Talebin nyrkkisääntö ; Relevanssin mittaamisesta ja kasvattamisesta

Streisand effect on ilmiö joka kuvaa nyky-yhteiskunnan toimintaa melko hyvin. Sen mukaan se, että jokin tieto yritetään avoimesti salata johtaa siihen että juuri tätä tietoa ei kyetä salaamaan. Ihmiset kiinnostuvat asiasta jota yritetään sensuroida. Ja se toimii jopa silloin kuin aihe ei muuten olisi kiinnostava.

Ilmiön nimi johtaa tositapahtumaan jossa kallioita kuvannut mies joutui kohtaamaan Barbra Streisandin. Mies oli tullut kuvanneeksi Streisandin asuntoa joten tähti halusi kieltää kuvan käytön geologisessa tilanteessa. Kiistan lopputulos : Kuva Streisandin talosta löytyy nykyään jopa wikipediasta, artikkelista joka kertoo Streisand -efektistä.

Mutta kieltolistat ovat aina toimineet tällä tavalla. Nykyään efekti on vain hieman vahvempi. Kieltolaki ei estänyt alkoholiongelmia. Minun lapsuudessani tietokonepelin K18 -leima oli mainos. Syynä on se, että jos joku näkee vaivan kieltää asian, tässä asiassa täytyy olla jotain relevanssia. Turha tai epäkiinnostava asia on jotain jota ei edes tarvitse sensuroida. Sensuuri on siis ikään kuin oikotie jonkun muun arvioon siitä että asia onkin relevantti. Asia on tuttu. Mutta olen ajatellut sitä jonain joka tapahtuu. En jonain jota voitaisiin käyttää jonkinlaisena tieteellisen tai muun argumentaation validiuden mittarina.

Typerehtimisestä laadunvalvontaan?

Nassim Taleb käyttää tätä ajatusta juuri tähän. Kirjassaan "Anti-Hauras". Hän tosin mainitse Streisandia. Mutta henki on sama mutta se mikä tapahtuu muuttuu nimenomaan laadun mittariksi. Hän itse oli esimerkiksi oli lukenut Graham Greenen "Voima ja kunnia" -teoksen koska teos oli Vatikaanin Indeksissä. Ja että tämänlainen asetelma on järkevä koska kielto itsessään on osoitus siitä että kirja ei ole pitkästyttävä. Vain teos joka on sekä kerettiläinen että jotenkin vetoava vaatii erillistä painokieltoa ja sensuuria. Sensuuri on siis tapa jolla teoksia voidaan arvioida epäsuoraan ennen kuin niitä on itse luettu. Se ei ole toki suora mittari, mutta se antaa hyviä vihjeitä. Kriitikon kaliiberi ja sensurointi-into vihjaavat siihen miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys.

Taleb ei kuitenkaan jää tähän. Koska relevanssia on eri aiheissa - hyvä kirja ei välttämättä ole tieteellisesti relevantti - hän laati nyrkkisäännön jonka avulla voi arvioida onko asia jossain näkökulmassa relevantti. On hyvä valita näkökulma jolla ollaan relevantteja. Ja sitten arvioida osallistujien kaliiberia tällä asetelmalla. Viihdetähti voi olla relevantti sosiaalisesti, mutta merkityksetön tieteellisesti. (Joskaan ei välttämättä.)

Taleb ei mittaa kuitenkaan pelkkää vastustusta. Sillä mukaan tarvitaan sekä kirjoittaja itse että hänen kriitikkonsa. (Ja siksi se toimii sellaisenaan kenties paremmin kuin joissain historiallisissa teoksissa, joskin Talebin käyttämä Voltairen ja Jean Fréronin kiista osoittaa että historiallinen aineisto on tekstillistä ja sanallista samaan tapaan kuin nykyajan sanomalehtikirjoittelu ja vastaavat.) Taleb esittää tämän seuraavalla tavalla:

"tutkimuksen laadun arvioimiseksi on katsottava korkeimman parjaajan kaliiberia ja alhaisimman parjaajan kaliiberia jolle kirjoittaja vastaa painetussa sanassa, mutta valitaan näistä alhaisempi."
(Nassim Taleb, "Anti-hauras", sivu 74)

Miksi tästä oivalluksesta on paljon hyötyä skeptikoille?

Nähdäkseni tämä toimii yllättävän hyvin jos tehtävänä on pinta-arvioida niitä aiheita jotka skeptikko usein kohtaa. Itse asiassa tässä on joitain itseäni viehättäviä piirteitä. Esimerkiksi Goldmanin metodi - jota pidän kätevänä keinona jokaisen ajattelevan ihmisen esiarviointivälinepakassa - on sellainen että se on intellektelli mutta siitä puuttuu käytännönläheinen strategisuus. Talebin nyrkkisääntö on tässä mielessä iskevämpi. Se ei toki ole yhtä hienostunut kuin Goldman, mutta se on sitä nopeampi. Ja se on erityisen relevantti sitä kautta että nykyaikana pseudotieteet eivät harrasta argumentointistrategioita niin vahvasti kuin mitä he ovat painostaneet markkinointiin ja tähän liittyvään viestintään.

Viestintään jossa esimerkiksi tiedonhallinta on niin tärkeää että yksittäisten kriitikoiden kriittiset blogaukset otetaan järjestelmällisesti moitittavaksi. Joka vihjaa siitä että päätekijöillä on käsissään aikaa muuhunkin kuin huipputason tieteelliseen keskusteluun. (Joka on esimerkiksi Valkeen internetinformaationhallinnan ytimessä.) Viestintään jossa keskustelua kuvaa Galileo -syndrooma jonka perushenki on siinä että tiedemaailma ei ole kiinnostunut eikä halua tutkia aihetta ja siksi tämä tietäjä kokee norsunluutornitieteen olevan rajoittunut ja sortavan avointa tutkimusta. Viestintää jonka tiedesuhde on se että akatemiasta saadaan vain ideologisesti vinoutuneita aatteeseen sitoutuneita professoreja kommentoimaan aihetta ja muunlaiset professorit jättävät asian sikseen.

Pseudotiedeaiheiden keskeinen piirre on nykyään se, että skeptikko joutuu käytännössä reagoimaan sellaisiin höpönäkemyksiin jotka ovat jotenkin merkittäviä. Näissähän yhteiskunnallinen näkyvyys ja relevanssi voi olla kohtuullisen suurta, mutta tieteellinen relevanssi silti pientä. On syytä katsoa tieteellistä kommentointia. Helpoin tapa tähän on katsoa sekä keskustelijoiden koulutus että heidän keskustelupaikkansa. Vertaisarvioitu julkaisu on aina eri tason asia kuin myöhäisillan debatillinen viihdeshow jossa dosentti saa kertoa että hänellä on neron älykkyysosamäärä. (Taputuksia.)

Pseudotieteiden ja tiedeiden kohdalla korkean tason professorit vaivautuvat yleensä kommentoimaan vain jos aihe on tieteellinen, sillä on jotenkin suuri vaikutus yhteiskunnassa ja jos professorin henkilökohtainen ideologia vaikuttaa hänen kommentointi-intoonsa. Ja Talebin nyrkkisääntö iskee siihen että normaali pseudotieteilijä yrittää mitätöidä kriitikkonsa sen sijaan että ottaisi kritiikin kasvun paikkana. ; Siksi pseudotieteiden kritiikkiin vastataan korostamalla että kriitikko on ideologisesti sitoutunut. Ja toisaalta täsmennetään miten moni järkevä tavallinen mutta aivan järkevä ihminen kannattaa tätä kritisoitua pseudotiedettä. Ja mahdollisesti tiputetaan nimiä tai lukuja akateemisesti koulutetuista kannattajista. Reagointi on luonteva jos kritiikin relevanssi halutaan vähentää. ~ Mutta talebin mittarilla tämä leikkaa pseudotiedeaiheen omaa tieteellistä relevanssia pois. Sehän sanoo että professorilla ei ole mitään tieteellisesti ajankohtaista debattisyytä joten koko keskustelu käydän sosiaalisella ideologisella vellonnalla, eli jollain muulla kuin substanssilla. Jos kriitikko otetaan alan ammattilaisena, se korostaa että keskusteluun ei osallistuta siksi että se olisi jokin muotitaikausko vaan sen takia että tässä meillä on kenties tarjolla aito uusi nouseva paradigma.

Tämän erikoisen piirteen vuoksi saatan jopa suositella ajatusta jossa minimoidaan oma ajanhaaskuu. Silloin kaiken perustana voi olla se, että ensin lähdetään Talebista. Ja jos tämä heuristiikka vihjaa että asiassa on kenties jotain järkeä, on syytä mennä Goldmanin metodiin. Ja vasta jos tämäkin antaa puhtaat jauhot on asiaa lähestyttävä ns. skientistisestä näkökulmasta. Ne jotka eivät selviä prosessista ovat keskustelussa ideologisista syistä. Ja jos sinä puhut niistä niin niiden kautta sitten saa katsottua mikä on itselle ideologisesti tärkeää. (Itsereflektio vihollistenvalinnalla on aina kaunis asia. Sitä tosin harvoin pitää siitä mitä näkee, mutta kuitenkin.)

Kikkelis kokkelis

Viime päivien ns. human intrest -uutisoinneissa on käsitelty epileptistä Töpseli -villisianporsasta. Aiheesta kirjoitettiin jopa "Metro" -lehdessä. Kolumnisti nosti esiin trivialiteetin ja relevanssin ; "”Miksi pitää villisikaa hyysätä? Kannattaisikohan median seurata oikeasti tärkeitä asioita?” miettii nyt varmasti joku. On itsestäänselvää, että esimerkiksi kasvavaa työttömyyttä ja mielenterveyshoidon sakkaamista kotimaassa tai kriisejä Syyriassa, Ukrainassa ja Keski-Afrikassa ei pidä päästää unholaan. Välillä on kuitenkin hyvä kirjoittaa ja lukea Töpseli-tapauksen kaltaisia onnellisia uutisiakin." Asiaa rinnastettiin myös orwellimaisesti nimettyihin ja sosiaalipornoisiin "Tosi TV" -ohjelmiin "Ei varmasti arvannut piskuinen villisika, että tie vie pian kissan häkissä kohti pääkaupunkia ja kuuluisuutta. Levikkieläimeksi joukkoviestimiin Yleä ja Helsingin Sanomia myöten, päätähdeksi kesäkolumniin. Jos Töpseli olisi ihminen, satelisi sille pyyntöjä tosi-tv-ohjelmiin. Harmi, että Julkkis-BB tuli jo viime vuonna - Töpseli olisi ollut yksi tunnetuimmista siellä. Sikailua ja kärsää matossa on tosin nähty muutenkin kyseisessä ohjelmaformaatissa vuosien varrella."

Uutisoinnissahan on esitetty sen tyylisiä tunnettuja iskulauseita kuin "Miestä pureva koira ei ole uutinen - koiraa pureva mies on". Siinä uutisarvo syntyy poikkeuksellisuudesta. Toisaalta uutisissa olisi hyvä painottaa myös relevanssia. Asian pitäisi vaikuttaa moniin ihmisiin ja olla tätä kautta suuria. Ja sitten kun yllättävä ja merkittävä kohtaavat, syntyy merkittävää ja vakavaa journalismia. Pienempimuotoiset asiat, kuten julkkisten toilailuja raportoivat uutiset, tarjoavat siten omituisia arjesta vieraita toimintatapoja, jonkinlaisia yllättäviä shokkisensaatioita. Ja jotkut uutisoidut asiat vain ovat pieniä ja tavanomaisia.

Usein ajatellaan että keltainen lehdistö tekee huonoa materiaalia kikkelis-kokkelis-vaan -hengessä. Mutta tätä sitten kuitenkin ostetaan, viihteen vuoksi. Olisi siis vakavia uutisia joista kansalaiset ovat kiinnostuneita ja sitten olisi pinnallista roskaa joka kiinnostaisi ihmisiä. (Kaikissa meissä on tietysti molempia puolia. Mutta jotenkin korostamme omaa kansalaisuuttamme ja muiden ihmisyyttä.)

Jos historioitsija kirjoittaakin menneiden päivien uutisia?

Itselläni tässä tuli mieleen hieman erikoinen rinnastus. Nimittäin siihen miten journalismi jossain määrin seuraa vanhanaikaista museotoimintaa. (Joku toki sanookin että mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti. Mutta kun C14 analyysin tekee niin löytyy niitä kyllä paljon vanhempiakin asioita. Huijausta siinä mielessä tämä sanonta.) Niissä haettiin jonkinlaista spektaakkelimaisuutta. Muumio jossa on kulta-aarre on merkittävä. Ja jonkun kattilaan mätääntynyt antiikkinen puuro ei.

Ja siksi näyttelyihinkin piti saada esiin jotain tämänlaista näyttävää ja hienoa. Renessanssiajalla kuriositeettikabinetit kuvasivat luonnon outouksia. Nämä kiehtoivat mieltä. (Ja jossain määrin tätä odotetaan nykyäänkin kun käydään museonäyttelyissä. Museoväki ei ole asiasta aivan näin yksinkertaista mieltä.) Maailmankuva heijastui toki siihenkin että siihen aikaan erilaisia luonnonoikkuja näytettiin rahaa vastaan sirkuksessa. Tätä pidettiin jokseenkin tieteeseenvivahtavalta toiminnalta. Jos tätä pitää ajatella positiivisesti, voi asiaa lähestyä siten että tässä outoutta korostavassa lähestymisessä oli ikään kuin luontevaa ajatella että luonnosta ymmärretään paremmin jos tajutaan että maailma ei ole keskiarvo. Kulttuuri on sen hienoimmat saavutukset ja ihmisyys pitää sisällään kaikki poikkeavatkin asiat. Nykyään, kun ihmiset ovat fiksoituneet keskiarvoihin ja normaaliin, "variaation oleellisuudesta ja poikkeuksien luonnollisuudesta" olisi hyvä saada muistutusta. Eli oikein hyvällä mielikuvituksella ja hyvin venytetysti avoimella mielellä vanhassa mallissa oli jotain positiivistakin.

Kuitenkin modernina aikana museotoiminnassa ajatellaan aivan eri tavalla. Tästä löytyy hyvä esimerkki. Rasputinin kikkeli. Pietarissa on todellakin museo joka pitää esillä näytettä menneiltä ajoilta. Ja sen todella esitetään olevan Grigori Rasputinin penis. Näytekappaleessa hieman häiritsevää on se, että esillä on todellakin vain tämä mainittu ruumiinjäsen, eikä muuta ruumista. Erikoisinta on se, että museo on oikein spesialisoitunut eroottissävytteiseen aineistoon. Tämä on nähdäkseni hyvin lähellä vanhan ajan

"Kalmistopiirissä" Rasputinin penistä käsiteltiin (pun intended) museoinnin ja historiantutkimuksen etiikan kautta. Se nostaa esille kaksi teemaa.
1: Provenienssia ja aitoutta koskeva teema. Tässä korostuu se, että Rasputin on sen verran legendaarinen ja myyttinen hahmo, että ihmsillä on ollut intressejä erilaiseen huijaamiseen. Rasputinin penikseksi on väitetty esimerkiksi kappaleita jotka on tutkimuksissa suoraan todettu merimakkaroiksi. Se, että kerrotaan tarinaa siitä miten ruumiinavauksessa kyseinen elin on irroitettu, on korkeintaan tarina siitä miten se voisi olla kyseinen penis. Esimerkiksi museo rikkookin tässä hyvän tutkimuksen periaatteita koska se ei ole varmentanut näytteensä alkuperää. Edes sitä että se olisi ihmisestä, saati Rasputinista. Ilman tätä ei ole mitään takeita että kappale on edes aito. (Keltaisessa lehdistössä valehtelulla tehtyjä kohuja on tietysti ollut ties kuinka paljon.)
2: Toinen teema käsittelee sitten näytteellepanoa. Ja tämä on hyvin haastavaa, koska kun käsitellään ihmisten jäännöksiä, hyvän museoinnin periaatteena tulee olla jonkinlainen kunnioittava käsittely. Tämän vuoksi muumioiotakin usein peitellään silloin kun ne ovat näyttelyssä. (Tieteellisesti penis ei ole yhtä arvokas kuin Rasputinin hammas, koska hampaista saa paremmin DNA:ta. Kuitenkin tutkimusnäytteenä penis voisi olla jossain määrin merkityksellinen.) On tietysti vaikeaa nähdä mikä on asiallista. Esimerkiksi "Suomen Kansallismuseossa" on esillä vanhoja kalloja. Niiden näkeminen rinnakkain lasikaapissa voi tuntua epäkunnioittavalta monistakin.
+: Museoalalla onkin monia sellaisia piirteitä jotka tuovat mieleen erään imaamin tuottaman tutkielman joka käsittelee sitä miten hyvä muslimi toimii jos häntä rupeaa hirveästi pierettämään kesken rukousresitoinnin moskeijassa. Etiikka sisältää usein tämänlaisia vaikeita (ja ulkopuolisia huvittavia) asioita. Siksi lainaankin suoraan sitaatin "kalmistopiiristä". "Museologian professori Sigurjón Baldur Hafsteinsson (2014) on pohtinut fallologisen museon eettisiä, moraalisia, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Hänen mukaansa peniksiä esittelevän museon voi toisaalta nähdä länsimaisen kulttuurin ja luonnontieteiden pilkkaamisena, mutta toisaalta on otettava huomioon sen merkitys vaihtoehtoisena tiedon tuottajana ja aran aiheen representanttina. Kysymys sukuelinten näytteille asettamisesta ei siis välttämättä ole niin yksinkertainen kuin miltä se vaikuttaa."

Otin tämän esimerkin sen vuoksi, että Rasputinin peniksen tapaiset "oudot spektaakkelit" ja "shokkisensaatiot" toimivat suunnilleen samalla logiikalla kuin keltainen lehdistö. Modernissa museoinnissa kunnioitetaan kuitenkin kulttuuria ja sen ajan elämää hyvin edustavia näytteitä. Ja tässä mielessä uutisoinnissakin on syytä miettiä sitä että onko mahtipontisuus todellakin se millä on syytä mennä eteenpäin.

Menneisyyden paljastamisesta nykyajan paljastamiseen.

Ja tässä kohden on hyvin vaikeaa sanoa on "Töpseli" jotain jota töllistellään sillä että villisika on ihmeellinen asia. Silloin epilepsiaporsas on helppoa nähdä jonkinlaisena shokkisensaationmetsästyksenä. Ja tällöin villisianporsas on jonkinlainen "Rasputinin penis". Itse kuitenkin uskon että villisika on enemmänkin arkinen asia. Ja tässä mielessä journalismi joka kuvaa tätä sikaa ja etenkin raportoi sen löytymiseen liittyviä asioita tekeekin ns. hyvää ajankuvaa. Ja uskallan väittää että jossain määrin se että journalistit keskittyisivät hyvän ajankuvan esittelyyn sen sijaan että uutisoisivat suurista ja mahtipontisista liikkeistä olisi nähtävissä varsin hyvänä journalismina. ; On kuitenkin äärimmäisen helppoa ajatella että lehdistössä olisi vain suuria ja relevantteja uutisia tai turhakeuutisia. Kuitenkin näiden välissä on tilaa.

Kiva Google ; Vastustettavuus ja relevanssi

"Joulun vetovoimaa todistavat Juicen ”Sika” ja M.A. Nummisen unohtumaton ”Joulupukin juhannusyö”, jossa sanaseppona oli kai Jarkko Laine. Perinne jota jaksetaan pilkata elää ja voi hyvin."
(Jukka Kemppinen, "Juhannus")

Vähän aikaa sitten Lisa Wade sai julkisuutta. Hän oli käyttänyt Googlen ennakoivaa hauntäydennystä. Hän oli huomannut että naisista ja feministeistä haettaessa hakusanat eivät ole kovin miellyttäviä. Tämä on toki siitä hyvä mittari, että Google ennakoi hakuja yleisten hakujen kautta. Ja tätä kautta saadaan irti tietoa siitä miten ihmiset ajattelevat erilaisista asioista.

Toki tässä on heikkouksia. Esimerkiksi kun Google ennakoi että "feminists are annoying", tämän haun klikkaus tuottaa eturintamaan linkkejä jotka korostavat että feministit käyttävät sitä esimerkkinä. Tänään toisena linkkinä oli "I'm a huge feminist. Do you guys think feminism is annoying, irrelevant, or important. How do you feel about feminists?" Tämä kertoo, että feministihakujen sisältö kuvaa paitsi sitä miten eifeministit näkevät itsensä niin myös sitä miten feministit näkevät feminismin vastustajien kokevan feminismin. Molemmat ovat stereotypioiden lähteitä. On stereotypioita siitä mitä feministit ovat. Mutta on myös stereotypioita siitä, miten feministit näkevät feministien vastustajien näkevän feminismin. Näin ollen onkin luultavaa että esimerkiksi Waden oma teksti on vaikuttanut osaltaan googlen hakutuloksiin tavalla jotka vahvistavat näitä löydettyjä sanoja. Eli jos google olisi objektiivinen mittari, hän olisi pahentanut epätasa-arvoisuutta. Näkisin että Waden yritys on ollut juuri päinvastaiseen, ja että tämä on todennäköisesti myös vaikuttanut näin.

Toisaalta nykyaikaa näyttää ylipäätään kuvaavan postmodernin käänteen mukanaan tuoma identiteettikeskeisyys. Siinä missä klassisessa arvokeskustelussa haetaan relevantteja aiheita ja niihin ratkaisuja, etsitään tässä maailmassa omaa identiteettiä tukevia asioita ja etsitään vasta-argumentteja niitä vastaan jotka tätä omaa identiteettiä eivät tue vaan kritisoivat. Tämä johtaa vastaankirjoittamisen periaatteen, poteroitumiseen ja siihen että molemmin puolin on stereotyyppisiä käsityksiä siitä miten vastapuoli "väärinymmärtää meitä". Tämä ei ole pahuutta. Tämä on inhimillistä. Ja nykyaika tukee tätä.

Siksi otinkin, vähän huumorin kannalta otettavasti, google-ennakointeja uskontoaiheesta.

Tämänlaiset identiteettiin liittyvät kysymykset ovat aina tämänlaisia. Ihmiset ärsyyntyvät. Tässä mielessä voidaankin sanoa, että identiteettiä ideologiat joita jaksetaan dissata ovat jollain tavalla relevantteja.; Toisaalta postmodernina aikana ideologiat elävät median kautta, julkisuudella.

Kenties onkin niin, että ideologiat joilla on suuret konttorit, mutta jota ei haukuta mediassa ovat tiensä päässä. Tässä mielessä feminismillä menee varmasti yllättävänkin hyvin.

Rakkaustestaus

Puolisollani on yleisesti ottaen hyvin vähän tiukkoja mielipiteitä (tämä rooli meidän perheessä on minulla). Hän kuitenkin kinasi aiheesta joka tuntui ensi alkuun minusta hieman omituiselta. Nimittäin ruuasta. ; Aiheena oli se, että hänen tuttunsa oli tehnyt ruokaa, jota siippa ei sitten ollut halunnut syödä. Oli toki tiedettyä että kyseinen ruokalaji sattui olemaan inhokkeja, mutta silti sitä olisi pitänyt syödä. Puolisoni selitti että hän ei pidä tämänlaisesta toiminnasta. Hän sanoi että kun hän tietää että minä en pidä pähkinöistä, niin niitä ei ruokaan ilmesty.

Itse olin vähän sillä asenteilla että kyllä minä syön sitä pähkinäruokaa jota ei edes ole.

Taustalla on se, että tämänlainen ruokavalinta voi kyllä periaatteessa olla tehokas vallankäytön väline ; Toisen rakkautta ikään kuin testataan sitä kautta minkälaisiin uhrauksiin toinen on valmis. Vastakkain onkin se, että samalla testaaja kuitenkin esittelee myös omaa rakkauden vähyyttään koska hän pistää toiselle vastaan tietoisia vaikeuksia. Tämänlaisen testauksen pahin skenaario on se, että testi onnistuu hyvin ja sitten molemmat osapuolet tietävät toisen tunteet. Tämä on pettymys jos testissä on selvitty suurista vaikeuksista.

Vastaava priorisointiongelma löytyy toki muualtakin. Miltei mikä tahansa voidaan valjastaa tämänlaisen tarkastelun kohteeksi. ; Uskontojen kohdalla tämä on yllättävän oleellista. Monikulttuurisuuden ystävänä minusta olisi ihanaa sanoa että puolison vakaumuksella ei ole väliä. Se olisikin kenties suvaitsevaisuusihanteen mukaista. Ja itse asiassa yllättävän usein sillä ei ole väliä ; Meidän perheessämme molemmilla on erilaiset hengelliset näkemykset, mutta tämä ei ole ongelma koska emme ajaudu "rakkaustestikurimukseen".

Tämä kohta on oleellinen. Sillä valitettavasti tässä on kuitenkin kysymyksessä siitä että jo itse uskonto voi muuttua olennaiseksi testiksi. Uskovaisen ideana on se, että jos toinen oikeasti rakastaa häntä, niin sitten asiat tehdään "oikein". Tämä on erityisen voimakas odotus jos toisella ei ole vakaumusta koska silloin sillä miten asiat tehdään "ei ole mitään väliä". (Joka on itsessään halveksiva asenne toista ihmistä kohtaan.) Kun asiat sitten tehdään "oikein", se tarkoittaa uskonnon määrittämää tapaa. Tähän liittyy paljon asioita joista tulee "rakkaustestauksen" kohteita.

Näissä kysymyksissä on yllättävän vaikeaa johtaa tilannetta jossa "kyllä minä teen asiat uskontosi mukaan tavalla jota ei edes pyydetä." Muissa vaihtoehdoissa valitettavasti tulee helposti vaikeuksia. Ei kenties ylitsepääsemättömiä ongelmia - esimerkiksi esimerkkini ruokakysymys voi tuntua mitättömältä, mutta kyseinen ateria onnistui itse asiassa rakentamaan kaksi kinaa ; Yhden puolisoiden välille ja toinen laajemmassa sosiaalisessa skenessä puolisoni kanssa. Kysymys on ehkä irrelevantti minulle, mutta se ei ole irrelevantti kaikille.

Miten internet kertoo yhteiskuntamme arvostuksista

Usein ihmisiä kannustetaan toimimaan siten miten sydän osoittaa. Usein tässä on leppoisa sävy, mutta kuitenkin tosiasiassa sydämellä puhumisessa on mukana myös se "vihapuhepuoli". Samastuminen uhriin esimerkiksi kannustaa kostamispuoleen. Ihmiset neuvovat asioissa joita kokevat tärkeinä. Ja lisäksi ihmiset suuttuvat asioista mitkä liittyvät heidän mielestään tärkeisiin asioihin. Tabun rikkomisesta seuraa suuttumusta. Irrelevantista aiheesta johon suhtaudutaan nihilistisesti ei saada aikaan riitaa.

Tätä kautta voidaan rakentaa puolileikillinen - mutta vakavasti otettava - pika -analyysi siitä miten internet kuvaa yhteiskuntamme arvoja. Internet on hyvin demokraattinen laitos sinänsä, että sitä ei kokonaisuutena voida sensuroida. Paikalla on myös ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Ongelmana on tietysti se, että flamettajat saavat helposti ylikorostuneisuutta. Näin on vaikeaa sanoa onko arvostuskysymykset yleisiä, isompia trendejä, vai onko niiden kohdalla vain voimakasta lukumäärältä pienenmää liikehdintää. "Määrällistä suosiota" ja "laadullista suosiota" voi olla vaikeaa erottaa toisistaan. Mutta jotain pientä ja kenties kiinnostavaa ja huvittavaa siitä kuitekin voidaan saada irti.

Internetissä neuvomista saa, jos keskustelee laihdutuksesta ja ruokavaliosta, vanhemmuudesta ja lastenkasvatuksesta, tietokonesoftan valmistajista, oireista ja sairastumisesta olipa aiheena sitten normaali sairaus tai mielenterveysasiat. Suuttumusta taas kohtaa jos aiheena ovat kissojen kynsien amputointi, tipinanto ravintoloissa, se onko [0.999..... = 1], ympärileikkaus, kasvissyönti. Ja tietysti koirankakka ja sen kerääminen.

Ylläolevat kuvastavat sitä että tärkeät aiheet nostavat esiin sellaisia isoja pääteemoja kuin perhe, terveys, eläinten hyvinvointi ja ruoka. Perhe kenties näytetään kokevan laajennettuna, jolloin mukana tulevat kotieläimet. Joka tapauksessa luontosuhde nousee esiin nimen omaan lemmikkien kautta, joihin ihmisillä katsotaan olevan vastuuta samaan tapaan kuin lapsiinkin. Ruoka on ikään kuin terveyskeskeisyyden sivujuonne. Lisäsävyä terveysaiheeseen saa sitten uskonnosta ; Kun kaikki kannattavat terveyttä mutta lähtökohdat ovat totaalisen erilaiset, nousee esiin tietysti ympärileikkausaihe. Sen ympärillä voidaan nähdä jopa kerettiläispuheen sävyä.

Itse asiassa minulle aiheet itse asiassa vihjaavat että ihmisillä on arvomaailma, eikä se ole itse asiassa niin totaalisen huolestuttava kuin usein annetaan ymmärtää.

Ad hoc takaa kissanpäivät : Olemattomuuden todistamisesta.

"it is nearly impossible to prove a negative. It's a bit like someone claiming that there is an invisible leprauchan that makes it rain; we can point to all sorts of "naturalistic" theories and the data that support them on how rain is produced, but the question will still remain, "Well, what evidence do you have that the invisible leprachaun doesn't guide the whole process?" And the answer is "none", because there is no hypothetical evidence to prove such a negative - there just isn't any reason to believe it to be the case, and Occam's razor would certainly be germane here."
(Ed Brayton, "Evolution : With ot Without Purpose")

Melko yleinen kannanotto on sanoa etä "et voi todistaa negaatiota". Tai olemassaolottomuutta ei voi todistaa. Tämä on kuitenkin melko mielenkiintoinen kysymys, eikä niin yksinkertainen kuin voisi ensisilmäyksellä luulla.

Itse asiassa moni tietää miten olemassaoloa voidaan kumota. Tätä kutsutaan falsifioinniksi. Tämä periaate esittää että teorian on voitava osoittaa vääräksi. Tämä on mahdollista, koska voimme havaita erilaisia asiantiloja, jotka ovat ristiriidassa tämän asian kanssa. Ristiriita näyttää asian vääräksi.

Induktioiden kohdalla asiantilaa ei itse asiassa voida todistaa lopullisesti oikeaksi, mutta yksi vääränlainen tapaus voi periaatteessa osoittaa sen vääräksi. (Logiikan kautta tämä vastaava "olemattomuuden todistaminen" onnistuu täysin pätevästi modus tollensin kautta.)

Yllä olevan suurena vaikeutena on tietenkin ad hoc -oletukset. Järjestelmä saadaan aina rakennettua ristiriidan suvaitsevaksi ottamalla sopivia lisäoletuksia, ja jos ei yksi riitä, niin otetaan useampi. Teorian kohdalla nämä ovat vakava ongelma. Esimerkiksi Kuhn muistaa että paradigman vaihdos ei johdu siitä että teoria osoittautuisi varsinaisesti vääräksi, vaan että se keskittyy rakentamaan ja kokoamaan erilaisia ad hoc -paikkoja. Imre Lakatos kuvasi vastaavan "protective beltin" kautta. Siinä missä hyvä ja kehittyvä tutkimusohjelma auttaa keskittämään tutkimusta ja asettaa itsensä alttiiksi ja tekee löytöjä, hiipuva tutkimusohjelma pelkistyy siihen että kootaan erilaisia selityksiä sille "miksi voidaan silti olla oikeassa".
1: Tässä prosessissa voi tapahtua hyvinkin erikoisia. Havainnon ja mittausvirheen erokin hämärtyy usein : Tyypillisesti hiipuva paradigma selittää paljon asioita mittausvirheiksi, jotka uusi teoria onnistuu sovittamaan itseensä ennusteinta. Toki mittausvirheitä silti tapahtuu.

Tätä kautta vääräksi todistaminen saadaan muuttamaan luonnettaan. Se ei ole enää mahdotonta, vaan voidaan sanoa ihan pätevästi että tietokoneeni ei toimi myyrien tekemällä energialla tai PSI -ajatussiirtoagenteilla. Sanoakseni tämän minun ei tarvitse välttämättä edes tietää mitään tietokoneen toimintaperiaatteesta. Todistuksen taakassa käy tavallaan niin, että saadakseen ajatuksenlukuagentin uskottavaksi, se olisi syytä todistaa ensin.

Koska usein ihmiset puolustavat itselleen rakkaita asioita, voidaan käytännössä sanoa että on joko lähes mahdotonta tai täysin mahdotonta osoittaa jotain asiaa vääräksi, jos asiasta on tehty niin epämääräinen. On varsin helppoa todistaa että pöydälläni ei ole tavallista kissaa. Joku voisi sanoa että siinä on näkymätön kissa, jolloin sen tutkiminen vaatisi enemmän - mutta esimerkiksi vaa -an kautta sekin olisi mahdollista. Joku voisi sanoa että sillä ei ole massaa, joten taikakissa voi yhä olla pöydälläni. Lopulta voidaan sanoa että pöydälläni voi olla useitakin epänaturalistisia kissoja, en vain voi löytää niitä.

Kuitenkin tässä tapahtuu samanaikaisesti mielenkiintoinen asia. Voisi sanoa että mitä kauemmas tavallisesta kissasta mennään, asian irrelevanssi lisääntyy. Sen tutkiminen on yhä vaikeampaa, joten siitä ei saada hedelmällistä tutkimusohjelmaa. Ja on yhä vähemmän syitä siihen että sen vaikutuksia olisi syytä ottaa laskelmissa huomioon. Jossain vaiheessa ei vain enää ole mikään ongelma vaikka asian jättää arvioimattakin - itse asiassa koska ad hoc -paikatun näkemyksen vaikutukset ovat myös pakosti epämääräisempiä, tästä tulee yhä vaikeampaa ja lopulta siitä tulee täysin mahdotonta. Tätä kautta ad hoc pelastaa kenet tahansa siltä että hänen tarvitsisi koskaan missään ikinä sanoa että "olen väärässä". Mutta samanaikaisesti se tekee koko asiasta on yhä vähemmän ja vähemmän tärkeää, lopulta tuloksella ei ole merkitystä elämässä, maailmankaikkeudessa tai missään. Ad hoc nimittäin tekee asiasta paitsi "falsifiointia kestävää", myös asian jota on vaikeaa -lopulta mahdotonta havaita ja kuvailla. Ja sen vaikutuksia on yhä vaikeampi havaita ja tunnistaa.

Joku voisi sanoa että tavallinen kissa ei ole kiinnostava, ja että näkymätön kissa on outo, mullistava ja tätä kautta tärkeä. Kuitenkin mullistavuus liittyy yleensä siihen että tämä "poikkeava määrittely" tehdään muuna kuin ad hoc -selityksenä. Näkymättömyys sopii havaintoihin. Vaakojen tekemät liikkeet ja silmien alla katoava whiskas viittaisikin näkymättömään kissaan. Samoin se, että pulveria ilmaan heitettäessä sitä jäisi kissaan ja siitä saataisiin "näkymään kissan kuori". Näin näkymättömällä kissalla saataisiin selitettyä monta konkreettista tapahtumaa. Tämä olisi uutta ja mielenkiintoista ja relevanttia. Sitä kautta voitaisiin saada uusia tutkimusohjelmia. Ja pulverin viskely ympäriinsä savannilla muuttuisi astetta järkevämmäksi kuin nyt.

Mutta juuri nyt näkymätön kissa olisi silti teoriana varsin irrelevantti. Asiantilaan voisi tulla muutos. Mutta tämä olisi näkymättömän kissan ystävien hommaa. Ennen sitä I am not holding my breath, enkä ota näitä juttuja vakavasti.