Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...

"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Lämmön aistimisen illuusio ; Eli miten näinkin yksinkertaisessa asiassa on arkijärjen mukaan paradoksi

Jos laittaa viileänä syyspäivänä pihalle samankokoisen rautaisen lusikan ja puisen lusikan ja antaa niiden olla ulkona vaikka pari tuntia, voi niistä huomata kolme asiaa.
1: Metallinen haarukka tuntuu viileämmältä.
2: Lämpömittarilla, vaikkapa sellaisella infrapunaa mittaavalla sellaisella,  mitaten molemmat kappaleet ovat samaa lämpötilaa.
3: Jos lusikkaan laittaa jäätä, jää sulaa metallilusikassa nopeammin kuin puisessa.

Kokonaisuus on arkijärjellä yllättävä. Voisi luulla että juuri kylmän tuntuinen lusikka pitäisi jääpalan sulana. Ja kun kokee omin käsin että metalli on kylmempää, niin olisi luontevaa että se myös suojelisi jäätä sulamiselta.

Tämä testi onkin tavallaan hyvin konkreettinen huomautus siitä että tiede ei ole vain naivia omien aistien jatketta. On hyvä syy sille että emme näe sähköä, emmekä maistele kvarkkeja. On syytä tiedostaa miksi irtaudumme naïvista empirismistä, ja mahdollisesti niistäkin jotka sellaiseen meitä vaativat. Itse asiassa ilman tätä valtaosa tieteestä ei olisi kovinkaan järkevää, toimivaa ja tehokasta. Sellainen välineenä tuottaisi aika tehotonta ja kyvytöntä menoa. Kristinuskon vaikutus tieteen historiaan on sentään jotain josta voidaan keskustella, mutta selvää on että yksi tärkeimmistä tieteen menestystekijöistä on juuri se, että on menty kokeilemaan erilaisia korrelaatioita sen sijaan että istuttaisiin nojatuolissa apuna pelkästään ajattelukyky ja omat arkiset viisi aistia.

Mutta toki ihminen haluaa mielellään vastauksia. Ja esimerkiksi ruokailuväline -esimerkkiini vastaus on varsin helppo. Kaiken ytimessä on se, että lämpötila ja lämmönjohtavuus ovat eri asioita.
1: Kun viemme esineet ulos, niiden ympärillä oleva ilma on eri lämpöistä kuin esine itse. Mutta ajan mittaan termodynamiikka esittää että jos niistä ei tehdä avointa järjestelmää (eli esimerkiksi lämmitetä niitä huoneilmalla) niiden lämpötilaerot tasaantuvat. Sen vuoksi lämpömittari, joka mittaa lämpötilaa antaakin molemmille esineille saman lämpötilan. Ulkoilman lämpötilan. Kunhan aikaa tälle vain annetaan tarpeeksi.
2: Mutta ihminen ei sitten toisaalta tunne absoluuttista lämpöä. Vaan sitä miten lämpö virtaa hänestä pois. Tällöin esille nousee lämpötilaero ja esineiden lämmönjohtavuus. Metallin lämmönjohtavuus on parempi kuin puun. Eli se tasaa lämpötilaeroja nopeammin. Tämän vuoksi esine lämpenee nopeammin kuin puu. Ja aineen ja energian säilymislain ohjaamana tämä lämpö tulee jostakin. Sormesta.
3: Ja lämmönjohtavuus on oleellinen myös jään kanssa. Sillä vaikka metalli on syysilmassa kylmempää kuin käsi, se on kuitenkin lämpimämpää kuin jää. Lämpötila on muutamassa plusasteessa. Metalli tasaa lämpötilan nopeammin, joten lämpöä siirtyy aineen ja energian säilymislain takaamana mukavasti metallista jääpalaan.

Mitä on sosiaalisuus ; Käytännön esimerkki

Kävin Korkeasaaren eläintarhassa.Sillä siellä on juhlavuosi ja karvaisia, suloisia, eläimiä. Esimerkiksi sellaisia joista minulle on tehty hattu. Ja jotka näyttävät (naamio sekä käpälien liikuttelutapa) koko ajan siltä että ne olisivat ihan pian varastamassa jotain. Ja kolmekin niitä oli niin että on melko varmaa että niiden nimet ovat Kasper, Jesper ja Joonatan. Tai 176-671. Tai mitä niitä muita olikaan.

Siellä oli myös muovipömpeli. (Harvinainen, kenties uhanalainen.) Lupasivat tarjota haisunäädän lemusta näytteen. Tämä vaikutti järkevimmältä ajatukselta koskaan. Koska olen rohkea. Tai siis koska en ole rohkea vaan minulla on spontaaneja impulsseja joiden ohjaamana heilun pääosan elämäni läpi kuin marionetti niin että en ehdi miettimään mahdollisia tai todennäköisiä seurauksia saati sitten pelkäämään niitä.

Koska olen melko pitkä, ja napin yllä on muovia, pömpeli näytti siltä että keskellä olevaa nappia pitää painaa. Sorkin sitä sormella ja olin kuin ääliö kun mitään ei tapahtunut. (Miten niin "kuin"?) Kuitenkin käyttönappi on, kuten voi huomata, pömpelin alla. Insinööri oli piilottanut sen niin että sitä ei välttämättä näe pitkä ihminen. Joku tuntematon pieni lapsi (iältään ilmeisesti nuori) sitten tuli ja sanoi että ei pidä painaa siitä, vaan tuosta. Ja sitten ölähti naamalle äkkiarvaamatta sellainen hornan lemu että väänsi mahasta ja vasta sitten naamasta. (Eikä toisin päin.) Minulta tuli yrjö (miltei) ja lapselle hepulinauru (täysin).

Sitä ei voi järki selittää - saati käsittää - että miltä haisee sellainen skunkkiliemi. (Siihen tarvitaan insinööri ja salakavala nappi ja vielä salakavalampi lapsi.) Se ei ole erityisen pahanhajuinen, mutta se vetelee juuri sopivia ällötyskieliä. Niin että minulla oli vaikeaa vaikka minä olen ollut töissä tutkimussikalassa jossa joka päivä siivotaan hirveät määrät sian sontaa ja virtsaa. Ja olen meidän perheessä se, joka pesee lattiakaivot. Ja tiskaa ne astiat jotka ovat unohtuneet johonkin ruuantähteineen niin että haisee oksennukselta ilman syömistä se astia. Ja olin sikojen sonnan kanssa vaan että hii-o-hoi, kotoisaa, ihan kuin minun huone aamulla ennen tuuletusta! Että arvatkaa vain minkälainen mieli oli minulla pitkään, kun haisi pahalta ja suoraan oksetusta kutsuvalta jopa minun luokituksissa.

Mutta jos minun pitäisi tästä sanoa jotain hienostunutta, niin sen, että usein sosiaalisuus on juuri tämänlaista. Toinen haistaa skunkkiöljyä ja kaveri auttaa. Sitten jollakulla on hauskaa ja toisella ei. Myöhemmin, monta vuotta myöhemmin, molemmat ovat sitä mieltä että tämä oli just parasta. Jotenkin siinä tilanteelle käy siten että tilanteessa on kärsimys ja ilon hehku ja kaikki unohtavat sen kärsimyksen ja muistavat sen hehkun, ihan vaan siksi että on saanut jakaa sen kaiken. (Sama käy tiemmä eläville ihmisillekin. Ihmiset ovat pääasiassa absurdeja ja vielä useammin hölmöjä. Mutta jotka joskus hehkuvat tehdessään asioitaan joista pitävät ja joissa ovat hyviä. Ja kun nämä ihmiset sitten kuolevat pois niin kaikki unohtavat sen hoopon ja muistavat sen kauneuden joka heistä kumpusi.) Mutta kun sosiaalisuus on tätä, lienee ymmärrettävää että nautin sosiaalisuuden lähinnä pieninä palasina. (Sosiaalisuus nautitaan toisin kuin pienet lapset.) Ei sitä hirveitä määriä jaksa.

de sensu ; de anima (~and making the sense)

Jos mietimme filosofiaa, voimme nähdä että havaitseminen on hyvin keskisessä roolissa. Etenkin kaikki filosofiset mallit jotka perustuvat jonkinlaiseen a posterioriseen tiedonhankintaan - sellaiset kuten empirismi - ovat tieteenfilosofialtaan helposti ottamassa jotenkin kantaa mittaamiseen ja havaitsemiseen.

Siksi ei pitäne ihmetellä että ensimmäinen laajasti aisteihin kantaa ottanut filosofi oli Aristoteles. Aristoteles oli "hyvin maanläheinen" verrattuna esimerkiksi ideamaailmaa pohdiskelevaan Platoniin. Platonin maailmassa havaitsemamme maailma olikin vain epätäydellinen karkeistus, jokin joka ei ollut se oleellinen Totuus siellä jossain muualla. Aristoteles taas lähestyi maailmaa, joten hänellä aistit olivat hyvin keskeisessä roolissa.

Se, mikä Aristoteleen filosofiassa oli hyvin vahvaa oli se, että aistit nähtiin passiivisina. Ihmisen aisti mittasi liikettä, muutosta. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Moni lähestyy nykyäänkin havaitsemista tämänlaisen lähestymisen kautta. Tällöin voidaan ajatella että havaitseminen olisi jotain äärimmäisen objektiivista. Tätä koulukuntaa edustavat esimerkiksi kreationistit jotka korostavat miten hieno havaitsemislaite silmä on mekaanisesti. Kuitenkin suurin salaisuus havaitsemiseen liittyen on se, että tosiasiassa silmä ei ole mitenkään mainittavan hyvä. Se, miten aivot käsittelevät silmästä saamansa datan on sitten hirvittävän hyvä. Havaitseminen on myös "plastista", se on monin paikoin jotain joka opitaan. Klassinen esimerkki tästä on Heldin ja Heinin kissanpentukoe. Se, miten kissat havaitsevat maailmaa saatiin muuttumaan sitä mukaa saivatko ne liikkua vapaasti testialueella vai eivät.

Tämän vuoksi osa on kutsuneet paradigmanmuutokseksi näkökantaa jossa organismit aistinelimineen eivät vain passiivisesti ota haltuun informaatiota ympäristöstään ja vain muodosta tästä mekaanisesti itselleen sisäistä representaatiota vaan jossa kognitiiviset systeemit ottavat osaa havaitsemiseen, tunnistamiseen ja merkitysten antamiseen. (~enactivism) Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka näkemys voidaan tiivistää sen tyyppisiin lausuntoihin kuin "perceive like us...you must have body like us". Tämä korostaa sitä että havainnointi tässä mallissa on hyvin ... kokonaisvaltaista. Havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa.

Tässä katsantokannassa havainnointia jaotellaankin näin pienempiin osa-alueisiin, jotka sitten yhdessä selittävät havainnoinin. Esimerkiksi näkeminen voidaan jaotella siihen että näkevällä on reseptori jota kautta se on interaktiossa ulkopuolisen maailman kanssa siten, että syntyy jonkinlainen muutos jonka näkevä havaitsee (~"visual sensitivity") ja kykyä muuttaa toimintaansa ärsykkeiden kautta niin, että syntyy toiminnalle relevantteja järkeväti ohjattuja aktioita (~"visual awareness"). Arkisesti aistielimistön täytyy jollain tavalla "mitata ulkomaailmaa" ja havainnointia voidaan kohdentaa ja omaa toimintaa muuttaa siten että se on "jollain lailla funktionaalista".

Jollain tavalla enaktivistinen näkemys vastaa äärimmäisen vahvasti omia intuitioitani aistien toiminnasta. Ja siinä on joitain hyviä puolia. Se näyttää esimerkiksi paikkaavan monia ongelmia jotka mekaanisella ajattelulla on. Monesti mielenfilosofiassa puhutaan kvalioista. Käsite viittaa havainnon kokemukselliseen ulottuvuuteen. Tavallaan voidaan puhua tarkasteltavan kohteen fenomenaalisista ominaisuuksista. Moni lähestyy aivoja yhtä mekaanisesti kuin Aristoteles aisteja. Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa "qualia are an illusion". Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tämä ei kuitenkaan ole täysi syy innostua. Sillä enaktivismi on myös funktionalistinen selitysmalli. Ja silloin sen ongelmaksi tuleekin enemmän se, miksi on ylipäätään kokemuksia eikä pelkkää havaitsemis-reagoimista. (Mikä voi olla turha kysymys jos asiaa mietitään evoluution kannalta. Evoluutio välittää vain siitä mikä toimii, ja siksi se miksi jokin toimii tietyllä tavalla eikä toisella ei ole relevantti.)

Itselleni enaktivismi tuo kuitenkin se, että reduktio tuntuu toimivan yllättävän hyvin. Itse asiassa jo 1939 on tehty aivojen stimulaatiokokeita joissa on nimenomaan tuotettu henkilökohtaisia kokemuksia, hyvinkin toistetusti. Tällöin W. Penfield teki neurokirurgiaa epilepsiapotilailla. Hän teki kirurgiaa potilaiden ollessa tajuissaan ja hän sai näin palautetta. (Kyseessä ei ollut kidutus vaan pyrkimys vammojen minimoimiseen.) Hän havaitsi että johtamalla hieman sähköä tietyissä osissa aivoja, hän sai heidät hallusinoimaan ja muistamaan. Toisaalla syntyi uskonnollisia kokemuksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, Penfield huomasi että tietyillä alueilla herätettiin muistoja. Ja jopa niin, että aina syntyi yksi muisto, joita Penfield sitten saattoi "kelata edestakaisin", niin että muistoihin voitiin myös palata.

Näenkin että tämä johtaa siihen että reduktio ei kenties ole äärimmäisen tarkkaa. Mutta se on kuitenkin luonteeltaan jotain jolla asiaa voidaan lähestyä. Kenties iteratiivisesti jopa äärimmäisen lähelle. Tässä mielessä voidaankin nähdä että osittain explanatory gap johtuu illuusiosta. Illuusiosta siitä että ollakseen redusoituva täytyisi henkilön A kokemus siirtää henkilölle B. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa aivot todellakin ovat havainnointia ja kokemusta ohjaava taho, niin tosiasiassa henkilön A kokemus siirretään siten että henkilön B kaikkia soluja muutetaan niin että hän tosiasiassa on sama kuin henkilön A täydellinen kopio. (Jopa siten, että lokaatio on huomioitava, koska eri havaiintoaineisto voi herättää erilaisia assosiaatioita mielessä.) Tässä mielessä mieli voi hyvinkin olla äärimmäisen reduktiivinen. Kysymys ei olekaan siitä voiko kokemuksen siirtää, vaan siitä että kokemuksensiirto vaatii kaiken muuttamista ja sen jälkeen et enää olekaan henkilö B. Kysymyksessä on siis enemmänkin teknologisen suorituskyvyn ja tarkkuuden kysymys kuin se, että mieli olisi jotenkin transsendentti.

Aristoteles olisi varmasti monesta asiasta kanssani erimielinen, mutta jossain mielessä hän olisi varmasti tyytyväinen siitä miten hänen asenteensa ja henkensä elää tässä ajatuksessa.

Sisäpuolisen ulkopuolistamista

"Count up" -blogissa oli meemi, jossa paljastettiin mukavasti yksityiskohtia (8kpl) aistien (vähemmän) kautta. Hän ei minua nimeltä haastanut, mutta ei ketään muutakaan. "Kuka vain missä vain on milloin vain vapaa vastaavaan itseinfoon (ei itseinhoon). Vaikka et kirjoittaisi, mieti kuitenkin hetki, millainen oikeasti olet ja mitä teit ja ajattelit vaikkapa eilen", lasken olevani mukana kuka vain. Vaikka en olekaan kaikkeus (paitsi itselleni) niin ajattelin että riittää että on "joku" että voi olla mukana "kuka vain".

Itse ajattelin että voisin metauttaa. Jos aisteista tehdään ulkoisesti tarkasteltavia, voidaan miettiä miten ulkoisesti tarkastellut aistit vaikuttava kokemukseen kyseisistä aisteista. Subjektiivinen (tuntemukset) tulevat yleisestä (aivojen rationaaliseksi muotoiltu väitelause/logiikkapyöritys) joka käsittelee subjektiivista (aistikokemukset).

(1) Makuaistini on hyvin heikko. Tämä johtaa siihen että syön helposti samaa. (Kun siinä on chiliä.) Käytämme vakipizzeriaa ja siellä varmaan ihmetellään että miksi tilaan aina samaa. Kotipizzan Mexicanaa tulee tilattua. Siellä tietävät että mitä tilaan, kenties ihmettelevät että miksi en vaihtele. Obsessiivis-kompulsiivisena kuitenkin pitävät.
 - Makuaistin puute häiritsee minua abstaktilla tasolla, sillä esimerkiksi antiikin kreikan kulttuurissa syömistä arvostettiin. Filosofia saattaa kiinnostaa se, miten Platonin "pidot" on juhlista. Myös kreikkalainen näyteömäkulttuuri arvosti kokkeja. Kokit ovat komedioissa tärkeässä roolissa ; juhla liittyi etenkin komedian perusrakenteeseen.
 - Makuaistin puute häiritsee hieman konkreettisemmallakin tasolla. Lapsuudenkodissani ruokaan oltiin panostettu. Äitini ruuat ja juhlat olivat itse asiassa paikkakunnankuuluisia. Isosisareni on myös erityisen innostunut ruuanlaitosta. Toki ruuat ovat minullekin hyviä, mutta uskon että tässä kohden minulta jää henkilökohtaiselta tasolta puuttumaan osa tähän liittyvästä sosiaalisesta elämästä.
 - Kenties ruoka jopa liittyy optimismiin. "Life" -televisiosarja korostaa että vankilassa ihmisiltä viedään hyvä ruoka ja että tämä on sen kovimmita latistuskeinoista. Ja siksi Charlie Crews syö aina hedelmiä. Jossain määrin pelkään eläväni tämänlaisessa maailmassa. Toisaalta on aina mukavaa syödä chiliä näytösluonteisesti.

(2) Hajuaisti taas nähdään yleensä eläimellisenä, kuitenkin ne tiettävästi vaikuttavat ihmisiin paljonkin, tunnetasolla. Hajut esimerkiksi opitaan ja muistetaan hyvinkin syvällisesti. Tosin antiikin kreikassa sitä arvostettiin ; Uhrisavut olivat se mikä meni jumalalle. Siksi esimerkiksi jos jumalille uhrattiin härkä, niin jumala otti hajun eikä siksi ollut väärin että papit söivät uhriruokia.
- Hajuaisti on tunnetusti hyvin vahvasti yhteydessä makuaistiin, joten tässäkin on "vajaata". Hajuaistin puute tekee minusta kuitenkin tietyllä tavalla parkkiintuneen, esimerkiksi MTT:llä sikalassa hajupuoli ei ollut kovin inhottavaa. Kuitenkin voin sanoa että on olemassa aivan karmeita hajuja jotka ylittävät minunkin rajoitteeni. Esimerkiksi teurastamossa kalttauskoneen lähellä on usein sellainen dunkku että sitä - ei voi kutsua enää hajuksi, ei edes löyhkäksi ja jota - ei ihminen oksentamatta sieraimiinsa vedä.

(3) Näköaisti on ihmisen käytössä hyvin oleellinen. Valo on kätevä, koska se etenee nopeasti. (Lepakot kaikuluotaavat, mutta äänen nopeus on hitaampi joten se ei toimine yhtä kätevästi kuin valo.)
- Näköaistissa mielenkiintoista on että osalla naisista on erityinen tetrakromaattinen näkö, jolloin he näkevät värejä joita muut eivät näe. Muut ovat heille vähän kuin punavihervärisokeat (yleensä miehiä) ovat meille muille. Tämänlaisen erityiskyvyn näkeminen voi olla vaikeaa. Kenties tämä osaltaan selittää sen miksi jotkut naiset katsovat niitä sisustustapetteja enemmän kuin monet miehet. (Joskin epäilen.)
- Näkökyky on niin oleellinen että näkökyvyn vammautuminen tulee joskus mieleen. Esimerkiksi normaalin tekstin lukeminen ilman näkökykyä olisi mahdotonta. Unkurissa korostetaan sokeustarinoista sen verranettä  "jos sellaisen päähenkilö on nainen, häntä vainotaan ja varjostetaan; jos mies, hän on ihmeidentekijä" Se muistuttaa siitä että on olemassa pistekirjoitus. Jotkut jopa opettelevat erityisiä ninjataitoja sokeana. Näköaisti on siksi vallitseva ja sen menettäminen kenties kovin vamma, jota käytetään hyväksi (kuten tarinan naisia) mutta kuitenkin sen yli voi mennä (kuten tarinan miehet). Tämä on ahdistavaa mutta optimistista (sukupuolesta riippumatta).

(4) Kuuloaisti Kuuloaisti on kohtuullisen tärkeä. Jostain syystä koen, että se on erityisen sosiaalinen aisti. Kenties se johtuu siitä että puhelinten aikakautena tuntoaisti on suorastaan intiimi aisti, kun taas näköaisti on yleistä tuntemattomia kaduilla kohdatessa, ja luettaessa erilaisia asioita netistä. Puhelin kuuloaistimuksineen on minulle hyvin henkilökohtaista kommunikaatiota.
- Kuuloni ei ole erityisen tarkka, mutta musikaalisena ja muuten kuuntelevana ihmisenä tämä on varsin kätevä ja mukava aisti.
- Silmät voi laittaa kiinni ja hajut voi torjua suun kautta hengittämällä. Mutta korvien sulkeminen vaatii käsiä.

(5) Tuntoaisti on hyvin tärkeä ulkoaistimus. On mielenkiintoista, että moni ajattelee että tuntoaisti on ensi sijassa sisäaisti. Kuitenkin itse koen että tuntoaisti liittyy nimenomaan ihoon, jossa on esimerkiksi lämpöä ja painoa tuntevia reseptoreja. Tämän koen ulkoaistimukseksi. Näköaisti on kaukaa saatavaa tietoa, kuulo vähän lähempää ja tuntoaisti on se kaikista läheisin.
 - Voisin liittää tuntoaistiin ties mitä juttuja, mutta aivan kaikkia asioita en minäkään blogiini laita. Tämä olkoot yksi niistä. Voitte kuvitella tähän kuitenkin jotain. Älkää miettikö liikaa. Ja jos ryhtyy ahdistamaan, liittäkää minun paikalleni David Hasselhoff alastomana. Niin sitten ahdistaa enemmän.

(6) Kipuaisti taas on sisäaistimus. Tämä on minulle hyvin konkreettinen ja hieman pelottava aisti johon ei voi suhtautua kylmän viileästi tai pois sulkien. Syynä ovat muistot että se, että minulla on usein erilaisia kiputiloja. Vaikka tämä on itse asiassa elintärkeä aisti, tämän menettämien kohdalla ei ole vastaavaa pelkoa kuin näköaistin kohdalla.

(7) Tasapainoaisti. Tämä aisti on itse asiassa jokin jota en miettinyt suunnilleen ikinä ennen miekkailun aloittamista. Sittemmin siitä on tullut yksi tärkeimmistä ja kiinnostavimmista aisteista. Itse asiassa kun esimerkiksi kävelen, grounding, se miltä maa tuntuu kengänpohjan läpi, on ainakin yhtä kiinnostava kuin maisemat. Ainakin jos ei kulje asfaltilla.
- Tasapainoaisti on mielenkiintoinen testailtava esimerkiksi junassa. Sen parissa olen huomannut että se vaatii enemmänkin tiettyä rentoutta. Harjoittamaton tasapaino ei ole kovin hyvä, mutta jos tietoisesti harjoittelet sitä et voi pingottaa koska silloin se on vielä huonompi. Tasapaino vaatii rentoa valppautta esimerkiksi jos menee epätasaisesti kulkevassa junassa seisten ilman että ottaa tukea kaiteista vaan käyttää käsiä esimerkiksi lehden lukemiseen.

(8) Aistit joita ei omista. Esimerkiksi monilla linnuilla on havaittu magneettiaisti, jonka avulla ne voivat muuttaa ja suunnistaa. Esimerkiksi hait tunnistavat ympärillä sähkökentän muutoksia jotka elolliset synnyttävät. Näin ollen kalojen omat ajatukset ja lihasten toiminnat paljastavat kalat haille. Tämänlaiset aistit olisivat käteviä jos pitäisi suunnistaen metsästää jotakuta vihollista.
 - Tämänlaisten aistien puute kertonee sen, että Jumala ja muut korkeammat voimat eivät halua että teen mitään sellaista. Ja jos mitään tälläistä tahtoa ei ole, niin minun on joka tapauksessa vain pakko kärvistää ja tunnustaa rajoitteet. Josta itse asiassa seuraa se, että elän niin kuin tälläinen tahto ja Jumala olisi.
 - Toisaalta mielessä on silti ajatus siitä että jos olisi ainoana maailman ihmisistä nämä hai-lintuaistit, niin voisi jahdata jotakuta ja tämä yrittäisi mennä piiloon mutta aistisin sen aivosähkön, ja se ajattelisi itsensä kiinni. Yrittäisi piilotella mutta omat aivot pettäisivät tämän. (Mutta toisaalta ihmiskeho on tälläinen, aran piileskelijän lokaation voi paljastaa sen oma peräsuoli.) Niin vain menisin ja vaivihkaisesti voisin salamurhata kohteen ja tämä olisi pimeässä piilossa vain että ällistys (eikä muuta kun ei ehtisi). Magneettiaistini avulla voisin sitten eksyä pohjoisnavalle (eli tehdä saman mitä voi tehdä kompassilla). Ellei joku sitten eksyttäisi minua puhumalla vaikkapa matkapuhelimeen jossain.