DNA:n roskaisuudesta - ja vähän kreationisminkin

 Kun perimästä ja sen funktionaalisuudesta puhutaan, on tavallaan helppoa puhua teleologisia. Gouldin kritiikki on asiallista muistaa, koska adaptationismissa usein syntyy just so tarina ns. after the fact. Jos minulta pyydettäisiin kannanottoa siihen miten itse määrittelisin funktionaalisen - ja tätä kautta myös eifunktionaalisen - perimän sanoisin, että funktionaalinen perimä on määritelty DNA:n osioksi joka on tällä hetkellä puhdistavan valinnan alla.

Tämä on tärkeää, koska monesti huomio adaptaatioissa keskittyy vain yleistymiseen. Fiksoituminen on eräänlainen fiksaatio. On hyvä täydentää tätä mielikuvaa sanomalla että funktionaalinen perimä on sellainen osio - koodaa se suoraa proteiinia tai ei - jota ei voi muuttaa tai poistaa ilman, että se vaikuttaa yksilön kelpoisuuteen. Luonnonvalinnan yksi keskeisiä rooleja on "ylläpitäminen", ei pelkkä hyödyllisten ominaisuuksien "yleistäminen".

Tässä ominaisuuden muuntumattomuus ja pysyvyys on se asia jota on katsottava muuttujana. Tarpeettomat, siis ei adaptiiviset asiat, voivat aivan täysin kerätä ja koota mutaatioita ja kadota. Tämä on mielenkiintoinen ratkaisu koska pelkästään tämän tekemällä ihminen helposti on puolustamassa sitä että perimässä on niinsanottua arkikielisesti kutsuttua "roskadna:ta" aka tilke-dna:ta. Itse näen että muuttumattomuus korreloinee melko voimakkaasti sen kanssa että kyseinen geeni on vakiintunut ja valintapaineen ylläpitämä.

Mutta sitten on ihmisiä joiden mielestä mitään tilke-DNA:ta ei ole, tai sitä ei ole kovin paljoa. Ja heillä on argumentteja joita voidaan kunnioittaa. Esimerkiksi kun he näkevät joidenkin sekvenssien muuttuvan he eivät näe sitä todisteena ei-funktionaalisuudesta. Esimerkiksi transkriptit jotka ovat uniikkeja ihmisille ovat täynnä ns. "kertyvää kohinaa". Ne ovat "äänekkäitä" (noisy). Mutta he jotka näkevät että nämä ovat uusia adaptiivisia ominaisuuksia ihmiskunnassa näkevät että vaikka pysyvyys korreloi ei korrelaation puute tarkoita sen vastakohtaa.

Joku voisi nähdä, että tässä olen myötämielinen kreationisteille, jotka ovat tunnetusti sitä mieltä että Roska-DNA:ta ei ole. Mutta oikeasti ymmärrän lähinnä että tieteessä on tiettyä debattia siitä minkä verran tilke-DNA:ta on. Puolisoni sisar tutkii geenejä bioinformaatikkona ja hän on kertonut että debatti akatemiassa aiheesta on niin verevää että on turvallista sanoa tässä että "emme tiedä".

Ja joku voisi tässä nähdä että hänkin olisi myötämielinen kreationisteille. Mutta kumpikaan ei ole. Eikä kumpikaan tee loogista virhettä ja kaksoisstandardia tässä. Sillä jos me mietimme mikä tekee järkeväksi väitteet siitä että osa kohinasta on hyötyominaisuuksia on se, että suuri osa kaikista mahdollisista mutaatioista olisi funktionaalisia. 

Jos pidät funktionaalisia ominaisuuksia harvinaisena - kuten kreationistit Douglas Axen johdolla mielellään ajattelevat - ei kohina ja mutaatio millään järkevällä todennäköisyydellä "sattumalta tee hyödyllisiä ominaisuuksia". Tällöin olisi pakko ajatella että iso osa perimästä on roskaa. Mikä on se mitä kreationistit myös vastustavat.

Toisin sanoen järkevä uskomus roska-dna:sta liittyy hyvin paljon siihen miten yleiseksi näkee erilaisten mutaatioiden hyödyllisyyden. Ja tässä itse olen arvioissa varovaisempi kuin he jotka näkevät että suuri osa perimästä olisi funktionaalista. Kreationistit valitsevat tässä yhteensopimattomat osaset. Eikä tätä ole tavallaan edes vaikeaa ymmärtää. Eikä selittää.

Neutraalisti voittajia!

"It is the great irony of modern evolutionary genetics that the spirit of explanation has moved more and more towards optimal adaptation, while the technical developments of population genetics of the past 30 years have been increasingly to show the efficacy of non adaptive forces in evolution."
(Richard Lewontin, "A natural selection", 1989)

Tämän vuoden "Crafoord Prize" on jaettu. Palkinto on kenties vähemmän tunnettu kuin Nobelin palkinto. Mutta se on arvostettu. Ja se on mennyt aivan oikeille henkilöille. "The Royal Swedish Academy of Sciences has decided to award the 2015 Crafoord Prize in Biosciences to Richard Lewontin, Harvard University, Cambridge, MA, USA, and Tomoko Ohta, National Institute of Genetics, Mishima, Japan “for their pioneering analyses and fundamental contributions to the understanding of genetic polymorphism”."

Heidän tutkimuksensa on ollut merkittävää siinä mielessä että ne ovat pakottaneet tunnustamaan että luonnonvalinta ei selitä meissä olevia kaikkia piirteitä. Toki tämä lausunto täytyy kontekstoida tarkasti. P. Z. Myers on muistanut korostaa tätä; "Those results don’t contradict the theory of natural selection - they simply say that selection isn’t the sole source driving changing allele frequencies in populations." Tämä on tärkeää sillä joskus ihmisten on tapana liioitella neutraaliteoriaa niin että tämän opin mukaan luonnonvalinta olisi kumottu. Sen sijaan kysymys on mittakaavasta. Osa piirteistä on adaptiivisesti yleistyneitä. Suuri osa ei. Ja näiden lukumäärän arviointi ei ole mielipidekysymys. Näin ollen idea tiivistyy siihen miten paljon mikäkin prosessi vaikuttaa tilastollisesti. Ja tämän voi tiivistää pitkään mutta siistiin lainaukseen Tomoko Ohtalta. "The ‘neutral theory’ proposed that most evolutionary changes at the molecular level were caused by random genetic drift rather than by natural selection. Note that the neutral theory classifies new mutations as deleterious, neutral, and advantageous. Under this classification, the rate of mutant substitutions in evolution can be formulated by the stochastic theory of population genetics. Kimura's theory was simple and elegant, yet I was not quite satisfied with it, because I thought that natural selection was not as simple as the mutant classification the neutral theory indicated, and that there would be border-line mutations with very small effects between the classes. I thus went ahead and proposed the nearly neutral theory of molecular evolution in 1973. The theory was not simple, and much more complicated, but to me, more realistic, and I have been working on this problem ever since."

Ja tässä isketään ns. adaptationistiseen koulukuntaan jonka mukaan jos luonnossa havaitaan jokin piirre, sen takana olisi ikään kuin pakko olla jokin hyöty. Tämä harha vaivaa joitakuita evoluution kannattajia. Kuten myös niitä kreationisteja joiden evoluutiokritiikki muodostuu "en voi ymmärtää mitä hyötyä on puolikkaasta [lisää jokin piirre tähän]:ästä". Jos minulta kysytään niin neutraaliteoria on eräs tärkeimmistä elementeistä jota evoluutiossa on. Ja se on myös noin yleisesti ottaen sen vähiten tunnettu alue.

Onkin kenties hyvä laajentaa juhlintaa muutamaan tuoreehkoon juttuun jotka sivuavat tätä aihetta syvästi.
1: Tuore tutkimus "Evolutionary cell biology: Two origins, one objective" esittää että luonnonvalinta on johtanut ajatteluun jossa perimässä olisi hirveästi funktionaalisuutta, jopa sellaisella tasolla että jos jokin osa DNA:sta ei tee jotain niin oletetaan että se johtuu siitä että niiden adaptiivista luonnetta ei tunneta. Kuitenkin populaatiogenetiikasta oppimamme on johtanut siihen että luonnonvalinnan "kaikkivoipaisuutta" rajoittaa moni asia. Luonnonvalinnan maksimietehokkuus määräytyykin esimerkiksi populaation koon kaltaisten voimien kautta. Geneettinen ajautuminen lisää variaatiota ja kohinaa genomiin. Ja nämä ei-adaptiiviset voimat ovat jopa takana kun genomiin syntyy kompleksisia funktionaalisia osioita.
     1.1: Tästä on keskusteltu Larry Moranin "Sandwalk" -blogissa. Siellä itseäni kiinnostavin asia koski populaation kokoa ja adaptoitumiskykyä. Siellä nimittäin puhuttiin jo hieman siitä miten populaatio kestää geneettistä taakkaa (genetic load). Siellä sivutaan Lenskin bakteeritutkimuksia. "Lenski is talking about variation in mutational robustness - the ability of populations to cope with the mutational load imposed by u - rather than population-dependent variation in the mutation rate itself. Of course, there will possibly be a 3-way relationship, as the degree of robustness encountered will affect the fitness benefit of changes to u." Josta päästään aasinsillan kautta seuraavaan kulmaan.
2: Dan Graur on kirjoittanut geneettisestä taakasta ja sen suhteesta geenien lukumäärään. Tällöin puhutaan siitä miten populaatio voi ajautua virhekatastrofiin, jossa luonnonvalinta ei kykene korjaamaan virheitä. Luonnonvalinnalla on tilastotieteellinen "hinta". Evoluutio ei voi adaptiivisella tasolla edetä miten nopeasti ja tämä asettaa rajoja myös sille miten nopeasti genomi voi muuttua pelkästään hyödyllisillä mutaatioilla. Karkeasti ottaen monissa tilanteissa geneettinen taakka on luonnonvalinnan hinta. Ja kun katsotaan populaation kelpoisuutta tarkastellaan kaavaa w=(1-µ)ⁿ jossa µ on mutaatiotahti, keskimääräinen populaation kelpoisuus on w.ja n on genomissa olevien lokusten määrä. Mutaatiotahdin osuus kaavassa on hyvinkin arkijärkeenkäypää. Mutta Graurin korostama huomio on helppo vasta jos osaa peruslaskutoimitukset matematiikassa ja ymmärtää pinnallisesti mitä ne tarkoittavat. Koska n on potenssissa siitä seuraa se, että geenien lukumäärällä on valtava vaikutus siihen minkä "hinnan" populaatio maksaa. Siksi jos meillä on "human genome projectin" estimoima 20 000-30 000 geeniä populaatio selviytyy luonnonvalinnan hinnasta sillä että ihmisillä on keskimäärin 2 ja puoli lasta. Tällöin geneettinen taakka on helposti hoideltavissa. Näin populaatio on stabiili ja voi varsin hyvin edistyä adaptiivisesti jos syntyviä jälkeläisiä on vain kolme per ihminen. (Koska tämä on itse asiassa aika paljon yli 2 ja puoli.) Jos genmista 80% on funktionaalista jokaisella ihmisellä pitäisi olla 7 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 jälkeläistä. Eli määrä joka tuntuu liioitellulta jopa pahimissa lestadiolaisperheissä.
     2.1: Aiheesta on keskusteltu Myersin "Pharyngula" -blogissa. Itse pidän tätä tärkeänä, sillä se korostaa sitä että olipa asiat miten tahansa, genomissa suurin osa on roskaa. Tämä on hyvin erikoinen asia koska tämä on sitä materiaalia jossa kreationistit ovat oikeassa tavalla joka on äärimmäisen epämiellyttävää kreationismille. He nimittäin puhuvat mielellään rappeutumisesta. Heillä on periaatteessa yksinkertainen teologinen tausta-ajatus jossa eliökunta oli ensin maksimaalisen hieno ja sitten syntiinlankeemus ja muu vastaava ajoi sen rappeutumaan. (Nopeammin kuin ehdit sanoa terpodynamiikan toinen pääsääntö.) Heillä on tämä perusidea ja sitten he sovittavat kaikkia siihen vivahtavia teorioita silloinkin kun näitä ei oikein voi sovittaa. Sillä he ajattelevat tämän lähtökohdan kautta ja katsovat mikä kuulostaa siltä että se sopii siihen. Tämä vahvistusharhainen ajattelutapa on toki hauskaa seurattavaa.
        2.1.1: Mutta jos lähdetään siitä että kreationistit ovat todella oikeassa siinä että jos eliökunta olisi aluksi megakompleksinen niin tiedetyt mikroevoluutiovoimat rappeuttaisivat eläinkunnan nopeasti sille tasolle että geneettinen taakka kestetään. Tämän kreationistit ottavatkin esiin kun he kritisoivat evoluutioteoriaa geneettisen taakan periaatteita mainiten. Mutta evoluutioteorian sisällä ei ajatella, että eliökunta olisi ollut aluksi tämänlainen. Joten on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi tämä argumentti olisi muuta kuin olkiukko. Sen sijaan voidaan huomata että samat kaavat näyttävät että evoluutio on hyvinkin tehokas jos tilannetta muutetaan ja geenien määrä on pienempi. (Kuten se on jos evoluutio on lähtenyt pienestä ja yksinkertaisesta.)
        2.1.2: Sen sijaan kreationistien ongelma onkin siinä että he ovat jostain syystä päätyneet vastustamaan kaikkea "roska-dna":ta verisesti. Heille on tärkeää että genomissa ei ole mitään eifunktionaalista. Samoin kuin heille on tärkeää että valaiden surkastumille on funktio nykyisissä valaissa. Heitä ei kiinnosta mikä on evoluutioteorian määritelmä surkastumalle, vaan heitä vaivaa enemmänkin ajatus siitä että epätäydellinen luonto on kytköksissä Pahan ongelmaan. Eli teologiaa tungetaan tässäkin tapauksessa sinne minne se ei kuulu. Jos kreationistien rappeutumismallien kohdalla niin ihannoidut geneettisen taakan kaavat ovat tosia, kuten ne ovat, on ilmiselvää että perimässä olisi paljon eifunktionaalisia osasia. Tämä tosiasia iskee sekä adaptationisteihin että kreationisteihin. Mikä tietysti ilahduttaa minua lähes yhtä paljon kuin alussa mainitsemani ansaittu palkinto.

Jos olemme kehittyneet evolutiivisesti miksi täällä on vielä luonnonvalintaa?

Buzzfeedissä oli huumorimielellä tehty artikkeli joka koostui argumentaation sijasta hauskoista kuvista. Kysymys oli siitä että jos luonnonvalinta karsii sekundatuotokset niin miksi maailmassa on tyhmyyksiä tekeviä toilailevia ihmisiä. "If evolution does exist, then why are these dingalings allowed to keep muckin’ everything up?" ; "If evolution is real, how does something like this happen?" ... "And how did people like this exist?" Juttua ei ole tarkoitettu argumentiksi. Mutta se on jossain määrin opettavaisempi ja evoluution kannalta oleellisempi kuin moni ID -oppikirja. Sillä tässä linkissä vastaan tulee esimerkiksi sellaiset teemat kuin evoluutio, kaiken havaitun selittäminen funktionaalisesti ja paras mahdollinen maailma.

Ensimmäinen huomio on se, että tämänlainen epätäydellisyyksien luettelointi on tavallisesti liitetty Jumalan olemassaoloa vastaan. Ja evoluutio on nähty tämän antiteesinä. Näin ollen on aivan asiallista kysyä että onko evoluution maailma jotenkin erityisen samansuuntainen Leibnizin "paras mahdollinen maailma" -tilan kanssa. Tämä kysymys on relevantti sillä niin pahan ongelmaa kuin evoluutiotakin koskee eri skenaarioiden vertailuun keskittyvä ajattelu. Siksi on aivan oikesti syytä miettiä sitäkin että jos Darwin awardsissa mainitut ihmisten "hölmöilyt kuolemaan asti" olisivatkin ongelma evoluutiolle, eivätkä jotain evoluutiota käytännössä ja todiste evoluutiosta tosimaailmassa.
1: Ne eivät ole ongelma evoluutiolle. Mutta on tärkeää tietää miksi. Koska se nyt auttaa evoluution sisällön ymmärtämistä ; Melko moni ymmärtää että evoluutio ei tuota täydellisyyttä, mutta sitten toisaalta jos evoluutio ei selitä jonkin piirteen tai asian funktionaalisuutta tämä nähdään puutteena ja ongelmana. Mikä on erikoista koska jos kaikesta on hyötyä vähintään lähestytään hyvin vahvasti "parhaan mahdollisen maailman skenaariota".

Pahan ongelman voima tulee tietenkin siitä että hyvä ja kaikkivaltias tuottaa parhaan mahdollisen maailman. Ja siinä toilailu olisi hyvinkin merkittävä ongelma. Itseäni esimerkiksi aivan oikeasti ihmetyttää tässä mielessä se miten logos -henkisyys - äärimmillään warrant -ajattelu jossa ihmisen äly ja havainnointi on perimmiltään ehdottoman luotettavaa - on monien kristittyjen parissa niin suosittu. He ajattelevat että koska Jumala on äärettömän älykäs, ja ihminen on Imago Dei -teorian tapaan Jumalan kuva - eli ihmisen älykkyys heijastelee ja on analoginen Jumalan älykkyyden kanssa - niin miksi olemme niin tampioita logiikassa? Kun ihminen voi tehdä tietokoneen joka on logiikaltaan ja laskentateholtaan analyyttisempi, ja laskemisasioissa muistiltaan vähemmän detaljeja unohtava kuin ihminen, ei voida kuin ihmetellä. Kun ihmisen pitää kouluttautua jotta osaisi laskea ja tehdä logiikkaa, ja on silti virheherkkä, niin miksi tietokoneelle asiat ovat niin helppoja? Imago Dei -tilanne todella herättää ihmetystä ihmisten yleisestä tampioudesta.

Ja jossain määrin perinteisessä evoluutiokuvassa on ollut tätä ongelmaa. Vanhassa adaptiivisessa ajattelussa onkin ollut paljon kristittyjä viehättäviä piirteitä. Siinä kun on korostettu sitä miten eliöiden rakenteet ovat tarkoituksenmukaisia. Miten evoluutio luonnonvalinnan voimalla hioo käytännössä parasta mahdollista. Gould ja Lewontin ovat kutsuneet tätä vanhaa asennetta "panglossianismiksi". Ja jopa Gouldin kanssa kovasti erimielinen ja adaptaatiokeskeinen Dawkins edustaa linjaa jossa ei uskota että evoluutio tuottaisi täydellisiä rakenteita. Kaikkia käyttäytymispiirteitä ei tarvitse selittää. Siksi perhosen lento liekkiin johtuu siitä että perhonen hyötyy valon suhteen liikkumisesta yleensä, kun taas kynttilänliekki on poikkeustila.
1: Dawkins onkin suututtanut uskovaiset monella tavalla. Yksi niistä koskee yllättävän maltillisia ja evoluutioon myönteisesti suhtautuvia uskovaisia jotka korostavat adaptationismia kulttuurievoluutiossa. Että kun uskonto on säilynyt ja on ihmislajille niin yleistä niin evoluution mukaan sillä täytyisi olla hyöty tarjottavana. Dawkinsin mukaan uskonto on juuri sitä että ihmiskunta ikään kuin lentää kynttilänliekkiin.

Kun adaptationismissa on kaikki havaitut piirteet pyritty selittämään funktionaalisuuden kautta, ollaan siinä päädytty juuri "parhaaseen mahdolliseen maailmaan" tai sellaista korostavaan näkökantaan. Modernissa evoluutiossa ei tämänlaiseen asiaan uskota. Joten tosiasiassa ei noita piirteitä tarvitse välttämättä selittää. Ne voivat olla sitä mitä Gould kutsuu "spandrel" tai jopa täysin neutraaleja tai jopa haitallisia. Näin ollen voi olla että tyhmien temppujen tekeminen voi olla esimerkiksi sosiaalisen laumakäyttäytymisen seuraus. On syytä demonstroida luottavansa ystäviin turvallisissa olosuhteissa. Se voi olla jotain jossa pitää tehdä temppuja seksuaalivalinnan vuoksi jotta synnytetään vaikutus. Mutta ollakseen aito signaali temppujen täytyy jotenkin ilmentää aitoa taitoa, ja valitettavasti populaatiossa on variaatiota. Mutaatiot eivät ole aina hyödyllisiä joten kenties tuossa onkin kasa uusia ensikertalaisgeenejä putoamassa geenipoolista. Ja niin edespäin.

Joku voisi jopa esittää retorisia kysymyksiä. Kuten sellaisia että tässä on demonstroitu luonnonvalintaa käytännössä. Ja toisaalta voidaan nähdä että kuvien huumori syntyy juuri siitä että ne ovat uhkaavia mutta eivät vaarallisia. Ne ovat jopa malliesimerkkejä benighn violation theorystä käytännössä. Hupi on uhka plus seurausten harmittomuus. Ja kun mietimme miksi nämä seuraukset ovat niin harmittomia, voimme miettiä että olisiko kallon paksuudessa jotain tekemistä sellaisilla asioilla kuin luonnonvalinnalla.

Jotkin epäkelvot asiat eivät koskaan kuole (jotkut jopa yrittävät yleistyä ilman ansioita)

"x is fitter than y in E = x has a probabilistic propensity  \.5 to leave more offspring than y"
(Beatty & Mills, "The propensity interpretation of fitness", 1979)

"Uncommon Descentissä" Barry Arrington on ottanut evoluutiokritiikissä esille luonnonvalinnan tautologisuuspuheen. "... there is no way to tell whether a particular engineering trait, in isolation, caused an organism to be more fit. And this drives us back to where we started. The only way to measure “fitness” is by reproductive success, which is obviously tautological if “fitness” is defined as “reproductively successful.”" On toki klassista kreationismia selittää että luonnonvalinta on kehäpäätelmä. Siksi evoluutiokin on luonnollisesti uskonto.

ID, joka ei tietenkään ole kreationismia, ja jonka suunnasta kuullaan sellaisia asioita kuin että "ongelma ei ole mikroevoluutiossa vaan makroevoluutiossa" voi tietysti kritisoida tätä "mikroevoluution" perusilmiötä. Samoin ID:ssä korostetaan usein että evoluution kannattajat ovat sokeita koska eivät tiedosta että luonnonvalinta on teleologinen. Että evolutionistit näkevät oikein että eliöt ovat toiminnallisia ja funktionaalisia. Kreationistit vain näkevät että tämä funktionaalisuus, eli kelpoisuus, on Jumalan valmistamaa. Nyt Arrington siis väittää että evoluutikot eivät mittaa kelpoisuutta ja että mikroevoluutiokin on roskaa. So to be it. Lähdetään tälle tielle.

Hämmentävää.

Voisin toki selittää asiasta pitkästi. Mutta on kenties syytä katsoa että syynä on enemmän se, että evoluutiota ei ole ymmärretty. (Se on sääli, sillä evoluutiokäsitteen mallintaminen voi olla varsin hauskaa.) Vaan sanallistettu. Arrington ja kaltaisensa eivät siis oikeasti osaa evoluutiota, he vain ovat opetelleet joitain arkitajuisia lauseita jotka eivät ole esimerkiksi sellaisia asioita kuin kelpoisuuden määritelmä. Ne eivät ole sanallisia vaan tilastollisia ja matemaattisia kuvauksia.

Karkeasti sanoen kokeellisessa evoluution tutkimisessa ytimessä on populaatio. Tässä katsotaan selviytymisiä tilastollisesti ja todennäköisyyksistä käsin. Tässä tutkimusaiheena ovat fenotyypit ja yhä useammin myös genotyypit. Esimerkiksi jos merkitään ja irtipäästetään yksilöitä voidaan havaita kuoleeko kohteita satunnaisesti vai ei. (Kuten vaikkapa niiden koivumittarien kohdalla.) Jos tilasto näyttää että kuolema on satunnaista, ei siihen hevin mikään luonnonvalinta vaikuta. Ja jos luonnonvalinta voidaan näin eliminoida aineistosta, se ei selvästi ole kehäpäätelmä tai "triviaali analyyttinen määritelmäkikkailu" joka on vain konstruktio jolla luokitellaan aineistoa riippumatta siitä miten ilmiöt toimivat maailmassa.

Asia on toki vielä pahempi. Evoluution arvioissa on täysin mahdollista että vähemmän kelpoinen yleistyy. Itse asiassa näiden kaavojen voisi luulla olevan evoluutiokriitikoiden tiedossa, ihan sen vuoksi että usein näihin mahdollisuuksiin viitataan kun halutaan korostaa että evoluutio ei voi hienosäätää asioita. Silloin evoluution pitää voida heikentää kelpoisuutta. Ja tämä kelpoisuus taas on juuri sitä samaa evoluutikoiden mittaamaa kelpoisuutta. Joten selvästi Arrington on pulassa. Ja oikein mitään mutkia poiskaan tässä ei ole, koska kyseessä ei ole se että käytettäsiiin "eri evoluution määritelmää". Nimittäin neutraaliteorian kuvaamien ilmiöiden ja adaptationistien painottamien piirteiden erottaminen toisistaan ei ole mielipidekysymys. Neutraalisti fluktuoivat voivat yleistyä, mutta matemaattisesti tarkastellen ne käyttäytyvät eri tavalla kuin sellaiset joiden takana on adaptiivisuutta.

Evoluution arviointi perustuu mittauksiin ja kaavoihin.

Olen toki tässä lähinnä kuvannut sitä mitä evoluutioteorian kautta voidaan tehdä. Siinä olevia kaavoja on sitten enemmän noiden linkkien takaa. Mutta niissä kaikissa henkenä on juuri se, että niissä esille pomppaa jotain joka ei selvästi sovi kuvaukseen.

Koulutettuna jalostajana olen tietysti varsin konkreettisesti asiassa kiinni sitäkin kautta että lapsuudenkotiini hankittiin koira "jalostuskoiraksi", eli koira asui meillä ja oli teoriassa jonkinlaisessa jalostusssuhteessa kenneliin. Tässä kävi vähän huvittavasti, sillä Bella -koiraa ei kiinnostanut kuin naapurin sekarotuiset, intoa puhdasrotuisille ei löytynyt. Selvästi jalosusarvo, tässä kohdden jalostettavien yksilöiden fittness, ei vastannut suoraan jälkeläisten määrää. Bella ei silti ollut geneettisesti heikko. (Sillä oli jalostusarvon odotusarvo jo ennen ensimmäistäkään jälkeläistä.) Arkijärjelläkin voi tätä kautta kenties ymmärtää että genotyypin ja fenotyypin erottaminen on evoluutiossa arkipäivää. Ja silläkin on relevanssia kun mietitään fitnessin ja luonnonvalinnan suhdetta.

Se, miten tämä onnistuu on juuri se että irtaudutaan jostain koulukirjan sanallisista kuvauksista. Ne ovat karkeistuksia, niillä on tiedettä popularisoivaa voimaa enemmän kuin tieteellistä voimaa. Evoluutioteoria sen sijaan nojaa esimerkiksi populaatiogenetiikkaan. Evoluutiotutkimuksessa on karkeasti ottaen kysymys siitä että on erilaisia malleja joilla ennustetaan asioita. Ja sitten katsotaan miten tässä pitäisi tapahtua. Kun näitä malleja verrataan siihen miten seuraava sukupolvi toimii, voidaan huomata mitkä niistä osuvat paremmin kuin toiset.

Ja koettelu ei ole edes vaikeaa.

Toki kelpoisuuden ennustelu ja mittaaminen onnistuu muutenkin. (Tätä voi tehdä jopa kotonaan.) Luonnonvalintaa ja kelpoisuutta ja niiden suhdetta voidaan testata aivan alusta, kädestä pitäen ja tavalla joka voidaan tehdä jopa kotioloissa.

Oletetaan että meillä on genotyyppi A josta emme tiedä mitään. Laskemme niiden lukumäärän. 65 yksilöä. Sitten voimme odottaa kunnes ne saavuttavat aikuisuuden. Tässä vaiheessa voidaan huomata että yksilöitä on 44 jäljellä. Voimme huomata myös että A -genotyypillä on kaiken kaikkiaan 187 jälkeläistä. Voidaan ajatella että kelpoisuus on selviytymisen todennäköisyys kerrottuna sillä paljonko jälkeläisiä selviytyjää kohden on, joka kerrotaan ½. Näin ollen kelpoisuudelle voidaan rakentaa genotyypille arvo [(44/65) * (187/44)] / 2. Tämä on 1.438. Kun otamme käsille seuraavan sukupolven, voimme asettaa ennustuksen että jos luonnonvalinta on totta niin silloin seuraavassa sukupolvessa tuossa luvussa on jotain oikeansuuntaisuutta. Jos luku on aina sama, tiedetään että voidaan varsin hyvin sanoa että olemme kokemuksesta oppineet että tuo on se voima jolla valinta vaikuttaa noissa olosuhteissa.

Kun tätä toistetaan voidaan huomata variaatiota. Jos A:n kelpoisuus ei oikein tahdo pysyä tasaisena, eikä se pysy tasaisena eri koeryhmien välillä joita on tehty samalla lähtötilanteella ja genotyypillä ja toimintaympäristöllä, se tarkoittaa että ominaisuus fluktuloi.joten sen takana ei ole kelpoisuus vaan neutraalien ominaisuuksien seilaaminen geneettisen ajautumisen voimalla. Katsokaa. Tämä on ennuste jossa luonnonvalintahypoteesin voimakkuus ja läsnäolo voidaan arvioida sekä suuruudeltaan että relevanssiltaan. (Adaptaatio on luku jossa on sekä suuruus että luottamusväli.) Ja kun näemme koejärjestelyn, sitä käsitteleviä yhtälöitä ja sen että havaintoaineisto muuttaa arvioita relevantisti voidaan huomata että se mitä tehdään ei mitenkään voi olla kehäpäätelmä. Sen sijaan se on empiriaa jossa on työhypoteeseista vedettyjä ennusteita joita koetellaan hypoteettis-deduktiivisesti. Eli kysymys on aivan suorasta tieteenteosta.

Nämä ovat muistutuksia. Mutta loppujen lopuksi kaikki tämä vaiva on ollut ylenmääräistä. Sillä Arrington on kliseeväitteensä kanssa niin monisyisesti ja syvällisesti väärässä että seasta löytyy niin yksinkertaisia kulmia että ne ymmärtää käytännössä kuka tahansa blogini seuraaja jolla on riittävästi älyä siihen että oppii lukemaan. (Itse asiassa jo kengännauhojen sitominen riittää jos löytyy joku joka lukee blogitekstit puolesta. En tosin tiedä voiko tätä fiksumpia blogini seuraaminen kiinnostaakaan.)

Hetkinen. Eihän yksilöä määritetä kelpoiseksi sitä kautta miten hyvin tämä yksilö itse tuottaa jälkeläisiä...

Tässä toki mitataan sellaisia asioita kuin syntyneitä jälkeläisiä ja ikään sidottuja kuolinaikoja ja myös "sukulaisten kuolinikien jne. tilastojen frekvenssejä". Mutta tässä tilastollisuus ja monien muuttujien interaktio muuttavat asian luonnetta. Tilastollisuus on tässä oleellinen. Itse asiassa tautologia-argumentti nojaakin siihen että argumentin näkökulmaa väännetään yksityisestä tilastolliseen ja tilastollisesta yksityiseen. Se on ovelasti ja mutkikkaasti piilotettu ekvivokaatio -päättelyvirhe. Päättelyvirhe joka perustuu siihen että ei ymmärretä että kelpoisuus on tilastollinen ilmiö kun taas luonnonvalinta toimii siten että yksilöitä karsiutuu ja geenialleelit harvinaistuvat tätä kautta. - Huvittavaa kyllä, ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kirjoissaan korostaa usein sitä että evoluutikot sotkevat argumentteja vaihtamalla evoluution määritelmää lennosta. Ja että tarkkaavainen huomaa epäloogisuuden tarttumalla juuri tähän. Luonnonvalinnan tautologia -syytteessä tätä tehdään hyvin konkreettisesti.

Kun otetaan tämä huomioon voidaan huomata varsin arkijärkinenkin huomio siitä että jopa kaikista laveimmilla ja simppelemmeilläkin tavoilla luonnonvalintaa ja kelpoisuutta katsoen voidaan huomata että yksilön kelpoisuutta ei määritetä suoraan tämän yksilön lisääntymiskelpoisuudesta. Päin vastoin ; Luonnonvalinnan kaavat odottavat variaatiota ja että joskus huonommallakin kelpoisuudella pärjää. Kelpoisuus on "tilastollinen ennuste", ei jokin joka sidotaan yksilöön. Kaavat on suunniteltu siten että jos yksilö ei ole kelpoinen mutta onnistuu tuurilla lisääntymään onnekkaasti, tätä ei lasketa kelpoiseksi. Sillä muut saman genotyypin hahmot eivät lisäänny usein kelpoisesti. Ja jos kelpoinen yksilö kuolee meteoriitti-iskuun (tai siihen että istuu lattialle jalostuskennelissä) sitä ei lasketa luuserigenomien joukkoon. Sillä jopa aivan yksinkertaisimmillaan kelpoisuus on tilastollinen ja ne jotka lisääntyvät ja kuolevat ovat yksilöitä. (Minkä pitäisi toki olla selvää jo sitäkin kautta että yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, evoluutio tapahtuu sukupolvelta toiselle siirryttäessä, ja sen ytimessä on geenifrekvenssien muuttuminen populaatiossa.)

Teknisemmin voisi sanoa että voimme määritellä odotettavissa olevan kelpoisuuden(A) organismille(O) ympäristössä(E) esimerkiksi seuraavalla kaavalla:
A* (O, E) = ΣP(Qi^OE)Qi^OE − f(E, σ²) Jossa Qi^OE on mahdollisten jälkeläisten määrä sukupolvessa i, P(Qi^OE) on tilastollinen todennäköisyys jossa Qi^OE toteutuu sukupolvessa i. Ja f(E, σ²) on tutkittavaa ominaisuutta koskeva varianssi, joita jälkeläisissä on odotettavissa. On itse asiassa selvää että todennäköisyydet ovat olemassa jo ennen kuin ainuttakaan jälkeläistä on pykätty, ne on haettu tilastolliselta tasolta. Lisäksi kun ympäristö, varianssi ja vastaavat ovat havaittavissa, voidaan ympäristönmuutoksella havaita muutoksia kelpoisuudessa. Kuten kaikissa mittauksissa joissa on monia muuttujia, hyvää testaamista voidaan tehdä siten että otetaan yksi muuttuja jota yritetään muuttaa hallitusti samalla kun muut osiot pidetään mahdollisimman ennallaan. (Jos joku kreationisti osaisi vaikka peruskoulun matematiikkaa, hän voisi tietää että matematiikka mahdollistaa sen, että voidaan ratkoa muitakin muuttujia kuin sitä mikä on yhtälömerkin vasemmalla puolella yksinään. Siirtely puolelta toiselle mahdollistaa käytännössä sen että jos se on kaavassa, se voi olla jotain jonka avulla mitataan jotain muuta tai sitten sitä mitataan muiden avulla.) Joka tarkoittaa sitä että kelpoisuuden mittaaminen on todellakin paljon muutakin kuin sitä että katsotaan sukupuusta montako jälkeläistä tuolla tietyllä yksilöllä on.
1: Oikeastaan ainut järki joka Arringtonin typerehtimisestä voidaan pumpata on se, että adaptaatio ei todellakaan tarkoita niitä juttuja joita se intuitiivisesti voisi tarkoittaa. Esimerkiksi huonon alleelin deleetio voi olla adaptiivinen. Ja kaduntallaaja ei pidä tätä minään "ominaisuutena". Tämä oikeastaan herättää enemmän ongelmia siitä että miten ID:istit voivat käsitellä ydinkäsitettään informaatio ja funktionaalisuus kun he kieltäytyvät käsittelemästä sitä suhteessa Suunnittelijan intentioihin. Sen puolella kehäpäätelmäisyys voikin siis olla yllättävän syvällä. Mikä ei toki yllätä kun muistetaan sitä ad hoc -viidakkoa joka kohtaa kun puhutaan pahan ongelmasta. Siinähän teknisesti ottaen katsotaan miksi maailmassa oleva ihmisten julmaksi kokema ominaisuus on Jumalan mielessä kelpoisempi kuin sen poissaolo. Joten evoluutiokysymyksen ulkopuolella voitaisiin todella palata siihen ajatukseen jossa evolutionistit muka "näkevät funktionaalisuuden" ja selittävät sen vain eri tavalla kuin ID-istit. Kenties tautologia -argumentti onkin enemmän projektio siitä mitä ID:istien omat näkemykset funktionaalisuudesta ovat. (Kenties eivät, mutta evoluution adaptaatiota ne eivät ainakaan ole. Eli annan tässä kyllä ihan oikeasti tilaa avomielisesti sille vaihtoehdolle että Arringtonin argumentissa ei ole järjenhiventäkään.)

Barry Arrington on siis naurettava. Hän toki muistuttaa jostain. Monesti korostetaan että kritiikin idea on siinä että huonot asiat voidaan ampua alas ja tuhota. Ja näin opimme ja voimme ikään kuin jatkaa entistä viisaampina tulevaisuuteen. Näin voidaan sanoa että pitkään pysyvät asiat olisivat jotenkin hyvin perusteltuja. Mutta silti jokainen tietää että puupäisyys ja jääräpäisyys ja ideologinen dogmatismi riittää silti usein ideoiden säilymiseen. Jotkin epäkelvot pseudotieteet ja moitteet eivät katoa koskaan. Silti suurin osa ihmisistä tietää että kriittisellä ajattelulla on merkitystä. Että tunnustaa sen että maailmassa on dogmaattisia ihmisiä. Arringtonin kannattaisikin kenties miettiä sitä, että onko hän omine höperöimisineen jotenkin oleellisesti sen laatuinen että tuo omilla toimillaan esiin asioita jotka ovat ongelmallisia hänen omalle asioiden väittämisiin. ; Arringtonin kliseeperustainen argumentti osoittaa että jotkin huonot argumentit eivät koskaan kuole, mutta toivon että tämä ei tarkoita että tämä muuttaa kriittisen argumentoinnin käsitteen kehäpäätelmäiseksi, maailmankuvallisuudeksi jossa kritiikinkestävyys on samaa kuin hyvä perusteltavuus. Ja hyvä perusteltavuus on samaa kuin sitä että on kestänyt kauan kritiikkiä...

Pieni ajatus : Evolutiivisen olemisen portaat

Kirjoitin vähän aikaa sitten blogauksen jossa esillä oli mm. Gouldin näkemys siitä miten "The March of Progress" -kuva, eli hyvin ikoninen evoluutiota koskeva kuva jossa on peräkkäin jono apinasta ihmiseksi. Siinä huomiona oli esimerkiksi se, miten kuva harhauttaa ajattelemaan turhankin lineaarisesti. Eliökunnan kehittyminen "puskittain" on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tähän liittyen "Tm²" -blogissa katsottiin evoluutiota ja sukupuuttoa ihmislajin kannalta. Se oli vastaus huoleen, jota monet ovat esittäneet. Eugeniikansävyisesti ajatellaan että ihmisten evoluutio olisi pysähtynyt ja sitten kaikenlaiset luonnottomat poikkeukset yleistyvät. Ja että tämä olisi jonkinlainen uhka ihmislajille. Blogisti tiivistää asian seuraavasti ; "Luonnonvalinta ei operoi keskiarvoilla, vaan ääripäillä. Ihmislajin sisällä on nykyisin paljon enemmän "evoluutiopotentiaalia" kuin paleoihmisillä. Ei ole mitään dysgeniaa joka heikentää "ihmisrotua", vaan on vain suurempi varianssi, joka takaa että poikkeuksellisia yksilöitä on enemmän. Jos ulkoinen paine uhkaisi hävittää modernin ihmisen, niin nykypopulaatiosta jonkun jälkeläiset selviävät paljon todennäköisemmin kuin jos me kaikki olisimme fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltamme paleoihmisiä. Homogeenisyys on riski, ei rikkaus, jos tarkastellaan ihmislajia."

Nähdäkseni "March of Progress" -kuva, jossa ei ole jonossa mitään taruolentoja, onkin jotain joka vetoaa intuitioihin väärällä tavalla. Ja siksi Gouldin tekemässä kritiikissä on järkeä. Kun kuva ikään kuin "salakuljettaa" väärän idean, se ei itse asiassa opeta evoluutiota vaan luo siitä väärän kuvan. Ja kenties, mikä vielä pahempaa, vahvistaa tätä virheellistä kuvaa.

Toki moni kreationisti sitten toteuttaa noita intuitioitaan. Ray Comfortin kuvissa seikkailee erilaisia "crockoduck" - jossa on yhden eläimen pää toisen eläimen ruumiissa. He kysyvät että "jos ihmiset kehittyivät apinoista niin miksi on vielä ihmisiä". Ja heillä on näkemys jossa aluksi oli täydellinen ihminen joka sitten on rappeutunut. Nämä kaikki kertovat että tämä sama ajattelutapa yltää hyvin moneen.

Luultavasti sen takana on enemmänkin ajatus siitä että adaptaatio on "funktio" sellaisella tavalla jossa jossain taivaissa on platoninen idea josta sitten tämä "funktio" on parempi-huonompi -järjestyksessä. Tässä maailmassa on vain yksi ja paikallaanpysyvä maali. Ja muut ovat sitten vaihtelevan määrän epäonnistuneita. Näin kreationistien mieleen syntyy ajatus rappeutumisesta täydellisen luomistyön jälkeen. ~ Tätä on minun vaikeaa ymmärtää, sillä tietääkseni evoluutiossa adaptaation "funktionaalisuus" riippuu kontekstista. Tätä voi varmentaa siten että heittää jääkarhun saharan autiomaalle ja saharan autiomaan skorpionin heittää pohjoisnavalle.

"Evoluution tikapuut" on jotain josta on syytä päästää irti. Se on kuitenkin ilmeisen haastavaa, sillä ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan asioita "toimii-ei toimi" -akselilla. Jokainen meistä tunnistaa funktion sellaisen nähdessään. Siis intuitioissaan. ; Näin ollen kreationistit eivät tavallaan ole "niin tyhmiä". Enemmänkin heillä on intuitio. Joka tekee heillä sitä mitä se tekee kaikilla muillakin. Ja kenties siksi esimerkiksi ajatus ihmiskunnan evoluution loppumisesta ja siihen liittyvät, usein varsin eugeniikanmakuiset, huolet ovat melko yleisiä. Ihan eikreationistienkin parissa.

Mitä "typhoid" Mary Mallon opettaa meille evoluutiosta?

Keskustelin eilen jonkin verran ihmisten evoluutiosta. Tai oikestaan siitä, että monesta ihmisten evoluutio olisi pysähtynyt. Kantana on siis ollut jonkinlainen "käänteinen kreationismi" - siinä mielessä että kun kreationistit uskovat mikroevoluutioon mutta eivät makroevoluutioon, eli siihen että evoluutio toimii nykyään mutta ei selitä menneisyyttä kun taas ne joista ihmisten evoluutio on pysähtynyt esittävät että evoluutio selittää historian mutta teollistuminen on nostanut ihmisen evoluution yläpuolelle.
1: Termi "rappeutuminen" on tietysti jo siitä erikoinen, että niissä ei huomata soveltaa populaatiogenetiikasta opittua. Tiedetään että hirvittävän pienet valintapaineet riittävät ominaisuuksien yleistämiseen. (Tein tästä pienen esimerkin.) Sillä evoluutio on korkoa korolle -järjestelmä. Silti monella on ajatus siitä että "luonnonvalinta on olemassa mutta liian pientä voidakseen vaikuttaa". Joka on varsin vaikeasti uskottavaa. Karkeasti ottaen ihmisten evoluutio ei ole pysähtynyt. ; Ihmiset kuolevat yhä sydänkohtauksiin. Ja tämänlaisten merkitys vain kasvaa kun lastensaanti-ikä nousee. Sama koskee diabetesta, joka aikaansaa kuolemia nykyään, toisin kuin historiallisina aikoina jolloin, kuten Spede Pasanen asian kiteytti, "ruoka oli huonoa mutta onneksi sitä oli vähän".

Tässä blogauksessa keskityn kuitenkin lähinnä yhteen asiaan. Nimittäin siihen, miten ihmisten mielikuva luonnonvalinnasta on hyvin "kynsin, hampain verisin" -metaforan sävyttämää. Ja tämän kysymyksen demonstrointiin joudun ottamaan esille Mary Mallonin. Hän oli oireeton lavantaudin kantaja, joka levitti tautia työnsä ohessa. Ei tarkoituksella, vaan piittaamattomuutta tai tietämättömyyttään. Keittäjänä ja pyykkärinä toiminut Mallon tartutti lavantaudin ainakin 53 ihmiseen, joista 3 kuoli tartuntaan. Tässä kohden on kysyttävä edistikö hän evoluutiota?

Pienessä määrin kyllä. On selvää että jos otetaan populaatiokooksi 53, ja kolme kuoli, selvästi lavantauti kohdisti valintapainetta tähän pieneen populaatioon. Tilastollisesti katsoen osa saattoi kuolla vaikka heillä olisikin ollut hyväkin lavantaudin kestävyys, sillä tartunnassa myös kontaminaation määrä vaikuttaa ja tässä on variaatiota. Joten ei voida sanoa että valintapaine olisi kattanut nämä kolme uhria. Mutta on selvää että jonkinlainen valintapaine kohdistui.

Kuitenkin kokonaisuuden kannalta on hyvä ymmärtää mitä tämä laajemmassa määrin tarkoittaa. Ja mistä se saa voimansa. Tässä kohden nyrkkisääntönä on se, että jos satunnaisiin paikkoihin läimitään pommeja, se tappaa ihmisiä mutta kysymys ei ole luonnonvalinnasta. Sen sijaan kansakunnan yli pyyhkivä rutto, etenkin jos sen epidemiat toistuvat, pitävät sisällään hyvin tehokkaan valintapaineen.
* Luonnonvalinta, ollakseen tehokasta, vaatii jonkinlaista konsistenttia painetta. Esimerkiksi mainitsemani populaatiogenetiikka antaa luonnonvalinnalle mahtia sen iteratiivisen luonteen vuoksi. Luonnonvalinta yhdessä sukupolvessa ei tee juuri mitään, mutta pysyvät ja konsistentit valintapaineet keräävät korkoa korolle. Ja pienikin korko muuttuu toiston myötä suuriksi summiksi. (Ajatus siitä että jokin adaptaatio ei yleistyisi luonnonvalinnan vaikutuksesta koska luonnonvalinta on liian pientä on yleensä vähättelyä. Kysymys on enemmän siitä onko valintapaine riittävän kauan läsnä)
* Luonnonvalinta tehoaa parhaiten kun se on melko kattavaa. Eli se ei käy läpi arvottuja osioita populaatiosta vaan on jotenkin erityisen yleistä.
* Luonnonvalinta tehoaa piirteisiin joiden kohdalla on relevanttia geneettistä variaatiota joka on jotenkin ratkaisevaa kohdistuvan valintapaineen suhteen.

Laajassa mielessä "Typhoid Mary" ("Lavantauti-Mary") ei itse asiassa edusta luonnonvalintaa vaan sattumaa. 1800 -luvulla ihmiset kuolivat lavantautiin tai sairastuivat lavantautiin pääasiassa sellaisten syiden vuoksi joilla ei ole mitään tekemistä geenien kanssa. Sijainti oli merkittävää. -  Itse asiassa "Typhoid Mary" varmasti kärsi miesmarkkinoilla maineestaan ja siitä että häntä pidettiin North Brother Islandilla, paradoksaalisesti juuri siksi että hän kesti lavantautia harvinaislaatuisen hyvin. Tämä on käänteinen valintapaine sen kanssa mitä lavantautikuolemien valintapaine ohjasi..

Samoin jos olit Lontoossa 1800 -luvun koleraepidemian aikana, se syy jolla sairastuttiin koleraan johtui siitä että asuit Broad Streetin vesipumpun lähistöllä. Syy oli maantieteellinen ja luonnonvalinnan osuus lyhytaikainen ja mitätön, koska
1: Ihmisten geneettinen variaatio kolerankestossa ei ole "niin suurta" että se olisi merkittävää tämäntyylisessä kovassa tautipaineessa. Voimme kestää tulta eri suuruudella mutta ja tätä voi valintapaine yleistää, paitsi jos joku pistää suoraan täyden höngän päälle ja räjäyttää pommeilla satunnaisia tyyppejä.
2: Valintapaine ei koskenut läheskään koko Lontoota tai ollut kovin kattava. Itse asiassa jos tämänlaatuiset geenit antavat valintapainetta jollekin, se tuskin on kolerankesto, vaan sosiaalinen. Tuohon aikaan tautiepidemiat kun velloivat kaupungeissa. Ja tätä kautta voidaan nähdä että epidemiat eivät kenties tarjonneet konsistenttia valintapainetta kovinkaan monelle kulkutaudille, mutta ne kaikki kuitenkin toivat valintapainetta geeneihin jotka koskevat sosiaalisuutta. Nimittäin tautiepidemioilla on jännittävä suhde sosiaalisuuteen. Suositut ihmiset sairastuvat samasta syystä kuin lastentarhanhoitajat. He törmäävät useampaan ihmiseen. Sosiaalisuus-epäsosiaalisuus taas on piirre johon on geneettinen korrelaatti.

Itse asiassa monesti luonnonvalintaan liitetään ominaisuuksia ja tapahtumia jotka kuvaavat evoluutiossa enemmän kaaoksen, sattuman ja muun vastaavan vaikutusta. Kuitenkin monilla sattumillakin on ollut enemmän vaikutusta. Esimerkiksi jos mietimme dinosaurusten kuolemaa ja otamme perusoletukseksi "meteoriittituhoteorian", voimme huomata että dinosaurukset tavallaan kuolivat sattumalta. Ja että meteoriitinkestävyys ylittää kaikkien eläinten kyvyt joten meteoriitinkestäviä eläimiä tuskin tulee. Meteoriitit ovat liian harvinaisia ja rajuja tuottaakseen meteoriitinkestäviä eläimiä valintapaineen kautta. Kuitenkin meteoriitti-iskun jälkeen oli tiettyjä oloja jotka koskivat koko eliökuntaa hyvin konsistentisti ja luultavasti pitkän aikaa, joten on selvää että siihen liittyi paljon vahvaa luonnonvalintaa. Meteoriitinjälkeiset olosuhteet olivat konsistenttia luonnonvalintaa.

Lontoon Towerin näyttelijä-opas
demonstroi katolisvitseillään, että
kuolema oli joskus säännönmukaista.
Mutta luonnonvalintaa tämä olisi
jos ja vain jos katolisuus on heidän
geeneissään. Mikä lienee vähintään
sangen epätodennäköistä...

Ja tässä mielessä meteoriitti-isku oli enemmän luonnonvalintaa ja vähemmän sattumaa kuin "Typhoid Mary". ; Ei yksinkertaisesti ole ilmiselvää että ihmiset selvisivät vaikka keskiajalla siksi että heillä oli paremmat geenit. Ihmiset kuolivat kaikenlaisista syistä joilla oli hyvin vähän tekemistä geenien kanssa. Jos kuolit nälkään, syynä ei usein ollut geenit vaan ympäristö tavalla jossa oli sattumaelementti. ; Sattumalta kuollut taas ei edusta luonnonvalintaa. Kaikki kuolemat eivät ole luonnonvalintaa.

En siis kiistä että evoluutiota ei tapahtuisi tai olisi tapahtunut. Esimerkiksi ruttoepidemia joka toistui on aivan taatusti vaikuttanut. Samaan tapaan kuin katson että HI -epidemia vaikuttaa laajasti Afrikassa luonnonvalinnallisena voimana, yleistäen HI-virusresistenssiä aikaansaavaa geeniä. Kuitenkin kun katsotaan, niin usein taudit ovat olleet liian purskauksenomaisia ja paikallisia ollakseen aidosti luonnonvalintaa menneisyydessä. Tällä on merkitystä nykyajankin kannalta. Voidaan nimittäin esittää että ihmisten teollistuminen on nostanut kaikkien hyvinvointia, joten luonnonvalinnan erotkaan ovat tuskin mihinkään kadonneet.
1: Kenties ne ovat jossain kohden muuttuneet joissain poikkeuksellisissa piirteissä ja ne rapisevat geenistöstämme. - En esimerkiksi osaa sanoa vaikuttaako laktoosi-intoleranssi enää haittana, ja jos vaikuttaa johtuuko se seksuaalivalinnasta, kuten siitä että piereskely ensitreffeillä ja töissä voi vaikuttaa palkkatasoon ja sosiaaliseen hyväksymiseen jotka taas ovat liitoksissa avioliittotilastoihin. On mahdollista että silläkin on riittävä ja pysyvä valintapaine, mutta tämänlaisen just so -storyn kertominen ei ole valintapaineen laskemista populaatiogeneettisin keinoin, enkä osaa numeroittaa tarinaa joten se on vain tarina. Mutta nämä ovat poikkeuksia, ja kuten jo alkuun ilmoitin, ihmisen evoluutio ei ole pysähtynyt joten nämä ovat vähemmistössä.

Evoluutiossa kenties hämmentävin piirre johtaakin heritabiliteettiin. Ja siihen liittyvään erityiseen paradoksiin. Matt Ridley on kuvannut tilannetta siten, että ihmiseen vaikuttaa sekä ympäristö että hänen geeninsä. Kun olosuhteet ovat vaihtelevat, menestys seuraavat pääasiassa tuurista. Kun olosuhteet ovat vakaat, etenkin jos ne ovat hyvät, geenien merkitys kasvaa. Tätä voi demonstroida vaikka pituuskasvulla. Keskiajalla pituus määräytyi pääasiassa elinolojen mukaan. Siksi aateliset olivat pidempiä. Pituus liittyi siis yhteiskuntaluokkaan. Ympäristötekijät vaikuttivat lujasti. Teollistuneena aikana kaikki saavat enemmän ruokaa ja siksi pituus ei ole yhteiskuntakysymys vaan ihminen kasvaa lähemmäksi geneettistä potentiaaliaan. Ja tätä kautta on aivan rationaalista uskoa että nykyään geenit vaikuttavat enemmän siihen oletko keskimääräistä pidempi vai lyhyempi. Ja näin geenien merkitys kasvaa hyvinvoinnin myötä. Tässä valossa ei ole ollenkaan väistämätöntä että hyvinvointi katkaisee evoluution. Kenties se lisää sitä.
1: Toki se voi kohdistaa sitä uudestaan. Kenties laktoosi-intoleranssi ei haittaa elämää kuten aikana jolloin karja toi pääosan ravinnosta alueella. Mutta ainakin seksuaalivalinta näyttää vaikuttavan avioliittomarkkinoilla erityisen paljon nykyään. Tämä johtaa siihen että terveyteen ja sosiaalisuuteen liittyvät geenit painavat luultavasti enemmän kuin kyky kestää ruttoa. Mutta toisaalta voidaan kysyä onko ruttogeenien katoaminen mitään rappeutumista. Funktion ja adaptaation suhde arkiajattelun, hyödyn ja evoluution välillä kun helposti tuottavat omituista virheilysotkua. Ja tätä on ihan oikeasti hyviä syitä välttää. Sillä sekaantumisesta johtuva hieman paradoksaalinen - ellei peräti parodiallinen -  "Evoluutio ja heikomman yleistyminen" on toki ihan tärkeä mietittävä asia, hieman erikoinen ajatus, joka näissä asioissa tuntuu toistuvan. Sen voi kuitenkin tehdä fiksusti ja typerästi, ja tässä kohden se usein tehdään juuri tyhmästi.

Pieni ajatus ; Kasveista ja myrkyistä

Evoluutio on siitä jännittävä teoria, että se on jossain paikoissa epäintuitiivinen. Olen miettinyt miten näitä epäintuitiivisia puolia voisi tuoda esille siten että asiat korjautuisivat ja olisivat sitten kuitenkin pohjimmiltaan intuitiivisia. Ja koska en ole kovin taitava kielenkäyttäjä, enkä oikein osaa kommunikoida, projekti ei ole mennyt kovin hyvin.
1: Osittain vaikeuksia tietysti myös siksi, että jos jokin asia on epäintuitiivinen ei ole ilmiselvää että sen voi muokata intuitiiviseksi. Kuka sanoi että ihminen olisi virittynyt totuuteen, että todellisuuden tulisi olla helppotajuista ja että syvällisyys olisi kevyttä ja taitavuus kenen tahansa ulottuvilla ilman panostusta ja harjoittelua. En. Ainakaan. Minä.

On kuitenkin joitain puolia joita voi kenties valaista hyvin yksinkertaisella ongelmalla. Me kaikki tiedämme että on olemassa syötäviä kasveja ja myrkyllisiä kasveja. Kun katsomme myrkyllisiä kasveja meidän on helppoa keksiä miksi se on evolutiivisesti hyödyllistä tälle kasville. Ja nämä selitykset ovat niin ilmiselviä, että esille nousee hyvin yksinkertainen kysymys. "Miksi kaikki kasvit eivät ole myrkyllisiä?" Tämä on hyvin yksinkertainen kysymys kysyä. Ja suurin osa ihmisistä vastaa siihen huonosti tai väärin.
1: Se tekee siitä erinomaisen kysymyksen. Itse asiassa olen törmännyt siihen sosiaalisissa olosuhteissa historiallisen miekkailun harrastajien parissa. Tämä kysymys on askarruttanut. Ja kun kuulin siitä ensimmäisen kerran, olin ällistynyt. Se oli yksiselitteisyydessään haastava kysymys. Ja se oli sellainen että siihen varmasti on jonkinlainen vastaus. Aiheen parissa keskusteltuani koinkin oppivani, en suinkaan uutta evoluutioteoriasta, mutta kuitenkin aimo annoksen tämän soveltamisesta. Ja ehdottomasti haluan jakaa tämän kaikkien kanssa.

Monet lapset, ja taikauskoiset aikuiset, vastaavat tämän tyyppisiin kysymyksiin teleologisesti. Tällöin vastaus viittaa ajatukseen jossa ihmiskeskeisesti kasvit ja muut ovat ihmistä varten. Tietyssä mielessä jos Jumala on luonut kasvit on tietysti luontevaa ajatella että tietyt kasvit ovat syötäviä ja toiset ovat myrkyllisiä koska niillä voidaan metsästää tai ne ovatkin oikeasti lääkkeitä. Tämänlainen vastaus on sopiva uskonnolliselle tai vaihtoehtohoidoista innostuneelle New Age -ihmiselle. Mutta evolutiivisesti tämä ei ole tietysti mikään vastaus.
1: Itse asiassa moni kreationisti voisikin pitää kysymystäni siitä miksi kaikki kasvit eivät ole myrkyllisiä evoluutiokritiikkinä. Ongelmana johon ei ole vastausta kun taas Jumala selittää (oikeasti lähinnä generoi jotain jota väitetään vastaukseksi) näppärästi. Tämä on kuitenkin lähinnä aukkojen jumala -argumenttivirheen huononnettu versio argument from personal incredulity, eli haaste johon ihminen ei keksi vastausta ja väittää tämän oman mielikuvituksen tai järjenlahjan puutteen samaksi kuin universumissa olevaksi esteeksi. Tälle ylimielistelyn sijasta (tai lisäksi) on kuitenkin kohteliasta ja asiallista hakea vastausta kysymykseen.

Ja rehellisesti sanoen kreationistien "evoluutiokriittisyysnäkökulmassa" on järkeä enemmän kuin monen evoluutiota osaamattoman mutta evoluutiota kannattavan pienessä mielessä voisi koskaan olla. Se on nimittäin oikeasti melko haasteellinen kysymys. (Se on helppo kysyä, mikä on eri asia kuin että siihen olisi helppo vastata. Helpot vastaukset voivat aivan samoin olla huonoja, kuten esimerkiksi teleologisesti katsoen myrkyllinen ja myrkytön ovat funktionaalisessa selittämisessä eikä tässä selity miksi jokin tietty asia on tietyllä tavalla eikä toisella.) Perusongelma nousee varsin vahvasti esiin. Sillä R. A. Fisherin luonnonvalinnan teoreemien mukaan seurauksena on se, että jos jostain ominaisuudesta on hyötyä, se yleistyy vaikka valintapaine olisi hirvittävän pieni. Itse asiassa fiksoitumista kohtuullisen nopeasti tapahtuu niin pienillä valintapaineilla että ne jäävät realistisen kokoisissa kenttäkokeissa satunnaiskohinan taakse piiloon. Eli adaptiivisuus joka on niin pieni että sitä ei voi havaita ja mitata luonnossa yleistyy kuitenkin populaatiossa. Ja myrkkyjä on hirvittävän monia, joten kaiken järjen mukaan sellaisen pitäisi syntyä sattumalta kohtuullisen usein.

Ensimmäinen huomio on tietysti siinä, että kasvit tosiasiassa hirvittävän usein hyötyvät siitä, että niitä syödään. Tämä koskee pääasiassa hedelmiä ja pölytystä. Lisääntyminen ja leviäminen uusille alueille ovat taatusti hyödyllisiä. Mutta tämä ratkaisu on hirvittävän triviaali. Sillä joka ikisen kasvin lehdet ovat jotain jonka syömisestä ne eivät hyödy. Lehti on kasvin energiantuotannon ydin. Näin ollen kysymys trivialisoituu muotoon "Miksi kaikkien kasvien lehdet eivät ole myrkyllisiä?" Tämänlainen tilanne jossa vastaus uudelleenmuotoilee kysymyksen on asiassa etenemistä. Tiedämme hitusen enemmän. Se on kuitenkin myös ahdistava.

Seuraavaksi voidaan huomata että tosiasiassa koko kysymys perustuu siihen virheelliseen perusoletukseen että evoluutiossa olisi kysymys tavoitteeseen suuntautuvasta muutoksesta. Tosiasiassa mutaatiot ovat satunnaisia, mikään voima ei ennakoi mitä piirteitä kannattaa syntyä ja mitä ei kannata syntyä. Tässä mielessä luonnonvalinta koskee ominaisuuksien yleistymistä ja säilymistä mutta ei niiden syntymistä. Näin ollen ei ole mitään syytä sille että kaikkiin kasveihin syntyisi myrkkyominaisuuksia.

Tämä johtaa kuitenkin jatkokysymykseen. Kysymys täsmentyy muotoon "miksi myrkkykasveja on melko vähän kun erilaisia myrkyllisyystapoja on niin useita?". Tämä korostaa sitä että mutaatioiden pitäisi olla kohtuullisen yleisiä. Jos mutaatiot ovat todella vaikeasti syntyviä evoluutio olisi vaikeuksissa ; Olisi todellakin niin kuin monet kreationistit sanovat. Että makroevoluutiota ei voi tapahtua koska sattuma ei luo uusia ominaisuuksia. Jos myrkyn syntyminen olisi hirvittävän harvinaista, miten ihmeessä meillä voi olla kulkemiseen kelpaavia raajoja tai silmiä ja muita hyvin kompleksisia rakenteita ; Selvästi nämä ovat hinosäädetympiä kuin jonkinasteinen myrkyllisyys.

Tässä kohden osa vastauksesta johtuu siitä että evoluutio ei ole tosiasiassa parasta mahdollista maailmaa koskeva malli. Evoluutio ei ole voima joka kulkee kohti parasta mahdollista optimaalia ratkaisua. Itse asiassa tunnetusti se on voima joka kulkee kohti minimaalista tarkoituksenmukaisuutta. Evoluutiota tutkittaessa tiedetään, että ominaisuus johon ei kohdistu luonnonvalintaa karsiutuu ajan mittaan pois. Ja se mistä on hyötyä jossain ei kuitenkaan ole hyödyllistä kaikkialla. Myrkyn tuottaminen kun voi esimerkiksi vaatia tiettyjä alkuaineita joka rajoittaa kasvin selviämistä monenlaisissa maastoissa. Ja jossain olosuhteissa ei kannata tuhlata voimia myrkyn tuottamiseen kun pitää panostaa elämälle arvokasta ATP -energiaa vaikka siementen tuottamiseen ja levittämiseen. (Energiankäytölle on aina rajat. Tämä on luonnonlaki, ikiliikkujaa ei ole, eikä äärettömiä energianlähteitä.) Jos kasvi on myrkytön ja se lisääntyy, se lisääntyy. Ja tämän miettiminen on vähän sama kuin korostaisi että miksi ihmiset eivät ole vahvoja ja karvaisia kun turkista on simpanssille hyötyä ja suurista voimista olisi iloa lähimarketista kotiin tullessa nykyihmisellekin. Voimasta ei ole tullut välttämättömyyttä. Evoluutio ei tässä mielessä ole mikään kätevyys- tai mukavuuskysymys.

Tämä on kuitenkin vain puolikas vastaus. Sillä kun asiaa tarkastellaan vielä uudestaan huomataan että koko ajan on tuijotettu vain kasvia. Tosiasiassa kasvien ominaisuudet ovat aina ekosysteemissä. Ja tässä lähestytään myrkyn määritelmää. Mikä on myrkky. Yleisesti ottaen Paracelsuksen näkemys korostaa sitä että pitoisuus tekee myrkyn. Kaikki on tavallaan myrkkyä. Mutta en ota tätä ratkaisuksi, vaan korostan että myrkyllinen kasvi on oikeastaan sellainen jonka sisältämät aineet ovat sellaisia että ne riittävän pienissä määrissä tappavat niitä syöneen eläimen.

Ja tästä päästään esimerkiksi sellaiseen kysymykseen kuin ovatko kobrat myrkyllisiä. Meistä kysymys on tyhmä. Mangustien kohdalla tilanne on jo hieman erilainen. Niillä kun on resistenssiä käärmeen myrkylle. Tämä on klassinen kilpavarustelukysymys. Aseet ja puolustusvälineet kulkevat usein vastakkain. Ja tästä päästäänkin siihen että oikea vastaus kysymykseen siitä miksi suurin osa kasveista eivät ole myrkyllisiä on kysymys. Kysymys "Miksi on olemassa kasvinsyöjiä?" Tosiasiassa lähes kaikissa kasveissa on jotain joka voidaan nähdä myrkyksi. Kasveissa on yleisesti, hyvin usein, erilaisia tanniineita. Ja jos ei ole, niin jotain muita vastaavia aineita. Ne eivät ole kasvinsyöjille myrkyllisiä koska niiden kohdalla myrkkyä huonosti sietäneet yksilöt ovat kuolleet.

Sama Fisherin luonnonvalinnan määritelmä joka antaa potkua kasvien myrkyllisyydelle antaa potkua kasveja syövien lajien myrkynsiedolle. Siksi esimerkiksi hirvet ja monet muut eläimet voivat syödä kasveja jotka aikaansaavat meissä sekasyöjissä lähinnä sairastumista. Ja lihaa syövät kissat taas ovat tunnetusti vaikeuksissa monien huonekasvien kanssa; Kasvit kun ovat ihmiselle vaarattomia mutta kissoille vaarallisia ; Itse asiassa kissan voi assassinoida sellerillä, joka on ihmiselle ruokaa. Ja koirat sokeutuvat suklaasta. Miksi? Koska suklaakin on myrkyllistä, koirille.

Kasvien myrkyttömyys onkin siis eräänlainen "evolutiivinen illuusio". Jos siis joku kysyy "miksi kaikki kasvit eivät ole myrkyllisiä" oikea vastaus onkin oikeastaan tuhista että "mutta nehän ovat!" Suurin osa kasveista ovat myrkyllisiä, mutta luulemme muuta sen vuoksi että meillä on toleranssia osalle näistä myrkyistä.
1: Tämän selityksen kautta kysymys ei enää vaikutakaan haasteelta evoluutiolle. Ja kaikkien täsmennysten ja mutkien kautta kenties oikenee muutama epäintuitiiviselta vaikuttava piirre evoluutiossa. Ja ne muuttuvatkin ihan järkeenkäyviksi ja intuitioiden mukaisiksi.

Pokémon controversy

Kreationistit ovat loukkaantuneet Pokémonista. He ovat esittäneet, että se opettaa lapsille evoluutiota ja näin aivopesee heidät ateisteiksi. Pelipiireissä tämä tunnetaan. ; Omassa mielessäni Pokémoneja vastustetaan samasta syystä kuin mitä tahansa muutakin suosittua asiaa. Se vie aikaa Raamatunluvulta. Ja siksi suosituista ilmiöistä jotka eivät ole alleviivaavasti kristittyjä tehdään aivan tavanomaisesti huolestumisenaiheita.

Koska pelaan pelejä, painin kreationismin kanssa ja tunnen evoluutioteoriaa, on selvää että on hyvä että hieman vilkaisen asioita.

Tärkein huomio on se, mitä Pokémon sanoo evoluutiosta. Se käyttää evoluutiota hahmojen upgreidaamisen yhteydessä. (Joista esimerkkinä toimikoot kuva kangashanin kehitysvaiheista.) Tämä koskee enemmänkin yksilöä kuin lajia. Itse asiassa kreationistit ovat pahastuneet evoluutio -sanan käytöstä, tajuamatta että se ei oikeastaan viittaa evoluutioon siinä mielessä missä setä Darwin sen tarkoitti. Se, mihin hahmojen ylemmälle tasolle nouseminen rinnastuu oikeassa luonnossa on metamorfoosi. Siis se, kun toukka muuttuu perhoseksi, tai nymfi muuttuu aikuiseksi versioksi jossa esimerkiksi sukuelimet ja siivet putkahtavat sen sijaan että käytäisiin läpi dramaattisia muutoksia. Itse asiassa Pokémon universumissa on toukkamuotoja joista tulee lentävä perhosmuoto. (Joissain pienimmissä muutoksissa ne voidaan kenties rinnastaa puberteettiin joka ei sekään ole evoluutiota, joskaan ei metamorfoosiakaan.)

Tässä mielessä ne sävyt joissa Pokémonia on moitittu ovat malliosoitus siitä miten huonosti kreationistit tuntevat evoluutioteorian sisältöä ja miten vahvoja mielikuvia heillä on siitä että luonnonvalinta on vahvemmaksi tulemista ja taistelua toisia vastaan. Näin Pokémon näyttäytyy heille helpostikin evolutionismina par excellency.

Kuitenkin evoluutiolla on syvempi puoli. Ja se näyttää jollain tasolla toteutuvan Pokémonien maailmassa. Siellä nimittäin näyttää toteutuvan luonnonvalintaa. Pidgey on esimerkiksi kyyhkysmäinen hahmo, joka elää urbaaneissa ympäristöissä. Se on selvästi söpö ja hölmö tavalla joka haittaisi luonnossa. Mutta kaupunkioloissa kyseessä on koevoluutio jossa maksimoidaan syötetyksituleminen. Toki tämä ja monet muut vastaavat pokémonit ovat itse asiassa karrikatyyrejä oikeista lajeista, ja siksi niiden elintavat sopivat niiden elinympäristöön. Mutta vastaava sopii kaikkiin pokémoneihin. Kattolyhdyn näköiset pokémonit asuvat taloissa. Hevosenkenkämagneeteista koostuvalta näyttävät pokémonit asuvat teknisissä laitoksissa joissa on sähkövirtoja. Tämä ei tietysti ole kreationisteille minkäänlainen ongelma, koska voidaan sanoa että kysymys on enemmän mikroevoluutiosta kuin makroevoluutiosta. Voi hyvinkin olla, että Pokémonien erilaiset ruumiinrakenteet ja tilannekohtaiset muodot kertoisivat siitä että ne on luotu erikseen. Ympäristöön sopiminen on siis vain luonnonvalintaa, jonkinlaista jumalista laaduntarkkailua ja laadun ylläpitämistä.

Yhteinen kantamuoto olisi sen sijaan eri asia. Joten oikeasti kysymys siitä aivopeseekö pokémon evoluutioajatteluun vaatii sen miettimistä, miten evoluutiossa todistetaan yhteinen kantamuoto. Pokémonin fanien puolella on syntynyt teoria jonka mukaan Mew olisi todiste tästä. Tämä on varsin vakuuttava väite siinä mielessä, että Mew voi oppia jokaisen pokémontekniikan koska se jakaa DNA:ta jokaisen pokémonin kanssa.

Monista Mew ei todistaisi evoluutiosta, koska se on itse asiassa hyvin voimakas hahmo. Tämä adaptiivisuuskeskeinen teoria on siitä mielenkiintoinen, että se vihjaa että jos kaikki pokémonit ovat lajiutuneet yhteisestä kantamuodosta, niin kyseessä olisi jonkinlainen rappeutumislajiutuminen. Tämä ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole ongelma makroevoluutioteorialle itsessään.
1: Sillä evoluutio ei käsittele elämän syntyä, vaan sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut.
2: Jo Pidgeyn kohdalla antamani esimerkki näytti että adaptaatio ei ole samaa kuin intuitioissa oleva voimakkuus.
3: Evoluutiossa on usein kysymys spesialisaatiosta. Mew on kuin sveitsin armeijan linkkuveitsi. Joten periaatteessa on mahdollista että lajit ovat adaptoituneet omiin ekologisiin lokeroihinsa paremmin kuin Mew ikinä. ; Evoluutiossa onkin hyvä muistaa, että Kambrikaudella syntyi monenlaisia kokeiluja, joissa raajojen määrä saattoi kasvaa. Myöhemmin eri raajaparit sitten erikoistuivat eri tehtäviin, ja osa raajapareista saattoi jopa kadota.
4: Olisi omituista olettaa että Mew olisi sama kuin kantamuoto alun perin. Senkin sisällä on varmasti käyty jonkin verran evoluutiota. Toki luonnonhistoriassa tunnetaan montakin lajia jotka ovat pysyneet ulkoisesti samanlaisina, mutta emme tiedä onko Mew itse asiassa edes tämänlainen "muinaisjäännös", ns. elävä fossiili.

Kuitenkin pidän Mewiin viittaamista huonona argumenttina evoluutiohistorian todistamiseksi. Näistä ensimmäinen on tarinankerronnallinen. Pokémonin evoluutiotarinointiin sopivimmat lajit ovat Pidgeyn tapaan joko analogisia oikean luonnon kanssa tai mukaelmia näistä. Yllättävän harva on tämänlainen. Mukana on sen sijaan paljon jäätelötötterön näköisiä lajeja ja vastaavia erikoisuuksia jotka muistuttavat laitteita. Tämä argumentti on toki varsin heikko siinä mielessä, että se viittaa analogisuuteen. Se on kuitenkin tarinankerronnallisesti oleellinen. Konemaisuuden korostaminen monissa pokemoneissa luo vahvaa mielikuvaa siitä että kyseessä ei ole eläin vaan jonkinlainen elollistettu innovaatio. Tämä henki oikeuttaa myös sen, että pokémoneilla taistellaan. Eläinrääkkäystä voisi olla vaikeaa hyväksyä eettisesti. Robottisotia taas tekee jokainen itseään kunnioittava nörtti.

Muut syyt ovat sitten evolutiivisempia. Lähdetään vaikka siitä että katson, että Mew on enemmänkin kuin moderni auto kuin mikään evolutiivinen alkueläin. Tämä on relevantti vaihtoehto, koska autoissa tapana on ottaa käyttöön erilaisia innovaatioita hyvinkin erilaisista laitteista. Mew on siis enemmänkin jotain jota myytinmurtajat nikkaroisivat pajallaan monista olemassaolevista keksinnöistä kuin jotain jota evoluutio tuottaisi. Siksi se, että sillä on yhteisiä osia kaikkien muiden pokemonien kanssa ei vakuuta kovinkaan pitkälle.

Kritiikkini on oleellista sillä sama ulkomuoto tai samankaltaisuus itsessään ei tarkoita samaa kuin lähisukulaisuus. Samoin yhteinen DNA ei sellaista vielä lähtökohtaisesti ole. (Kreationistit ovat sitä mieltä että samankaltaisuus ei tarkoita sukulaisuutta, mutta he väittävät virheellisesti että evoluutioteoriaan uskominen tarkoittaa että väittää tämänlaista. Mikä kertoo asiantuntemattomuudesta. Joka ei kreationismin kohdalla valitettavasti ole minkään tason uutinen.)

Sen sijaan evoluutio tuottaa sivutuotteena juuri tietynlaisia hierarkioita. Evolutiivisesti kehittyneistä kohteista voidaan rakentaa twin nested hierarchy. Tässä tunnuspiirteenä on esimerkiksi se, että kaikki koirat ovat nisäkkäitä, kaikki nisäkkäät eläimiä. Ja jos kissa on nisäkäs, se on myös eläin, eikä esimerkiksi kasvi tai sieni. Lisäksi eri rakenteiden innovaatiot ovat sellaisia, että ne ovat keskenään yhteensopivia. Näin kun tunnemme kasvien evoluutiohistoriaa ja eläinten evoluutiohistoriaa, voimme arvata että jos löydämme uuden eläimen viidakosta, niin tällä ei ole käpyjä. Tämäntapaisten ymmärtäminen on oleellista, koska siksi mineraaleja ja ihmisten innovaatioita luokitellaan ryhmiin eri tavalla kuin eläimiä. Niiden järjesteleminen tuottaa erilaisia rakenteita. Taju näiden rakenteiden eroavaisuuksista ja syistä miksi näin on on sitä tieteellistä ajattelua.
1: Linné innostui siitä miten hierarkinen malli sopi eläimiin ja yritti siksi tehdä samanlaista luomisjärjestystä myös geologiassa. Tämä ei onnistunut, ei ole mitään syytä miksi kivien olisikaan pakko muodostaa twin nested hierarchyjä.
2: Samoin esimerkiksi autoja voidaan asettaa sukupuuksi ja niissä tapahtuu jopa uusien innovaatioiden syntyä, mutta ne eivät muodosta twin nested hierarchyä koska ne lainaavat uusia innovaatioita myös muista keksinnöistä jotka on tehty auton keksimisen jälkeen.

Itse asiassa kreationistit, jotka toki hokevat idioottimaista hokemaa siitä että mistä tahansa voidaan järjestää analogioiden kautta erilaisia puita, tiedostavat että twin nested hierarchy on evoluutiolle oleellinen. Tämä korostuu kun he selittävät että bakteereista ei voida tehdä minkäänlaista evoluutiopuuta. (Väite on hoopo jos muistaa että mistä tahansahan sellaisen voi tehdä.) Tälle on tietysti syy, josta tein blogauksen jo aikaa sitten. Pokemonien kohdalla on oleellista muistaa, että ne ovat sen verran kookkaita, että on välttämätöntä pitää niitä monisoluisina eliöinä. Lisäksi pokemonejen vanhemmat nousevat sen verran usein esiin, että on selvää että ne lisääntyvät seksuaalisesti. (Tämä ei riko robottiteoriaa, sillä kreationistitkin uskovat Intelligent Designiin.)

Koska meillä ei ole jokaisen pokemonin DNA:ta, emme voi järjestellä sitä bioinformaatiosta tutuilla puidenjärjestelyalgoritmeilla. Mutta ruumiinrakenteita näemme ja tätä kautta voimme saada jonkinlaisen arvioin, kysymys on toki estimaatista joka tehdään rajoitteiden vuoksi. Mutta se on parasta tietoa parhaasta käsillä olevasta materiaalista. Joten kysymys on tieteestä. Esimerkiksi tämä kuva pokemoneista vihjaa, että samat ominaisuudet jakautuvat eri pokemoneille varsin satunnaisesti. Itse asiassa ne ovat niin sekaisin, että niiden luokittelu ryhmiin on lähempänä kivien luokittelujärjestelmää kuin koneiden kohdalla. Lisäksi on nähtävissä, että morfologiset versiot on laitettu vierekkäin. Niissä rakenteet muuntuvat säännönmukaisemmin. (Joko metamorfoosina tai muuntumisena.) Väitän, että pokemoneista ei saada twin nested hierarchyä tekemälläkään.

Ja tämän vuoksi sanonkin, että pokemon on enemmän Intelligent Design -eliöiden lauma kuin evolutiivisesti kehittynyt ekosysteemi. Siksi, jos joku kysyy minulta minkälainen maailman pitäisi olla jotta hylkäisin evolutionismini, niin sanoisin että jo pokémonmaailman kaltainen riittäisi.

Nykymaailmassa lajit sen sijaan tuppaavat kuitenkin osumaan Linnén luokittelujärjestelmään ja twin nested hierarchy toimii siellä missä sen voi olettaa tapahtuvan juuri sillä tavalla kuin evoluutio vaatisi. Näin ollen vastakkain on
1: Selitysmalli joka selittää miksi hierarkia on sellainen kuin se on. Ja viittaa niiden syntytavassa mutaatioon ja luonnonvalintaan prosesseina jotka on havaittu luonnossa niin että kreationistitkaan eivät väittele niitä vastaan vaan selittävät että ne ovat mikroevoluutiota.
2: Ja sellainen joka lähinnä ad hoc selittää miksi yliluonnollinen taho voisi tuottaa tämänlaisen hierarkian, eivät selitä miksi muunlaiset rakenteet eivät ole ollenkaan mahdollisia. Ja viittaavat tässä ihmeen kaltaisiin prosesseihin jotka ovat luonnossa tuntemattomia.

Nähdäkseni ongelma on kaiken kaikkiaan no brainer.
1: Pokémon -universumi koostuu irrallisista lajeista, joilla ei ole keskenään yhteistä evoluutiohistoriaa. Ne voivat olla luonnonvalinnallisessa suhteessa ympäristöönsä, joka ei yllätä koska ne joutuvat koko ajan taistelemaan hengissäsäilymisestään esimerkiksi erilaisissa turnajaisissa. Koska on vaikeaa kuvitella että tuntemamme tiede sallisi Pasteurin kumoaman kaltaisen monisoluisen olion sikiämisen elottomasta aineesta ilman evoluutiohistoriaa, voimme ottaa teknologisen teorian varsin vakavasti. ID olisi hyvinkin mahdollinen malli Pokemonien olemassaolon selittämiseksi.
     1.1: Kenties siksi, että se on keksitty jonkun ihmisen tarinankertojan päässä. Ilman että jokaista pokemonia olisi erikseen sovitettu evoluutioteorian vaatimaan muottiin. Tämä on varmasti koettu luovuutta rajoittavaksi, jota se olisikin.
2: Luonnossa evoluutio taas on niin pirun paljon parempi selitysmalli, että tieteellisen mielen kannalta se ei ole mikään ongelma ensinkään.
+: Perustelu sille miksi näissä tulee eri tulos perustuu samalle logiikalle ; Kysymys on ehdoista ja itsekriittisyydestä. Tietyssä havaintoaineistossa tehdään tietty tulkinta ja toisissa tämä tulkinta falsifioituu. Tämä on tieteellistä ajattelua. Toki kaikki eivät pidä falsifiointia tieteelle välttämättömänä, mutta yleensä tässä on takana se, että falsifiointi on kriteerinä hyvin vahva. Henkenä on siis se, että jos jokin teoria on falsifioitavissa mutta se korroboroituu kumoutumisen sijaan havaintoaineistomme edessä, se melkoisen varmasti on hyvää tiedettä. Näin falsifioitavuus on silti oleellinen markkeri asioiden tieteellisyydestä.

---

Pelien ylianalysointi. Uskonnollisen pseudotieteen pahin vihollinen.

Absoluuttinen universaali ihmisarvo

Tämä kuva symbolisoi Fiore dei Liberiä,
nerokasta miekkamestaria, kristittyä, miestä, valkoihoista, kuollutta.
Onko hänellä perimmäinen ihmisarvo?

Yksi yleisimmistä uskonnottomuutta vastaan sovellettu argumentti nojaa ajatukseen objektiivisesta moraalista joka sovelletaan ihmisarvoon. Tällöin puhutaan siitä, että vain uskonto voi taata absoluuttisen universaalin ihmisarvon. Toki tämä voisi tarkoittaa sitä että tämänlainen konsepti on huono. Mutta enemmistö kuitenkin haluaa nojata ehdottomaan ihmisarvoon. Siksi syytöstä voi pitää jonkinlaisena haasteena.

On toki selvää, että teismi itsessään ei takaa universaalia ihmisarvoa. Itse asiassa hyvin monessa uskonnossa on päinvastainen henki ; Esimerkiksi apostasia, uskosta luopuminen, voidaan nähdä ihmisarvon vievänä voimana. Vääräoppisten tappaminen on monesti nähty oikeutettuna. Ja jopa kristillisessä USA:ssa jossa abortti on murha, on tapana pitää kuolemantuomiota oikeudenmukaisena. Tässä mielessä rikollisuus poistaa oikeuden elämään. Ja tämä on ihmisen elämän arvon kannalta aika vahva statement. Statement sen puoleen että ihmisen elämisen oikeus on jollain tavalla ehdollista eikä mitään ultimaattista.

Tämä ei tietenkään kuvaa kaikkea uskontoa. Moderni kristitty ajattelee, että ylläoleva kuvaa joitain uskontoja, mutta ei kaikkia. Jumalan olemassaolemattomuus sen sijaan tarkoittaisi sitä että ei jäisi jäljelle mitään mahdollisuutta johonkin perimmäiseen ultimaattiseen ihmisarvoon. Eli vain hyvin rajallinen määrä uskontoja pitäisi sisällään universaalin ihmisarvon, mutta yksikään jumalattomuuden muoto ei.

Jumalan olemassaoloon sidottu ihmisarvo ei määritelmällisesti voi olla universaalia

Kuitenkin tässä on ongelma. Itse asiassa tämä ongelma on esitetty ja hierottu vahvasti näkyviin jo yllä. Sitä vain voi olla vaikeaa huomata.

Sillä jos mietimme mitä tarkoittaa se, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, se tarkoittaa juuri sitä että ihmisen elämän arvoa ei mitata ihmisen attribuuteista. Toki presidentti voi olla yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle parempi kuin puolihullu filosofiablogisti. Ja yritysmiljonääri osaa tätä enemmän asioita. Ja moni on tätä viisaampi. Mutta filosofiablogistilla olisi ihmisarvo. Vaikka olisi mustaihoinen, nainen, tai valkoihoinen lihansyöjämies. Samoin absoluuttinen ihmisarvo koskee alkuperää. Ihminen ei ole huono siksi että hänen vanhempansa ovat rikollisia, tummaihoisia tai kokoomuspoliitikoita.

Kristillinen moraalimalli, jossa korostetaan jumalattomuuden tuhoavan absoluuttisen ihmisarvon, tehdään väistämättä ehtolause. Se on ihmisen alkuperää koskeva ehtolause. Se on ehtolause mallia "Jos ateistit ovat oikeassa, ihmisarvo on illuusio". Tämä on toki mallissa koko ihmiskuntaa yhdistävä. Jos Jumala on olemassa, ateisteilla on ihmisarvo koska ateistit ovat vain väärässä tästä alkuperästä. Arvottomuus olisi siis illuusio. Ja samalla jos Jumalaa ei ole, on uskovaisten itselleen näkemä ihmisarvo illuusio ja tämä illuusio sekin yhdistää koko ihmiskuntaa.

Ehtolause kuitenkin on olemassa, joten on selvää että teistien malli ei käytännössä olekaan ihmisarvosta absoluuttisen tekevä. Teistinen malli antaa ihmiselle arvon jos ja vain jos Jumala on olemassa. Ja tämä ei ole mitään universaalia vaan ehdollista ihmisarvoa.

Voiko lajityypillinen käytös tehdä mitään - eli voiko evolutiivinen etiikka olla universaalia?

Evoluutio tekee "vain eläimiä"
ja siksi tuhoaa arvottomuuteen?
Jumalauta, minä olen kissa
ja sellaisena ehdottoman arvokas!

Sen vastakohdaksi voidaan sitten asettaa vaikka Sam Harrisin tapainen moraali. Se ei vaikuta kovin mahtipontiselta, sillä se on määrittynyt enemmänkin hyvin mietityksi ihmisen lajityypilliseksi käyttäytymiseksi, jossa humen giljotiinia pidetään vääränä taustaoletuksena joka johtuu siitä että moraali on lähtökohtaisesti määritelty liian pömpöösiksi. Jos moraali on ihmiselle inhimillistä lajityypillistä käytöstä, on se tämän jälkeen mallinnettavissa. On selvää että tästä voidaan tehdä universaali. Sitä voidaan tutkia tilastolliseti. Klassiset argumentit "luonnollisesta etiikasta" voidaan soveltaa tähän. Ja tässä maailmassa objektiivinen moraali kummittelee kuvioissa hyvinkin vahvasti. Se siis näyttää vahvalta.

Mutta evoluutiohan ei ole essentialistinen!

Tässä moraalissa on erikoinen puoli. Nimittäin se, että se on aika vahvasti essentialistinen. Ja mitä evoluutioon tulee, se taas on perusluonteeltaan muuttuva. Se, mitä evoluutio nimenomaan teki oli se, että vanha hierarkinen pysyvien lajien malli hylättiin. Tässä mielessä ihmisen lajinmukainen käytös on enemmänkin variaatiokimppu joka ei välttämättä pysy samassa paikassa ikuisesti. Tässä mielessä siitä tulee dynaaminen. Tämä ei kuitenkaan tavallaan ole ongelma. Sillä pysyvyys saadaan täällä esiin. Evoluutiolla on erikoinen tapa tuhota klassinen essentialismi ja korvata se "metaessentialismia".

Jos "Schrödingerin kissa" on
samanaikaisesti elossa ja kuollut
Niin Darwinin "kissa" on
koko ajan jotain muuta.
(Tai siis kissayksilö ei,
mutta kissa lajina kyllä.)

Jos mietimme evoluutiota, sen ytimessä on muutos. Evoluutio on Herakleitoksen maailma jossa samaan virtaan ei voi heittäytyä kahdesti. Herakleitoksen maailma näyttäytyi Platonille degeneraatiota ja korruptiota. Ja nämä puheet värittävät myös kreationismin evoluutiosuhdetta. Jota ei pidä ihmetellä kun muistaa että Platonilla on, oli ja on ollut valtava merkitys kristinuskon teologian historiassa.

Kuitenkin kun mietimme mitä evoluutio on, nousee esiin populaatiogenetiikan kaavoja, evoluutionnopeuskaavoja, ja vastaavia. Evoluutio on itse asiassa hyvin vahvasti aksiomatisoitu. Richard Lewontinin maailmassa esitetään välttämättömiä ja riittäviä ehtoja luonnonvalinnan toteutumiseen. Richard Dawkins on itsekkäässä geenissään määritellyt luonnonvalinnan kohteet. Eli sen, mikä on luonnonvalinnan vaikutusalue, kohde. ; Evoluutiossa kirahvi lajina on dynaaminen ja alati muutoksessa. Mutta sen takana on yksiköitä kuten "replikoituminen", "geeni" ... ja niin edes päin. On siis tarkastelun kohteita ja niissä tapahtuvia muutoksia joita mallinnetaan. Tämä on "metaessentialismia". Ja sen vuoksi evoluutio on kuitenkin lähempänä Platonin maailmankuvaa kuin kaikesta siitä päntätystä Herakleitoksen kritiikistä voisi suoraan olettaa, etenkin jos on lukenut siitä miten evoluutio on ollut tuhoisaa lajikeskittyneelle essentialismille.

Ernst Mayr esimerkiksi määritteli lajin seksuaalisen lisääntymisen kautta. Kuitenkin nykyään valtaosa organismeista ei ole seksuaalisesti lisääntyviä. Itse asiassa seksuaalinen lisääntyminen kattaa hyvin pienen oksan kaikista erilaisista olioista. Geenit myös siirtyvät bakteereilla hyvinkin erilaisista bakteereista toiseen yllättävän vapaasti. Evoluution historiaa katsoessa voidaankin sanoa että "laji" on käsitteenä yhä epämääräisempi tai triviaalimpi. Esimerkiksi Mayrin lajin määritelmä ei tunnu kattavan relevantisti valtaosaa eliökunnasta, tai sitten se soveltuu hyvin vaikeasti moniin niistä. Se siis joko toimii erinomaisesti vain osaan tai on kaikenkattavasti liian leimallinen käsite.) Lajien tasolla essentialismi on romahtanut. Huomio on siirtynyt "korkeammille tasoille" ja siellä mallintaminen voi sitten paremmin kuin hyvin.
1: Tavallaan voidaan sanoa että universaali lajikäsite ei ole mikään odotettavissa oleva asia. Se on vähän sama kuin se, että ei ole mitään universaalia raajan käsitettä joka osuisi kaikkiin eliöihin. Raaja on luokitelma joka niputtaa monta erilaista evolutiivista innovaatiota joista osalla on keskenään läheinen yhteinen kehityshistoria ja osalla yhteys on hyvinkin kaukainen. Hyönteisen jalka on siksi hyvin erilainen kuin mustekalan lonkero. Lajiutuminenkin on jotain joka tapahtuu evoluutioprosessissa, ikään kuin sivutuotteena.

Ja miten tällä evoluution "metaessentialismilla" on väliä?

Jostakusta voi tuntua omituiselta että puhuin taksonomiasta kun minun piti puhua ihmisen moraalista. Kuitenkin jos moraali on lajityypillistä, tehdään taksoniminen rajaus. Laji on yksi taksoneista. Evoluutio, joka liittyy Harrisin luonnontiedekeskeiseen maailmankuvaan oleellisesti, joten aihe on hyvinkin relevantti.

Mitä tuijotat?
Minä olen kissa ja tungen
lajityypillisesti ihan minne
sattuu kulloinkin huvittamaan!

Klassisesti on esitetty että evoluutio estäisi universaalin moraalin juuri sen vuoksi että evoluutio tuhoaa essentialismin. Jäljellä olisi sen jälkeen vain mielivaltaista spesismiä, ja apinan näkökulma voisi olla yhtä relevantti. Ihmisen moraali koskee tietysti vain ihmistä, ja ihminen luo ihmiselle ihmisen moraalin ja käsittelee maailmaa ihmismoraalin arvostuksin. Muu on sitten vaikka omenakemppien hommaa, kuten Esko Valtaojaa mukaillen voisi sanoa.

Tässä on kuitenkin tavallaan jätetty miettimättä loppuun. Luonnonlaitkin luonnossa koskevat muutosta, mutta ne on "platonistettu" hyvinkin vahvasti. Se, että asiassa tapahtuu muutosta ajassa ja toimintaehdoissa ei tuhoa sitä että sen takana olisi jotain pysyvää. Evoluutiossa näitä aksiomatisointeja ja seuraussuhteita on paljon - aiheen opiskelemisinnon kannalta jopa liikaa. Voidaan sanoa, että ongelma on tavallaan siinä että nähdään Herakleitoksen virrassa vesimolekyylit, mutta ei sitä että vaikka virta ei ole sama, on kuitenkin tätä ylempi ja pysyvämpi virran ja veden määritelmä. Objektiivisen moraalin puolustukset ovatkin tältä osin latistuneet paikoin hyvinkin koomisiksi.

Kenties Harrisin suurin virhe koskeekin sitä, että hän käsittelee ihmistä kuin tämä olisi essentialistinen laji. Tämä ei kuitenkaan ole niin suuri ongelma, koska evoluutio joka tapauksessa tarjoaa "metautetun" essentiaalisen tason josta asiaa voi lähestyä. Kenties jopa tavalla joka rikkoo spesismin ja pääsemme ikään kuin irrottautumaan ihmisnäkökulmasta ja omenakemppien näkökulmasta.

Teistien puolella Jonathan Haidt on toki edustanut samanlaista evolutiivista kulmaa moraaliin ja tässä kohden moraali voidaan sovittaa myös teismiin. Onkin tavallaan erikoista, että teistit voivat  todella kannattaa absoluuttista universaalia ihmisarvoa. Ja että tämä tulee tietynlaisen evoluutioajattelun kautta. Usein ajatellaan toisin päin. Että evolutionisti saa ihmiselle absoluutin arvon jos hän uskoo Jumalaan. Mutta se meneekin toisin päin. Evolutiivinen ihmisen lajityypillinen käytös on universaali, kun taas Jumaluuteen sidottu ihmisarvo on aina ehdollista ihmisarvoa.

Mittakaavavirhe : Eli mitä "hankkiminen", "ominaisuus" ja "periytyminen" tarkoittavat

"Helsingin Sanomat" uutisoi tiedeuutisissaan siitä miten pelot siirtyvät sukupolvelta toiselle. "Eläinkokeissa todettiin, että traumaattinen tapahtuma saattaa vaikuttaa siittiöiden DNA:han ja muuttaa myöhempien sukupolvien aivoja ja käyttäytymistä. Tutkijoiden mukaan tuloksilla on merkitystä fobioiden ja ahdistuksen ymmärtämisessä." Tämä johti siihen, että ihmiset innostuivat. Hyvin usea katsoi että tässä on lamarckismin paluu. Aktiviisimmat esittivät että tämä oli viimeinen naula darwinismin arkkuun. Että evoluutio korvattasiin ja tilalle tulisikin lamarckismi.

Ja minä olisin innoissani ajatuksesta "Animuksesta" jonka avulla voisi sukeltaa "geneettiseen muistiin" ja seikkailla esi-isiemme historian ja jonkin bleeding effectin avulla imaista sisään esi-isien pelot ja salamurhataidot. (Ja pahat kielet kertovat näin jo tapahtuneen.) Niin nähdäkseni tässä kohden vikana on mittakaava. Mutta jos kysymys menee lamarckismiin, ja kysymys on "oliko Lamarck sittenkin oikeassa?" vastaus on melko ehdoton ei.

Niille, jotka eivät hanki tiedeosaamistaan lukemalla "Seiska" -lehteä - missä ei itsessään ole vikaa, hankinhan minäkin kaiken tietoni muinaisesta historiasta eroottisen julkaisun kustantamasta, vuonna 1979 ilmestyneestä "Caligula" -elokuvasta - ovat kuulleet epigenetiikasta. Sen sijaan olen kyllä pahoillani. Sillä epigenetiikkaan liittyvissä väitteissä ei ollut tavanomainen kreationistimiehitys. Mielestäni on - jos ei hyväksyttävää, niin ainakin ymmärrettävää - että joku uskonnollinen vakaumus tai ideologinen fiksaatio tai psykiatrinen mentaalihygienian puutteen aikaansaama pakkomielle tuottaa sivutuotteenaan vouhkaamista ja väärinkäsityksiä. Mutta jos ei ole niitä ihmisiä joiden suuhun merenneidot uivat kuolemaan kertoen kuollessaan maagisen todellisuuden ihmeitä, vastaava aikaansaa vain pahaa mieltä ja turhautumista. Se, että muuten aivan järkevät ihmiset lähtevät vastaavalle tielle kertoo hankitusta tyhmyydestä jonka ei kyllä taatusti toivo periytyvän.

Epigenetiikka on suhteellisen uusi tutkimusala, mutta siinä ei itse asiassa ole mitään hirvittävän mullistavaa tai uutta. Itse kuulin varhaisia versioita - en tosin epigenetiikan nimellä - jo 1990 -luvun puolella. Silloin aiheena olivat havainnot joissa nälänhätää kokeneiden vanhempien jälkeläisissä havaittiin muutoksia. Epigenetiikan kohdalla ongelmana onkin se, että lamarckismista intoutunut ei oikein näe mittakaavaa ja suuruusluokkaa.

Epigenetiikka ei tarkoita sitä, että intentio ohjelmoisi uusia geenejä tai hioisi niitä. Ne ovat enemmänkin järjestelmä, joka kytkee geenejä päälle ja pois. Epigenetiikan mekaniikkakin on kaikkea muuta kuin mysteeri - saati homeopaattiseen muistiin tai yhteistietoon nojaava Animusjärjestelmä. Toiminta  perustuu epigeneettisinä markkereina toimiviin molekyyleihin. Ne kiinnittyvät DNA:han ja ohjaavat solua joko käyttämään tiettyä geeniä tai olemaan käyttämättä sitä. Yleisin epigeneettinen markkeri on metyyliryhmä (CH3) joka toimii metylaatioksi kutsutulla prosessilla. Se estää geenejä päälle kytkeviä proteiineja kiinnittymästä DNA:han jolloin mainittu tietty geeni on koko ajan kytkettynä pois päältä.

Tämä tarkoittaa sitä, että epigenetiikka ei selitä ominaisuuksien syntyä. Ja se prosessina enemmänkin luo joustavuutta kuin uutta. Geeni pysyy homeostaasissa paremmin kalibroitumalla vanhempien kautta. Näin ollen epigenetiikka ei mullista tai muuta evoluutiota. Peter Portin kirjoitti aiheesta "Tieteessä tapahtuu" -lehteen. Hänen viestinsä oli sama. "Mieluummin kuin hankituista ominaisuuksista, on tässä yhteydessä kuitenkin oikeampaa puhua hankituista tiloista (acquired states). Puheena ovat siis ympäristön aiheuttamat perinnölliset geenien toiminnan säätelyn tilat. Korostettakoon, että kyse ei näin ollen ole geenien rakenteen muutoksista, mutaatioista, vaan geenien toiminnan muutoksista." ... "darvinistisen evoluutioteorian ydin, valinnan periaate, ei tule ainakaan keskeisiltä osiltaan mullistumaan. Kelpoisimmat saavat edelleen eniten jälkeläisiä, minkä seurauksena - luonnonvalinnan perusteoreeman mukaan - populaation keskimääräinen kelpoisuus kasvaa niin kauan kuin populaatiossa esiintyy kelpoisuuden muuntelua (Fisher, 1958). Uuden tiedon valossa kelpoisuutta ja sen muuntelua määrääviin tekijöihin on kylläkin lisättävä epigeneettinen muuntelu."

Tämä muistuttaakin siitä, että lamarckismi ei oikeastaan ole kovin osuva paikka asettaa koko epigenetiikan ajatusta. Lamarck kun nosti intention oleelliseen osaan ja näki harjoittelun ominaisuuksien synnyn syynä. Nyt tuntemamme epigenetiikka on sitten itse asiassa lähempänä Lysenkon ajatuksia. Neuvostoliiton aikana evoluutio oli nimittäin kapitalistista sabotaasia, joten tilalle otettiin karaistumisteoria. Lysenkon oppien mukaisesti esimerkiksi viljaa liotettiin kylmässä, jotta tulevat jälkikasvut karaistuisivat. Tämä ei toiminut kovin suurissa mittasuhteissa. Epigenetiikan menestys ei kuitenkaan juuri koskaan tuo esiin kannanottoja Lysenkon puolesta. Väljähtäneistä paradigmoista valitaan aina Lamarckin versio.

Lamarkismin esittäminen  nostetaan tässä esiin vahvasti juuri sen vuoksi, että lamarkismissa nähdään olevan tahdon valta geenien yli. Näin se olisi evoluutiopsykologiaa vastaan. Tämä taas on mannermaisen filosofian kannattajille iso asia : Heidän oppinsahan on se, että kaikki on valintaa. Intressit antavat rajoitteita ja kutsuvat niitä genetiikasta. Evoluutiopsykologiaa moititaan näissä piireissä hyvinkin tiukasti. Tämä on ymmärrettävää. Onhan esimerkiksi Sartren ideana se, että jokainen valitsee itsensä. Eli jos on syntyjään pelkuri, voi päättää olla rohkea. Lamarkismi nähdään keinona jolla valinta (eksistenssi) nousee luonnonvalinnan (essenssin) yli. Siksi esimerkiksi pelon synty genetiikalla on monille inhottava ja kiusallinen väite. Valitettavasti epigenetiikka ei tältä pelasta. Sillä epigenetiikka käsittelee geenejä eikä se tuo esiin mitään sellaista jota ei voisi ilmituoda geeneillä. Näin ollen esimerkiksi mainittu pelokkuuden siirtyminen viittaa siihen että peloilla on geneettistä korrelointia joka on suuruudeltaan nollaa suurempi.

On, mainitsesmastani syystä ja muutenkin, toki ymmärrettävää, että hyvämaineinen ja tieteellisenä ajattelijana ansioitunut herrasmies Lamarck halutaan nostaa esille - etenkin jos ollaan pahaa liberaalia evoluutiota debunkkaamassa. Lysenkolla taas on lähinnä negatiivista taakkaa sekä tutkijana että ihmisenä. On tavallaan ikävää, että Lysenko oli kaikesta huolimatta astetta lähempänä totuutta. Tämä kenties muistuttaa siitä, että tiede ei ole sama kuin tutkijan persoonallisusuhäiriöt.

Kulttuurievoluutio ja darwinismin peikko

Evoluutio liitetään kreationistien mielikuvissa oikeastaan kaikkeen samaan mistä eutanasiassakin pelotellaan astetta laajemmassa skaalassa. Pohjimmiltaan evoluutio nähdään kreationistien silmin -melkolailla syyttä- jonkinlaisena oikotienä kansanmurhiin, natsismiin, eugeniikkaan ja vastaaviin ilmiöihin. Evoluution kohdalla on hyvin vaikeaa nähdä niitä oikein minään evoluutioteorian soveltamisen filosofisena implikaationa. Tässä jutussa oion monia mutkia ja suoraa päätä hyppään sellaiseen perusnäkemykseen että evoluutio olisi evolutionismia, ja että tämä on eettinen normisto jolla olisi tietty sisältö joka olisi suoraa seurausta evoluution sääntöjen soveltamisesta jonkinlaiseen eettiseen matriisiin. Oikeasti pidän tätä pellenä, mutta niin moni ei pidä tätä pellenä että otan tämän työhypoteesiksi näyttääkseni mitä tästä minusta aivan väärästä lähtökohdasta oikeasti seuraisi.

Pohjimmiltaan kreationistien pelko syntyy "ateismin peikosta". Siinä pelkona on filosofisesti omituiseen kaahotukseen peitetty väite siitä, että jos olemme pohjiltamme solumöykkyjä, olisimme vailla tarkoitusta. Ajatus siitä että jos ihminen syntyy jostain jossa on sattumaa prosessissa koetaan ikävänä, koska sublimaation ajatus on kreationisteille vieras. Ja sattumakin väritetään filosofisilla piilo-oletuksilla jotta tulkinta oikeutettaisiin. Tämä päättelyketju on kaikkea muuta kuin aukoton. Se sisältää paljon ja evolutionistien itsensä hyväksymättömiä premissejä ennen kuin se pysyy koherentisti kasassa. ; Se on ideologisesti uskomiseen asti toistettu "itsestäänselvyys" joka on yhtä hyvin perusteltu kuin se, että alkaisi syyttämään Intelligent Designiä moraalittomaksi siksi että se väittää ihmisten olevan robotteja, koneita, esineitä. Että ihmisillä ei siksi ole arvoa kun olemme vain tekeleitä. Toki tämäkin on "koherentti" siinä mielessä että väite ei ole ristiriidassa, mutta se on kuitenkin enemmän haukkuva syytös kuin mikään reaalinen tosiasia. Jos perustelu on tällä tasolla, "keskustelkaa" jossain muualla, idiootit!
1: Tämän puolen perustelu muuten koostuu mantranomaisista väitelauseiden toisteista jossa perustelu tarkoitettaa sitä että ensin sanotaan että ateismi on moraalitonta, sitten sanotaan että filosofiassa merkitys vaatii demiurgin. Ja sitten perustelua vaadittaessa selitetään että nihilismi liittyy ateismiin ja että tästä syntyy julmuuden ja merkityksettömyyden köysi johon yhteiskunta hirttää itsensä. Toistuvasti aukeaa se, että kysymys on enemmänkin toistamisesta toisin sanoin eikä asioiden perustelusta. ; Itse asiassa tämänaatuinen tilanne jossa dogmin perusteleminen johtaa dogmin toistamiseen kertoo siitä että käsitellään sellaista ilmiötä kuin dogmaattinen ajattelu, jonkinlainen joustamaton fundamentalismi jossa ei ole kysymys perustelusta tai keskustelusta.

Toisaalta evoluutiota pelätään toisestakin syystä. Se on vähemmän korostettu, mutta se näkyy kreationistien kuvastossa. Se koskee luonnonvalintaa. Luonnonvalinta rinnastetaan kuolemaan. Tämä näkyy esimerkiksi kreationisti Kimmo Pälikön töissä joissa evolutionismin jumalaksi piirretään luonnonvalintaa heiluttava viikatemies, kuoleman vakiintunut vertauskuvahahmo. Psykologiaa tuntevaa tämä ei yllätä. Itse asiassa kuolemanpelko on vahvasti yhteydessä siihen miten hyvänä ja vakuuttavana Intelligent Designiä pidetään. Tämä on sinänsä ihmeellistä koska periaatteessa adaptaatio viittaa kuolemisen vastakohtaan. Se, mikä voitaisiin nähdä positiivisena ajatuksena jossa "kuolemasta seuraa jotain hyvääkin." On erikoista, että jos ajatellaan evoluution kelpoisuutta, sitä kautta saa helposti rakennettua elämää hymyilevän antiteesin joka kannustaa elämiseen koska vain se auttaa geenejä lisääntymään. Tämä muistuttaa siitä että luonnonvalinta liittyy kuolemaan tavalla joka tekee evoluutioteoriaa mukana käyttäen väännetyistä moraalitulkinnoista yhtä paljon "kuoleman kultin" kuin mitä kristinuskosta saa saatananpalvontakultin.

Kolmas asia on se, että evoluutio yhdistetään individualismiin. Yksilöön. Ja tätä kautta se nähdään hedonismina joka tekisi monesta uskontojen moittimasta synnistä luonnollista ja tavallista. Tämä naturalisointi pelottaa. Jossain määrin onkin hyvä huomata että evoluutio todella selittää aggressiivisuuden ja on syytä varoa is-oughtin liiallista ylikäyttöä jossa oletetaan että tämä olisi samaa kuin väkivallan oikeutus. Tosiasiassa väkivaltaisuudelle tarvitaan kuitenkin jokin selitys koska sitä on olemassa. Aggressio onkin enemmänkin luonnossa havaittu tila, jokin joka ilman evoluutioteoriaakin olisi havaintojemme piirteissä - siksi miellä on sodankuvauksia, sekä tarinoita murhista ajalta ennen Darwinia ja joka on siksi itsessään is-ought -tematiikan piirissä -  joka pitää selittää koska se on maailmassa oleva ilmiö.
1: Tässä unohtuu se, että evoluutiossa on kaksi puolta jotka unohtuvat kreationistien moitteissa. Ensimmäinen on se, että evoluution ydin ei ole yksilö vaan geeni. Tätä kautta itsekkään geenin teoria selittää että monesti on oltava epäitsekäs ; Omien lapsien pelastaminen on jotain jonka puolesta voi olla valmis jopa kuolemaan, koska vastakkain on oma lisääntymisarvo tulevaisuudessa vastakkain lapsissa olevien omien geenieä yhteenlaskettu lisääntymisarvo tulevaisuudessa.
2: Toinen puoli on se, että Schopenhauerilla on asiaa. Schopenhauerin elämäntahto muistuttaa hyvin vahvasti evoluutioteorian sisälläpitämiä sääntöjä siinä määrin, että tässä tähdätään jälkeläisten elinvoimaisuuteen. Kelpoisuus, evoluution ydinasia, kun rakentuu lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrästä. Evoluutio katsoo lapsiin ja lapsenlapsiin. Onnellisuus sen sijaan ei kuulu pakettiin. Evoluutio ei välitä kuluttaako lapset kaikki rahat. Sillä evoluutio ei toimi pankkitilin, statuksen, omaisuuden tai vaivan kautta. Evoluutio toimii sukusolu kerrallaan. Ja ilman tätäkin. Jos väittää että evoluutio johtaa kärsimysten puutteeseen, kannattaa muistaa että kärsimys on adaptaatio, vihje jostain vältettävästä.

On selvää että evoluutio on tässä kohden lähinnä peikko. Peikko joka opettaa monta asiaa kreationismipiirien ulkopuolellakin. Jota ei huomata eikä tajuta kun puhutaan "darwinismin veriruskeista jäljistä", varoitellen ja pelotellen. Kuitenkin evoluutiolla on peikko. Se on iso peikko. Ja paradoksaalista kyllä juuri ne jotka pelkäävät ateismia ja evolutionismia, ovat useimmiten halaamassa tätä peikkoa. Ja he tekevät sitä vieläpä aika kovaa.

Darwinismin peikko.

Kirjoitinkin aikaisemmin eugeniikasta tavalla joka viittasi sen nojaavan jonkinlaiseen suunntelmatalouden kanssa samankaltaiseen asenteeseen. Ja vihjasin molempien kaatuvan samasta syystä. Tässä katsoin miten eugeenikkojen jalostusstrategiat olivat heikkoja, hitaita ja tehottomia. Niissä oli kuitenkin jännittävä piirre jota oikein kukaan ei jostain syystä näytä huomaavan. Nimittäin sen, mikä on jalostusnäkökulma eugeniikassa. Sitä on hyvin vaikeaa liittää siihen että yksilö olisi "evolutionisti" jolla on evoluutiosta naturalistinen is-ought asenne. Eugeniikka nimittäin nojaa asenteelle jossa kulttuuri hallitsee biologiaa. Jos esimerkiksi mietitään ihmisiä jotka hyvinä kelpo ihmisinä haluavat osoittaa kelpoisuutensa biologisessa mielessä, niin he hankkivat lapsia. Jos heille syntyy vammainen lapsi, mitä kelpoisuuttaan maksimoiva ihminen tekee jos kyseessä on hänen oma jälkeläisensä? Vammaisen lapsen lisääntymisennuste on huono. Mutta se on joka tapauksessa nollaa suurempi. Siinä missä yhteiskunnan puolella eugeniikka vammaisia karsimalla on tehottoman hidasta, on se vanhempien kannalta oman kelpoisuuden romuttamista.

Jos taas katsomme nykyajan evolutionisteja, he päinvastoin harjoittavat näkemystä jossa biologia selittää käyttäytymistä. Tämä "vain eläimiä" -asenne järkyttää monia, mutta se on edellämainitun antiteesi.¹ Siinä biologia hallitsee kulttuuria. Uskontojen valtaa voidaan siksi moittia ja vastustaa, ja muokata. Koska lujemmassa ytimessä on biologia. ~ Ja tältä kannalta esimerkiksi Sam Harrisin luonnollinen etiikka on hyvin tärkeä näkökulma. Se nimittäin nostaa esille sen, mikä on historian valossa johtanut yhteiskunnan yksilöiden murskaamiseen, ja tuottanut valtavasti kärsimystä. Jos mietimme miten monet yhteiskunnat ovat tuhoutuneet voimme huomata, että
1: Kommunismin yritykset perustuivat kauniiseen ideaaliin joka johti tuhoon "koska se ei toiminut elävillä ihmisillä". Ja koska se vaati muutosta ihmisluonteessa.
2: Natsien maailma perustui ajatukseen kulttuureista jotka taistelivat olemassaolostaan ja olivat ikään kuin olemassaolon kamppailussa valtioina sen sijaan että se koostuisi ihmisistä joilla on lisääntymisarvo.
3: Amerikkalainen ja brittiläinen eugeniikka pakkokastroi köyhiä ihmisiä koska rikkaisto oli huolissaan siitä että jotkut muut kuin he sikisivät ja he päättivät tietävänsä oman kulttuurinsa avulla että mikä oli yhteiskunnalle rakentavinta.

Kysymys on evoluutiometaforan soveltamisesta kulttuuriin. Eugeniikka on malliesimerkki siitä miten käy kun yhteisön selviämisestä ja yhteiskunnan rakentavuudesta tulee päämittari. Köyhät, vammaiset ja liian hyvän periytyvyysasteen ihmiset ovat uhka. Tämä ei ole biologista evoluutiota vaan kulttuurievoluutiota jossa kilpailusta ja vallasta on tehty hyvin tietynlainen "naturalisointi". Onkin erikoista huomata, että miten oikeistolainen konservatiivikristitty huomaa helposti että kommunisti yrittää hallita ihmisiä vaatimalla heiltä tiettyä ihmiskuvaa, kun taas he eivä huomaa että se mitä he yrittävät on juuri sama. Amerikassa tätä huvittavuutta korostaa se, että siellä suosiossa on kalvinismi. Kalvinismin perusmallin mukaan ihmisen perusluonne ilman Jumalaa on kammottavan synkeä. Dystooppinen ihminen vaatii kulttuurin orjuuttavaa voimaa jotta ihmisluonto saadaan muutettua hallittavaksi. Kalvinistinen kristinoppi on utooppinen ja ihmisluonnetta muuttava tematiikka samaan tapaan kuin kommunismin yhteisöihminenkin.

Konservatiivi usein viittaa kulttuurievoluutioon aivan nimeltä. Mutta hyvin usein tätä ei mainita. Kulttuurievoluutio on kuitenkin konservativismin ytimessä. Jokainen konservatiivi - siis myös allekirjoittanut - korostaa sitä että kaikki kulttuurit eivät ole yhtä toimivia. Ja kulttuureissa osa tuhoutuu vahvempien jyrätessä. Kaikki konservatiivit kannattavat kulttuurievoluution jonkinlaista mallia ; Lisähuolta aikaansaa se, että modernissa maailmassa konservatiivit eivät kuitenkaan yleensä ota evoluutiosta oppia. Heille evoluutio on se helppo teoria jonka kaikki osaavat. Mutta hyvin harva osaa. Tästä seuraa se, että konservatiivi näyttää "asimovtautiselta idiootilta" ja se ei miellytä kaltaistani konservatiivia sitten pätkääkään.

Ensinnäkin evoluutiometafora kannatta käydä loppuun asti. Usein konservatiiveja nimittäin vaivaa länsimaalaiseen kulttuuriin liittyvä asenne, jossa ikään kuin yritetään kuvata miten on hierarkinen olemisen tikapuu joita kristillinen kulttuuri on kiivennyt luoden tieteen ja teknologian. Tämä muistuttaa sitä asennetta, joka näkyy evoluutiossa kun evoluutio nähdään suorana tikapuuna jonka huipussa kiikkuu ihminen luomakunnan kruununa. Joka on esievolutiivinen, itse asiassa kristinuskon maailmanmalli eikä mikään evoluution tuottama fakta. ; Tämänlainen spesismi on ohitettava jos puhutaan evoluutiosta. Bakteerit ovat ihan yhtä pitkän evoluutiohistorian takana. Ja tunnetusti torakat selviävät ydinsäteilystä paljon ihmistä paremmin. (Joskin monet muut hyönteiset vielä torakkaakin paljon paremmin.) Gould moitti evoluutiopopularisointejen ihmiskeskeisyyttä hyvin vahvasti. Tämän huomaaminen kulttuurievoluutiossa johtaa siihen että kaikki kulttuurit ovat jossain määrin keskittyneet niihin olosuhteisiin joissa niitä harjoitetaan.

Kulttuurievoluutiossa olemassaolo on samanlaista kuin evoluutiossakin. Kysymys ei ole "ansaitsemisesta" vaan "selviytymisestä". Tämä itsessään johtaa itse asiassa kulttuurirelativismiin, jonka valossa on helppoa ymmärtä miksi länsimainen ihminen lukee kulttuureja omassa mittarissaan, eikä ihmettele miten joku pakanamaan elämäntapa on "vähän krokotiilien tapaan" kestänyt vuosituhansia muuttumattomana. Samanaikaisesti tämä pakanamaan ihminen voi pitää Amerikkaa hedonistisen tuhlailun ja ahneuden kultturina jota Allah tai joku muu Jumala pitää halveksuttavana.

Kaikki adaptaatiot eivät ole ominaisuuksia. ja kaikki ominaisuudet eivät ole adaptaatioita.

Monesti piirteen karsiutuminen on evoluution ytimessä. Näin esimerkiksi pimeässä elävä sokea kala on jotain joka on adaptaatioiden tulos. Intuitiivisesti sitä voisi ajatella että vain silmän syntyminen olisi evoluution selityksen alla. Kuitenkin evoluution kontekstiriippuvuus johtaa usein siihen että evoluutio on selitys sekä siihen miksi silmä syntyy että miksi se katoaa. Samoin on hyvä ymmärtää pseudogeenien merkitys ; Sitä on ihmisissä iso määrä ja esimerkiksi käänteinen transkriptaasi vain leikkaa itsensä irti perimästä ja liimaa sen takaisin samaan paikkaan. Se ei ole adaptiivista. Se on neutraalia. Ja tämänkaltaista materiaalia on keräytynyt perimään paljon. Kulttuureissa ei ole kysymys funktioista vaan meemeistä. Meemin ei tarvitse kuin olla leviävä. Tämä johtaa helposti kulttuuriloisiin. Esimerkiksi kristinuskoa puolustetaan koska se liittyy kulttuuriin. Mutta tosiasiassa se voi olla paikalla vaikka siitä ei ole mitään hyötyä - tai siitä on jopa haittaa. Kaiken näkeminen adaptiivisena on myös evoluutioon liittyvä vika jota Gould moitti syvästi.

Tämä tarkoittaa sitä että on syytä huomata, että joskus kulttuuri esimerkiksi tarjoaa ratkaisua ongelmaan jonka se luo itse. Uskontokriitikkona voisin huomauttaa että ensin uskonto myy synnintuntoa muutoin ihan viattomiksi nähtyihinkin asioihin.² Synnintunto taas parannetaan armolla. Uskonto myy itseään rakentavana, koska sen perusoppi on armo. Mutta se ei myy ilman pelonlietsontaa ja sen suosio on maksimissaan sama kuin sen lietsoma pelko. Uskonto voimaannuttaa vain koska se ensin opettaa heikoksi. Uskonto lietsoo jotain jota se väittää parantavansa. Ja tämän ei tarvitse olla valehtelevaa. Toisenlaisesta piiristä löytyy argumentti pakkoruotsista joka ajautuu samanlaiseen ikiliikkujakehään. "Ärsyttävä pakkoruotsi aiheuttaa aggressioita.  Näitä itseaiheuttamiaan aggressioita vastaan RKP urhoollisesti taistelee lupaamalla suojella suomenruotsalaisia vaatimalla suomenkielisiltä pakkoruotsia, mikä taas ärsyttää suomalaisia, joiden aggression takia suomenruotsalaiset äänestävät RKP:tä, joka... Ikiliikkuja on keksitty." Lopputuloksena RKP vahvistaa asemaansa taistelemalla syrjintää vastaan keinoin jotka lisäävät syrjintää. Tässä ei välttämättä ole intentiota lietsoa, mutta sillä ei ole merkitystä.

Tällä on suurta merkitystä Otetaan länsimaisen kulttuurin suurin, Amerikka. Sen sisällä kalvinismi on hyvin suosittua. Tämän lisäksi on tiedettävä se, että uskonnollisuuden suosio liittyy tilastoissa köyhyyteen ja turvattomuuteen. (Syitä on monia. Esimerkiksi se, että uskonto - eikä niinkään ateismi -  on tekosyykone. Ja ihan se, että  Ihmiset hakevat turvaa ja lohtua köyhyydessä ja lohduttomuudessa Jumalasta, kun ei sitä apua muualtakaan saa.) Kalvinistit taas näkevät että Jumalan siunaus näkyy jo tämänpuoleisessa elämässä, joten he ovat usein verotusta ja sosiaaliturvaa vastaan. He kannattavat myös liberaalia markkinataloutta jossa kysymys on näennäisesti "yrittäjyyteen kannustamisesta", mutta jossa ollaan käytännössä tekemässä yrittäminen helpoksi vain suuryrityksille. Tämä lisää tuloeroja. Jotka lisäävät köyhyyttä. Jotka lisäävät paikallisen uskonnon suosiota. Joka on kalvinismi.

Siksi olenkin luokitellut uskonnot karkeasti rakentaviin ja repiviin elementteihin. Usein saman uskontokunnan sisällä on osakokonaisuuksia jotka ovat hyvin repiviä vaikka moni suuntauksista olisi hyvinkin rakentavia. Samoin voisi olla kannustavaa jakaa uskonnot huonoihin ja hyviin, mutta käytännössä niissä on kokoelma joissa osa on hyviä ja osa huonoja.
1: Rakentavat elementit ovat sitä että uskovaiset saavat uskon dogmista syyn toimia jonkin asian puolesta. He myös ratkaisevat tämän ongelman ja tästä tulee osa asian hoitamisstrategiaa. Toki esimerkiksi kirkon lapsi- ja nuorisotyö voitaisiin toteuttaa sekulaaristi ilman Jumalaakin. Mutta yhteisö hyötyy yhtä kaikki.³ Näin siitä voi tulla suosittu.
2: Tuhoisissa rakennetaan itseäänruokkiva kehä. Siinä tuloksia ei yleensä seurata tieteellä ja kohkaaminen hyvin intentioin peittää itse hyödyttämisen. Hyvä tarkoitus ei kuitenkaan sekään ole väistämättä adpatiivinen.  Voi syntyä itseään ruokkivia ketjuja joissa ongelman ratkaiseminen tekee ongelmasta pysyvän. Tämä itse asiassa tekee ratkaisusta helposti pysyvän. Itse asiassa teokratioiden perusongelma onkin se, että kun yhteiskunnalla alkaa menemään huonosti teokratian vuoksi, sen kentässä helposti katsotaan kuka on yrittänyt pyristellä epäonnistumisen edessä ja tätä kautta löydetään niitä jotka eivät olekaan olleet "riittävän teokraattisia". Joka taas lujittaa kokemusta teokratian tärkeydestä ja vahvistaa myös ongelmia.
+: Molemmat näistä kulmista tukevat joskus käyttämääni iskulausetta "kerro uskontosi arvot, niin kerron minkä antiteesejä sen kannattajat ovat". Olen nimittäin huomannut, että jos uskonto tarjoaa parannusta mielenrauhaan, se vetoaa vain niihin joilla ei ole mielenrauhaa. Muut kun eivät sitä etsi. Osa uskonnoista lietsoo mielenrauhattomuutta ja osa vaan on terapiapiirejä. Tyypit ovat yhtä inhottavia, mutta uskonto itsessään voi olla joko positiivinen tai negatiivinen voima tästä huolimatta. Tämä ei tietysti kuvaa kovin hyvin ns. "tapauskontoja", yleensä eiteokraattisia valtionuskontoja, suku-uskontoja tai vastaavia. Koska niissä kysymys on enemmän perinteestä ja yhteisöstä kuin siitä että uskonto olisi oikeasti jokin valinta johon uhrattaisiin jonkinlainen uskonnonvapauteen oikeuttava valinta ja päätös.

Loppukaneetti

Voidaan nähdä, että Pihlströmin hengessä, että nihilismi ei ole mikään filosofinen väistämättömyys, tai edes historian näyttämä seuraus. Itse asiassa menen niin pitkälle, että ihminen ei koskaan ole nihilisti ja että tiedekin on pohjimmiltaan eettinen projekti. Koska altruismi on evoluution meihin ohjelmoimaa kuten evoluution altruismin tutkimus onkin näyttänyt varsin laajasti. Voidaan nähdä että uusateismille tyypillinen "ihmisluonteen biologismi" jossa luonnossa havaitut avuliaisuuden piirteet selitetään siinä missä aggressiokin. Ja tätä kautta yhteiskunta joka ei rakennu ihmisen lajityypilliselle käytökselle ei edes voisi onnistua. Tämänlainen biologismi ja yksilökeskeisyys torjuisivat perustaksi otettuna käytännössä ne darwinismin peikot joilla historian valossa on merkitystä.

Sen sijaan aito darwinismin mörkö on olemassa. Mutta se luuhaakin kulttuurievoluution puolella. Sillä siellä yhteiskunnan puolesta taisteleminen selviytymisen vuoksi on normi. Ja yksilöt, esimerkiksi vammaiset lapset ja heidän vanhempiensa fittness, alennetaan tarkoituksellisesti. Ja terveetkin ihmiset voidaan lietsoa ideologiseen sotaan, joka nähdään velvollisuudeksi. Tässä prosessissa selviytymisestä tulee helposti oikeutus. Sillä se kertoo kulttuurin elinvoimaisuudesta.

Vallasta tulee tässä maailmassa helposti oikeutus koska se kertoo että on toimittu tavalla jonka yhteiskuntarakenne siunaa - ikään kuin kalvinistisessa hengessä hyveellisyys ja kestävä oikea yhteiskuntarakenne palkitaan tässä elämässä ja palkinto on merkki kaikenlaisesta hyveellisyydestä ja erimieliset nyt edustavat vain dekadenssia joka uhkaa yhteiskuntarakennetta ja tätä kautta koko kansakunnan olemassaoloa ja tulevaisuutta ja sen turvaamista. Tästä syntyy hieman sellainen ajatus, kuin että hyveellisyys tarkoittaisi tositv -kisoissa voittamista, koska hyveellisyyttä pidetään miellyttävänä, ja miellyttävät ihmiset saavat ääniä. Ja tällä ajatuksella sitten oikeutettaisiin kaikenlaista peliä, koska sen täytyy olla hyveellistä kun sillä voittaa niitä kisoja. Ja ne jotka eivät pidä, ovat vain kateellisia.⁴

Tämän asenteen taustaideologia ei ole tiukasti vasemmistoa, oikeistoa, konservatiivisuutta tai liberaaliutta. Se nojaa ajatukseen jossa kulttuuri hallitsee biologiaa. Jossa ihmisluonto on muokattavissa ideologialla. Ja että paitsi että näin voidaan tehdä, niin näin myös tulisi tehdä. Erityisen vahvasti tämän ongelma kuitenkin keskittyy enenn kaikkea kaikkeen konservativismiin jonka ytimessä on kulttuurievoluutio jossa yhteiskunnan toimivuus vaatii testaamista. Se liittyy jonkin verran uusliberaaliin vapaakauppaan jossa on kysymys yritysten kisaamisesta (yritys pienoisvaltiona) ja uskonnoista etenkin sen laatuiseen kalvinismiin jossa Jumalan suosio näkyy jo tämänpuoleisessa elämässä.

Sitä vastaan voi oikeastaan taistella vain huomaamalla, että selviytyminen ei liity evoluutiossakaan adaptaatioon (yhteiskunnassa hyötyyn) sillä tavalla kuin usein ajatellaan. Ja että tämä analogia kantaa myös yhteiskunnan puolelle. Olisi siis kenties syytä opettaa lisää evoluutiota kulttuurievoluutikoille. Nykyisessä mallissa kyseessä on kuitenkin lähinnä siitä että esidarwinistisia kristillisiä maailmanhierarkiamalleja sovitetaan evoluution nimissä kulttuurien paremmuusjärjestykseen asettamiseen. Ja tässä kulmassa darwinismin peikko on nykyäänkin yllättävän relevantti. Kun kuuntelee joitakin oikeistolaiskonservatiivien käsityksiä älykkyydestä ja lisääntymisestä, sekä eri rotujen synynnäisistä älyllisistä ominaisuuksista yhteydessä tähän lisääntymismenestykseen voikin jo haistaa että eugeniikan henki ei todellakaan ole kaukana. Ei siksi että älykkyyserot eri kansanryhmien välillä eivät olisi totta tai siksi että älykkyydellä on yhteys lisääntymiseen. Vaan siksi, että nämä faktat nähdään näissä piireissä eettisessä kontekstissa. On huvittavaa miten nämä samat tahot ovat niitä jotka hyvin usein pelkäävät "evolutionismia" ja "ateismin arvotyhjiötä" joka redusoi maailman nihilistiseksi olemassaolon taisteluksi.

---

1 Miten niin "vain"? Miten Te oikein kohtelette eläimiä? Ainiin, teillehän eläimet ovat vain koneita ja kohtelette näitä eikristittyjä luontokappaleita sieluttomina ja tässä sivussa tuotatte asennevammaisia hokemia kuin "tappaa kuin elukoita" tai "lahdata kuin eläimiä"...
2 Jos homoseksuaalisuus on sinusta yäk, niin etsi kosher -säännöstöistä lihan ja maidon samanaikaisen nauttimisen kielto joka kieltää kermakastikkeen ja pihvit samalla aterialla. Tai mieti islamin suuntausten pukeutumisnormeja. Ymmärrät että mielivaltaa on, vaikka osa saattaa kenties olla hyödyllisiä normeja. Hyödylliset eivät tee niistä idioottimaisista tai julmista älykkäitä tai henkeviä. Niiden mukanaolo korkeintaan saastuttaa henkevyyden ja lopputuloksena on epäeettisiä pällihihhuleita.
3 Yhteiskunnan hyöty ei ole sama kuin Jumalan totuusarvo, adaptaatio ei tuhoudu koska auttaminen on teko ja tekemisestä se yhteiskunta rakentuu. Myös hyvä tarkoitus ja intentio ovat "abstraktisti irrallaan" seurauksista jos ei ole tieteellisesti vahdittu että tehdyistä teoista todella seuraa myös ne johtopäätökset.
4 Kukaan ei ajattele kauneuskilpailuiden kohdalla ihan näin, joskin hieman tätä henkeä on havaittavissa. Kulttuurin puolustaminen esimerkiksi "vaarallisia islamilaista rynnistystä vastaan" taas pitää useinkin sisällään juuri tämänlaista ajattelua.