Pilvee, pilvee, pilvee.

Päihdeaiheiset keskustelut ovat teoriassa hyvin vaikeita. Itse olen tunnettu yleisesti ottaen päihteitä dissaavasta asenteesta. Tosin en ole alkoholin kohdalla aivan täysi absolutisti. Juoskentelen oikein kunnolla pari kertaa vuodessa, tissuttele en juurikaan. Yleisesti ottaen minusta päihteillä ei tee hirveästi juuri mitään. Internetporno tai kreationistien materiaalin lukeminenkin ovat minusta kehittävämpi harrastus kuin pullon kalistelu.

Tämän ei tietenkään saisi olla painamassa loputtoman hirveästi, kun mietitään sitä miten asian pitäisi olla yhteiskunnassa. Sillä - valitettavasti - yhteiskunta ei pyöri minun napani ympärillä tukemassa minun oikkujani ja kieltämässä kaikkea mitä minä dissaan - ja voi että minä koen monia monia asioita vastemielisiksi...

Huumekysymyksessä miltei vakioitunut aihe on terveysasiat. Tällöin poliittisessa keskustelussa vastakkain voidaan asettaa ainakin kysymys siitä, kenen vastuulla on yksilön terveydentila. Itsemääräämisoikeus ja yhteisön kärsimyskin ovat tässä kohden vastakkain. Tästä vaikeudesta huolimatta, huumeita lähestytään melko ykskantaisesti. Tästä mutkikkuudesta huolimatta keskustelu on yleensä hyvin köyhää, se muodostuu lähinnä johtopäätöksen ääneenlausumasta ilman sitä ketjua jolla sinne ollaan päästy. Se ei innosta. (Mikä voi ajaa tälläisestä erittäin konkreettisesta elämiseen vaikuttavasta aiheesta johonkin irrelevanttiin abstraktioon.)

Yksi taso on katsoa sitä yksilöiden haitan kautta. Tämä on minusta turhaa, koska kannatan sitä että ihmiset saavat vaikka tappaa itsensä, joko itsemurhan tai jopa eutanasian kautta. Se on minusta eettistä ja itse asiassa varsin kaunista. En kannata valtion oikeutta puuttua yksilön terveyteen itsessään. Sen sijaan sosiaaliset vaikutukset ovat toinen juttu, sillä ne koskevat muita ihmisiä kuin itseä. Minäkään, kieltämättä varsin ekstreemeine näkemyksineni, en voi paeta yhteistä hyvää. Utilitarismi on minulla "jossain määrin" veressä.

Nyt on siis ikään kuin siirrytty ajattelemaan, että huumeet aikaansaavat ongelmia. Varmasti voidaankin yhdistää huumeisiin tiettyjä ongelmia. Lähestymistapa on utilitaristisesta näkökulmasta aivan pätevä. Kuitenkaan samaa logiikkaa ei käytetä yleensä alkoholin kanssa. Samoin huumeista kerrotaan koskettavia henkilökohtaisia kertomuksia, siitä miten lieväkin huume haittaa sivustaseuraajan elämää. Mutta sama koskettavuus koskee myös alkoholia. Karkeasti voisi sanoa että alkoholia myydään valvotusti samoilla argumenteilla joilla esimerkiksi kannabis kielletään kokonaan. Tämä epätasapaino olikin esillä "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" -blogissa, jossa pystyy tutustumaan moniin "hyvin mielenkiintoisiin" lausuntoihin aiheesta. (Esimerkiksi perussuomalaisen varsin nationalistisen lausunnon, jossa kannabis kielletään koska suomessa on jo kansallinen viina. Kannabis siis vertautuu maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin vaikutteisiin.)

Toki terveysargumentaatiossa on myös toinen mutka. Se on se, että juridisesti vastakkain on kriminalisoiminen ja salliminen (tai rajattu salliminen). Käytännössä laittomuus ei tarkoita olemattomuutta. Tämä huomattiin kieltolakikokeilun aikana. Ihmiset ymmärsivät aivan oikein viinan vaarat. Tästä syntyi kieltolaki. Sen yllättävä seuraus oli se, että salakapakoita oli pian enemmän kuin mitä virallisia kapakoita oli ennen kieltoa. Samoin mukaan astui rikollisuus, jossa kovat rangaistukset toivat mukanaan vaan kovempia ja aseistautuneempia - itseään puolustamaan kykenevämpiä - toimijoita. Laiton alkoholi sisälsi myös usein kaikenlaisia aineksia, jolloin tästä seurasi myrkytyksiä ja sokeutumisia.

Kaiken kaikkiaan kieltolaki oli toimimaton, mitattiinpa sitä kansanterveydellä, hengissä selvinneillä tai rikollisten määrissä ; Se pahensi ongelmia joita se yritti ratkaista. Pohjimmaisena syynä kieltolain toimimuuteen oli se, että ihmiset eivät olleet valmiita olemaan raittiita. Laki nähtiin yksilönvapauteen puuttumisena, jolloin tietyt piirit pitivät salakapakoissa käymistä jännittävänä ja kantaaottavana. ; Moni voisi ajatella että kieltolailta vaan vaadittiin liikaa, ja että se vähensi alkoholinkulutusta, joskaan ei lopettanut sitä. Tämänlainen vaatimus olisikin "liian vähän" -argumentaatiota, joka on monesti sellaista "puoliloogista", tavalla joka perustelee niille jotka asian hyväksyvät jo valmiiksi mutta ei oikein vakuuta erimielisiä. Kieltolain ongelma oli se, että se ei itse asiassa vähentänyt yhtään mitään.

Huumekeskustelussa on kiinnostavaa se, että esillä on yleensä vain kannabiksen laillistaminen. Kuitenkin samalla argumentaatiolla voitaisiin nostaa esiin toisenlaisiakin huumeita. Vaikkapa heroiini. Näkökulman valinnan syy lienee se, että kannabis on kaiken kaikkiaan hyvin yleisesti käytelty aine. Toinen argumentti voisi lähteä siitä, että "huume" on yleisnimi - hieman kuten "luontaistuote" johon kantaaottamiseen olen vaatinut tähdentämistä, jossa ei ole pakko ottaa kaikkea yhtenä klimppinä - tätä kautta asia muuttuu liukuvarajaiseksi. Tosin tässä kohden mukana on myös ansa : Voidaan periaatteessa määritellä jonkinlainen vaarallisuus -arvo. Tämä voitaisiin tehdä vaikka aineen LD50 -tasoon nähden, tai muuten sitoen arvion oireisiin, niiden vakavuuteen ja yleisyyteen. Näin saadaan jokin raja, jonka alle on sallittua ja yli on kiellettyä. - Mikä itse asiassa on myös "vähemmän kuin" -perustelua.

Tämän jälkeen kannabista ei välttämättä enää voida kytkeä yhteen alkoholin kanssa "olennaisesti samanlaisena". Tosin syynä voisi olla se, että alkoholi olisi vaarallista. ; Kannabiksen laillistamisen puolella olevat käyttävät tämäntapaista argumentaatiota aika usein. Esimerkiksi sanoen "Alcohol kills more people per year than all other drugs combined ... Times one thousand" Sääli, että nämä kuolintilastot eivät itse asiassa kerro kovin paljoa. Sillä alkoholia käytetään paljon ja hyvin paljon. Siksi sen tuottamat kuolinmäärät voivat näyttää pahoilta vaikka se olisi turvallisempaa. Tämänlaisten asioiden huomaaminen (määrät suhteutettava otoskokoon, jotta saadaan prosentuaaliset vaarat) on sen tasoista, että sen luulisi olevan itsestäänselvää. (Jolloin, jos on asiallista argumentaatiota, voisi keskittyä niihin ja jättää roskan pois, mikä lisäisi uskottavuutta esimerkiksi minun silmissä.) Lisäksi vertailussa on jännittävällä tavalla vastakkain "tunnetturiskinen alkoholi" ja kannabis, jonka kohdalla asiasta ei ole tietoa : "Impairment produced by alcohol increases the risks of accidents, and engagement in dangerous behaviour (particularly drink driving). It remains to be seen whether cannabis produces similar increases." Toki tuntematon riski ei ole sama kuin olemassaoleva riski. Mutta periaatteessa se voi olla pahempikin. ~ Tosin en pidä mahdottomana että kannabis olisi isoissa linjoissa ja lieveilmiötkin mukaan laskien turvallisempi vaihtoehto kuin alkoholi.

Itse kuitenkin vetäisin mukaan keskustelun myös tuotantomaiden etiikasta ja kuljetukseen liittyvistä asioista. Niissä on mukana vakavia ihmisoikeusrikkomuksia, jotka jostain syystä tuntuvat jäävän käyttäjään kohdistuvan haitan ja ympäristöön kohdistuvan haitan kohdalle. Kannabiksen kotikasvatteisen kohdalla tätä ongelmaa ei tietysti ole.

Demokratian rakenne voi tietysti myös ohittaa kaikki mietintöni. Sillä demokratia ikään kuin ajaa slippery slopen niin kauas yhteiskunnasta, että se voi vaikuttaa jopa siltä että monet samanlaiset asiat saavat erilaisen kohtelun ; Homojen avioliitosta ei tarvitse seurata moniavioisuuden sallimista. Ja samoin alkoholin käytön sallimisesta ei tarvitse tulla kannabiksen sallimisasia. Tämä johtuu siitä että demokratian ei tarvitse seurata mitään tiettyä ihmisten konstruktioita. Kokonaisuuden ei tarvitse olla loogisesti koherentti. Yhteiskunta hakee toimivuutta, ei ristiriidattomuutta. Tätä tietä liian pitkälle viedessä voi tietysti vastaan tulla
privilegio, tietyn ihmisryhmän oma laki. Tässä kuitenkin yleensä pelätään ihmisien kohtelua eri tavalla - jolloin sama teko ei johda samaan rangaistukseen vaikkapa aatelissäädyn vuoksi- ei ilmiöitä.

Tämmöinen demokratian tie on tietysti filosofille vähän turhan yksioikoinen ja ylimalkainen ollakseen hirmuisen kiinnostava saivartelun aihe.

Ystävänpäivän massahurma.

"A flatterer is a friend who is your inferior, or pretends to be so."
(Aristoteles)

Ystävänpäivä on melko uusi juhlapäivä, jota kai pitäisi joskus jotenkin käsitellä. Minun tapani käsitellä voisi olla vaikka kertoilu "Saint Valentine's day massacresta", jossa 1920 -luvulla, kieltolain aikaan, ammuttiin seitsemän ihmisiä. Kyseessä oli ilmeisesti se että mafiamiehet ampuivat kilpailevia mafiamiehiä. Syylliset eivät jääneet kiinni, ja yksi kuuluisimmista epäillyistä, Capone, ihan sattumalta sattui olemaan juuri silloin todistettavasti ihan muualla. Olisi tietysti kovasti tapaistani - ja varsin makaaberia - pistää ystävyys ja mafia yhteen.

Siksi ajattelin yllättää kaikki ja tehdä jotain muuta. Voisin rupatella keveästi hieman ystävyydestä.

Ystävyys -sanan ydintä on vaikeaa tavoitella. Otan sen ytimeksi "perinteisentylsän ja klassisen" kreikkalaisen filian. Tätä "Ystävyydeksi" käännettyä filia -termiä Aristoteles kuvaa "Retoriikassaan" seuraavasti: "Ystävyyttä aiheuttavat kiltit teot ja niiden tekeminen pyytämättä ja julistamatta että ne on tehty." Tämä on siis tuskin kovin huono lähtökohta.
Tässä muodossa filia tuntuu nykyaikana tutulta. Ja ystävyyttä voi pitää kaikille ihmisille tärkeänä kulttuuriuniversaalina.

Mutta vaikka ihmisen sisin olisi sama, hän voi katsoa asioita eri perspektiiveistä. Tätä kautta on hyvä huomata että klassinen filian määritelmä on hieman erilainen kuin nykyään oleva ystävyyden määritelmä:
1: Nykyisin pidämme ystävyyttä yksityisenä asiana, joka kohdistuu yksilöiden välille. Mielenkiintoista on se, että kreikkalaisten näkemys filiasta on laajempi. Se oli sympatian tunteiden lisäksi uskollisuutta perheelle - ja paikalliselle yhteisölle, polikselle.
2: Nykyisin myös erotiikka, parisuhderakkaus ja sukupuolellinen ja parisuhteeseen liittyvä rakkaus liitetään ystävänpäivään. Kreikkalaiset sen sijaan erottivat eroksen vahvasti. - Ehkä syynä on se, että edes minä en ole niin kieroutunut että panisin kaikkia mikropoliksessani. Erikoista kyllä eros oli kreikkalaisista sitä että rakasti toisessa olevaa kauneuden ideaa ; Kohde siis heijasti jotain ominaisuutta, joka oli itse asiassa kaikkea muuta kuin katsojansa silmässä. Eroksessa et siis oikeastaan välittänyt tästä ihmisestä suoraan.

Aristoteles liitti ystävyyteen haluamisen. Meillä on sellaisia ystäviä joiden kanssa haluamme ystäviä. Tämä tarkoittaa vapaaehtoisuutta. Ystäviä ei voi määrätä. Tämä ei varmasti ole yllätys kenellekään joka (1) on ollut teini (2) on ollut lapsia jotka ovat teinejä tai (3) muuten vaan on ollut perheessä teinejä.

Aristoteleen ystävyyden ytimessä oli samanlaisuus. Hänestä halusimme itsellemme sellaisia ystäviä joita olimme itse. Tässä hän nosti keskeiseksi samanarvoisuuden.
1: Tavoitteiden on oltava samansuuntaisia. Jos haluaa elämältä aivan erilaisia asioita, on hyvin vaikeaa saada yhteyttä. Jos joku haluaa tuhota niitä asioita joita me haluamme tuottaa mahdollisimman paljon, ei ystävyys voi sujua kovin hyvin.
2: Sosiaalisen, taloudellisen ja muun vastaavan aseman on oltava suunnilleen samalla tasolla. Jos toinen on liikaa alapuolella, tai yläpuolella, kyseessä on ystävyyttä vaikeuttava seikka. Jos toinen loisii toista enemmän kuin toinen loisii takaisin, vastavuoroisuus särkyy.
3: Aristoteleen samanarvoisuus on samanlaisuutta ja identtisyyttä joustavampaa, koska se keskittyy sympatiaan, kykyyn ajatella itsensä toisen asemaan ja ajatella toisesta samanaikaisesti hyväntahtoisesti. (Mitä itse pidän usein lähes mahdottomuutena, monesti tuntuu että on valittava vain toinen yllä olevista.) Tätä kautta ystävä voi samanaikaisesti toisessa tilanteessa antaa anteeksi ja toisessa puhua suunsa puhtaaksi. Tätä kautta ystävien ei tarvinnut olla kaikessa samanlaisia ja yhtä hyviä. Riitti että toinen ihailee toista saman verran kuin toinen ihailee takaisin. Samanaikaisesti kuitenkin Aristoteles torjuu siipeilijät. He voivat olla mielinkielin, mutta he eivät ole samanarvoisia, joten heidän ystävyytensä on valjumpaa.

Ystävällä piti lisäksi olla jotain muitakin ominaisuuksia. Olimmepa itse minkälaisia tahansa, arvostamme ja haluamme ystäviimme sellaisia ominaisuuksia kuin reiluus, luotettavuus sekä tyyneys. Näiden takana on tietysti se, että jos ystävä suuttuu helposti, siitä syntyy helposti riitoja jotka vaikeuttavat ystävyyttä. Emme halua ystävää joka levittää salaisuutemme kaikille, ja joka kohtelee meitä epäreilusti.

Aristoteleen mukaan kaikki eivät voi kokea yhtä hyvää ystävyyttä. Hänestä parhaat ihmiset kokevat parasta ystävyyttä. ~ Kun ystävät ovat samanlaisia, on hyvillä ihmisillä on hyvät ystävät. Etiikkaa ja ystävyyttä ei voi erottaa toisistaan. (Mikä on tietysti valtava uutinen teineille, joskaan ei heidän vanhemmilleen.) Aristoteles kuitenkin muistutti että ystävyyttä on alempilaatuistakin. Tämä on usein välineellistä ystävyyttä. Eli voimme esimerkiksi ottaa baarireissulle mukaan anteliaan tyypin josta emme muuten pidä. Ja jos joku on kuuluisa, voit hengata hänen seurassaan jotta saat tästä jotain. Ja jollekulle voidaan soittaa sitten kun muut kaverit ovat pettäneet ja vaihtoehtona on yksinäisyys. Näissä ystävyyksissä on tietty loisimisen maku. Mutta kun muistetaan että nämä ystävät ovat sellaisia että näille voidaan tehdä näin - se kertoo että hekään eivät ole kovin hyviä. Yksi on baarissa tuhlaileva ja hillitön, toinen kaipaa ympärilleen pinnallisia ylistäjiä, ja kolmas on sellainen luuseri että sallii että on "viimeinen oljenkorsi".

Ja tietysti oudot friikit saavat vaikeasti ystäviä. He ovat harvinaisia joten samanlaisia on hyvin vähän. Ehkä tätä kautta ystävyyteen saadaan ero suhteessa entiseen aikaan. Aristoteles näki että ihmisen tahtotila oli luontoa ja luonto oli hyvä. Joku voisi kuitenkin sanoa että tässä määritelmässä on rippunen suvaitsemattomuutta : Jos ystävyys rakentuu samanlaisuudelle, on selvää että erilaisuus ei sovi kovin hyvin ystävyyteen. Tätä kautta erilaiset olisivat Aristoteleen maailmassa ystäviä eroistaan huolimatta. Eikä sen takia että tämä erilaisuus kiehtoisi heitä.
1: Itse olen oppinut pitämään eroista ja kummallisuuksista. Kenties pakon edessä kun "kanssani samanlaisia" ei ole juurikaan pyörinyt missään, tietty "irrallisuus" kuvaa itseäni paljonkin. Tunne irrallisuudesta, kuulumattomuudesta, kuitenkin minustakin ystävyyden kanssa vahvasti erossa. Ystävyys on tietyllä tavalla "kaksisuuntaista lähelle tulemista ja lähelle päästämistä". Mielestäni Aristoteles siis sekoittaa tietyllä tavalla "yleisyyden" ja "helppouden". Itse näkisin että on olemassa myös "harvinaista ja vaikeaa ystävyyttä", joskin vähän.

Ystävyys kuitenkin kaikesta huolimatta sopii tietyllä tavalla mafiaankin. He tasan tarkkaan huolehtivat poliksestaan. Heillä on normit joita he seuraavat tasapuolisesti, nämä eivät ehkä ole kaikilta määrin eettiset, mutta ne ovat kuitenkin edes kaikille suunnilleen samat. Mafiosoilla on tietty yhdistävä sosiaalinen ja taloudellinen taso, ja he ajavat samoja asioita. Ongelmana vain on se, että heillä on samanlaisia ystäviä. Ja vielä suurempi ongelma on se, että osa heidän vihollisistaankin ovat samanlaisia kuin he itse. Ne voisivat olla heidän ystäviään, mutta eivät ole. Vähemmästäkin syntyy skismaa. Etenkin kun viinapullot pyörivät mukana kuvioissa.

---

Kirjoittaja on ollut aikanaan pitkiä aikoja riidoissa ystävänsä kanssa eräiden naisasioiden vuoksi. Erosjännitteet rikkoivat filian, tässä kohden samanlaisuus kohteessa ei ollut mikään ystävyyttä helpottava asia. Mutta ehkä Aristoteles silti olisi osannut ennustaa tämän. Sittemmin anteeksianto on tehnyt filiasta vahvemman. Eros sen sijaan on ehkä ikuista, mutta sen kohteet vaihtuvat. Näin skisma on kadonnut, ja nostalgiaankin on jäänyt kysyvä sävy : Mihin ihminen muka tarvitsee sitä tiettyä naista, kun hänellä on ystävä ja jaossa yhteinen näkemys kauneuden ideasta. Ja absinttia!