Veronmaksajasta kuluttajaan ; Maksa itte monopolipoliisisi.

Sain eiliseen AY -liiketekstiini kommentin. Se on mielestäni kohtuu tärkeä. Ja siihen vastaaminen vaatii (ainakin minulta) hyvin paljon sanoja. (Toki minua myös provosoi rinnastus kommunistinuoriin. Mutta tämä ei ole koko totuus.) Kommentissa oli tiettyjä ansioita. Ja toisaalta niihin vastaaminen täsmentää kantojani. Ja sen jälkeen kommentilla ei välttämättä ole ihan niin suurta relevanssia.

"Et oikein ymmärrä että mitä eroa on kartellilla ja monopolilla. Tai että miten eroaa oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja oikeus ilmaiseen terveydenhoitoon." Koska tässä on kaksi kohtaa, vastaukseni rakentuu kahteen "lukuun".

Kartelli/Monopoli.

Tässä kohden viittaus monopoliin oli ilman lisätäsmennystä selvä. Koska kyseinen kirjoitus käytti sanaa monopoli. Eikä kartelli. Syynä oli se, että "rivien takana" viittauskohtani koski itse asiassa keskiajan kiltoja. Ne olivat sekä monopoli että AY -liike. Ja ilman tätä erityisluonnetta teksti ei olisi syntynyt siinä muosossaan missä se on syntynyt ; Itseäni tilanteessa huvitti eniten se, että kun luin kuvauksia kiltojen vaikutuksesta korostui että erilaiset liikemiesten herrakerhot ja muu kapitalistinen olivat ne jotka syntyivät kiltojen pohjalle. Joka on totta. Mutta toisaalta kun katsoi kiltojen toimintaa, mieleen syntyi hyvin vahva mielikuva AY -toiminnasta. Tämä huvitus oli se joka sai minut kirjoittamaan asiasta mitään.

Kartelli -sana olisi varmasti ollut täsmällisempi ja se olisi johtanut mietteitä vähemmän harhapoluille. En kuitenkaan pidä monopoli -sanan käyttämistä kovin ongelmallisena. Sillä monopoli μονοπώλιο on taloustieteessä tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja. Tämä määritelmä ei pidä takanaan syntymekanismia.

Esimerkiksi ymmärrän että Alko ei ole sellainen monopoli joka rakentuu tai nojaa vapaaseen markkinatalouteen. Useat monopolit syntyvät ei-vapaalla markkinataloudella. Mutta valitettavasti tunnetaan myös luonnollinen monopoli on muodostuu tilanteessa, jossa yksi tuottaja pystyy toimimaan markkinoilla niin tehokkaasti, että muiden ei kannata tulla markkinoille. Tällöin yrityksellä on tuotannossa tavallisesti skaalaetu tai vaihtoehtoisesti markkinoille tulon kustannus voi olla hyvin korkea. Vapaa markkinatalous tuottaa näitä monopoleja.

Kuitenkin samalla on selvää että markkinatalouden tapana on tuottaa "pitkiä häntiä". Eli tosiasiassa markkinoilla on yksi tai hyvin harvalukuinen määrä suuryrityksiä. Ja suurimman osan kannalta on itse asiassa yksi ja sama onko kilpailu sallittu sellaisessa abstraktissa mielessä. Jos todennäköisyydet lähteä markkinoille ja saada suuri markkinaosuus on minimaalinen, on kyseessä käytännön tasolla vastaava ongelma.

Näin ollen monopoliasia ei ole virhe. Markkinoilla voi olla yksi osaaja. Tai ne voivat olla de facto tähän verrattavissa. Kun sanoin, että vapaa markkinatalous tuppaa tuottaamaan monopoleja, on muistettava että tämä on totta. Tässä ei ole mitään ongelmallista. Se, että sanoin, että järjestelmä A tuottaa asiaa Z ei muutu sillä että sanoo että järjestelmä B tuottaa samaa asiaa Z. Täytyisi osoittaa, että vapaa markkinatalous ei missään tilanteessa johtaisi monopoliin. Vapaassa markkinataloudessa ei kuitenkaan, melko määritelmällisesti, ole sellaisia tilanteita joissa esimerkiksi luonnollinen monopoli vain lakkaisi automaattisesti olemasta näkymättömän käden vaikutuksesta. Toisin sanoen tässä maistuu se, että argumenttiani on hieman ohjailtu johonkin tavalla joka kovasti muistuttaa loogista päättelyvirhettä. Tosin tämä harhautuminen olisi kieltämättä ollut estettävissä jos olisin käyttänyt mainittua kartelli -sanaa. Koska siihen liittyvät mielikuvat ohjaavat ajatuksia vain yhteen paikkaan.

Fyysinen koskemattomuus vs. oikeus ilmaiseen terveydenhuoltoon

Tämä onkin sitten vaikeampi beast. Sillä ensimmäinen ja helpoin tapa lähestyä asiaa on huomauttaa, että kommentoijan esitys pitää sisällään ensi sijassa eettisen premissin. Ja jos tämän eettisen premissin kanssa on erimielinen, niin argumentin vaikuttavuus melkolailla lakkaa. Tässä mielessä huomio voisi palata monesti tekemääni uskontokritiikkiin. Jossa vikana on se, että jotain eettistä jako päsmäröidään muiden yli niin että jos he eivät tätä jaottelua hyväksy niin he eivät ole vain erimielisiä vaan myös väärässä. Itse näenkin että on arvostettava sekä negatiivisia että positiivisia vapauksia. Ja täten jos uusliberalisti näkee että jaotteluero on tärkeä, niin sitten uusliberalismi on väärässä.

Mutta tämä on kuitekin tavallaan epäreilu tapa lähestyä asiaa. Blogitekstini ansaitsee oikeutensa mielipidekirjoituksena. Mutta jos se pyrkii olemaan yhtään mitään enempää, niin se on vaikeuksissa. Koska ottamalla eri eettiset premissit ei osoiteta että uusliberalismi olisi sisäisesti ristiriidassa. Uskovaiset tekevät vastaavaa asennoitumista siten että he ottavat esimerkiksi naturalistin ja sovittavat tähän ei-naturalistien ehtoja. Ja sitten juhlivat siitä että naturalisteilla olisi jokin sisäinen ristiriita. Tosiasiassa naturalistit ovat ongelmissa vain suhteessa tiettyyn dogmaan. Ja kenties tätä kautta voidaan nähdä miksi naturalistit ovat skismaattisia kyseisen dogman kannattajien kanssa. Sanotaan näin, että en välttämättä halua mennä tälle tielle.

Ja siksi otankin viittauksen. Kommentoija ystävällisesti antoikin siihen referenssin. (Tämä on tarpeen koska en rehellisesti ottaen muista suurinta osaa siitä mitä olen kirjoittanut. Kirjoitan joka päivä tai pyrin tähän. Ja usein käytän jotain jäsentelytyökalua vain siksi että sitä voi käyttää. Joten en aina edes kirjoita siitä mitä mieltä olen.)

"Yövartijavaltio" -juttuni on mielestäni jotain johon uskallan kuitenkin nojata astetta enemmän kuin pelkkänä mielipidekirjoituksena. Tämä vaatii astetta enemmän pohdintaa. Tämä vaatii sitten hieman uusliberaalinmakuisia lähestymisiä.

Kun pointtinani oli että rikkaat eivät halua maksaa kaikille terveydenhuoltoa mutta ovat halukkaita siihen että poliisi hoitaa oli mielessäni tietenkin ensi sijassa se, että niin poliisi kuin terveydenhuoltohenkilökuntakin ovat työntekijöitä. Lisäksi molemmat ovat ammatteja joista on tavattu pitää aivan normaalisti ei-valtiollisia ja valtiollisia versioita. On julkinen ja yksityinen lääkärilaitosto. (Joiden ammattitaitoa valtio toki ei-markkinataloudellisesti kyylää ja hyvä niin.) Sen lisäksi suomessakin on niin poliisi kuin yksityisiä turvallisuusalan toimijoita. Aihe ei ole markkinatalouden ulkopuolella. Jos jokin maa hoitaisi poliisityöt pelkästään yksityisillä vartijapalveluilla, se ei rikkoisi millään tavalla vapaata markkinataloutta vastaan. Päin vastoin. Siinä olisi kyse täydestä kilpailusta.
1: Uusliberalismissa onkin usein makusteltu asioita tavalla jossa uuslibearlismi on hyvin domeenispesifisti argumentoitua. Ja laajentaminen yhdestä fraktiosta toiseen nähdään virheenä. Mutta mitäpä ei voisi odottaa ihmisiltä jotka toisaalta usein korostavat objektiivisuutta ja strategioita. Mutta jotka sitten heti vähänkin uhattuna alkavat tuottamaan etiikkapuhetta vapaudesta. Ja joilla on paljon konsepteja reiluudesta ja epäreiluudesta. Joka sidotaan ansaitsemiseen ja loisimiseen sellaisella arvottavalla tavalla joka tuskin ainakaan humen giljotiinia noudattaa...

Monissa maissa yksityinen turvallisuuspuoli on hyvinkin paljon laajempaa kuin meillä. Eikä tässä yhteydessä ole tavatonta että rikkaat aidoittavat hyviä asuinalueita joissa on turvallisuusasiat kunnossa. Ja sitten katsotaan että köyhät ovat jotenkin syyllisiä yrittämisen puutteeseen kurjuudestaan. Tämä asenne ei ole uusliberalismin vastaista. Ja yksi syy on juuri siinä että jos kannattaa matalaa verotusta, niin kaikessa, myös poliisin kohdalla, tilanne menee siihen että joku maksaa turvallisuudesta. On esimerkiksi turhaa vedota John Stuart Millin oikeudenmukaisuusteorioihin tai Immanuel Kantin moraaliperiaatteisiin jos siihen ei liity työvelvoitetta. Jos verotus vedetään minimiin on selvää että myös turvallisuuspuolella menee niin että työ muuttuu käytännössä siihen että veronmaksajan sijaan toiminta maksetaan käytön mukaan.(Uusliberaaleilta kuitenkin tulee aivan oikeasti iskulauseita joissa 50% verotus on 50% orjuutta. Eikä tämä ole ristiriidassa uusliberaalin filosofian oppejen kanssa.)

Ja sama käytäntö sanoo että olipa eettinen periaatteisto mitä tahansa, niin uuslieralismi haluaa minimoida yhteiskunnan ja hallituksen rahoituksen. Ja muuttaa asioita ansaitsemispohjaiseksi. Ja että näistä seuraa esimerkiksi se että jollakulla ei ole senhetkisellä työllään varaa sairaalahoitoon. Kenties ruokaankaan. Josta taas käytännössä seuraa se että nämä yritteliäät ihmiset käytännöllis-kyynisesti mieluusti ryöstävät rikkailta (siksi että heillä on rahaa) ja antavat ne köyhille (itselleen). Joten käytännössä esittämäni hyötyristiriita on aika konkreettinen. Jos halutaan ajaa ihmisiä nurkkaan luodaan väkivaltaa joka kohdistuu itseen. Joten on aika ilmiselvää että muita nurkkaan ajavan kannattaa vaatia että joku muu jakaa kuluja siitä että häntä itseään ei puukoteta-ryöstetä-kidnapata-syödä. Koska jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat niin aggressiivisten epätoivoisten ihmisten lisääntyminen lisää poliisin tarvetta ja jos se kohdistuu tiettyihin yksilöihin se myös vaarallistaa heidän tehtäviään. Ja tälläisestä sitä haluaa mieluusti rahaa. (Huonoa palkkaa saava poliisi ei muuten ole motivoitunut tekemään työtään ; Tämä näkyy aika vahvasti monissa Afrikan maissa. Joissa poliisi on käytännössä byrokratianavaaja jolle maksetaan lahjuksia. Näin käytännössä, vassokuu.)

Mutta tämä kyynistäminen ei kuitenkaan vielä riitä. Sillä uusliberalismin sisällä on kuitenkin nyt esitetty filosofinen jaottelu. On jotenkin epätyydyttävää jäädä siihen miksi asiat nyt vaan menevät siihen että niiden pitäisi mennä myös oikeudenmukaisuuden mukaan. Uusliberaalit saisivat siis kuitenkin oikeudenmukaisuuden pointin itselleen. En ole kovin vakuuttunut tästä. Viittaan tässä taustatempun nojaavan aiempaan filosofiseen ihmisoikeustekstiini. Siinä nojataan sellaisiin konsepteihin jotka ovat käteviä kommentoijani kannalta. Sillä siinä korostetaan että kaikki oikeudet eivät ole samanarvoisia. Tästä kautta kommentoijalla onkin pointinjyvänen. On nähtävissä esimerkiksi että "velvollisuus olla hukuttamatta" on erilainen kuin "velvollisuus auttaa hukkuvaa".

Se ei vaan valitettavasti kanna kovin pitkälle. Sillä rehellisesti sanoen;
1: Uusliberalismissa on hyvinkin usein otettu nimenomaan positiivisia vapauksia jotka tallaavat muiden negatiivisten vapauksien yli. Jos mietitään uskonnonjulistusta, tulee mieleen kaduilla huutaminen. Tälle ratkaisuksi tarjotaan sekularismia, valtion ja uskonnon erottamista. Jos mietitään mitä markkinamies tekee julistaessaan, aletaan puhumaan mainoksista. Onko ihmisillä tärkeämpi "vapaus jostain" vai "vapaus johonkin"? Toki uusliberaali korostaa tässä että jokainen saa mainostaa mutta mainontaa ei saa ulkopuolelta tukea. Pointti ei ole kovin täydellinen. Mutta siinä on kuitenkin pieni twisti joka ei ole uusliberaaliudelle ainakaan eduksi. Jaottelu pelkkiin negatiivisiin vapauksiin ja positiivisiin vapauksiin ei olekaan niin ilmiselvä.
2: Toinen on se, että tosiasiassa ruumiillinen koskemattomuus ei ole mikään absoluutti. Voisin alleviivata sitä että poliisi on valtion väkivaltakoneistoa. Maissa joissa ei ole kuolemanrangaistusta puututaan kuitenkin ruumiilliseen koskemattomuuteen. Poliisi saa pamputtaa (ehdoilla) ja tekee täten jotain jota pahoinpitelijä tekee mutta laittomasti. Korostaisin kuitenkin enemmän sitä, että jos ruumiillinen koskemattomuus on absoluutti, niin esimerkiksi monille uusliberaaleille tärkeä autoilu ja vapaa liikkuvuus ovat jotain joita voitaisiin rajoittaa. Sillä autojen kanssa kuollaan. Sama koskee toki montaa muutakin asiaa. Uusliberaali voisi silti sanoa että pointti kertoo lähinnä että ruumiillinen koskemattomuus ei ole ehdoton itseisarvo. Mutta että se on kuitenkin oleellisesti erilainen koska siinä puututaan ihmisiin jotka vievät muilta vapauksia. Kun taas sairaanhoidossa joku toinen maksaa jonkun toisen hoidon. Ja ihmisillä olisi kutenkin ikään kuin vapaus hoitaa omat asiansa (johon heillä ei ole varaa.)
3: Tärkein pointti on kuitenkin se, että kun puhutaan ruumiillisesta koskemattomuudesta ja sen suojelusta, niin tässä on nähty oleellisista muuttujista siivottu karvalakkimalli. Nähdään että ruumiillinen koskemattomuus on jotain joka koskee vain uhria. Tosiasiassa käy kuitenkin niin että ruumiillista koskemattomuutta suojelee poliisi. Jolla on infinitesimaalista suurempi riski vammautua tai jopa kuolla prosessissa. Kysymys ei markkinataloudellisesti ja eettisesti ole siitä että onko uhrin ruumiillinen koskemattomuus eri asia kuin köyhä jonka sairaanhoito maksetaan. Kysymys on siitä miksi poliisilla olisi velvollisuus riskeerata oma ruumiillinen koskemattomuutensa jonkun ventovieraan puolesta. Markkinataloudellisesti kyseessä on sopimus jossa raha vaihtaa omistajaa. Eli kyse ei ole mitenkään eri asiasta. On jokin taho joka maksaa ja jokin taho joka hyötyy. On jokin taho jonka ruumiillinen koskemattomuus uhrautuu joka tapauksessa. Eikä uhri ole mitenkään automaattisesti arvokkaampi ihminen kuin poliisi. Siksi voisi olla aivan hyväksyttävää sanoa että poliisi pitäisi muuttaa veronmaksajakeskeisestä mallista käyttäjäkeskeiseksi. Eli ne jotka käyttävät palvelua maksavat siitä ammattilaiselle. Ja ne jotka haluavat loisia verovaroilla ja säästää killinkejä oman turvallisuutensa maksukuluista ovat samanlaisia yhteiskunnan varoja leachaavia loisia kuin ne jotka eivät maksa omia sairaalakulujaan. Siksi jos haluaa turvata oikeutensa ruumiilliseen koskemattomuuteen voi olla aivan oikeutettu pitämään abstraktin oikeutensa. Aivan kuten sairaalahoitoja maksamaan kykenemätön köyhä on oikeutettu siihen että hänellä on abstrakti oikeus omaan henkeensä ja elämäänsä. Ja jos haluaa mennä tämän pidemmälle ja riskeerata muita ihmisiä niin maksakoot täyden markkinahinnan ilman yhteiskunnan hyysäämistä. (Joka vaatii verorahojakin!) Tai ostakoot itselleen luotiliivit. Ne tulevatkin tarpeeseen kun yhteiskunta on noin muutoin, esimerkiksi sairaalahoidon, puolesta ajettu täyteen epätoivosia ja hyväosaisia vihaavia ihmisiä. Siinä voi sanoa että naura pajatso!

---

Itse toki toivon että jokainen uusliberaali ja hänen perheensä sairastuu parannettavaan tautiin. Mutta jonka hoito olisi 10 000 euroa enemmän kuin mihin hänellä on varaa ja pankista annettavat lainat päälle. Ja sen jälkeen heidät hoidettaisiin julkisessa terveydenhuollossa. Ja sitten saavat olla ikään kuin velkaa näiden kanssa. Kenties tässä muuttuisi ihmisten mieli ja suhtautuminenkin.

AY -liikkeistä ja vapaasta markkinataloudesta

Uusliberalismissa korostetaan että valtio ei saa puuttua vapaisiin markkinavoimiin. Idealina on se, että markkinavoimat ratkaisevat omat ongelmansa. Oletetaan että tämänlainen näkymätön käsi on olemassa. Eli lähtökohtaisesti markkinatalous ei ole jotain joka kukistaa ihmiskunnan ja romauttaa valtiot.

Näissä premisseissä on syytä tiedostaa että vapaan markkinatalouden tiedetään tuottavan suuryrityksiä ja monopoleja. Nämä voivat määrätä hintatasoista. Työn hintaa voidaan vetää alas koska kilpailijoita ei ole ja vaihtoehtona on työttömyys tai alanvaihto. Vastaavasti tuotteen - tai palvelun - hintaa voidaan hivuttaa ylös koska kilpailua ei ole ja massalla tekemiseen liittyy usein myös rakenteellisia säästöjä.

Vapaassa markkinataloudessa monopoleihin ei pidä puuttua. Valtion hyysääminen ja monopolien rajoittaminen on juuri sitä ei-vapaata kauppaa. Aidon täysverisen uusliberalismin silmissä näin ei saada tehdä.

Jostain syystä näkökulma muuttuu kun puhutaan vaikka AY -liikkeistä. Silloin ne eivät edustakaan vapaata markkinavoimaa vaan kommunismia. Joka on tietenkin kapitalismin vastustaja. ; Tässä tosin unohtuu se, että ideologinen jännite ja aatehistoria ei välttämättä kerro kaikkea.

Jos mietitään mikä on AY -liike, voidaan huomata että se on vapaassa sopimuksessa syntynyt kokoonpano. Se on työntekijöiden yritys monopolisoida itsensä. Se on aivan samanlainen oma etu edessä menevä strategia kuin monopolikin. Voidaan jopa sanoa että hyvin vahva AY -liike on tietyn alan työntekijöiden markkinavoimille alistumista ja markkinavoimien käyttämistä kilpailuetuna tavalla joka oleellisesti on monopolinkaltainen.

Tässä mielessä kommunismi ja uusliberalismi eivät ole menetelmiltään poissulkevia. Toki se aatekieli jolla käytännössä toimivia strategioita esitellään eroavat. Mutta kun katsoo tämän jargonin läpi voi nähdä että toisella tavalla ulostuotuna AY -liike aivan samalla tavalla tuoksuu.

Urpo(n) Idea, joka haudattaneen (mutta ei hiljaisuudessa)

Briteistä löytyy hoitamattomia hautausmaita.
Nopeasti kasvillisuus syö unohtuneet ja hoitamattomat.
Suomessa haudat hoidetaan ja ikuinen lepo kestää 20 vuotta.
Ainakin toistaiseksi on parasta maatua säädetyssä ajassa.

"Life After People" -sarja kuvasi tiedemiesten näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen kun ihmiset katoavat. Maamerkkien kaatuminen ja tuhoutuminen muistuttaa siitä, että infrastruktuuri on hyvin hauras. Se katoaa jos sitä ei huolleta. ; Ironista onkin se, että ideologiat ja sosiaalinen työ vaativat kokoaikaista ylläpitoa. Ne katoavat välittömästi ihmisten mukana. Monet rakenteet sen sijaan kestävät sitten hieman pidempää. Kauiten säilyisi ydinjäte.

Tämä muistutus on tarpeen, sillä käytän tässä infrastruktuuri -käsitettä sen hyvin laajassa merkityksessä. Esimerkiksi koulut ovat koulurakennus ja siihen ennen kaikkea liittyvä opetustyö. Koulutus ja sairaanhoito ovat osa infrastruktuuria.

Ja se, mihin kaikki yhteiskunnat nojaavat ei suinkaan ole laki ja ihmisten sosiaalista koheesiota ylläpitävä ideologia ja muu kulttuuri. Nämä ovat infrastruktuuria jotka nekin vaativat ylläpitoa. (Uskonnot ilman uskonnon opetusta lapsille katoavat. Samoin käy oikeusjärjestelmälle.) Ja näiden ylläpitoa koskee jännittävä asia. Nimittäin se, että kaikki huolto maksaa. Perimmiltään valtioiden oikeus kerätä veroa perustuu siihen ajatukseen, että ilman veroja ei ole infrastruktuuria. Verotus olisi siis yhteiskunnan olemassaolon hinta.

Nykykulttuuri ei kuitenkaan nojaa ajatusmalliin jossa mietittäisiin esimerkiksi ravintoylijäämää. Siis sitä ajatusta, että jotta joku tekee mitään muuta kuin viljelee ja metsästää ja kerää ruokaa, tarvitaan ravintoylijäämää. Jopa kivikirveen kaltainen infrastruktuuria parantava esine vaatii ravintoylijäämää. Sitä että joku jää kotiin värkkäämään kun muut hankkivat tälle ruokaa, ikään kuin palveluksena siitä kirveestä. Sen sijaan mietitään vain rahaa ja sen tekemistä.

Tämä lähtökohta johtaa moniin pieniin ihmeisiin. Esimerkiksi joku voi miettiä miksi valtiot eivät ota velkarahaansa ja laita sitä pörssiin. Jos raha todella menee rahan luokse, niin näin kannattaisi tehdä. Ongelmana on osittain sijoituksen menetämisen riski. Siinä missä pörssikeinottelija voi ottaa riskejä, korka siinä kaatuu korkeintaan yhtiö tai yksilö, valtio joka tekee niitä ja epäonnistuu kaataa koko yhteisön. Ja pörssissä keinotellessa ei riitä pelkkä raha. Eikä viisauskaan. Sillä se mitä Taleb opettaa "Musta joutsen" -teoksessaan ja Kahneman opettaa "Thinking fast and slow":ssa on se, että pörssissä on aina tuurielementti. Ja suuri osa asiantuntijuudesta on harhaa, harhaa johon pörssimiehet itse uskovat mutta joka ei näy kontrolloiduissa onnistumisprosenteissa ; Suuri osa "pörssineroudesta" johtuukin siitä että tulkitaan jälkikäteen taidosta vaan siitä että voittajat selittävät jälkikäteen tuurinsa taidoksi. (Ja selittävät epäonnistumisensa saivarteluilla.) Koviten häviäjät jotka ovat olleet huono-onnisia eivät tietysti vain osaa. Tavallaan varmin keino tienata pörssissä onkin neuvominen jossa ei olla kiinni omalla rahalla. Palkka saadaan vaikka joku epäonnistuisi. Koska pörssissä on kysymys alasta jossa epävarmuus on tavallista, se joka onnistuu myymään varmuuden tunnetta pärjää. (Pörssineuvojat ovatkin pahimmillaan vähän kuin mammonauskonnon pappeja. Eivät välttämättä paranna onnistumisprosentteja, mutta.)

Toisaalta pörssi ei tosiasiassa ylläpidä infrastruktuuria. Niiden yhteiskunnallinen rooli on tuottaa verotuloja, ja näin infrastruktuurin koheneminen on ikään kuin pörssissä työskentelevien verotuksen sivutuote ; Bill Gatesin ja valtioiden ero on siinä että Bill Gates ei rakenna, ylläpidä ja ole vastuussa ainoastakaan junalinjasta. Tai oikein mistään muustakaan. Yhtiötä hanskataan eri tavalla kuin valtioita.

Ja en tee tätä moittiakseni pörssikulttuuria. Siirrän puheen ihan muuhun.

"Ennen keskiluokkaan riitti keskikoulu ja keskinkertaisuus - nykyisin ei tahdo riittää oikein mikään."
(Juha Siltala)

Tämä alustus on lähinnä tiettyjen realiteettien muistutusta. Ja se, mihin tätä tarvitaan on tuore Urpo Kankaan ajatus siitä että eläkeläisten tukeminen lopetettaisiin ja vastuu siirrettäisiin lapsille. "Takkiraudassa" tästä ehdittiin jo suuttua. Hän otti ytimeen ns. suuret ikäluokat ja sen, miten työvoimapulaa jonka tuomalla työllistymisellä eläkkeet piti maksaa ei toiminutkaan. Ei vaikka maahan tuotiin ihmisiä paikkaamaan ikäjakaumaa.

Itse otan tässä saman tematiikan, mutta hieman vähemmän valtiokriittisen kannan. Suurten ikäluokkien eläkevaroja ei yksinkertaisesti ole laitettu talteen piiloon. Leiviskää ei ole piilotettu koska se ei nykyisessä talousmallissa ole viisasta. Se on käytetty investointeihin ja infrastruktuuriin, prosessissa on varmasti onnistuttu ja epäonnistuttu (ja törkeästi epäonnistuttu). Nyt rahaa ei oikein ole. Sillä kun kaikki rahat käytetään heti, on pakko luottaa tulevaisuuden tuloihin. Maanviljelyanalogialla voisi sanoa että jos peliin laitetaan joka vuosi siemenperunatkin, ei kestetä katovuosia.

Ja X -sukupolveen, jota itsekin edustan, kohdistettiin kovaa optimismia. Ajateltiin työvoimapulaa ja sitä miten koulutus takaa työpaikan. Nämä odotukset eivät toteutuneet. Olemme paremmin koulutetumpia, osaavampia mutta huonommin tienaavia. Elintaso on noussut kautta tunnetun historian. X -sukupolven kohdalla tämä nousu ei sitten enää ole toteutunut. X -sukupolvea kuvataan ironiseksi. Ja se johtuu siitä että optimismin taakse, kauniin fasadin takaiseen likaiseen takapihaan on ikään kuin päästy näkemään. Ja on huomattu että monet positiivisuuden läpitunkemat asiat ovat itse asiassa kuplia. Siihen on paha suhtautua muuten kuin ironisesti.

Toisaalta työelämää kuvaa pätkätöiden kerääminen, jossa onnistuminen on aina väliaikaista. Ja tekniikan kehittyminen johtaa myös siihen että asioissa on pakko pysyä mukana. Ja tämä selittää sukupolveni toisen luonteen. "Venytetyn nuoruuden" ja "lapsenomaisuuden". Tietyssä mielessä aikuisuus tarkoittaa juuri sitä että aikaperspektiiviä venytetään. Kun tulevaisuus on epävarmaa, tämänlainen laskelmointi olisi typerää. Kaaoottinen työolosuhdeympäristö tukee opportunismia pitkäjänteisyyden sijasta. Pätkätyö takaa että olemme koko ajan kilpailemassa kaikenikäisten kanssa. Kisassa ollaan sekä itseämme nuorempien että itseämme vanhempien kanssa. Ja tässä ikäryhmässä ei ole vielä omistusasuntoja mutta sen sijaan on helposti asuntolainaa. Tässä ei ole varaa vanhentua. ; Toisaalta epävarmuus korostaa sitä että saadut edut ovat nautittavia asioita. Syökäämme ja juokaamme koska huomenna kuolemme.

Tässä mielessä ajatus siitä että vanhemmat olisivat lasten vastuulla on erikoinen. Ajatuksessa on nimittäin omituinen paradoksi. Sellainen joka tekee Kankaan etunimestä parodisella tavalla osuvan. Hän nimittäin ehdottaa että vanhemmat maksaisivat ensin oman hoitonsa. Tämänlaatuisia järjestelmiä itse asiassa tunnetaan. On esimerkiksi käänteistä asuntolainaa. Nämä eivät mielestäni ole huonoja järjestelmiä.

Ongelmana onkin se että Kangas perustelee että nuoremmat maksaisivat vanhempien hoidon. Ja tässä on kaksi perusongelmaa:
1: Suurten ikäpolvien kohdalla on väestössä porras. Tämä kertoo siitä että suuria ikäluokkia on lukumääräisesti enemmän kuin pieniä ikäluokkia. Tämä ilmiselvyys tarkoittaa sitä, että on paljon ihmisiä joilla ei ole lapsia.
2: Toinen ongelma on se, että Kangas vetoaa suurilta ikäluokilta saatuihin perintöihin. Nämä kuitenkin kuluvat jo siihen hoitoon, paitsi rikkaimmilla. JA tosiasiassa lapset joutuvat maksamaan vanhempiensa hoidot jos ja vain jos vanhemmilla ei ole mitään perittävää. Olisi omituista että vanhemmat muka maksaisivat tällä ei-millään ne kulut.

Ja kysymys ei ole ahneudesta. Koska X -sukupolvella on keskimäärin huonompi elintaso kuin heidän vanhemmillaan, ei heillä ole mistä jakaa. Yhteiskunnan yleisvarallisuuden tuijottaminen voisi siksi harhauttaa uskomaan että nuoremmilta löytyisi enemmän maksuvoimaa kuin heillä tosiasiassa onkaan. Ja tämä johtaa vanhan ruotiukko ja ruotiakkaperinteen palaamiseen. Samoin palaisivat eihyvinvointikulttuuriin ja feodaaliseen kulttuuriin kuuluvat kiertolaiset. Jos lapsilla ei ole varaa, voi olla että koko perhe menee vararikkoon kun on "taas yksi suu lisää ruokittavana". Jos romanikerjäläiset kyllästyttävät, niin tässä prosessissa syntyy helposti ihmisryhmä jolle ei voi vain ostaa matkalippua ulkomaille.

Tappionlietsonnasta voidaan mennä toiseen dystopiaan, toiseen haudattavaan ideaan.

"Kato ympärilles. Siis kaiken tän on joku joskus myynyt. Siis aivan kaiken. Sun kuteet, seinät, seinämaalit, kaiken, aivan kaiken. Mut sitä sä et tuu ikinä tajuamaan."
(Juha Jokela, "Firma", extrat, pilotti)

Olen huvitellut ajatuksella siitä mitä tapahtuisi jos pörssihenkinen maailma korvaisi verotuspohjaisen mallin. En usko että se johtaisi infrastruktuurin katoamiseen. Se johtaisi johonkin ihan muuhun. Normaalina argumenttinani on ollut se, että tosiasiassa sosiaalituki estää irtolaisuutta johon liittyy rikollisuus. Sosiaalituki ei siis ole oikeasti perimmiltään mitään "solidaarisuutta" tai muuta kristilliseettistä, vaan kylmästi yhteiskuntarauhasta maksamista jossa humanistinen puoli tulee ikään kuin kaupantekijäisiksi. Mutta en tällä kertaa keskity tähän. Katson sen sijaan mitä tapahtuu niille jotka eivät lähde ryöstö, salakuljetus ja palkkamurha -markkinoille harjoittamaan kannustettavaa aktivoivaa yritteliäisyyttä. (Kyllä ; Sosiaalituki passivoi. Ja hyvä että passivoi!)

Jos meillä on pörssihai, jolla on pirusti rahaa ja joka ei maksa veroa. Kukaan ei huolla teitä koska veroja ei tule mistään koska veroja ei ole. Siinä missä nykytilassa suurin ongelma on yhteismaan tragedia, eli se että mitä tahansa yhteistä voidaan haaskata miten vain koska kaikki joka tapauksessa osallistuvat kustannuksiin, korostuu tässä se miksi kukaan ylipäätään rakentaa mitään majakoiden ja vastaavien tapaista. Siis miksi kukaan rakentaisi mitään josta tulisi kuluja mutta josta kaikki hyötyisivät. Tähän ratkaisuksi löytyy tietysti raha.

Luultavasti pian olisi teitä. Ne olisivat yksityisomistuksessa olevia teitä. Niitä ylläpidettäisiin tiemaksuilla. Lisäksi tien omistaja haluaa voittoa. Ja kuinka paljon voit saada voittoa vaikkapa pikatiestä suuresta kaupungista toiseen? Tietääkseni tämän tyyppiset investoinnit ovat sellaisia että kovin montaa tietä ei saataisi kilpailemaan. Tien omistaminen tuottaisi aivan helvetisti rahaa. Tiemaksut olisivat aivan älyttömiä. Toki "kokoomuslaisessa eetoksessa" nykyään mielellään maksetaan palvelusta. Mutta tosiasiassa tieverkoston tyyppisiin tilanteisiin syntyisi monopoleja. Ja niitä ei tunneta ns. polkuhinnoista.

Isot tulot voisivat tosin johtaa erikoiseen takapakkiin. Nimittäin siihen, että tosiasiassa tien omistaja ei välttämättä osaa rakentaa tai huoltaa tietä. Ja vaikka osaisikin, hän tarvitsee työvoimaa. Ja tämä työvoima voi tehdä aivan minkälaisia AY -tiimejä tahansa. Sillä AY -tiimikin on monopolisoiva yritys. Itse asiassa jos me aivan oikeasti mietimme mitä työnteko tarkoittaa, on omituista että puhutaan työnantajasta ja työnsaajasta. "Miksi puhutaan työntekijöistä ja työnanatajista, kun kyseessähän on työnmyyjä ja työnostaja." Tien teko on tässä aivan mahtava esimerkki, koska teiden rakenteiden suunnittelu vaatii taitoa jota ei ole jokaisella. Osaaminen vaatii koulutusta ja kouluttaja voi saman tien sitoa työntekijän osaksi AY -kartellia. Itse asiassa nykyään kilpailulainsäädäntöön onkin tehty isoja ehtoja jotta monopoli ja kartellit saataisiin kuriin. Niitä kun syntyy vapaassa markkinataloudessa helposti ja niitä vastaan taisteleminen niissä on hyvin vaikeaa. Tämä lainsäädäntö on kuitenkin infrastruktuuria. Sitä joka murtuu ensimmäisenä. Tiet murtuvat vasta tämän jälkeen.

Historiasta voidaan nähdä että tämänlaista tilannetta on vaikea sulattaa. Etenkin kun tie on vain yksi esimerkki. Sama järjestelmä voidaan saada aivan mihin tahansa. Koulut, vesihuolto, sairaanhoito. Kaikki yksityistyy. Se, miten ihmisten poissaolo murentaa rakenteet kertoo siitä helposti unohtuvasta huoltotyön määrästä. AY -liikkeellä olisi kartellinsa kanssa tehokas kiristyskeino. Ja mitä isompi omistajataho olisi, sitä vähemmän hän voisi tehdä omistamiinsa asioihin tarvittavia korjauksia itse. Aika ja kunto ei voisi riittä kaikkeen työhön.

Kaiken kaikkiaan ; Valtion kontrolli korvautuu jollakin johon ihmiset eivät oikeastaan voi vaikuttaa. Sekä omistajataho että AY -kartelli toimivat omilla säännöillään ja muut jäävät näiden voimien törmäyskurssille. Jos moderni vapautta korostava konservatiivi pelkää valtion kontrollia vaikka hän voi vaikuttaa lainsäädäntöön demokratian keinoin, tämä kontrolli on vielä vahvempaa ja vähemmän yksilöiden hallussa.

Ja tilanteen purkaminen vaatii väkivaltaa. Käytännössä kyseessä olisi paluu feodaalijärjestelmään. Jossa suurin osa ei suinkaan ole kuninkaita ja ritareita vaan maaorjia. ; Feodaalijärjestelmää kannattavat ovat vähän kuin yli-ihmisoppia kannattavat ihmiset. Siis sellaisia jotka näkevät että he ovat sitä johtoporrasta ja erikoista eliittiä. Aika harvoin näyttää että näissä henkilöissä olisi oikeasti relevanttia potentiaalia tähän uskomukseen. Luultavasti siksi että feodaalijärjestelmään uskominen vaatii naiviutta tai tyhmyyttä ja halua ignoranssiin. Järjestelmä kun on jo historian koettelema ja ymmärrettävistä syistä epäonnistuva. (Mutta tietysti nämä ovat niitä tavallisia ihmisiä jotka uskovat selviytyvänsä zombieinvaasiostakin, jos sellaisia voisi tapahtua. Siksi he kuvittelevat olevansa niitä autojen päällä zombeja ampuvia harvoja selviytyjiä eivätkä niitä tilastollisesti yleisempiö laahustajia jotka yrittävät syödä edellämainittujen aivoja.)

Toisella dystopialla sanoen;

Verotuksen ideana on infrastruktuurin ylläpito. Ja jos ei ole rahaa, ei voida tehdä mitään. Urpo Kankaan mallissa kävisi helposti niin että yhteiskunta hierarkisoituisi hyvin syvästi. Köyhistä perheistä tapahtuva "nouseva säätykierto" vaikeutuisi koska pitäisi huolehtia vanhemmista toisin kuin rikkaampien joiden vanhemmat maksavat koulutuksen ja jotka huoltavat itse itsensä. (Koulujen yksityistämisen kohdalla maksullisuus nousee myös kysymykseksi ja rikkaimmat pääsisivät parempiin kouluihin. Yhä helpommin kävisi niin että harvalla olisi edes eväitä joilla voisi yrittää yhtään mitään.) Syntyperä määräisi taitojen sijaan yhä vahvemmin sen kuka menestyy yhteiskunnassa.

Kenties pitäisikin tehdä niin että verotusta laajennettaisiin. Jos yksilön oma yrittäminen ja kannustuminen nähtäisiin tärkeäksi ja suureksi uhaksi nähtäisiin se, että joku jää roikkumaan riippumattoon tekemättä joka päivä jotain rakentavaa yhteiskunnan eduksi, tulisikin tehdä niin että verotusta muutettaisiin. Kenties tuloverotus tulisi muuttaa malliksi jossa kyse on kulutusverosta. Tienaamisen sijasta verotus keskittyisi kuluttamiseen.

Tällöin verotus ei olisi tuloissa vaan siinä mitä ostaisi. Jos tätä ryydittäisi vahvalla omaisuusverolla voitaisiin todella saada aikaan valtavaa rahan kiertoon pistämistä : Sillä kun katsomme konservatiivien tihkumisteorioita, niiden ongelmana on se, että tilille talletetut rahat tuottavat korkoa. Niillä ei siis kannata tehdä mitään. Koroillaeläminen on juuri tätä. Ilmaista rahaa, joka ei ole insentiivi joka kannustaa yrittämiseen. (Samoin kuin optiot joihin ei ole sidottu menstystä siten että jos firmalla menee huonosti maksaisi porho epäonnistumisenkin omasta taskustaan eivät ole hyvään työntekemiseen kannustamista vaan vapaamatkustusloisimisrahaa.) Tämänlaisen loismaisen vapaamatkustamisen estämiseksi voisi tehdä niin että verotus nousisi sitä kovemmaksi mitä enemmän olisi rahaa tilillä. Infrastruktuuriin sidottuja asioita sen sijaan verotettaisiin hyvin niukasti. Näin pörssikeinottelija olisi ikään kuin velvollinen teettämään taloja, kultakoruja ja ties mitä. Ja tämä johtaisi työllistymiseen. Tilillä lepäävä taala sen sijaan vain kasvaa rahaa rahalle ilman että kukaan välttämättä työllistyy. Päin vastoin, joku jossain saattaa kannustua tekemään toiminnan rationalisoimista jossa tuotanto tehostuu kun vähemmällä työvoimalla saadaan tehtyä sama määrä tai jopa enemmän töitä.

Sosiaalituet sentään menevät käytännössä kaikki kiertoon. Ja ylläolevassa mallissa koko idea on siinä, että köyhän kannattaisi yrittää säästää mutta rikkaiden kannattaisi tuhlata ihan sikana. Toki tämäkin malli on ihan urpo. Mutta se ei voi olla urpompi kuin Urpon malli. Ja minä en sentään saa palkkaa (a) tämän materiaalin tuottamisesta (b) tähän alaan suoraan liittyvästä työstä joka vihjaisi tätä kautta pelottavia siitä miten luotettavissa käsissä asioiden hoito pelaa.

Itse toivoisin että seuraavalle sukupolvelle löytyisi muutakin kuin ydinjäte. Ja toivossa on sellainen ikävä piirre, että moni ihmettelee että riittääkö se. Ironiassa vihjataan yleensä että se ei riitä. Mutta toisaalta erityisen moni X -sukupolvelainen on oppinut myös sen, että toivo on siitä ikävä asia että joskus sen on riitettävä koska usein se on kaikki mitä oikeasti saa. Ilman luottamusta rakennettu optimismi vaatii lapsenomaista toiveikkuutta yhdistettynä kovaksikeitettyyn kyynisyyteen.

Palvelun hinta (Tarina siitä miten kaikki maaseutuyritykset ovat suurempia kuin näyttävät)

Joskus jos on kiinnostunut yrittämisestä tai maataloudesta, joutuu ottamaan kantaa sellaiseen banaaliin asiaan kuin hinnoittelu. Taustalla vaikuttaa muun muassa se, että ammatin ja harrastuksen välillä ero on siinä, että "jääkö viivan alle voittoa vai tappiota". Ja tämä ero taas riippuu usein siitä, miten toiminta hinnoitellaan.

Usein kun puhutaan hinnoittelusta, esiin nousee ensi sijassa kysynnän ja tarjonnan laki. Tässä taustalla on ajatus siitä, että jos kysyntää on paljon, voidaan pyytää isoa hintaa koska palvelua ei saada muutoin. Tässä on takana kaksi tärkeää hinnoittelun kannalta huomioitavaa elementtiä (1) Asiakkaan maksukyky (2) Kilpailijoiden tekemä hinnoittelu.
1: Hinnan ylärajamaailmassa utooppista kattoa pitää ehdottomasti asiakkaan maksukyky. On jokin rahamäärä jonka hän voi teoreettisesti maksaa. Lompakko ei taivu isompaan. Ainakin ohjelmointifirmat näyttävät tajuavan tämän, he kun rakentavat pienyrityksille omia versioita ja isommille firmoille toisia. Ohjelmistot joista isot firmat maksavat kymmenkertaisia hintoja eivät sisällä kymmentä kertaa enemmän toimintoja, vaan niiden kohderyhmän maksukyvyn kipuraja on vain olennaisesti eri paikassa - ja siksi esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöille voidaan tarjota erityishintoja. Jos kilpailua ei ole, kannattaa helposti laittaa hinta melkoisen ylös. Jos asiakas pystyy sen maksamaan, se lähestyy ylintä hintaa joka asiasta voidaan ylipäätään saada. Tässä on tosin hyvin usein vastassa myös kolmas elementti (3) Asiakkaan palvelusta saama hyöty. Eli jos asiakas säästää palvelusi tekemällä operaatiolla vaikka 1000 euron osan ostamisen, hänelle syntyy tästä helposti säästöjä joten hänen kannattaa tehdä urakkaa melko isolla hinnalla. Tämäkin tarjoaa ylärajan jonka yli on vaikeaa kohota.
2: Hintaa alentavassa maailmassa on mukana esimerkiksi kilpailijan tekemä hinnoittelu. Jos palvelun saa halvemmalla sinne mennään helposti. Työruuhkat ja puutteellinen mainostus kuitenkin usein siirtävät osan asiakkaista tästä sivuun. Onkin hyvä huomata, että matala tarjonta johtaa myös siihen että vaikka kilpailija saa isoimman määrän urakoista, on oman toiminnan alla enemmän voittoa. Sillä isompi hinta on sellaisenaan isompaa voittoa joka siirtyy sinulle lyhentämättömänä. Näin ollen voi olla hyvinkin kannattavaa tehdä isompaa voittoa pienemmällä työmäärällä. Näin ollen rajoitteita tehdään helposti vasta kun se rajoittaa syntyvää asiakasmäärää liiaksi. Haettaessa maksimaalista voiton määrää vaikuttaa asiakkaiden määrän ja keikasta saadun voiton määrä. Tässä mukaan tulee vielä viimeinen tärkeä hinnoitteluun vaikuttava voima (4) Työn tekemiseen vaadittavat kulut. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä että koulutus ja esimerkiksi koneiden ostamisen investoinnit on pitkässä tähtäimessä saatava takaisin (niillä on takaisinmaksuaika) ja lyhyellä tähtäimellä on mietittävä sitä miten hinnoittelee oman käytetyn työn sekä etenkin työhön konkreettisesti käytetyt suoraan maksulliset resurssit kuten korjaustyön osat. Työn vaatimat resurssit määräävät käytännössä sen minimin jonka jälkeen työ väistämättä muuttuu harrastustoiminnaksi, tekipä sitä miten paljon tahansa ja olipa firman liikevaihto mitä tahansa.

Samojen asioiden luokittelu toisellakin tavalla voi myös auttaa jäsentämään kokonaisuutta: Voidaan sanoa että hinnan ehdottoman ylärajan määrää asiakkaan maksukyky ja ehdottoman alarajan työn tekemiseen vaadittavat kulut. Hintaa voi nostaa jos asiakas hyötyy paljon työstä saa työstä paljon lisätuloa tai säästöjä investoinneissa. Hintaa joudutaan alentamaan jos kilpailijan hinnoittelu on niin olennaisesti halvempaa kuin oma, että se syö asiakkaita niin paljon että voitto pienenee sen kautta enemmän kuin mitä palvelun hinnan alentamisen kautta syntyvä lisäasiakkaiden tuonti sitä kasvattaisi. Lopullinen hinta on - ehkä kartelleja ja monopoleja sekä jotain muita poikkeuksia lukuunottamatta - kaikkien elementtien välinen kompromissi. Hintaa ei koskaan lasketa vain yhdestä asiasta.

Maatalousyrityksissä tämä ei yllättävän usein toteudu. Siellä hinnoittelussa on usein vain työn tekemiseen vaadittavat kulut. Toki jossain korjausurakassa saattaa tulla hyvääkin tuntipalkkaa, kun vartin työstä saa vaikkapa 40 euroa. Kuitenkin korjaustyössä saattaa syntyä se, että jopa tuhansia maksavaa traktorinosaa voidaan käyttää vuosi lisää, joka tarkoittaa hurjaa rahallisesti asiakkaan saamaa hyötyä. ; Palvelua taatusti kannattaa käyttää kun siitä saa oman investointiin laittamansa panoksen jopa monikummenkertaisesti takaisin lyhyellä takaisinmaksuajalla. Korjaajakin voi olla tyytyväinen tuntipalkkatasolla.

Kuitenkin tosiasia on, että vaikka hinnan laittaisi kymmenkertaiseksi, asiakas saisi investointinsa moninkertaisena takaisin ja se olisi taloudellisesti kannattavaa, joten tilanne näyttää vakavalta alihinnoittelulta. Maaseudulla ei ole yleensä tarjolla isoa määrää kysyntää. Tämä rikkoo kysynnän ja tarjonnan lain sääntöä. Korjaustyössä saattaa olla isojakin tarpeita ja vain suhteellisen harva osaa kuitenkaan tehdä fiksauksia. Alihinnoittelulta näyttävää tilannetta tapahtuu kuitenkin hyvin paljon.

Se ei kuitenkaan ole typeryyttä ja markkinasilmän puutetta. Sillä maaseutuelämässä tuntuu yllättävän usein vielä ahneena nykypäivänäkin olevan jonkinlainen "piiloliikevaihto". Tämä tarkoittaa sitä että kallista puimuria lainataan naapurille eikä vuokrata. Ja toinen rassaa sen traktorin pikkurahalla koska osaa. Jos joku rupeaa kukkoilemaan korjaushinnoilla, hänen puimurinlainastaan ruvetaan vaatimaan rahaa. Kukaan ei halua tähän maksukiertoon, etenkään kun vastavuoroisuuden katkettua tilanne menee helposti siihen että kaikki muut saavat palvelua "kun halvalla saa" -meiningillä - ja vain sinä maksat. Ja jos yhteisö lähtee tähän, joudut käytännössä maksamaan kaikesta oman maksukykysi ja saamasi hyödyn mukaan, eli kalliisti. Jos toiselle tehdyt alihinnoitellut palvelukset laitettaisiin maaseutuyrityksin, niiden liikevaihto kasvaisi huomattavasti. Mutta voitot eivät tietysti olisi mitenkään isompia. Hinnastot voisivat kasvaa, mutta ne tasaisivat toisensa koska kulutkin kasvaisivat vastaavasti ja samasta syystä.

Minä näen tässä jotain kaunista ja liiketaloudellisesti järkevää samanaikaisesti. Moni kaupunkilainen tietysti tämän jälkeen pitää minua maalaisromanttisena kapitalismia vastustavana kepulaisena korkkiruuvijunttina (mikä olenkin, mutta se ei merkitse tässä).

Hyi hyi kun teette työt hyvin!

Jos aiheena on valtionkirkkomme/kansankirkkomme, on tavallista että esiin nostetaan koko sen toiminnan kirjo. Eli kirkon jonkun fragmentin toiminnan kritisoiminen johtaa siihen että nostetaan esiin esimerkiksi kirkon tekemä nuorisotyö. Tämä on tietysti jossain määrin omituista.
1: Kirkolta ei kritisoidessa suinkaan "vaadita täydellisyyttä joka on mahdottomuus". Tämän selitysen vain kuulee laittoman usein. Mutta in facto epätäydellisyyteen vetoaminen ei ole mikään peruste jättää asioita pieleen. Ottamalla kirkon kokonaisuutena osoitetaan että kirkolla ei ole mitään suoraselkäistä asioidenkorjausasennetta, vaan jotta saadaan tämä pieni fragmentti korjattua, olisi tuhottava koko infrastruktuuri. Hupaisaa onkin se, että kun tästä vaikuttamisen mahdollisuuden puutteesta seuraa turhautumista jonka vuoksi erotaan helposti kun ei koeta samastumistpintaa tai koeta että kirkkoa ns. kiinnostaisi pätkääkään kuunnella asioita jos niissä ei olla suoraa rapsuttelemassa sitä miten ihana laitos kirkko on. Tai peräti sen tiedostamista mikä on ainut keino oikeasti vaikuttaa kirkosta eroaminen iskee suoraan kukkaroon ja kirkkolaitoksen kokonaisvaltainen tuho onkin nyt sitten jopa jonkinlainen kiristyskeino.
2: Nämä toiminnat ovat enemmänkin humanitaarista yleistoimintaa joka voitaisiin ulkoistaa likimain mille tahansa - jopa ateistijärjestöt voisivat kokea ne arvokkaiksi asioiksi tehdä. Näin ne eivät itse asiassa kuvaa mitään kirkon omaa identiteettiä, vaan jotain joka voidaan ulkoistaa jollekin muulle. Tämänlainen tuskin auttaa antamaan mitään erityistä suojelutarvetta. Jota kirkko taas kaipaa.

Kuitenkin voimme unohtaa ylläolevan vaikkapa väsähtäneeksi mielenhäiriöksi. Ja jatkaa eteenpäin siihen että kirkko tekee arvokasta nuorisotyötä. (Tosiasiassa joskus/usein perseillään -ja pahasti, mutta unohdetaan tämäkin nyt.) Oletetaan että kirkot toimivat "yleisesti ottaen" yhtä hienosti kuten Järvenpään seurakunnan lapsikuoro minun lapsuusaikanani. Kelpo toimintaa siis.

Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Voidaan nimittäin ottaa esimerkiksi hautauspalvelut. Valtionkirkkomme hallitsee tähän liittyviä prosesseja. Monet ovat jopa ehdottaneet että hautauspalvelut ulkoistettaisiin, eli kirkon sijasta jokin muu - uskonnollisesti neutraalimpi - taho hoitaisi asiat kuntoon. Tähän ei ole yleensä oltu halukkaita. Yhtenä syynä on varmasti se, että kirkko hoitaa asian jo nyt, joten miksi korjata jotain joka jo toimii. Ja toisaalta uuden systeemin rakentaminen vaatisi raskasta yhteiskuntarakenteen byrokratian muutosta (mikä btw. todistaa valtionkirkkoasemasta.) Ja uudet työntekijät tulisi helposti kanssa. Tämä tarkoittaa sitä että kun kirkko hoitaa, niin sitten esimerkiksi uskonnottomat joutuvat vähemmistönä kikkailemaan. Sitä ollaan vaikeassa raossa. ~ Itsekin ateistinen "paahtoleipä" kuvasi miten "ikinä ei olla tyytyväisiä" tässä asiassa. Jos ei haudata kirkkomaalle, on tämä symbolinen "et ole meitä, vaan halveksittu" -ele. Ja jos haudataan sekaan, niin ei kelpaa sittenkään. Helppoa ei ole myöskään uskovaisille, jotka kirkollisveron kautta tukevat seurakuntia. Eri hintainen, kalliimpi, hautaaminen taas tuntuu omaisten kiusaamiselta vainajan vakaumuksen kautta. Ja siinäkin on tulkittavissa syrjivä viesti.

Kirkon suhde nuorisotyöhön on hieman samanlainen. Muilla tahoilla ei oikein ole intoa auttaa nuoria. Itse elelin nuoruuttani nimen omaan "ihanien leikkaamisten aikana". Kirkolla oli siihenkin aikaan tarjolla nuorille liittyviä apuja. Yhteiskunnassa ei niinkään. Ja jos apua meni kysymään uskonnollisesti neutraalilta kaupungin virastolta, oli vastaus helposti sanallinen muistutus siitä että kirkon työn pariin kannattaa mennä.
1: Asian tarkempi tiedustelu paljasti että muistutuksessa kyseessä on "muistutus ei lähete". Eli että virallisesti kirkolle ei oltu ulkoistettu kaupungin toimia. Käytännössä harva viitsii kysellä tälläisiä täsmennyksiä - koska he vain automaattisesti ottavat sen "lähetteenä ei muistutuksena" eivätkä näe muita vaihtoehtoja olevankaan. Ja he ovat kristittyjäkin joten ongelma ei liene heille mikään iso vakaumuksen asia.
___1.1: Tässä vaiheessa olin itsekin vasta irtautumassa uskonnosta, joten kyseessä ei ollut iso asia. En kuitenkaan käyttänyt näitä Kirkon palveluja. Kävin sitten muualla, kun ensin jaksoin odottaa ja pysyä hengissä riittävän kauan.

Tässä pätee eräällä tavalla aivan tavallinen markkinatalous. Kysynnän ja tarjonnan laki takaavat monia asioita. Esimerkiksi USA:ssa ei ole valtionkirkkoa, joten siellä on tarjontana erilaisia - suomalaiseen silmään omituisia ja jopa ekstreemejä - palveluja tällä tiimoin. Tätä voisi kutsua monopoliaseman, tai siihen vivahtavan voimakkaan markkinajohtajan, vaikutukseen. Se helposti määrittää tuotekentän - ainakin vähän aikaa.

Esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyön kannalta kirkosta tekee erikoisen sen rahanhankintakeinot. Normaalisti lastenkerhoista maksetaan erillisiä maksuja. Kirkko kerää varoja laajalla skaalalla. Näin se kykenee polkemaan hintoja. Käytännössä tämä voisi laskea yleisesti ottaen kaikkien kerhotoimintojen hintoja. Mutta sitten muistetaan että polkuhinnan tasolle ei kannata mennä. Laitosta ei kannata laittaa konkurssiin. Ja kun moni lapsi/nuorisotyö ei saa laajalta skaalalta varoja samassa määrin kuin kirkko, ne joutuvat pitämään hintansa ylempinä.

Ja koska kirkko ei suinkaan tarjoa lapsi- ja nuorisotyötä kaikille, vaan vain jäsenilleen, tässä on itse asiassa riskinä jopa se, että ulkoinen lastenhoito muuttuu "spesiaalilastenhoidoksi", jolloin se on erikoisvaihtoehto. Sen segmentti ei suinkaan olisi "kaikki lapsiperheet" vaan se olisi erikoistunut tiettyyn asiakasryhmään jolle räätälöityä palvelua se tarkoaisi. Olisi "uskonnottomat perhee". (Jotka saisivat superspesiaalipäivähoitoa jossa ei virsiä laulettaisi ja kuuneltaisi Jeesuksesta.) Erikoistuotteita taas voidaan ihan oikeasti myydä ekstrasikahintaan. Kysyntä ja tarjonta kun eivät vastaa keskiarvoa, vaan tätä spesiaalisekvenssiä. Käytännössä tilanne voisi siksi muuttua sellaiseksi että kirkolla on uskonnollinen ja halpa lasten kerhotoiminta, ja uskonnottomat joutuisivat käyttämään vaihtoehtoisia, hyvin kalliita, ratkaisuja.

Joku voi sanoa tähän että "ainahan uskonnoton voi liittyä kirkkoon". Valitettavasti tämä säästövaihtoehto voi ollakin konreettinen vaihtoehto monelle köyhälle. Kuitenkin tässä myydään vakaumus. Ja tätä kautta saataisiin rahalla kierrettyä se tosiasia, että kirkko ei muuta fragmenttiakaan sisältään vaikka kuinka kritisoitaisiin. Nyt kaikki itselle vastemieliset asiat ja liittymät (kuten naispappivastainen sovinistipastori, homovastainen pastorinna...) olisi pakko hyväksyä ja omilla rahoilla tukea näitä edustavia toimijoita ihan vaan siksi että saisi kakaran päiväkerhoon kun muualla on niin kallista.

Onneksi tilanne ei ole näin paha. Ehkä siksi että moni "tekee palveluita polkuhintaan", esimerkiksi oma puolisoni on tehnyt nuorisotyötä tukevia asioita pro bono, ja itse puuhasin huumevastaista työtä melkoisen matalalla palkalla. Ja moni tarjoaa "uskonnottomille sopivia" palveluja halvalla, joka pitää kilpailutuskurimuksen syntyä kurissa.

Ja muutenkin ylläolevassa on itse asiassa ovela perusongelma. Köyhyyteen nimittäin liittyy hieman samantapainen paradoksi ; Jos jollakulla on uusi lamborghini, me ajattelemme helposti että hän on rikas. Kuitenkin lamborghini on keskimäärin sen verran kallis että sen ostaja on luultavasti aikasta paljon köyhempi tämän rikkauden tunnusmerkin ostamisen jälkeen kuin ennen sitä. Lamborghinin omistaja onkin siis todennäköisesti köyhä, riittääkö rahaa muuhun? Kuitenkin tästä ei kannata mennä siihen että annetaan köyhyystuet lamborghinejen ostajille. Sillä auton oston takana on usein ns. vakaa tulotaso ja muu vakavaraisuus. Näin, jos lamborghihi kuppaisikin tililtä prosentuaalisesti leijonaosan, on kyseinen henkilö todennäköisesti hyvävarainen jo seuraavalla palkkajaksolla.

Kirkkoakaan ei saa moittia siitä että se tekee työt hyvin. Sitä pitää sen sijaan moittia että muut eivät tee asioita yhtä hyvin. - Ja tietysti kirkkoa pitää moittia silloin kun se tekee asiat päin persettä.

Epäreiluus.

"Onni yksillä, kesä kaikilla."

Usein ajatellaan, että asiat olisi kannattavaa jakaa keskiarvoihin. Tässä on ajatus siitä että asiat seuraisivat Gaussin käyrää ja asettuisivat hyvin keskiarvoiksi. Tälläinen sopiikin hyvin silloin kun puhutaan ihmisten pituuksista tai muista ominaisuuksista: Kun laitetaan ihmisiä esimerkiksi pituuden mukaan, käy niin että ääripäitä löytyy mutta nämä ovat erittäin harvinaisia. Itse asiassa kun otetaan kokonaisuus, painavimmat eivät juurikaan muuta keskiarvoa koska heitä on niin vähäsen.

Kaikkien suhteen asiat eivät kuitenkaan toimi näin.

Ajatellaan kenkien tuottamista. Siinä on selvästi kaksi osiaa:
1: Henkilö joka suunnittelee lenkkitossuja mutta ei tee niitä.
2: Henkilö, joka tekee lenkkitossuja mutta ei suunnittele niitä.

Tässä tilanteessa on selvästi kaksi luokkaa: Ensimmäinen voi suunnitella mutta ei välttämättä koskaan saa ainuttakaan tossua myytyä. Hän katoaa, "lakkaa olemasta". Hän saattaa mennä ompelemaan lenkkitossuja. Joku toinen suunnittelija pärjää kohtuullisesti, mutta heti kun sitä ollaan Nikellä töissä, käy niin että suunnittelet tossun, ja sitä tehdään runsaasti. Itse suunnitteluun menevä aika on sama, menipä kenkä kaupaksi kerran vai miljoona kertaa. Lenkkitossujen tekijä taas tietää että kun hän menee aamulla töihin, hän tekee suunnilleen tietyn määrän kenkiä. Toki hän voi ahkeroida joskus, ja olla sirpakka ja tehdä vaikka 10% enemmän kenkiä jonain päivänä, mutta tämä ero ei koskaan ole keskiarvossa vaikuttava. Hän voi laskea tienaamisensa pitkälle eteen päin. Hänellä ei ole riskiä. Toisaalta kenkien valmistamiseen tarvitaan paljon materiaalia, kun taas lenkkarin suunnittelu voi olla halpaakin. Toisaalta lenkkitossujen suunnittelulla ilman valmistamista ei tee mitään.

Toisin sanoen, näyttää siltä että lenkkitossujen suunnittelu olisi riskibisnestä. Sen innoste on kuitenkin raha. Lenkkitossujen suunnittelija voi saada olennaisesti enemmän rahaa, kuin lenkkitossujen ompelija. Kun lenkkitossujen ompelijoiden palkat laitetaan jonoon, käy niin että joku tienaa hieman enemmän mutta määrä ei muuta mediaania juurikaan. Satunnainen vaihtelu voidaan unohtaa kun kalibroidaan, eli suunnitellaan vaikkapa uraa kengänompelijana. Kun taas suunnittelijoiden palkat laitetaan jonoon, parastuloisimmat tienaavat todella paljon. Heitäkin on toki vähän, mutta jos heidät laitetaan keskiarvoon suhteessa lukumääräänsä nähden tai heidät jätetään pois suhteessa lukumääräänsä, huomataan että keskiarvo muuttuu paljon. Tähän liittyy Pareton periaate, eli ajatus siitä, että "1/5=4/5" , jota kutsutaan myös "20-80 -säännöksi". Sen ideana on että yleensä yksi viidesosa asiakkaista tuottaa 80% yrityksen saamista tuloista. Samoin voidaan sanoa "nyrkkisääntö" että yksi viidesosa kenkäsuunnittelijoista tienaa 80% kenkäsuunnittelijoiden tuloista. (Sama ei kuitenkaan koske kenkäompelijaraukkoja, joiden käytännössä ainut tapa lisätä tulojaan on tehdä pidempää päivää.) Periaate on tietenkin nyrkkisääntö, ei mikään yleispätevä totuus. Sen löysi italialainen Vilfero Pareto tutkiessaan vaurauden jakautumista suhteessa väestöön. Tutkimusten tuloksena syntyi teoria talouden epäoikeudenmukaisesta jakaumisesta.

Tosin epäoikeudenmukaisuus ei tunnu niin julmalta, kun muistaa että sen mukana voi tulla mahdollisuus hävitä. Riski on siellä missä erot ovat suurimmat. Miksi? Koska siellä myös kilpailu on kovinta.

Tästä päästään sujuvasti kirjoihin ja elokuviin. Niissä levyjä kopioidaan eri määriä, eikä yhden levyn säveltäminen ja soittaminen ja muu tuottaminen kuluta olennaisesti enempää aikaa muusikolta, myytiinpä niitä vain puolisolle ja kavereille vai myydäänkö sitä miljoonia kappaleita. Tulotasossa erot sen sijaan ovat valtavia. Näiden menestys ei ole pelkkää reiluutta, vaan myös sattumaa. Joku pääsee läpi, ja sitten ihmiset ostavat sitä. Toki mukana voi olla taitoa, mutta olennaista on että yhtä hyvä voi jäädä tuntemattomaksi, ei ole esimerkiksi varaa tehdä demolevyjä tai ei muuten saada edes mahdollisuutta näkyvyyteen. (Tätä voidaan lieventää Idols -kisoilla. Mutta sielläkin on kova kilpailu, jossa sattumallakin on osuutensa.) Tämän epäreiluuden lähde on "kirjoitustaito"; Eli siinä missä ennen muusikko lauloi, ja hän sai tästä rahaa. Toki joku soitti kuninkaille ja toinen kadunkulmassa, mutta palkkaan vaikutti olennaisesti myös tehdyn työn määrä. Tämä on kadonnut osittain kun keksittiin tallennusvälineitä. Nyt muusikko voi olla kuollut, ja kisata silti mukana elossa olevien muusikoiden kanssa samoista kuunteluajoista. Palkkaerot ovat kasvaneet, raha jaetaan epätasaisemmin. Tämä tarkoittaa koventunutta kilpailua.

Sitten on tietenkin se, että taloudellinen menestys säilyy. Jos pääset esimerkiksi sattumalta elokuvaan joka menestyy, tämä poikii menestystä. Tämä korostuu esimerkiksi kauppaketjuissa. Kun on useita kauppoja, toiset menestyvät ja nämä voivat kehittää itseään paremmin. Syntyy itseään ruokkivia ketjuja. Paremmat kaupat tehostuvat ja saavuttavat suurempaa asemaa. Niiden korvaaminen on olennaisesti vaikeampaa, kuin muiden. Tämä taas tarkoittaa sitä, että niiden ei tarvitse kilpailla yhtä kovasti ollakseen tuhoutumatta. Ja tämän ylimäärän ne yleensä käyttävät siihen, että ne vahvistavat omaa asemaansa lisää ja samalla pakosti estävät muiden asemaa. Tämä taas pienentää lisää sitä uhkaa joka ajaisi yritystä konkurssiin.

Tälläiseen itseään ruokkivaan ketjuun liittyy myös evoluution mahti: Mutaatiot ovat pieniä, mutta ne leviävät potenssikorotuksella. (Lisääntyminen on monistumista, ja jos monisteet monistavat itseään, mitä muutakaan se voisi olla?) Kumuloituvan ja itseään ruokkivan valinnan tehoa on vaikea ymmärtää, mutta se on valtaisa. Tämän ymmärtää, kenties jos miettii pehmeän valinnan puskurin suuruutta: Jos meillä on lampi, jossa jakautuu bakteeri. Jos niitä ei kuole, syntyy sarja 1-2-4-8-16-32.. Määrä kahdentuu ja käy kuten tarinan shakkilaudalle: Kun ensimmäiselle laitetaan 1 jyvä, seuraavalle 2 ja niin edes päin, ei viimeisen ruudun täyttämiseen riitä edes maailman viljantuotanto. Jos bakteeripopulaatio kuitenkin elää rajoitetuissa oloissa - kuten kaikki maan päällä - on jokin luonnon kantokyvyn raja. Potentiaalisuuden kahdentuva mylly pyörii taustalla, ja tämän suhde todellisuuteen kasvaa. (Eli jos esimerkin bakteereita laskettaisiin, N²/N on eksponentiaalisesti kohoava käyrä. Mahdolliset bakteerit ja toteutuvat ovat siis valtavasti kasvavassa epäsuhdassa.) Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka murto -osaa tästä erosta voitaisiin käyttää "informaation pumppaamiseen", lopputulos on huimaava: Lopputulos edustaa häviävää osuutta "mahdollisuusavaruudesta", eikä tyystin satunnaisella tasolla. Tämä tarkoittaa raakasti sitä että lopputuloksessa on yllättävän runsaasti informaatiota. (Luku on joka tapauksessa valtavasti suurempi kuin pelkästään kaikkien elossa olleiden bakteerisolujen lukumäärä, joka olisi paras bakteeri, joka syntyisi ilman tälläistä "kumuloituvaa/kertautuvaa valitsemista".)

Kun monopoliasema saavutetaan kilpailu kuitenkin päättyy. Tällä on vaikutuksia kaupankäynnissä: Jos pieniä kauppoja suositaan, ollaan epäreiluja ja tehdään epätasapainoa kilpailuun. Tämä on tietenkin tavallaan epäreilua isoa kohtaan, koska tämä joutuu pelaamaan muita jyrkemmillä säännöillä ja rajoituksilla. Lisäksi tuntuu epäreilulta rangaista menestyneitä yrityksiä - nehän tienaavat pohjimmiltaan sillä, että ne tuottavat jotain jota halutaan ja josta halutaan myös maksaa. Tämä taas viittaa että ne tuottavat jotain, jolle nähdään jotain arvoa. Tämän voidaan sanoa olevan pahaksi kilpailulle. Jos taas pieniä ei suosita, ne menevät konkurssiin. Ja on erittäin vaikeaa nähdä, miten tämä voisi aikaansaada kilpailua. Monopoliasemassa ja kartelleissa, joissa kilpailua ei ole koska yhdellä alueella on vain yksi toimija, kaupalla on mahdollisuus ottaa enemmän rahaa jokaikisestä tuotteestaan. Kilpailutilanteessa voi ostaa tavaran muualta, mutta tässä tapauksessa se ei onnistu. Seuraus : ihmiset maksavat monopolitilanteessa tuotteesta juuri sen verran, kuin mitä he ovat ikinä valmiita siitä maksamaan, ikään kuin sen "koetun arvon" mukaan ja täysimääräisesti. Kilpailutilanteessa maksu on aina pienempi, kun joku voi tarjota sitä hieman halvemmalla (hinnan ei tarvitse olla sama kuin asiakkaan kokema arvo, yrittäjälle riittää kun itse jää voitolle kustannusten jälkeen.)

Monopolista tai kartellista ei voi mennä pois huonontamatta jonkun asemaa ; Joko monopolin tai kartellin jäsenet kärsivät muutoksista tässä tilanteessa. Mitä lähempänä monopoliasemaa ollaan, sitä suurempi tarve asiakkailla on miettiä erilaisia rajoituskeinoja. Ja mitä tiukempi monopoliasema, sen pienempi osa on monopolissa ja useampi asiakkaina. Demokraattisessa systeemissä ei tarvitse kuin laskea yhteen. (Käy kuin Suomessa 1018. Kun perinne oli se, että ison tilan peri vanhin ja muista tuli torppareita, kävi niin että isojen tilojen määrä pysyi vakaana kun taas väkiluku kasvoi. Varallisuuserot olivat suuret, suorastaan kasvavat. Rikkaimmat olivat suunnilleen vakiorikkaita mutta heidän alaisilleen jaettiin saman maapinta -alan tuottamat ylijäämät yhä suuremmalle nuppimäärälle. Tilanteen purkautuminen oli väistämätöntä. Tosin se, tapahtuiko tämä sodalla vai politiikalla tai muulla keinoin oli arvailujen varassa.)

En kuitenkaan usko että politiikka on vahvin toimija tälläisellä alalla. Tehokkain toiminta syntyy käytännön kuluttamisen kautta. Ihan sen takia että yritykset -kuten muusikotkin - saavat rahansa pohjimmiltaan juuri samasta paikasta mistä valtiotkin sitä saavat. Yksilön kukkarosta. Tietenkin yksilöt jakautuvat satunnaisesti, joten erilaiset järjestöt ja "boikottijärjestöt" (Älkäämme ostako tuolta!) ja "kulutusjärjestöt" (ostetaan tuolta kaikki!) sekä etenkin näiden yhdistelmät ovat erittäin tehokkaita. Jos joku tälläinen tulee suureksi, se itse asiassa hallitsee markkinoita. Tällöin voi taas tulla ajankohtaiseksi miettiä, miten tälläisiä hallitaan, vai hallitaanko.