Ei olemassa?

YLE uutisoi siitä miten rippikoulun suosio Suomessa vähenee hurjaa vauhtia. Tämä on hyvin erikoista. Kun minä olin nuori (ei niin kauan aikaa sitten) oli melko lailla ilmiselvää että rippikoulu käytiin. Kirkko myös piti tätä yhteyttävänä kokemuksena. Eli kun koko kansakunta kävi rippikoulun niin koettiin jotain syvää yhteyttä. Tämä oli ikään kuin argumentti kirkkoon kuulumisen puolestakin. Kirkko oikeutti itsensä ilmiselvästi koska se oli suosittu.

Sittemmin kristinuskosta on tullut eriyttävä identiteetti. Eli sen primaaritehtävänä ei näytä olevan yhteys vaan se että "ei olla noita". (Mitälie liberaaleja ateisteja ja vastaavia kommareita sitten ovatkaan.) Ja on selvää että tämä aggressiivis-luterilainen ilmapiiri on vaikuttanut. (Riippumatta siitä onko se kirkon virallinen kanta asiaan vai ei. Sen tahon liturginen värikin on tosin harmaa ja tosielämä ja ihmisten uskontosuhteet setvitään aivan muualla.)

Mielenkiintoista on kuitenkin kiinnittää huomiota detaljiin. Jouko Porkka ei ajattele että kirkko olisi huono. Kuten pitäisi jos suosio todella antaa syyn hymyillä maireasti. (Jos jokin todella testaa että jokin asia on tärkeä ja arvokas, tämän saman muuttujan puute tarkoittaa että tämä asia on kaikkea muuta. Tai sitten mittari on huono. Väitän että suosio ei ole syy kannattaa tai olla kannattamatta jotain instituutiota tai ideologiaa. Joten nuoruusaikani hymyilevä kirkko oli väärässä.)

"Silloin, kun rippikoulu lakkaa olemasta osa nuorisokulttuuria, silloin sen asema heikkenee vääjäämättä. Ne, jotka eivät ole vahvasti motivoituneita tulemaan mukaan, jäävät hyvin helposti pois. Nämä tutkimustulokset, kun olemme haastatelleet samoja nuoria ennen ja jälkeen rippikoulun, osoittaa hyvin kategorisesti, miltei poikkeuksetta, että myös niille, jotka tulevat hyvin epäilevällä mielellä rippikouluun, on rippikoulu ollut hyvin positiivinen kasvun aika. He ovat olleet hyvin tyytyväisiä, että tulivat lähteneeksi." ... "Jos tällainen porukka jää pois, on se vahinko yhteiskunnan kehityksen kannalta: meillä ei ole vaihtoehtoista mallia rippikoululle, tämän tyyppiselle nuoruuden siirtymäriitille, jossa tehdään merkittävä askel kohti aikuisuutta."

Hän ei ole ilmeisesti kuullut protuleiristä. Se ei kenties ole nyt suosittu, mutta sen suosio on kasvussa. Ja varmasti liitoksissa tähän muutokseen jossa rippikoulua ei pidetä itselle sopivana. (Tämän puutteen lisäksi ei ole kovin kiinnostavaa kuunnella kun joku hokee tautologiaa "jos asialla ei ole asemaa nuorisolle sillä ei ole heille merkitystä" -tyylisiä lauseita osaa tuottaa kuka vain. Osaan kertoa myös että "jos kirkon jäsenmäärä kasvaa, sillä ei ole yhtä paljoa jäseniä". Mutta ei YLE silti minua haastattele ja sano että halutaan tämä sinun arvokas kannanotto tallettaa kansakunnan muistiin.) Ja tämänlainen mahdollisuus osoittaa että rippikoululle oleva vaihtoehto on, paitsi mahdollinen niin jo nyt tällä hetkellä olemassa ja toiminnassa.

Että mitähän näillä minunkin taidoilla tekee?

Filosofian taitojen hankkimista ei perustella hyvällä työllistymisellä. Monille filosofi onkin vähän kuin epäonnistunut tieteilijä. Sellainen joka käsittelee totuutta ja maailmaa mutta saivartelevammin. Tai eispirituaalinen pappi, jokin sellainen joka tarjoaa uskontoa ilman Jumalaa, ja joka ei tarjoa uskon tuomaa vakautta ja varmuutta vaan sen sijaan tarjoaa epävarmuutta ja hämmennystä.

Moni voisikin kysyä että miksi kukaan filosofiaa ryhtyisi harrastamaan. Ja moni kysyykin. Ja koska filosofia tarkoittaa kysymyksiä on joskus kenties katsottava myös vastauksia.

Filosofit.fi kuvaa mahdollisuutta filosofin vastaanottoon "Filosofin vieraana sinua ei diagnosoida, eikä sinun tarvitse sitoutua mihinkään ohjelmaan." Joka kertoo että filosofi on vähän kuin psykiatri ilman diagnoosia ja terapiaa. Mutta tämänlainen negatiivinen kuvaus ei kerro mitä filosofi sitten tarjoaa eli mitä filosofin taidoilla tehdään. Mutta onneksi se paljastaa jatkon. Siellä keskustellaan erilaisista aiheista. Henkisestä kasvusta, omasta ajattelutavasta, arvoista, arvoratkaisuista, "Joskus voi olla paikallaan myös tuulettaa omia käsityksiään elämään liittyvistä asioista tai vain laajentaa omaa suhdettaan arjen pieniin tai isompiin kysymyksiin koskivatpa ne sitten uskontoa, politiikkaa tai ihmissuhteita." Joka tekee filosofista epäonnistuneen horoskoopintekijän joka vastaa klassisesti seuraaviin aiheisiin "rakkaus", "työ", "ihmissuhteet", "matkustus", "terveys", "raha". Filosofilta et vain saa tietää kohtaloa. Sen sijaan "Filosofisen keskustelun tarkoitus on avartaa dialogissa omaa ymmärrystä elämästä ja siihen liittyvistä asioista. Filosofin kanssa käyty keskustelu avaa ulottuvuuksia ja näkökulmia, joiden kautta uudet kysymykset ja vastaukset ovat mahdollisia. Joskus sokraattisesti ärsyttäviä ja toisinaan taas lohduttavia." Eli täsmälleen kuten keskustelut seurakunnan sielunhoitajien kanssa, tosin mahdollisesti ärsyttävämmin. Ja ilman taivaspaikan lupailua.

Myös lääkäripalvelu asteria tarjoaa filosofin vastaanottoa. "Vastaanotolla koulutettu filosofi auttaa asiakasta käsittelemään ja ratkaisemaan hänen mieltään huolestuttavia haasteita ja asioita. Neuvonpidon haasteet ja asiat ovat luottamuksellisia. Filosofisessa neuvonpidossa voidaan käsitellä asiakkaan mieltä painavia elämäntaidollisia asioita." On erikoisen mielenkiintoista että tämä liitetään terveydenhoitoon. Filosofin vastaanotto ei kuitenkaan ole psykologista terapiaa eikä siinä hoideta muitakaan sairauksia. Elleivät elämänhallinnan haasteet sitten ole sairaus. Tyhmyyden ja kädettömän amatööriyden tosin varmasti jokainen joskus toivoisi olevan sairaus joka hoidettaisiin vaikka väkisin.

Että mitä siis tekee filosofian taidoilla? Näköjään rahaa.

Aasi juhlassa

Nietzsche tunnetaan siitä että hän piti kristinuskoa orjamoraaliin ajavana uskontona josta älyllisesti rehellinen ihminen pysyy kaukana. Siksi voi olla hieman yllättävää tutustua "Thus Spake Zarahustra" ("Näin puhui Zarahustra") -teoksen lukuihin "The awakening" ("Herätys") ja "the ass-festival" ("Aasijuhla"). Siinä kuninkaat, paavi ja ennustaja ylistävät aasia. Aasi hirnuu takaisin. Zarahustra katsoo juhlaa ihmeissään. Hän pitää sitä järjettömänä, mutta suhtautuu aasijuhlaan suopeasti. Hänestä miesten riemu aasijuhlasa oli elähdyttävää ja että se oli ensimmäinen askel kohti heidän henkistä toipumistaan. Aasijuhla joka auttaa ihmisiä olemaan iloisia on hyvä juhla. Tämä kannustus tiivistyy hyvin aasijuhlaa kuvaavan luvun lopussa Zarahustra kannustaa juhlijoita ; "O my new friends," said he, - "ye strange ones, ye higher men, how well do ye now please me, - Since ye have again become joyful! Ye have, verily, all blossomed forth: it seemeth to me that for such flowers as you, NEW FESTIVALS are required. - A little valiant nonsense, some divine service and ass-festival, some old joyful Zarathustra fool, some blusterer to blow your souls bright. Forget not this night and this ass-festival, ye higher men! THAT did ye devise when with me, that do I take as a good omen,-such things only the convalescents devise!And should ye celebrate it again, this ass-festival, do it from love to yourselves, do it also from love to me! And in remembrance of me!"

Pelastus.

Tämän tyyppinen suhtautuminen voi olla tarpeen. Kävin nimittäin Malmin kirkossa juhlissa joita voidaan pitää kristillisten juhlien kimarana. Kävin juhlassa jossa oli kaksi juhlakalua. Vauva kastettiin ja nuorella oli ripillepääsy. Juhlat liittyvät yhteen. Ja itse asiassa ne kietoutuvat toisiinsa erikoisesti. Kasteessa on nimittäin kaksi suurta päälinjaa, joiden ytimessä on pelastus. Yhden näkemyksen mukaan kasteen olisi oltava uskovien kaste. Eli jotain jossa vakaumus ja usko pelastavat. Tämä korostaa konfirmoinnin tärkeyttä ; Rippikoulussa opetetaan opin sisältö ja tilaisuudessa ilmaistaan oma vakaumus. Lapsikaste taas liittyy teologiseen ajatteluun kykenemättömien sylivauvojen pelastamiseen jolloin kaste nähdään jonain joka sitoo yksilön pelastukseen instituution kautta.

Karkeasti ottaen jos pelastus on instituutioon liityvä, lapsikaste sitoo pelastukseen ja konfirmaation arvo vähenee. Mutta jos korostetaan uskoa, henkilökohtaista vakaumusta ja armon pyytämistä, lapsikasteen arvo nollautuu ja ripillepääsemisen korostuu.

Lutherin omille ajatuksille lapsikaste on vieras. Hän korostaa sitä että pelastus ei tule kirkolta, se ei edes ole kirkon käsissä. Tässä maailmassa luterilaisen kirkon harjoittama lapsikaste on hieman absurdi. - Itse pidän sitä suoraan sanoen luterilaisen kirkon opin kannalta suoranaisena harhaoppina ja heresiana. -  Kuitenkin on selvää että lapsikasteelle on tilausta, sillä kaikkia uskon pelastusmerkitystä korostavien teologioiden sisällä on hyvin kova ongelma. Nimittäin vauvojen pelastuminen. Ongelmana on se, että joskus vauvoja kuitenkin kuolee - etenkin menneinä aikoina niitä onkin kuollut.
1: Jos vauva ei ymmärrä uskontoa tai uskoa, hän ei voisi pelastua uskonsa kautta. Tässä kohden osa tietysti korostaa sitä että vain syntiset tarvitsevat pelastusta. Tällöin vauva ei tarvitse kastetta koska hän on vielä viattomuuden tilassa. Tällöin vauva ei tarvitse kastetta mutta aikuinen tarvitsee.
2: Toisessa mallissa korostetaan perisynnin kaikkivaltaisuutta ja tässä on ilmiselvää että vauvan pelastamiseksi tarvitaan jotain pakoreittejä. Ajatus siitä että jos vauva kuolee eikä pelastu koska ei vielä kykene vakaumukseen on julma oppi vanhemmille joilla on vauvan kuollessa karuja aikoja joihin pelastus toisi edes jonkinlaista lohtua. ; Tämänlainen oppi on käytännössä omituinen koska se myy pelastusta instituution että pelastusta vakaumuksen kautta.

Kasteen kohdalla ehkä hankalimmassa jamassa ovatkin Jehovan Todistajat. Heidän suhteensa vauvoihin ja ovelta ovelle julistamiseen ovat hankaluuksissa ja niihin liittyvissä opeissa on ollutkin muutoksia; Karkeasti ottaen:
1: Vauvojen pelastuksen kohdalla on riemukasta esittää että tosiasiassa Jehova nostaa viimeisenä päivänä henkiin Jehovan Todistajat ja ne jotka eivät koskaan ole kuulleetkaan heistä. Jolloin oven avaaja voi kysyä että miksi ihmeessä Jehovan Todistajat ovat tulleet kolkuttelemaan oville kun en ole heihin liittymässä. Että nyt joudun kadotukseen kiitos jonkin ovikellonpimputksen.
2: Tai sitten kaikki jotka eivät ole Jehovan Todistajia eivät pelastu ja vauvojen pelastumatta jääminen on ikävä seuraus.

On selvää että olisi ihanteellista voida jäsentää asia ilman tämänlaista. Että ongelman voisi kiertää sysäämällä huomion toiseen aiheeseen tai soveltaa aina juuri siihen tilanteeseen sopivaa vaihtoehtoa. Mutta ovelaa on tässä vaikeaa juksata ; Yksinkertainen vaihtoehtopyörittely josta ensin aloitetaan yhdestä, saadaan siihen vastaus ja tätä vastauksen teologiaa sovelletaan toiseen kohtaan ja saadaan ikävä tulos on jotain joka riittää aikaansaamaan harmaita hiuksia.

Aina on hyvä syy juhlia

Ylläoleva pyörittely tietysti osoittaa että kastejuhla voidaan nähdä eräänlaisena aasijuhlana. Siinäkin korostui se, että oppi ei ollut järkevä. Mutta sillä saattoi olla muita ansioita. Vaikka kaste koostuikin virsistä joita lauloin osittain mukana, rukoukset joiden aikoina olin hiljaa ja uskontunnustus josta lausuin ne kohdat jotka kykenin (Ja Jeesukseen, syntyi Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, kuoli ja haudattiin, yhteisen seurakunnan, elämään). En oikein tiedä miten pakanan olisi kohteliasta toimia, joten yritin vain olla kohtelias myymättä itseäni.
1: Mikä voi olla vaikeaa koska harvalla lienee mitään harhoja vakaumuksestani, eikä kukaan hae konfliktia saati kuitenkaan halua jättää juhlaa välistä tai edes jättää minua kutsumatta. Josta viimeinen vaihtoehto kyllä hämmästyttää hieman joka kerran. Kun minulle sanotaan että kiitos että tulitte, minä vastaan että kiitos että päästitte.

Kastetilaisuus kuitenkin toi selvästi näkyvästi vahvoja tunteita ainakin äidille ja "papalle". Vaikka itse olen hieman ihmeissäni tälläisten tunneilmausten kanssa, ne edustavat maailmaa joka on minulle kenties maksimaalisen vieras, mutta tämä on kenties pois lähinnä minulta. Tämänlaiset tunne-elämykset voidaan nähdä kuten Nietzschen teoksen Zarahustra näki aasijuhlan. Että se elähdyttää ihmisten mieltä ja tätä kautta auttaa heitä olemaan vahvoja iloisia luovia ja rohkeita ihmisiä. Tilaisuuden jälkeen nautin myös papin seurasta. Hän oli oikein miellyttävä seuramies, ja kaltaiseni sodomiitti-illuminaattikin kykeni hänen jutuitsaan nauttimaan.

Juhlassa olikin teologisista omituisuuksistaan huolimatta jotain  sosiaalisuuden henkeä. Sellaisia joiden vuoksi on kenties aivan peruteltua keksiä typeriä tekosyitä vain siksi että niitä järkeviä ei oikein tunnu olevan. Tekosyyt, ne minä kyllä ymmärrän.

Riparilahjus

"Kirkko&Kaupunki" -lehdessä oli kolumni joka käsitteli rippikoulua. Perusidea on se, että lapsi ei halua mennä rippikouluun "Teini-ikäinen poikani on harannut henkisesti vastaan saman verran kuin ottaisi voimille roikkua sormien ja varpaiden kynsillä ovensuussa estämässä jotakin menemästä siitä läpi. Meillä on keskusteltu ja väitelty, itketty ja huudettu ja lopulta vetäydytty poteroihin. On yritetty lahjontaa, kiristystä, uhkailua ja kaupankäyntiä. Ripari vielä kuulemma äärimmäisen pakon edessä menisi mutta konfirmaatioon teini ei suostu."

Tekstistä kumpuaa kaiken kaikkiaan varsin vahva pakkouskonnon leima. Ja se ei nimenomaan koske vakaumusta, vaan järjestelmää. Tämä kuvaa mainiosti nykyuskontoa jota ei voi oikeasti kutsua uskonnoksi vaan etatistiseksi valtakoneistoksi. Kuten esimerkiksi seuraavaksi lainattava kohta osoittaa ; uskonelämästä tai uskossa kasvausta ei ole kysymys vaan siitä että rippikoulu tulee käydä. Rippikoulussa käyntiä ei itse asiassa edes nähdä hengellisenä tai uskonnollisena joten sinne laittaminen ei ole uskonnonvapauden rikkomista tai uskon pakottamista. "Olen yrittänyt houkutella poikaa ottamaan riparin vastaan mahdollisuutena. Jos ei muuten, niin edes kummin tehtävien vuoksi. Ja kirkkohäiden. Onko siihen ihan niin vakavasti edes pakko suhtautua? Sinne vaan, kaikki muutkin menevät. Tapakristittyjähän tässä on Suomi pullollaan. Mutta ei. Lapselle asia on ollut, voi kai näin kuitenkin sanoa, pyhä." ... "Olisin jättänyt riparin käymättä, ellei minua olisi lahjottu matkalla Amerikkaan. Uskonasiat tulivat lähelle vasta reilusti myöhemmin. Leirillä aika kului lähinnä meikkiä parannellessa ja tukkalakkaa suihkuttaessa."
Peruskysymys tässä kohden on ilmiselvä. Jos rippikoulu ei ole niin tärkeä tai iso asia, niin miksi sinne menemisessä olisi mitään järkeä? Jos rippikoulu on tärkeä asia, siitä keskustelu ja siihen kannanottaminen on tärkeä asia.
1: Se, että yrittää olla hahhahhauska sanomalla että uskonnottoman vakaumus olisi jotenkin pelle koska se osoittaisi että rippikoulu on jotenkin Pyhä on vain syvää halveksuntaa ja kertoo vain siitä että tosiasiassa lausuja ei kunnioita yhtään ainoaa uskonnotonta missään tahi minkään ikäisenä. Sehän sanoo että mielipide voi olla luja ja tärkeä jos ja vain jos siihen liittyy Pyhyyden kokemus joka tekee kaikesta vakaumuksesta uskonnollisen konseptin jolla ei ole mieltä tämän ulkopuolella. (Jos tälläisiä viestejä e halua antaa, ei kirjoita niitä. Jos ammattilainen saa rahaa siitä että kirjoittaa tälläisen kolumnin niin totta kai hän tarkoittaa sitä!)
2: Se, että yrittää pelata asiaa viittaamalla siihen että kaikki menevät niin teemana onkin "hyppäisitkö kaivoon jos muut..." joka on erittäin kätevä mopoudessa. Lisäksi on varsin noloa korostaa sitä että uskonnäkemys voi muuttua myöhemmin joten lahjonta on hyvä keino kiertää. Toki tiedän monia jotka ovat menneet rippikouluun vain lahjojen ja juhlan takia, mutta tosiasiassa tämä ei auta missään henkisessä kasvussa. Itse asiassa tämä lahjontastrategia pelaa hengellisyyden antiteesin pussiin. Se opettaa että vakaumuksella ja tunteilla ei ole väliä, vaan että on katsottava pinnallisesti pikahyötyjä. Siinä sitä sitten ollaan kirkkohääputkessa.

Toinen teema oli kannanotto siihen että nuorella ei ole valtaa omaan vakaumukseensa. "Keskeiseksi kysymykseksi nousi, kuka saa päättää? Onko neljätoistavuotias itse valmis ja kypsä ratkaisuun? Tietääkö hän miten tulee asioista ajattelemaan?" Nähdäkseni tämä kysymys on typerä ja turha. Sillä rippikoulun koko ideana on se, että nuori nähdään riittävän kypsänä oppimaan ja ymmärtämään. Tätä symbolisoi myös konfirmaatiossa oleva "tahdotko" -kohta jossa rippikoululaisilta kysytään haluavatko he seurata oppimaansa. Tämä on teologis-uskonnollisessa mielessä koko rippikoulun idea. Jos lapsi ei ole riittävän kypsä, miksi hänet pitää laittaa rippikouluun kun älli ja kypsyys ei selvästi riitä tähän rippikoulun perustavoitteeseen? Jo tämä keskustelu itse asiassa näyttää että rippikouluun haluamaton on miettinyt kysymyksiä enemmän kuin moni muu. Moni joka ei mieti ollenkaan ja käy koko leirimyllyn läpi.
1: Protuleirille päätyneen pojan riemuksi voin todeta että ei tämä suhtautumistapa muutu aikuisenakaan. Minäkin olen päälle 30 -vuotiaanakin monesta "liian mustavalkoisesti ajatteleva" ja että mieleni täytyy olla vajaa koska nyt en satu uskomaan enkä kuulumaan kirkkoon. Iällä on tekemistä vain argumenttina. Jos olet nuori, sitä hakataan päähäsi koska se nyt vain sattuu olemaan attribuuttisi. Jos et ole nuori, ihmiset keksivät vain jotain muuta ; "traumatisoitunut" tai "kapinoiva" ovat hyviä kliseitä joita voi käyttää aikuisiinkin.
2: Tulevaisuuden vakaumus voi olla mitä vain. Mutta kyllä rippikoulun voi kähdä kun mieli muuttuu. Kirkko tarjoaa tämän mahdollisuuden. Ei kolumnisti itsekään tiedä tulevaa vakaumustaan - ellei sitten ole yksisilmäinen täysin maailmankuvaansa jymähtänyt fanaatikkodogmaatikko. (Mikä tekstin mukaan on mahdollista tosin.) Ei tässä selvästi pyhuta iästä tai mielenmuutoksesta, vaan siitä että ratkaisun täytyy olla rippikoulu. Jos teini valitsee rippikoulun, hän on riittävän kypsä vaikka suihkuttelisi tukkalakkaa. Jos teini valitsee toisin hän on lapsi joka kolmivuotiaan tavoin kiskoo ovensuussa vaikka hän selvästi on eritellyt syitä ja ehtoja ja rajoja joiden sisällä hän on valmis ja halukas toimimaan.

Asiaa peräti korostaa se, että poika on kolumnistin omien sanojen mukaan valmis menemään vieklä sen koulupuolen mutta että konfirmaatio tökkii. Tämä on ymmärrettävää koska teknisesti kyseessä on vala. Niille ihmisille joille lupaukset pitävät ja lupaukset painavat se on iso asia ja suuri kynnys. Uskonnonvapaudettomuusilmapiirissämme tämä vain unohdetaan helposti. Sitä korostetaan että lauletaan virsiä perinteen vuoksi, eikä mietitä että jos laulussa sanotaan että kiitetään Jumalaa niin joku kokee sen valehteluksi ja pitää valehtelua pahana asiana. Että pitää laulun aikana olla hiljaa ja korostaa sitä että ei kuulu joukkoon tai pettää itsensä. Tämän valinnan he haluavat näiden ihmisten tekevän kerran toisensa jälkeen ja ihmettelevät t'ämän kaiken jälkeen että miksi nämä ihmsiet haluavat tehdä muutoksia asioihin. - Itse en ole nähnyt ainoankaan kristityn tekevän vastaavaa julkisuudessa tehtyä syvän henkilökohtaisen vakaumuksen murskaamista ja uhrausta kertaakaan missään. Eivät riko vakaumuksensa syvimpiä arvoja. Huvittavaa onkin että tämän uhrauksen merkitys on uskovaisten kokemusmaailmassa täysin vieras, koska he itse eivät koskaan joudu sellaiseen.

Koko etatismi pyöriikin sillä että rituaalit ovat menettäneet henkisen sisältönsä ja ne ovat latistuneet pelkäksi järjestelmäksi. Uskonnonvapautta ei rikota koska virsihän ei ole uskontoa eikä kukaan mieti uskonasioita niiden kohdalla. Niiden vastustaminen on kuitenkin merkki siitä että tosiasiassa kukaan ei pohjimmiltaan usko näin. Asiat symbolisoivat jotain jota niiden kohdalla ei ajatella. Rippikoulussa ei mietitä uskonasioita mutta se symbolisoi sitä. Siksi viimeinen lauseke kolumnissa kuvaakin oleellisen. Kysymys on auktoriteetistä, siitä kuka päättää henkilökohtaisen vakaumuksen ja mitä pitää tehdä. "Auktoriteettiani ei ole murrettu, mutta on se kolhuilla. Kirkkoon poika kuitenkin edelleen kuuluu. Yksi potero on siis pitänyt. Onneksi taivaanisä ei välitä rakenteista. Uskon, että suojeluksessa ollaan näinkin." Siis virallisesti taivaanisä ei välitä rakenteista mutta kirkkoon pitää kuulua. Jos aikuinen ajattelee noin sisäisesti ristiriitaisesti, on kyseenalaista onko hän riittävän kypsä päättämään omasta, saati toisen ihmisen, vakaumuksesta.

En muuten ottaisi kolumnia esille, mutta se nojaa yleisempään järjestelmään. Se nojaa siihen että tosiasiassa valtaosa uskonnollisesta vallasta on institutionalisoitu. Ja pohjimmiltaan tässä valtaa ei käytä kirkko. Kirkko on tässä vain symboli. Kirkko voi sitten toimia lepsusti ja pestä kädet koko uskonnollisesta vallankäytöstä joka tapahtuu kirkon "oheisympyröissä". Ja tässä perustana on juuri se, että teknisesti puhutaan henkisestä vakaumuksesta ja uskonnonvapaudesta. Siitä että ei tässä välitetä instituutiosta - jonka leppeydestä tässä yhteydessä usein mainitaan kuin se instituutio kuitenkin olisi ydintä - mutta silti kaikki menee siihen että kirkon jäsenkirja ja ripareiden kaltaiset rituaalit painavat. Kun nykyään puhutaan hengellisyydestä käytetään ilmauskia jotka viittaavat syviin tunteisiin ja peruskokemuksiin mutta käytännön sovellus kontekstoituu niin että on ilmiselvää että tällä tarkoitetaan instituutiota ja siihen jäsenenä kuulumista.

Se, että uskonnoton kohtaa usein ensimmäisenä kysymyksenä kannanotot koskevat yleensä kirkkohäitä. Suurin huoli on vain fundamentalisteilla ihmisen paras. Vain fundamentalistit miettivät uskontoon kuulumattomuuden, kastamattomuuden ja rippikoulun käymättömyyden kohdalla kadotuskysymyksiä. Ydinkysymys kaikille muille on se, että ollaanko sitä mietitty miten asiat hoidetaan nyt kun ei voida pitää kirkkohäitä. - Ja "miten voit tietää että Jumalaa ei ole", joka on teema jumalan olemassaolosta, vaikka teknisesti sofistikoituneet teologit sanovat että tämä ei ole edes ydinkysymys. Ovat oikein hokeneet sitä sen jälkeen kun uusateistit alkoivat vastaamaan tuohon ihmisiä askarruttavaan kysymykseen. He tekivät tässä sen virheen että olettivat että kysymys oli kysymys eikä retorinen kysymys jolla yritetään osoittaa oman uskonnon erinomaisuus ja ylivalta. - Vaikka joka ikinen ihminen tietää maistraatin olemassaolon, tämä on se mitä kysytään. Sillä kaiken vakaumuspaskan alla on aina vain yksi teema. Se, että sen toiminnan pitää ilmetä institutionaalisin rituaalein. Uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että vannot valat ja teet rituaalit ja mietit päässäsi ihan mitä haluat. Tämä on todella pinnallista. Mutta uskovaiselle onkin taattu oikotien mahdollisuus. Heidän ei tarvitse miettiä antaakseen itsestään täyden hengellisen ja syvällisen ihmisen kuvan. Uskonnottomat joutuvat ansaitsemaan tämän täysvaltaisuuden. Toistuvilla haasteilla. Eikä sekään riitä, koska rituaalien läpikäynti käytännössä on se joka tekee täysivaltaisen ihmisen.

Kaksi tautia

Kristinuskoa pidetään ennen kaikkea moraalin uskontona. Sitä korostaa myös se, että Jeesus irtautui monin paikoin logiikasta jossa elämän vastoinkäymiset olisivat jotenkin seurausta pahoista teoista ; Juutalaisilla kun oli tapana selittää esimerkiksi vammaisuutta ja sairautta isien ja äitien pahoilla teoilla. Jeesus selitti esimerkiksi siitä miten se, että talo romahti ja tappoi jonkun ei ollut mikään Jumalallinen väliintulo. Tämä ajatus on tietysti hylätty menestysteologiassa.

Kuitenkin tosiasiassa uskonnon tulkintaan kirousajattelu on aina vaikuttanut. Tämän näyttää kaksi tautia. Rutto ja kuppa. Ne ovat vaikuttaneet uskonnonharjoittamiseen ja historiaan runsaasti.

Rutto

"Tieteen kuvalehti historia" -lehden tuottama "Historian käännekohtia" -sarja pitää sisällään kirjan "Rutto euroopassa". Siinä korostuu, miten kirkolla oli ennen ruttoa vahva asema yhteiskunnassa ; Luku "Kirkko määräsi kaiken" kertoi ajasta juuri ennen ruton alkua. Rippi ei ollut enää sielunhoidollinen terapia-aktio vaan myös yhteiskunnallinen hallinnan keino ; Pappi oli ikään kuin tiedustelija jolle oltiin tilivelvollisia. Katumusta haluttiin herättää ja siksi oltiin tarkkoja esimerkiksi seksuaalietiikasta. Silloin oli oleellista kartoittaa esimerkiksi se, että oliko harrastanut seksiä raskaana olevan vaimonsa kanssa.¹ Sillä teologit olivat määritelleet seksin lisääntymisfunktion kautta. Huvitteluseksi ei ollut hyväksyttävää vaan syntiä. Tuomiot eivät tietysti olleet julmia koska kuuliaisuus saatiin katumalla. Ideana oli se että jokainen oli korostetusti syntinen, tilivelvollinen ja saatiin näin osallistettua uskonnon vallankäytön alle. Valta ei tietysti ole sama kuin polttaminen, tappaminen ja silpominen. (Näitä käytetään vasta kun valtaa on kyseenalaistettu "liikaa" niin että valta-asema koetaan uhatuksi.)

"Rutto euroopassa" kuvaa tíetysti pääasiassa ruttoa ja sen vaikutuksia. Selvää on että rutto on teokratiassa kuten mikä tahansa ongelma. Eli siihen suhtaudutaan korostamalla entistä vahvemmin jo vallitsevia normeja. Eli jos aikaisemmin oltiin tarkkoja niin nyt oltiin entistä tarkempia. Ajateltiin että ihmisten syntisyys oli syynä rangaistukseen. Rukoilua ja vastaavia käytettiin. Näin ollen teokratia vahvistui. "Ruton syntipukit" -luku kertoo tähän liittyen esimerkiksi juutalaisvainoista joita kristityt tekivät. Syynä oli se, että juutalaiset olivat etäällä muista ja he sairastuivat muita vähemmän. Joten keksittiin teoria juutalaisista myrkyttäjistä joiden syytä rutto oli.

 Mutta rutossa oli kuitenkin jotain erikoista. Se oli nimittäin vääjäämätön. Siinä missä tavallinen katastrofi vahvistaa teokratiaa, rutto oli niin ylivoimainen että se osoitti ihmisille nimenomaan vallitsevan järjestelmän kelvottomuuden ongelman ratkaisussa ; Ihmisille tuli aivan selvästi esille se, että vaikka kirkko ja ihmiset tekivät mitä katumusharjoittelua, niin rutto ei laantunut. Päin vastoin, esimerkiksi munkkiluostarit ja vastaavat olivat nekin ruton kohteita. Ihmiset nousivatkin tämän vuoksi kyseenalaistamaan kirkon oppeja. Ideana oli se, että jos erehtymättömäksi mainostetut kirkon kannanotot tässä aiheessa eivät toimineet, niin kenties se oli väärässä muissakin asioissa.

Kuppa

Päivi Setälän "Keskiajan nainen" kuvaa prostituoitujen asemaa sivulta 118 sivulle 122. Tämä lyhyt pätkä korostaa että vaikka kirkko pitikin prostituutiota aina pahana asiana ja syntinä, suhtautuminen siihen miten kovasti sitä on vastustettava ja rangaistava on vaihtunut aikojen saatossa paljonkin ; Tiukan vastustamisen sijasta sitä pidettiin syntinä synnin joukossa ja että lempeä suhtautuminen oli siksi perusteltua "1100 -luvulta lähtien uskonnolliset liikkeet kannustivat perustamaan Magdaleena -järjestöjä joissa autettiin katuvia synnintekijöitä, erityisesti prostituoituja, parempaan elämään. Paavitkin rohkaisivat tätä toimintaa." Prostituutio oli tavallista kaupungeissa ja se peräti institutionalisoitiin kristityissä kaupungeissa 1350-1450 välillä prostituutio nähtiin välttämättömänä pahana "Prostituutiota perusteltiin sillä, että se oli nuorten miesten "koulu" ja turva kunniallisille naisille. Samoin sen katsottiin lieventävän nuorten miesten aggressiivisuutta ja pitävän heidät pois rikoksen poluilta. Julkiset prostituoidut estivät myös ns. salaista prostituutiota ja jalkavaimoutta. Bordelleja ei aina pidetty yhteiskunnallisessti vaarallisina vaan "luonnon" työpajoina." ~ Keskiajan seksuaalietiikasta tulee mieleen äärimmäisen tiukka puritaanisuus, mutta tosiasiassa kulttuuri oli yllättävän vapaamielinen. Itse asiassa niin vapaamielinen että sitä ei nykyään pidettäisi taantumuksellisena vaan yltiöliberaalina jopa monien liberaalien silmissä.

Näkemykset prostituutioon muuttuivat kun kuppa tuli. Asenteet tiukkenivat. Sukupuolitaudin kannalta kirkon siveysmalli onkin itse asiassa eräänlaista terveystietoa.² Siksi vaikka me ajattelemme helposti että keskiaikainen seksuaalisuus oli vanhoillista, mielikuviemme tiukkuus on kuitenkin enemmänkin varsin uutta ; Se on peräisin kupan jälkeiseltä ajalta. Sekä tietysti siitä miten viktorian ajan juuri modernisoituneen kulttuurin ihmiset yrittivät antaa menneisyyden painoarvoa elämäntavalleen joka kuitekin oli ytimeltään uutta. Viktoriaanisessa maailmassa ytimessä, myös seksuaalietiikan ytimessä, oli kodin ja yhteisön toisistaan erottamisen. Ja tämä ydinperhekäsitys on jotain joka ei ole oikeastaan yhtään kuvannut elämää keskiaikaisissa maaseutuyhteisöissä tai kaupungeissa.

Tämä olisi hyvä pitää mielessä jos keskustelunaiheena on esimerkiksi homoseksuaalisuuden käsittely nykykulttuurissa. Sillä vaikka sovittaisiin että homous on syntiä, on ehdottomasti kulttuuririippuvaista päättää miten kova synti se on ; Synti -sanalla on vain helppo peittää sanan takana olevat oleelliset erot ja seurata kulttuurin määräämiä seikkoja niitä kyseenalaistamatta ; Sekä naapurin auton kadehtiminen että murha ovat syntejä. Niiden katumusharjoitteluun ja rajoittamiseen on kuitenkin oleellisesti erilaiset prosessit.

---

1 Tätä argumentaatiota käytetään muuten nykyään homoseksuaaleja vastaan, mutta unohdetaan että yksikään nainen ei tule raskaaksi jos on jo raskaana, joten meidän täytyisi pitää kauheita seksuaalisuusvalvontoja että tässä ei syntiä tehdä. Mutta tämä avioseksin syntimuoto on unohdettu. Ilmeisesti siksi että se koskee kaikkia ihmisiä eikä vain "joitakuita muita". Homojakin vastustavat useimmiten ne jotka itse eivät ole sellaisia. On helppoa kieltää muilta asioita jotka eivät itseä koske eikä pelkoa kaksinaamaisuudestakaan tule näissä kysymyksissä. Riskitöntä vainoamista, joten miksi ei?
2 Modernina aikana katolisen kirkon siveys on tietysti vähän jälkeenjäänyttä kun käytössä on esimerkiksi "kondomi" -niminen keksintö. Sen ongelmana on vain se, että se korostaa sitä että seksi voisi olla huvitusta jonka päämääränä ei olekaan joka ikinen kerta se, että voisi syntyä lapsi.

Kuuliaisuus

"I was raised in the Churches of Christ sect. Early on, I was under the impression that everyone in the world believed the same things I was taught in Sunday School. Why wouldn't I? Everything from Biblical history to theology was presented to me as a matter of uncontroversial fact. If someone didn't worship God, that was only an obedience problem as it is with kids who don't mind their parents. I accepted God's offer of salvation with unquestioning faith. I believed God had forgiven my sins and would raise me to live in Heaven with other Christians forever."
("Words, Ideas and Things", "Christian to Agnostic : A Short Explanation")

Ylläoleva lausunto on osana artikkelia jonka kirjoittaja kartoittaa syitä miksi hän oli luopunut kristinuskosta ja ryhtynyt agnostikoksi. Käännekohdaksi oli tullut akateeminen opiskelu. Tämä on sinällään paradoksaalista, että uskon vahvistaminen oli ollut alunperäisenä tavoitteena koulutukseen siirtyessä. Otin lainaamani kohdan esille kuitenkin pääasiassa sen vuoksi, että siihen tiivistyy yleinen uskovaisten suhtautuminen kaikkeen uskontokeskusteluun. Uskonnottomuus nähdään ensisijassa kuuliaisuusongelmana.
1: Tästä kuuliaisuushengestä hyvän esimerkin saanee W. L. Craigin "Reasonable Faith" -kirjasta, jossa hän esittää suoraan että "The Bible says all men are without excuse. Even those who are given no good reason to believe and many persuasive reasons to disbelieve have no excuse, because the ultimate reason they do not believe is that they have deliberately rejected God's Holy Spirit." Hän esittää että mikään miettimisen ja epäuskolle saamieen perustelujenkin kautta ei ole mahdollista saada mitään liennytystä. Hänelle ne ovat vain tekosyitä jolla ohitetaan Jumalan Pyhä Henki tarkoituksella. Craig on tosin samassa kirjassa sitonut koko ajatteluprosessin alisteiseksi teologialle. Ajattelu joka ei tue uskontoa on by definition väärää ja huonoa ajattelua. "The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. In light of the Spirit's witness, only the ministerial use of reason is legitimate. Philosophy is rightly the handmaid of theology."

Siinä missä paatuneinkin kreationisti puhuu nykyään leppoisasti moniarvoisuudesta ja eri maailmankuvista ja selittää että erilaiset katsomukset olisi otettava vakavasti, on kreationistit - ja yllättävän usea leppoisammistakin uskovaisista - valmiita selittämään että uskosta luopumisen kohdalla vastaavaa oikeutta ei ole. Tiukimmillaan evoluutio määrittyy kontroversiaalimmaksi aiheeksi kuin kristillisyys. Ja jopa leppoisalta vaikuttavat teologit voivat selittää miten Jumalan kieltäminen on ongelmallista koska jos Jumalan todistaminen on vaikeaa, niin on Jumalan olemassaolemattomuudenkin todistaminen vähintään yhtä vaikeaa. (Tälle arviolle ei anneta koskaan eksaktia laskelmaa jolla maailmankuvariippumattomasti todettaisiin asiantila näin. Mutta se ei estä sitä että tätä ei voisi lausua ääneen vakaumuksen rintaäänellä.)

Kuuliaisuusteema on hyvin olennainen ja toistuva. Syy sen toiminnalle on helposti ymmärrettävissä. Aristoteles nimittäin liitti kuuliaisuusteeman, katumuksen, anteeksiannon ja armon teemoihin olennaisen osuvia ajatuksia. Hänen mukaansa katumus johtuu pohjimmiltaan akrasiasta (ἀκρασία), tahdonheikkoudesta. Tämä oli hänen hyve-etiikassaan erittäin huono piirre. Anteeksiannon hän liitti katumukseen siten, että anteeksianto on helppoa koska anteeksipyyntö on aina alistumistila. Kun pyytää anteeksi, asettaa itsensä toisen alapuolelle. Ihminen joutuu anteeksipyytäessään tekemään kaksi alentavaa aktiota (a) Hän joutuu tunnustamaan akrasian itsessään ja (b) joutuu pyytämään armoa toiselta ihmiseltä ja tässä kohden on riski että toinen ei tätä suostu antamaan. Näin katumukseen liittyy valtasuhde, anteeksiantaja on auktoriteetti.

Näin ollen jos vaatii toiselta katumusta, esittää - paitsi moraalisen kannanoton niin myös - vaatimuksen alamaisuudesta ja kuuliaisuudesta. Syntikonsepti onkin syyllisyydentunnon ja katumuksen tuottajana ja muistuttajana aina jonkinlaiseen alamaisuussuhteeseen sitoja. Kirkon teologiakin toki myöntää tämän. Jumala on sen piirissä ykkönen vallassa ja kaikkivaltiudessa (ja armonannossa).

Kristinuskossa armo onkin kaiken kaikkiaan hyvin olennaisessa osassa. Ja armonantajaksi nähdään nimenomaan Jumala ja kirkko. Ei ajatella että ihmisen pitäisi antaa anteeksi Jumalalle niinkuin Jumala anteeksiantaa meille. ; Tämä näkökulma on sinänsä kiinnostava, että pahan ongelmassa usein tulee vastaan selitys jonka mukaan kristinuskolle ei ole kärsimyksissä, taudeissa tai muussa mitään ongelmaa koska se päinvastoin hyvinkin innokkaasti ennustaa näitä. Kristinuskonnon negatiivisuus etenkin maailmanloppuun liittyvissä teemoissaan onkin kiistämättä sellainen että se päinvastoin korostaa että Jumalalla on hyvät syyt kiusata ja piinata tai katsoa muiden tekemiä piinaamisia ja kiusaamisia sivusta. Tämä viittaa siihen että kristityn ja muunkin ihmisen elämässä vastaan tulisi "Jobin kokemuksia" jotka herättäisivät tunteita joiden mukaan Jumalan pitäisi olla se joka armahdetaan sen sijaan että Jumala vain jakaisi armeliaisuutta ylemmyysasemastaan muille.

Näin ei kuitenkaan tehdä. Kristinuskon armosuhde on aina niin että ihminen katuu. Etenkin katolisessa rippiperinteessä - luterilaisessa tämä on vain melkoisen pienessä roolissa - tärkeää on että syntinen ihminen katuu, sitten tunnustaa suullisesti syntisyytensä ja sitten osallistuu tämän jälkeen jonkinlaiseen hyvitysrituaaliin ja aktioon joka näyttää tottelevaisuuden ja tunnustaa kuuliaisuutta. Tämä korostaa Jumalan kaikkivaltiutta ja sitä että kirkko ihmisineen on Jumalan edustajia maan päällä ja siksi kirkko ja sen valtarakenteet ovat niin olennaisia ja jotain muuta kuin kasa rahaa, rakennuksia, ihmisiä ja byrokratiaa.

Armonantosuhde on siksi olennaisimmillaan valtasuhde. Kristitty suvaitsee vain ihmisiä joihin uskonto on valtasuhteessa. Valtasuhde peräti värittää kaiken niin voimakkaasti, että osalle syntyy käsitys jossa todellisuutta peilataan vain tämän valtasuhteen kautta. Ja tällöin esimerkiksi ateismi ei ole enää mikään maailmankatsomus tai filosofia jossa voisi olla mitään järkeä. Se on vain kuuliaisuuden puutetta. Sillä kun kaikki nivoutuu valtasuhteeseen, ei ole kuin tämä valtasuhde.

Valitettavasti tämä johtaa usein kuuliaisuusvaatimuksiin ja selityksiin siitä miten se ja se asia on syntiä. Valitettavasti tämä ei auta auktoriteettisuhteen rakentamista, vaan vaikeuttaa sitä. Sillä ulkopuolella tilanne on se, että se, mikä kirkon sisällä on synnistä muistuttamista ja syyllisyyden kertomista on ulkopuolelle syyllistämistä. Kun kirkko selittää synniksi jotain jota ihminen ei uskonnon ulkopuolella pidä paheksuttavana, ulkopuolinen ihminen näkee että tämä on päinvastoin merkki kirkon paheksuttavuudesta. Kun kirkko pitää pahana hyväkstyttävää asiaa, tilannetta ei katsota syyllisyydestä muistuttamisena vaan syyllistämisenä. Sen mukana oleva auktoriteetti nähdään. Ja Aristoteelisestä kulmasta katsoen siinä missä katumus silloin kun se liittyy akrasiaan  on arvokasta koska se auttaa karsimaan heikkotahtoisuutta, syyllistämisen kohdalla katumusta ei sidota akrasiaan. Jäljelle jää tällöin vain dominointi. Ihmiset ajattelevat usein intuitiivisesti tässä kohden suunnilleen Aristoteleen tavoin. Näin ollen ei ole ihme jos kaikenlainen kohkaaminen ja kauhistelu tuntuu päinvastoin ajavan kristityn tilanteeseen jossa se, minkä hän katsoo vahvistavan uskoa johtaakin nimenomaan uskon tuhoutumiseen.

---

Valokuva Daniil I. (Freezing the Rain) julkaistu tässä neuvotellulla herrasmiessopimuksella. Gauntlet kirjoittajan, samoin kuin käsi sen sisällä.

Kerro kerro kuvastin (ken on maassa kauhehin)

Nykysuomessa ollaan yleisesti melko avoimia. Asioista puhutaan. Kuitenkin on vielä olemassa aiheita, joita yleensä vältetään. Jos minun olisi valittava yksi yleinen ja tärkeä mutta vaiettu tabu, se olisi ehdottomasti kaverin puolisoon ihastuminen. Tämä on nimittäin jotain johtaa yleensä totaaliseen koko asiasta vaikenemiseen. Usein seurauksena on voimakkaita sisäisiä omantunnon kanssa painiskeluja joita ei voi jakaa muiden kanssa. Tämä tekee siitä raskaamman. ~ Yksin asiasta tuleekin paljon raskaampi kuin mitä asia olisi muutoin.

Tämä on tärkeä huomio esimerkiksi siltä kannalta, että monen mielestä homoseksuaaleihin tulisi suhtautua DADT (Don't Ask, Don't Tell) -strategialla. Eli että toisen homoudesta ei kysytä eikä siitä kerrota. Vaikenemispakko on kuitenkin hyvin voimakas ja julma asia. - Sitä voisi suoraan verrata siihen että uskonvakaumuksesta ääneen lausuminen kiellettäisiin totaalisti. (Nythän sitä rajoittavat ns. hyvä tavat mutta totaalikiellossa se ei ole.) Uskontojen kohdalla tämä on huomattu ja siksi uskonnonvapauteen kuuluu ihmisoikeusjulistuksenkin mukaan lupa tunnustaa uskontoa. Se ei siis ole vain jotain joka tapahtuu "kotona neljän seinän sisällä".

Tämänlaiset raskausseikat on osattu ottaa huomioon varmaan aina. Siksi esimerkiksi katolinen kirkko tarjoaakin rippiä, vastaamaan tähän tarpeeseen. Ja jos otetaan avuksi esimerkiksi Hallamaan eksistentialistinen lähestymistapa voidaan sanoa että uskonto tarjoaa mahdollisuuden itsereflektioon ilman yksinäisyydentunnetta. (Olipa Jumala sitten mukana tässä vai ei.) Tämä sopii mukavasti yhteen Pascal Boyerin näkemyksen mukaan jossa uskonto on luonteeltaan sosiaalinen ; Uskomus muuttuu uskonnoksi vasta kun mukaan tulee sosiaalinen elementti ; Palvonnan kohteeksi ja moraalinormien valvojaksi päästään vasta kun kohteelle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Eli johonkin, jossa on kysymys "sosiaalisesti nolosta salaisuudesta", kuten vaikkapa ihastumisesta kaverin puolisoon.

Tällä taas on suora yhteys aikaisemmin kirjoittamaani. Kun kirjoitin uskonnon antropomorfisesta luonteesta tein sen vastareaktiona näkemykseen jonka mukaan kristinusko ei ole antropomorfistinen. Antropomorfismi nähtiin taikauskona josta kristinusko oli kaukana. Tässä perusteluna oli se, että kristinuskon viisaat ovat aina määritelleet Jumalaa esimerkiksi alkusyyn kaltaisin konseptein. Tämän vuoksi antropomorfistinen näkökanta uskontokritiikissä nähtiin epäoleelliseksi ja jopa vääräksi.

Kuitenkin kun katsotaan uskontoa, on selvä huomio että ylläoleva argumentti antoi teologian suurille ajattelijoille auktoriteetin Jumalan ja uskonnon määrittelyssä. Kuitenkin suhde uskontoon voidaan nähdä myös siten että uskovat uskovat jostain syistä ja teologien onnistuminen on sitä, että he onnistuvat ottamaan tästä oleelliset piirteet Jumalamäärittelyynsä. Kun Boyerin lähestymistapa perustuu nimenomaan siihen että tutkitaan uskovaisten psykologiaa, on selvä että sen sosiaalinen luonne kertookin varsin selvästi että klassisen teologian Jumalakäsitteiden ja uskovaisten todella kannattamien kohteiden välillä oleva ero on huikea. Tämä ero voidaan nähdä teologien tappioksi. Kun teologin JUmalamääritelmä eroaa uskon kohteesta, voidaan sanoa että teologi on tehnyt jotain väärin. Toinen vaihtoehto olisi syyttää uskovaisia harhaopista.

Harhaoppisuuskulma tuo asiaan huomiona uuden kulman. Nimittäin uskontohistorian viisaat ovat järestään katolisia. Katolisuuteen kuuluukin oikeaoppisuuden korostaminen. Luterilaiset taas korostavat uskoa, joka on luonteeltaan henkilökohtaisempi. Näin ollen Boyerin ha Hallamaan reagoinnit sopivat paremmin luterilaiseen asenneympäristöön.

Luterilaisessa kulttuurissakin toki vedotaan usein filosofian suurten teologien ajattelukonsepteihin. Mutta niillä on varsin eriskummallinen suhde siihen. On nimittäin niin että uskovaisilta ei tentata näitä argumentteja. Nämä argumentit kiinnostavat vain teologeja ja teologiasta kiinnostuneita jotka edustavat marginaalia uskovaisista. Kuitenkin teologiset määritelmät ovat esillä hyvin usein kun uskova on torppaamassa uskontokritiikkiä.

Jostain syystä henki on se, että uskovaisen usko ei ole uskontoa vaan uskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskovaisen ei tarvitse opetella teologiaa. Riittää että uskoo, käyttäytyy oikein ja "osaa pari taktista oikeaa mielipidettä abortista ja homoista". Uskova voi olla uskova ja ylpeä älyllisyydestään koska on osa suurta älyllistä kulttuuria, vaikka ei sitä itse ole tentannutkaan. Kuitenkin kun joku on ateisti, uskonnossa ei olekaan kysymys vakaumuksesta, vaan jostain josta on argumentoitava. Ateisti ei voi olla "älyllisesti ylpeä ateisti" ennen kuin hän on torpannut suuren määrän teologista saivartelua. ~ Tämä asenteissa oleva kuilu näkyy erityisen vahvasti luterilaisessa ateismintorppaamisessa, mutta eritoten niissä fundamentalistisissa suuntauksissa joissa nähdään että oma vakaumus ei ole uskontoa vaan uskoa. Niissä kohden on selvää että kun vastaan noustaan, niin onkin yht'äkkiä käsiteltävä dogmeja joiden oikeus tarkistetaan "Raamatusta" omantunnon sijasta.

Katolisessa kulttuurissa dogma on tietysti tärkeä hierarkian ylläpitäjä ja se jäsentää katolisen uskonelämän. Ja tämän vuoksi valtaosa klassisen teologian Jumalamääritteistä onkin katolisten tekemiä. Luterilaisuudessa tässä määrittely-hierarkisoinnissa ei ole äljellä uskonelämän kannalta ratkaisevaa sisältöä.

Teologisella puheella onkin luterilaisessa kulttuurissa likimain vain yksi funktio. Uskontokritiikin häivyttäminen ; Uskonnollinen kieli on siansaksaa luterilaisuudessa vain siksi että voidaan saavuttaa niitä etuja joita Argumentum ad Technobabblella saadaan. Eli vaikeat sanat ja saivartelevat kielet
1: Antavat kuvan älykkyydestä ja uskonelämän totuusvoimasta vaikka umalatodistukset eivät olekaan ainakaan toistaiseksi onnistuneet olemaan tieteellisiä todisteita, sellaisia että ne olisi pakko ottaa tosissaan. Ne vain määrittelevät Jumalan olemassaolevaksi. Hienot sanat tuovat karismaa ja saivartelun vaikeus säikyttää ja hiljentää. Näin työtä ei ikään kuin ole helppo edes aloittaa.
2: Se sitoo kriitikon pitkäksi aikaa käsittelemään asiaa, kun argumentti on ensin opeteltava, sitten se on opeteltava niin hyvin että siinä olevat heikkoudet löytää ja sitten on vielä esilletuomisen krirjoittamistyö.
3: Ja ennen kaikkea teologiakikkailu on red herring -argumentti jolla voidaan siirtää oleellinen uskontokritiikki syrjään. Kun uskontokritiikki suututtaa, on kätevää jos keskustelunaiheen saa kaikesta uskonelämän kannalta oleellisesta syrjään. Uskontokritiikki joka "ohjataan sivuun" käsittelemään uskon kannalta irrelevantteja konsepteja ei enää keskustella siitä mikä on uskonnossa ja uskossa heikkoa ja huonoa, ja kun keskustelu on irrelevantissa ei haittaa vaikka teologisten käsitteiden kritiikki onnistuisikin. Murskaannuttuaankin argumentti ei haittaa, tulos ei vaikuttaisi normaalin uskovan ajattelutapaan mitenkään.

Voidaankin jopa sanoa että teologiapuheen tuominen uskonnottomien vastustamisessa esille on kinaan pakottamista. Tämä taas on sosiaalisen hankaluuden tuottamista. Tämä taas tarkoitaa sitä, että käytännössä uskonnottomuus ilmenee uskontokeskustelussa homojen DADT -asennoitumiseen tai kaverin puolisoon ihastumiseen verrattavissa olevina "noloina tilanteina". Tämän jälkeen jos uskovainen sanoo että uskonnottomien elämä on ikävää, se voi olla jopa mahdollista. Mutta vika ei ole uskonnottomuudessa vaan näissä kiusaajauskovaisissa.

Joku voi tietysti loukkaantua tästä kiusaajaksi kutsumisesta. Mutta kysymys on juuri siitä. Sillä vaikka uskovaiset usein itse määrittelevätkin kiusaamisensa asialliseksi kutsumalla sitä "keskusteluksi", on kohtaaminen yleensä luonteeltaan jollain tavoin yksisuuntaista. Eli uskovainen ei aseta itseään reilusti samaan asemaan kohteensa kanssa. Tämä oikeutus perustuu yleensä ainakin johonkin seuraavista (ellei useampaan):
1: Uskonnottomuus nähdään Jumalavihana. Tällöin on tietysti asiallista puhua uskonnosta. Usko Jumalaanhan on olemassa ja viha on vain liennytettävä. Näin rakennetaan rauhaa.
2: Uskonnottomuus nähdään uskontovihana. Tällöin yritetään manata esiin salaisuuksia. Tätä ei kutsuta nokan toisten asioihin tunkemisena tai sosiaalipornoiluna, vaan auttamisena. Tässä yritetään selittää miten viha kohdistuu vain (a) uskovaiseen joka on vääräoppinen tai (b) uskontoon, konsepteihin jotka eritetään eroon uskosta joka taas on se pääasia. (Kuten tästä blogauksesta lukien voi huomata tämä on hassua koska oikeaoppisuus on dogmaa ja tosiasiassa uskontokysymys on teologian ja muunkin kohdalla nimenomaan uskontoa.)
3: Ihminen nähdään homo religiosus -olentona josta uskonto on automaattisesti kiinnostava ja tärkeä aihe. Tällöin määritellään tilanne kuitenkin sellaiseksi että oletetaan että uskonnoton ei olisi etääntynyt uskosta juuri siksi että koko juttu ei kiinnosta niin pätkääkään. Kun uskonasiat ovat tärkeitä ja kiinnostavia niistä pitää tietysti puhua eikä erityislupia tarvita kun kaikki ovat kiinnostuneita.

Näissä kaikissa on se yksi perusvika, että ne ovat väärässä. Usea uskonnoton ei välitä uskonnosta. Sitä vain hierotaan heidän naamaansa pakosta. Toki moni uskonnoton on kiinnostunut uskonnosta ja teologiasta. He kuitenkin pyytävät ja tutustuvat itse. Ja sitten osa on sellaisia kuin minä. En pidä uskontoa kiinnostavana enkä teologiaa tärkeänä. Mutta kun kohtaan kiusaajan, en kohtaa häntä ainakaan kunnioituksella. Siksi uskonto muuttuu sosiaalisesti tärkeäksi. (Teologian esilletuominen on ensisijassa kinanrakentamista ja sosiaalisen esteen rakentamista, jonka seurauksena uskonnoton olisi helposti hiljaa. Eli siinä vihonviimeisen viheliäisessä tilassa.) Kun minua lyödään argumentilla, arvioin sen ja kritisoin sitä. Jos argumentit eivät ole tieteellisiä todisteita, pilkkaan niitä koska ne ovat minulle irrelevantteja. Ja koska argumentin esittäjä on pitänyt niitä relevantteina, pilkkaan heidän arviointikyvyttömyyttään. Tällä sosiaalisella rajoitteella on vain yksi funktio. Shut the fuck up! Ja tämä ei ole totaalikielto. Se ei kohtaa automaattisesti kaikkia jotka keskustelevat uskonnosta ja pitävät sitä tärkeänä. Se kothaa automaattisesti niitä jotka yrittävät hieroa sitä minun naamaani.

Muutos

Uskontojen parissa ollaan hyvin innoissaan muutoskertomuksista. Ei ole sattumaa että osa Lewisin saamasta painoarvosta perustuu juuri siihen että hän on ennen ollut ateisti ja sitten valinnut kristinuskon. Ei ole sattumaa että "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanja pyörii menneisyyden pyyhkimisteeman tiimoilla, mestaroiden elämässä epäonnistuneiden ja uskonratkaisun tilanteen parantamisen ymoärillä. Tätä pidetään jossain mielessö "arvokkaampana". Kristinusko kun on korostetusti valintauskonto. Jopa kalvinismin ennaltamääräämiseen perustuva predestinaatio-oppi pitää sisällään sen, että Jumala on ennaltapäättänyt kuka valitsee pelastumisen ja kuka ei.

Tämä on helposti ymmärrettävissä identiteetin kautta. Kristillisyys on ikään kuin identiteetti joka otetaan käyttöön. Valitaan että "tämä on minun identiteettini". Identitetti on jotain pysyvää ja se luo ihmisen sisäisen koherentin minäkuvan. Identiteetti on siksi rooli jota ihminen esittää paitsi itselleen, myös muille. Eräässä mielessä se on myös "epänäyttelemisen" eli omana itsenä olemisen polttoainetta. On tärkeää huomata että identiteetti on tässä mielessä pysyvä.

Tämä näkymä muuttuu omituiseksi jos ytimeen otetaan luterilainen ehtoollinen tai katolisten rippi. Ne kun perustuvat katumiseen ja tätä kautta tekojen pyyhkimiseen armon kautta. Tämänlainen poispyyhkiminen on ongelmallista, koska eräässä mielessä tunnustus poistaa teon vaikutukset. Tämä eräässä mielessä irrottaa ihmisen identiteetistään.

Siinä missä uudelleensyntyminen on kertavalinta ja kertoo selvän tarinan "Olin ennen pakana ja nyt olen kristitty" on ongelmana se, että kun armoa pyydetään vaikka iltarukouksessa kolmen, neljän...tuhannennen... kerran. Kun menneisyyttä pyyhitään ja teot ja identiteetti irrotetaan toisistaan näyttäytyy tämä vakavana uhkana koherentille identiteetille. Tämä herättää kysymyksiä kuten "Jos ihminen uudelleensyntyy uudestaan, onko ensimmäinen kääntyminen valheellinen."

Tämä korostuu kun muistetaan että etenkin fundamentalistiset linjat esittävät että jos luovut kristinuskosta et ole koskaan kristitty ollutkaan ; Heille apostasia on mahdotonta, ei siksi että ihminen olisi vangittu instituutioon vaan koska ihminen joka irtoaa instituutiosta ja Jumalasta ei ole siihen kunnolla koskaan kuulunutkaan vaan on ollut "valheellisesti" mukana.

Tietyssä mielessä armonanto onkin nähtävissä siten että kristinuskossa ihminen elää koko ajan epäonnistuen. Siksi hänen katumuksensakin on kokoaikaista. Näin ollen katumusidentiteetti on pysyvä ja rakentaa sen koherentin pohjan. Tämä on se pysyvä tila, jonka päälle onnelliset armonsaantikokemukset liimataan. Armonanto onkin siksi jotain jossa arki ja pyhä kohtaavat ja jossa sellaiset asiat kuin "ennen" ja "jälkeen" ovat epäonnistumisia tavoitteessa, ja tämä tavoiteltu ihanne taas on se joka kommunikoi iäisyyden kanssa. Tavoitetila on pysyvä ja epäonnistuminen on pysyvä. Identiteettikriisiä ei voi tulla, synnintunto sen sijaan voi.

Tämä johtaa siihen että kristinusko ei ole pohjimmiltaan kevyt vaan raskas uskonto. Hyvin raskas.

Sitä kuitenkin myydään onnellisuuspillerin kaltaisena superterapiana argumenteilla kuten "Nuorten mielenterveys on tärkeä asia. Ennen kouluissa oli aamunavaukset, rukoiltiin ja pyydettiin siunausta. Arvotyhjiö täyttyy aina jollakin. Jos siunausta ei pyydä, niin sitten elämä täyttyy tällaisilla huonoilla asioilla, kuten masennuksella." Kun armokonsepti ja identiteetti otetaan pohjaksi, ei olekaan vaikeaa huomata että sen seurauksena tuonlaiset arvotyhjiöt ovat itse kristityn omakohtainen kokemus. Tämä on se "synnintunto" joka kolkuttaa ja ahdistaa.

Kristinuskon kannalta valitettavasti "arvotyhjiö" ei tarkoita sitä että ihminen kokisi olevansa perisynnin alainen. Kristityt tietävät tämän kun puhuvat häpeämättömyydestä. Heille hirvitys on esimerkiksi homoseksuaali joka ei edes ymmärrä katua pahuuttaan eikä ymmärrä että hänen tekonsa on synti ja iljetys. Synnintunnon puuttuminen on heillä selityksenä. Tämä on olennainen ymmärrettävä asia myös katumusteemassa. Perisynti tarjoaa ihmiselle peruskokemukseksi katumuksen, syyllisyyden erilaisista teoista. Näin armo voi tuoda lohtua tähän. Mutta ulkopuolinen ei koe tätä ahdistusta koska he eivät kannata niitä dogmia jotka rakentavat sen ahdistuksen alun alkaen. ; Terapianaminamina kristinuskoa kauppaavat ovatkin siksi juuri kuten huumediilerit ; He ensin aikaansaavat vaivan jonka parantamiseksi he sitten tarjoavat itseään ratkaisuksi.

---

Kirjoittaja kykenee näkemään ansioita siinä että valitsee raskaan ja vaikean maailmankuvan ja elämäntavan elettäväksi. Hän hyväksyy myös ajatuksen epäonnistumisen hyväksymisestä, joka asenteena ylikorostuu jos maailmankuvan perusta ei ole varmistettu vaan mahdollisesti epätosi. Hänen negatiivinen peruskokemuksensa ei kuitenkaan ole synnintuntoahdistus vaan vitutus.

Ja alussa oli uteliaisuus - ja Kyylän henki liikkui vetten päällä

Uteliaisuus on tietyssä määrin hyve. Kuitenkin uteliaisuudessa nähdään olevan jonkinlaiset rajat. Näitä rajoja määrittelevät jonkinlaiset hyvät tavat. - Näin esimerkiksi liiallisesti uteliasta naapuria saatetaan kutsua "kerrostalokyylääjäksi". Eikä pidetä siitä, jos joku utelee henkilökohtaisista asioista, kuten lapsettomien perheiden lastenhankinta -ajatuksista, sinkkuelämää elävien avioitumusaikeista ja ihan yleisesti seksiasioista.

Uskonnossa uteliaisuus muuttuu kuitenkin helposti joksikin joka oikeutetaan. ~ Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska uskonnoilla on usein instituutiotason esteitä ; Pohjimmiltaan uskonnollinen tabu suojelee oppia ja kirkkoinstituutiota kyylääviltä uteluilta. Tabuasema suojaa tutkivilta kysymyksiltä ja kritiikiltä. Näin uskonto ilmenee usein kysymyksinä, joihon ei haluta tai suostuta vastaamaan.

Tämä hienotunteisuus ja suojelu ovat kuitenkin vain instituutiota ja dogmia suojeleva kritiikki-immunisointijärjestelmä. Sen suojaa ei laajenneta yksilöihin jotka toimivat uskonnollisen instituution piirissä. Heidän suhteen avoimuuteen suorastaan kannustetaan. Moni kokee tämän ystävällisyytenä ja kiinnostuksena. ~ Vaikenemiseen ei osata suhtautua hienotunteisuusteeman kautta, vaan vaikenija nähdään epäystävällisenä ja epäsosiaalisuutena.

Uskonnoissa avoimuus koetaan hyvin tärkeäisi asioiksi henkilötasolla. Uskovaisia kannustetaan kertomaan omia tarinoitaan. Etenkin fundamentalistien kanssa jutellessa anekdootit lentelevät. Sitä kerrotaan tarinamuodossa entisistä pahoista teoista, tunnustetaan ja kadutaan uusia pahoja tekoja. Aiheena ovat henkilökohtaiset, julkisesti hieman hävettävät ja joskus jopa intiimit asiat. Tämä johtaa tietysti siihen että ihmiset kertovat arkaluonteisia salaisuustyyppisiä asioita. Tämä on sinällään merkittävää, että tarinoilla osoitetaan oma sitoumus ja se että henkilö luottaa järjestelmään. Kun kertoo henkilökohtaisen tarinan, on avoin ja jakaa tietoa jota voitaisiin periaatteessa käyttää henkilöä vastaan. Valitettavasti tämä kertominen tarkoittaakin juuri tätä kautta sitä, että mukana on uskonnon vallan kasvattaminen.

Tämä ei ole mitenkään merkityksetön asia. Sillä uskontokeskustelussa on tavallista että uskova valittaa siitä, että keskustelua käydään väärässä kontekstissa. Esimerkiksi itse pyrin käymään asioita argumentaatiotasolla. Mutta hyvin usein esimerkiksi erilaisissa foorumeissa yksityisviesteihin paukahtelee kaikenlaisia kysymyksiä joissa kysytään henkilökohtaisia elämänhistoriallisia syitä. Argumentaation ei itsessään vastata, vaan kritiikin ilmentyessä kysytään vain kriitikon motiiveita. Tämä keskustelutapa on hyvin tungettelevaa eikä kovin asiallista. Lisäksi se nihiloi kritiikin epäasiallisesti. Uskonnonvastaisuus selitetään kaunaisuutena.
1: Itse asiassa tässä ei ole mitään "uskovaisen hyväksymää tapaa" vastata. Kaunan puute tarkoittaa sitä että olet "epäreilu". Uskonto ei ole tehnyt mitään pahaa ihmiselle, mutta sitä on silti lyötävä. Tämä nähdään pelkästään kiusaamisena ja huonotapaisuutena ja ilkeytenä. Ja tämä todistaa että uskonnottomat ovat moraalittomia. ~ Huonot kokemukset ja niiden kertominen taas tarkoittaa että ihminen on henkilökohtaisesti sumentanut näkemyksensä jollain marginaalisella joka edustaa väärää kristillisyyttä. Tämä asetelma näyttää että uskovainen petaa keskustelukentän joksikin jota Stephen Law kutsuu nimellä "intellectual black hole" ; Kun näkemys on hyväksytty, ei ole mitään tapaa argumentoida tai keskustella aiheesta ja se tiivistyy pelkäksi inttämiseksi. Näkemys on kritiikki -immunisoinut itsensä jonkinlaiseksi epärationaaliseksi mielipidejuntaksi.

Pascal Boyerin kautta taas on selvää että juuri tämä nenän työntäminen henkilökohtaisiin asioihin on se, joka tekee uskomussysteemistä uskonnon. "Ja ihminen loi Jumalat" -kirja nimittäin kuvaa erilaisten konseptien suhdetta ihmisten käyttäytymiseen. Olennainen muutos toimintaan ei suinkaan tule mahtavuudesta itsessään. Esimerkiksi avaruusolentojen voidaan katsoa olevan erittäin teknisesti ylivoimaisia mutta niistä ei tehdä uskonnollisia insituutioita. Mahti ei riitä. Suhde niihin voi olla uskoa, mutta siitä puuttuu uskonnollisuus.

Hyppäys uskosta uskontoon tapahtuu Boyerin mukaan jos taholle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Strateginen tieto pitää sisällään ihmisen salaisuuksia, sellaisia joita hän ei välttämättä muuten kertoisi kenellekään. Mukana ovat teot ja ajatukset (ajatusten kohdalla mukaan tulee tosin yleensä myös tieto tehdyistä teoista). Niiden tulee olla myös jotenkin sosiaalisesti tärkeitä. Eli esimerkiksi kaksinaismoraaliset teot tai ajatukset. Tai rankaisematta jäänyt rikos. Uskonnoissa myös ajatusrikos, kuten syntinen ajattelu, on mahdollinen rikos. ~ Eli jos hengelle, avaruusolennolle tai muulle vastaavalle annetaan pääsy ihmisen strategiseen tietoon esimerkiksi ajatustenlukukykyä korostamalla, ihmiset alkavat käyttäytymään sen suhteen uskonnollisesti. Mukaan tulee rituaalinen toiminta, rukoilun kaltaiset metodit ja muu vastaava käytös.

Tähän prosessistoon liittyy ja siihen rakentuu helposti myös inhimilliselle taholle delegoitu tunnustusjärjestelmä, joka on osana leputysprosessia. Kuulustelija voi olla vaikka rippi -isän tai sen anekdootteja utelevan fundamentalistin kaltainen hahmo. Tämä maallinen taho jolle strategisen tiedon salaisuudet tunnustetaan, on tietysti ihminen, joka saa tunnustuksen kautta konkreettisen vallankäyttövälineen.
1: Fundamentalistin viestittäminen skeptikoillekin näyttäytyy tätä kautta eräänalisena kyvyttömyytenä ajatella toisen ihmisen kautta. Sitä ollaan niin lujasti oman lahkon rakenteessa kiinni, että ei ymmärretä että skeptikko ei ole systeemissä sisällä, joten hänellä ei ole mitään emotionaalista tunnustamisen tarvetta. Fundamentalistille itselleen tunnustaminen on helpotus, sillä jaettu strateginen tieto kadottaa uhkaavaa sisältöään. Tämänlaiseen luottamusheittäytyminen ei kuitenkaan tunnu uskonnottomalle hyvältä, sillä hänen strateginen tietonsa ei ole uhattuna in first place. Toisaalta tässä vaaditaan kriitikolta luottamusta systeemin sisälle etukäteen. Usein luottamus kuitenkin ansaitaan ensin. Se, että joku inttää ja utelee on kyyläämistä. Uteleminen taas on inhottavaa koska siinähän itse asiassa pohjimmiltaan vaaditaan itselle luottamusasemaa omalla auktoriteetilla. Tämä ei rakenna luottamusta vaan päin vastoin vähentää sitä. Kyyliin ei luota kukaan.

Tämä tarkoittaa sitä että uskonto rakentuu nokkavuudelle. Uskonto on sitä että on olemassa jonkinlainen superkyylä. Tässä on mukana tietysti epätasapaino, eli vallankäytöllinen inbalanssitila. (Joku voisi sanoa jopa että epäreiluusasema.) Uskovan strateginen tieto on hallussa, mutta superkyylän strategiseen tietoon ei uskovalla ole pääsyä. Tässä ei tarvitse muistaa muuta kuin että suhde jossa arkaluonteiset salaisuudet kulkevat vain yhteen suuntaan ovat kyyläyssuhteita.

---

Kirjoittaja aikoo jatkaa yhä "väärällä tavalla" keskusteluaan uskontokysymyksistä. Koska uskontokysymyksessä keskustelu on joko argumenttitasolla tai kysymys on tungettelusta. On suorastaan törkeää että keskustelun taso halutaan kontekstoida siten, että uskovainen ihan oikeasti katsoo että hänellä on oikeus vaatia että asiaa käsitellään juuri heidän ehdoillaan ja juuri heidän säännöillään. Ja että tämä sisältää epäreilun henkilökohtaisten ja intiimienkin asioiden paljastusta juuri sen verran kuin uskova haluaa ilman että vastaava revittely-kritiikki-ihmisyydenrevintäkone toimii uskovaisten itsensä suuntaan. En toki väitä että tämän tulee olla kaikkia määräävä tila. Mielestäni jokainen saa päättää missä kontekstissa uskontoa pitää kiinnostavana ja mistä perpektiivistä siitä haluaa keskustella. Kunhan ei pakota toista omaansa. Eikä vaihda pelikenttää toiseen tilanteen mukaan ~ eli ensin heitä argumentteja joita pitää Jumalatodistuksena ja sitten dumppaa tämän aloittamansa keskustelukontekstin johonkin "uskonnoton on kaunainen" -ad hominem -tasoon. ~ Jos tämä rajaus ei kelpaa, niin voitte saman tien minun puolestani vaikka tappaa itsenne. Kiitos jo etukäteen!

Anatman

"Oljenkortta veistämässä" esitti uskonnollisen ja tieteellisen kuvan jaettuna hallinnan ja vapauden teemoihin. Mielenkiintoista on huomata, miten uskonnollisen meditaation katsotaan edustaa vapautta. Käsittääkseni tämä on lähinnä teologisesti korrekti taso, joka ei oikeasti toteudu. Sen sijaan meditaatio on hallintaa.

Helpotan asiaa lähestymällä sitä idän harhaoppien kautta. Zen -buddhalaisuudessa meditaatiolle on myöskin annettu vapautumisen rooli. Kyseessä on kuitenkin vapautuminen itsestä. Anitja -termin takaa löytyy ajatus, jossa mitä enemmän maailmaan takertuu, sitä enemmän maailma muuttuu. Näin vapaus ja vaikutusvalta ovat ikään kuin käänteisessä suhteessa toisiinsa. Todellisuus itsessään voi olla pysyvä tai muuttumaton.

Zen -meditaatiossa mukaan oli harjoite, jossa oli mukana kepakko, kyosaku/keisaku. Jos meditatiivisessa mietiskelyssä nukahti, valvoja löi tällä kepillä olalle. Tämä oli virallisesti "virkistävää hartiahierontaa", joka siis virkistää mielen niin että valvominen helpottuu. Siksi tikulla onkin englanninkielisten meditoijien piirissä nimi "encouragement stick". On selvää että kyseessä oli Orwellin kirjoista tuttu uuskieli, teko oli kuitenkin fyysinen rangaistus. Tapa aikaansai toki kritiikkiä, koska Zenin ideana on se, että jos on nälkä, syö ja jos väsyttää niin nukkuu. Valvova meditoija on yhtä buddha kuin nukkuvakin.

Meditoinnin voi helposti sujauttaa vaikkapa Michel Foucaultin vallan genealogiaan. Siinä esimerkiksi vankeusrangaistus on vallankäyttöä rikollisen ruumiiseen. Foucault esitti esimerkiksi, miten vankiloisa oli ratkaisuja joissa sellien asukkaat olivat kokoaikaisen potentiaalisen valvonnan alla. Valta ilmenee siten, että vanki on jatkuvasti tietoinen siitä että häntä voidaan vahtia. Hänen toimintaansa on kahlehdittu, eli häneen kohdistetaan valtapyrintöä. Näin hän vahtii itse tekojaan, eikä vartijan tarvitse edes vahtia kun vanki itse tekee valvonnan hänen puolestaan. Vangin vartionti vaikuttaa myös vangin ajatteluun ja mieleen ja mieli rakentaa "ruumiin vankilan".

Toki tässä tulee heti mieleen se, että vanki on ansainnut sen, että häneen kohdistetaan valtaa. Oikeutettukin valta on kuitenkin valtaa. Ja vanki on lähinnä esimerkki, jonka kautta tietyt vallankäytön piirteet voidaan tunnistaa. Ja josta ne voidaan siirtää toiseen kontekstiin. Sellaiseen, jossa vallankäyttö on "eettisesti kyseenalaisempaa" (ainakin jos "eettiseksi" katsotaan "yleinen mielipide"...)

Kuitenkin tästä voidaan lähteä laajentamaan meditaation puoleen. Meditaatiossa pyritään vaikuttamaan mieleen ja ruumiiseen. Itse asiassa meditaatiossa asetettu mielentila on hyvinkin tietynlainen (jopa niin spesifi että se on vaikeasti tavoitettavissa), ja ruumistakin hallitaan esimerkiksi istuma -asennoilla, käsien asettelulla, esineiden hypistelyllä tai jollain muulla ulkoisella rituaalilla. Sisäinen valvonta ohjaa ruumista ja rakentaa ruumiin vankilan joka vaikkapa toistelee jotain tiettyä mediumia, ja toisaalta ruumis rakentaa mielen vankilan.

Sama meditaatiossa. Siinä on aina jonkinlainen harjoiterituaali ja keinovalikoima, jolla sitä tavoitellaan. Meditaationopettajan ei tarvitse olla läsnä, kunhan meditoijan mielessä on käsitteistö jonka valossa meditoija harjoittaa meditaatiotaan. Meditoija on tällöin tietoinen valvonnasta eikä vartijaa tarvita. On hyvä huomata, että joskus vankilassaoloon ei tarvita kaltereita. Riittää että on vartija. Ja vartijan saamiseksi ei tarvita (kokoaikaista) erillistä tyyppiä vahtimaan, kun vanki voi tehdä vartioinnin itse.

Meditaatio ei tarjoa vapautta, joka voisi toimia elämässä jossa tehdään jotain. Sen tarjoama vapaus on ennen kaikkea "vapautta jostakin". Tässä mielessä se on kuin tietokone, jossa maksimivalta on olla käyttämättä mitään tietokoneohjelmaa. Kun tietokone on lepotilassa, se on vapaampi kuin silloin kun sillä surffaillaan netissä ja lataillaan kone pullolleen internetpornoa. Kiinni ollessaan se on erityisen vapaa. Tällä logiikalla itsemurha edustaisi äärimmäistä vapautta. Siinä sitä vapautuisi maailmasta ja itsestään.

Meditaatiossa kahlittua mielentilaa kahlitussa ruumiinasennossa tai ruumiintoimintamoodissa kaupataan vapautena. Se on hieman sama, kuin jos vangeille tarjotaan keino vapautua aikaisemmin "hyvän käytöksen" kautta. Näin vankia palkitaan tottelemisesta. Normiston valta ulottuu tällöin laajemmalle osalle vangin elämää.

Voidaan kuitenkin helposti nähdä että kenties huippuunviritetty tietokone edustaisikin vapautta. Kone, jolla voi pelata ties mitä pelejä ja surffailla olisi täynnä valintoja. Tällöin se olisi vähemmän kontrollissa. Tällöin kyseessä on "vapautta johonkin".

Näin on esimerkiksi esimerkiksi Sartren vapauden määritelmässä mukana on olennaisessa osassa valinta ja valta. Ilman niitä ei ole vapautta. Näin buddhalaisuus näyttäytyy vapauden minimoimisena. Uskallankin sanoa suoraan, että ihmisellä on valtaa kahdessa tasossa. Käytän tästä paremman puutteessa Nietzsheläisiä käsitteitä mutta esitän ne heittomerkeissä jotta yhteyttä ei ota liian tosissaan:
1: "Orjamoraalia", jossa individualismin sijasta valtaa käyttää kollektiivi. Malliesimerkkinä tästä voi olla rippi, jossa on nähtävissä uskonnollinen vallankäyttö. Se alkaa tiedonkeruuvaiheella, sitten on komennustaso jossa normit kahlitaan ulkopuolelta ja tällä rakennetaan syyllisyys. Sitten hallitaan ruumista, ajatuksia ja mieltä katumusharjoitteilla. Sitten annetaan lupa hyvään mieleen kun vallankäyttöä on toteltu.
2: "Herramoraalia" jossa valta on individualistisesti yksilöllä. Tällöin hän itse päättää mitä tekee. Silloin hänen ruumistaan kontrolloi hänen mielensä ja mieltä hänen ruumiinsa. Mutta ulkopuolinen ideologia ei leiki ja manipuloi näitä esimerkiksi vetoomuksin, kehoituksin, pyynnöin, käskyin tai rangaistuksin.

Ja joku käyttää valtaa aina. "Kontrolli" onkin tavallaan vain sitä valtaa, jota ei haluta antaa. "Vapaus" taas on sitä, että tekee kuten vallankäyttäjästä hyvältä tuntuu. (Kumpikaan luokka tuskin ilmenee koskaan aivan puhtaana, mukana on aina jonkin verran molempia. Toisaalla enemmän kuin toisaalla.) Siksi en tee sitä - joka monilla oli varmasti arvauksena - että väittäisin että uskonto ei tarjoa meditaatiossa vapautta. En väitä tälläistä, koska kykenen ymmärtämään sen miten itsemurha on vapauttava aktio. Sanon sen sijaan, että meditaatio tarjoaa "vapautta jostakin." ja sen päälle esitän että mikään meditaatiomenettely jonka minä tiedän (missään kulttuurissa) ei voi tarjota mitään jossa ei olisi mukana valtaisaa määrää ulkoista institutionalisoitua kontrollia, jossa hallitaan sekä ajatuksia että ruumista.

---

Otsikko on Zen -buddhalaiseen liittyvä käsite, jossa korostetaan vapautta itsestä ja minuudesta ja omasta identiteetistä. Se käännetään usein käsitteeksi "ei sielua". Joka kuvaa sitä toiselta kulmalta oikein hyvin..

Rakas päiväkirja!

"Täällä metrossa maailman lauluja kirjoitan. / Lauluja siitä mitä mä nään. / Ja mitä tunnen sisällä pään. / Ja missä kuljin milloinkin, mietin nyt, silloinkin, mietin kenelle lauluni teen. / Missä oon, minne meen."
(Eppu Normaali, "Vuosi '85")

Tapanani on ollut kirjoittaa blogaamisesta kun "sataset" ovat tulleet täyteen. Tällä kertaa syy on tavallista kovempi, sillä tämä on 2000 blogitekstini. Tämä on yksiselitteisesti hurja määrä kirjoitettuja sanoja peräkkäin.

Koska kirjoitan blogia käytännössä joka päivä, on tätä aivan luvallista kutsua päiväkirjaksi. Se ei toki muistuta perinteistä päiväkirjaa, jossa kronikoidaan tekemisiä. Tämänlainen elämäntapahtumien kirjaaminen sellaisenaan ei edes tunnu minulle kovin luontevalta. Toki minun lapsena käskettiin pitämään päiväkirjaa. Jotta käsialani parantuisi, ja oppisin kirjoittamaan muutenkin laadukkaammin. Sekä tietysti sitä varten, että tekemisiäni ja ajatuksiani pystyttäisiin seuraamaan, vakoilemaan, valvomaan ja ohjaamaan. Tämä kokemus oli sen verran huono, että tämäntyyppinen puhdas tapahtumakuvaus ei tuntuisi minulle omalta.

Ja lisäksi en tietenkään käsittele tietokonetta tai paperipinkkaa antropomorfistisesti ; Päiväkirja on esine, ei rippiä kuunteleva pastori. Vaikka päiväkirjan kirjoittamiseen voidaankin liittää myös tämänlaista, itsetiedostavaa, omien tekemien ja kokemien vääryyksien tilintekoa että jopa terapeuttista aspektia.

Tämä blogi on kuitenkin olennaisesti myös päiväkirja, sillä se kertoo itse asiassa yllättävänkin paljon minusta. Ei pelkästään sitä kautta, että "oravan elämää" tagi on ehdottomasti tämän blogin yleisin leima. Blogini siis keskittyy minuun enemmän kuin vaikkapa teologiaan tai Wittgensteiniin. Ja on selvää, että jos kirjoittaa joka päivä suhteellisen paljon, niin oma ajattelutavan prosessi tulee jo pakostikin mukana. Ja juttujen miettiminen tietysti sitoo "sitä muuta ajankäyttöä". Blogi kertoo tekemisistäni tietyllä tasolla hyvinkin samantasoisesti, kuin jonkun bodaajan treenauspäiväkirja, jossa on seassa videoita siitä kuinka hän nostaa isoja painoja penkistä. Erona on oikeastaan vain kiinnostuksen kohde.

Tämä blogi ei ole minulle niinkään (yleensä) itseisarvo tai "henkireikä", tulisin toimeen ilmankin. Samoin kuin sen lukijatkin. Sen olemassaololle on kuitenkin vahva välineellinen perusta, hieman kuten päiväkirjaa jota pidetään terapiavälineenä. Sen ohjaavaksi voimaksi voidaan kuitenkin laittaa harjoittelu. Muistan kun Guy Windsor kerran selitti ahkeruuden nimiin.

Hän muistutti, että säännöllisesti tehty työ kasaantuu hyvinkin suuresti. Harva jaksaa puurtaa PROksi vaadittavaa 10 000 tuntia kerralla. Ja todellinen ero hyväkuntoisten miekkamiesten ja sohvaperunoiden välillä ei ole se, kumpi on ollut aluksi paremmassa kunnossa. Ei edes se, montako vuotta heillä on ollut miekkailukerhon jäsenkortti. Ratkaisevaa on se, että taitavat tyypit ovat ilmaantuneet harjoituksiin säännöllisesti, ensin näyttämään huonouttaan ja lopulta näyttämään taitojaan. Huonot ovat jääneet kotiin häpeämään huonouttaan.

Tämä blogi on sitä että tulen esiin näyttämään sitä huonouttani, silmissä toive paremmasta. Sen tiedän, että 10 000 tuntia ei ole vielä takana. Tässä mielessä minulla lienee vielä pitkä matka edessä.

---

Graffiti on Rekolan aseman lähellä. Lohikäärmekuva on pienen sisareni vuosia sitten "minusta" piirtämä kortti. Ja miekat nyt vaan on kuvattu koska ne kuuluu olla.

Sairaudeksi!

"Discourses are tactical elements or blocks operating in the field of force relations; there can exist different and even contradictory discourses within the same strategy; they can, on the contrary, circulate without changing their form from one strategy to another, opposing strategy."
(Michel Foucault)

Medikalisaatio, ongelmien psykologisoiminen, on suorastaan läpitunkenut yhteiskuntamme. Sain tuoreesti vanhempaan blogaukseeni aiheesta varsin mielenkiintoisen kommentin. Sen pohjalta oli varsin helppo lähteä mietiskelemään erilaisia näkökulmia tähän ilmiöön ja sain tästä ikään kuin kimmokkeen kirjoitella aiheesta lisää.

Tässä yritän näyttää lähinnä sitä, miten hyvinkin erilaisilla lähestymistavoilla sama ilmiö voidaan selittää. Ja samalla nämä selitykset eivät ole keskenään ristiriitaisia, vaan luultavasti eri kohdissa ne painottuvat eri tavoin. Motiiveja saadaan ainakin seuraavantyyppisiä:
1: Medikalisoitumista voidaan lähestyä psykologien valtapelinä. Esimerkiksi psykoanalyytikot voivat haluta arvovaltaa. Tätä kautta he haluavat levittää tämänlaista henkeä yhteiskuntaan. Toki tässä halu sekoittuu luultavasti myös puhtaaseen auttamisenhaluun.
2: Diagnoosin kautta saadaan vastuunpoistoa. Karkeimmillaan tämä näkyy "shopping for a diagnosis" -ilmiössä, jossa ihmiset googlettavat itselleen erilaisia diagnooseja ilman että se varmistetaan asiantuntijalla. Tämä tietysti tavallaan loukkaa "oikeita diagnoosin saaneita" sen takia että he voivat yrittää toimia jollain tavalla mutta eivät vaan voi. Ja samalla joku oikeuttaa vaikkapa vääränlaisen käyttäytymisensä vetoamalla itsekeksittyyn diagnoosiin. Piirre johon viitataan johtuu kuitenkin siitä että ei viitsitä tai haluta tehdä asialle mitään, mutta olisi inhottavaa kantaa vastuu tästä laiminlyönnistä.
3: Muita diagnosoivat saavat arvovaltaa psykologisella terminologialla koska psykologia on arvostettu tieteenala. Näin he voivat ottaa aihepiiriksi aiheita joihin heillä olisi lähinnä henkilökohtaisten mieltymyksen ympärille rakentuvia näkemyksiä. Niistä ei pidetä nykyään joten vanha "kyyläys" ja "omien arvojen tuputtaminen" täytyy kätkeä. Motiivi tunkea nenää muiden asioihin ei ole muuttunut, mutta toisilla tavoilla oman sanoman saa myös läpi. Tämä herättää intoa kehitellä muista diagnooseja. Amatööri näkee helposti sanat ja hienoja psykiatrien TV -showista napattuja sanoja papukaijamaisesti solkkaavan kukkahattutädin ad Psychobabble menee läpi useille. Sehän ei kuulosta enää kyyläämiseltä josta tulisi moittia vaan mielenterveyden hoidolta, josta tulisi miltei antaa mitali.
4: Korvausnäkemyksessä ajatellaan että uskonnolla on ollut ennen jokin merkitys. Tietyllä tavalla psykiatri tekee samanlaista sielunhoitotyötä kuin pastorikin. Avemaria vain korvataan psyykenlääkkeillä ja hyväntekeväisyystoimet taideterapialla. Tässä ajatuksena on se, että maallistuneessa yhteiskunnassa tälle kirkon palvelulle on tavallaan tullut tyhjiö, joka täyttyy jotenkin. Kaupallisesti ajatellen tämänlaiselle työlle on kysyntää, joten siihen on mahdolllista ja taloudellisesti kannattavaa laittaa tarjontaakin.

Näin monenlaatuinen suhtautuminen medikalisointiin onnistuu tietysti siksi että yhteiskunnassamme mielenterveyteen suhtaudutaan hyvin hajanaisesti. Mieleltään järkkyneeltä viedään usein uskottavuus ja vastuu. Mielenterveyden järkkyminen johtaa holhoamiseen ja mielenterveydenhäiriöillä yritetään jopa tehdä itsestä "mielenkiintoisempi". Koska ilmiöön suhtaudutaan hyvin moninaisesti, siihen liittyy luonnollisesti paljon erilaisia tavoitetiloja.

Eri mielenterveyden häiriöille on ikään kuin diagnoosin, oireiden ja hoidon ja tilan kanssa selviämisen lisäksi yhteiskunnallinen status. Maanis-depressiivisyys voi olla haluttava jos haluat antaa itsestäsi herkän ja taiteellisen kuvan. Erilaiset traumat tekevät sinusta joko vaikeudet voittavan taistelijan tai hoivattavan, riippuen ympäröivästä tarinasta. Erilaiset persoonallisuushäiriöt taas ovat käteviä leimakirveitä jos haluaa haukkua ja syyllistää jotakuta josta ei pidä. Vammaisuus johtaa siihen että toista voidaan alkaa holhoamaan, parantamisen nimissä.

---

Naakkaa vituttaa. Naakalla on traumoja. Niin naakasta on tullut aggressiivisia primitiivireaktioita saava antisosiaalinen psykopaatti sekä ahmimishäiriöinen narsisti. Muistakaamme, että naakka on erilainen oppija, jonka ainutlaatuista elämää tukekaamme parhaamme mukaan!

Venyttelyä ennen ääriliikkeitä II : Koivuniemen herra.

Tämä on jatkoa keskustelukenttäaiheeseen, jota alustin aiheella "retoriikka vs. ideologian sisältö". Kun uskonnottomuus ja ateismi liitetään hyvin usein erilaisin negatiivisin kutsumanimin ja ilmaisuin fanatismiin, unohtuu itse asiassa vielä yksi elementti, josta en aiemmin kertonut yhtään. Se on itse asiassa luultavasti se kaikista tärkein asia. Nimittäin, jos aletaan puhumaan erilaisista ääriliikkeistä, on mukana kuitenkin vielä yksi lisäelementti : Ryhmädynamiikka.

Koska tämä on vasta "venyttelyä" en ota esiin aivan äärimmäisiä esimerkkejä. Sen sijaan nostan esiin sellaisia liikkeitä, joiden normaalius rupeaa olemaan jo hieman kyseenalaista. Niissä on ikään kuin oireita, jotka ovat "huolestuttavia". Tämänlaisten havaitsemisen pitäisi alkaa miettimään sitä missä ja mikä on se rajanveto siihen fanaattisuuteen, jota esimerkiksi ateistejen esitetään edustavan.

Camp -henkistä Jeesustelua.

Ryhmädynamiikalla viattomaankin ideologiaan saadaan huolestuttavia sävyjä. Tästä ehkä helpoin tapa on hakea huolestuttavia piirteitä. Tälläiseen voi hakea kimmokkeita "Jesus Camp" -dokumentti vuodelta 2006. Se kuvasi helluntailaista hurmoshenkistä leiriä. Siinä pieniä lapsia kannustetaan uhraamaan elämänsä Jumalan sotureina. Dokumentissa opitaan muun muassa se, että hurmoksellisuus on aitoa uskoa : Jos käy vaan kirkossa rukoilemassa kevyesti ja lähtee pois, on se liian passiivista. Hurmoshenkisyys tarkoittaa sitä että usko vaikuttaa elämään.

Olen itse lapsuudessani ollut parillakin Helluntailaisten leirillä. Ne eivät olleet aivan yhtä rajuja kuin tuossa dokumentissa ollut. Siellä käytiin uimassa ja lueskeltiin Raamattua pari tuntia päivässä ja laulettiin Jeesustelevia lauluja. Kerran leirissä oli iltamenot, jotka olivat huolestuttavampia.

Niissä rukoiltiin erilaisten aiheiden puolesta. Nukkumaan pääsi esirukouksen kautta. Eli oli käytävä edessä kun joku sanoo jonkun tietyn aiheen. Jos ajatteli että asia oli omalla kohdalla merkittävä, oli käytävä esirukouksessa. Useastikin sai käydä. Tämä edessäkäyminen oli tehty avoimesti, joten kyseessä oli ikään kuin rippi, jossa papilla ei ole rippisalaisuutta. Tämänlainen vaatii ryhmälle alistumista ja on yllättävän raskasta mielelle.

Leirillä oli aika paljon lapsia. Siellä myös saatiin silloin tällöin Pyhää Henkeä. Tämä oli arvostettu tapahtuma, jota ei tapahtunut kaikille. Siihen ei voinut käskeä. Mutta jos se tapahtui, sitä arvostettiin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että joku makaa ja pyörii lattialla ja huutaa "jeesusjeesusjeesus". Tai muuta ihmeellistä örveltämistä. Helluntailaisten lastenlehdissäkin tälläisen tapahtuman mahdollisuudesta kerrottiin, niiden "Enkeli nostaa rekan eikä lapsi jäänytkään auton alle" -ihmekertomusten vieressä. Muistutettiin että vaikka tilanne voi näyttää pelottavalta, kyseessä on positiivinen asia. Silti kun muistelen kieriskelijöitä, uskaltaisin sanoa että looks like psychosis to me. Lapsena olin tietysti kohteliaampi.

Vastaavanlainen hulluutta kunnioittava ja sellaiseen kannustava on toki nykyäänkin. Kun viimeksi kävin juttelemassa karismaattisen piirin kanssa, kohtasin henkilön, joka kertoi miten usko oli vaikuttanut hänen omaan elämäänsä. Hän kertoi olleensa vasta melko vähän aikaa uskossa. Hän oli yrittänyt hirttää itseään, kun hän oli nähnyt Jeesuksen. Näin hän luopui narkomaanielämästään. Ja parani hepatiitistaan. Toki hepatiitti voi parantua itsestäänkin, mutta hirttäytymisestä ei näkynyt arpeakaan. Jutussa rupesi olemaan liian monta ihmettä ja outoutta jotta se olisi minulle uskottavaa ; Tuntuu että mitä järjettömämpiä elämäntarinoita kerrotaan, sitä enemmän ne pitäisi uskoa ilman todisteita. Luultavasti tarinat värittyvät matkalla, kokemukset kasvavat. Osa valehdellaan ja osaan rakennetaan valemuistoja.

Itse asiassa armolahjapelistä tuleekin valtakamppailun väline. Jos minä olisin lapsena halunnut statusta, olisin kieriskellyt lattialla. Ei kukaan olisi voinut erottaa "aitoa psykoosia" näytellystä kieriskelystä. En itse asiassa tiedä olivatko ne näkemäni kieriskelytkään muuta kuin tämänlaista. Arvostuksen saa kuin tarjottimella ja tarina tapahtumasta muuttuu muillekin ikään kuin uskon todisteeksi. Henkilö joka kieriskelee on tietysti spesiaali, koska Jumala pitää hänestä.

Myös uudelleensyntymisen käsite on tärkeä : Siinä vanhasta persoonasta luovutaan ja uusi otetaan tilalle. Tämä tarkoittaa sitä, että kukin voi aloittaa sellaisena kuin on, mutta ei kelpaa sellaisena alun jälkeen. Tämänlainen anti-individualistinen ryhmädynamiikka on merkkinä huolestuttava.

Omien kokemuksieni pohjalta tiedän, että helluntailaisten rekrytointijuttelut ovat varsin kevyttä tavaraa. Sisään pääsee melko helposti, mutta moni asia kaunistellaan. Saapuvia kohdellaan silkkihansikkain vaatimukset ja odotukset tulevat samalla kun ovesta astuu sisemmälle.

Opin perässä kipittävät ovikellonsoittajat.

Toki ekstreemiä ryhmäpainetta saadaan toistakin kautta. Jehovan Todistajia seuratessa eräs erikoisin ominaispiirre on sen parissa tapahtuvat oppimuutokset. Siinä, missä Helluntailaisilla on tiukat ja tietyt mielipiteet jotka eivät vaihdu, Jehovan Todistajilla on asioita joissa tapahtuu jatkuvia päivityksiä. Opin sisällä tätä kutsutaan valon kirkastumiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto täsmentyy. Näin he voivat pitää kiinni muuttumattomasta ehdottomasta totuudesta vaikka heidän näkemyksensä muuttuvatkin koko ajan.
Yksi syy muutoksiin on se, että he tekevät ennustuksia. Sen sanomaan on liitetty maailmanlopun ennusteita. Kun ennusteet ovat epäonnistuneet, ovat he tehneet aivan kuten kaikki uskomukset jotka epäonnistuvat näissä. He antavat uuden ajankohdan. Onkin kenties yllättävää, että melko usein uskonnot jotka epäonnistuvat maailmanlopun ennustuksissaan eivät romahda. Pelastus voi jopa vahvistaa jäävien uskoa.

Monet tunnuspiirteiset uskonnäkemykset ovat myös varsin pysyviä. Esimerkiksi joululahjojen antamattomuus liitetään Jehovan Todistajiin varsin tiiviisti. Kuitenkin Jehovan Todistajat antoivat joululahjoja toimintansa alkuaikoina. Tämä oppimuutos on kuitenkin ollut sen jälkeen varsin pysyvä.

Jehovan Todistajilla tapahtuu kuitenkin hyvin paljon aivan erilaista oppimuutosta. Esimerkiksi rokotukset kiellettiin ja sallittiin mukavasti vuorovuosina 1921-1926, Ensin se kiellettiin 1921, sallittiin 1922, kiellettiin 1923... Lopulta pysyväksi jäi vuoden 1926 säädös, joka parillisen vuosiluvun mukaisesti salli rokotukset. Jehovan Todistajat tekivät vastaavan alumiinikattiloilla. Alumiiniin suhtautuminen alkoi 1925 ja jatkuivat. Alumiinikannanotot säilyivät mukana järjestön toiminnassa 1950 -luvulle asti. Alumiinikattiloihin liittyvä kirjoittelu sai valtavan määrän kirjoittelua.

Tuoreemmin keskustelun alla on ollut esimerkiksi verensiirron kieltämisen suhde elinsiirtoihin.

Näillä oppimuutoksilla on tärkeä sosiaalisen liiman suhde. Ne rakentavat opista sellaisen, että jäsen pakkoaktivoidaan. Parissa vuodessa on tullut uusia sääntöjä ja vanhoja on mennyt pois. Tätä kautta passiiviseksi jäänyt Jehovan Todistaja ikään kuin ajautuu selvästi epätodistajaksi. Hän "ei osaa asioita". Hän ei enää tiedä mitä on olla Jehovan Todistaja. Hänestä tulee harhaoppinen. Näin "Kysy-vastaa" -palsta jokaisessa Vartiotornissa onkin tärkeä osa sitä sosiaalista liimaamista, jolla yksilö sidotaan järjestöön ja pakotetaan päivittämään tietojaan asiasta. Kysymys on ryhmäpaineesta.

Asiaa ei auta se, että Jehovan Todistajat eivät suhtaudu "kovin normaalisti" eronneisiin. Siinä missä vaikka minun kirkosta eroaminen on vain asia. Jehovan Todistajilla "luopioiden" kanssa täytyy olla hyvin harkitsevainen. Päätös on sydämen asia, mutta käytännön tasolla kaikki tietävät että luopioiden kanssa tapahtunut sosiaalinen aktiviteetti on epäilyttävää. Ajan voisi käyttää hedelmällisemmin ovikelloa soittelemalla.

Ideologian sisältö onkin ryhmän äärimmäisyyden kannalta irrelevantti. Keskeisempää onkin se, minkälaisia asioita ideologialla tehdään. Pysyvällä opillakin voidaan rakentaa vallankäyttövälineistöksi jolla kannattajat vapaaehtoisesti orjuuttavat itsensä. Muuttuva oppi pakottaa päivittämään kantojaan koko ajan, jolloin voidaan koko ajan seurata kuka yrittää. Koska olen käynyt Jehovan Todistajien "seitsemän askelta" varsin pitkälle - olen itse asiassa käynyt koulutuksen "kastetta vaille", kynnyskysymyksenä oli evoluutioteoria - tiedän että Jehovan Todistajien tilaisuudet ovat avoimesti sellaisia, että kaikki hymyilevät koko ajan. Tulokkaita kohdellaan silkkihansikkain aivan kuten jäseniäkin. Koska kaikilla on koko ajan rooli päällä.

Jehovan Todistajissa huolestuttavaa on myös maailmanlopun odotus. Se kun kannustaa vahvasti panostamaan ideologiaan elämän sijasta.

Koivuniemen herraa pieksämäille.

Suomalaisesta lahkotoiminnasta saa hyvää alustusta lukaisemalla "Helsingin Sanomien" joulukuun kuukausiliitteen vuodelta 2010. Siinä käsiteltiin Tapani Koivuniemen "maanantaipiiriä" / "maitobaaria". Se alkoi teekkareiden Raamattupiirinä, josta kehittyi uskonlahko. Sen parissa oli karismaattisia piirteitä, eli kielillä puhuttiin ja profetioitiin. Koivuniemen mukaan nämä olivat kaikkien tavoitettavissa. Opit eivät olleet harvinalslaatuisen tiukkoja tai erityisen ekstreemejä. Helsingin Sanomien juttu tuo varsin vakavahenkisen ja huolestuttavan kuvan ryhmästä.

Ideologia ei korostanut mitään vauvojen syöntiä. Sen parissa ei murhattu tai tehty rikoksia. Sen parissa oleva parrankasvatuspakko ei ole ideologisesti mitenkään erityisen kova vaatimus. Eikä kannustus laihduttamiseen. Ekstreemiksi rynmän teki ryhmäpaine. Ideologisen sisällön sijasta huolestuttavaa oli ryhmän sisäinen rakenne, jossa oli valvontaa ja vaatimuksia ; Esimerkiksi jäsenten painoa ja laihdutusta vaadittiin kovasti. Paino oli hyvä mittari, jolla voitiin mitata jäsenten sitoutumista. Ryhmästä tuli piilotteleva, ulkopuolisille ei vuodettu tietoja. Tapahtumista ei saanut kertoa. Ryhmä oli autoritaarinen ja sisäänpäinlämpiävä.

"Helsingin Sanomien" kuukausiliitteeseen oltiin pyydetty Hannu Lauerman kommentti. Hän ei ollut ihmeissään. Tämänlainen toiminta on hyvinkin tavallista pienissä uskonpiireissä. Ihmetystä ei herättänyt myöskään se, että "maitobaari" piti sisällään hyvin korkeasti koulutettuja ihmisiä : Yhden alan asiantuntijuus ei tarkoita sitä että ihminen toimisi järkevästi kaikilla elämän osa -alueilla. Koulutus ei tätä kautta suojaa kulttiutumiselta. Maitobaarin luonne oli "juuri sellaista josta äiti varoitti".

Huolestuttavin piirrä tässä kohden olikin salailu ja sosiaalinen rakenne, jossa apostasiaan suhtaudutaan äärimmäisen kovasti ; Eli järjestöstä eronneisiin kohdistetaan keskustelemattomuutta kaikella tavalla. Samoin huolestuttava oli ryhmän sisäinen rakkauspommitus.

Näin ollen uskallan jatkaa.

Näin ollen esimerkiksi ateismin kohdalla ateismia syytetään usein "militantiksi ateismiksi". Se ampuu melkoisen kovasti yli, koska uusateismi ei liikkeen luonteen puolesta täytä mitään vaarallisten liikkeiden sosiodynamiikkaa. Tämä aihe on helppo unohtaa uskovaisten puolelta, koska se korostaa sitä, miten lahkomainen toiminta on nimenomaan uskontojen parissa yleistä. Uusateismi on vain julkisuudessa näkyvää, aktiivisesti mainostavaa ja suosittua. Jopa muodikasta. Esimerkiksi maitobaari taas ei ollut koskaan mitään tämänlaista. Eikä varsinkaan kultiksi kehittymisensä jälkeen.

Fundamentalistinen ateismi ei myöskään toimi. Sillä ateistit eivät täytä fundamentalististen liikkeiden "huolestuttavia piirteitä" läheskään siinä määrin kuin ne fundamentalistit joihin tässä yritetään rinnastaa.

Se, miksi ateisteja syytetään fundamentalisteiksi on se, että he ovat avoimia, individualistisia ja äänekkäitä. He ajavat yhteiskunnallisen asemaansa normalisointia. Heitä halutaan hiljentää. Ateistit ovat kokeilleet hiljentymistä, uskonnottomat ovat olleet näkyvyyteensä nähden yliedustettuja. ;Mutta se ei selvästi toiminut. Äänekkyys on uusi asia ja tästä ei pidetä. Kuitenkin ateismilta puuttuvat ääriliikkeille tutut ruhmäpaineen muodot.

Aiheen ja sisällön lisäksi on siis olemassa vakavampi ja suurempi ero, joka tekee rinnastamisen suorastaan harhaanjohtavaksi. Ateisteja syytetään fanaattisiksi, vaikka se ei ole samanlainen edes "huolestuttavia joskaan ei vaarallisien" oppejen kanssa. Se kun on niihinkin rinnastettuna "liian kesy". On jännittävää, miten tämä ilmiselvä asia tuppaa uskovaisilta unohtumaan. Etenkin niiltä fundamentalisteilta, joille fundamentalismin pitäisi olla omasta elämästä tuttua.