esimerkiksi koulussakin käytöksenalennusta ja puhuttelun kun kerroin liian roisin vitsin. Opettaja käski kaikkia kertomaan jonkun - ja minä tietysti kerroin.
Aspergerin syndroomainen voi harjoitella olemaan normaali, mutta se ei käytännössä onnistu. Itse en, noin karkeasti ottaen, pysty siis olemaan "normaalisti toimiva ihminen normaalissa tilanteessa" vaikka kuinka yrittäisin olla. Siksi "erikoisen teeskentely" tuntuu prosessina vastemieliseltä ja typerältä. Se tuntuu samanlaiselta kuin jos joku haluaisi ampua itseään jalkaan jotta saisi käyttää invahissiä.
En tehnyt tätä jotta saisin itseni ja Einsteinin samaan juttuun. (Tätä linkittämistä kritisoin jo taiteilijoiden kohdalla.) Otin sen esiin koska Hankamäen "konsistenttiin elämäntapaan" voidaan saada uusia kulmia. Ja huomata että usea luonnontieteilijä ei vain teeskentele saadakseen neron maineen, vaan on ihan aikuisten oikeasti outo.
Mielenkiintoinen kysymys onkin se, että onko tiedemaailman sosiaalinen rakenne sellainen että aspergerin syndroomaisuus kannattaa, että se on uraa edistävä keino. (Muutenhan se ei olisi yleinen tässä ryhmässä.)
Jokin syyhän siihen on että epäsosiaaliset, epätavallisen intensiivisiä kiinnostuksen kohteita, toistuvia ja kaavamaisia käytösmalleja ja säännönmukaisuuksiin nyyläävät hahmot pärjäävät hyvin tieteenteossa. Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tiedemaailma on niin täynnä sosiaalista peliä, että sen ignorointia vaaditaan ylipäätään työn tekemiseen. Tai sitten tiedemaailma ei olekaan niin sosiaalista mediapelin ja ideologioiden värittämää, kuin esitetään.
Olisi kuitenkin "hieman vaikeaa" ymmärtää miten sosiaalisesti lahjattomimmat pärjäisivät kaikista parhaiten jos kyseessä olisi sosiaalinen ideologiavääntö. Siksi postmodernistissävytteiset virtaukset jotka esittävät tieteenteon sosiaalisena kilpailuna ja ideologioiden laskelmointina ovat oudompia kuin ne tieteentekijät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)