Pieni vertailu : Lihaa metsästämällä vai maataloudella

Lihansyöntiä koskeva keskustelu rinnastuu usein kasvissyöntiin. Kuitenkin lihansyönnin sisällä on paljonkin variaatiota. Ja näitä koulukuntaerojakin voisi olla rakentavaa miettiä. Koska minulla ei ole suuria antipatioita metsästystä eikä maataloutta kohtaan tästä ei syntyne mitään kovin hirvittävää vihapuhetta.

Käytyäni teurastus- ja lihanleikkuukurssin minulle tuli melkolailla selväksi se, että kuoleman kannalta tappamista on erilaista. On kiduttavaa ja vähemmän kiduttavaa. Halalteurastus ja metsästys ovat tappamisessa julmempia. Mutta se kun näkee miten vannesaha pistää sian kahtia kun taju on ensin viety, on näky tehokkuudessaan viiltävää. Sitä ikään kuin tiedostaa syvällisyyden Terry Pratchettin Kuolemalla. Tämä kun kutsuu lempeydeksi sitä että hän käyttää erityisen terävää viikatetta. Näkisin että tässä kohden tuotantoeläinten puolella on etuna juuri hyvä kuolema. Metsästysaseet eivät tapa tajutonta eläintä - ja metsästämällä tehty vahinko on olosuhteista johtuen väistämättä - vähemmän spesifiä.

Siksi jos kannattaa metsästämistä eettisempänä kuin maataloutta on kuoleman sijaan katsottava elämää. On keskityttävä siihen miten eläin elää. Tähän taasen on kaksi hieman erilaista näkökulmaa joita pidetään usein samana. Ne ovat kuitenkin vain osittain päällekäisiä.

Voidaan katsoa eläinten hyvinvointia. Tässä kohden on huomattava että maatilan olosuhteita kauhistellaan, mutta ei se eläinten elämä luonnossakaan mitään herkkua ole. Tämä unohtuu helposti ja tämän jälkeen tuotantoeläintilalta jääkaapista löytynyt possu on kauhistuttava ja syy päästää eläimiä luontoon. Mutta korpinnokkima kuollut villisianporsas ei herätä intoilua siitä että nämä pitäisi suojella luonnossa olevilta hirveyksiltä. En toki mene niin pitkälle että pitäisin maatalouden toimintaa täysin ongelmattomana ja supereettisenä. Sanon kuitenkin sen verran, että vaikka tuotantoeläinpuolella ei kenties mene niin kivasti, niin siellä on hyvinvointiasioita otettu lainsäädäntöön asti huomioon sen verran että ongelmista huolimatta asioita voi olla ihan OK. (Ja MTT:llä on esimerkiksi sikojen stressiä ja hyvinvointia tutkittu ja pyritty kehittämään. Olen itse ollut töissä siellä ja avustanut näissä hyvinvointitutkimuksissa.) Näin ollen voi sanoa että voi olla vaikea valita että onko luonnon vai tuotantotilan eläinten hyvinvointi paremmin. Mutta jossain määrin hyväksyn myös kriittiset äänenpainot ja voisin antaa tässä kohden varovaisen tasapelin. Eläinten hyvinvointi on monille tärkeä mutta tässä valintaa painottavat kuitenkin mieltymyskysymykset ja priorisoinnit.

Lopullinen ratkaisu onkin sitten tosiasiassa siinä että painottaako hyvää kuolemaa vai eläinten oikeuksia. Eläinten oikeudethan ovat sellaisia erikoisia ihmiseettisiä periaatteita joita laitetaan eläimiin kysymättä eläimiltä itseltään. (Eläinten hyvinvointia sentään voidaan tutkia terveystilastoilla ja katsomalla esimerkiksi miten kovaa eläimet ponnistelevat saadakseen tiettyjä hyödykkeitä ja toisaalta jos niiden annetaan valita niin mitä ne valitsevat.) Eläinten oikeuskulmassa sitten keskiöön nousee sellainen ajatus kuin että onko eläin elänyt elämänsä vapaana. Ja moni pitää tuotantoeläinlaitoksia petoksena koska niissä eläimiä ruokitaan ja ne eivät tiedä päätyvänsä lihoiksi.

Toki tämä huomio voidaan kytkeä klassiseenkin lihansyöntiin.

Itse näkisin että eläinten oikeuksia on jopa yliarvioitu, osittain eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Asia on ongelmallinen sillä maataloustuotantopuolella on hyvin helppoa keskittyä taloudelliseen hyvinvointiin ja viitata siihen miten esimerkiksi eläinten terveys vaikuttaa tuotteeseen joten eläimiä halutaan pitää hyvänä. Tämä johtaa liian helposti perinteiseen Adam Smithin näkymättömän käden kaltaiseen ajatteluun jossa tuotannon maksimoiminen jotenkin olisi aina myös eläinten hyvinvointia. (Näen että terveyspointti on validi, mutta ei se yleispätevä sääntö ole. Lainsäädännöllä on jouduttu puuttumaan karsinoiden kokoon juuri siksi että vapaa yrittäjä helposti sulloisi eläimet liian pieneen tilaan.) Eli tuotanto menisi eläinten hyvinvoinnin yli. Tämä tarkoittaa sitä että hyvä kritiikki olisi tarpeellista, jopa välttämätöntä. Eläinten hyvinvointi taas on enemmän ideologis-poliittista. Ja kun maatalouden kritiikki on tämänlaista, käy helposti niin että idealistit ajavat eläinten oikeuksia ja maataloustuottajat maatalouden kannattavuutta. Ja eläinten hyvinvointi voi tässä ristipaineessa unohtua. Koska poliittiset muutospaineet kuitenkin syntyvät siitä ideologisesta elämöinnistä, ihan sen takia että kuluttaja joka ostaa eettiseksi kokemaansa lihaa vain siksi että se on hänestä eettistä luo standardeja ja vaikutuksia - ja itse asiassa luo näitä juuri Adam Smithin näkymättömän käden logiikalla.

Toki kykenen ymmärtämään myös eläinten oikeuksien puolustajaa. Sillä vaikka se onkin harmittomimmillaan eläinten antropomorfismia ja pahimmillaan eläimen välineellistämistä oman ideologian symboliksi niin siitä huolimatta maatalouteen kieltämättä liittyy ajatuksia eläinten pettämisestä. Muistan kyllä itsekin MTT:llä kun eräänä teuraspäivänä yksi lempeä sika (sioilla on luonne, käytöksessä variaatiota lehmiin verrattuna ihan sikana) lähti teurasautoon. Käveli käytävää perse heiluen ja kävi pyytämässä rapsutuksia sekä minulta että teurasauton kuskilta. Kyllähän sinä iltana itku tuli, pakko myöntää.

Kuka on "mainostaja" ja kuka "asiakas" sosiaalisessa mediassa?

Usein puhutaan vain "sosiaalisesta mediasta". Ja sitten siihen niputetaan kaikki. Kuitenkin jos asiaa katsoo hitusen tarkemmin voi huomata että sosiaalisen median sisällä on toimintaa joka on hyvinkin erilaista. Sosiaalinen media on kuitenkin hyvin suuri ja tärkeä asia. Monilla ihmisillä iso osa elämästä menee sosiaalisen median äärellä. Tätä kutsutaan vapaa-ajaksi ja velttoiluksi. (Osa tekee sitä jopa töissä.)

Eikä pelkästään ajankuluna ; Guy Windsor on käyttänyt sosiaalisen median antamia hyötyjä kirjoittaessaan hyvin tarkasti rajatulle ja pienelle kohderyhmälle. Perinteinen mainostamistapa tarjoaa hyvin vähän mahdollisuuksia tämänlaiseen. Mutta jos kirjoittaa juuri tietyn segmentin mieltymyksiin sopivaa materiaalia jonka tuotteille on vähän kilpailua, kohdennettu mainonta on hyvä tapa lisätä käteisvirtoja. Sosiaalinen media auttaa pienyrittäjiä ja lisää monimuotoisuutta juuri siinä muodossa missä se on rikkaus.

Sinätuubi

Jos minulta kysytään, YouTube saa toimia esimerkkinä siitä miten sosiaalisen median "pohja" toimii äärimmäisen hyvin. Se on paikka joka saa uskomaan Adam Smithin näkymättömään käteen.

YouTubessa rahavirrat eivät toki ole huimaavia, mutta siellä on kuitenkin liikkeellä ajatus siitä että jos teet suosittua sisältöä, sinun on hyvinkin mahdollista tienata tällä. Suosittu kanava saa katsojia. Ne mainostajat jotka haluavat mainostaa näillä kanavilla rakentavat mainoksia joita sitten yritetään asettaa juuri näihin aiheen kannalta relevantteihin kanaviin. Klikkaukset taas tuovat rahaa sisällöntuottajalle.

YouTube yrittää tehdä kanavista suosittuja ja näyttää mahdollisimman relevanttia ja kiinnostavaa sisältöä. Se on sen etu. Ja tämä etu tukee sisällöntuottajien etuja. Ja mainostajakin hyötyy prosessissa.

Faece/off

Facebook ei toimi yhtä miellyttävästi. Itse asiassa se on hieman siltä kuin sen takana ei olisikaan mikään näkymätön käsi vaan Saatanan käsi. Syy on yksinkertainen. Facebookin tärkein toimintaperiaate on se, että se piilottaa asioita. Ja näkyvyyttä voi parantaa rahalla.

Et näe kaikkia ystäviesi päivityksiä etkä seuraamiesi ryhmien keskustelunaloituksia. Kun teet päivityksen, se jää aluksi vain hyvin pienen joukon nähtäväksi. Ja jos nämä pitävät siitä - eivätkä vain "pidä" vaan joko klikkaavat "likeä" tai kommentoivat - se näytetään hieman useammalle. Josta seuraa se, että facebookissa pitäisi aktiivisesti reagoida. Jos luet ja nautit ystäviesi asioista, se ei riitä ; Ystäväsi päivitykset ja elämäntapahtumat jäävät sinulta pikku hiljaa näkemättä. Lopputuloksena on se, että
* Facebookryhmien aktiivisuuden odotetaan vähenevän ajan mittaan. Facebook itse on ottanut asian avoimesti esiin. "We expect organic distribution of an individual page's posts to gradually decline over time" YouTubea taas ajaa ajatus kanavien ävijämäärien kasvusta, koska se tuo lisätuloja täsmä mainostajille.
* Ryhmät muuttuvat helposti joko kaikukammioiksi tai riitelyryhmiksi, koska ne ovat ne tavat joilla saadaan reagointeja.

Kokonaisuus on häiritsevä. Paikka jossa ytimessä ovat muut ihmiset ja sosiaalisuus tuntuukin harjoittavan kaikkea sellaista jota ei ihmisten kanssa toimeentulemiseen tavallisesti liitetä. Facebook kannustaa käyttäytymään läheistesi parissa siten kuin heidän parissaan ei hyvien tapojen mukaan saisi olla.

Lisäksi piilotustapa, jossa yksilöt ja ryhmät ja yritykset joutuvat maksamaan saadakseen näkyvyyttä ihmisille jotka ovat jo aktiivisesti ilmoittaneet olevansa kiinnostuneita vaikka jostain aiheesta tai tuotteesta on jotain joka ei viehätä yksittäistä käyttäjää tai edes mainostajaa. Itse asiassa facebook on tässä mielessä käänteinen YouTube ; Facebookissa joudutaan maksamaan jotta ihmiset saavat nähdä asioita sen sijaan että facebook yrittäisi näyttää mahdollisimman paljon kiinnostavaa sisältöä. "Facebook pitää tietoa panttivankinaan" ja yrittää saada maksua jokaisesta markkinointitapahtuman mahdollistamisesta. kun YouTube yrittää lisätä kanssakäymistä ja markkinatilanteita ja luottaa että tämä on se mistä ihmiset haluavat maksaa YouTubelle itselleen. Jos sosiaalista mediaa katsoisi pelkkänä monoliittina voisi näyttää että pinnallisesti samanlaiset tilanteet pitävät sisällään vastakkaissuuntaisia strategioita, joissa raha virtaa päinvastaisiin suuntiin.

Tämä on tietenkin jotain jota facebookin on pakko tehdä. Sillä facebook ei ole youtube. Facebook on liikeyritys jonka tehtävänä on tehdä rahaa. Ja koska "sosiaalinen media" ei ole mikään monoliitti, on erilaisten firmojen käytettävä erilaista ansaintalogiikkaa.
1: Monella on satoja facebookystäviä ja hän on kiinnostunut ja seuraa monia eri aiheita. Ei ole mielekästä klikkautua sisään ja saada tuhatta päivitystä. (Jos sinulla on 300 ystävää ja keskimäärin ihminen päivittää facebookissa 4 päivitystä, tulee pelkistä ystävistä 1200. Puhumattakaan ryhmistä joihin ihmiset kuuluvat ja joista valtaosa omasta facebookajastani kuluu.) YouTuben julkaisutahti ja julkaisutapa on äärimmäisen erilainen, joten sillä ei ole tätä ongelmaa.
2: Toinen asia on se, että facebookin pääsisältö, se joka siellä kiinnostaa, ovat ihmiset eivätkä asiat. Tälläisessä ympäristössä on vaikeaa kohdentaa mainontaa. YouTubeen mennään viihtymään, oppimaan ja tekemään vastaavia asioita. Facebookissa taas pääsijassa ovat kaverit, kuvien jakaminen ja vastaava.
3: Kolmas asia on se, että facebookin julkaisualustassa on monia päivityksiä peräkkäin. Tämä tekee hyvin vaikeaksi mitata yksittäisen ryhmän arvoa. YouTubessa pitämiset, seuraajat ja näiden seuraajien vakaus tarjoavat varsin objektiivisen mittariston juuri tälle. Jos arvoa ei voi mitata, on vaikeaa päättää olisiko siitä kannattavaa maksaa. Joten facebook välttää riskit ja on valinnut tien jossa sille maksetaan, eikä sitä tietä että se maksaisi jollekin joka ei sitten tuottaisikaan rahaa facebookille.

Taustavoima

Suurin ero on siinä että YouTubessa sisällöntuottaja, mainostaja ja yleisö ovat yllättävän eri asia. Toki sama ihminen voi mainostaa tuotetta, tehdä videoita ja katsoa muita videoita, mutta tämän ei pidä antaa sekoittaa. Kun ihminen katsoo, hän on yleisö tuolle tietylle kanavalle ja tietylle videolle tietyn ajan. Ja YouTuben kannalta miellyttävintä on se, että siellä on suuri yleisö joka ei ole sisällöntuottajana lainkaan. Joka tarjoaa hyvän yleisöpohjan mainostamiselle. Tämä on YouTuben voima ja tämän avulla se pystyy tarjoamaan rahaa sisällöntuottajille.

Facebookissa taas ei ole oikeastaan mitään eroa. Sisällöntuottajat nähdään samaksi kuin mainostajat. Jos sinulla on ryhmä, facebook käsittelee tätä kuin se olisi jonkinlainen yritys joka hakee itselleen suosiota. Ja jos katsotaan facebookin perusrakennetta voidaan huomata että jokainen facebookpäivittäjä on perimmiltään sisällöntuottaja. Eli facebookin kannalta mainostaja. Facebook tiedostaa tämän ja siellä onkin mahdollista ostaa rahalla näkyvyyttä päivitykselleen. Erikoisinta on, että näkyvyydenosto halvimmillaan tarkoittaa sitä että maksat rahaa jotta päivitys näkyy kaikille ystävillesi, siis henkilöille jotka ovat jo klikanneet itsensä ystäviksesi.

Otin tämän asian esiin siltä kannalta, että sisällöntuotanto näyttää olevan kriisissä. Internet on tuottanut ongelmia musiikkibisnekselle ja kirjoille. Ja suurimpina kärsijöinä näyttävät olevan juuri sisällöntuottajat. Kenties YouTuben toimintaperiaatteesta saattaisi löytyä apuja siihen miten musiikintekijä voisi muuttua maksajasta (joka käyttää aikaansa ja rahaansa editoimalla ja tuottamalla levyjä) palkansaajaksi.

numeroniiloilua ja hyvän elämän strategisointia

"Ajattelun ammattilainen" kuvasi talouden taantumaa muistuttamalla siitä että romahduksen syy oli itsekkyys. Tämän hän liitti libertaristiseen talouspolitiikkaan. Ja tämän taakse hän näki syylliseksi peliteorian "Wall Street meni taannoin melkein nurin, kiitos peliteoriaa kehittäneen John Nashin oppien yksisilmäisen soveltamisen. Skitsofreniaa sairastanut numeroniilo kun esitti aikanaan, että optimaalinen pelitilanne syntyy, kun kaikki pelaajat toimivat itsekkäästi ja toisten motiiveja jatkuvasti epäillen. Myöhemmin tervehdyttyään Nash itse totesi, ettei peliteoria ole hyvä perusta yhteiskunnan toiminnalle; hän kun nyt sattui vähän sairastelemaan sitä kehittäessään. Harmi vaan, ettei sana ole vielä kiirinyt Wall Streetille asti."

Tämä lausunto ihmetyttää ainakin minua, kenties siksi että olen hieman tutustunut tämän "numeroniilon" laskelmiin.
1: Kun esimerkiksi otetaan esille vangin dilemma, esille nousee nimenomaan strateginen taso joka ei jää yksittäistapauksiin. Nashin tasapainotila perustuu siihen että kaikissa peleissä ei pelata nollasummapeliä. Eli pelata peliä jossa toisen häviö on automaattisesti toisen voitto. Tässä strategiassa on usein etsittävissä tasapainotila, jota ei todellakaan kuvaa "omaan pesään vetäminen" vaan enemmänkin sekastrategia, jossa keskitytään frekvenssiin ; Nashin tasapainossa keskitytäänkin siihen että esimerkiksi pokerissa ei kannata aina bluffata, tai pelata aina käden mukaan vaan bluffauksen täytyy olla tilastollisesti "tietyn usein" jotta se olisi kannattavinta. ~ Jo esimerkiksi populaariteos Tom Siegfriedin "John Nash, Peliteoria ja luonnon koodi" -kirja opettaa sen, että Nashin kaavat eivät ole mitään puhdasta itsekkyyttä. Kirjan lopussa on "liitelukuna" esimerkki Nashin tasapainotilan laskemisesta, jossa lopputuloksena saadaan juuri sekastrategiallinen tulos. (Esimerkissä on järkevintä pelata 1/3 "haukkaa" ja 2/3 "kyyhkyä".)
2: Kun "Ajattelun ammattilainen" korostaa että korjausehdotus olisi hylätä lyhytjänteisyys pitkäjänteisyydellä "Itsekkäällä strategialla voitat kyllä pelin - mutta häviät helpommin turnauksen." on nostettava esille väistämättä esimerkiksi se, että yhteistyötä tekevä tit-for-tat -strategia on peliteoreettisesti kannattava ; Esimerkiksi Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" -kirjassa näkökulma on siinä miten luonnossa havaittava yhteistyö ja auttaminen noudattaa peliteorian lainalaisuuksia. (Tästä aiheesta on kätevästi alkeet myös netissä, josta ne asiasta kiinnostuneet joiden kiinnostus riittää asiaan tutustumiseen sen sijaan että keksisi meheviä herjausnimiä, voivat löytää kaikenlaista alle viiden minuutin googlailulla.) Jos väittää että Nashin tasapainotila syntyy automaattisesti ahneudella ja avuliaisuuden ja yhteistyön ohittamisella, ei voisi olla suunnilleen enempää väärässä. (Jos pitää siitä että asiat hoidetaan ad hominemilla eli näkemyksen sisällön tarkan erittleyn ja kritiikin sijasta ottaa kohteeksi esimerkiksi näkemyksen keksijän habituksen, voisi tässä sanoa "potut pottuina" että tämänlaiset lausumat ovat jotain olkiukotuksia joita voi syntyä jos hyssyilevät optimistihumanistit pääsevät hyysäilemään karkkimaafantasioineen.)
3: Nashin näkemyksessä tavoitellaan yksilön voittoa. Tätä lähtökohtaa ei pidä sekoittaa toivottavuuteen. Itse asiassa Nashin laskelmien hienous onkin juuri siinä, että se on lähempänä Adam Smithin alkuperäistä ideaa jossa ei puolusteltu itsekkyyttä itsessään, vaan kuvattiin sitä miten itsekkäistä lähtökohdista syntyy yhteistyötä ; Esimerkiksi käsityöläisen ahneus saada rahaa ajaa hänet tekemään kenkiä jotka ovat niin hyviä että kelpaavat menemään kaupaksi ja niin halpoja että ne myös menevät kaupaksi. Näin, sen sijaan että vain ryöstelisi ihmisiä, hän valmistaakin esineitä jotka hyödyttävät muitakin. Tämä toki voidaan vääristää ahneuden oikeutukseksi, mutta nähdäkseni sekä Smith että Nash ovat olleet omilta lähtökohdiltaan humaanimpia ja heitä on sitten vain käytetty ns. "tarkoitushakuisesti".
-> Virhe "peliteoria on itsekkyyttä" on kaiken kaikkiaan täsmälleen sama, kuin mikä tehdään usein evoluution kohdalla kun altruismi nähdään liikaa yhteistyönä. Sen vuoksi hämärtyykin esimerkiksi juuri se että Nashin tasapainotila saavutetaan usein niin että "voittosarjassa" mukana on nimenomaan myös niitä yhteistyötilanteita. Ja että Nashin tasapainotilat pitävät itse asiassa sisällään yleensä sellaisia asioita joita naivit optimistit tuppaavat unohtamaan. Kuten sen, että jos kaikki haluavat samaa, kaikki eivät voi onnistua.

Kuitenkin "Ajattelun ammattilainen" ei ole muutoin kannanotoissaan hakoteillä. Hän nimittäin ymmärtää libertaristisen talousjärjestelmän seuraukset paremmin kuin Nashin peliteorian. Ainakin itse olen jopa iloinen siitä, että joku vastustaa talousteoriaa jonka ytimessä on "oletus rationaalisesta kaupankäynnistä". Itse olen sen verran voimakas behavioral economicsin kannattaja, että ajatus siitä että taloutta ja kaupankäyntiä kuvattaisiin täysin rationaalisten toimijoiden tilannekohtaisena voitonmaksimointina jossa toisen käyttäytymistä ennakoidaan olettaen tämä täysin rationaaliseksi pitää sisällään aivan liian monta kohtaa jossa oletetaan että ihminen on järjellinen olento.

Vapaassa markkinataloudessa ns. sosiaalinen pääoma ("synnynnäiset edut") kasautuvat varsin helposti. Vaikka tässä usein puhutaankin siitä miten yrittämällä voi pärjätä, on tilanne kuitenkin itse asiassa niin että sosiaalinen pääoma tarkoittaa sitä että lapsi saa vanhemmiltaan rahaa koulutukseen jolloin hänen ei tarvitse käydä samalla töissä kun opiskelee (joka mahdollistaa kokopäiväisemmän opiskelun). Ihmiset perivät rahaa - ja rahan lisäksi sosiaalista tilaa, esimerkiksi kontakteja. Rikkaan perheen vesa kykenee tapaamaan miltei automaattisesti sellaisia ihmisiä, joiden kohtaaminen esimerkiksi minulta vaatisi erittäin paljon yritteliäisyyttä.
1: Sivumennen sanoen tässä onkin taatusti osasyy sille, miksi perinteisesti on jaettu ihmisiä "aitoon aateliin" ja "nousukkaisiin". Tässä on toki ollut mukana myös roima annos elitististä sukuihailua, mutta rikkaaksi syntyneen ei tarvitse ponnistella kovin suurella häijyydellä, kun taas noustaksesi piireissä sinun on käytettävä ankaraa kyynärspäätaktiikkaa. (Ponnistajilla on myös usein ankeat olot, joten he ovat myös epätoivoisempia. Ja kun elinympäristö ei ole ollut esimerkiksi yhtä turvallinen, on selvää että heillä voi olla jopa traumoja vääristämässä psyykeä.) Nousukkaiden häijy luonne on taatustu huomattu, ja tällä on varmaan osittain tuettu sitä harhakuvitelmaa että aateluus olisi jokin verenperintöominaisuus jota rahvaalla ei ole.

"Itiilikassa" on aiheesta hyvä näkemys. Siinä yhteiskunnan hoitaminen nosteaan esille ja myös peliteoria on asetettu oikein hyvään kontekstiin. (Lisäksi siinä on maailman omituisin kommentti transhumanismista joka on niin omituinen "floodaan ihan eri aiheesta kuin olet kirjoittanut, ja paljon paskemmin" -lausunto että se ansaitsee jonkin crank -erityismitalin.) "John Nashin kuvailema peliteoria ja Peter Sengen kuvaama systeeminen ajattelu ovat saman kolikon eri puolia. Peliteoria kuvaa sitä, kuinka yksilön etu ajaa yhteisen edun edelle, ja toisaalta systeemiteoria kuvaa mekanismeja, joilla päästään parhaaseen mahdolliseen kokonaistulokseen. Karkeasti jaoteltuna peliteoria kuvaa osaoptimointia ja systeeminen ajattelu kokonaisoptimointia." Hän esittää että kumpikaan strategia ei yksinään johda hyvään tulokseen. Peliteorian soveltaminen johtaa lyhytjänteisyyteen jossa on pohjimmiltaan niin että "Lopputulos on se, että "rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät", kun suhteellinen etu tuo voiton, joka edelleen parantaa suhteellista etua." Toisaalta systeemiajattelu on totalitaristisempaa ja ylhäältä hallittu järjestelmä voi olla yhteiskunnalle maksimaalisen tehokasta, mutta "Ongelmaksi muodostuu se, että paras mahdollinen yhteinen lopputulos ei ole kenenkään yksittäisen osapuolen paras mahdollinen etu, mikä ei kannusta yksittäistä ihmistä yrittämään lopputuloksen saavuttamista yhtä innokkaasti."
1: Tämä blogaus on myös ottanut esille sen, että demokratia on siitä omituinen järjestelmä, että siinä äänestystilanne on itse asiassa peliteoreettinen järjestelmä. Itse näkisin että tämä puoli alipainottuu sitten siinä normaalissa politikoinnissa, joka näyttää ainakin minun silmiini olevan yleensä juuri sitä systeemipolitiikkaa. (Joka osaltaan luo sitä kuvaa että "taas ne poliitikot vedättää meittiä".)

Nähdäkseni politiikka on alituista kompromissien tekemistä, säätämistä ja hanskaamista.

Ihmiset ovat kuitenkin viehtyneitä yleisteorioihin, joissa olisi jokin taikainen kaikkien ongelmien ratkaiseminen yhdessä paketissa. Siinä kaikki ongelmat pörssiromahduksista kuppaan selviävät jollain "riittävällä yrittämisellä" tai "riitävällä optimismilla" tai "riittävällä ystävällisyydellä" tai "riittävällä ahneesti itsekkäästi rationaalisesti laskelmoimalla." Talousteoria onkin tätä kautta pullollaan "cure all" -ratkaisuja kauppaavia ihmisiä jotka lääketieteen parissa (tai jopa äärikapitalistisessa "Leijonien luola" -sarjassa) saisi automaattisesti nimileiman "snake oil salesman", tai suomeksi "puoskari ja humpuukimaakari". Näissä on se ongelma että kun esimerkiksi insinööri rakentaa sillan, syntyy jotain. Nämä ihmiset rakentavat kuitenkin pääosin unelmia. Joiden varaan talousjärjestelmässä sitten valitettavan usein hypätään uskon hypyllä tyhjän päälle. Valitettavasti taloudessa ei taida toimia tämänlaiset mystikkojen hengelliset periaatteet. ; Näkisinkin että klassisen talousteorian rationaalisuusfantasiointi on samalla linjalla optimististen ja naivien teorioiden kanssa. Niissä on mukana aivan liikaa optimismia jotta ne voisivat mitenkään kuvata sitä todellisuutta jossa elämme. Näitä optimistisuuksia puolustavat sitten ajautuvat hieman samanlaiseen omituiseen selittelysaivarteluun kuin Pahan ongelmaa ratkovat teologit. Jotka yritelmissään kenties koherentisoivat näkemyksensä yhteensopivaksi havaintojen kanssa. Mutta samalla epämääräistävät teoriansa ja tuhoavat konseptinsa muutoin käyttökelpoiset osiot. Epätarkkuus johtaa esimerkiksi heikentämiseen ennustamisessa tai asioiden parantamisessa.

---

Alun kuva on illuusio joka on vielä vähän aikaa esillä Helsingin asemalla. Siinä näyttää siltä kuin kastelukannu pysyisi leijumassa ilmassa siitä valuvan veden varassa. Oikeasti tuki on vesiryöpyn sisällä oleva metalliputki, joka on sisältä ontto ja johtaa veden "kannuun". (Muutenhan vesi kannusta loppuisikin nopeasti.) Kun vesikaari on tässä kuvassa olevaan malliin hieman sivusuuntaan illuusiota voi olla vaikeampi keksiä kuin silloin kun vesi ryöppyää viivasuoraan alaspäin. Talousmaailmassa sitten vain luullaan että kaikki voivat saada kaiken haluamansa, ja kenties jopa että ikuinen kasvu on mahdollista. Nämä ovat jokseenkin samanlaisia kuin se vesikannu joka pysyisi ilmassa ilman sitä piilotettua tukirakennetta.

Katumuspakko

Viime päivinä uutisoinnissa on kirjoitettu Paavo Lipposesta. Prosessi alkoi siitä kun "Aamulehti" esitti hänen lyöneen uskonnonopettajaansa. Lipposesta Aamulehteä "johdetaan pimeyden ytimestä" ja hän kiisti teon ja vaati anteeksipyyntöä - jonka sitten saikin, eli "Aamulehti" tunnusti töpeksineensä ja liioitelleensa. Lopulta kokonaistilanteeksi paljastui se, että Lipponen oli loukkaantunut siitä että oli kokenut veljensä väärinkohdelluksi uskonnonopettajan puolelta. Ja hän oli ollut sen verran ärhäkkä puolustaessaan veljensä oikeuksia että uskonnonopettaja oli pelästynyt. Seurauksena oli kaksi tuntia jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. Kukaan ei lyönyt ketään, mutta Paavo Lipposen kielenkäyttö ja toiminta - muutenkin kuin tämän tapauksen yhteydessä - on siitä erikoista että hän selvästi kokee olevansa oikeuden asialla. Mutta hänen ärhäkkyytensä tuntuu aina jotenkin pilaavan tämän ja lopputuloksena on jonkinlainen ylilyönti.

Koen tässä tietysti syvää samastumista Lipposta kohtaan. Jopa valitettavassa määrin. Joudun yllättävän usein ihmettelemään sitä miten moraaliset tuntemukset ovat ilmiselviä ja voimakkaita. Mutta miten niiden toteuttaminen johtaa usein epämoraalisuuteen. Oikeudenmukaisuus on siis samanaikaisesti sekä "helppoa ja luontevaa" että "vaikeaa ja haastavaa". Toivon että en ole tämän asian kanssa yksin. Sillä seuraava on yritys avata hieman sitä, miksi näin on

Rikollisten rankaisemista lähestytään yleensä neljää elementtiä käyttäen:
1: Kostokeskeinen näkemys hakee rangaistuksen suoraa kompensaationa. Pahantekijän on kärsittävä ja uhrauduttava koska hän on tuottanut kärsimystä ja uhrannut toisen ihmisen oikeuksia. Näin rangaistus on vastavuoroisuutta ja tilien tasaamista.
2: Suojelukeskeinen näkemys taas korostaa sitä että rangaistus ennaltaehkäisee jo ennen rikoksen tekoa - ja toisaalta suojelee yhteiskuntaa tekojen uusimiselta ainakin sen aikaa kun tekijä on vankilassa.
3: Katumuksenherätysnäkemyksen mukaan rangaistuksen funktio on herättää tekijä katumaan tekoaan. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Adam Smith teoksessaan "The Theory of Moral Sentiments" ; Hänestä kostamisen sijasta rangaistus kasvattaa rikoksentekijän tajuamaan tekonsa ja tästä seuraa moraalinen herääminen jossa tekijä tiedostaa että hänen uhrinsa ei ansainnut sitä tekijä hän uhrille teki. Tekijä samastuu tällöin uhriin.
4: Uudelleenrakentamisnäkemyksen mukaan rangaistuksen ei tarvitse tehdä muuta kuin kasvattaa ihmiset kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Tällöin rangaistuksen kiusaamiselementit ovat hyvinkin rajoitettuja ja rangaistus tuntuu varsin leppoisalta.

Yleisesti ottaen seuraavat neljä kohtaa ovat tietysti kaikilla ihmisillä jossain määrin mukana. Esimerkiksi ihminen joka korostaa katumuksenherättämistä tuntee helposti silti kolkuttelua siitä että rangaistukset eivät ole riittävän voimakkaita. Toisaalta olen havainnut että lista on itse asiassa hierarkinen. On luontevaa ja helppoa kokea kostonhimoa, ja noustakseen suojelutasolle olisi taisteltava ja opeteltava. Syynä on varmasti se, että rangaistuksen abstraktiotaso nousee ; Se muuttuu jokaisella askeleella symbolisemmaksi ja vaikutuksiltaan epäsuoremmaksi.
1: Konkreettisuustaso ei kuitenkaan suoranaisesti laske. Kaikki nämä aspektit todella vaikuttavat todellisuudessa. Ihminen on totisesti symboleja käyttävä eläin! Itse asiassa voidaan jopa esittää että hierarkiassa toiminnan konkreettisuus kasvaa vaikka idea muuttuukin epäsuoremmaksi. Näin kostaminen on abstrakti sosiaalisuuden idea jota puolustetaan käytännön tason epäsosiaalisuudella. Suojelussa ajatellaan yhteisöä edelläolevaa laajemmin mutta ollaan epäsosiaalisia tekijälle. Katumuksenherättämisessä taas halutaan toisessa herättää pahoja tunteita joka on sekin jonkin asteen epäsosiaalisuutta jota tehdään sosiaalisuuden nimissä.

Tämä abstraktius näkyy myös muuten. Olen huomannut että omaa itseä ja tuttuja koskevissa rikostilanteissa on kiipeäminen paljon vaikeampaa. Kostonhimoa vastaan täytyy suorastaan taistella, että se ei menisi kostonhimossa rypemiseen - tai vielä pahempaa, itse kostamisen aktioon. Rangaistuksessa on siis mukana hyvinkin voimakkaasti ex poste/ex ante -epäjatkuvuus. Tämä voi viitata siihen että ylemmille abstraktiotasoille nousevat ajattelevat ihmiskuntaa, kun taas yleisemmin kostonhimoiset ihmiset samastuvat joko suoraan rikoksen uhriin tai hänen omaisiinsa.
1: Samastumiskeskeisyys voi näkyä myös siinä miten he kritisoivat muita. He "hyysäävät rikollisia", ja "koettavat ymmärtää rikollisia". He itse samastuvat uhriin ja näkevät toiset kulmat helposti samastumisen kautta ja selittävät ne siksi samastumisena rikolliseen. Kuten aina silloin kun kritiikki muuttuu moitteeksi, niin käy tässäkin. ~ Olkiukko -argumenttivirhe kertoo likimain aina jotain tekijästään, ja kuvaakin aina jotenkin enemmän moittijaa kuin moitittua. Tämä paljastaa asioita kriitikosta, samastumisfiksoituminen on skeeman projisoimista. Koska vastustaja ei tätä skeemaa käytä perusteluissaan se on tietysti peräisin kriitikolta.

Kostonhimoiset ihmiset voivat siksi hyvinkin solidaarisesti ajatella itsensä toisen asemaan. Tämä voi tuntua ensivilkaisulla erikoiselta, mutta jotenkin luulen että tämä on asiallisempi tie selittää kostonhimo kuin vain katsoa että jotkut ihmiset nyt vaan ovat epämoraalisia ja vihaisia. (Ja kenties teen tämän siksi että olen itse vihainen ja epämoraalinen ja haluan naamioida tämän.)

Usein ihmisen keskittymisen tietylle tasolle nähdään siinä mitä moraalikäsityksiä vastaan hän kritisoi. Esimerkiksi Spinoza kuvaa kirjassaan "Etiikka" miten katumus ei ole ollenkaan hyve. Hänestä katuja on kaksinkertaisesti onneton koska hän on ensin tehnyt pahaa ja sitten sen lisäksi tuottaa vielä itselleen kärsimystä. Spinoza korostaa sitä että ihminen voi muuttaa tapojaan pelkästään tiedostamalla toimivansa väärin ja olematta tekemättä niitä uudestaan. Monista tämä tuntuu siltä kuin rikos nähtäisiin pelkästään erehdyksenä ja epäonnistumisena. Että rikollinen tarvitsee harjoitusta. Mutta kun muistamme että kostamisen aktiokin kumpuaa luonteen häijyyden sijasta samastumisesta - joka kummuttaa sen häijyyden ja tätä koetaan ansaituksi häijyydeksi ja sitten sitä saadaan kuulla kunniansa kunnian asiantuntijalta - on selvää että erehtymistilanne on mahdollinen. Tämä muistuttaakin myös kostamisen vaaroista : Niin voimakas ja ihana asia kuin kostaminen aktiona onkin, on siitä helposti seurauksena se, että rankaisija muuttaa itsensä rikolliseksi joka hänen omalla logiikallaan ansaitsee vastakoston.

Toki muutkin, kuten Michel de Montaigne, ovat kuvanneet katumusta mielestäni hyvin osuvasti. Hänestä katumusta kohdistetaan tekoihin jotka on tehty heikkoudesta. Näin katumus on vain jotain joka taistelee oikkuja vastaan ; Katumus on varattu pikaistuksen ja lyhythetkisen (mahdollisesti humalaisen) intohimon teoille. Hän ei kuitenkaan korostanut eheytymistä Spinozan tapaan. Montaigne pelkästään kriittisellä kulmallaan viehättää minua tunnetasolla paljon voimakkaammin kuin Spinoza - joka sentään esittää napakan vaihtoehtoisen teorian kritisoimalleen asialle, jota pitäisi pitää vähintään ansiona.

Tässä hierarkiassa onkin mukana myös sellainen omituinen piirre, että kun kiipeämisessä on onnistunut, alkaa alemmalla tasolla tapahtuva vaikuttamaan helposti jollain tavalla barbaariselta. Niissä on ikään kuin alkukantaista vetovoimaa. Näin Nietzsche kuvaakin "Näin puhui Zarahustrassa" yli-ihmisen erilaisen moraalikäsityksen suhdetta ali-ihmiseen. Herramoraali on orjamoraalia seuraavalle vierasta, mutta kun nousussa ollaan onnistuttu päästään seuraavaan kuvaukseen "Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseänsä korkeampaa: ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä ihminen on apinalle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun tai tuskallisen häpeän aihe." Kostamisen kulttuuri tuntuukin sivistysvaltioista käsin barbaarisuudessaan jopa karmivalta, mutta kuitenkin jonain joka ymmärretään. Tämä heikkous on potentiaalina itsessäkin, ja tämä voi herättää häpeäntunteita silloin kun sen yli ei pääse niin että sille kykenisi nauramaan.

Olenkin siksi itse jäänyt melko napakasti pääasiassa 2 -tasolle tunnetason rangaistuskäsityksessäni.
1: En kykene näkemään katumuksessa mitään sellaista erinomaisuutta että minun kannattaisi kohota sille tasolle. Näen katumuspakossa lähinnä epäsosiaalisuutta. Se asetetaan ikään kuin velvollisuudeksi. Kuitenkin yhteiskunnan muutos vaatii pelkän toiminnan muuttamisen. Ja ilman tätä vaihetta on luultavasti vaikeaa ponnistaa siihen eheyttämisen maailmankuvan tasolle, jolla Spinoza loikkii.
2: Moitin sekä kostoa että katumusta. Kuvaan usein koston viehättävän minua ja katumuksen olevan tunnetasolla etäinen ja vieras. Tämä näyttää että teen irtiottoa näihin. Ylöspäinkiipiminen on kuitenkin vieraampi, koska sitä ei ole ikään kuin itse tuntenut. Alkeellisempi taso on sen sijaan hyvinkin tuttu ja koettu. Näin kritiikissäkin korostuu helposti nimen omaan se, että oma nykyinen skeema toimii pohjana johon verrattuna katumus on hankala.

Lienenkin siksi useiden ihmisten silmiin moraalikäsityksineni varsin barbaarinen ja suoraviivainen. Tässä mielessä minä ja Paavo Lipponen olemme kesken. Se lienee inhimillistä.

---

Kirjoittaja on kaunakepulainen korkkiruuvijuntti. Tämä on syytä kertoa ihan siksi että tätä ei nähtäisi poliittisena nuoleskeluna tai oman poliittisen kannatuksen esittelemisenä.

Yhdestä ratkaisusta useaan ratkaisuun

Ihminen kaipaa ratkaisuja. Ja usein ratkaisujen halutaan olevan oikeita. Tämä liittyy helposti "tiettyyteen". Eli asioille halutaan yksi, paras ja oikea, ratkaisu.

Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi voidaan nähdä hyvin tämänlaisen ajattelun kautta. Hänhän ehdottaa että toiminnan pitäisi olla sellaista, että siitä voisi tehdä yleisen lain. Tämä muistuttaa kultaista sääntöä. Pitää tehdä jollakin tietyllä tavalla, ja tämä tapa nähdään "universaalina", kaikkialla toimivana. Molemmissa periaatteissa on hyvin voimakas arkijärjenmukaisuuden sävy. Molemmissa voidaan nähdä ytimessä samastumiskyky ja intuitio. Tämä muistuttaa sitä miltä päätöksentekoprosessi tuntuu usein päätöksentekohetkellä. Tämänlaista näkökantaa onkin puolustanut esimerkiksi Binmore, jonka mukaan yhteiskunnassa toimivat sääntöjen on oltava sellaisia että ihmiset seuraavat niitä vapaaehtoisesti, tai muuten niitä ei saada toimimaan.

Tietyllä tavalla käänteeksi tästä voidaan nähdä Rawlsin "A Theory of Justice", siinä etiikkaa lähestytään oikeudenmukaisuuden kautta. Ja tässä apuvälineenä on talousteorian välineistöä. Ja onhan tietysti näkymätön käsikin ajatus jossa kaupankäynti ja yleinen hyvinvointi liitetään yhteen. Sekä Rawls että Adams johtivat ajattelua siihen suuntaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu hyvin usein itsestään, ilman erityistä valvontaa tai ylläpitoa.
1: Rawls tosin korosti että hänen näkemyksensä itse asiassa oli eräänlaista Kantin kategorisen imperatiivin muotoilua ja kehittelyä. Dikotomian kautta kehittelyä on kuitenkin helpompi selittää ja käsittää ja vasta sen jälkeen lieventää kuilua.. On kuitenkin hyvä muistaa että ei jätä prosessia kesken ja jää siihen dikotomiseen vaiheeseen..

Liitos on (ainakin aikanaan ollut) mielenkiintoinen (nykyään kenties jo hieman kliseistynyt "hyvinvoinnin ja onnellisuuden" yhteenliittäminen) ja johtaa esimerkiksi utilitarismin tuomiseen kuvioihin : maksimaalista hyvinvointia ajavassa utilitarismissa voidaan nähdä yhden ratkaisun hakemista.

Utilitarismissa haetaan tilanteeseen parhaiten sopivaa ratkaisua. Ja tämän hakemiseksi meillä on matemaattinen keino, peliteoria. Peliteorian kannalta erikoinen tilanne on kuitenkin se, että toimintatavoissa ei ole enää sellaista tilannetta jossa kaikilta vaaditaan samaa toimintatapaa. Yksinkertaisissakin tilanteiss vastaan tulee minimax -teoreema, jossa sekastrategian kerrotaan olevan paras. Tätä kautta oikea tapa ei olekaan tehdä yhtä ja tiettyä. Vaan päinvastoin tehdä samantapaisissakin valintatilanteissa toisistaan poikkeavia toimia. Tämä on matemaattisesti selvää, mutta intuitiivisesti outoa. Mutkikkaampiin tilanteisiin haetaan/lasketaan Nashin tasapainotila, joka on ratkaisu. Ratkaisu on optimointia, ja se korostaa sitä että se ei ole aina "täydellinen ja erehtymätön tulos". Se on kuitenkin paras mahdollinen tapa kun tilanteet ovat tietynlaisia.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekeekin se, että aina silloin tällöin tuleekin vastaan tilanteita, joissa ongelmaan on löydettävissä useita Nashin tasapainotiloja. Tällöin ollaan vielä sekastrategiaakin vaikeammin käsitettävässä tilassa. Asia voidaan korjata monella tavalla, ja eri korjaukset voivat johtaa keskenään erilaiseen tasapainotilaan. Ne molemmat ovat myös oikeita. Tämä tavallaan korvaa "oikean toimintatavan" muutamalla toimintatavalla, joiden valinnassa on vaikuttamassa paitsi oma toiminta, myös toisen toiminta. Avaimena on interaktio, jossa tuntuu olevan "satunnainen elementti" siinä määrin että "fiksutkaan pelurit"/"moraaliset toimijat" eivät strategioineen väistämättä päädy aina samaan tiettyyn Nashin tasapainotilaan.

Binmore onkin hakenut tähän ratkaisua varsin mielenkiintoisella tavalla. Hän kuvaa sitä, että moraaliset toimijat toimivat tietämättömyydessä. He yrittävät arvailla minkälainen tila sopisi kaikille toimijoille, olematta mietinnässä aivan varmoja mitä toiset oikeasti tulevat tekemään ja mitä he oikein haluavat. He siis ottavat toiset ihmisetkin huomioon, mutta tässä oletuksena ei ole toisten ihmisten samankaltaisuus itsen kanssa. Siinä ei tavoitella toisten ihmisten tietynlaiseen toimintaan pakottamista. Se ei ole samastumista, jossa toisten ihmisten tavoitteet nähdään omien halujen kanssa yhteensopiviksi. Siinä pyritään ottamaan toiset pelaajat huomioon ja hakemaan tässä tilassa jonkinlainen kompromissitila..

Sosiaalisuus on siis korostetusti pakotettu eroon itsekeskeisyydestä. Toki tässäkin verhon takana ei tosiasiassa analysoida vastapelaajaa itsenään, vaan tästä olevia mielikuvia. Näin tulkinnassa jää tilaa omille ennakkoluuloille. Niille näyttää aina jäävän tilaa, kun aiheena ovat ihmiset ja etiikka.

Kapitalistinen yli -ihmismyytti.

Kirjoitin aikaisemmin, miten yltioptimistiset ihmiskuvat ovat kovasti taikauskoisen ajattelun kaltaisia. Optimismissa paha torjutaan helposti. Jatkoin tätä filantrokapitalismin linjalla.

Tällä kertaa liitän tähän asenteeseen Nietzscheläiset sävyt. Kun muistetaan että USA on voimakkaasti kristillinen, on kenties helppoa huomata se, miten hyvin esimerkiksi menestysteologinen ajattelu solahtaa yhteen inspiroitumista ja flowta korostavien kapitalististen "menesty bisneksessä ja muussakin elämässä tämänpuoleisessa" -kirjojen kanssa.

Nietzscheen ajatus tietysti soveltuu melko hyvin. Tästä saa kenties esimakua lukaisemalla "Nietzscheä lyhyesti". Siellä hän jakaa kannanotot "siniseen ja punaiseen". Sinisessä ovat itsekkyyttä ja yritteliäisyyttä korostavat filosofit, kuten Adam Smith, jonka mielestä kaupankäynti johtaa hyvään, vaikka se rakentuu ahneuteen ja itserakkauteen. Vastakkaiseppa puolella ovat ne, jotka korostavat asketismia ja joissa itsekkyydestä luopumista korostetaan. Heistä halu johtaa kateuteen, ahneuteen ja tuhoon.

Nietzsche oli blogauksen mukaan selvästi sininen.
1: Nietzsche on minustakin selvästi "sininen". Tosin korostaisin hänen sublomaationsa merkitystä, mutta se toisaalta liittyy mukaan implisiittisestikin - aiankin kun Adam Smithistä ja muista sinisistä puhutaan.

Nietzsche korosti pyrkimyksiä. Hänestä asiat saadaan taistellen. Vaikeudet ovat olennaiset. Nietzschelle "Mielihyvä ja mielipaha ovat sidotut nuoralla yhteen siten, että se joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista." Tälle tulkinnalle olennaista on tietty yritteliäisyyden vaatimus. Nuoli kulkee molempiin suuntiin, joten yli -ihmisen on syytä olla lannistumatta. Ja toisaalta jos hän ponnistelee, tulokset seuraavat ikään kuin automaattisesti.

Vastaavalla tavalla myös elämäntaito -konsultit korostavat sitä miten ei pidä lannistua. Ja myös he ovat optimistisia ; Myyntilauseissa on se, että kun noudattaa oppeja, tulee onnistumaan. Ei saa murtua vastustuksen edessä, koska se on tappiolle tunnustaminen. Kun jaksaa yrittää, menestyy ikään kuin väistämättä.

Tätä käytetään jopa nihiloinnin välineenä. Eli jos joku toteuttaa oppeja ja palaa loppuun, masentuu ja lopettaa, hän ei vain ole yrittänyt tarpeeksi. Ja mielestäni juuri tässä on Nietzschen yli -ihmisyyden ongelma. Hän takaa jotain tavalla jossa päinvastaisen osoittaminen olisi mahdotonta. Nihiloinnissahan kritiikki ennustetaan ja sen arvo poistetaan, ja tätä kautta voidaan pysyä väitteessä tosiasioista huolimatta.

Tästä mutkasta selviää myös toinen asia. Vaikka elämäntaito -oppaita myydään usein pehmeilläkin sanakäänteillä. Arvot ja muut asiat ovat usein mukana. Ja kirjoissa luvataan hyvää elämää jossa tavoitteet ja unelmat toteutuvat. Kuitenkin niiden tarjoama tie ei välttämättä tarjoa muuta kuin taistelua. Ja sen ne kyllä tarjoavat. Elämä oppien mukaan on taatusti haastavaa ja kovaa. Ja kenties osa onnistuukin. Ne loput, jotka erottaa pärjääjistä kenties vain onni, sen sijaan tuomitaan "ei yrittänyt tarpeeksi" -kastiin. Joka on tietysti se pahin ja halpamaisin luokka.

---

Kirjoittajan mielestä "menestyksen" ja "burn outin" kaavat ovat yleisesti ottaen hyvin lähellä toisiaan, ja monesti ne erottaa toisestaan elementit jotka eivät ole kaavan seuraajan hallussa. Näin ei toki ole silloin kun kyseessä on puhtaasta tuurista, kuten siitä että sattuu syntymään miljonääriperheeseen.

Kapitalistinen anarkismi

"Anarkismi ei ole pommeja, epäjärjestystä, kaaosta, ryöstöjä, murhia. Se ei ole sota kaikkien kesken eikä paluuta barbarismiin.
Anarkismi on vapaata siitä, ettei kukaan orjuuta, tyrannisoi, omista toista. Se on keskinäistä veljeyttä, rauhaa ja harmoniaa."
(Alexander Bergman)

Kun anarkisteista puhuu joku eianarkisti, hän puhuu helposti rähinästä, aktivismista ja pommeista. Anarkistien itsensä mielestä anarkismissa taas korostuu vapaus. Anarkia on yksilökeskeistä ja rajoitteita vastaan. Jokainen on tavallaan aristokraattinen asiantuntija, oman elämän mestari ja asiantuntija. Siksi byrokratiaa ei anarkisteista tarvita.

Vastaavan lainen ajatus löytyy talousteorian puolella. Sitä kutsutaan näkymättömäksi kädeksi. Sen kehitti Adam Smith, jonka mielestä ihmisten syvillä tuntemuksilla ei ole väliä, koska ahneudestakin seuraa se, että joku tarjoaa ahneesti palvelua jota toiset haluavat ostaa: Koko yhteiskunta perustuu tavallaan siihen että maanviljelijää ei velvoiteta tekemään työtään siksi että hän haluaa ruokkia ihmisiä jalouttaan, vaan että hän ruokkii muita koska hän saa palkkaa. Näin maanviljelijä voi olla hyvää tahtova tai ahne, lopputuloksen kannalta tällä ei ole väliä. Tähän ajatukseen perustuu ns. "vapaa markkinatalous".

Kuitenkin anarkisteiksi itseään kutsuvat usein taistelevat markkinataloutta vastaan. He näkevät sen rajoitteena, vaikka se tavallaan toimiikin äärimmäisen anarkistisella tavalla. Suuryritys on omavaltainen. Usein anarkisti näkee tämän kontrollina.

Kuitenkin on hauskaa huomata, että yksilökeskeinen ja rajoitteita purkava rakennelma, joka on vapaan - ja ahneena ja tuhoisana usein pidetyn - markkinatalouden pääideoita, on tavallaan huipentunut anarkismiin joka itse korostaa olevansa vapaa - mutta silti erimieliset kokevat sen itsekkäänä ahneutena ja tuhoisana.

Tätä kautta voidaan lähteä miettimään sitä, että markkinatalous näyttää jotain anarkismin mahdollisia ongelmia.
1: Ensinnäkin anarkismi nojaa vahvasti oletukseen ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Tai oikeastaan Smithin tapaan ei ole väliä onko ihminen hyvä. Ajatus on, että ihminen tekee luonnostaan seurassa hyvää, vaikka hänellä olisikin itsekkäitä pyrintöjä.
2: Samoin markkinavoimat ja demokratia omistavat toisen yhteisen ongelman anarkismin kanssa: Se on herkkä populismille jossa valta alkaa "vapaaehtoisesti keskittymään" massoille. Jos populistin toimintaa ei ole lailla kontrolloitu, hän saa tartuttaa näkemyksiään.

Jotain erojakin markkinatalouteen ja anarkismiin voidaan saada. Instituutioituminen ei ole anarkismille ominaista, toisin kuin markkinatalouteen. Ja toisaalta markkinatalous nojaa konkreettisiin asioihin, materiaalisiin asioihin, joita ovat resurssit, tuotantovälineet ja lopputulokset. Anarkismi taas keskittyy enemmän immateriaalisiin asioihin.
1: Anarkismi toki kritisoi tuotantosuhteita - mutta vain siksi että markkinatalous keskittyy siihen, joten vastustamiseen tarvitaan tätä aihetta koskevaa keskustelua. Ei siksi että anarkismi keskittyisi siihen, vaan siksi että vallitseva anarkismin vastustama asia tekee niin ja nojaa oikeutuksensa näihin asioihin.

Toinen erityinen ero on löydettävissä asennoitumisesta. Vapaassa kaupassa ihmiset leimataan menestyjiksi. Eli markkinataloudessä pärjäävät ovat yritteliäitä ja onnistuvia. Ihmiskuva on kauttaaltaan positiivinen. Anarkisteille olennaista taas on uhristatuksen hakeminen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että anarkismi tekisi heikoksi - moni toki ajattelee että uhristatuksen hakeminen tarkoittaisi samaa kuin se että aate heikentää. Itse olen tässä pessimistisempi. Näen että uhristatuksen hakeminen - olipa kyseessä "vapaa -ajattelija" tai "anarkisti" - on retorinen strategia jolla haetaan itselle etuasemaa. Nykyään kun tavallaan kuuluu mennä sen heikomman ja pienemmän puolelle, joko monikulttuurisen arvomaailman ja/tai kristillisen maailmankuvan kautta. Heikkoudella voidaan myös hakea kompensointietua: Kun olemme heikkoja, saamme käyttää rajumpia keinoja.

Tätä kautta anarkismiin voidaan kohdistaa "vapautuksia", joka tekee kapitalismia vastustavan anarkismin. Kuitenkin herää myös kysymys voiko yhteiskuntaa jossa materiaaliset asiat eivät ole jotenkin järjestetty, olla ollenkaan. Toki materian valta on hyvin paljon jo nyt muuttunut immateriaaliseksi informaatioksi. Mutta silti resurssit ruoasta lähtien ovat yhä pakko järjestää jotenkin. Jotenkin tuntuu että tässä täytyy olla jotain lakeja.
1: Luonnonmukainen omavaraisuus olisi toki yksi vaihtoehto, jolla tätä kierretään, mutta tässä jokainen velvoitettaisiin viljelemään, huvitti tai ei. Jos taas kuvioon tulee palvelus-vastapalvelus, niin huijaamisen kiertämiseksi mukaan astuu helposti jokin yhteinen ja sovittu kalibrointitapa. Tämä taas on rahaa.

---

Kuvassa on tänään valokuvaamani kahlaaja, jolla oli kova kiire. Liekkö vapautta vai oravanpyörää, mutta kiire ja huuto oli joka tapauksessa kova.

Jämäpala.

Sukusiitoksen ja jalostussuunnitelmassa etenemisen kanssa painiminen on olennainen osa jalostustoimintaa. Suurin ongelma on siinä, että BLUP -laskenta on sinällään tehokasta, mutta sen käyttäminen sekä jalostuksen ennustamiseen että valintaan johtaa sukusiitosasteen kasvamiseen. Quinton ja Smith huomasivat 1995, että jos sukusiitosaste otetaan huomioon tekemällä BLUP:iin ad hoc -korjauksia tältä osin, systeemi menettää etunsa. Tämä on tietenkin ongelma jos puhutaan pienistä populaatioista.

Tätä on korjailtu sillä että BLUP pidetään mukana kuvioissa ja sitä käytetään vain antamaan parhaan ennusteen. Ja valintalinjan valitsemiseen käytetään kvadraattisten menetelmien hyväksikäyttöä (quadratic index). Näin sama muutos saadaan pienemmällä sukusiitosasteen muutoksella. Sama geneettinen muutos (ΔG) saadaan pienemmällä sukusiitoksen kasvulla. Itse asiassa Caballero ja Santiago löysivät että siinä missä BLUP joka usein hävittää harvinaisen mutta hyödyllisen mutaation, tällä tavalla korjailtuna ne yleistyvät paljon tehokkaammin.

Käsittelyyn liittyvät seuraavat asiat.

Tehokas populaation koko (N_e) riippuu sukusiitosasteesta ja sen muutoksesta ΔF. Se on laskettavissa kaavalla N_e = 1/(2ΔF)

Kun arvioita tehdään on löydettävä λ, joka sallii sen, että ½c^TAc (ryhmän sukulaisuus) täyttää ΔF asetetut vaatimukset. Vektori c kuvaa haluttua vaikutusta geenipoolissa, ja se mitataan yksittäisiltä "ehdokkailta". Joten jos c_i=0, niin yksilö_i jää käyttämättä. Ja jos se on suurempi, sitä käytetään osan populaation kohdalla. Vektori g kuvaa arvioitua jalostusarvoa.(A taas on matriksilaskentaan liittyvä suhdematriisin merkki.)

Jalostuksessa yritetään tietysti maksimoida geneettinen edistyminen, mutta riskinä on sukusiitosasteen liika kasvaminen. Siispä yritetään etsiä c, joka maksimoi c^Tg - λc^TAc. Arvot yritetään pitää siten että 0 ≤ c_i ≤ ½ sekä Σ_females c_i = Σ_males c_i = ½ Koska puolet geeneistä tulee populaatioon aina peräisin urokselta ja puolet naarailta (jokaisella on kaksi vanhempaa, etenkin osia uroksia voidaan periaatteessa käyttää enemmän, mutta silloin heidän isien osuutensa populaatiosta vain on suurempi. Koska molempia vanhempia on saman verran, kummankin sukupuolen osuus seuraavan sukupolven populaation geenipoolista on "sukupuolen kannalta" yhtä suuri.)

Jos ajanhetkellä t ryhmän sukusiitosaste on C_t, niin ajanhetkellä t+1 se on C_t + ΔF(1-C_t). Tällä tavalla jalostukseen saadaan tasainen edistyminen, joka on kuitenkin mahdollisimman nopeaa. Nykyään laskentateho tietenkin mahdollistaa laskennan yhä mutkikkaimmissa tilanteissa. Kompleksisissa tilanteissa hakua joudutaan tekemään geneettisten algoritmien avulla, jolloin ei haeta nopeinta edistymistä vaan sen sijaan "melko hyvää tulosta".

Erikoinen tilanne voi tulla vastaan silloin, kun tavoitteena ei olekaan jalostus vaan säilyttäminen. Silloin esimerkiksi jokin maatiaisrotu halutaan pitää ennallaan. Tällöin tavoite on tietysti se, että ΔF olisi mahdollisimman vakaa. Silloin kaavaan haetaan tietysti c:tä, joka minimoi c^TAc:n siten että c^Tg on suurempi kuin k ja 0 ≤ c₁ ≤ ½ ja Σ_females c_i = Σ_males c_i = ½ (k= valinnan intensiteetin ja valintarajan yhteisvaikutusta kuvaava lyhenne.) Tietenkin näissäkin voidaan erota tästä "ideaalista", koska populaatiossa voi olla esimerkiksi geenivikoja joista tietenkin - tai ainakin melko usein - halutaan eroon.

---

Päätin tänään että tämä pala häipyy opinnäytetyöstäni. Se ei sopinut ihan aiheeseen ja oli muodoltaan liian tekninen, lisäksi lähteistin sen huolimattomasti ja kirjoitusmuotokin on outo. Kuitenkin pidin siitä jollain tapaa.

Minun, kaikkien ja ravustajien systeemi.

"Give an man the secure possession of bleak rock, and he will turn it into a garden; Give him nine years lease of garden, and he will turn it into a desert."
(Arthur Young, "Travels")

Ihmisen hyvyyteen on ollut karkeasti kahden ääripään esityksiä. Jännittävää kyllä, nämä näkemykset liittyvät etiikan lisäksi vahvasti myös ihmisen kuvaan luonnosta ja omistamisesta. Nämä näkemykset ovat tässä jutussa keskiössä.
1: Ensimmäisen mukaan ihminen on pohjimmiltaan paha. Tällöin hän tarvitsee hallintaa ja kontrollia ollakseen hyvä. Tämä näkemys on vahvasti läsnä euroopassa, koska kristinuskossa on Augustinuksen ajoista lähtien vakaassa asemassa ollut käsitys perisynnistä, joka on ihmisen luontainen syntitila, josta voidaan parantua uskonnolla, Jumalan avulla ja uskon normiston osaavien opastuksella. Kristinusko ei tietenkään ole yksin asian kanssa. Machiavellin mielestä oli otettava huomioon että ihminen on kiero ja ikävä olento: "it must needs be taken for granted that all man are wicked." Hän kannatti opportunismia ja yksinvaltaa. Myöhemmin Thomas Hobbes esitti että ihminen olisi luontaisessa tilassaan sotatilassa, jossa heikoinkin voi tappaa kaikista vahvimman. Hobbes oli tämän johdosta kuninkaanvallan kannattaja ja hänestä ihminen pysyi kurissa vain yhteiskuntajärjestyksen avulla.
___1.1: On hyvä huomata, että tähän liittyy muun muassa Erasmus Darwinin näkemykset siitä miten luonto, ei vain ihminen toimissaan, on taistelukenttä. Tämän sävyjä taas oli vahvasti Charles Darwinin evoluutioteoriassa. Karl Marx taas esimerkiksi otti Charles Darwinin luonnonvalinnan todisteena taistelusta ja sovelsi tätä teorioissaan yhteiskuntaluokista.
2: Toisen ääripään mukaan ihminen on pohjimmiltaan ja luonnostaan hyvä. Tällöin yhteiskunta vain turmelee hänet ja tuo mukanaan ahneutta. Tätä näkemystä edustaa Jean-Jaques Rousseau, jonka näkemyksen mukaan ihminen oli luonnostaan jalo villi, luonnostaan vapaaksi syntynyt ja jota hallinto kahlitsee ja orjuuttaa ja ohjaa kohti pahuuksia. Hänestä pahuutta ei siis hallittu yhteiskunnalla, vaan hallitus oli ongelman lähde. Hänen ajatuksiaan mukailevaksi voi katsoa esimerkiksi anarkisti Pierre-Joseph Proudhon, joka sanoi omistamisesta sellaisen asian, kuin "Property is theft", eli omistaminen on varkautta.
___2.1: Tässä mukaan astuu, yllättävää kyllä, sekä ne vasemmistolaiset ajatukset joiden mukaan luonnonkansat elivät rauhassa luonnon kanssa, että itsekäs markkinatalous, jossa valvonta ja vapaakauppa ovat keskiössä. Syynä on se, että vapaata kauppaa kannattavat vastustavat valvontaa, kun taas luonnollista elämää tavoittelevat ovat mystifioineet ja romantisoineet luonnon ja näkevät ihmisen tuotannot keinotekoisena ja vetävät tähän väliin yhtäläisyysmerkit. Toisaalta kun yhteistyön ja auttavan toiminnan tutkimus on otettu evoluutioonkin mukaan, se on saanut Adam Smithläisiä sävyjä: Nehän sanovat että ihminen on luonnostaan paitsi itsekäs, myös sosiaalinenkin eläin. Tätä kautta evoluutioteoriaa käytetään molemmin puolin "aseena". (Siis ne jotka sen hyväksyvät.)

Oma näkemykseni on tässä kohden erittäin vahvasti edellisten keskelle. Olen Matt Ridleyn "Jalouden alkuperän" kannalla. Tosin en sano että näkemykseni olisi etiikkaa sanan suuressa mielessä. Se perustuu vain alkuoletukseen siitä että tavoitellaan sitä että toiminta jatkuu tulevaisuudessakin. Tässä mukaan astuu yhteismaan tragedia, joka oikeastaan liittyy siihen miten ihminen tekee asioita. Ihminen joka eläisi ilman omistusoikeutta, tuhoaisi koska muuten joku muu tekisi homman. Kyseessä on klassinen yhteismaan tragedia -tilanne. Sitä voidaan korjata hieman mestästysmailla, eli sillä että maahan ja eläimiin on omistusoikeutta. Silloin se, että ihminen ampuu riistaemon on itseltä pois. Ridleyn kirjassa on esimerkiksi ravunkalastajien tilanne: kirjallisia lakeja tai ravustusalueita ei ole. Itse asiassa koska ravut liikkuvat, kiinteä alue johtaisi siihen että suuren osan vuodesta kalastajat näkisivät nälkää kun ravut olisivat muualla. Siinä tilanne hoidettiin rakentamalla ryhmiä, joilla oli lupa toimia tietyillä rajoilla ja ehdoilla. Kun tilanne muutettiin julkiseksi kalastukseksi lain puolesta, ryöstöravustus alkoi. Toisin sanoen sekä alueellinen omistus että "yleinen kaikkien omistus" eivät toimineet. Kolmas vaihtoehto, se ravustajien oma systeemi, sen sijaan toimi.
1: Omistamaton maa on kaikkien käytettävissä, ja sen jatkuvuuden varmistaminen tuottaa työtä josta joku toinen mahdollisesti kerää hedelmät. Kommunismin kohdalla selväksi on käynyt se, miten vaikeaa kommuunissa eläminen on : Jostain syystä "free riders", eli tyypit jotka kuluttavat mutta eivät halua tuottaa, tai jotka ahnehtivat muuten muiden kustannuksella, ilmestyvät ongelmaksi. Systeemi voisi siis toimia, jos ihmisen mieli olisi toisenlainen. Mutta ei ole. Pohjimmiltaan ihmisen luonnetta ei voida vääntää ja muokata ihan miten vain.
2: Tosin suurten eläimien sukupuuttokin on osoittanut että ihminen on ylimetsästänyt, eli joskus kyvyt ovat riittäneet. Tässä takana voi olla se, että riistan omistusoikeus on usein sama kuin sen kiinni saaminen. Tällöin se, että päätät säästää jonkun riistaeläimen koska sillä on poikasia voi tarkoittaa että joku toinen heimo ampuu sen.

Jos ajatellaan heimoja joilla ei ole omistusoikeutta ja ajatellaan että löydettäisiin luonnonkansa joka eläisi tämän mukaan, tämä ei välttämättä tarkoita että nämä eivät tuhoaisi kaikkea: He eivät yleensä tuhoa luontoa koska heillä ei ole teknologiaa tehdä sitä. Vaikeus tässä on tietysti siinä, että ilmakehä ja muu "yhteinen omistus" voidaan helposti saastuttaa. Pelkkä kaupan vapautus ei siksi ole toimiva eikä aina riittävä. Täytyisi kehittää jokin "ravustajien systeemi", jolla yhteismaan tragedia torjutaan. Vasta kun tästä päästään - ja/tai niiltä osin kuin päästään - voidaan systeemi "päästää vapaalle".

Ehkä se on se "vartijan työn tekijä", joka tässä puhuu omistusoikeuden ja vastuun päälle. Tai sitten se johtuu siitä että maailma on kauppakeskus, jossa on liikaa sekä omistajia jotka tuhlaavat yhteismaan saadakseen tuotteita että myymälävarkaita, jotka eivät välitä omistusoikeudesta. Ja kun asiakkaita on liian vähän suhteessa muuhin, tarvittaisiin tietysti paljon vartijoita..

Matt Ridley nakutti "the Origins of Virtue" -kirjan sivulla 262 seuraavasti: "We are not so nasty that we need to be tamed by intrusive government, nor so nice that too much government does not bring out worst in us, both as it's empoyees as it's clients." Itse sanoisin että olemme niin hyviä, että emme tarvitse ideologiaa tuomaan sitä meille. Mutta olemme myös niin pahoja että ideologiat, komentelu, kostonhimo sekä valta tuovat meistä pahan esiin. On muistettava myös se, että "Tilaisuus tekee varkaan" ja että "lukot ovat sitä varten että rehelliset ihmiset pidetään rehellisinä."

Hallita ja säilyttää.

"Kun kaadan metsän ja myyn puut edistyksen nimissä, olenko konservatiivi?"

Näitä teemoja olenkin ikään kuin sattumalta käsitellyt jo aiemmin. Tällä kertaa lisätään hieman poliittista väriä mukaan.

1: Konservatiivisuus tarkoittaa poliittista järjestelmää, jossa korostetaan vallitsevien arvojen säilyttämistä ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä, jolloin se on jopa nostalginen, eli menneisyyttä ikävöivä, näkemys. Konservatiivisessa näkemyksessä ollaan perinteisesti oikeistolaisia, joka tarkoittaa sitä että uskonto, perinteet ja isänmaan kaltaiset määritteet sidotaan yhteen edistymisen kanssa. Tämä johtaa erikoiseen ristiriitaan.
___1.1: Toisaalla se vetoaa siihen että ihminen ilman kristinuskon perinnettä tai muuta vastaavaa muuttuu moraalittomaksi toimijaksi Hobbeslaisessa "jokainen voi tappaa kenet tahansa jos vain haluaa" -asfalttiviidakossa. Tämä korostuu uuskonservativismissa korostetaan sisäistä uudistumista ja esimerkiksi uskontulon merkityksen korostaminen on siellä yleinen elementti. Tällä taas on vahvoja yhteyksiä USA:ssa, ja tämän voi katsoa olevan liiman juudeo-kristillisen fundamentalismin ja politiikan välillä. Tosin on sekä fundamentalisteja, jotka eivöt ole uuskonservativismin kannattaja ja toisin päin, mutta yhteys näiden välillä on melko voimakas.
___1.2: Konservatiivisuus on ennen vedonnutkin pysyvyyteen myös markkinataloudessa, esimerkiksi tullimuurit ja muut vastaavat temput ovat olleet heidän suosimiaan keinoja. Kuitenkin uuskonservatiivisuudessa korostetaan nimen omaan vapaata kaupankäyntiä;
_____1.2.1: utilitaristisin eli yhteenlaskettua hyötyä maksimoivin laskelmin perustelleen että valvonta on paha asia: Vapaan markkinatalouden ideassa esimerkiksi Adam Smithin näkymättömän käden kaltaiset ideat perustuvat siihen että kontrollia ei tarvita: Koska jokainen itsekkäästi haluaa rahaa, käy niin että jokainen haluaa tehdä hyviä ja halpoja tuotteita että ne menisivät kaupaksi: Ahneus pakottaa laatuun, koska muuten asiakas ostaa helpommin toisaalta tai vähintään omaa hintaa täytyy laskea. Smithin ajatuksissa kilpailu estää ylihinnoittelun. Näin vapaa kauppa ajaa hyvyyden asiaa: Saamme teurastajalta lihaa koska teurastaja haluaa rahaa; Teurastajan ei tarvitse olla hyvä, jotta systeemi tuottaisi. Näkymättömässä kädessä palvelunhalusta toimiva teurastaja joka haluaa jatkaa palveluaan mahdollisimman kauan näyttää toimien tasolta samalta kuin rahanahne teurastaja joka haluaa vain mahdollisimman paljon voittoa pitkällä aikavälillä.
_____1.2.2: Toisaalta myös eettiset normistot on yhteensovitettu tiettyyn kulttuuriympäristöön -joko niin, että kulttuuri on pistänyt infrastruktuurin rakenteen tietynlaiseksi kuten silloin kun islamilaisten valloitus johtaa siihen että kirkoista väsätään moskeijoita. Tai sitten kulttuuri on määräytynyt ympäristön mukaan, jolloin esimerkiksi eskimot eivät harjoita taatelinviljelyä vaan sitä harjoitetaan afrikan aavikoilla. Tämä tarkoittaa sitä että jos infrastruktuuri muuttuu joltain tärkeiltä elementeiltään, se vaikuttaa siihen että (1) muutoksen tullessa joko kulttuuria on muutettava, jolloin perinteet ovat rasite tai (2) kulttuuri estää muutoksen infrastruktuurissa, jolloin syntyy esteitä, joita uuskonservatiivit pitävät huonona asiana.
2: Liberaali ja vasemmistolainen ajattelu taas perustuu vapauden pitämiseen keskeisenä arvona.
___2.1: Tähän liittyy kuitenkin usein ajatus siitä, että heikoimpia tarvitsee tukea. Tämä taas tarkoittaa sitä että he kannustavat erilaisiin kauppaestoihin. Siksi he vastustavat alun perin liberaaleja näkemyksiä, joissa osoitettiin että ilman feodaaliajalle tyypillistä säädettyä kauppaa ja kulttuuriakin tullaan toimeen. Toisaalta liberaaleihin liitetään myös aktiivisimmat luonnonsuojelijat. Tämä on ongelmallista jos ja vain jos liberaali kannattaa samalla teknisyyden lisäystä tai uskoo että yhteiskunnan olisi edistyttävä. Toisaalta, kun liberaaliin ajatteluun liitetään myös yhteiskunnallinen vapautuminen, olisi aika luonnollista kehittää myös kauppaa, joka on kulttuurin eräs vaikuttavimmista voimista, samaan suuntaan. Tällöin pitäisi nimen omaan panostaa kaupan vapautumiseen ja teknologiaan.

Tässä kohdassa lienee tarpeetonta muistuttaa mitä mieltä olen näistä asioista. Tässähän käsitellään poliittisia linjauksia, "muotitrendejä" eikä minun käsityksiäni yksilönä. Argumenttini idealle ratkaisevaa on se, onko näkemys koherentti järjestelmä, jolloin se voi olla kokonaisuudessaan oikein ja kokonaisuudessaan väärin - vai onko se sisäisesti ristiriitainen, jolloin siinä on joka tapauksessa jotain väärin, olipa tilanne mikä hyvänsä. Toisaalta syynä voi olla se, että yhteiskunnassa kaupankäynti ja kulttuuri muutoin olisivat jotenkin täysin erilaisilla mekanismeilla toimivia, jolloin tästä ristiriidasta ei tarvitse välittää.

On kuitenkin syytä huomata, että
1: Määrittelystä huolimatta molemmat näkemykset kannattavat vapautta. Eikä kumpikaan näkemyksistä kannata sotaa tai dogmaattista inkvisiitioyhteiskuntaa. Suurimmat ero onkin nimen omaan säilyttämis-muuttamis -linjastolla ja näkemyksissä siinä miten näihin arvoihin päästään.
2: Liberaali näkemys ei ole niinkään yhteisöllistä kuin esimerkiksi kommunismi oli aikanaan: Se on itse asiassa individualistista. Samoin kuin konservatiiviset näkemykset ovat utilitaristisista määritelmistään huolimatta nimen omaan egoistisia: Heidän näkemyksensä yhteisestä hyvästähän rakentuu sille että lähtökohtana on yksilön halu ja tämän tavoittelu; Se itse asiassa muuttuu egoismiksi. Näkymätön käsi on siis oikeastaan todistus jossa perustellaan sitä että yleinen ja yksityinen etu ovat sama asia. Se ei suinkaan sano että ihmiset olisivat välttämättä itsekkäitä, mutta että vaikka näin olisikin, yhteiskunta toimisi aivan yhtä hyvin kuin jos he olisivat koko yhteisöä ajattelevia.

Theodore "Unabomber" Kaczynski edustaa hieman erikoisempaa linjaa, joten otan hänet kommentoitavaksi. Hän oli oikeistolainen, mutta "vihasi systeemiä" koska se hylkäsi vanhan teknologian ja ryntäsi tuhoamaan luontoa. Hänestä vasemmistolainen toiminta on persoonallisuustyyppi, eikä sillä ole logiikan kanssa mitään tekemistä.
1: Hänestä vasemmistolaisuuden halu suojella heikompia johtuu siitä että heillä on "luuseriasenne". He kokevat olevansa häviäjiä. Vasemmistolaiselle yhteiskunta hallitsee ja sen alla yksilö on heikko eikä hän voi juurikaan hallita itseään. Hän voisi toki toivoa että näin ei olisi, mutta kokee silti että se on vallitseva yhteiskunnallinen tila. Siksi hän haluaa tukea heikompia. Hän kokee saavansa hyötyä tästä. Ajattelu perustuu siis itsekkyydelle, yhteiskunnan pelolle ja sille ajatukselle että yksilön tehtävä on vain olla ratas isossa koneistossa.
2: Toisaalta tätä samaa logiikkaa voitaisiin soveltaa oikeistolaisiin, joilla taas tuntuu olevan rajaton usko mahdollisuuksiin. He korostavat kuinka kuka tahansa voi yrittää ja saavuttaa menestystä. Minusta he tuntuvat unohtavan sen, että tämä yrittäminen on toisille paljon vaikeampaa kuin toisille. Esimerkiksi USA:ssa rikkaan on helpompi maksaa hienojen yliopistojen vuosimaksut, mutta köyhille slummilaisille joille hampurilaisbaari on uskottavin tulonlähde, se ei ole läheskään yhtä helppoa. (Koulutus taas hankitaan usein jotta voitaisiin päästä hyväpalkkaisiin töihin. Siksi olisi hieman erikoista olettaa että köyhä ensin yrittäisi itsensä rikkaaksi ja vasta sitten opiskelisi. Etenkin kun rikkaaseen sukuun syntynyt ei joudu käymään välttämättä missään töissä saadakseen maksut suoritetuksi. Pappa betala.)

Toisin sanoen en kannata Kaczynskin tapaa kumota liberaali ajattelu viittaamalla siihen että se on persoonallisuustyyppi. Toki olen sitä mieltä että hyvin pitkälle se on. Ensinnäkin ihan vastaava persoonallisuustyyppiin vetoaminen voidaan tehdä myös oikeistolaiselle linjalle. Ja toisaalta se, että vetoaa että jokin näkemys on väärä koska sen seuraajat "on sellaisia" on pohjimmiltaan ad hominem -argumentaatiota.

Itse uskon, että luultavasti politiikassa, kuten muuallakin, paras systeemi löytyy jostain tuolta väliltä. Epäselvää minulle on tosin se, onko mielipiteeni enemmän Aristoteleen kultainen keskitie vai peliteorian sekastrategiasta peräisin olevaa. En oikein osaa olla puhtaasti vasemmistolainen tai oikeistolainen. Siksi kai olen saanut kohdata muun muassa nimityksen "pseudoliberaali". Pidän tätä nimitystä kuitenkin vääränä, koska en ainakaan koe olevani "eiliberaali joka väittää olevansa liberaali", enkä ole missään sanonut olevani liberaali.

Näpit irti, meitsi pummaa!

Varhaisimmat teoriat kansojen vauraudesta perustuivat 1500 -luvulla liikkeelle lähteneeseen merkantilismiin, jossa korostettiin taseita: Eli karkeasti ne maat joilla tuli paljon tuloja olivat niitä jotka vaurastuivat eniten. Tämä näkemys korosti sitä että vienti oli suurempi kuin tuonti, ja teollisuus, monopoli ja tullit olivat keskeisiä välineitä vaurauden lisäämiseen. Teollisuuden tarkoitus oli tuottaa sitä mikä lähtee vientiin. Tässä ideana oli kontrolli. Kun hallitaan, saadaan tulosta. Näkemys oli 1700 -luvulla syntyneistä fysiokraateista (jotka kutsuivat itseään nimellä économistes)väärä; Heistä ainoastaan maatalous, eivätkä teollisuus tai kauppa toi pohjimmiltaan vaurautta. He perustelivat tätä sillä että maatalouden tuotteet lisääntyvät: Kun se että sinulla on timantti, ja myyt sen, johtaa siihen että timantti vaihtuu vaikkapa rahaksi, viljanjyvän kylvämällä saa koko tähkän uusia jyviä, sika tuottaa useita jälkeläisiä ja niin edes päin. Heidän mukaansa tuottavuus ei syntynyt kontrolloimalla. Heistä vapaa kauppa (laissez faire) oli tehokkain keino tuottaa, ja siksi he muun muassa vastustivat orjuutta ja tulleja. Kuuluisin tämän näkemyksen edustaja oli François Quesnay, joka perusteli että keinotekoiset rajoitukset haittasivat "luonnollista järjestystä".

Adam Smith kehitteli "puuttumattomuuden kauppaa" eteen päin. Tosin hän oli sitä mieltä, että oikea vaihdosuhde oli työ maatalouden sijaan. Smithin ajatus oli, että työnteko tehostui, kun se jaettiin osatehtäviin joihin pistettiin erilaisia eksperttejä. Pelkkä määrä ei ratkaissut, vaan työn järjestelyllä saatiin tehtyä sama työ vähemmällä vaivalla. (Työaika ei siis ollut ihan rahaa, mutta melkein.) Hänen ajatuksensa "näkymättömästä kädestä" perustui siihen, että valtion ei kuulunut valvoa kauppaa, koska teurastajat, leipurit ja oluenpanijatkaan eivät välttämättä tee työtään hyväntahtoisuudesta vaan osa tekee sitä ahneudesta. Itsekäs taustamotiivi ei siis tarkoittanut tekemätöntä työtä. Hänestä talousmaailma toimi itsekseen, kunhan kauppiaat eivät ole kirjanpitoaan väärentäviä roistoja. Hänen näkemyksensä ihmisestä ei kuitenkaan ollut niin kyyninen, kuin mitä hänen usein sanotaan; Se, että kaupankäynti toimii vaikka ihmiset olisivat moraalittomia ei tarkoita että kauppaa käyvät ihmiset pakosti olisivat moraalittomia. Itse asiassa Smithin varhaistuotannossa käsitellään ihmisluonnetta, ja siitä näkee että hän itse asiassa piti ihmisiä melko hyväntahtoisina.

Tämä oli vasta taustoitusta, varsinainen ideani alkaa tästä;

Kovasti Smithiläisiä vaikutteita voidaan huomata myös peliteoriassa. Siinähän päädytään siihen, että vaikka pelaajat hakevat strategioillaan vain omaa etuaan, hänen on otettava myös toisen toiminta huomioon. Vaikka lyhyellä tähtäimellä vangin dilemmassa käy niin, että kannattaa pettää, pitkällä tähtäimellä eli useita kertoja pelatessa, kannattaa "hankkia toisen luottamus". Tässä on taustalla hieman samanlaista ajattelua kuin seuraavassa peliss: Otetaan joukko ihmisiä, vaikka 10 kpl, joille annetaan jokaiselle sama määrä rahaa tai vaikkapa tulitikkuja. Heidät laitetaan tämän jälkeen laittamaan yhteiskassaan jokin haluamansa määrä tikkuja. Kun kierros loppuu, jakaja kaksinkertaistaa yhteiskassan tikut ja ne jaetaan tämän jälkeen tasan kaikille. Tässähän käy niin, että jos kaikki laittavat yhteiskassaan kaiken, he kaksinkertaistavat saamisensa. (Tämä on erityisen mukavaa, jos pelissä on raha, jonka saa peräti mukaansa.) Tosin tässä vaiheessa on huomattava, että jos oletkin tässä tilanteessa "vapaamatkustaja", ja et laitakaan yhtä paljon poletteja, jäät hieman voitolle suhteessa muihin. Kun kerran laitat vain viisi, ja saat aivan saman kuin muut kymmenellä, jäät itse asiassa sen viiden verran plussalle verrattuna kaikkiin muihin.
1: Tätä voidaankin jo hieman soveltaa siihen, miksi ihmiset rakentavat majakoita: Kun kaikki kauppiaat haluavat majakan, mutta eivät halua maksaa sitä, eikä kenelläkään ole varaa siihen, rahat saadaan kasaan koska kaikki hyötyvät koska majakka mahdollistaa lisääntyneen kaupankäynnin ja tarjoaa tätä kautta voitontavoittelun mahdollisuuksia kauppiaille. Ja jos rahaa ei saada peliin koska kaikki ajattelevat "vapaamatkustavansa muiden siivellä", kukaan ei saa mitään. Ja silloin ei myöskään ole "vapaamatkustajia", koska ei ole mitään mistä "vapaamatkustaa". Tarvitaan vain riittävän monta kauppiasta, jotka yhdessä sopivat että he laittavat rahaa rakentamiseen.
2: Toisaalta tämä selittää osaltaan sitä, miksi ihmiset esimerkiksi jättävät televisiomaksun maksamatta: TV toimii joka tapauksessa, joten vapaamatkustaminen on helppoa. Mutta jos kukaan ei maksaisi TV -lupaa, TV toiminta pitäisi kuitenkin rahoittaa. Seuraus olisi luultavasti se, että joko TV:n toiminta loppuisi tai sitten maksu hoidettaisiin jotenkin muutoin, esimerkiksi verovaroista. Vähemmissä määrin tämä tarkoittaa sitä, että mitä vähemmän TV -maksun maksajia, sitä enemmän heidän on maksettava jotta kulut saadaan peittoon. (TV -lähetys on informaatiota, joten sen kulu on aina likimain sama. Katsojan lisäys ei lisää lähetyskuluja.) Toisaalta tämä tietysti lisää intoa lisätä TV -maksutarkastajien määrää ja nostaa tarkastusmaksua; Kyseessä on hieman kuten junapummauksen kannattavuuteen kehittämäni kaava; lipun hinta/(kiinnijäämis%*tarkastusmaksun suuruus). Jos tulos on alle 1, pummaaminen yksinkertaisesti kannattaa. Toisaalta junayhtiön kannattaa lisätä tarkastajien määrää niin kauan, kuin (kiinnijääneiden määrä*tarkastusmaksun suuruus)/(tarkastajien työkulut) on yli 1. Tämä tarkoittaa sitä että jos pummaajia on paljon, tarkastajien määrää lisätään, ja kun tarkastajien määrää lisätään, tulee myös "pelotevaikutus", joka saa pummaajat päivittämään kiinnijäämis%:aan, jonka jälkeen pummaajien määrä vähenee ja tarkastajiakin tarvitaan taas vähemmän. (Tosin tarkastusmaksujen nosto on ratkaisu, joka puree "suoraan ongelmaan". Ehkä tämä on se syy, miksi ne ovat niin suuria.)

Tosin näissä esimerkeissäni "rationaalinen" on likimain sama kuin "ahne, itsekästä omaa voittoa tavoitteleva". Tai ainakin "oman voiton maksimoija". Lisäksi voidaan sanoa että esimerkiksi suurin osa pummaajista olisi tämän kaavan mukaisia; Osa pummaa jännityksestä. Ja minäkin sain kerran junasakot koska luulin että kuukausikorttini olisi voimassa. ~ Eli aivan kuten kuolemantuomioiden lisääminen ei vaikuta kovin paljoa rikollisiin, koska nämä ajattelevat olevansa ovelia eivätkä usko jäävänsä kiinni, tai tekevät teon pikaistuksissa, jolloin he eivät mieti koko rangaistusta - tai ovat kuten kouluampujat eivätkä lainkaan välitä rangaistuksesta joka normi -ihmiselle olisi valtava. (Kysymyshän ei ole siitä edustavatko nämä vaihtoehdot suurta osaa koko kannasta, vaan edustavatko nämä merkittävää osaa rikollisista.) Lisäksi monissa peliteoreettisissa Nashin tasapainotiloissa rationaalisin strategia on pettää aina, mutta ihmiset eivät silti tee sitä. (Tosin esimerkiksi toistuva vangin dilemman pelaaminen muuttaa tilannetta ja tasapainoa : Jos pelaat vain yhden kerran, kannattaa pettää. Sen sijaan "potut pottuina" strategia, joka aluksi tukee ja sitten tekee sen mitä toinen teki viimeksi, voittaa jos vastassa on erilaisia strategioita. Tämän korvaa vielä anteliaampi versio, ja lopulta kaikki tekevät yhteistyötä, jonka jälkeen pettävä strategia voittaa, ja tämän päihittää potut pottuina -strategia. Paras toimintatapa siis synnyttää "kiertävän jatkumon".) Kokeissa ihmiset tukevat toisiaan silloinkin, kun se ei peliteorian mukaan näytä järkevältä ; Ja erikoisinta on tietenkin se, että tavalliset ihmiset voittavat tukemalla toisiaan enemmän kuin peliteoriaa tuntevat ahneet yksilöt.

Tässä suhteessa olen samaa mieltä kuin mitä Colin Camerer kirjoitti kirjassaan "Behavioral Game Theory". Hän kirjoitti monista käytännön ongelmista joita oltiin havaittu. Hänestä puutteet ovat kuitenkin sellaisia, että niitä voidaan verrata siihen että aritmetiikka hylättäisiin siksi että joskus kassalla saadaan väärin takaisin. Matematiikka on kuitenkin oikein. Hän korosti sitä että tätä matematiikkaa tulisi vain täydentää käyttäytymispsykologian tuntemuksella. Peliteoria tulisi hyväksyä koska se on tämän hetken paras teoria. Tämä onkin hyvä ja ovela perustelustrategia; Jos vastakkain on teoria, joka selittää asian vaikkapa todennäköisyydellä "todennäköisyys on 1/iso luku ison potenssin ison potenssin isoon potenssiin" ja toinen vain "selittää miten on mahdollista olla X" tai "ei selitä sitä lainkaan", ja esittää itsensä ainoana vaihtoehtona, ei tätä huonosti selittävää teoriaa tule silti vaihtaa. Sillä ensimmäisestä sentään tiedämme jotakuinkin MITEN huono se on. Siksi mitään paradigmaa ei voida poistaa ja korvata toisella vain moittimalla ja etsimällä siitä anomalioita ja esittämällä tämän jälkeen että "vaihtoehto" olisi oikeassa. Camererin mukaan ei siksi pidäkään poistaa peliteoriaa, vaan sen sijaan miettiä miten siitä saa paremman, miten sitä voitaisiin kehittää jotta se olisi vähemmän huono.

Ja tietenkin vapaamatkustajia voi aina tulla mukana. Tietenkin aivan oma kysymyksensä on siinä, tulisiko "näkymätön käsi" hylätä ja vahtia näitä vapaamatkustajia jotenkin. Vaikka yhteistyö selittyy, selittyy samalla myös huijarit. (Tämä on intuitiivisesti erikoinen tulos. Itse ainakin ajattelin että jos rehellisyys selittyy jotain kautta, epärehellisyyteen tarvittaisiin eri selitys.) Itse luulen, että oikea vastaus on "sekastrategioiden käyttö", (1) ei niinkään puhdas ja laaja valvonta josta tulee helposti totalitarismia tai (2) vapaata menoa josta tulee helposti anarkiaa. Säännön voisi tiivistää siten, että kun pelataan pokeria rahasta, ei pidä aina bluffata, eikä toisaalta aina pelata reilustikaan, sillä jos nokitat aina kun sinulla on hyvä käsi, muut tietävät onko sinulla hyvä vai huono käsi ja osaavat olla menemättä mukaan. ~ "Bluffaa joskus." Tämän voisi tietysti perustella vetoamalla John von Neumannin "kahden pelaajan" tai "kahden tiimin" nollasummapeleihin liittyvän minimax -teoreeman tuloksiin -näissä ehdoissa sekastrategia on sen mukaan paras- mutta ne on mukavin ja ymmärrettävin esittää näin. Tosin tässä perustelussani on ongelmana se, että läheskään kaikki tilanteet eivät ole nollasummapeliä. Esimerkiksi kauppias myy ja minä ostan, koska minä haluan sitä tavaraa enemmän kuin rahaa ja kauppiaan kohdalla tilanne on toisin päin. Ja osapuoliakin on useammin enemmän kuin kaksi.

Kuitenkin minusta tuntuu että tässä on takana pieni järki.