”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.
Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.
Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.
Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.
Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen.
Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa.
Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa.
Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?
Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.
Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.
Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä.
Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.
Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelko. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 14. tammikuuta 2018
tiistai 14. helmikuuta 2017
Viiva, salama ja kakka
Elokuviin on tulossa uusi "The Ring" -kauhuelokuvasarjan elokuva. ("Rings") Toivon että tässä elokuvassa unohdetaan koko "The Ring Two" -elokuvan olemassaolo. Sillä sarjan kakkoselokuva oli yhtä huono kuin se ensimmäinen oli hyvä.
Tästä mieleeni muistui kuitenkin tarina. Tarina siitä kun ensimmäinen "The Ring" ilmestyi. Olin siihen aikaan töissä bingossa. Ja työkaverinani oli eräs Petri. Hän oli nähnyt elokuvan ennen minua. Siksipä hän oli kiinnostunut milloin menen katsomaan sen elokuvan. Hän katsoi myös milloin tuo elokuva loppui. Ja hän soitti minun puhelimeeni heti elokuvan päätyttyä. Hänen soittonsa ideana oli se, että hän kähisee sinne "seven days" ja sulkee puhelimen. Idea oli muuten hyvä mutta olin laittanut kännykkäni kiinni koska olin elokuvissa.
Suunnitelmassa oli siis pieni aukko. Sitä ei oltu älykkäästi suunniteltu. Kuitenkin se olisi ollut niin hyvä että jos kännykkäni ei olisi ollut kiinni, olisin todennäköisesti paskonut housuuni.
Tietenkään en usko että elokuvat ovat totta. Tai että tuollainen kauhuhirviö on todellinen. Mutta aivan samalla tavalla se on kuin kummitustenkin kanssa. En usko niiden olemassaoloon mutta pelkään niitä. Ja jos vaikka kuljen pimeässä ja puskasta hyppää joku jumpscare, niin säikähdän vaikka en usko että pensaissa on hirviöitä. Rationaalinen järki tulee tässä ikään kuin jälkijunassa.
Tässä mielessä onkin muistettava nopeuskilpailut. Vaikka menisi viivana vessaan ja vetäisi salamana housut alas, on kakka jo housuissa.
Tästä mieleeni muistui kuitenkin tarina. Tarina siitä kun ensimmäinen "The Ring" ilmestyi. Olin siihen aikaan töissä bingossa. Ja työkaverinani oli eräs Petri. Hän oli nähnyt elokuvan ennen minua. Siksipä hän oli kiinnostunut milloin menen katsomaan sen elokuvan. Hän katsoi myös milloin tuo elokuva loppui. Ja hän soitti minun puhelimeeni heti elokuvan päätyttyä. Hänen soittonsa ideana oli se, että hän kähisee sinne "seven days" ja sulkee puhelimen. Idea oli muuten hyvä mutta olin laittanut kännykkäni kiinni koska olin elokuvissa.
Suunnitelmassa oli siis pieni aukko. Sitä ei oltu älykkäästi suunniteltu. Kuitenkin se olisi ollut niin hyvä että jos kännykkäni ei olisi ollut kiinni, olisin todennäköisesti paskonut housuuni.
Tietenkään en usko että elokuvat ovat totta. Tai että tuollainen kauhuhirviö on todellinen. Mutta aivan samalla tavalla se on kuin kummitustenkin kanssa. En usko niiden olemassaoloon mutta pelkään niitä. Ja jos vaikka kuljen pimeässä ja puskasta hyppää joku jumpscare, niin säikähdän vaikka en usko että pensaissa on hirviöitä. Rationaalinen järki tulee tässä ikään kuin jälkijunassa.
Tässä mielessä onkin muistettava nopeuskilpailut. Vaikka menisi viivana vessaan ja vetäisi salamana housut alas, on kakka jo housuissa.
perjantai 9. joulukuuta 2016
Rohkeus ja pelko
Kun puhutaan rohkeudesta, esiin tulee "huimapäinen rohkeus" joka voi olla hallittujen riskien ottamista tai puhdasta uhkarohkeutta. Ja sitten "ei-huimapäinen rohkeus" joka tulee enemmän pelon voittamisesta.
On hyvä miettiä että vaatiiko rohkeus pelkoa. Näyttää siltä että jollain tavalla vaatii. Ei välttämättä pelkoa sillä itse teon tekijällä, mutta jonkun pelkoa tunnutaan vaadittavan siihen että asian tekeminen koetaan rohkeaksi.
Ainakin näyttää siltä, että rohkeutta ei tuoda esiin ellei joko teon tekijä ole voittanut itseään tai sitten hänen tekemänsä teko pelottaa "suurta yleisöä" tai "pientä yleisöä".
On hyvä miettiä että vaatiiko rohkeus pelkoa. Näyttää siltä että jollain tavalla vaatii. Ei välttämättä pelkoa sillä itse teon tekijällä, mutta jonkun pelkoa tunnutaan vaadittavan siihen että asian tekeminen koetaan rohkeaksi.
Ainakin näyttää siltä, että rohkeutta ei tuoda esiin ellei joko teon tekijä ole voittanut itseään tai sitten hänen tekemänsä teko pelottaa "suurta yleisöä" tai "pientä yleisöä".
tiistai 30. elokuuta 2016
Varovaisuusperiaate -nelikenttä
Pascalin vaaka on hyvin vanha ja hyvin huono argumentti. Se ei ole argumentti Jumalan olemassaolon todennäköisyydestä vaan varovaisuudesta. Se on perustaltaan heikko argumentti. Sen voi kääntää ympäri ja tehdä monia kommervenkkeja jotka pitävät argumenttirakenteen ja yhtä todet premissit mutta joita ei oikein ota vakavasti. Näyttääkin siltä että vaikka Pascal itse piti sitä argumenttina joka iskee lähinnä ei-hengellisiin täytyy sinun olla teisti jotta ottaisit Pascalin vaa'an vakavasti.
Tässä klassikkoargumentissa on kuitenkin yksi älyllinen puoli joka koskee siinä olevaa äärettömyyden käsittelyä. Kun tämä äärettömyys otetaan pois, jää jäljelle periaate johon törmää hyvin maallisissa asioissa. Ja tämä blogaus on omattu tälle argumentille. (Pascalin vaa'asta löytyy jo riittävän monesta blogauksestani.)
Tällöin käytetään monenlaisia sanoja. Olen joskus kuullut tässä yhteydessä puhuttavan "varovaisuusperiaatteesta". Idea näyttää toistuvan, vaikka sillä ei ilmeisesti ole teknistä nimeä jota käytettäisiin ajatustavan levittämisessä kovin usein.
Ennen kaikkea kun puhutaan geenimanipuloinnin vastustamisesta tai ilmastonmuutoksesta. Ja kuten teologiassakin, tässäkin kohden, käy helposti niin että ihmisen ajatus siitä onko ilmastonmuutos tai geenimanipuloinnin vaarat totta painavat siinä miten vahvasti tämä varovaisuus otetaan.
Karkeimmillaan argumentin voi esittää nelikenttänä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla voidaan luoda nelikenttä jossa otetaan jaottelu jossa yhdellä akselilla on se, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Ja toisella on se teemmekö asialle jotain vai emme.
Argumentti korostaa, että jos ilmastonmuutos ei ole totta emmekä tee mitään estääksemme ilmastonmuutosta, säästämme hieman rahaa. Jos taas ilmastonmuutos ei ole totta ja teemme jotain, menetämme vain hieman rahaa. Jos taas ilmastonmuutos on totta ja teemme jotain, menetämme hieman rahaa ja pelastumme. Mutta jos ilmastonmuutos on totta ja emme tee mitään kuolemme kaikki.
Argumenttirakennetta voi nähdä strategisena viisautena joka on kriittinen sen suhteen että se antaa avomielisesti tilaa mietiskellä vaihtoehtoja. Tosiasiassa tämä on vain yksi tapa muotoilla asenteita siten että siihen ei liity lainkaan itse asian käsittelyä.
Tämä on hyvin erilainen asenne kuin millä itse lähestyn asioita. Mielestäni ilmastonmuutoksen kohdalla on hyvä puhua hiilidioksidista ja luonnontieteistä. Samoin geenimanipuloinnin tai ydinvoiman kritiikki ei voi perustua siihen että keksitään jokin "tuntematon uhka" ja sitten tämän varaan tehdään jokin nelikenttä.
Toki tämä rakenne takaa sen että asioita voisi tehdä monella tavalla. Joku voisi esimerkiksi tehdä näille maailmanpelastajille vasta-argumenttina nelikentän joka käsittelee maahanmuuton uhkia Suomalaisille. Siinä ei välitettäisi joukkoraiskaako ja ISIS dekapitoiko maahanmuuttajajoukkio ihmisiä oikeasti vai ei. Koska nelikenttään voitaisiin tehdä "kriittistä pohdintaa avomielisesti harkitseva" näkökulma juuri samalla hienolla tavalla kuin ilmastonmuutoksenkin kohdalla.
Jos ilmastonmuutos ei ole totta niin "matu raiskaa ja tappaa" -kulmalle voidaan tehdä samanlainen. Ja tämä graafikin näyttää että varmuuden vuoksi pitäisi torjua kaikki. Koska kuviteltavissa oleva riski on samanlainen mahdollisuus kuin todellinen riski.
Varovaisuusperiaatteen takana oleva nelikenttä ei välitä tästä. Ja jostain syystä tätä pidetään sen vahvuutena. Se on kuitenkin täsmälleen samoissa ongelmissa kuin itse Pascalin vaakakin. Nelikenttä ei välitä todennäköisyyksistä ja totuuksista. Nelikenttä ei toimi pitipä ilmastonmuutos paikkaansa tai ei. Varovaisuusperiaatteen nelikenttä ei ole hyvä argumentti vaikka geenimanipulointi olisi oikeasti vaarallista. Varovaisuusperiaate ei tee maahanmuuttokritiikistä ylevää vaikka jokainen musulimi olisi väkivaltainen ISIS -terroristi joka harrastaa dekapitaatiota ja taharrush gamaeta burkineissa ranskan nudistirannoilla. Koska se on paska argumentti. Se vetoaa enemmän siihen että ihmiset pelkäävät pahinta, jopa silloin kun se on turhaa. Ja heidän toimiaan voidaan manipuloida tämän pelon avulla.
Minulla ei ole kunnioitusta ihmisiin jotka käyttävät tätä ajattelutapaa ei-ironisesti.
Tässä klassikkoargumentissa on kuitenkin yksi älyllinen puoli joka koskee siinä olevaa äärettömyyden käsittelyä. Kun tämä äärettömyys otetaan pois, jää jäljelle periaate johon törmää hyvin maallisissa asioissa. Ja tämä blogaus on omattu tälle argumentille. (Pascalin vaa'asta löytyy jo riittävän monesta blogauksestani.)
Tällöin käytetään monenlaisia sanoja. Olen joskus kuullut tässä yhteydessä puhuttavan "varovaisuusperiaatteesta". Idea näyttää toistuvan, vaikka sillä ei ilmeisesti ole teknistä nimeä jota käytettäisiin ajatustavan levittämisessä kovin usein.
Ennen kaikkea kun puhutaan geenimanipuloinnin vastustamisesta tai ilmastonmuutoksesta. Ja kuten teologiassakin, tässäkin kohden, käy helposti niin että ihmisen ajatus siitä onko ilmastonmuutos tai geenimanipuloinnin vaarat totta painavat siinä miten vahvasti tämä varovaisuus otetaan.
Karkeimmillaan argumentin voi esittää nelikenttänä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla voidaan luoda nelikenttä jossa otetaan jaottelu jossa yhdellä akselilla on se, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Ja toisella on se teemmekö asialle jotain vai emme.
Argumentti korostaa, että jos ilmastonmuutos ei ole totta emmekä tee mitään estääksemme ilmastonmuutosta, säästämme hieman rahaa. Jos taas ilmastonmuutos ei ole totta ja teemme jotain, menetämme vain hieman rahaa. Jos taas ilmastonmuutos on totta ja teemme jotain, menetämme hieman rahaa ja pelastumme. Mutta jos ilmastonmuutos on totta ja emme tee mitään kuolemme kaikki.
Argumenttirakennetta voi nähdä strategisena viisautena joka on kriittinen sen suhteen että se antaa avomielisesti tilaa mietiskellä vaihtoehtoja. Tosiasiassa tämä on vain yksi tapa muotoilla asenteita siten että siihen ei liity lainkaan itse asian käsittelyä.
Tämä on hyvin erilainen asenne kuin millä itse lähestyn asioita. Mielestäni ilmastonmuutoksen kohdalla on hyvä puhua hiilidioksidista ja luonnontieteistä. Samoin geenimanipuloinnin tai ydinvoiman kritiikki ei voi perustua siihen että keksitään jokin "tuntematon uhka" ja sitten tämän varaan tehdään jokin nelikenttä.
Toki tämä rakenne takaa sen että asioita voisi tehdä monella tavalla. Joku voisi esimerkiksi tehdä näille maailmanpelastajille vasta-argumenttina nelikentän joka käsittelee maahanmuuton uhkia Suomalaisille. Siinä ei välitettäisi joukkoraiskaako ja ISIS dekapitoiko maahanmuuttajajoukkio ihmisiä oikeasti vai ei. Koska nelikenttään voitaisiin tehdä "kriittistä pohdintaa avomielisesti harkitseva" näkökulma juuri samalla hienolla tavalla kuin ilmastonmuutoksenkin kohdalla.
Jos ilmastonmuutos ei ole totta niin "matu raiskaa ja tappaa" -kulmalle voidaan tehdä samanlainen. Ja tämä graafikin näyttää että varmuuden vuoksi pitäisi torjua kaikki. Koska kuviteltavissa oleva riski on samanlainen mahdollisuus kuin todellinen riski.
Varovaisuusperiaatteen takana oleva nelikenttä ei välitä tästä. Ja jostain syystä tätä pidetään sen vahvuutena. Se on kuitenkin täsmälleen samoissa ongelmissa kuin itse Pascalin vaakakin. Nelikenttä ei välitä todennäköisyyksistä ja totuuksista. Nelikenttä ei toimi pitipä ilmastonmuutos paikkaansa tai ei. Varovaisuusperiaatteen nelikenttä ei ole hyvä argumentti vaikka geenimanipulointi olisi oikeasti vaarallista. Varovaisuusperiaate ei tee maahanmuuttokritiikistä ylevää vaikka jokainen musulimi olisi väkivaltainen ISIS -terroristi joka harrastaa dekapitaatiota ja taharrush gamaeta burkineissa ranskan nudistirannoilla. Koska se on paska argumentti. Se vetoaa enemmän siihen että ihmiset pelkäävät pahinta, jopa silloin kun se on turhaa. Ja heidän toimiaan voidaan manipuloida tämän pelon avulla.
Minulla ei ole kunnioitusta ihmisiin jotka käyttävät tätä ajattelutapaa ei-ironisesti.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2016
Linnanmäki-itsemurhasta
Eräässä vaiheessa takanamme jonotti ala-asteikäinen minulle ennästään ja jälkeestään tuntematon lapsi. Hän keskusteli äitinsä kanssa turvalaitteista ja siitä olisiko mahdollista tehdä itsemurha kyseisessä laitteessa johon he jonottivat. Lapsi mietti asiaa selvästi kiinnostuneena. Hän kuitenkin samanaikaisesti ei ymmärtänyt koko itsemurhaamisen konseptia. Hän tiedosti sen olemassaolon mutta ei voinut ymmärtää sitä koska "elämä on ainutlaatuinen asia".
En tässä lähde lähestymään sitä onko ainutlaatuisuus hyvä asia. Sitä voisi sanoa että elämä voi toisille olla ainutlaatuisen perseestä. Ja sitä voisi jatkaa myös siitä, miten ihmiselämien lukumäärä tai harvinaisuus ei muuta ihmisarvoa ; Jos maailmassa on kuusi miljardia ihmistä ei ihmisen elämä ole vähempiarvoinen kuin jos ihmisiä olisi vain 10 000. (Luonnonsuojelijat voivat olla toki tästä erimielisiä. Lajin säilymisen kannalta tällä on väliä. Mutta harva liittää tätä ihmiselämän arvoon sellaisenaan.) Ihmiselämän tekee uniikiksi lähinnä asioiden kombinaatio. Ja osaset tuskin ovat kovin ainutlaatuisia ja uniikkeja. Ja muutenkin vaikuttaa siltä että olemme vähemmän ainutlaatuisia kuin pienessä subjektiiviskeskeisessä päässämme itsellemme kerromme.
Mutta en lähde tuohon vaan siihen että miten linnanmäkilaitteista voi ylipäätään saada tuollaisia itsemurhamielikuvia. Kysymyksen mielenkiintoisuutta alleviivaa se, että itsemurhan tekeminen tuntuu vieraalta.
Tässä kohden mieli menee väistämättä Freudin thanatos -ajatusten suuntaan. En ole kovin suuri psykoanalyysin ystävä tai kannattaja. Mutta jossain määrin voidaan sanoa että linnanmäen laitteissa on kieltämättä jonkinlainen kuolemanvietin ruokkimisen maku. ; Freudin mukaan ihmisellä oli kuolemanvietti joka houkutti häntä kuolemaan ja ottamaan riskejä ja vaaroja.
Monet laitteista ovat hurjia ja pelottavia. Kun lapset ja nuoret teinipojat esittävät laitteissakäymistä darena, on selvää että tässä on kysymys jonkinlaisesta uhkarohkeuden demonstroinnista. Tosin linnanmäen laitteet eivät tavallaan ole aitoa uhkarohkeutta koska niistä on yritetty tehdä mahdollisimman turvallisia - jonka sivutuote on muuten se, että laitteissa itsemurhan tekeminen on monesti ällistyttävän vaikeaa. Toki maailmanpyörästä voi aina hypätä. Mutta esimerkiksi "Kieputtimen" turvakaarihässäkkä takaa lähinnä sen että saat ennen pitkää skolioosin ja ruhjeita hartiaasi.
Kuitenkin laitteeseen menevä asettaa itsensä tunnetasolla alttiiksi. Laitteet on usein jopa rakennettu siten että ne näyttävät ja kuulostavat pelottavilta. Ne, noin ylipäätään, simuloivat vaaratilanteita vaarattomasti. Laitteeseen astuja luottaa luonnontieteisiin, insinööreihin ja vastaaviin. Ja hän saa luottamuksen vastineeksi tunnetason kokemuksen siitä millaista olisi jos tätä luottamusta ei olisi.
Linnanmäen laitteet ovatkin varmasti hieman hauskoja samasta syystä miksi vanhat slapstick -komediat ovat hauskoja. Ns. Beign violation theory korostaa että ihmisiä huvittaa se, että heille rakennetaan tilanteita jotka vaikuttavat vaarallisilta mutta joiden seuraukset ovat enimmäkseen harmittomia. Liukastuminen banaaninkuoreen ei ole hauskaa, mutta jos liukastuu näyttävästi ja kaatuu kaarella banaaninkuoreen ilman että tästä seuraa mitään aivovammaa ja sairaalakäyntiä, tilanen on hauska. Linnanmäen laitteissa käyminen voi tätä kautta olla helpottavaa.
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
"Aseistautuminen" ja sen "rationaalisuus".
 |
| "Hallintoalamaiset eivät ole tyhmiä?" Puhukaa vain omasta puolestanne. Tämä hallintoalamainen on ainakin helvetin hölmö! |
No, siitä huolimatta pidän blogistin esittämää tulkintaa jokseenkin uskottavana. Perusselitys on "Ihmiset eivät luota valtioon vain siksi, että se sanoo olevansa heidän hallitsijansa ja se sanoo olevansa heidän järjestyksenpitäjänsä. Valtion on lunastettava tämä luottamus. Sen on lunastettava tämä luottamus joka päivä, joka viikko, joka kuukausi, joka vuosi. Pelkät sanat eivät riitä. Siihen tarvitaan tekoja." Tässä ajatuksessa on vähintään jonkinlaista viisautta. On selvää että ihmiset elävät jonkinlaisissa turvallisuustilanteissa. Jos esimerkiksi rikostilastot räjähtävät käsiin ja kaikkialla tehdään toistuvasti väkivaltarikoksia, ei auta että valtio selittää kaiken olevan kunnossa. "Takkiraudassa" tästä päästään jopa lynkkaamiseen asti "Vanha sosialisti Jukka Kemppinen totesi omassa blogissaan eräälle kommentoijalle, että "sinäkin voisit olla mukana lynkkausporukassa". Ruukinmatruunan on pakko tunnustaa, että niin ruukinmatruunakin voisi. Lynkkausporukat ovat signaali siitä, että yhteiskunnan omat järjestyksenpito-, rankaisu- ja väkivaltamekanismit ovat joko kyvyttömiä tai haluttomia hoitamaan tehtäväänsä. Tällöin suora seuraus siitä on, että vääryyttä kärsineet ottavat oikeuden omiin käsiinsä."
Valitettavasti tämä ei ole tosiasiassa asiantila. Rikostilastot eivät ole räjähtäneet käsiin. Itse asiassa kun katsotaan rikostilastoaineistoja, voidaan huomata että tällä hetkellä on vähemmän vakavaa väkivaltarikollisuutta kuin minun lapsuudessani. Siihen vain suhtaudutaan vakavammin. Samoin kun katsotaan rikosten tekijöitä, tilastojen valossa meidän pitäisi pelätä enemmän juopporemmiemme kavereita ja parisuhdekumppaneitamme kuin mitään muuta.
Rikostilastot eivät ole räjähtäneet käsiin maahanmuuton seurauksena. Sen sijaan meillä on kourallinen tosiasiallisia medianäkyvyyttä saaneita tapauksia joiden tilastollinen paino on hyvin pieni. Sellaisia kuin Tapanilan joukkoraiskaus. On toki selvää että joka ikinen yksittäinen rikos on ikävä asia. On toki myös selvää että Tapanilan joukkoraiskaus oli äärimmäisen törkeä rikos. Kuitenkin jos katsotaan ihmisten riskiä joutua rikoksen uhriksi, tämänlaiset eivät paina kovin paljoa.
Näenkin että tähän liittyvä pelko on samaa sukua kuin se, että ihmiset pelkäävät lentokoneella lentämistä enemmän kuin autolla ajamista. Vaikka auto-onnettomuusia tapahtuu sekä määrällisesti enemmän että tilastollisesti per matkustettu kilometri ja per matka enemmän kuin lentokoneella. Tämä pelon väärinasettuma on luonnollista. Ja se ei perustu tosiasioihin vaan kokemuksiin. Ja niitä levitetään narraatioilla eikä tilastoanalyyseillä. Esimerkiksi tälläisestä narraatiosta voi saada seuraavan luonnehdinnan em. linkatusta blogista "Siellä, missä on paljon yksinäisiä toimettomia nuoria miehiä, naiset ovat hengenvaarassa. Vielä pahempi tilanne on silloin, kun kyseiset nuoret miehet edustavat uskontoa, joka on tunnettu väkvialtaisuudestaan, sekä geeniklusteria, jonka keskimääräinen ÄO on suomalaista selkeästi alhaisempi sekä testosteronitaso korkeampi."Pelko ei siis kohdistu siihen että kostettaisiin kasvanutta ja toteutunutta rikollisuusmäärää.Se on enemmän pelkoa siitä mitä uskotaan tapahtuvan tulevaisuudessa. Joka taas on teoria joka vaatisi kunnollista aineistoanalyysiä.
Samaa narraatiota voi löytää lehdistöstä paljonkin. Esimerkiksi kun "Raivon ensyklopediassa" katsotaan Sari Heliniä journalistina, nousee esiin se miten ihmiset saadaan kokemaan sitä että rikoksiin ei puututa silloinkin kun niihin puututaan. On helppoa kirjoittaa, että "Helsingin käräjäoikeuden tuomiot Tapanilan raiskauksesta tarkoittavat maallikolle, että tekijöitä ei rangaistu. Naisen saa siis Suomen lain mukaan raiskata" ja unohtaa että "Rangaistus joko on tai ei ole. Rangaistus voi olla jonkun mielestä perustellusti tai perusteettomasti kohtuuton tai riittämätön, mutta se on kiistatta olemassa. Jos jokin on rangaistavaa, se ei ole luvallista eikä sallittua. Se on silloin kiellettyä. "Naisen saa siis Suomen lain mukaan raiskata". Kuinka hölmö tämän kirjoittaja oikein on? Millä logiikalla jokin on sallittua, jos siitä saa ehdollista vankeutta, joka on muuten suomalaisessa systeemissä varattu kohtalaisen vakaviin rikoksiin syyllistyneille?"
Kuitenkin minä hyvin ymmärrän että aseistautuminen todennäköisesti selittyy tällä uhan kokemisella. Olen nimittäin omakohtaisesti siitä hauskassa tilanteessa että minut todennäköisesti voidaan laskea "asehamstraajaksi" jossain mielessä. Jos Takkiraudan blogistilla tilanne on seuraava : "Meillä on kellari täynnä kylmiä aseita, kiitos historianelävöittämisharrastuksen, ja molemmilla meillä roikkuu parisängyn tolpassa bowiepuukko. Sillä tavoin, että sen saa unenpöpperössäkin siitä irti. Lisäksi posti toi meille taannoin kaksi gladiusta, puoliso osti balisongin ja ruukinmatruuna itse pusherin." niin minä en jaksa edes luokitella talossamme olevia teräaseita. On käytännössä mahdotonta kulkea talossamme metriä ilman että käsillä on jokin lyömäase. Ne ovat pääasiassa koristekäyttöön.
Ja jollain tavalla miekkailuharrastukseni voidaan myös sitoa uhan kokemiseen. Kaiken alkuna ja juurena on jossain mielessä "se tietty" saamani tappouhkaus. Se kannettiin anonyymisti postilaatikkoon, ei postitettu. Se oli hyvin jännittävä saada koska näin välitetty viesti kertoo enemmän kuin pelkkä postitettu viesti. Viestin tuoja todella tiesi missä asun. Ja halusi demonstroida tämän konkreettisesti.
Koska uhka oli tuntematon, suhtauduin siihen varsin vainoharhaisesti. Lopetin internetinkäytön omalla nimellä joksikin aikaa tyystin. Lopetin kreationismidebatin - uhkauksen saannin syyn. (Hikipedistin urani muuten alkoi siksi että tarvitsin muuta ajankulua. Ja siksi siellä olevaa nimimerkkiäni ei voi sitoa vakioihini, se on eri kuin mitä muualla käytän. Vaikka minulla on "legendaarisen sitoutunut suhde" omiin nimimerkkeihini. That's the reason!) Lisäksi muutaman viikon kannoin koko ajan teräaseita. Tämä sitten jalostui siihen että koin tarpeelliseksi harjoitella taitoja jotka saattavat tulla tarpeeseen. Nykyään keskustelen uskonnosta sitten tavalla joka demonstroi sitä että ryppyilystä on seurauksia. Se on varoitus niille jotka haluavat yrittää aggressiota. Ja vaikka minusta on helppoa saada tietoja, olen ollut hyvin tarkka siitä että puolisostani ei ole mitään linkkiä minuun internetissä. Ei yhteiskuvaa, ei mitään. Yhteytemme internetissä ovat "olematontakin olemattomat". Ja tämä ei ole vahinko.
Kun uhkailija sitten paljastui, ja johti siihen että tienasin itselleni gauntletit, paljastui että uhkailija oli luuseri. Olisin todennäköisesti voinut hakata hänet ennen harjoitteluakin. Toki tämä demonstroi siihen että "kristittyyn kreationistiin ei pidä luottaa". (Hän oli käynyt meillä jopa kylässä!) Uhka oli koettu ja tätä kautta relevantti. (Moni selittää että tappouhkaus ei merkitse mitään. No, yleensä ihmiset projisoivat omaa itseään erilaisiin tulkintoihin. Ja itse elän sen mukaan että lupaus on lähes sama kuin teko. Luotettavuus on juuri sitä että sen tekee mitä lupaa. Ja näin ollen tappouhkaus on minulle lähes sama kuin murha. Toki kunniattomia ihmisiä on. Mutta en pidä sitä lähtökohtaisena ja todennäköisimpänä skenaariona koska en itse ole sellainen. Haluan myös pelata varman päälle.) Onkin itse asiassa hauskaa huomata miten nukkumapaikan varustaminen on "Ruukinmatruunalle" tärkeää. Tosiasiassa kotiin tunkeutuminen on hyvin hyvin harvinainen rikos. (Edes Tapanilan joukkoraiskaajat eivät ulkopuolelta tukeutuneet kotiin kun uhri oli nukkumassa.)
Tämä viittaa siihen että tarve on enemmänkin suojella ideaa kodista ja turvallisesta paikasta. Ja tällöin on luontevaa varustaa se paikka jossa itse on avuttomin ja heikoin. Eikä se jossa hyökkäys todennäköisimmin tulee. (Koska tunteet ja narraatiot, eikä tosiasiat ja tilastoanalyysit.) Nauraisin, ellen tekisi itse täsmälleen samaa. (Minulla tosin on hukari. Koska bowiepuukko on mielestäni liian heppoinen. Hukari on täydellinen ahtaissa tiloissa taisteluun. Jos nukkuisin avoimessa maastossa varustautuisin varmaan jollain vielä isommalla. Koska suuri ase kertoo omanlaisensa narraation.)
Tässä mielessä epäluottamus maahanmuuttajiin on varmasti samaan tapaan "semirationaalista" kuin oma varautuneisuuteni. Se on jossain määrin sidottu johonkin tosiasia-aineistoon. Mutta tosiasiassa keskustelua johdetaan tunteilla (etenkin pelon tunteilla) ja siihen sidotuilla narraatioilla joiden tehtävänä on lähinnä validoida niitä tunteita niillä joilla niitä on. Näin keskustelu helposti vetoaa mutta ei argumentoi. Eli perustelut ovat uskottavia vain niille jotka uskovat johtopäätökseen jo valmiiksi.
Tämä ei toki ole samaa kuin absurdi epäjärkevyys. Itse asiassa voidaan nähdä että uhantunteiden lietsonta on tämänhetkisen Pers/Kusta -hallituksen pääteemoja. Taloudellinen uhka taas on sidottu lähes kaikkiin konflikteihin. Uhan kokemus voi olla perusteltu tai ei. Sen kohde on sitten hieman oma lukunsa. On selvää että kun natsi-saksassa syntyi juutalaisten tuhoamisvimma, sitä oikeutettiin sillä että Saksan kansa oli uhattuna. Kokemus uhasta oli varmasti aito. Näin ollen lynkkausmentaliteetti oli ymmärrettävissä. Ei 6 miljoonaa juutalaista (plus bonus) tuhottu ilkeyttä. Asenteet tekijöillä vertautuivat varmasti "korpilakiin" ja "itsesuojeluun".
Asia on siitä kiinnostava että viime vuosien arvokeskustelua seurattuani olen tavallaan helpottunut siitä että en ole maahanmuuttaja. Tämä olisi "tavallaan mahdollista". Menneinä vuosina on nimittäin paniikkipuhuttu erilaisista ihmisryhmistä. Muutama vuosi sitten uhaksi ei koettu maahanmuuttoa - itse asiassa monet maahanmuuttokriitikot kertovat miten heillä oli vaikeaa löytää samanmielisiä. Vihat kohdistuivat esimerkiksi uskonnottomiin. Eikä heidän puolustamiseensa nähty relevanssia.
Silloin taloustilanne oli parempi eikä valtio heitellyt uhkapuhetta. Nyt heittää. Ja arvokeskustelun ollessa eri asennossa ei uskonnottomia pidetä uhkana. Onkin tässä mielessä erikoista lukea vaikka siitä SPR:n kerääjän saaneesta uhkailusta. Siinä kun uhittelija kertoo siitä miten moni varustautuu ikään kuin sisällissotaa varten. Aivan avoimesti. Samoin on tietenkin kiinnostavaa kuulla siitä miten pakolaiskeskuksia vastaan on isketty tulella. (Esim. Lammilla ja Kouvolassa.) Näyttää siltä että maahanmuuttajia pelkäävät ovat päättäneet harjoittaa "ennaltaehkäisevää väkivaltaa" ja "kostamista ennen kuin tekoa on ehditty tekemään". Ja näin ollen toimivat juuri kuten pelkäävät maahanmuuttajien tekevän heille. Tämä on tietenkin asenteellisesti hieman omituista. Sillä miten tällä tavalla voidaan suojella joltain joka muistuttaa heitä itseään? Uhan kokemisen kautta reaktio on kuitenkin ymmärrettävä.
Nyt tätä tapahtuu maahanmuuttajille. Jos ulkopoliittiset asiat olisivat toisin, uhan kokemus todennäköisesti siirtyisi toiseen suuntaan. Esimerkiksi niitä vastaan joiden nähtäisiin tuhonneen yhteiskunnan yhtenäisyyden tai rahavarat vaikka sosiaalituin. Ennen, kun tilanteet olivat lievemmät, myös teot olivat polttopulloja pienempiä. Siksi esimerkiksi Prideen iskettiin kaasuaseella eikä polttopulloilla koska silloin arvokeskustelun uhkapuhe kohdistui homoseksuaaleihin ja näin "yksittäistapaukset joista ei saa yleistää" nousivat todennäköisemmin tästä aiheesta käsin. Dan Koivusaloa puukotettiin kirjastossa, koska siihen aikaan tämä oli uhkakeskustelua. Ei ole sattumaa myöskään se, että kun "Vapaa-ajattelijat" vaihtoivat Raamattuja pornoon, tilaisuuden järjestäjiä tappouhattiin. Koska arvokeskustelu kohisi silloin tästä.
Kun katson nykyistä "rationaalisena pidettyä" lynkkauskulttuuria tiedostan että muutama iteraatio sitten se saattaisin olla minä. Jeejee! Tässä mielessä minun on tietenkin tehtävä se mikä rationaalista on. Eli ostaa itselleni taas uusi teräase. Roikkumaan kotona seinällä. Koska sehän se minut pelastaa Helsingin pahamaineisilla asuinalueilla hetkenä kun joku kreationismista innostunut Suomen Vastarintaliikkeen uusnatsi tunnistaa naamani blogista.
maanantai 25. toukokuuta 2015
Toiseuttavan katseen alaisena
Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.
Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.
Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?
Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.
Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.
Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.
Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.
Toiseuttava katse
Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.
Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.
Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.
Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.
Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.
Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?
Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.
Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.
Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.
Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.
Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.
Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.
Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.
Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.
Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)
Näin ollen
Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.
Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.
Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.
Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.
Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?
 |
| Tavallisen normaalin ihmisen YO -kuva |
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.
Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.
Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.
Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.
Toiseuttava katse
 |
| Erikoisuudentavoittelijan YO -kuva |
Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.
Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.
Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.
Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.
Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?
Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.
Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.
Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.
Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.
Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.
Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.
Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.
Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.
Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)
Näin ollen
 |
| Samoinajattelijan YO -kuva. |
Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.
Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.
tiistai 17. helmikuuta 2015
Nollatoleranssi
Koomikko George Carlin on ihmetellyt sitä miten kuolemanrangaistuksia kohdennetaan. Hän ihmettelee miten kuolemanrangaistusta jaetaan väkivaltarikollisille. Sekä sitä miten sitä on haluttu laajentaa huumediilereihin. Sillä Carlinin on nähnyt että näissä rikollistyypeissä on usein kysymys ihmisistä jotka joutuvat jatkuvasti kohtaamaan kuolevaisuutensa. Huumejengiläiset joutuvat tulitaisteluihin keskenään. Eivät he pelkää kuolemaa joten kuolemanrangaistus on tuskin heille mikään pelote. Sen sijaan hän ehdottaa että kuolemanrangaistusta kohdistettaisiin ihmisiin joihin se tehoaa. Ihmisiin jotka pelkäävät kuolemaa ja jotka hakevat turvallisia olosuhteita. Sellaisia kuin huumejengien rahoja pesevät valkokaulusrikolliset juristit.
Ajatuksessa on jotain. Jotain joka sopii erityisen hyvin koulukiusaamiskysymykseen. Erityisesti ns. nollatoleranssiin. Hyvin usein poliittisessa puheessa nostetaan esiin nollatoleranssi. Koulukiusaamiselle halutaan loppu asettamalla sille tämänlainen. Idea on muutoin mainio, mutta tosiasiassa "nollatoleranssia" on tietääkseni noudatettu aina. Jos nollatoleranssi ratkaisisi jotain, se olisi ratkaissut asian jo. Sille, että tekee samaa virhettä uudesatan ja uudestaan ja odottaa erilaista lopputulosta. Tälle tilalle on ihan oma nimensä. Ja poliittinen keskustelu näyttää jumiutuneen juuri tähän tilaan. (Osittain siksi että kun asiaa ei korjata sillä saa ääniä kassaan jatkossakin. Ja toisaalta tämä nollatoleranssi kiusaajia kohtaan on sääliöiden ratkaisu, ja heitä on kuitenkin enemmistö ihmiskunnasta.)
Jo minun lapsuudessani korostettiin nollatoleranssia siinä mielessä että tietoon tulevat kiusaamistapaukset keskusteltiin läpi. Syyllisiä eivät ole edes inkompetentit opettajat vaan se, että he tekevät mitä voivat. Ja lisäksi nämä mainitut prosessit kohdistuvat kiusaajiin.
Mutta kuten olen aikaisemmin usein toistanut, kiusaajat eivät olleet se pahin asia. Pahinta ovat sääliöt, eli ne ihmismassat jotka katsovat mutta eivät toimi. He todennäköisesti paheksuvat kiusaamista mutta eivät tee mitään muuttaakseen asiaa. Kiusaaja saa heihin valtaa juuri sillä että hän on aktiivinen ja toimii. Hän näyttää että hänellä on valtaa ja sivustakatsojat eivät kykene puuttumaan siihen.
Tässä kohden onkin kenties tärkeintä huomata että kiusaajat elävät paheksuttuna. Moralisointi ei vaikuta heihin. Kiusaaminen vaatii usein väkivaltaa ja joskus kiusattu yrittää pistää vastaan. He ovat tekemisissä fyysisempienkin rangaistusten kanssa. Heihin on hyvin vaikeaa tehdä vaikutusta. He ovat jossain mielessä jengiläisiä jotka eivät pelkää kuolemaa ja ainut mitä yhteiskunta heille tekee on se, että se uhkailee niillä asioilla joita he eivät pelkää.
Mutta sääliöt. He ovat aivan eri asia. Heidän perusluonteeseensa, kenties irrottamattomana ja muuttumattomana osana aidointa itseään, on pelkuruus. Heihin on helppoa vaikuttaa. Väittäisin että jos kiusaamisen näkemisestä ja siihen puuttumattomuudesta tehtäisiin rikollista niin että siitä ropsahtelisi hirveitä sakkoja ja koulu antaisi jälki-istuntoja aina jos sitä havaittaisiin. (Ajatus ei ole niin omituinen, onhan esimerkiksi auttamatta jättäminen sairaala-apua tarvitsevan kohdalla lain edessä rangaistavaa.) Niin koulukiusaamistilanteita huomattaisiin enemmän ja niihin puututtaisiin paljon tehokkaammin. Väittäisin että kiusaaminen saataisiin laskemaan hyvin nopeasti.
lauantai 24. tammikuuta 2015
Ruumis keskoskaapissa
Guy Windsor kuvasi blogissaan Italiaa. Siellä on näytillä kaikenlaista vanhaa. Eikä vain museoissa. Tähän liittyen he olivat myös käyneet kirkkorakennuksessa. Ja lapset olivat oikein halunneet mennä sinne. Eikä ihme, sillä siellä oli oikea kuollut ihminen oikeassa lasiarkussa. Hieman kuin "Lumikki" olisi kohdannut "Muumio" -elokuvan. Windsorin lausunto oli minusta mainio. "Dead bodies in glass coffins are apparently perfectly kid-friendly. Who knew?"
Tämä on jotain joka on hyvä muistaa aina kun puhutaan vaikka uutisten ikärajoista. Usein järkyttävyyttä tuomitaan aikuisten ehdoilla. Kuitenkin monesti asioiden karmivuus iskostetaan. Moni asia tuntuu "sairaalta" vasta kun meille on syvästi opetettu että se on moraalisesti väärin. Jo Michel de Montaigne käsitteli tähän liittyen kokemuksiaan eri kulttuuripiireissä ja huomautti että näissä oli syviä mieltymyksiä jotka kulttuurinvaihdon myötä muuttuivat toisen kulttuurin sisällä absurdeiksi. Lapset järkyttyvät lasikaapissa olevasta ruumiista vasta kun heihin on iskostettu tietynlainen kuolemanasenne.
1: Pelko täytyy iskostaa. Hieman samaan tapaan kuin minä en pelännyt avonaisia vaatekaapinovia, kunnes koulussa oli voimaannuttavaa pelkojen kertomista. Jonka jälkeen kuulin että tämänlaisen pelkääminen on ylipäätään mahdollista. Enkä minä vieläkään pidä avonaisista vaatekaapinovista. Hiton heikoonnutusta oli kyllä tuo pelkojen tunnustamisrituaali.
Ja tämä kuolemanasenne on kulttuurissamme syvässä. Ja sen syynä ei ole pääosin edes mikään kirkon moralismi. Itse asiassa päin vastoin. Perinteisesti kirkoissa on voinut olla esillä ruumiita. Kun vanhoissa kirkoissa vierailee, oppii että lattian alla on kuolleita ihmisiä. Olen itse kävellyt itsensä Mestari Charles Darwinin haudan päältä "Westminster Abbeyssä". Siellä on lattian alla maatumassa ellei peräti kokonaan kadonnut. Samoin on Suomessa vanhoissa kivikirkoissa. Hautuumaat ovat vanhoissa kirkoissa myös itse kirkkorakennuksen ympärillä tai lähimaastossa.
Sen sijaan nykyään olemme medikalisoituneet. Siihen tietysti liittyy sinänsä terveellinen hygienian käsite. Joka itse asiassa on pakosti jonkinlainen sensuristinen projekti. Koska sairaudet leviävät jonkinlaisen kontaminaation kautta ihmiset eristetään sairaista karanteeniin. Joka on käytännössä väkisin jonkinlainen kanssakäymisen rajoite. Medikalisaatio on johtanut myös siihen että sairauksia voidaan hoitaa. Ja niitä hoidetaan yleensä keskitetyissä laitoksissa joita kutsutaan sairaaloiksi ja terveyskeskuksiksi. Tämän sivutuotteena sairaat ja kuolevat päätyvät joka tapauksessa pois kuljeksimasta. He eivät ole katukuvaa häiritsemässä.
Ongelma hoidetaan siis samalla niin taudinaiheuttajien kuin häiritsevien mieleentulojen kohdalla. Katukuvan siisteytyminen on siis paitsi lääketieteellinen tapahtuma niin myös asenneilmapiiriä koskeva tapahtuma. Ja molemmissa häiritseviä elementtejä siivotaan.
Tämä johtaa siitä erikoiseen tilanteeseen että kuoleminen muuttuu eräällä tavalla välitilaksi. Voidaan aivan vakavasti ottaen puhua vaikkapa "sosiaalisesta kuolemasta". Tässä voidaan nähdä että sairaalassa oleminen muuttuu jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi jossa hän ensin kuolee sosiaalisesti ja vasta tämän jälkeen oikeasti. ; Voi olla huvittavaa miettiä miten sairaalavierailu silloin tällöin on kuin jokin jossa tuoreesti kuolleen omaiset käyvät meediolla joka sitten välittää viestejä tuonpuoleisesta. Toki luonnontieteellis-faktuaalisella tasolla ero näiden kahden välillä on suunnaton. Ja muun esittäminen on mielenterveydeltään kyseenalaista. Mutta asennemaailmassa ja kohtaamisen tavassa niiden samankaltaisuus on silmiinpistävää.
Voidaankin nähdä että sairaalan eristetty kuolintila on hieman samanlainen välitila mikä keskoskaappi on keskoselle. Siinä ei tavallaan olla vielä käyty syntymisen/kuolemisen prosessia loppuun. Mutta tavallaan kaikki oleellinen on silti jo loppuun käsitelty.
Tähän kuolemaan initioimiseen voi tietysti olla kasvanutta tarvetta jo senkin vuoksi että katukuvasta sensuroitu kuolema - peräti kuolema johon on iskostettu karttamissuhde - on jäänyt helposti reflektoimatta niin syvästi että tässä kuollessa rupeaa olemaan kiire. Toki kuolema kuolemista reflektoimatta ei ole mikään tappio. Mutta ongelmana onkin se tunteidenkäsittely ja ahdistus joka kuolemaa edeltää. Se ei varmasti ole helppo prosessi. Eikä valmistautumaton mieli ole tässä avuksi, ainakaan jos valmistautumatonta mieltä on kuitenkin iskostettu kuoleman epämiellyttävyydellä.
Kenties monien pitäisi tulla tässä kohden enemmänkin lasten kaltaiseksi. Heidän kaltaistensa on kuoleman valtakunta.
Tämä on jotain joka on hyvä muistaa aina kun puhutaan vaikka uutisten ikärajoista. Usein järkyttävyyttä tuomitaan aikuisten ehdoilla. Kuitenkin monesti asioiden karmivuus iskostetaan. Moni asia tuntuu "sairaalta" vasta kun meille on syvästi opetettu että se on moraalisesti väärin. Jo Michel de Montaigne käsitteli tähän liittyen kokemuksiaan eri kulttuuripiireissä ja huomautti että näissä oli syviä mieltymyksiä jotka kulttuurinvaihdon myötä muuttuivat toisen kulttuurin sisällä absurdeiksi. Lapset järkyttyvät lasikaapissa olevasta ruumiista vasta kun heihin on iskostettu tietynlainen kuolemanasenne.
1: Pelko täytyy iskostaa. Hieman samaan tapaan kuin minä en pelännyt avonaisia vaatekaapinovia, kunnes koulussa oli voimaannuttavaa pelkojen kertomista. Jonka jälkeen kuulin että tämänlaisen pelkääminen on ylipäätään mahdollista. Enkä minä vieläkään pidä avonaisista vaatekaapinovista. Hiton heikoonnutusta oli kyllä tuo pelkojen tunnustamisrituaali.
 |
| Ja kyllähän se kidutuspaalumieskin jostain muistuttaa... |
Sen sijaan nykyään olemme medikalisoituneet. Siihen tietysti liittyy sinänsä terveellinen hygienian käsite. Joka itse asiassa on pakosti jonkinlainen sensuristinen projekti. Koska sairaudet leviävät jonkinlaisen kontaminaation kautta ihmiset eristetään sairaista karanteeniin. Joka on käytännössä väkisin jonkinlainen kanssakäymisen rajoite. Medikalisaatio on johtanut myös siihen että sairauksia voidaan hoitaa. Ja niitä hoidetaan yleensä keskitetyissä laitoksissa joita kutsutaan sairaaloiksi ja terveyskeskuksiksi. Tämän sivutuotteena sairaat ja kuolevat päätyvät joka tapauksessa pois kuljeksimasta. He eivät ole katukuvaa häiritsemässä.
Ongelma hoidetaan siis samalla niin taudinaiheuttajien kuin häiritsevien mieleentulojen kohdalla. Katukuvan siisteytyminen on siis paitsi lääketieteellinen tapahtuma niin myös asenneilmapiiriä koskeva tapahtuma. Ja molemmissa häiritseviä elementtejä siivotaan.
Tämä johtaa siitä erikoiseen tilanteeseen että kuoleminen muuttuu eräällä tavalla välitilaksi. Voidaan aivan vakavasti ottaen puhua vaikkapa "sosiaalisesta kuolemasta". Tässä voidaan nähdä että sairaalassa oleminen muuttuu jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi jossa hän ensin kuolee sosiaalisesti ja vasta tämän jälkeen oikeasti. ; Voi olla huvittavaa miettiä miten sairaalavierailu silloin tällöin on kuin jokin jossa tuoreesti kuolleen omaiset käyvät meediolla joka sitten välittää viestejä tuonpuoleisesta. Toki luonnontieteellis-faktuaalisella tasolla ero näiden kahden välillä on suunnaton. Ja muun esittäminen on mielenterveydeltään kyseenalaista. Mutta asennemaailmassa ja kohtaamisen tavassa niiden samankaltaisuus on silmiinpistävää.
Voidaankin nähdä että sairaalan eristetty kuolintila on hieman samanlainen välitila mikä keskoskaappi on keskoselle. Siinä ei tavallaan olla vielä käyty syntymisen/kuolemisen prosessia loppuun. Mutta tavallaan kaikki oleellinen on silti jo loppuun käsitelty.
Tähän kuolemaan initioimiseen voi tietysti olla kasvanutta tarvetta jo senkin vuoksi että katukuvasta sensuroitu kuolema - peräti kuolema johon on iskostettu karttamissuhde - on jäänyt helposti reflektoimatta niin syvästi että tässä kuollessa rupeaa olemaan kiire. Toki kuolema kuolemista reflektoimatta ei ole mikään tappio. Mutta ongelmana onkin se tunteidenkäsittely ja ahdistus joka kuolemaa edeltää. Se ei varmasti ole helppo prosessi. Eikä valmistautumaton mieli ole tässä avuksi, ainakaan jos valmistautumatonta mieltä on kuitenkin iskostettu kuoleman epämiellyttävyydellä.
Kenties monien pitäisi tulla tässä kohden enemmänkin lasten kaltaiseksi. Heidän kaltaistensa on kuoleman valtakunta.
Kuolemisen pelko ja kuoleman pelko
Internetissä kiertää lehtileike jossa on "mummo gallupissa". Lausunto on "Minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä täällä tapahtuu. Olen ollut uskossa 20 vuotta, eikä minulla ole edes kuoleman pelkoa." Tämänlaisesta lausunnosta ei tietenkään voi muuta kuin heilutella peukaloita. Siinä on eeppistä don't give a fuck -asennetta jota voi aina toivoa lisää ihmisiltä. (On hyvin vaikeaa olla stoalaisesti välittämättä sortumatta kyynisyyteen tai nihilismiin.) Samanlaista stoalaista asennetta tavataan usein deterministisissä kulttuureissa joissa ajatellaan että kohtalo on jo säädetty.
Mutta tässä kohden kysymys kuoleman pelosta on jännittävä. Mummo edustanee espanjalaisen Miguel de Unamunon tyylistä asennetta. Hän kun kuvasi elämää siten, että jos häntä ylläpitävä ruumis kuolee, ja jos tämä tarkoittaa sitä että elämä palaa absoluuttiseen tiedottomuuteen, ja jos sama koskee kaikkia ihmisiä niin kovaonninen ihmissuku on vain haamujen synkkä kulkue matkalla tyhjyydestä tyhjyyteen. Ja tällöin inhimillisyys olisi maailman epäinhimillisin asia.
Itse toki näen että tämänlainen on toiveajattelun värittämää. Maailmaa jossa murha, maailman inhimillisin asia, olisi epäinhimillistä siksi että se ei ole toivottavaa tai miellyttävää. Ihminen ei ole läpeensä hyvä, ei toki läpeensä pahakin. Ihminen on perimmiltään kaikkea. Mutta kuitenkin on oleellista tiedostaa että Erityisen Monet uskonnot tuovatkin lohtua juuri tätä kautta. Tuonpuoleisesta puhuminen ja siihen liittyvä toivo ovat kristinuskon kenties vetoavimpia myyntiartikkeleita. Kuolema halutaan muuttaa illuusioksi, ja tämä prosessi sitten tuo rohkeutta ja voimaa ihmisten elämään. Kuolemanpelko katoaa.
Tässä kohden argumentaatio on kuitenkin siitä erikoinen että se on tavallaan hyvin absurdi asia.
1: "Gallupmummonkin" lausunto kiertänee siksi että se on yllättävä eikä tyypillinen. Se on harvinaislaatuisen epic cool. Usea kuitenkin tähtää tuonpuoleisen lisäksi tämänpuoleiseen. Ja tämän seurauksena he ovat vähemmän uskomattoman mahtavia kuin "gallupmummo".
2: Ateistisiin perinteisiin kuolemanpelko on osunut vain melkoisen harvoin. Jo antiikin Epikuros esitti että jos kuolema on olemattomuutta ei siinä ole mitään pelättävää. Ei ole tuskaa eikä kärsimystä. Joten kun on kuollut ei koe mitään mitä tarvitsisi pelätä.
Dilemmoja kuolemasta.
Kuolema on siitä erikoinen asia että siihen suhtaudutaan tietyillä tavoilla. Tietyt ideologiat harjoittavat tiettyjä argumentointitapoja. Ja niissä on sellaisia huomioita että kuolemanpelosta vapautuneet jotenkin erityisesti vastustavat kuolemista kaikissa sen eri muodoissaan. Tässä on selvästi jännitteitä.
Kun katsotaan ateismikritiikkiä onkin yleistä että kuvataan että uskonto tuo lohtua ja kuolemanpelkokin katoaa. Mutta samalla selitetään että ateistin elämä on sellaista että ateistien tärkein kysymys on se että miksi he eivät tee itsemurhaa. Ja tässä Camusin kysymys muutetaan nimenomaan siihen muotoon että "miksi et vaan vedä itseäsi kiikkuun, ateisti". Vaikka Camus ei näin tarkoittanutkaan, vaan nimenomaan korosti että itsemurha on huono ratkaisu. (Toisaalta jos kuuntelee hetken näiden "sy-väl-li-li-ha-i-ses-ti i-han it-te a-jat-te-te-te-le-vi-en" juttuja hetken niin kysymys muuttuu kyllä relevantiksi. Mutta ei sillä tavalla jota kysyjä olettaa.) Ajatus on hieman omituinen jos ateismi tarkoittaisi kuolemanpelkoa. Ja että siksi esimerkiksi sodassa kaikki sotilaat kääntyvät kristityiksi eikä juoksuhaudoissa ole ateisteja.
Toisaalta sama dilemma on myös eutanasiakeskustelussa jos sitä verrataan itsemurhakeskusteluun. Itsemurhan kohdalla usein esille tuodaan argumentteja siitä miten elämä voi tulevaisuudessa tarjota paljon. Eutanasian kohdalla tämä on muuttunut melko irrelevantiksi. (Siinä on pakko vedota jo jonkinlaiseen ihmeparanemisen tapaiseen konseptiin.) On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi itsemurhan toivoargumentti olisi vakuuttava jos sen sovelluksen heikkeneminen ei muuta asennoitumista. ; Kun sama ihminen yhtä suurella innolla taistelee itsemurhaa ja eutanasiaa vastaan on selvää että tämä toivoargumentti ei muuta heidän asennettaan. Josta ei voi päätellä muuta kuin että todelliset syyt ovat jossain muualla eivätkä he itsekään usko tuohon argumenttiinsa. Jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä että miksi he esittävät sitä ylipäätään?
Voidaankin nähdä että kuolemisprosessi on syytä pilkkoa tarkemmin osasiin.
Näkisin että nämä jännitteet muuttuvat ymmärrettäviksi jos tiedostetaan että niissä itse asiassa puhutaan eri hetkissä hieman eri asioista. On ikään kuin eri asia puhua itsemurhasta prosessina kuin kuolemasta tuonpuoleisena. Yritän selventää sitä mitä tällä tarkoitan.
1: Avuksi voidaan ottaa ateistinen näkemys kuoleman pahuudesta. Thomas Nagel on korostanut että kuolema olisi paha asia sen vuoksi että ihminen saa elämässään hyviä asioita ja kuolema on este tälle. Eli välillisesti kuolemasta seuraa hyvien asioiden puutetta. Tässä mielessä kuolemanpelko voidaan saada prosessiin. Mutta se on itse asiassa menetyksen pelkoa.
2: Toisaalta eutanasiakeskustelussa on tullut vahvasti esiin se että monet ateistit eivät pidä kuolemisen prosessista. Pelkona ei olekaan kuolema vaan se että sitä edeltää helposti tuskaisuus. Jotkut ovat jopa niillä linjoilla kuin Juice Leskinen "elämä on kuolemista". Rappeutumisen ja vanhenemisen prosessit tuovat elämään kipuja ja tuskia. Eikä tämä välttämättä tee elämästä arvokasta. ; Tämä elämäntuska-eutanasiakulma voidaan nähdä jopa jonkinalaiseksi Nagelin argumentin täsmennykseksi tai lisäehdoksi. Jos elämältä ei ole odotettavissa kuin terminaalisyövän kipuja, kuolema ottaa ne pois ja se muuttuu hyväksi asiaksi. Eikä joksikin joka olisi ristiriidassa sen kanssa.
Tätä kautta voidaan huomata että ajatus kuolemasta on pilkottava osasiin. On kuolemanpelkoa ja kuolemisen pelkoa.
1: Ateistille kuolemisen pelko on ideologisen oikeaoppisuuden kannalta hyvinkin luonteva tila. Gallupmummolle ei. Uskovalle tuska on väliaikaista ja sen jälkeen seuraa tuonpuoleinen. Ja tuonpuoleistoivo auttaa puremaan hammasta kuolintuskissa niin että ei sorruta määräämään elämästä ja kuolemasta luonnottoman mekaaniseen elämän lyhentämiseen elintoimintoja väkisin ylläpitävien laitteiden off -nappulaan koskemalla.
2: Toisaalta tämä voi johtaa lisähuomioon. Ollakseen pelottava kuoleman tulee tarjota jotain päheämpää kuin tyhjiin raukeaminen. Näin ollen kuolemanpelko on nimenomaan uskontojen sarkaa. (Jos siis ajatellaan niin epäuskottavasti että ihmisten emootiot tottelevat jotain ideologista konstruktia. Mikä on kyllä absurdi oletus, mutta leikkikää mukana!) Uskovaista voi painaa ajatus Helvetistä. Tämä kertoo siitä että kuoleminen nähdään hyvinkin pelottavana.
Kokonaisuus on siitä ikävä että ateistin tietoisen kokemusmaailman kannalta kuolemanpelosta vapautuminen tarkoittaa lähinnä sitä että vapaudut illuusiosta. Kuoleminen on sen sijaan heille hyvinkin todellinen asia. Se minkä he todella elävät. He ovat todellakin kuolemalla kuolevia. Uskovainen taas vapautuu kuolemisen pelosta mutta heidän maailmassaan pitää priorisoida iäisyysasioihin, joten he vapautuvat pelosta joka koskee heidän kannaltaan irrelevantimpaa aluetta. Näin ollen sama filosofinen prosessi joka vapauttaa tietystä pelosta myös korostaa että tämä pelon osa-alue ei ole relevantti. Vaan juuri se toinen joka tehdään samoilla filosofisilla argumenteilla relevanteiksi. Tämä ei ole miellyttävä huomio.
Kenties tämä tekee gallupmummon kuolemasuhteesta siistin. Se on harvinainen ja vaikea. Harva uskovainen pystyy samaan eeppiseen mahtavuuteen kuin gallupmummo. Näkisin että ateistille tämä ei ole yhtään helpompaa. Kenties tälle tielle saa kuitenkin apuja lukemalla lisää sitaatiksi kiteytettyä hienoutta. CMX:än kysymyspalstalta. Kun siellä mieltä kaihertaa kysyjän kuolemanpelko ja siitä selviäminen, on vastaus "Mitä väliä sillä on, kuoleeko pelottomana vai paskat housussa. Ei sitä kuitenkaan pääse päättämään putoaako flyygeli päähän sunnuntaikävelyllä, vai menehtyykö satavuotiaana vanhuuden vaivoihin Sabbath Bloody Sabbath -levyn takakannen maisemissa. Ei kuoleman miettiminen ole mikään tapa elää. Olithan ennen syntymääsikin nykylaskelmien mukaan yli kolmetoista miljardia vuotta olematon. Miksi siis huolehtia jostain, josta on jo niin pitkä kokemus." Don't worky-be happy!
Mutta tässä kohden kysymys kuoleman pelosta on jännittävä. Mummo edustanee espanjalaisen Miguel de Unamunon tyylistä asennetta. Hän kun kuvasi elämää siten, että jos häntä ylläpitävä ruumis kuolee, ja jos tämä tarkoittaa sitä että elämä palaa absoluuttiseen tiedottomuuteen, ja jos sama koskee kaikkia ihmisiä niin kovaonninen ihmissuku on vain haamujen synkkä kulkue matkalla tyhjyydestä tyhjyyteen. Ja tällöin inhimillisyys olisi maailman epäinhimillisin asia.
Itse toki näen että tämänlainen on toiveajattelun värittämää. Maailmaa jossa murha, maailman inhimillisin asia, olisi epäinhimillistä siksi että se ei ole toivottavaa tai miellyttävää. Ihminen ei ole läpeensä hyvä, ei toki läpeensä pahakin. Ihminen on perimmiltään kaikkea. Mutta kuitenkin on oleellista tiedostaa että Erityisen Monet uskonnot tuovatkin lohtua juuri tätä kautta. Tuonpuoleisesta puhuminen ja siihen liittyvä toivo ovat kristinuskon kenties vetoavimpia myyntiartikkeleita. Kuolema halutaan muuttaa illuusioksi, ja tämä prosessi sitten tuo rohkeutta ja voimaa ihmisten elämään. Kuolemanpelko katoaa.
Tässä kohden argumentaatio on kuitenkin siitä erikoinen että se on tavallaan hyvin absurdi asia.
1: "Gallupmummonkin" lausunto kiertänee siksi että se on yllättävä eikä tyypillinen. Se on harvinaislaatuisen epic cool. Usea kuitenkin tähtää tuonpuoleisen lisäksi tämänpuoleiseen. Ja tämän seurauksena he ovat vähemmän uskomattoman mahtavia kuin "gallupmummo".
2: Ateistisiin perinteisiin kuolemanpelko on osunut vain melkoisen harvoin. Jo antiikin Epikuros esitti että jos kuolema on olemattomuutta ei siinä ole mitään pelättävää. Ei ole tuskaa eikä kärsimystä. Joten kun on kuollut ei koe mitään mitä tarvitsisi pelätä.
Dilemmoja kuolemasta.
Kuolema on siitä erikoinen asia että siihen suhtaudutaan tietyillä tavoilla. Tietyt ideologiat harjoittavat tiettyjä argumentointitapoja. Ja niissä on sellaisia huomioita että kuolemanpelosta vapautuneet jotenkin erityisesti vastustavat kuolemista kaikissa sen eri muodoissaan. Tässä on selvästi jännitteitä.
Kun katsotaan ateismikritiikkiä onkin yleistä että kuvataan että uskonto tuo lohtua ja kuolemanpelkokin katoaa. Mutta samalla selitetään että ateistin elämä on sellaista että ateistien tärkein kysymys on se että miksi he eivät tee itsemurhaa. Ja tässä Camusin kysymys muutetaan nimenomaan siihen muotoon että "miksi et vaan vedä itseäsi kiikkuun, ateisti". Vaikka Camus ei näin tarkoittanutkaan, vaan nimenomaan korosti että itsemurha on huono ratkaisu. (Toisaalta jos kuuntelee hetken näiden "sy-väl-li-li-ha-i-ses-ti i-han it-te a-jat-te-te-te-le-vi-en" juttuja hetken niin kysymys muuttuu kyllä relevantiksi. Mutta ei sillä tavalla jota kysyjä olettaa.) Ajatus on hieman omituinen jos ateismi tarkoittaisi kuolemanpelkoa. Ja että siksi esimerkiksi sodassa kaikki sotilaat kääntyvät kristityiksi eikä juoksuhaudoissa ole ateisteja.
Toisaalta sama dilemma on myös eutanasiakeskustelussa jos sitä verrataan itsemurhakeskusteluun. Itsemurhan kohdalla usein esille tuodaan argumentteja siitä miten elämä voi tulevaisuudessa tarjota paljon. Eutanasian kohdalla tämä on muuttunut melko irrelevantiksi. (Siinä on pakko vedota jo jonkinlaiseen ihmeparanemisen tapaiseen konseptiin.) On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi itsemurhan toivoargumentti olisi vakuuttava jos sen sovelluksen heikkeneminen ei muuta asennoitumista. ; Kun sama ihminen yhtä suurella innolla taistelee itsemurhaa ja eutanasiaa vastaan on selvää että tämä toivoargumentti ei muuta heidän asennettaan. Josta ei voi päätellä muuta kuin että todelliset syyt ovat jossain muualla eivätkä he itsekään usko tuohon argumenttiinsa. Jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä että miksi he esittävät sitä ylipäätään?
Voidaankin nähdä että kuolemisprosessi on syytä pilkkoa tarkemmin osasiin.
 |
| Terveyskeskuksissa voi nähdä ylläolevaa julistetta. En tiedä onko tämä sitä paljon puhuttua uskomushoitoa, mutta jotenkin tähän tarkoittamani kiteytyy jotenkin oleellisesti... Usein tosin kerrotaan että vaivat paranevat taivaassa, joten sinne kaikki menisivät sitten terveinä. Mutta sitten toisaalta kummitukset ovat sieluja mutta usein päättömiä tai jotenkin muutoin yläosattomissa... |
1: Avuksi voidaan ottaa ateistinen näkemys kuoleman pahuudesta. Thomas Nagel on korostanut että kuolema olisi paha asia sen vuoksi että ihminen saa elämässään hyviä asioita ja kuolema on este tälle. Eli välillisesti kuolemasta seuraa hyvien asioiden puutetta. Tässä mielessä kuolemanpelko voidaan saada prosessiin. Mutta se on itse asiassa menetyksen pelkoa.
2: Toisaalta eutanasiakeskustelussa on tullut vahvasti esiin se että monet ateistit eivät pidä kuolemisen prosessista. Pelkona ei olekaan kuolema vaan se että sitä edeltää helposti tuskaisuus. Jotkut ovat jopa niillä linjoilla kuin Juice Leskinen "elämä on kuolemista". Rappeutumisen ja vanhenemisen prosessit tuovat elämään kipuja ja tuskia. Eikä tämä välttämättä tee elämästä arvokasta. ; Tämä elämäntuska-eutanasiakulma voidaan nähdä jopa jonkinalaiseksi Nagelin argumentin täsmennykseksi tai lisäehdoksi. Jos elämältä ei ole odotettavissa kuin terminaalisyövän kipuja, kuolema ottaa ne pois ja se muuttuu hyväksi asiaksi. Eikä joksikin joka olisi ristiriidassa sen kanssa.
Tätä kautta voidaan huomata että ajatus kuolemasta on pilkottava osasiin. On kuolemanpelkoa ja kuolemisen pelkoa.
1: Ateistille kuolemisen pelko on ideologisen oikeaoppisuuden kannalta hyvinkin luonteva tila. Gallupmummolle ei. Uskovalle tuska on väliaikaista ja sen jälkeen seuraa tuonpuoleinen. Ja tuonpuoleistoivo auttaa puremaan hammasta kuolintuskissa niin että ei sorruta määräämään elämästä ja kuolemasta luonnottoman mekaaniseen elämän lyhentämiseen elintoimintoja väkisin ylläpitävien laitteiden off -nappulaan koskemalla.
2: Toisaalta tämä voi johtaa lisähuomioon. Ollakseen pelottava kuoleman tulee tarjota jotain päheämpää kuin tyhjiin raukeaminen. Näin ollen kuolemanpelko on nimenomaan uskontojen sarkaa. (Jos siis ajatellaan niin epäuskottavasti että ihmisten emootiot tottelevat jotain ideologista konstruktia. Mikä on kyllä absurdi oletus, mutta leikkikää mukana!) Uskovaista voi painaa ajatus Helvetistä. Tämä kertoo siitä että kuoleminen nähdään hyvinkin pelottavana.
Kokonaisuus on siitä ikävä että ateistin tietoisen kokemusmaailman kannalta kuolemanpelosta vapautuminen tarkoittaa lähinnä sitä että vapaudut illuusiosta. Kuoleminen on sen sijaan heille hyvinkin todellinen asia. Se minkä he todella elävät. He ovat todellakin kuolemalla kuolevia. Uskovainen taas vapautuu kuolemisen pelosta mutta heidän maailmassaan pitää priorisoida iäisyysasioihin, joten he vapautuvat pelosta joka koskee heidän kannaltaan irrelevantimpaa aluetta. Näin ollen sama filosofinen prosessi joka vapauttaa tietystä pelosta myös korostaa että tämä pelon osa-alue ei ole relevantti. Vaan juuri se toinen joka tehdään samoilla filosofisilla argumenteilla relevanteiksi. Tämä ei ole miellyttävä huomio.
Kenties tämä tekee gallupmummon kuolemasuhteesta siistin. Se on harvinainen ja vaikea. Harva uskovainen pystyy samaan eeppiseen mahtavuuteen kuin gallupmummo. Näkisin että ateistille tämä ei ole yhtään helpompaa. Kenties tälle tielle saa kuitenkin apuja lukemalla lisää sitaatiksi kiteytettyä hienoutta. CMX:än kysymyspalstalta. Kun siellä mieltä kaihertaa kysyjän kuolemanpelko ja siitä selviäminen, on vastaus "Mitä väliä sillä on, kuoleeko pelottomana vai paskat housussa. Ei sitä kuitenkaan pääse päättämään putoaako flyygeli päähän sunnuntaikävelyllä, vai menehtyykö satavuotiaana vanhuuden vaivoihin Sabbath Bloody Sabbath -levyn takakannen maisemissa. Ei kuoleman miettiminen ole mikään tapa elää. Olithan ennen syntymääsikin nykylaskelmien mukaan yli kolmetoista miljardia vuotta olematon. Miksi siis huolehtia jostain, josta on jo niin pitkä kokemus." Don't worky-be happy!
torstai 16. lokakuuta 2014
Pieni ajatus ; Vapauden ja järjestyksen ystävät
Viime päivien keskustelu väkivaltaisista jengeistä Helsingissä ovat tuottaneet runsain mitoin erikoista keskustelua. Sellaista joissa lynkkauspartioita halutaan kaduille pitämään järjestystä. Sellaista joissa ensin selitetään että Suomalaisten vapaus on uhattuna ja siksi nuorisolle, etenkin maahanmuuttajataustaiselle nuorisolle, pitäisi säätää pakollisia ulkonaliikkumiskieltoja.
Ymmärrän toki tarpeen turvallisuudelle, mutta en ymmärrä miksi näitä asioita puolustetaan viittaamalla sellaisiin asioihin joita nämä selvästi ovat ottamassa pois. Ulkonaliikkumiskielto on vapauden rajoite, ei sillä vapautta lisätä vaan sillä tavoitellaan turvallisuutta kielloin ja estoin. Ja lynkkauspartio yhdistää poliisin ja tuomarin yhteen tavalla joka vihjaa että luvassa on luultavasti poistuminen ns. sivistysvaltiosta ja kohti sellaista tilannetta jossa väärinkäsitys voi johtaa turpaansa saamiseen. Joka ei pidä järjestystä vaan luo epäjärjestystä.
Ymmärrän toki tarpeen turvallisuudelle, mutta en ymmärrä miksi näitä asioita puolustetaan viittaamalla sellaisiin asioihin joita nämä selvästi ovat ottamassa pois. Ulkonaliikkumiskielto on vapauden rajoite, ei sillä vapautta lisätä vaan sillä tavoitellaan turvallisuutta kielloin ja estoin. Ja lynkkauspartio yhdistää poliisin ja tuomarin yhteen tavalla joka vihjaa että luvassa on luultavasti poistuminen ns. sivistysvaltiosta ja kohti sellaista tilannetta jossa väärinkäsitys voi johtaa turpaansa saamiseen. Joka ei pidä järjestystä vaan luo epäjärjestystä.
maanantai 13. lokakuuta 2014
Saapui maahamme
YLE kuvasi Samuli Saarisen tarinaa. Taustalla on vuosia kestänyt prosessi joka alkoi kun koulukiusattua Samulia syytettiin kouluampujaksi. Asia eteni varsin rivakasti ja omituisin kääntein poliisille ja siitä eteenpäin. Ilmeisesti ilmoitus on ollut nimenomaan osana kiusaamista, eräänlaista kiusaamisen jatkamista opportunistisen mahdollisuuden voimin. ; Muistan kuinka "kouluampumiset tulivat maahamme". Ne olivat uusi ja järkyttävä asia. Tähän reagoitiin sillä tavalla millä yleensä reagoidaan. Ylilyönnein. Kiusatuista tehtiin pelottavia, ja tätä kautta kiusaamista onnistuttiin jatkamaan.
Asia on siitä kiinnostava, että tuoreesti jengiytyminen on "Tullut maahamme", samoin kuin terrorismi. Ja tähän on liittynyt, ymmärrettävästi mutta liioitellen, pelkoa. Takkiraudassa korostetaan Kassandra-profetaalisuutta ja korostetaan että islamin vaarasta on korostettu ja että terrorismi on tullut maahamme. Toisaalta tässäkin on ollut innostumisesta seurannut ongelma ; Ihmiset ovat jakaneet innokkaasti vääriä syytteitä - aivan kuten koulusurmienkin kohdalla - ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on kiertänyt kuvia ja yksilötietoja ihmisistä jotka eivät ole edes liittyneet koko asiaan.
Asia on siitä kiinnostava, että omissa silmissäni kouluampuminen on kauhua herättävä. Satunnaisena aktiona se on paitsi yksittäisen hullun performanssi, niin myös terroriaktio. Kuitenkin terrorismista aletaan puhumaan vasta kun teko on ideologinen. Tai oikeastaan ideologia on hieman väärä sana, sillä olihan esimerkiksi Pekka-Eric Auvisella oma ideologiansa. OIkeampi sana on "viiteryhmä". Siis sellainen joukko joka kannustaa tämänlaisiin tekoihin ja jotka jälkikäteen sanovat muutakin kuin että "tuo tekijä ei ole meidän ideologiaa, no true X". Joka ei kenties väitteenä kestä ideologia -analyysiä mutta kertoo kuitenkin siitä että ideologian X seuraajat eivät sitä kuitenkaan kannata. Ja itse näenkin että näitä joukkotappeluita ja terrorismikytköksiä kouluampumisista erottaakin juuri se, että ne ovat "ideologisesti sosiaalisempia". Niillä on viiteryhmä ja tukiryhmä. Kenties marginaalinen mutta kuitenkin olemassaoleva ja "kooltaan jopa jonkin kokoinen".
En siis näe että jotain aivan totaalisen erilaista olisi tullut kulttuuriimme. Kouluampumisissa ei ollut rotukysymystä eikä islamkysymystä. (Tai oikein ideologistakaan syytä, ellei mielenterveyden häiriöiden ajattelua vääntävää puolta oteta sellaiseksi.) Monet islaminuskoiset itse näyttävät jopa korostavan tätä kiusaamiskulmaa. Eli jos kiusaaminen luo kouluampujia, niin kenties rasismi ja islamviha tuottaa myös islamfanaattisia mustan rodun ylivallan ihmisiä.
Itse en sano muuta kuin että sekä terrorismi että kouluampumiset ovat "tulokkaita", ne ovat ilmiö joka on saapunut maahamme melko vähän aikaa sitten. Ne ovat myös todellisia ilmiöitä. Se, miten niitä kohdellaan on sitten toinen asia. Siinä ei voi oikeastaan sanoa muuta kuin että noitavainot maassamme ovat vanhaa perua.
Yhteiskunnallisissa asioissa ideologian ja kokemuksen vaikutus todennetaan yleensä suuremmalla per capita -luvulla, eli tapahtumat jaetaan tekoja tehneiden kesken. Per capita on kuitenkin jotain joka näyttää yleisesti ottaen korkeintaan osasyitä. Suurempi per capita ei tarkoita että kaikki, tai edes suurin osa, johtaisi näihin seurauksiin. Joten asiaa ei voi selittää vain tällä yhdellä asialla, eikä tätä osasyytä saa leimata, eihän se ole välttämättä edes pääsyy tai yleisin syy.
tiistai 16. syyskuuta 2014
Murhatuksi tulemisen pelko : Eli onko järkevää ostaa tuliase suojaksi?
Lehtiä lukiessa näkee paljon uutisia murhista ja tapoista. Itsemurhista ei sen sijaan kovinkaan usein lueta. Tämä saattaisi johtua murhien ja itsemurhien määrästä. Eli siitä että itsemurhia tapahtuisi vähemmän kuin murhia. Tämä sopii normaalin ihmisen intuitioon. Harva haluaa kuolla, moni haluaa puolustaa itseään. Ja suuri määrä ihmisistä pelkää ryöstäjiä ja murhamiehiä. Se, että uutiset rummuttavat jatkuvasti murhia saa tietysti näyttämään että maailma on paha paikka - ja kokemaan että yhä hullummaksi menee.
Mutta ei. Pelon yleisyys ei tarkoita samaa kun pelätyn ilmiön yleisyys. Tilastokeskuksella on rikostilastoja. Ja niiden joukosta löytyy kätevä taulukko jossa näkee kätevästi eri vuosien rikostapauksia. Poliisin tietoon on esimerkiksi vuonna 2012 tullut kohtaan "Tappo, murha, surma" luku "89". Itsemurhat löytyvät muualta. Vuodelta 2012 luku on "873". Luvut on tuossa valittu vain siksi että saadaan esille sama vuosi. Muunlaisenkin kombon voisi hakea koska suuruusluokat ovat kuitenkin aivan eri tasoilla. Itsemurhia tapahtuu tasaiseen tahtiin aivan älyttömän paljon enemmän kuin erilaisia hengenriistorikoksia yhteensä.
Syy on siis muualla. Ja nämä syyt saattavat unohtua kun uutisia katselee. Sillä niissä näkee tarinan joka kuohuttaa. Murha tuntuu epäreilulta. Tämä tunnekuohu myy. Kostonhimo ja oikeustaju kolkuttavat. Itsemurhat taas ovat surullisia asioita ja niiden kohdalla joutuu vakavasti miettimään sellaisia kysymyksiä kuin että mitä lukija itse olisi voinut tehdä toisin jotta yhteiskunnassa ei niin moni haluaisi kuolla. Ja tämä ei herätä mitään kostonhimoa tai oikeustajua, vaan se suoraan sanoen loukkaa - tai sen nykyisillä itsemurhatilastoilla ainakin pitäisi loukata - uutisia lehdestään tai netistään lukevaa. Tämänlaiset syyt saattavat todellakin unohtua.
Mutta tilastoja katsellessa on hyvä sentään huomata että parannusta tapahtuu. Tilastokeskuksen taulukoita katsomalla näkee jo silmämääräisesti että sekä itsemurhat että murha/tappo/surmat ovat viime vuosina olleet laskusuunnassa. Mutta suuruusluokat ovat hämmästyttävät. Itsemurhia tapahtuu aivan hirvittävän paljon useammin. Ja mikä erikoisinta, kun katsotaan kuolintapoja, Suomalainen mies tykkää ampua itsensä hengiltä. Duodecimissa oli muutaman vuoden takaa juttu jossa "Valtaosa ampuma-aseiden aiheuttamista kuolemista on itsemurhia. Vuonna 2009 Suomessa kuoli 181 henkilöä ampuma-aseella tehtyyn itsemurhaan. Näistä 96 % oli miehiä. Ampumalla tehdyt itsemurhat ovat Suomessa selvästi yleisempiä kuin muissa Pohjoismaissa. Samana vuonna ampuma-asetta käytettiin Suomessa henkirikoksen välineenä parissakymmenessä tapauksessa."
Kun ase tappaa, on aseen tappoluvut niin että vain yhdeksäsosa kohdistuu muuhun kuin aseen käyttäjään itseensä. Suhdeluku on siitä mielenkiintoinen tematiikka, että se nostaa esille sen ironian missä joku ampuu itsensä hengiltä sillä aseella joka on ostettu jotta voitaisiin suojella itseä ja perhettä. Aseen kohdalla oleellista on huomata, että sen oleellisuus itsemurhan kohdalla on se, että pillereillä itsemurhassa onnistuminen on vaikeampaa. Ja sillalta hyppääjiä voidaan puhua ulos teoista. Moni itsemurha on tunnekuohussa tehty joten uusintaa ei välttämättä kaikilla yrittäjillä tule. Aseen kanssa vain harvoin tulee vastaavaa tilaisuutta.
Tilastojen valossa jos haluaa puolustaa henkeään tuliaseella, tehokkain keino on jättää ase liikkeeseen. Ne, jotka taas näkevät itsemurhan perimmäisenä ihmisoikeutena. No, heitä kannustan ostamaan sen aseen.
Mene uimakouluun jotta et huku, sanoivat. Sitten kuitenkin uimareilla on yliedustus hukkumiskuolemissa. Koska he ovat koko ajan vedessä. Koskaan ei ole urheilun välttäminen enemmän pidentänyt elämää!
Mutta ei. Pelon yleisyys ei tarkoita samaa kun pelätyn ilmiön yleisyys. Tilastokeskuksella on rikostilastoja. Ja niiden joukosta löytyy kätevä taulukko jossa näkee kätevästi eri vuosien rikostapauksia. Poliisin tietoon on esimerkiksi vuonna 2012 tullut kohtaan "Tappo, murha, surma" luku "89". Itsemurhat löytyvät muualta. Vuodelta 2012 luku on "873". Luvut on tuossa valittu vain siksi että saadaan esille sama vuosi. Muunlaisenkin kombon voisi hakea koska suuruusluokat ovat kuitenkin aivan eri tasoilla. Itsemurhia tapahtuu tasaiseen tahtiin aivan älyttömän paljon enemmän kuin erilaisia hengenriistorikoksia yhteensä.
Syy on siis muualla. Ja nämä syyt saattavat unohtua kun uutisia katselee. Sillä niissä näkee tarinan joka kuohuttaa. Murha tuntuu epäreilulta. Tämä tunnekuohu myy. Kostonhimo ja oikeustaju kolkuttavat. Itsemurhat taas ovat surullisia asioita ja niiden kohdalla joutuu vakavasti miettimään sellaisia kysymyksiä kuin että mitä lukija itse olisi voinut tehdä toisin jotta yhteiskunnassa ei niin moni haluaisi kuolla. Ja tämä ei herätä mitään kostonhimoa tai oikeustajua, vaan se suoraan sanoen loukkaa - tai sen nykyisillä itsemurhatilastoilla ainakin pitäisi loukata - uutisia lehdestään tai netistään lukevaa. Tämänlaiset syyt saattavat todellakin unohtua.
Mutta tilastoja katsellessa on hyvä sentään huomata että parannusta tapahtuu. Tilastokeskuksen taulukoita katsomalla näkee jo silmämääräisesti että sekä itsemurhat että murha/tappo/surmat ovat viime vuosina olleet laskusuunnassa. Mutta suuruusluokat ovat hämmästyttävät. Itsemurhia tapahtuu aivan hirvittävän paljon useammin. Ja mikä erikoisinta, kun katsotaan kuolintapoja, Suomalainen mies tykkää ampua itsensä hengiltä. Duodecimissa oli muutaman vuoden takaa juttu jossa "Valtaosa ampuma-aseiden aiheuttamista kuolemista on itsemurhia. Vuonna 2009 Suomessa kuoli 181 henkilöä ampuma-aseella tehtyyn itsemurhaan. Näistä 96 % oli miehiä. Ampumalla tehdyt itsemurhat ovat Suomessa selvästi yleisempiä kuin muissa Pohjoismaissa. Samana vuonna ampuma-asetta käytettiin Suomessa henkirikoksen välineenä parissakymmenessä tapauksessa."
Kun ase tappaa, on aseen tappoluvut niin että vain yhdeksäsosa kohdistuu muuhun kuin aseen käyttäjään itseensä. Suhdeluku on siitä mielenkiintoinen tematiikka, että se nostaa esille sen ironian missä joku ampuu itsensä hengiltä sillä aseella joka on ostettu jotta voitaisiin suojella itseä ja perhettä. Aseen kohdalla oleellista on huomata, että sen oleellisuus itsemurhan kohdalla on se, että pillereillä itsemurhassa onnistuminen on vaikeampaa. Ja sillalta hyppääjiä voidaan puhua ulos teoista. Moni itsemurha on tunnekuohussa tehty joten uusintaa ei välttämättä kaikilla yrittäjillä tule. Aseen kanssa vain harvoin tulee vastaavaa tilaisuutta.
Tilastojen valossa jos haluaa puolustaa henkeään tuliaseella, tehokkain keino on jättää ase liikkeeseen. Ne, jotka taas näkevät itsemurhan perimmäisenä ihmisoikeutena. No, heitä kannustan ostamaan sen aseen.
Mene uimakouluun jotta et huku, sanoivat. Sitten kuitenkin uimareilla on yliedustus hukkumiskuolemissa. Koska he ovat koko ajan vedessä. Koskaan ei ole urheilun välttäminen enemmän pidentänyt elämää!
torstai 7. elokuuta 2014
Elävät nuket
Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."
Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.
Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.
Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.
Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.
Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.
Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)
Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".
Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.
Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.
Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)
Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.
lauantai 19. huhtikuuta 2014
Lapsilta kielletty
Koulujen uskonnollisia tilaisuuksia suositellaan lapsille. Päivi Räsänenkin on innolla kertomassa miten ateistikin voi hiljentyä Joulun kauniin tarinan äärellä. Että Joulun tarina on niin kaunis. Tämä korostuu joulussa. Mutta nyt "Kirkko&Kaupunki" otti esille Pääsiäisen kauniin tarinan. Tai oikeastaan se otti käsittelyyn sen, että Pääsiäisen tarina on hyvin julma. Ja siksi se ei olisi lapsille sopiva. "Ei ole hyvä, jos lapselle tulee päiväkodin pääsiäiskirkossa yllätyksenä, että Jeesus ruoskitaan ja naulitaan ristille rosvojen rinnalle kuolemaan." Että syntyy pelkotiloja.
Esa Turkulainen löysi tähän mainion rinnastuksen "Viettekö lapsenne katsomaan kauhuelokuvia ja väkivaltamässäilyä? No ette vie. Niin miksi oletetaan et Via Crucis on jotenkin sopiva?" Tämä on hyvin mielenkiintoinen kulma, koska kokemus on näyttänyt että uskovaiset vanhemmat haluavat mielellään sensuroida ikärajoilla kaikkea sellaista mitä he pitävät epäpyhänä ja harhaoppisena. Tätä ei kuitenkaan myydä ideologisena nuijimisena vaan lapsen suojeluna. Tai oikeastaan että "kristillisessä näkökulmassa" ideologia on määritetty samaksi asiaksi kuin lasten suojelu. Kun tämänlaisia suojelunäkökulmia nostetaan esiin, paljastuu se miten uskovaisten retoriikka on hyvin "terveelle järjellekin vierasta".
Itselläni on ikärajoihin sellainen yleiskäsitys, että en ymmärrä niitä. Itse asiassa olen niitä ihmisiä joista olisi aivan uskottavaa että esimerkiksi tupakasta pitäisi poistaa ikärajat tyystin. Kannustankin kaikessa, myös väkivaltaviihteessä, sitä että arvioidaan yksilön kyky sietää ultraväkivaltaa. Esimerkiksi sellaista jota pääsiäiskertomuksessa on.
Hetkinen. Mitä tuo juttu tupakasta oli?
En tupakoi. Paitsi jossain erikoistilanteissa olen polttanut sikareita. Yleensä ottaen tupakka haisee karsealta ja maistuu vielä pahemmalta. (En maista ylipäätään paljoa ja tupakka maistuu minunkin suuhuni joltain. Ja se maistuu merkittävän pahalta.) Noin ylipäätään ihmisten ei pitäisi polttaa. Ollenkaan. Se ei ole terveellistä. Ja se haisee pahalta ja on itse asiassa myös melko hinnakasta. Ja lisäksi tupakan haju tarttuu, joten jos kuvitteellinen ystäväni polttelee kotonaan, voi olla että vaikka hän olisi miellyttävä veikko, niin seuraavalla kerralla kohtaisimme ulkoilmassa. Eli rajoittaisin kohtaamisia savuttomiin tiloihin.
1: Kaikki ystäväni ovat aika kuvitteellisia, konsepti on jäänyt hieman vieraaksi. Lähinnä puuhaan erilaisia asioita ihmisten kanssa tekosyynä tämä puuha ja kontakti on enemmän sivutuote.
Mutta tämä on aivan eri kysymys kuin kysymys ikärajoista. Kysymys on siitä miksi ihmiset polttavat tupakkaa. Pääsyy on se, että he ovat tulleet riippuvaisiksi nikotiinista. Mutta tämä syy on itse asiassa seuraus tupakoinnista, joten se ei ole hyvä alkusyy. Itse asiassa tupakoinnista tullaan riippuvaisiksi melko nuorina. Jopa sellaisessa iässä että lain mukaan ei voi vain mennä ostamaan tupakkaa.
Tästä saadaan ensimmäinen syy. Ikärajat eivät toimi. Oikeastaan ainut keino estää tupakan saaminen kepulikonstein olisi lisätä tupakan hintaa aivan älyttömiksi tai kieltää koko asia kaikilta. (Ja kun tiedämme mitä kieltolain kohtalla tapahtui, voimme torjua jopa tämänkin). Mutta miksi ikärajat eivät toimi? Jokainen lapsena tietokonepelejä pelannut tietää osatotuuden. K18 oli hyvä keino tehdä pelistä houkutteleva. On jännittävää ja aikuismaista ja coolia pelata kovien ikärajojen pelejä. ; Monin paikoin cool on nimenomaan maskuliinis-aikuismaista, ja jokainen lapsi haluaa olla siisti. Siksi lapset haluavat näyttää että he ovat nopeiten kasvavia, aikuistuvampia kuin muut. Ja tietyssä määrin yhteiskuntamme tukee tätä trendiä. Että lapsi on ikään kuin aikuisuuteen valmistautuva. Ja parhaiten coolin statuksen saa se, joka näyttää aikuistuvansa nopeammin kuin muut. (Jopa aivan asiallinen "tee läksysi äläkä pelleile" -asenne on siis jotain joka tukee tätä aikuistumistrendiä.)
Tupakoiden kohdalla tiedetäänkin että morbidit varoitukset nimenomaan lisäävät tupakoiden haluttavuutta. Valistus-tiedostamis -näkökulmaa edustavat ihmiset ajattelevat että varoitusmerkit olisivat jotain jotka muistuttaisivat ihmisiä ja saisivat nämä tekemään rationaalisia päätöksiä. Kuitenkin ihmiset ovat kaikkea muuta kuin rationaalisia. Varoitus tekee tupakasta vain jännittävämmän. ("Luota itseesi, ajattele itse" -egoismi on ajassamme läpitunkevaa, mutta sillä ei ole oikein mitään pohjaa.)
Siksi kun joku aloittaa tupakoinnin, hän joutuu tekemään itse asiassa töitä nikotiiniriippuvuuden eteen. Ensimmäiset henkoset ovat kamalia. Köhimistä tai eihenkeenvetämistä ja muuta kikkailua on odotettavissa. (Olen sikaria juhlatilaisuuksissa poltellessani oppinut näistä teeskentelytempuista ainakin puolet.) Julkinen tieto on se, että nikotiiniaddiktio on voimakas. Julkinen salaisuus on se, että nikotiiniaddiktio on itsessään saavutus. Se, että poltat kerran vaatii tahdonvoimaa että teet jotain niin karseaa uudestaan.
Miksi tämä vaiva halutaan tehdä? Nähdäkseni hyvin usein lapset ja nuoret polttavat koska se on cool. Ja se on cool koska se on aikuinen asia. He haluavat näyttää kavereilleen olevansa aikuisia. Ja miksi se on aikuinen asia? Koska siitä pelotellaan niin että siitä tulee jännittävä asia, rohkeudenosoitus. Ja koska siinä on ikäraja! Ikäraja kertoo by definition että kyseessä on "isojen poikien juttu".
Jos kioskilla myytäisiin tupakoita ilman ikärajoja, ilman tuomitsemista, tupakka menettäisi tämän statuksensa. Toki tästä seuraisi sekin, että kadulla olisi 6 -vuotiaita röökaamassa. Mutta he olisivat poikkeustapauksia. Ikäraja on uskoakseni hyvin voimakas tekijä. ; Sillä ilman ikärajaa voitaisiin ihmetellä sitä, miksi aikuiset joko eivät polta tai yrittävät lopettaa tai ainakin vähentää. Ja kun lapset haluavat polttaa ja aikuiset haluavat lopettaa, niin voitaisiin nostaa esiin se, miten lapsenomaista tupakointi itse asiassa on. Ylihintaista pahanmakuista karkkia, joka rinnastuu siihen että olisi riippuvainen jostain. Ja riippuvaisuus taas voidaan aina nähdä vierottumisvaikeutena. Se, joka ei pääse nikotiiniaddiktiostaan on siis hieman kuin se joka ei ole vielä vapautunut äidin tissistä. (Ja tämä on suunnilleen se, miten näen tupakkariippuvaiset ihmiset itse asiassa.)
Palatakseni asiaan.
Tekstini tupakoinnista sisälsi "hitusen liioittelua". Mutta sen pääviesti demonstroi kuitenkin sitä miten ajattelen ikärajoista. Sillä kun puhuin tupakasta, viittasin kuitenkin enemmän kirkkoon. Ja ehkä hieman myös elokuvien ikärajoihin. Tupakointi oli tässä vain sivupolku. Joka sekin oli tavallaan hyvä tuoda esiin.
Ja miten koen tämän toimivan nimenomaan uskonnon kohdalla. Jos kirkoissa olisi todella ikärajat, se olisi by definition aikuinen ja jännittävä asia. Väittäisin että ikärajat lisäisivät lasten uteliaisuutta. Olisi coolia käydä kirkossa. Nykyisin, kun siellä ei ole ikärajoja. Ja kristinuskoa rinnastetaan usein satuihin ja sitä pidetään jotenkin lapsekkaana ja taikauskoisena asiana tehdä. Ehkä tässä on takana jotakin yhteyttä.
1: Tarina hyvän ja pahan tiedon puusta on siis oikea oivallus kristinuskon Pyhässä kirjassa. Muistutukseksi siitä että kun kirjoittaa riittävän paljon, joskus löytyy sekaan ihan oikeaa viisautta. Tämä minun blogini luottaa samanlaiseen määrästä laatua -asetelmaan. Hamlet-Apinat -korollaarin voima on ällistyttävä. Tämänlaisten esoteeristen periaatteiden varaan voidaan ripustaa yhteiskuntajärjestyksiä ja yksilöiden elämäntapoja.
Ja itse, näin vahvana antiteistinä, en suosittele sitä että ateisti estäisi lastensa kirkkoon menemistä. Tästä mieleeni muistuu esimerkiksi anekdootti ateistilapsen perheestä jossa lapsi halusi käydä tutustumassa pyhäkouluun. Hän sai luvan, ja lapsi palasi vierailultaan. Kertoi että siellä tehtiin hupsuja asioita, eikä hänellä ollut kiinnostusta mennä toista kertaa kuuntelemaan jeesustelua. Olen liittänyt tämän tarinan samaan lokerikkoon lapsuudenystäväni (ei kuvitteellinen, sentään) kanssa. Hän varasti 3 -vuotiaana isänsä tupakkarasiasta tupakan, meni tämän työpöydän alle salaa polttamaan sitä. Ja oksenteli sen jälkeen julkisesti. Tiettävästi polttaminen ei toistunut sen jälkeen. Koskaan. Tämä muistuttaa siitä että jeesusteluun pakottaminen etäännyttää ja luo vastenmielisyyttä. Ja tämän efektin tuntee jopa Aku Ankka.
Esa Turkulainen löysi tähän mainion rinnastuksen "Viettekö lapsenne katsomaan kauhuelokuvia ja väkivaltamässäilyä? No ette vie. Niin miksi oletetaan et Via Crucis on jotenkin sopiva?" Tämä on hyvin mielenkiintoinen kulma, koska kokemus on näyttänyt että uskovaiset vanhemmat haluavat mielellään sensuroida ikärajoilla kaikkea sellaista mitä he pitävät epäpyhänä ja harhaoppisena. Tätä ei kuitenkaan myydä ideologisena nuijimisena vaan lapsen suojeluna. Tai oikeastaan että "kristillisessä näkökulmassa" ideologia on määritetty samaksi asiaksi kuin lasten suojelu. Kun tämänlaisia suojelunäkökulmia nostetaan esiin, paljastuu se miten uskovaisten retoriikka on hyvin "terveelle järjellekin vierasta".
Itselläni on ikärajoihin sellainen yleiskäsitys, että en ymmärrä niitä. Itse asiassa olen niitä ihmisiä joista olisi aivan uskottavaa että esimerkiksi tupakasta pitäisi poistaa ikärajat tyystin. Kannustankin kaikessa, myös väkivaltaviihteessä, sitä että arvioidaan yksilön kyky sietää ultraväkivaltaa. Esimerkiksi sellaista jota pääsiäiskertomuksessa on.
Hetkinen. Mitä tuo juttu tupakasta oli?
En tupakoi. Paitsi jossain erikoistilanteissa olen polttanut sikareita. Yleensä ottaen tupakka haisee karsealta ja maistuu vielä pahemmalta. (En maista ylipäätään paljoa ja tupakka maistuu minunkin suuhuni joltain. Ja se maistuu merkittävän pahalta.) Noin ylipäätään ihmisten ei pitäisi polttaa. Ollenkaan. Se ei ole terveellistä. Ja se haisee pahalta ja on itse asiassa myös melko hinnakasta. Ja lisäksi tupakan haju tarttuu, joten jos kuvitteellinen ystäväni polttelee kotonaan, voi olla että vaikka hän olisi miellyttävä veikko, niin seuraavalla kerralla kohtaisimme ulkoilmassa. Eli rajoittaisin kohtaamisia savuttomiin tiloihin.
1: Kaikki ystäväni ovat aika kuvitteellisia, konsepti on jäänyt hieman vieraaksi. Lähinnä puuhaan erilaisia asioita ihmisten kanssa tekosyynä tämä puuha ja kontakti on enemmän sivutuote.
Mutta tämä on aivan eri kysymys kuin kysymys ikärajoista. Kysymys on siitä miksi ihmiset polttavat tupakkaa. Pääsyy on se, että he ovat tulleet riippuvaisiksi nikotiinista. Mutta tämä syy on itse asiassa seuraus tupakoinnista, joten se ei ole hyvä alkusyy. Itse asiassa tupakoinnista tullaan riippuvaisiksi melko nuorina. Jopa sellaisessa iässä että lain mukaan ei voi vain mennä ostamaan tupakkaa.
Tästä saadaan ensimmäinen syy. Ikärajat eivät toimi. Oikeastaan ainut keino estää tupakan saaminen kepulikonstein olisi lisätä tupakan hintaa aivan älyttömiksi tai kieltää koko asia kaikilta. (Ja kun tiedämme mitä kieltolain kohtalla tapahtui, voimme torjua jopa tämänkin). Mutta miksi ikärajat eivät toimi? Jokainen lapsena tietokonepelejä pelannut tietää osatotuuden. K18 oli hyvä keino tehdä pelistä houkutteleva. On jännittävää ja aikuismaista ja coolia pelata kovien ikärajojen pelejä. ; Monin paikoin cool on nimenomaan maskuliinis-aikuismaista, ja jokainen lapsi haluaa olla siisti. Siksi lapset haluavat näyttää että he ovat nopeiten kasvavia, aikuistuvampia kuin muut. Ja tietyssä määrin yhteiskuntamme tukee tätä trendiä. Että lapsi on ikään kuin aikuisuuteen valmistautuva. Ja parhaiten coolin statuksen saa se, joka näyttää aikuistuvansa nopeammin kuin muut. (Jopa aivan asiallinen "tee läksysi äläkä pelleile" -asenne on siis jotain joka tukee tätä aikuistumistrendiä.)
Tupakoiden kohdalla tiedetäänkin että morbidit varoitukset nimenomaan lisäävät tupakoiden haluttavuutta. Valistus-tiedostamis -näkökulmaa edustavat ihmiset ajattelevat että varoitusmerkit olisivat jotain jotka muistuttaisivat ihmisiä ja saisivat nämä tekemään rationaalisia päätöksiä. Kuitenkin ihmiset ovat kaikkea muuta kuin rationaalisia. Varoitus tekee tupakasta vain jännittävämmän. ("Luota itseesi, ajattele itse" -egoismi on ajassamme läpitunkevaa, mutta sillä ei ole oikein mitään pohjaa.)
Siksi kun joku aloittaa tupakoinnin, hän joutuu tekemään itse asiassa töitä nikotiiniriippuvuuden eteen. Ensimmäiset henkoset ovat kamalia. Köhimistä tai eihenkeenvetämistä ja muuta kikkailua on odotettavissa. (Olen sikaria juhlatilaisuuksissa poltellessani oppinut näistä teeskentelytempuista ainakin puolet.) Julkinen tieto on se, että nikotiiniaddiktio on voimakas. Julkinen salaisuus on se, että nikotiiniaddiktio on itsessään saavutus. Se, että poltat kerran vaatii tahdonvoimaa että teet jotain niin karseaa uudestaan.
Miksi tämä vaiva halutaan tehdä? Nähdäkseni hyvin usein lapset ja nuoret polttavat koska se on cool. Ja se on cool koska se on aikuinen asia. He haluavat näyttää kavereilleen olevansa aikuisia. Ja miksi se on aikuinen asia? Koska siitä pelotellaan niin että siitä tulee jännittävä asia, rohkeudenosoitus. Ja koska siinä on ikäraja! Ikäraja kertoo by definition että kyseessä on "isojen poikien juttu".
Jos kioskilla myytäisiin tupakoita ilman ikärajoja, ilman tuomitsemista, tupakka menettäisi tämän statuksensa. Toki tästä seuraisi sekin, että kadulla olisi 6 -vuotiaita röökaamassa. Mutta he olisivat poikkeustapauksia. Ikäraja on uskoakseni hyvin voimakas tekijä. ; Sillä ilman ikärajaa voitaisiin ihmetellä sitä, miksi aikuiset joko eivät polta tai yrittävät lopettaa tai ainakin vähentää. Ja kun lapset haluavat polttaa ja aikuiset haluavat lopettaa, niin voitaisiin nostaa esiin se, miten lapsenomaista tupakointi itse asiassa on. Ylihintaista pahanmakuista karkkia, joka rinnastuu siihen että olisi riippuvainen jostain. Ja riippuvaisuus taas voidaan aina nähdä vierottumisvaikeutena. Se, joka ei pääse nikotiiniaddiktiostaan on siis hieman kuin se joka ei ole vielä vapautunut äidin tissistä. (Ja tämä on suunnilleen se, miten näen tupakkariippuvaiset ihmiset itse asiassa.)
Palatakseni asiaan.
Tekstini tupakoinnista sisälsi "hitusen liioittelua". Mutta sen pääviesti demonstroi kuitenkin sitä miten ajattelen ikärajoista. Sillä kun puhuin tupakasta, viittasin kuitenkin enemmän kirkkoon. Ja ehkä hieman myös elokuvien ikärajoihin. Tupakointi oli tässä vain sivupolku. Joka sekin oli tavallaan hyvä tuoda esiin.
Ja miten koen tämän toimivan nimenomaan uskonnon kohdalla. Jos kirkoissa olisi todella ikärajat, se olisi by definition aikuinen ja jännittävä asia. Väittäisin että ikärajat lisäisivät lasten uteliaisuutta. Olisi coolia käydä kirkossa. Nykyisin, kun siellä ei ole ikärajoja. Ja kristinuskoa rinnastetaan usein satuihin ja sitä pidetään jotenkin lapsekkaana ja taikauskoisena asiana tehdä. Ehkä tässä on takana jotakin yhteyttä.
1: Tarina hyvän ja pahan tiedon puusta on siis oikea oivallus kristinuskon Pyhässä kirjassa. Muistutukseksi siitä että kun kirjoittaa riittävän paljon, joskus löytyy sekaan ihan oikeaa viisautta. Tämä minun blogini luottaa samanlaiseen määrästä laatua -asetelmaan. Hamlet-Apinat -korollaarin voima on ällistyttävä. Tämänlaisten esoteeristen periaatteiden varaan voidaan ripustaa yhteiskuntajärjestyksiä ja yksilöiden elämäntapoja.
Ja itse, näin vahvana antiteistinä, en suosittele sitä että ateisti estäisi lastensa kirkkoon menemistä. Tästä mieleeni muistuu esimerkiksi anekdootti ateistilapsen perheestä jossa lapsi halusi käydä tutustumassa pyhäkouluun. Hän sai luvan, ja lapsi palasi vierailultaan. Kertoi että siellä tehtiin hupsuja asioita, eikä hänellä ollut kiinnostusta mennä toista kertaa kuuntelemaan jeesustelua. Olen liittänyt tämän tarinan samaan lokerikkoon lapsuudenystäväni (ei kuvitteellinen, sentään) kanssa. Hän varasti 3 -vuotiaana isänsä tupakkarasiasta tupakan, meni tämän työpöydän alle salaa polttamaan sitä. Ja oksenteli sen jälkeen julkisesti. Tiettävästi polttaminen ei toistunut sen jälkeen. Koskaan. Tämä muistuttaa siitä että jeesusteluun pakottaminen etäännyttää ja luo vastenmielisyyttä. Ja tämän efektin tuntee jopa Aku Ankka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)