Augustinolainen käännös

"New York Timesin" tiedetoimittaja kutsui aikaamme Denialismin Ajaksi. Hän kirjoittaa siitä, miten suhtautuminen tieteeseen on nopeasti muuttunut. Ennen sitä kunnioitettiin, nyt on aivan asiallista ja jopa kunniakasta olla antitieteellinen. "I am delivering them into a society ambivalent, even skeptical, about the fruits of science. This is not a world the scientists I trained with would recognize. Many of them served on the Manhattan Project. Afterward, they helped create the technologies that drove America’s postwar prosperity. In that era of the mid-20th century, politicians were expected to support science financially but otherwise leave it alone. The disaster of Lysenkoism, in which Communist ideology distorted scientific truth and all but destroyed Russian biological science, was still a fresh memory." ... "Though transparently unscientific, denying evolution has become a litmus test for some conservative politicians, even at the highest levels."

Maailman postmodernistuminen on johtanut siihen, että ideologiavetoinen tiede on syntynyt. Siinä missä muutama kymmenen vuotta sitten ajateltiin että jos poliitikko haluaa tehdä tiedettä, hänen on valittava jokin tutkimusohjelma ja toimittava rahoittajana. (Esimerkiksi keskustalaisen kannatti tukea maanviljelyä koskevaa tiedettä jotta viljely olisi tehokkaampaa.) Nykyään odotukset ovat enemmän ja enemmän sen suuntaan että tieteeltä halutaan tietynlaisia tuloksia. (Esimerkiksi vihreän voi kannattaa tukea ohjelmaa joka lähtökohtaisesti joko vastustaa geenimanipulointia, jotta rapsutellaan oman poliittisen viiteryhmän mielipiteitä.) Eli tutkimusaiheen rahoittamisen sijasta on yhä vahvemmin motiivia rahoittaa vaikkapa think-tankeja jotka yrittävät tukea jotain tiettyä lopputulosta. ; Kommunistien tapa tukea lysenkonismia koska se oli ideologisesti miellyttävä tarjosi opetuksen jonka maksoivat useat nälkäkuolleet. Opit ovat  unohtuneet ja tällä hetkellä esimerkiksi rokotedenialismin seurauksena erinäköiset taudit ovat lisääntyneet ; Suorasta yhteydestä on saatu tietoa.

Tiede on muuttunut "viralliseksi totuudeksi" ja monet alakulttuurit ovat ryhtyneet luomaan erilaisia salaliittoteorioita tuekseen. Esimerkiksi kreationistit selittävät tutkimusohjelmiensa puutetta vainoamisella. Muutenkin tiedevastustuksen henkenä on se, että kaikki kritiikki nähdään vainoamisena ja vaientamisena eikä osana kriittistä keskustelua. Kenties siksi että tämä on projektio ; Salaliittoteorialaiset ovat itse "murskaamassa valhetta ja petosta". Selvää on, että tämä johtuu ihmisen psykologiasta. Kriittisyytemme on yleensä tunnevetoista ja sosiaalista. Näin kriittisyys on aina kriittisyyttä tiettyä tahoa vastaan. Salaliittoteoreetikot kyhäävät rakennelmia ajatuskuluilla jotka liittyvät siihen miksi skitsofrenia on psykoosi. Toki salaliittoteoreetikoilla tämä on yleensä lievemmässä muodossa - vain marginaalinen määrä heistä on oikeasti niin kaheleita kuin heidän haukkujansa hokevat. Huonosti perustelevia he tietysti ovat.

Pertti Jarla kuvaa tätä henkeä Suomen Kuvalehdessä. "Valta- ja vaihtoehtomedian suhde on vähän samanlainen kuin virallisella tieteellä ja vaihtoehtotieteellä. Valtavirta ilmoittaa pyrkivänsä objektiivisuuteen, mutta lipsahduksia siitä on nähtävissä varmaan päivittäin. Tieteentekijä jossain miellyttää rahoittajiaan, lehden toimituksen kytkökset vaikuttavat sisältöön. Jostain ihmeen syystä, sen sijaan että pyrittäisiin lisäämään objektiivisuutta, ”vaihtoehto” tuntuu olevan kehittää rinnakkainen systeemi, jossa vähäinenkin objektiivisuus heitetään ikkunasta ulos. Objektiivisuuden ja luotettavuuden ongelmien kanssa jää painimaan perinteinen valtavirta." ... "vaihtoehtomedia tuntuu lähtevän siitä, että kaikenlainen kritiikki on yritys vaientaa, kampittaa sen arvokasta missiota. Kritiikin taustalla ei nähdä omia virheitä, vaan vallanpitäjien juonia. Tältä heidän julkiset reaktionsa ainakin näyttävät. Oletteko muuten nähneet vaihtoehtomediassa paljonkin uutisten oikaisuja?" On merkittävää, että hän puhuu vaihtoehtomediasta eikä vaihtoehtolääketieteestä tai vaihtoehtotieteestä tai pseudotieteestä ; Useimmiten pseudotiede/denialismi ilmeneekin siten että he rakentavat omat tink-tankinsa, omat bloginsa ja omat sananlevityskanavansa. Näillä yritetään tavoittaa tavallisia kadun tallaajia. Pseudotieteissä ja denialismissa kysymys on aina pääasiassa mediakontrollista. Tiede ja argumentaatio on vain kuriositeetti. (Näiden välille pitäisikin itse asiassa miltei laittaa yhtäläisyysmerkit.)

Näkisin, että tämä asenne on sidottavissa erityisesti yhteen teologiin. Itse asiassa on mahdollista, että kulttuurisamme on tämänlainen denialismi laajasti hyväksyttyä nimenomaan siksi että kyseisellä teologilla on ollut valtavasti sananvaltaa kristinuskossa. Hänen vaikutuksensa on häikäisevä. Kysymys on Augustinosta. Ylläoleva lausunto on jotain joka kenties edustaa argumenttina äärilaitaa, mutta sen hengessä on jotain hyvin tyypillistä. Sama argumentti hieman lievemmin muotoiluin on juuri se, jota jokainen kalvinisti, viidesläinen uuspietisti ja muu vastaava hieroo "darwinistin" naamaan vain joka päivä. Heidän asenteensa - oikeastaan asennevammansa - joko tulee Augustinolaisesta perinteestä tai on ainakin liitettävissä siihen hyvin oleellisesti samankaltaisena.

Aiheeseen kuuluvat Augustinon käsitykset tiedosta, mielipiteestä ja uskosta voidaan löytää hänen "Contra Academicos" -teoksestaan, jossa hän otsikonmukaisesti oli "akateemikkoja vastaan". Siinä korostuu se, että tietämättömyyden tunustaminen ei tee viisautta. Viisaus on sitä että tiedetään jotain. Tämä ei vielä ole kovin kammottavaa. Mutta tapa jolla tätä lähtökohtaa käytetään onkin sitten hyvin denialismille tyypillistä. Hän pitää epätietoisuutta ja epävarmuutta syntinä! Tätä tukee Augistinoksen toinen teos, uskon hyötyjä korostava "De utilitate credenti", jossa hän korosti että Jumalan lähestyminen älylliseti on vaikeaa ja olisi epäreilua jos Jumala vaatisi kovaa ponnistelua johon vain harva kykenisi. Hän ei kokenut eliittiä suosivaa Jumalaa hyveellisenä. Siksi tie Jumalan luo voisi syntyä ihan siitä että seuraa auktoriteettia, joka luotettavasti johtaa perille. Tämä sinänsä kaunis ajatus perversioi kokonaisuuden, jossa Jumalan luo oli kaksi tietä ; Oli uskon tie jossa seurattiin älyllistä eliittiä ja luotettiin tämän eliitin sanomisiin. Ja oli tiedon tie, jossa oltiin älyllistä eliittiä ja mietittiin Jumalaa. Koska Augustinus tiedosti, että tieto menee helposti sekaisin mielipiteen kanssa, hän piti pahimpana syntinä sitä että kuvitteli kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka ei kuulunut.
1: Augustinosta voidaan kiittää myös todella omituisesta hedonismista. Hänen onnellista elämää -otsikkonsa mukaisesti - käsittelevä "De beata vita" kertoo että ihmisen elämän päämääränä on onnellisuus. Tämä ei vielä olisi kamalaa, mutta tapa jolla hän tätä käsittelee sitten on. Hän nimittäin esitti että onnellisuus ei ole päämäärään suuntautumista vaan onnistumista ja saamista. Tämä argumentaatio esiintyy nykyään elämää halveksivana näkemyskenä jossa paratiisia tarvitaan onnellisuuden vuoksi siksi että muuten ei saa riittävästi lottovoittoja ja lamborghineja. Että kaikki ihanimmat asiat saadaan paratiisissa. Itse olen tässä kohden lacanmaisempi, ja korostan että onnellisuus on tavoittelua ja kun saamme jotain, halu ei lopu. Augustinos raiskaa siis uskonnon nöyryyden kieltämisen että ahnehtimiseen kannustamisen saralla. Varin vastenmielinen kusipää - kuten kaikki julistukselliset "entiset harhaoppiset" tuppaavatkin olemaan.

Kun tästä syntyy kulttuuri, on nähtävissä että uskovat vain joutuvat valitsemaan auktoriteettinsa. On tärkeää että he eivät seuraa vääriä profeettoja ja niitä jotka väittävät kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka eivät kuulu. Siksi uskovaisten on seurattava uskoaan. Lopputuloksena on presuppositionistinen järjestelmä, jossa uskova tietää mitä viisaan on sanottava, ja sitten he etsivät sellaisen älykön joka sanoo mitä he haluavat kuulla. Lopputulos on kreationismista tuttu tapa, jossa alakulttuuri hakee omalle korvasyyhylleen sopivat auktoriteetit joka kertoo sen mitä he haluavat kuulla ja jotka käyttävät siihen sanoja joita he eivät ymmärrä ja joiden edessä voivat siksi haltioitua.

Onkin hieman huvittavaa, että vaikka Augustinos tarkoitti auktoriteettiuskoisen järjestelmänsä kaikkien parhaaksi, hän kuitenkin johti tilanteen siihen että on taloudellisesti varsin kannattavaa olla välittämättä tieteestä ja tiedosta ja valita toisten uskon myötäily. Eli tapa jossa tiedon auktoriteetti ei pärjää koska on paljon kannattavampaa olla niitä jotka väittävät olevansa osa älyllistä eliittiä. Sillä on tehokkaampaa panostaa toistaitoisen älykön sosiaaliseen mainostamiseen kuin panostaa siihen että joku hyvä tiedemies saa perusasiat taottua ihmisten päihin.

Esimerkiksi mikään Carl Zimmerin myytinmurto ei saa ihmisiä huomaamaan asianlaitaa ; Kreationisti ei ymmärrä että jos osoitetaan miksi jokin väite on "true but irrelevant" niin miksi hän ei voi kritisoida tätä argumenttia toistamalla sen väitteen joka on osoitettu "true but irrelevantiksi". Sillä joku PR -markkinoitu uskonmies sanoo heille samaan aikaan että darwinismi on salaliitto.

Lonkoeroälykkyyttä

Vierailin - oikein muiden kustantamana - Helsingin "Sea Lifessä". Siellä oli mustekala. Sillä on "näyttelyesineenä" varmasti ärsykkeitä, mutta vietin jonkin verran aikaa sen kanssa leikkimiseen. Melko harvat ihmiset jaksavat, osaavat - tai kehtaavat - innostaa mustekalaa. Siksi mustekalat noin yleensä leikkivät ja innostuvat satunnaisesti. Tai kun hoitaja tulee paikalle. "Sea Lifen" henkilökunta osasi valaista minua siitä, että suuri osa kaloista on ehdollistunut paikan työntekijöiden paidan väriin. Ne tietävät minkä värinen paita tuo ruokaa. (Minun paitani ei ollut tätä väriä.) Mustekalakin tunnistaa hoitajat. Ja enemmän.

Mustekala ei kuitenkaan näytä kovin kummoiselta. Ne ovat kuitenkin kohtuullisen älykkäitä olentoja. Ne rakentelevat, käyttävät jonkin verran työkaluja ja osaavat suunnitella tulevaisuuteen tavoitteellisesti. "Suddenly it jetted out directly to a small rock about two meters away, tucked it under its spread arms and jetted back. Going out three times more in different directions, it took up three more rocks and piled the resulting barrier in front of the entrance to its den. It held them in front with several arms and went to sleep. This didn't look like random action, but planning."

Mustekalojen älykkyys on yllättävää. Esimerkiksi se, mitä olen sammakoista oppinut, on se että ne eivät vaikuta kovin järjen jättiläisiltä. Ja ne sentään ovat selkärankaisia. Mustekala on älykäs vaikka se evolutiivisesti lähisukua kaikenlaiselle hyvin idioottimaiselle. "These are mollusks, after all - cousins to brainless clams and oysters, passive filter feeders that get along just fine, thank you, with a few ganglia for central nervous systems." Osa tästä itse asiassa voi olla harhaa. Sammakoilla on muutamia helposti testattavia refleksejä jotka johtavat niiden omituiseen käyttäytymiseen. Mustekalan kohdalla vastaavaa illuusiota ei kuitenkaan ole. Niiden älykkyys on sellaista itseäänmainostavaa sorttia. Mustekalojen kanssa on vaikeaa olla tekemisissä ilman että niille olisi pakko antaa nimi. Ne ovat selvästi uteliaita ja fiksuja. ; Tässä kohden koenkin ihmetystä Aristoteleen edessä. Hän nimittäin piti mustekaloja typerinä otuksina. Mutta tietysti tämä ei ollut Aristoteleen vahvaa aluetta. Hänen ajatuksensa esimerkiksi naisten älykkyydestä ja sen puutteesta olivat vihjeitä siitä että toisten kognitiivisten kykyjen arvioiminen ei ollut hänen bravuurinumeronsa.

Aina kun puhutaan älykkyydestä, antroposentrismi nousee helposti ilmoille ; Älykkyys nähdään vain ihmiselle ominaisena. Ja kun puhutaan eläinten älykkyydestä ongelmana on antropomorfismi, jossa eläinten älykkyys sovitetaan ihmisten älykkyyden kanssa samanlaisiksi. Siksi ei pidä yllättyä että Turingin testi on pohjimmiltaan inhimillisestä sosiaalisesta älykkyydestä selviämistä. Turingin testi olisi todennäköisesti huono tapa tunnistaa vaikka avaruusolentojen älykkyyttä. Algoritmien arviointiin se voi toimia kuitenkin tätä paremmin, koska selvästi Turingin testin esilletuoma tulos kuitenkin viittaa relevantisti jonkinlaiseen / yhdenlaiseen älykkyyteen.

Itsellänikin kävi juuri näin. Koin jotenkin että mustekalan uteliaisuus olisi jonkinlaista leikkisyyttä. Eli siinä olisi sosiaalinen ydin. Kuitenkaan mustekala ei ole koira - vaikka niiden älykkyys onkin esimerkiksi "Sea Lifen" esitteiden mukaan samalla tasolla. Tai oikeastaan tässä kohden kyseessä on enemmän mainoslause jonka takana on ärsyttävä harha, jota voisi paremman nimen puutteessa kutsua "yhteismitallisuusharhaksi". Siinä ajatellaan yhden älykkyyden ja sen määrän kautta ja arvioidaan sitten ihmistä, koiraa ja mustekalaa keskenään.

Vertailu on kuitenkin jotenkin syvässä ihmisissä eikä se ole aivan täysin väärin. Ja esimerkiksi Jacques-Yves Cousteaun kertomia mustekalakokemuksia kirjassa "Octopus and Squid: The Soft Intelligence" voidaan pitää opettavaisina, vaikka ne pitävätkin sisällään lajien välistä vertailua. Jossa korostuu että mustekala voi olla jopa koiraa fiksumpi. "When one thinks of how long it takes to teach a dog something as simple as sitting up or shaking hands, one must admit that an octopus learns very quickly; and that above all, it teaches itself. We did not show it what to do. With a dog, it takes months of patient work before the animal will do what one wants it to do. The difference between a dog learning and an octopus learning is the difference between training an animal and allowing an animal to exorcise its intelligence in determining the means to be used to overcome an obstacle in certain circumstances." Kysymys onkin siitä että yhtäläisyysmerkkejä ei pidä vetää liian pitkälle. Ne kertovat jotain ja ne asettavat tulokset kontekstiin jotka ovat tavallisen ihmisenkin ymmärrettävissä. Mutta liika on liikaa ; Carl Zimmer kirjoittaakin mukavasti siitä että miten mustekalojen älykkyyttä arvioidaan erilaisilla lähtökohdilla. Ihmisenkaltaisuus harhaanjohtaa ja ajaa älykkyysosamääräkeskeiseen ajatteluun "Octopuses can learn, they can process complex information in their heads, and they can behave in equally complex ways. But it would be a mistake to try to give octopuses an IQ score. They are not intelligent in the way we are - not because they're dumb but because their behavior is the product of hundreds of millions of years of evolution under radically different conditions than the ones under which our own brains evolved."

Koira on sosiaalinen ja leikkisä. Mustekalan uteliaisuus johtuu siitä että ne ovat uteliaita ja puuhaavat kaikenlaista silloin kun mitään sen hetkistä ongelmaa ei ole ratkaistavana. Tämäkin voi määrittyä leikiksi, mutta ei sosiaaliseksi leikiksi. Mustekala on utelias ja ratkaisukeskeinen. "An octopus is very different from a mammal. It only lives about two years. It has much less opportunity to gain and use intelligence than an elephant, which has a 50 year lifespan and three generations of a family to lead and learn from. Still, bees learn about flower locations from other bees, and they live only a few weeks as adults. However, an octopus is also not social; Humphrey (1976) suggested that intelligence has evolved to solve social dilemmas. The young octopus learns on its own with minimal contact with conspecifics and no influences of parental care or sibling rivalry. However, the octopus has a large brain with vertical and sub-frontal lobes dedicated just to storing learned information (Wells, 1978): it has the anatomy for a robust, built-in intelligence." Mustekalan kognitio on toki  vakuuttavaa ; Se ottaa vastaan aistiärsykkeitä ja käsittelee niitä (deduktion, induktion / yhdistelyn, muuntelun, redusoinnin) keinoin, kokeilee niitä, arvioi lopputuloksen, tallentaa saadut tulokset muistiin. Ja palauttaa muistot tarvittaessa ja sopivassa tilanteessa myöhemmin käyttöä varten.

Kun mustekalat ovat niin fiksuja että ne oppivat labyrintteja, oppivat vihjeitä ja muistavat aiemmin oppimiaan ratkaisuja, ja että ne ratkovat ongelmia kohtuullisen nopeasti, oppivat nopeasti ja lyhyillä harjoitteluajoilla ja muistavatkin oppimansa, voidaan aivan hyvällä sydämellä sanoa että näillä mielikuvastossamme lähinnä alaikäisiin japanilaisiin koulutyttöihin tunkeutuvilla elikoilla on kykyjä joihin esimerkiksi itse en oikein tahdo taipua ; Mustekaloilla tuntuukin kokeiden valossa olevan esineiden manipulointi ja "maantieteelliset taidot". Ne oppivat mitä on missäkin ja löytävät reittejä ja asioita. Itse taas tarvitsen moniin peleihin "kartanlukijan" ja olen myös legendaarinen eksyjä ; Annoin Linnanmäelläkin sukulaistytön viisauden valaista tietä ja suunnistimme hänen osaamisellaan. (Mikä on kenties hieman huvittavaa jos miettii sitä että yritän kuitenkin puhdetyönäni vääntää myös maantietoon liittyvää filosofiaa, ja kannustaa ihmisiä kohti tätä väheksyttyä ulottuvuutta.) Olen kuitenkin sen verran itsekeskeinen että en usko että tämä on vakuuttava todiste siitä että mustekalat olisivat kaiken kaikkiaan ihmisiä - tai edes minua, ihmislajin kohtuullisen vaatimatonta edustajaa - fiksumpia.

Marty! You have to learn to think four dimensional!

Elokuvasarjassa "Paluu tulevaisuuteen" pitää sisällään vitsejä joiden ydin on siinä että päähenkilö "ei ajattele neliulotteisesti". Esimerkiksi eräässä elokuvasarjan elokuvassa autolla ajetaan menneisyyteen. Vitsi on siinä että nykyajassa on juliste jossa on intiaaneja. Professori kieltää huolehtimasta koska villissä lännessä intiaanit eivät ole siinä. Ja tietenkin siinä ajassa on vitsin vuoksi oikeita intiaaneja. Saman elokuvan loppuratkaisussa mennään junalla siltaa pitkin jota ei ole vielä tehty valmiiksi. Mutta tämä ei haittaa koska silta rakennetaan tulevaisuudessa. Tämänlainen ajattelu onkin hieman outoa.

Miltei yhtä omituista on kun evoluution menneisyyttä pengotaan. Sillä fittness-landscape ei ole muuttumaton ja ikuinen. Adaptaatio ei ole lukkoonlyöty ominaisuus, vaan ympäristö muuttuu ja tätä kautta se, mitkä ominaisuudet ovat hyödyllisiä. Ja kun muistetaan että eliöt itsekin muuttavat ympäristöään, syntyy takaisinkytkentöjä. Tämä vaatii hyvinkin vaikeaa ajattelua. Se, mikä aikamatkustuksessa vaatii "neliulotteista ajattelua", vaatii tämä "kontingenttia ajattelua".

Tämä näyttää tuottavan vaikeuksia Intelligent Designin kannattajille. Tästä saa hauskan esimerkin Zimmerin tekemästä haastattelusta. Taustalla oli se, että Behe oli viitannut erääseen tuoreeseen "Nature" -tutkimukseen ja väittänyt että sen pohjalta tietyt ominaisuudet olisivat mahdottomia evoluutiolle. Tämä argumentti on tietysti tuttua IC -ajattelua joka muuttuu evoluutiokritiikistä Intelligent Design -argumentiksi vain Aukkojen Jumala argumenttivirheen kautta.

Mutta se evoluutiokritiikkinäkään toimi ; Zimmerin kysymys tutkimuksen tekijältä itseltäänkin antaa vastauksen joka on itse asiassa kliseinen ja tuttu kaikille jotka ovat tuttuja ID -argumenttien kanssa. Mukana on onneksi ironinen loppukaneetti joka tekee siitä, jos ei mielenkiintoisen, niin edes huvittavan. "Behe's first error is to ignore the fact that adaptive combinations of mutations can and do evolve by pathways involving neutral intermediates. Behe says that if it takes more than one mutation to produce even a crude version of the new protein function, then selection cannot drive acquisition of the adaptive combination. This does not mean, however, that the evolutionary path to the new function is blocked or that evolution runs into a "brick wall," as Behe alleges. If the initial mutations have no negative effect on the ancestral function, they can arise and hang around in populations for substantial periods of time due to genetic drift, creating the background in which an additional mutation can then yield the new function and be subject to selection. This is precisely what we observed in our studies of the evolution of the glucocorticoid receptor (GR)."

Tämän minun suosimani neutraaliteoriapohjaisen lähestymisen lisäksi fittness-landscapejen muutos ajassa mahdollistaa sen, että syntyykin adaptaatiojatkumo. Sitä vain voi olla vaikeaa huomata koska "silta ei ole siinä aina". Ensin on menty puolimatkaan yhdellä tiellä ja sitten ympäristönmuutos on jatkanut. Koska evoluutio tapahtuu vallitseviin olosuhteisiin, ja ympäristö ei tunnetusti ole vakio - Saharan autiomaassakin on joskus ollut hedelmällistä - on selvää että tälläisiä "silta puoliksi yhdellä ja loppuun toisella" -ratkaisuja löytyy. Evoluutio on tinkeringiä, jossa olemassaoleva muuttuu ja valikoituu, joten juuri tämänlaisia erikoisia värkkäyksiä onkin odotettavissa.

Neutraalien mutaatioiden osuus tunnetaan. Minun on itse asiassa ollut hyvin vaikeaa ymmärtää miten Behen kaltainen ammattilainen kykenee kerran toisensa jälkeen tekemään saman virheen. Se, että laskelmissa ei oteta tätä perusasiaa huomioon on kuitenkin vähintään yhtä ilmiselvää. Näin ollen olemme tilanteessa joka muistuttaa sitä kuin "matematiikanopettaja toistaisi että "2+2=5 erittäin suurilla kakkosen arvoilla.""

Suuret kakkosen arvot ymmärretään sitä kautta että Behen arviointi perustuu nimenomaan kontingentin ajattelun totaaliseen hylkäämiseen. Hän elää deterministisessä maailmassa jossa ei ole tilaa vaihtoehtoisille tiloille. Siksi hän ei laske todennäköisyyttä jotta syntyisi jotain suunnilleen yhtä kompleksista kun mitä havaitaan nyt. Vaan hän laskee aina todennäköisyyden sille, missä on juuri tämä nykytila. Ketään ei tietysti yllätä että hän saa tällä tavalla aina mahdottoman pieniä todennäköisyyksiä. Sehän on suorastaan väistämätöntä. Behelle vain toteutunut maailma "on relevantti vaihtoehto". Siksi hän ignoroi neutraalimutaatiot, koska hänen maailmansa lähtökohtaisesti kieltää sattuman.

Tässä prosessissa hän tekee niin että siellä missä on sattumaa, hän itse asiassa määrittelee olevan Älykkään Suunnittelijan. Ja tästä päästään siihen että jos evoluutio todella on "ohjaamatonta sattumaa" se tulee aina näyttämään älykkäästi suunnitellulta. Valitettavasti tämä johtaa myös siihen että kysymys siitä onko maailma Älykkäästi Suunniteltu vai puhtaan sattuman tuotosta muuttuu lähtökohtien määrittelykysymykseksi, eli kysymykseen ei saada ratkaisua. Intelligent Design taas väittää olevansa välineistö jolla voidaan erottaa onko maailmassa ohjaamatonta sattumaa vai älykästä suunnittelua. Näin ollen sen epistemologinen prosessi epäonnistuu aika totaalisti.

Lisäongelmia tässä on tietysti siinä että todennäköisyyden estimoinnilla on tieteissä vahva asema. Estimoinnilla on sovelluksia pokeripelien voittotodennäköisyyksistä kvanttifysiikkaan. Behe siis käytännössä hylkää suoralta kädeltä tämänkaltaisen erityisen tehokkaan ja käytetyn tieteellisen välineen!

Tieteen kannalta onkin hyvä huomata että jälleen kerran "Natureen" ilmestyi todennäköisyyden ja sattuman estimointiin perustuva arvio joka kertoo miten ja milloin ja missä järjestyksessä asioita on tapahtunut. Samaan aikaan Behellä on tarjota vain käsien heiluttelua omasta tutkimusohjelmastaan. Selvästi tämä Intelligent Design -näkemys ei tuota ennakkoarvioita joista voitaisiin johtaa työhypoteeseja joiden kautta saataisiin koejärjestelmiä. Siksi se jääkin puhtaaksi denialismiksi jossa toiset tekevät työt ja Behe selittää jälkikäteen (a) miten tutkimus sopii ID:seen ja (b) miten toisen tutkimus "is not good enough".

Tämä voisi olla huvittavaa. Onhan "Paluu Tulevaisuuteenkin" komedia. Mutta valitettavasti uskonto on karkeasti ottaen perusluonteeltaan vitsi joka ei naurata.

Juuret

Juha Leinivaara huomautteli kreationistisesta ajatuksesta lähestyä sukulaisuuden selvittämistä DNA:n kautta. Kreationistit korostavat kirkonkirjoja, ja DNA ei ole suora havainto. Logiikka on tietysti sinänsä erikoinen, koska isyystestit ja muut vastaavat sukulaisuuden selvittämistavat ovat varmempia ja luotettavampia kuin paperilla oleva sukulaisuus. Enemmän se on kuitenkin samaa kuin jos väittäisi että design huomataan patenttirekisteristä.
1: Kreationistinen argumentaatio ei ole itse asiassa edes kritiikkiä evoluutiolle. Se on tavallaan väite siitä, että vaikka evoluutio olisi totta, sitä ei voisi tutkia DNA:n kautta. Argumentaatiossa on voimakkaana pohjasävynä vaatimus loogisen positivismin vaatimasta verifioinnista. Looginen positivismihan kumoutui siksi että (1) sitä ei voitu soveltaa sen omiin periaatteisiin, eli vaatimus ei täytä omia ehtojaan ja (2) induktion luonteen vuoksi minkään verifioiminen ei ole muutenkaan mahdollista, eli tämänlaiset epärationaalisuuteen asti ääritiukat vaatimukset voidaan asettaa mille tahansa ja se ei kykene niitä täyttämään.

Ajatteluni ajautui enemmän aiheen piiriin ja tuloksena oli tietysti spin -off. Tämä blogaus on rönsy, joka näyttää hyvin erilaiselta kuin lähtökohtansa.

Puusta ja sen juurikasvusta.

"If the Tree of Life Fell, Would We Recognize the Sound?"
(Ford Doolittle)

Darwin yritti selvittää kuinka uudet lajit voivat kehittyä vanhoista lajeista.
Hän ajatteli että evoluutio muodostaa sukupuun, jossa sukulaisuus nivoo yhteen. Eli hieman vastaavasti kuin vaikkapa koulussa tehdään sukupuita joissa on vanhemmat ja isovanhemmat, syntyy evoluutionkin varrella sukulaisuuden ketju. Darwinista koko eliökunta rakensi tälläisen puun. Tämä selittää esimerkiksi sen, miten eliökunta oli mukavasti luokiteltavissa siten että lajit saadaan vaikkapa tiettyyn lahkoon, eikä tässä ole mosaiikkisuutta.

Darwin ei laittanut eläimiä ja puita tähän puuhun, vaan hän ajatteli prosessia itsessään. Nykyisinkin evoluutiopuut ovat yleinen näky tiedelehdissä, joissa tiedemiehet muodostavat HIV -n kehitystä ja yrittävät selvittää kuinka eläimet kehittyivät. Se on ihan käytännöllinen tutkintatapa, koska evoluutioteoria kuitenkin nojaa nimen omaan vähittäiseen muutokseen genomissa. Koska muutokset ovat geneettisiä, näistä muutoksista jää jälki perimään, ja ne on tunnistettavissa. Evoluution jättämiä jälkiä testataan mm. biokemiallisin keinoin, DNA -ja rakennevertailulla. Näillä metodeilla on konsilienssiä mm. kemian, matematiikan, tietojenkäsittelytieteen sekä tilastotieteen kanssa.

Darwinin jälkeen tästä ajatuksesta on rakennettu jopa evoluutiota käyttäviä tutkimusohjelmia ja evoluutiota testaavia kokeita ; Eliökunta sisältämää DNA:ta ja sen sisältämää järjestystä ja sen suhteita tutkii tieteenhaara jota kutsutaan bioinformatiikaksi. Endokrinologia taas on tutkimushaara joka tutkii yhteneväisyyksiä ja eroja eliöiden geeneissä. Rakenteista voidaan tehdä fylogeniapuita. Menetelmän käyttäminen vaatii homologisen ja analogisen rakenteen erottamista. Homologinen ominaisuus on samalähtöinen ominaisuus ja analoginen ominaisuus on sama rakenne eri lähtökohdista.
1: Tässä kohden samanlainen toiminta syntyy joko samalla genomilla(homologia) tai erilaisella genomilla (analogia). Se, että esimerkiksi delfiineillä on samanlainen virtaviivainen muoto kuin kaloilla, on analoginen ominaisuus, kun taas niiden hengityselimistö on homologinen nisäkkäiden hengityselimistön kanssa. Tätä kautta voidaan tutkia asioita. Kun esimerkiksi tiedetään, että Australiassa on erilaiset eläimet, eikä siellä ole nisäkkäitä vaan pussieläimiä, ja tiedetään geologian kautta milloin alueen isolaatio on alkanut, voidaan vetää johtopäätöksiä. Evoluutioteoria ennustaa tältä pohjalta fylogeniapuiden perusteella, että pussihukka, joka näyttää sudelta, on geneettisesti lähempänä muita pussieläimiä kuin sutta. Ja näin onkin. Kreationistit sen sijaan eivät pysty selittämään miksi "samanlainen toiminto samaan paikkaan" toimii aina juuri siellä missä se sopii evoluutioteoriaan, eikä muualla, mutta jättää toimimatta esim. pussihukan kohdalla.

Evolutiivisen tutkimuksen pähkinä.

Evoluutioteoriasta ja yhteisen kantamuodon oletuksesta voidaan päätellä, että eri homologiset rakenteet muodostavat keskenään yhtenevät sukupuut, kunhan seuraavat ehdot toteutuvat (1) Ominaisuus ei ole syntynyt samanlaisesta genomista toisistaan irrallaan. (2) Ominaisuus on tullut suvullisesti populaation sisältä seksillä tai kloonautumalla, eikä esimerkiksi ole tullut horisontaalisen geeninsiirron tai endosymbioosin kautta soluun.

Kun ehdot toteutuvat, informaatiopuun evoluutioteoria olettaa että rakentuu siisti puu, ja vieläpä siten että juuressa on lähempänä juurta oleva yksilö. Jos yhtenevien geenipuiden juuresta löytyisi vaikkapa virtahepo, tulisi päätellä, että kaikki muut eliöt ovat peräisi virtahevon kaltaisesta muodosta. Tämä sopisi esimerkiksi kreationistien rappeutumismalliin, mutta ei evoluutioon jossa yksisoluiset olisivat alkuperä, josta on tehty monimutkaisempia rakenteita. Geenipuiden rakenteleminen on mahdollista, koska evoluutioteorian "ei-teleologisen" luonteen vuoksi se voi tehdä ennusteita jo havaittujen faktojen pohjalta: Se osa mitä puusta on valmiina toimii ennusteena toisiin rakenteisiin. Jo olemassaolevat rakenteet ja näiden havaitut "sukulaisuussuhteet" muuttuvat evoluution kannalta "näennäisiksi",jos ne eivät sovi yhteen=sukulaisuus ei pohjaudu yhteiseen kantamuotoon.
1: Tähän liittyy myös Kenneth Millerin kuuluisaksi tekemä "genomihaaste", joka perustuu kromosomitutkimukseen: Ihmisellä on 22+1 kromosomiparia, simpanssilla 23+1 kromosomiparia. Tämä tarkoittaa,että simpanssin ja ihmisen kantamuodolla on ollut (1) joko 23+1 kromosomiparia, jolloin jotkut kromosomit ovat liittyneet yhteen tai (2) 22+1 kromosomiparia, jolloin joku kromosomi on hajonnut kahdeksi. Kumpikin ennustaa,että ihmiseltä on löydyttävä kromosomi,joka muistuttaa suuresti kahden simpanssin kromosomin geenejä. Jos tälläistä ei löydy, eliökunnan yhteen sitova näkemys evoluutioteoriasta yksinkertaisesti kaatuisi ; Simpanssi ja ihminen eivät voisi olla sukua keskenään. Selviää että kromosomi ihmisen geeni nro. 2 sisältää samankaltaiset geenit hyvin samassa järjestyksessä kahden simpanssin pienen kromosomin kanssa. Tälläinen olisi epätodennäköistä vain sattumalta. Evoluution tuottamiin jälkiin se sen sijaan sopii hyvin.
___1.1: Kreationisti selittää että "common design", yhteinen suunnittelija, selittää samanlaisuudet. Mutta hän tekee sen ainoastaan välttääkseen sanomasta "common descent" havainnoista riippumatta. Mitään tieteellistä ennustusvoimaa "designillä" kun ei tässä kohden ole : Jos jokin olisi hyvin erilaista, olisi sellaistakin voitu aikaansaada. Koska Suunnittelijaa tai Jumalaa ei yksi ja tietty toimintamalli välttämättä yhtään mitenkään rajoita. Selvää on että taustalla on "descent with modification", joka voitaisiin evoluutioteorian kautta pätevästi tulkita suureksikin evoluutioksi, jos taustalle ei oleta jotain henkevää näkymätöntä luonteeltaan tuntematonta tai ainakin eihavaittua Suunnittelija -entiteettiä.
_____1.1.1: Luomisen "sama geeni samaan toimintaan" ei ole pätevä ennuste, koska se ei ennusta analogisten ja homologisten ominaisuuksien olemassaoloa ja sijaintia: Se vain selittelee havaintoa jälkikäteen: RakenneSuunnitelmaan rajojen ja vaikutusalueen laajentaminen perusryhmän ulkopuolelle mahdollistaa minkälaisen puun tahansa sovittamisen malliin: Se ei siis itse asiassa ennusta yhtään mitään. Evolutiivisissa fylogeniapuissa taas selitetään miksi se toimii missäkin ja missä alueissa se ei "mekanistismien tuomien rajoitteiden" vuoksi toimi Evoluution vastustajien on siis esitettävä esimerkiksi homologinen(ei analoginen) rakenne,joka "hyppää" kehitysketjussa yli. Tälläisestä kävisi esimerkiksi endogeeninen retrovirus, jota löytyisi muutoin samoilla mutaatioilla vain kädellisiltä, mutta joka hiireltä löytyisi samoilla mutaatioilla jotka tekevät samasta geenistä toimimattoman, samassa kohtaa kromosomistoa. Samoin todisteesta kävisi myös fossiiliaineistosta "liian varhain" löytyvä rakenne, tai genomin kodonien koodituksessa olevien pienten erojen jakautuminen saadun homologiapuun kanssa epäjatkuvasti, esimerkiksi että rotta ja ihminen jakaisivat saman geneettisen kodonien koodituksen, mutta se olisi simpanssilla tai gorillalla erilainen.

Yllä oleva on tietysti aivan liian siistiä ja siloista.

Fylogeniapuihin liittyy häiriöitä, jotka poistavat ennustettavuutta ja tekevät osassa alueita puut tilastolliseksi. Yhteys ei ole aivan 100% suora, ei itse asiassa evoluutioteorian mukaan edes pidä olla ; Richard Dawkins mainitsi jo 1986 kirjassaan "the Blind Watchmaker" sivulla 272 parsimony principlen eli sen, että "se reitti mikä on yleisin, on todennäköisin." Dawkins kertoo runsaasti syitä asialle ; Esimerkiksi vertikaalinen geeninsiirto, redundanssista johtuva "satunnaiskävely" samankin geenin sisällä ja rekombinaation sekä "crossing over" -ilmiön aikaansaama risteäminen ja kohtaaminen tekevätkin ennusteista epätarkempia. Monisoluiset eläimet lisääntyvät suvullisesti, niillä on kromosomit, ja ne lisääntyvät lajin sisällä eivätkä vapaasti minkä tahansa eliön kanssa, ja niiden lisääntymistä rajoittaa myös aika : Esimerkiksi jos jokin geeni katoaa jänispopulaatiosta kokonaan, kun kaikki sen kantajat kuolevat, se ei ilman ihmisen apua vain ilmesty populaatioon kovin todennäköisesti aivan identtisenä, toki samaa toimintoa voi ilmestyä mutaatioiden kautta. Kyseessä on nimenomaan korrelaatio, jonka evoluutio ennustaa.

Periaatetta tarvitaan vain jos puut eivät ole aivan identtiset vaan että niissä on pieniä eroja; Puuta sekoittavat yksittäiset mutaatiot esimerkiksi kun mutaatioita on paljon voi samaan kohtaan eri linjoissakin osua samoihin kohtiin mutaatioita, jotka sitten puuttuvat lajin muilta lähisukulaisilta, seksuaalinen lisääntyminen, sukusiitos... voivat piilottaa syntyvää puuta jne. Korrelaatiolle voidaan luultavasti sovittaa falsifioimattomaan Suunnittelijaan, mutta evoluutio silti selittää tämän korrelaation, jonka puute kumoaisi evoluution, jolloin yhteys toimii todisteena evoluutiolle. Osa kreationisteista jopa väittää että retroviruksia ei olisi lainkaan, mutta perimästä retroviruksia on jopa "herätetty henkiin".

Siksi evoluutio selittää mainiosti monissa paikoissa sitä, miksi itsenäisesti tehtyjen fylogeniapuiden kaikki organismit sopivat yhteen tilastollisesti merkitsevällä tasolla.
1: Tästä on tehty tutkimuksiakin, esimerkinomaisesti : Penny, Foulds & Hendy "Testing the theory of evolution by comparing phylogenetic trees constructed from five different protein sequences.",1982 ja Penny, Hendy, & Steel,"Testing the theory of descent." , 1991 ...

Koska mutaatio on muutosta suhteessa aikaisempaan, ja oletetaan yhteinen kantamuoto, kertoisi falsifiointi "eimutatiivisesta alkuperästä" ja kumoaisi makroevoluution tätä kautta.

Evoluutiota ei kumota pelkällä erojen suurudella, vaan niiden sijainnilla. Myös "geeniperheiden" muutokset, niiden kehittyminen ja tuhoutuminen vaativat tietynlaista asettautumista. Myös endogeeniset retrovirukset vaativat tietynlaista asettautumista toimiakseen todisteena eri lajien yhteisestä esi-isästä. Koska virustartunnoista jäävät jäljet ovat sattumanvaraisia, voidaan päätellä, että jos identtiset jäljet löytyvät identtisistä kohdista eri lajien kromosomeista, niin niillä on yhteinen sukupuu. Näidenkin sukupuiden tulee vieläpä korreloida keskenään.

Geenipuun juurella on kaikista kovin piiritanssi.

Mutta tiedemiehet ovat myös havainneet että selvän "bakteereista ihmiseen ja mäntyyn" -puumallin tuottaminen on vaikeampaa kuin mitä sen on aikanaan ajateltu olevan. Evoluutio, ytimessään, on DNA:n muuttumista. Joillain organismeilla, kuten ihmisillä, DNA -materiaali tulee lähes täysin vanhemmilta, jolloin puun piirtäminen on helppoa. Ongelmana on, että geenejä voi siirtyä organismista toiseen. Ilmiötä kutsutaan horisontaaliseksi geeninsiirroksi -
ja se on havaittu tapahtuvaksi tosiasiaksi.
1: transformaatio(engl. transformation) eli suora DNA:n imu solun ulkopuolelta.
2: konjugaatio(engl. bacterial conjugation), eli DNA:n siirto bakteerilta toiselle.
3: transduktio(engl. transduction), eli geneettisen materiaalin siiryminen bakteriofagien välityksellä.

Horisontaaliset geeninsiirrot ovat yleisiä mikrobeilla, niitä havaitaan sen vuoksi niiden parissa muun muassa laboratodioissa ja luonnossa. Kun geeni kerran tekee hypyn, se siirtyy aivan samoin, kuin jos kyseinen mikrobi olisi aina omistanut kyseisen geenin. Tämä johtaa siihen, että geenipuuhun tulee hyppäys. Olemme havainneet että eri geeneillä on toisistaan eriävät puut nimenomaan "puun juureen" päin mentäessä. Esimerkiksi Doolittlen tutkimukset antavat tukea sille, että alkeistumallisten tapauksessa "standardipuuta" ei ole ; Jokainen geeni on erittäin suurella todennäköisyydellä siirtynyt bakteerilajista toiseen. Geenipuu on pensaistunut - ja nimenomaan juuresta. Doolittle ja kumpp. ei siis väitä että makroevoluutiota ei olisi tapahtunut. Doolittle esittää, että horisontaalinen geeninsiirto on aikaansaanut sen, että yksisoluisten tasolla, geenipuun juuressa, ei voida vetää yhteyttä yhteen yhteiseen kantamuotoon, vaan suureen populaatioon, jonka jäsenet ovat suuresti vaihtaneet "horisontaalisesti geenejään ristiin" niin, että suora sukulaisuussuhde on muuttunut sumuksi.

Horisontaalinen geeninsiirto vaikuttaa satunnaistasti fylogeniapuuhun, ja siksi voidaan sanoa että mitä yleisempää se on, sitä satunnaistavampaa se on.
1: Moni kreationisti sanoo että mistä tahansa geeneistä voisi piirtää puun, ja että evoluutiolla kantamuotoa asettamalla voitaisiin saada aikaan mistä tahansa laisesta lähtökohdasta siisti evoluutiopuu. Koska he samanaikaisesti puhuvat mielellään "geenipuun juuren pusikoitumisesta", voimme vain ihmetellä ristiriitaa. Jos puun voisi tehdä mistä tahansa miten vain, miten tämä on mahdollista?

Kun katsomme Doolittlen kuvaa (ympyröinti minun):Huomaamme, että punaisella ympyröinti on laitettu kloroplastin siirtymisten kohtaan. Joka taas katsotaan yksisoluisten välillä (endosymbioosilla) tapahtuneeksi, ymmärrämme että "puu on sotkuinen" juuri sieltä, missä on havaittu "sotkeva mekanismi", horisontaalit geeninsiirrot tai tässä tapauksessa yksi isompi mukautuma tulee endosymbioosista. Se taas on tapahtunut yksisoluisilla.
1: Kun normaalisti katsomme "evoluutiopuita", niissä korostetaan monisoluisuutta. Siksi voi ikään kuin tuntua automaatiolta että sotkut olisivat jossain siellä "kissojen ja koirien" kohdalla. "Jostain erikoisesta syystä" kreationistien luennoilla powerpointissa käytetään valkoista ja tekstitöntä versiota referoitaessa Doolittleen..

Doolittlen puussa monisoluiset edustavat vain minimaalisen pientä osaa -aivan siitä syystä että valtaosa eliökunnasta on niitä- ja niiden kohdalla sotkuisuus puuttuu. Monisoluisten kohdalla geenipuut toimivat paremmin, mutta ne voidaan nähdä "poikkeuksina jotka nousevat geeniverkosta". Kun asialle on luonnontieteellinen selitys, tälläistä on vaikea nähdä minään "ongelmana, jota naturalismi ei voi selittää".

Jos "perusryhmät" taas näkyisivät geenipuiden sekoittumisena "eri lähtökohdista peräisin olevien samojen osien käytön kautta" niin olisi evoluutio yksisoluisista eläimiksi "pätevin" vaihtoehto. Ja mikä ironisinta: fylogeniapuita voidaan piirtää koko lailla vanhaan malliin. Syy on se, että niiden teossa ollaan yleensä korostettu monisoluisia. Monisoluiset ovat verkkoon nähden pieniä yksityiskohta, mutta tämän pienen yksityiskohdan kohdalla se toimii hyvin. Siksi kuva, jossa esimerkiksi korostetaan havupuiden tyypillisiä ominaisuuksia jotka ovat kaikilla niiden jälkeläisillä eivätkä esimerkiksi kissoilla, on juuri se mitä evoluutio odottaa. Näkökulmaero on siinä missä tarkastellaan eikä niinkään siinä mitä havaitaan: Tämän huomaa kun vertaa fylogeniapuuta Doolittlen piirrokseen, se mitä korostetaan ovat eri asiat. Koska horisontaaliset geeninsiirrot eivät ole monisoluisilla eliöillä yleinen ilmiö verrattuna perinteiseen jälkeläisten hankkimiseen kloonautumisella tai seksillä.

Lisäksi haluaisin korostaa sitä, että Wells korosti "Icons of evolution" -kirjassaan sitä, miten geenipuun pensaistuminen olisi jotain sellaista, mitä evoluutikot eivät ikinä myöntäisi. He ovat kuitenkin selvästi niin tehneet. Ehdotankin tämän vuoksi että Wells uudelleennimeäisi kirjansa "Kreationistien yleismmät harhaluulot ja kannanotot siitä mitä he virheellisesti luulevat evoluutikkojen luulevat". En pidätä hengitystäni.

---

Lähteet:
Larry Moran, "The Three Domain Hypothesis",2006
Carl Zimmer, "Tangling the Tree",2006
Juha Leinivaara, "Darwin oli väärässä",2009
Jason Rosenhouse, "The Trouble With Science Journalism",2009
"On gene trees and species trees",2009

Kun avain ja lukko eivät sovi yhteen.

Carl Zimmer kirjoitti siitä miten osa sorsalajeista on sukupuolielimistöltään todella erikoisia. Hän viittasi Patricia Brennanin tutkimukseen aiheesta. (Tarjolla myös erikoisia videoita.)

Ongelmanahan on se, että jos sorsakoiraiden penikset ovat spiraaleja, ja ne ovat avain, niin minkälaisen lukon siihen sopivaksi voisi kuvitella. Kun koirailla on spiraali, on naaraillakin spiraali. Mutta yllättävästi niissä oli eroja. "while male duck penises twist clockwise, the female oviduct twists counterclockwise."

Ratkaisuna ongelmaan on seksuaalinen antagonia. Se, mikä on naaraalle edullista ei ole välttämättä koiraalle edullista. Sorsilla tämä liittyy naaraan seksuaalivalintaan. Naaraalle on edullista, että se voi valita hyviä koiraita. Koiraalle taas ei ole edullista jos sen geenit jäävätkin ulkopuolelle.

"female ducks can block forced copulations with their mismatched spirals. And they might also be controlling which drake got to fertilize their eggs by socking away the sperm of different mates in different pockets. And the extravagant penises of males might be the result of an evolution around those defenses."

Tästä seuraa tietysti kilpavarustelua. Naaraat kehittävät sellaisia rakenteita, jotka auttavat hallitsemaan sitä minne kunkin koiraan ainekset joutuvat. Tässä niiden rentoutuminen ja lihasjännitys ovat keskeisiä. Koiraiden rakenteet taas ovat sellaisia että "perille ajaudutaan". Naaraalla on sorsien kohdalla korostunut seksuaalivalinnan hallinta, kun koirailla valtava laajeneminen yrittää kiertää tätä. Lopputuloksena on varsin erikoinen ratkaisu.