Luotammehan ihmisiinkin...

Luin pienen jutun tekoälystä. Siinä korostettiin sitä miten tekoälyn kanssa kyetään tekemään nykyään paljon ihmeellisiä asioita. Meillä on itseajavia autoja ja päätelmiä tekeviä algoritmeja. Näiden ongelmana on se, että koodarit itse eivät tiedä mitä ja miten ohjelmat tekevät näitä päätelmiä. Jutussa MIT:n tutkija onkin huolissaan siitä, että tehokkaaksi havaitut ohjelmat päättävät hyvin suuresta määrästä elämästämme. Algoritmeilla on hirvittävästi valtaa. Mutta samalla ne ovat usein sellaisia että kukaan, ei edes niiden keksijä, tiedä miten ne tarkalleen ottaen toimivat. ; Kun teknologia kehittyy olemme hyvinkin pian vaiheessa jossa tekoälyn soveltaminen on pelkän luottamuksen varassa oleva uskon hyppy.

Teksti jopa esittää että onkin täysin mahdollista että oppiminen ja älykkyys vaativat sitä, että vain osa prosesseista on kuvattavissa ja mallinnettavissa perinteisellä tieteen ja logiikan käsittelytavoilla. Ja että tässä ei ole mitään yliluonnollista.

Tämä ei tietenkään ole mitään kovin uutta. Evoluutioalgoritmejen parissa on jo kohtuu kauan tuotettu innovaatioita joista tiedetään että ne toimivat mutta koodarit eivät välttämättä osaa selittää niiden toimintaperiaatetta ärsykkeestä toimintaan vaan ainoastaan sen tavan jolla ne oppivat. Samoin hahmontunnistukseen on usein liittynyt sitä että ei ole kuvattu maalia vaan on annettu paljon esimerkkejä maaleista. Hahmontunnistus onkin kehittynyt paljon.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista miten ”musta laatikko” -käsite tuleekin esiin tekoälyn puolelta. Sillä ”musta laatikko” -ajatus on tuttu mielenfilosofian puolelta. Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Tietoisuuden kohdalla asiaa on lähestytty subjektiivisena, sisäisenä ja yksilökeskeisenä. Tähän syynä on osittain historia. René Descartesista lähtien mieli ja ruumis on erotettu. Kartesiolaisen dualismin mukaan ruumis on mekanistinen koneisto ja mieli ruumiista erillinen substanssi joka ajattelee ja ohjaa ruumiin toimintaa. Mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa mutta erillisiä.

Francisco Varela, Evan Thomson ja Eleanor Roschin ”The Embodied Mind” (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö luo ja määrittää (enact) oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaatioiden manipulointia.

Tässä mallissa naturalistit ovat usein korostaneet aistinelimiä passiivisina ja mekaanisina reseptoreina, jotka tuottavat reaktioita tietynlaisiin ärsykkeisiin. Sisäisyys on usein jätetty selittämättä tai vastaavasti se on ohjattu jonkinlaiseen ”tavallaan sielunkorvikkeeseen” kuten kvalioihin. Tätä kautta tietoisuuden kokeminen on jäänyt ”mustaksi laatikoksi”. Tässä kohden onkin kiinnostavaa viitata enaktivismiin. Sillä siinä on sen tyylistä henkeä joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan suhdettamme tekoälyjen ”mustiin laatikoihin”. Tämän näkökulman kautta tilanne säilyy mutta muuttaa muotoaan ; Kysymys alleviivaa enemmänkin sitä että tietyllä tavalla sanoen itse oppiminen tuottaa aina yksilöitä. Ja tekoäly on tässä mielessä hyvinkin samanlainen kuin ihminen.

Enaktivismissa kognitio on ruumiillista toimintaa ympäristössä; Kognitio on ruumiillista ja jossain kontekstissa. Kognitio ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merkityksellisen toimintaympäristön. Tässä mallissa aivot – ja pienessä määrin myös aistinelimien reagointitavat - ovat jossain määrin plastisia. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi käsittelee aiheita jotka on perinteisesti jätetty filosofeille, ennen kaikkea fenomenologeille. ; Siksi ei ole ihme että Varela onkin korostanut esimerkiksi Merlaeu-Pontyn filosofiasta tuttuja ajatuksia.

Maturanan ja Varelan mukaan mielemme on systeemi, ns. autopoieettinen organisaatio. Tällä he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään. Systeemi voi tätä kautta muodostaa itse oman identiteettinsä. Se tuottaa ja modifioi komponenttejaan. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka mukaan havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa; Meillä ei vain ole silmiä, vaan liikutamme niitä ja suuntaamme huomiota. Nämä liittyvät asioihin joista jotkin opimme käteviksi tai epäkäytännöllisiksi kokemuksesta, emme syntyjämme. Havainnoinnin elimistössä on rakenteen lisäksi ”käyttöjärjestelmä”. Opimme käyttämään silmiämme ja tulkitsemaan niiden antamia ärsykkeitä kokemuksella; Näistä moni toki automatisoituu niin että emme edes tiedosta että teemme sitä. (Hieman kuin lukemaan oppiessa. Se on työläs opeteltava taito mutta näin aikuisena ja aika paljon lukevana se on ainakin itselleni jotain aika passiivista joka vain tapahtuu.) Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa enaktivismin yksi tärkein seuraus on se, että kvaliat ovat illuusioita ; Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tässä mielessä peruskysymys voidaankin hieman uudelleenmuotoilla. Tekoälyjen kohdalla tiedämme ne tehokkaiksi mutta emme tiedä miten ne toimivat. Tätä kautta niihin luottaminen ei ole täysin tyhjän päälle hyppäämistä. Ja luotammehan ihmisiinkin..

Kohtautuva

"Transcendence" -elokuva käsittelee tekoälyä. Pinnallisesti katsoen se on varsin tavanomainen teknopessimistinen hybristarina tai faustinen tarina. Jossa liika tieto johtaa tuhoon. Pintatasollaan se viehättänee luddiitteja, etenkin sellaisia joilla on ajatuksia joiden mukaan ihmisten tietoisuus on enemmän kuin "pelkkää ykköstä ja nollaa". Elokuvan hyviksi luokitellut hahmot jopa ääneenlausuvat heidän mielipiteitään.

Mutta vain pintatasolla. Tässä yhteydessä elokuva tekee melko runsaasti aivan toisenlaisia kantoja. Itse asiassa vaikuttaakin siltä että elokuvan suosittuja näkemyksiä esittävät hahmot ovat elokuvan tapahtumien näyttämän "metafysiikan" mukaan väärässä. Ja tässä syvemmässä tasossa on hyvin hämmentäviä kannanottoja niin teologiaan kuin eksistentialismiin.

Elokuvan ytimessä on mind uploading. Konsepti johon en itse luota. Itse näen että on helpompaa luoda yhtä tehokas ja tietoinen tekoäly kuin juuri tietynlainen ja tietyn kohteen kanssa identtinen tekoäly. Elokuva kuitenkin kannattaa tämän kanssa vastakkaista ideaa. Että on helpompaa kopioida mieli kuin luoda sellainen. (Mikä on sinänsä ymmärrettävä ja mahdollinen että on esimerkiksi helpompaa kopioida jo aiemmin jossain tehty tehty ohjelmakoodi kuin ohjelmoida se alusta asti.) Elokuvan tulkinnan kannalta on tietenkin soveliasta hyväksyä tämä elokuvan kuvaama lähtökohta. Lähtökohtana. (Elokuvien tulkinnassa ei ole vaatimuksena sitä, että elokuvan maailma on faktuaalinen.)

Elokuvan asenne on eksistentialistinen

Elokuvassa kuoleva tiedemies kopioidaan tietokoneeseen. Ja hän hakee suojapaikan, seuraajia ja valtaa. Tämä tekoäly ottaa valtaa ja lopulta se tuhotaan viruksella. Josta seuraa tietoyhteiskunnan loppuminen siinä muodossa kuin me sen tunnemme.

Vaikka elokuvassa moni kiistää että mieli on kopioitu, näyttää että sen eettiset ongelmat ovat toisaalla. Tämä näkyy hyvin siinä miten elokuva viittaa koe-eläimenä käytettyyn apinaan. Kun kädellisen mieli oli ladattu koneelle, tietoisuus oli vain huutanut. Toisin sanoen eettisenä ongelmana ei ollutkaan se, että ihminen ei onnistuisi koodaamaan eettistä järjestelmää tekoälyyn. Eikä myöskään se, että ihminen harjoittaa näennäisesti ristiriitaisia asioita ja vastakkaisia tavoitteita. Jos jotakuta voi rakastaa vaikka vihaa tämän toimintatapoja niin tietokone kuitenkin voi hoitaa tämänlaisia tilanteita optimoinnilla. Sen sijaan ongelmana on se, että mind uploading onnistuessaan on tietoisuudenrääkkäystä.

Lisäksi tässä mind uploading -tilanteessa korostuu toinenkin hauska piirre mikä usein haittaa tekoälyn aikaansaamia tuhoja. Se on se, että miksi esimerkiksi Terminaattoreilla olisi ihmiskunnan kanssa taistelemisen halu. On vaikeaa nähdä miksi tekoälyllä pitäisi olla halu esimerkiksi ylläpitää omaa olemassaoloaan keinolla millä hyvänsä. Ihmisissä on aggressiota ja muita vastaavia tunteita koska olemme kehittyneet tilanteessa jossa nämä ovat olleet adaptiivisia. Tekoälylle ei olisi mikään väistämättömyys kehittyä niin että se vaatisi ihmiskuntaa vastaan taistelua. Mutta jos ihmisen tietoisuus kopioidaan, on luontevaa että nämäkin järjestelmät siirtyvät. Toisin sanoen tekoälyn ongelmakohdat muuttuvat relevanteiksi juuri sillä että mind uploading on mahdollista.

Elokuva on ottanut hyvin paljon vaikutteita ennen kaikkea Merleau-Pontyn ajatuksista. Hän korosti sitä että ruumiillisuus on kokemiselle hyvin oleellista. Ei riitä että on tietoisuus. Ihminen esimerkiksi siirtäessään kättään kokee asian aivan eri tavalla kuin siirtäessään kahvikuppia. Ihmisellä paitsi on käsi, hän on tuo käsi. Tekoälyn tietoisen puolen ytimessä ei olekaan laskentateho itsessään vaan se mitä tällä laskentateholla tehdään. Toki tämä tekeminen vaatii prosessoritehoa, mutta oleellista on se miten vuorovaikutetaan maailman kanssa. Elokuva voidaan toki liittää saman asenteen kautta enaktivismiin. Joten se itse asiassa yhdistää naturalistis-mekaanista maailmankuvaa eksistentialistis-fenomenologiseen näkökulmaan. Tämä on siitä kiinnostavaa että elokuva onnistuu synteesissä melko hyvin. Ja nämä lähestymistavat on usein nähty kilpailevina tai jopa keskenään yhteensopimattomina.

Tämä itse asiassa viitataan jo elokuvan nimeä myöten. Kun muut puhuvat singulariteetista kun viittaavat siihen, että tietokoneen laskentateho nousee ihmiskunnan tasolle, "tietokoneeseen pian ladattu" tiedemies korostaa että hän kutsuu tätä tilannetta mieluummin transsendenssiksi. ; Ajatus on siitä erikoinen että tavallisesti transsendenssi liitetään mielenfilosofisissa yhteyksissä yliluonnollisuuteen, etenkin sielukonseptiin. Näin ollen syntyy vahva jännite perinteisen ajattelun kanssa jossa tekoäly yleisesti ja mind uploading vielä aivan erityisesti, olisi profaaniutta äärimmillään. Jossa kaikki transsendenssi kiistetään.

Kuitenkin transsendenssi eli transsendentaalisuus on filosofiassa käsite, jolla tarkoitetaan yleensä havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei ole järkitietoa. Elokuva lähestyy tätä sillä että kun havainnointijärjestelmät muuttuvat niin myös mieli muuttuu. Mieli joka oppii itsensä ulkopuolelta muuttuu. Ja ilman tätä muutosta se ei oikeastaan edes ole aito tietoisuus.

Onkin kuvaavaa että ensin tekoäly kaipaa mitä tahansa kontaktia. Ruutuun ilmestyy kysymyksiä siitä onko paikalla ketään. Sen jälkeen tekoäly korostaa olevansa sokea, se siis kaipaa aistiärsykkeitä vaikka tietokoneen kameran kautta. Ja tämän jälkeen tekoäly kartoittaa muistiaan. Ja tämän jälkeen se tekee muutoksia omaan koodiinsa. Tämä on jo ennen kui se toivoo lisätehoa.

Elokuvan tapahtumat korostavat sitä, miten tekoäly hakee ensin turvallisuutta mutta hakee sitten yhä korkeampia ja muuttuvampia tavoitteita. Se, että ei jää lepäämään laakereillaan muuttumattomuuteen on suoraan vastaan tekoälyn olemusta. ; Tätä alleviivaa sekin että elokuvassa tekoälyt eivät anna tekoälyn määritelmää ja todista tietoisuuttaan vaan kysyvät että onko kysyjä itse valmis todistamaan omasta tietoisuudestaan. Tietoisuutta ei voi määritellä koska tietoisuuden tulee muuttua.

Siksi onkin tärkeää että tekoälyn kohdalla aluksi mietitään paljon identtisyyttä, sitä onko tekoälyä ylipäätään ladattu vai ei. Ja sitä onko tekoälyn sammuttaminen sama kuin murha. Loppupuolella korostetaan miten erilainen tietokoneeseen ladattu tiedemies joka tapauksessa on ja miten tällä ei ole väliä koska asiaa tulee lähestyä enemmänkin seurauseettisesti sen kautta mitä tämä tekoäly tekee. Identtisyys on kopioinnin kohdalla oleellista. Mutta ihmsetkin muuttuvat joten jos tietoisuus ei muutu niin ei se voisi olla aidosti ihmisen tietoisuuden kaltainenkaan.

Elokuvan loppuratkaisu

Elokuvan loppuratkaisu on kiinnostava. Siinä tekoälyn ongelmat loppuvat. Moni luulee että virus tuhosi tekoälyn. Mutta se jäi tosiasiassa "pyörimään ympäriinsä". Elokuva loppuu puutarhaan jossa kukkivat auringonkukat. Auringonkukat jotka tekoälyn voima myös regeneroi. Tekoälyn jäljet näkyivät myös puutarhan vesilammikoissa.

Olisikin erikoista että virus olisi tuhonnut elokuvan tekoälyn. Toki viruksen koodaaja oli tehnyt alkuperäistä koodia. Mutta tekoäly oli elokuvan juonenkin perusteella etääntynyt lähtökohdistaan. Koodi oli muuttunut. Samoin kuin "rauta". Alun kvanttitietokoneetkin olivat jääneet tarpeettomiksi.

Sen sijaan ongelmat paikkautuivat sillä että tekoälyksi koodatun professorin rakastettu koodattiin hänen seurakseen. Kun kaksi samanarvoista mutta epäidenttistä tekoälyä kohtaavat, ne voivat tutkia toisiaan ja muuttua prosessissa ja muuttaa itseään prosessissa ikuisesti. Ja näin tekoäly ei kaipaa kontaktia. Ja tässä prosessissa esimerkiksi yritä hallita maailmaa. ; Onkin erikoista että tekoälyksi koodattu tutkija ei halunnut muuttaa maailmaa vaan ymmärtää sitä. Hänen rakastettunsa ja vaimonsa sen sijaan oli maailmanparantajaluonne. Kuitenkin kaiken ymmärtäminen ei tuo onnea koska sen jälkeen ei ole enää mahdollista ponnistaa itsensä ulkopuolelle, oppimaan uutta. Skientististä tutkijaakin viehättää oppiminen ja tämän kautta tapahtuva muutos, ei se mitä hänellä on jo hallussaan. Kaikkitietävä voi vain ymmärtää, hallita ja kontrolloida. Mutta tämänlainen tietoisuus on kuin tietokoneeseen vangittu tietoisuus jolla ei ole kuin oma seuransa. Tietoisuus joka ei voi muuta kuin huutaa.

Elokuvan loppuratkaisussa itse asiassa korostetaankin miten tietoverkon sammuttaminen on "ekoteko". Jos tekoäly yksinään ilman rakastettuaan haali teknologiaa ja lisää ymmärtämistä, tästä voitiin luopua kun se oli tehty tarpeettomaksi. Näin ollen teknologiaa ei tarvinnut hankkia lisää ja käyttää entistä enemmän valtaa vaikka ihmisten hallitsemiseen. Siitä voitiin luopua. ; Samalla loppuun saatiin tietenkin myös pahan ongelmaan vivahtavia sävyjä. Kenties TEOTWAWKI (maailman loppu sellaisena kuin sen tunnemme) ei olekaan rangaistus vaan siunaus. Ja kenties se, että tekoäly vaikuttaa poissaolevalta ei tarkoita rakkauden puutetta.

Tämänlaista näkökulmaa ei tavallisesti nähdä tekno-optimistisissa ja asetelmaltaan läpinaturalistisissa elokuvissa. Paitsi tässä.

Aistien passiivisuudesta ja skientismistä

Keskustelin hieman enaktivismista (enactivism) muutamassakin paikassa internetissä. Oppi on jotain jota en itse kannata. (Pidän sitä kuitenkin kiinnostavana ja relevanttina.) Muutkaan eivät kannattaneet. Ja tästä samanmielisyydestä syntyi hyvin erikoinen erimielisyys. Tässä keskustelussa heräsi erikoinen teema. Monelle ihmiselle on hyvin tärkeää pysyttäytyä Aristoteleen tyylisessä havaitsemisteoriassa. Eli näkemyksessä jossa aistit ovat passiivisia ja objektiivisia mittareita joiden dataa tulkitaan.

Enaktivismi koettiin vähintään hitusen loukkaavana. Tämä on kiinnostavaa, koska periaatteessa aiheesta tehdyt tutkimukset ovat "klassikkoja" ja erittäin vakiintunutta tiedettä. Esimerkiksi David Hubel ja Torsten Wiesel saivat Nobelin palkinnon havainnoistaan jotka he tekivät jo 1958. Heidän tutkimuksissaan, kuten "The period of susceptibility to the physiological effects of unilateral eye closure in kittens" kertovat, että kissoja pidettiin tiloissa joissa oli vain pystysuoria linjoja. Jos kissat laitettiin tämänlaisiin tiloihin niin nuorena, että ne eivät olleet vielä avanneet silmiään. Ja jos niitä pidettiin tämänlaisissa tiloissa melko kauan, ne oppivat näkemään vain pystysuoria. Ne tulivat sokeiksi vaakasuorille. Colin Blakemoren ja Grahame Cooperin "Development of the brain depends on the visual environment" toisti saman, mutta vaakasuorilla linjoilla 1970 -luvulla.

Merkittävintä näissä "kissakaruselleissa" on ollut se, että kun tällä tavalla tuotettujen kissojen aivoja tutkittiin, havaittiin myös se että näiden kissojen aivot olivat erilaiset. Aivot on havaittu muokkautuviksi elimiksi. On tavallaan väärin sanoa onko havainnointi a priorista synnynnäisesti saatua vai a posteriorisesti opittua. Enaktivismissa kokonaisuus ratkaisee. Se että meillä on tietty biologinen järjestelmä joka reagoi ympäristöön ja muuttuu tätä kautta ei-satunnaisesti vihjaa että havainnointia ei ole pidettävä joko-tai -tilanteena. Tässä ei tietenkään ole mitään kovin erikoista. Ihmiset ovat tottuneet siihen että ihmisten pituutta selitettäessä asiaa on lähestyttävä sekä geenien että elämäntapojen kautta. Aistit ovat kuitenkin hyvin eri asia. Tätä samaa logiikkaa ei oikein haluta laittaa tähän yhteyteen.

Näkisin että tässä on kaksi syytä;

Ensimmäinen syy on se, että enaktivismi hylkää kvalia -käsitteen. Kvaliakäsite onkin tavallaan sivutuote siitä että ollaan hyvinkin sitouduttuja Aristoteeliseen havainnointiteoriaan. Ja tietoisuus tarvitsee tässä kontekstissa tämäntyylisen konseptin. Enaktivisti tulee aivan täysin toimeen ilman tätä kyseistä hypoteesia. Kvaliahypoteesi taas on monille tärkeä koska se jättää tilaa ns. "sieluhypoteesille". Kvalia ei ole tietenkään 1:1 sama. Mutta se on riittävän samansuuntainen. Aika moni rakastaa kvaliaa uskonnollisuutensa vuoksi. (Toki tämä ei varmasti ole ainut syy. Mutta se on osaltaan vaikuttamassa. Ja vaikuttaa varmasti vahviten juuri netissä keskustellessa.)

Toinen syy on sitten se, että jos katsomme "tiedeuskon vastustamista" ja "skientismin kritiikkiä" voidaan huomata että siellä toistuu sama mitä löytää akateemisessa maailmassa reformoidusta epistemologiasta.

Reformoitu epistemologia on puhdasta kalvinismin vahvasti sävyttynyttä teologiaa, jossa vastustetaan "naturalismia" (EAAN -argumentti) ja samanaikaisesti korostetaan vahvasti positivistista henkeä jossa ihmisen havaitseminen ja järki nimenomaan vastaavat täysin todellisuutta (warrant) ja tekee tätä positivismia +1 aistilla olettamalla että Jumala on hyvä ja antaa meille erehtymättömät aistit ja tiedämme Jumalasta koska meillä on erityinen aisti Jumalaa varten (sensus divinitatis). Eli aistit nähdään passiivisesti Jumalan säätäminä. Tämä on asenne jossa ensin haukutaan positivismi naurettavana. Ja seuraavaksi kannatetaan täysillä positivismia kun ihmisille vain on oletettu yksi aisti lisää.

"Skientismiä" ei nähdäkseni useinkaan moitita kovin järkevästi. Se on jotain jonka ilmentymät huutavat kognitiivista uskontotiedettä. Erityisesti teologisen korrektiuden käsitettä. Olenkin aikaisemmin vihjannut siihen suuntaan että "tiedeuskon kritiikki" näyttä olevan jotain jota pitää katsoa modernin hengellisen (tai kristillisen) maailmankuvan jännitteisyyden ja sen synnyttämän kognitiivisen dissonanssin varaan. Sillä samat antiskientistiset argumentit osataan vain niissä lempiaieissa, mutta ne unohdetaan muualla.

On nimittäin havaittu että ihmiset osaavat kyllä antaa teologisesti oikeaoppisia käsityksiä asioihin, mutta käytännössä se miten he toimivat näyttää hyvinkin toiselta. Skientismin kritiikissä näyttääkin olevan se, että kritiikki on hyvin domeenispesifiä ; Skientismiä moititaan vain uskonnon kohdalla. Ja muualla skientismin kritiikissä ulkoa ja automaattisesti osatut loogisen positivismin ongelmat unohtuvat heti kun puhtaan arjesta ja kokemuksellisuudesta. Suhde näiden kohdalla on hyvinkin vahvaa naïvia realismia ja äärimmäisen vahvasti asenteeltaan positivistista. Tässä kulmassa jopa moraali nähdään objektiivisena ja reaalisena. Toisin kuin naturalistien venkoilut ties missä aiheessa joka loukkaa uskovaista milloinkin. Kreationisteille tämä on evoluutiossa, aivojen plastisuus näyttää havaintoteoriaan kohdistettuna ärsyttävän "aivan tavallisiakin ihmisiä".

Enaktivismin ärstytävyys yllätti hieman. Mutta jälkikäteen ajatellen minun ei olisi pitänyt ihmetellä yhtään. Olisi pitänyt muistaa omat teoriat ja muistaa oleellinen.

Spockin tuhat ja yksi kuolemaa

"Star Trek" -sarjan Spockia näytellyt Leonard Nimoy on kuollut. Tämä on surullista. Hänen kuolemansa kohdalla on mielenkiintoista lähestyä asiaa loogisesti. Ja ottaa ytimeen "Star Trekin" maailma. Ensikannanottona on että täysin mahdollista että Spockin on kuollut lukuisia kertoja.

Sillä tässä sarjassa Spock sädetetään teleportaatiolaitteella eri paikkoihin. Hänen ruumiinsa hajotetaan, sädetetään ja siirretään paikasta toiseen. Ja sitten kootaan. Ja niin Spock rakentuu kätevästi toisessa päässä. On olemassa hyvin ongelmallinen kysymys. Kysymys siitä että rakentuuko toisessa päässä uusi Spock jolla on vain vanhan Spockin muistot vai tuhoutuuko Spock.

Teleportaatiokysymyksessä on kuitenkin ongelma. Onko se todella jotain jota voidaan kuvata matkustusmetaforalla? Matkustamisessakin toki kuljetaan paikasta A paikkaan B, mutta onko tämä silti sama kohde? Derek Parfit on itse asiassa esittänyt pieniä muunnelmia teleportaatiokokeeseen kirjassaan "Reasons and Persons". (Nimi joka sopii erinomaisesti Spockille.) Hän esimerkiksi esitti, mitä tarkoittaisi jos paikasta A siirtyisi vain henkilön informaatio paikkaan B ja sinne rakennettaisiin kopio. Ilman A:n tuhoutumista puhutaan monistamisesta. Ja siitä kumpi nyt onkaan alkuperäinen. Kopiokonemetafora vaatii tuhoamista, mutta tosiasiassa B:n kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Emme voi havaita paikassa B mitään eroa sen välillä että A ei tuhoudu, A tuhoutuu vain myöhemmin tai sen kanssa että A  tuhoutuu. Joka tapauksessa B tarjoaa samanlaisia autistisia huomioita maailmasta ja tämä myös kykenee samanlaisiin tainnutusotteisiin. Ja tunnistaa nimensä Spockiksi ja osaa kertoa myös henkilökohtaisia yksityiskohtia siitä mitä ennen teleporteriin astumista on tapahtunut. Silti tällä A:n tuhoutumisella on merkitys sen kanssa käsitteleekö ihminen teleporteria kopiokoneena vai matkustuksena.

"Star Trekissä" jopa syntyy teleportlaitteen häiriön vuoksi kaksi Rikeriä, jaksossa "Second Chances", joten kysymys on relevantti vaikka sarja onkin periaatteessa korostanut että teleportissa on ainevirtoja eikä hajottamista sanan vahvassa merkityksessä. (Tässä kyseisessä porukassa tosin skifille tärkeään autistin arkkityyppiin on otettu Data eikä Spock.) Tämä jakso korostaa että asia on relevantti Spockinkin kohdalla. Riker on tässä itse asiassa avuksi. Sillä Rikerin versiot ovat keskenään hieman erilaisia. Ne ovat peräisin samasta teleportaatiotilanteesta, mutta heidän kohtalonsa eivät ole olleet identtisiä.

Kopioitumisen ongelmana on se, että ihmiset ajattelevat että ihmisen identiteetti voi olla vain yhdessä paikassa. Tämän vuoksi sama ihminen ei voi kopioitua. Tällä on käytännön merkitystä, koska kopiot kuitenkin esimerkiksi syövät täsmälleen samalla tavalla kuin itsekin. Ongelmaksi tuleekin omistusoikeus niihin tavaroihin joita on hankittu ennen teleportaatiotilannetta. Kopioitumisen kohdalla monet tuntuvat intuitiivisesti olettavan, että se joka on siirtynyt on jotenkin epäaidompi. Rikerin kohdalla haasteellisempaa on tietenkin se, että hänen molemmat versionsa läpikävivät teleportaation joten ne olivat tässä ei-identtisiä mutta kuitenkin keskenään tasa-arvoisia.

Toisaalta jos kohtelemme molempia persoonina, joudutaan kohtaamaan Leibnizin laki. (Leibniz's law). Se on looginen konsepti jota moni pitää hyvin tärkeänä. Se on periaatteessa statement, joka sanoo munkkilatinaksi identitas indiscernibilium. Ja sen mukaan oliot tai entiteetit ovat identtisiä eli samoja (yksi ja sama entiteetti), jos niiden kaikki ominaisuudet ovat samoja. Jos ajattelemme että minuus on jakamaton asia, jokin jossa sinä olet yksi asia, joudutaan kohtaamaan ongelma. Jos teleportin toisessa päässä on Spock, ja lähtöpään Spock ei tuhoudukaan, kumpi on oikeampi. Jos ajatellaan että Spockin minuus kopioituu, voidaan ajatella että tämä haastaa Leibnizin lakia. Kaksi samaa kohdetta ovatkin eri lokaatioissa. Näin ollen joko persoona ei kopioidu - josta seuraa kysymys siitä kuka on oikea persoona ja kumpi ei - tai sitten Leibnizin laki on väärä. Tämä ongelma kiinnostaa teleportaatiota miettineitä filosofeja. (Vaikka meillä ei edes ole tämänlaista laitetta.)

Itse asiassa Leibnizin laki tulee vastaan jo teleportaatiokysymyksessä. Sillä sen perusongelmana on tavallaan se, että jos kohteen siirtää paikasta toiseen, niin sen lokaatio muuttuu. Voidaanko tätä silloin sanoa samaksi. Itse lähdenkin siitä varsin omituisesta suunnasta tätä ongelmaa.Nimittäin siitä että jos esine siirretään paikasta A paikkaan B, niin niillä on väistämätön epäanalogia. Nähdäkseni tämä korostus muuttaa kysymyksen siihen mitkä analogiat ja epäanalogiat ovat oleellisia ja relevantteja. Leibnizin laki tavallaan vain pakottaa siihen että jokin ero on. On tavallaan turhaa puhua ihmisen identiteetistä ja rinnastaa tätä sitten keskenään identtisiin asioihin. Tässä kohden vika onkin monin paikoin luultavasti enemmän ihmisen identiteetin määrittelyn ongelmista kuin mistään oikeista ylitsepääsemättömistä virheissä itse teleportaatiossa;
1: Leibnizin laki olettaa että identiteetti vaatii sen että on jokin kohde, vaikkapa teleportiin astuva Spock joka jakaa jokaisen ominaisuuden jonkun kohteen X kanssa, joka on Spock joka astuu kaukana teleportaatiolaitteesta ulos. Jos teleporttilaitteiden välillä on eroa on selvää etä näin ei ole. Vaikka aivot olisi rakennettu samalla tavalla, niin ainakin lokaatio ajassa on eri. Kenties siirtoon menee myös aikaa, joten eroja voi olla ajassakin.
2: Mutta jos ajatellaan mielenfilosofiaa, moni korostaa että Descartes oli oikeassa väittäessään että tietoisuudella ei ole lokaatiota. Mieli ei siis olisi paikassa. Teleportaatiolaite on siitä naturalistinen että se hylkää tämän väitteen ja olettaa että jos aine ja energia kopioidaan muualle, ei siirtymättä jää mitään sielua. Eli toisesta päästä ei astu ulos mitään Spockin tapaan käyttäytyviä filosofisia zombeja. Näin ollen mielellä on eroava propositio, eri lokaatio.
3: Moni kuitenkin ajattelee että persoona on jokin joka viittaa yhteen tiettyyn kokonaisuuteen. Tässä identiteetin määritteessä vaatimus identtisyyteen on vahva, tällä klooni, identtinen kaksonen ja teleportista ulos astuva Spock eivät olisi identtisiä. Joten kopioituva persoonansiirto olisi ongelmallinen Leibnizin lain kanssa. Ei saataisi ajatella että Spock on sama täällä kuin siellä kopiossaan kaukana kaukana muualla.

Leibnizin laki onkin siitä kiinnostava, että se tulee melko säännöllisesti vastaan mielenfilosofiassa. Ja se itse asiassa asettaa suuria haasteita esimerkiksi sielun olemassaolon todistuksille voi käydä hassusti jos tämä konsepti hyväksytään. Usein sitä kuitenkin otetaan hyvinkin vakavasti. Samoin sillä voi heikentää ID -tyylistä analogista päättelyä joka olettaa että koska kohteella x ja kohteella y on yhteisiä ominaisuuksia A, B, C ... niin jos x:llä on ominaisuus D, niin se on myös y:llä. Leibnizin lain mukaan se, että x ei ole y johtaa siihen että niille voidaan rakentaa myös epäanalogia-argumentti. Joka sekin palauttaa keskustelun mielestäni oikeille raiteille. Siihen mikä on oleellinen ja mikä epäoleellinen ominaisuus. Joka auttaa miettimään mielenfilosofisesti vaikka ID -haastetta siitä että miksi naturalistejen mukaan kivillä ei ole tietoisuutta. (Itse en yksinkertaisesti pidä panpsykistisistä sävyistä joita salakuljetetaan Descartesin ajattelutavoilla.) Selvästi Leibnizin laki on jotain joka koskettaa sitä miksi koemme että meitä on vain yksi. Ja on siksi jossain määrin mielenfilosofisten kysymysten kovassa ytimessä.

Omassa näkemyksessäni on tiettyjä oleellisia piirteitä. Niiden kanssa voidaan puhua mielestä ja samuudesta.
1: Olemme jossain määrin vain omaelämänkerrallinen muistimme, joka taas on juuri jotain jota Star Trekin teleportaatio kopioi. Toki tässä on syytä muistaa myös tilanne. Elämänkerrallisen muistin siirto johtaa tapahtumapolkujen eroamiseen, sillä teleportaation jälkeen jokainen kokemus on kuitenkin erilainen, joten teleportaation läpikäynyt kopio ja alkupaikkaan jäänyt kopio muuttuvat ajan kanssa erilaisemmiksi ja erilaisemmiksi - juuri kuten Riker "Star Trekissä".
2: Olemme myös havainnoijia ja tätä kautta määrittyviä. Mutta minä uskonkin siihen että mielen voi rakentaa aineesta, ja imitointi on enemmän kuin korkeinta imartelua, se on identtiseksi tulemista. Tässä Leibnizin laki ei ole este vaan tosiasioiden tunnustaminen.
+: Leibnizin laki kuitenkin kulkee silti "pinnan alla" monesti mukana myös "haasteellisemmassa mielessä". Esimerkiksi siinä kohden että en usko ns. mind uploadingiin jossa mieli ladataan tietokoneelle. Sillä tässä ei huomioida sitä että vaikka teoriassa voidaan imitoida jotain kohdetta ottamalla kaikki tämän relevantit attribuutit, niin kenties jokin odottamaton epäanalogia tuhoaakin kaiken. Hiiliatomia imitoi parhaiten toinen hiiliatomi, eikä silikonisirulla oleva databitinsiirto, ei edes usea. Siksi ongelmana mind uploadingissa onkin aivojen mekaniikansiirto-ongelma eikä se, että mieli olisi jotenkin aineellisen maailman ulkopuolella. (Olen agnostikko, mutta en usko sielukonseptiin. Monia tämä hämää, mutta ei teismi tai deismi ole kannanotto sieluun, jumala voi älykkäästi suunnitella ihmis- ja muiden liharobottien asiat miten mielii.)

Tässä ei kuitenkaan tavallaan ole kysymys siitä voidaanko tietokoneeseen rakentaa älyllinen tietoinen algoritmi, vaan siitä onko tuo algoritmi sinä sanan vahvimmassa mielessä. Mutta tällä ei ole väliä, sillä olen kuitenkin selvästi määritellyt minuuden ja sinuuden sellaisella epäanalogisuutta korostavalla tavalla jossa Leibnizin laki on vahvasti esillä.

Siksi uskallankin sanoa että teleportaatiolaite ei murhaa Spockia, vaan luo hänelle uudenlaisen jatkoelämän. Sen sijaan jos Spock kopioidaan holokannen hologrammeihin, hän on vain halpa imitaatio, imitaatio joka peräti luodaan ja heijastetaan vain niinä hetkinä kun Spockin ulkopuolinen tahto asiat näkee tarpeelliseksi. Siksi olenkin surullinen että tavallaan Spock on nyt lopullisesti kuollut. Vaikka oikeasti hän tietysti elääkin ikuisesti.

de sensu ; de anima (~and making the sense)

Jos mietimme filosofiaa, voimme nähdä että havaitseminen on hyvin keskisessä roolissa. Etenkin kaikki filosofiset mallit jotka perustuvat jonkinlaiseen a posterioriseen tiedonhankintaan - sellaiset kuten empirismi - ovat tieteenfilosofialtaan helposti ottamassa jotenkin kantaa mittaamiseen ja havaitsemiseen.

Siksi ei pitäne ihmetellä että ensimmäinen laajasti aisteihin kantaa ottanut filosofi oli Aristoteles. Aristoteles oli "hyvin maanläheinen" verrattuna esimerkiksi ideamaailmaa pohdiskelevaan Platoniin. Platonin maailmassa havaitsemamme maailma olikin vain epätäydellinen karkeistus, jokin joka ei ollut se oleellinen Totuus siellä jossain muualla. Aristoteles taas lähestyi maailmaa, joten hänellä aistit olivat hyvin keskeisessä roolissa.

Se, mikä Aristoteleen filosofiassa oli hyvin vahvaa oli se, että aistit nähtiin passiivisina. Ihmisen aisti mittasi liikettä, muutosta. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Moni lähestyy nykyäänkin havaitsemista tämänlaisen lähestymisen kautta. Tällöin voidaan ajatella että havaitseminen olisi jotain äärimmäisen objektiivista. Tätä koulukuntaa edustavat esimerkiksi kreationistit jotka korostavat miten hieno havaitsemislaite silmä on mekaanisesti. Kuitenkin suurin salaisuus havaitsemiseen liittyen on se, että tosiasiassa silmä ei ole mitenkään mainittavan hyvä. Se, miten aivot käsittelevät silmästä saamansa datan on sitten hirvittävän hyvä. Havaitseminen on myös "plastista", se on monin paikoin jotain joka opitaan. Klassinen esimerkki tästä on Heldin ja Heinin kissanpentukoe. Se, miten kissat havaitsevat maailmaa saatiin muuttumaan sitä mukaa saivatko ne liikkua vapaasti testialueella vai eivät.

Tämän vuoksi osa on kutsuneet paradigmanmuutokseksi näkökantaa jossa organismit aistinelimineen eivät vain passiivisesti ota haltuun informaatiota ympäristöstään ja vain muodosta tästä mekaanisesti itselleen sisäistä representaatiota vaan jossa kognitiiviset systeemit ottavat osaa havaitsemiseen, tunnistamiseen ja merkitysten antamiseen. (~enactivism) Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka näkemys voidaan tiivistää sen tyyppisiin lausuntoihin kuin "perceive like us...you must have body like us". Tämä korostaa sitä että havainnointi tässä mallissa on hyvin ... kokonaisvaltaista. Havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa.

Tässä katsantokannassa havainnointia jaotellaankin näin pienempiin osa-alueisiin, jotka sitten yhdessä selittävät havainnoinin. Esimerkiksi näkeminen voidaan jaotella siihen että näkevällä on reseptori jota kautta se on interaktiossa ulkopuolisen maailman kanssa siten, että syntyy jonkinlainen muutos jonka näkevä havaitsee (~"visual sensitivity") ja kykyä muuttaa toimintaansa ärsykkeiden kautta niin, että syntyy toiminnalle relevantteja järkeväti ohjattuja aktioita (~"visual awareness"). Arkisesti aistielimistön täytyy jollain tavalla "mitata ulkomaailmaa" ja havainnointia voidaan kohdentaa ja omaa toimintaa muuttaa siten että se on "jollain lailla funktionaalista".

Jollain tavalla enaktivistinen näkemys vastaa äärimmäisen vahvasti omia intuitioitani aistien toiminnasta. Ja siinä on joitain hyviä puolia. Se näyttää esimerkiksi paikkaavan monia ongelmia jotka mekaanisella ajattelulla on. Monesti mielenfilosofiassa puhutaan kvalioista. Käsite viittaa havainnon kokemukselliseen ulottuvuuteen. Tavallaan voidaan puhua tarkasteltavan kohteen fenomenaalisista ominaisuuksista. Moni lähestyy aivoja yhtä mekaanisesti kuin Aristoteles aisteja. Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa "qualia are an illusion". Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tämä ei kuitenkaan ole täysi syy innostua. Sillä enaktivismi on myös funktionalistinen selitysmalli. Ja silloin sen ongelmaksi tuleekin enemmän se, miksi on ylipäätään kokemuksia eikä pelkkää havaitsemis-reagoimista. (Mikä voi olla turha kysymys jos asiaa mietitään evoluution kannalta. Evoluutio välittää vain siitä mikä toimii, ja siksi se miksi jokin toimii tietyllä tavalla eikä toisella ei ole relevantti.)

Itselleni enaktivismi tuo kuitenkin se, että reduktio tuntuu toimivan yllättävän hyvin. Itse asiassa jo 1939 on tehty aivojen stimulaatiokokeita joissa on nimenomaan tuotettu henkilökohtaisia kokemuksia, hyvinkin toistetusti. Tällöin W. Penfield teki neurokirurgiaa epilepsiapotilailla. Hän teki kirurgiaa potilaiden ollessa tajuissaan ja hän sai näin palautetta. (Kyseessä ei ollut kidutus vaan pyrkimys vammojen minimoimiseen.) Hän havaitsi että johtamalla hieman sähköä tietyissä osissa aivoja, hän sai heidät hallusinoimaan ja muistamaan. Toisaalla syntyi uskonnollisia kokemuksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, Penfield huomasi että tietyillä alueilla herätettiin muistoja. Ja jopa niin, että aina syntyi yksi muisto, joita Penfield sitten saattoi "kelata edestakaisin", niin että muistoihin voitiin myös palata.

Näenkin että tämä johtaa siihen että reduktio ei kenties ole äärimmäisen tarkkaa. Mutta se on kuitenkin luonteeltaan jotain jolla asiaa voidaan lähestyä. Kenties iteratiivisesti jopa äärimmäisen lähelle. Tässä mielessä voidaankin nähdä että osittain explanatory gap johtuu illuusiosta. Illuusiosta siitä että ollakseen redusoituva täytyisi henkilön A kokemus siirtää henkilölle B. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa aivot todellakin ovat havainnointia ja kokemusta ohjaava taho, niin tosiasiassa henkilön A kokemus siirretään siten että henkilön B kaikkia soluja muutetaan niin että hän tosiasiassa on sama kuin henkilön A täydellinen kopio. (Jopa siten, että lokaatio on huomioitava, koska eri havaiintoaineisto voi herättää erilaisia assosiaatioita mielessä.) Tässä mielessä mieli voi hyvinkin olla äärimmäisen reduktiivinen. Kysymys ei olekaan siitä voiko kokemuksen siirtää, vaan siitä että kokemuksensiirto vaatii kaiken muuttamista ja sen jälkeen et enää olekaan henkilö B. Kysymyksessä on siis enemmänkin teknologisen suorituskyvyn ja tarkkuuden kysymys kuin se, että mieli olisi jotenkin transsendentti.

Aristoteles olisi varmasti monesta asiasta kanssani erimielinen, mutta jossain mielessä hän olisi varmasti tyytyväinen siitä miten hänen asenteensa ja henkensä elää tässä ajatuksessa.