Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

Sitten jotain ihan muuta

Tom Kärnän blogissa syntyi parin lauseen verran kommentointia ironisuudesta. Jonathan Swiftin "Vaatimaton ehdotus, jolla estetään Irlannin vähäväkisten lapsia käymästä taakaksi vanhemmilleen ja maalleen sekä osoitetaan kuinka heistä on hyötyä yhteiskunnalle" on sen verran merkittävä teos että se tuli mainittua asiayhteydessä. Swiftin ajatus jossa kannibalismi nostaa moraalisen närkästyksen ja opettaa täten hyveellisyyteen on hyvä opetus satiirista tyylilajina. Mutta Kärnällä oli kuitenkin nostaa esille mielenkiintoinen vaihtoehto. Nimittäin Daniil Harms. Kärnä muistutti siitä miten hänellä on erilaisia lastenrääkkäysjuttuja. Ja niiden sävy on aivan toisenlaatuinen kuin Swiftillä.

Jos hänen novellejaan lukee, törmää esimerkiksi sellaiseen otokseen jonka otan kirjoituksesta "Eukko". Oma suosikkikohtaukseni kuuluu seuraavasti : "Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumasta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki." Ja toden totta. Harmsilla tämä ei ole satiiria. Mutta on hyvin vaikeaa sanoa miksi.

Helpointa ja kenties klassisinta olisi viitata tekijöiden motiiveihin. Sekä Harmsista että Swiftistä tiedetään persoonina niin paljon, että tiedetään että Swift kirjoitti suunnilleen päinvastaista kuin mitä tarkoitti. Ja siksi hän tuotti ironiaa ja satiiria. Mutta Harms on suunnilleen niin tosissaan kuin ihminen voi olla ryhtymättä ajatuksista tekoihin. Ja hän tuottaakin absurdiikkaa.

Ja kun kirjailija ikään kuin tunnetaan, niin tästä voidaan sitten tehdä filosofiaa tai psykologiaa ja tällä tulkita teosta. ; Harmsin tuotanto olisi tätä kautta Nietzscheläisittäin ressentimentin läpitunkevaa, kun taas Swiftillä kyseessä on enemmänkin sublimointi jossa halveksittavasta materiaalista kumpuaa jotain itseään kauniimpaa.

Mutta kaikki eivät ole sitä mieltä että tämä on oikeastaan se tapa jolla merkitys syntyy. Osa menee jopa niin pitkälle, että vetää Derridakortin, jonka mukaan kirjailija on kuollut. Näin teksti elää ikään kuin omana itsenään ja tulkitsija nousee oleellisemmaksi viitekehykseksi kuin vaikkapa kirjailijan psykoanalysoiminen.

Ja tässä mielessä haluan tarjota teille jotain outoa.
"The LACS" -bändi soittaa musiikkia joka on selkeästi tunnistettavissa genreltään. Se on selvä sekoitus countrymusiikkia ja RAP -tyylistä riimittelyä. Yhdistelmien tekeminen on populaarimusiikissa hyvin tavallista. "Nightwish" tuli aikanaan tunnetuksi siksi että se yhdisteli oopperalaulua popheavyvaikutteisiin. Ja "Apocalyptica" yhdisteli klassista musiikkia metallimusiikkiin soittamalla Metallicacovereita selloilla. Genrerajoilla leikkiminen on niin tavallista että tältä osin musiikki on kaikkea muuta kuin omaperäistä tai omituista. Country on itse asiassa USA:ssa suosittua radiosoittoina ja RAP taas kaupungeissa ja nuorten parissa muutoin. Joten kombinaation olemassaolossa itsessään ei ole mitään erikoista. Itse asiassa yhdistelmä on niin yleinen että sillä on jopa oma nimi jolla sitä voi hakea levykaupoista ja internetistä. Genre on nimetty hick-hopiksi.

Mutta sitten on tiedostettava näiden genrejen konteksti. Rap on "nuorten urbaania musiikkia". Country on "vanhojen ukkojen ruraalia musiikkia". Nämä mielikuvat tuovat lajityyppiin jännitteitä. Ja Lacs yhdistelee näitä aiheita kaikissa kappaleissaan. Ja tämä jännite on johtanut siihen että esimerkiksi rapmusiikista tuttu bling bling ja autojen näyttäminen on mutiloitunut kappaleisiin joissa korosteaan sitä miten tärkeää auton mutaisuus on. Yhdistelmä on jollain tavalla hilarious.

Mutta on hyvin vaikeaa sanoa onko bändi jotain joka tuo oman maalaisen tyylinsä ja liimaa sen kaupunkilaisvaikutteiden päälle. Vai onko se itse asiassa jotain jossa pilkataan maalaisia. Tai RAP -muusikoita. Kappaleita pidempäänkin seuratessa syntyy väistämättä omituinen tunne siitä että ei tiedä seuraako sitä tosissaan sanottua asiaa, vai onko kyseessä jonkinlainen äärimmilleen viety parodisuus. Vai onko se peräti mennyt huumorin yli "ihan puhtaaseen vittuiluun". Ja jos niin ketä kohtaan se on vakava, ironinen, parodinen tai herjaava. ; Asiaa ei tietysti auta se, että kappaleissa usein lauletaan etelävaltioiden lipusta kunnioittavasti. Ja hyvin monelle tämä on suoraan natsismiin ja orjuuteen liittyvä symboli. Ei tiedä onko "natsikortti" keino halveksua "landepöndejä" vai korostaako se nimenomaan sitä miten maalaisessa maailmassa kaupunkilaiset natsialluusiot eivät ole kyynistäneet ilmapiiriä niin että tämä lippukin edustaa perinteitä ja hyvää vapaata asennetta eikä orjuutta.

Nähdäkseni The LACS on musiikkia joka onkin mennyt tulkinnallisuuden äärimmäisille asteille. Siinä missä Swiftin ja Harmsin sanoma kulkee tekstissä, tavalla joka ei välttämättä tarvitse edes taustatietoja itse kirjoittajista, voidaan sanoa että näissä teksteissä tulkinnanvaraisuus on paljon niukempaa kuin The LACSin kohdalla. Nähtävästi countryrap toimiikin juuri siten kuin kappaleiden esittäjä laittaa ne toimimaan. Kysymys ei enää oikeastaan ole siitä mitä näissä kappaleissa on, vaan siitä mihin näitä kappaleita käytetään.

Surrealismi pseudoabsurdismina

"In ordinary life a situation is absurd when it includes a conspicuous discrepancy between pretension or aspiration and reality: someone gives a complicated speech in support of a motion that has already been passed; a notorious criminal is made president of a major philanthropic foundation; you declare your love over the telephone to a recorded announcement; as you are being knighted your pants fall down."
(Thomas Nagel, "The Absurd")

Olen melkoisen outo. Lisäksi ajatusmaailmaani ovat vaikuttaneet sellaiset kaunokirjalliset tuottajat kuin Daniila Harms ja Franz Kafka. Olen härömielinen, vandaalimielinen, hullujen ja eksentrikoiden ystävä. Lisäksi olen "paatunut naturalisti" ja skeptikko. Nämä sopivat karkeasti sanoen melko huonosti yhteen. Yhdistäviksi teemoiksi voi kaivaa lähinnä Camusin tyylisen absurdia korostavan intellektuellismin. Jolla onkin syviä vaikutuksia. ; Tästä seuraakin helposti päätelmänä joko se, että eläisin joko jonkinlaisessa kaksoisstandardissa. Tai sitten eläisin jonkinlaista nihilistin arvotyhjiöelämää. Tämä ei kuitenkaan karkeasti sanoen pidä paikkaansa. En ole myöskään mikään übermench, zeniläinen tai irrationalisti. Niissä on aavistus jotain oleellista, mutta nähdäkseni ei riittävästi. Siksi olenkin "vain surrealisti".

Tarkalleen ottaen sellaisella tavalla jonka käsittämiseksi on hyvä katsoa Thomas Nagelin käsityksiä absurdismista. Hän ei nimittäin kaupittele näkemystään surrealismina, mutta näkisin että hänen mallinsa on itse asiassa pseudoabsurdia ja että olen tässä kohden hänen linjoillaan monessa kohdin. ; Aivaan alkuun laittamani lainaus näyttää tietysti jo tietä sille että hän ei näe absurdia missä tahansa. Siinä missä mielestäni universumin näkeminen aidon absurdina tarkoittaisi sitä että vaikka aamukahvi nähtäisiin absurdina, hän selkeästi liittää absurdin yllättävyyteen, kaksoisstandardissa elämiseen, epäonnistumiseen, hairahtumiseen, erehtymiseen ... Nagelin absurdi lähentelee merkityksettömyyden sijasta jotain sellaista jota kutsuisin kyynisyydeksi, pessimismiksi tai ironisuudeksi.
1: On muuten merkittävää että Nagel korostaa absurdia. Hänen ajatuksensa sopivat nimittäin jossain määrin yhteen Intelligent Designin kannattajien ajatustapojen kanssa. He korostavat Nagelin tärkeyttä ja läimivät häntä selkään vaikka hän on ateisti. Sillä he kokevat tässä lujaa yhteyttä jossa soditaan oleellista asiaa vastaan. Sielukonseptin pelastaminen pahoilta neurologeilta on oleellista. Lisäksi kun muistetaan että ID;n ytimessä on denialismi - tai kuten he sen sanovat "eliminatiivinen päättely prosessi" tai Dembskin tapauksessa "eliminatiivinen filtteri" - jossa luonnolliset elementit korostetaan huonoiksi selityksiksi, on selvää että ID:n Suunnittelija on absurdin ytimessä. Sehän on määritelmällisesti jotain joka ilmentää Suunnittelua joka ei sovi luonnonlakiin tai sattumaan tai muuhun luonnontieteellisen Järjen konseptiin. Ja jonka tarkoitusperistä ja luonteesta, tietoisuudesta tai oikein muistakaan ominaisuuksista ei voida saada mitään tietoa. ID on absurdi, ei vain surreaali vaan lähtökohtaisesti ihmisen elämän kannalta irrationaalinen, ja siksi se on täysin sovelluskelvoton esimerkiksi etiikan kannalta.
___1.1: Toki on pakko myöntää että oikeasti ID:läiset moittivat "darwinismia" nimenomaan nihilismistä ja korostavat että ID on tärkeä eettisyyden kannalta, että se suojaa darwinismin kylmyydeltä ja julmuudelta. Mutta tämä johtuu siitä että  ID:läiset ovat kaksoistandardi-absurdeja. He eivät halaa nihilismiään ja seuraa premiseejään loppuun asti, eli päättele että etiikasta ei voi tietää kun on Suunnittelijakysymyksen ulkopuolella ja tämä jää siksi perustelemattomaksi tyhjäksi oletteluksi. Nagel otetaankin käyttöön lähinnä koska tämän sanat sopivat joltain osin ID:n retoriikan osasiin ja sitä kautta yritetään epätoivoisesti luoda tilaa sielukonseptille joka sekin itsessään taas on ID -kysymyksen ulkopuolella. Sillä teknisesti ottaen ID on kysymys siitä olemmeko eräänlaisia robotteja vai emme, sielu ei ole välttämätön konsepti tässä yhteydessä.

Nagel on toki luultavasti tarkoittanut että tarkasti katsoen jokainen piirre olisi tämänlainen. Että aamukahvissa olisi esimerkiksi itsepetosta, kun haluan itse olla pirteä mutta käytänkin tässä kävelykeppejä. Tai vähintään siinä että en ole enää aikoihin juonut kahvia ollakseni pirteä vaan sen takia että pääni ei olisi kipeä. Tästä huolimatta hänen esimerkeistään jää vahva mielikuva siitä, että tosiasiassa absurdi ei olisikaan maailman syvin olemus, vaan se olisi jonkinlainen attribuutti joka lymyäisi yksityiskohdissa. Tässä mielessä pidän lausuntoa surrealismin - ainakin oman surrealismini - ytimessä.

Nagel ei siis esitäkään että maailma olisi absurdi vaan että ihminen tekisi siitä sellaista. Eli absurdius johtuisi siitä että maailmassa on ylitsepääsemätön ero tavoitteiden, tavoiteltavuuden ja saavuttamiemme asioiden välillä. Onkin selvää että maailma jossa elämme on ylitsepääsemättömästi auki epävarmuudelle ja kyseenalaistamiselle. Epävarmuus taas johtaa siihen että vaikka pidämme asioita tärkeänä ja panostamme niihin, on tilaa epäonnistumiselle ja jos onnistuminen merkitsee on elämässä väistämättä onnistumisen vastakohtaa, jonka on merkittävä koska muutoin onnistuminenkaan ei merkitsisi. Ja joskus jopa päädymme erilaiseen tilanteeseen kuin mitä olemme tavoitelleet, mutta olemme siitä silti tyytyväisiä. Näin ollen elämässämme on kaiken kaikkiaan surreaalisia piirteitä.

Nagel myös asettaa nähdäkseni merkitykselle ja järkevyydelle, tuolle absurdin vastakohdalle, erikoisia vaatimuksia joiden kanssa en voi olla yksimielinen. Tärkein niistä koskee ajallisuutta. Nagel korostaa tässä mittakaavaa. "It is often remarked that nothing we do now will matter in a million years. But if that is true, then by the same token, nothing that will be the case in a million years matters now. In particular, it does not matter now that in a million years nothing we do now will matter." Nähdäkseni tämä on läheistä sukua klassiselle teistiselle ajatustavalle jossa merkitys sidotaan ikuisuuteen. Väliaikainen olisi siis absurdia ja jotenkin säälittävää. Nähdäkseni tämä on kuitenkin enemmänkin vaatimus ja toiveajattelua kuin todellinen merkityksen ehto. Nähdäkseni merkitys on nimenomaan ajallista, jopa lyhytaikaista. CMX esittääkin eräässä kappaleessaan nimeltä "sielunvihollinen", että "Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään." Nähdäkseni eivät. Valhe selittää muutoksen ja nykyisen tämän jälkeisen huonon tilan. Mutta myös hyvä kokemus on ollut tosi.

Toki moni korostaa "Raamatun" Saarnaajan hengessä elämän väliaikaisuutta, jota pitäisi käyttää ikuisuus mielessä. Että ilman ikuisuutta olisi turhuutta, mutta ikuisuuden kanssa väliaikaista "henkäystä" jossa on aika maata ja aika tehdä työtä. Ja ilmeisesti myös aika paskahuusissa istua. Moni korostaa Platonisen ideamaailman hengessä että ideaalit eivät toteudu epätäydellisessä maailmassa ja että siksi maailmallinen ei voisi olla tärkeä. Joku voisi kuitenkin ajatella - vaikka  kuppeihinsa ns. tahallisia värivirheitä, kuhmuja ja polttojälkiä tekevien teetaiteilijoiden tapaan - sitä että ehkä poikkeamat ovatkin sitä kaunista ja hyvää.

Tässä mielessä sanoisin että elämällä ei ehkä ole Tarkoitusta sanan vanhahtavassa teologisessa mielessä. Mutta siinä on paljon merkitystä. Ja se johtuu siitä että merkitys liittyy ihmisen kognitiivisiin toimintoihin. Ne ovat aivon sisäinen subjektiivinen todellisuus joka kenties ruokkii hengissä selviämistä evoluution välineenä (tai on hassu sivutuote jostain joka tekee niin) eikä maailman "syvin olemus".

Skeptismin sovittaminen tähän kudelmaan ei ole itse asiassa vaikeaa. Syynä on se, että tunnistaakseen surreaalin täytyy sen olla kontrastissa johonkin joka on merkityksellistä tai ainakin säännönmukaista. Tieteenfilosofinen teorian falsifiointitilanne tai paradigmanvaihdos on kannanotto siihen että tuo ennen järkevänä pidetty konsepti on paljastanut meille surreaaliutensa, "ylitodellisuutensa" joka ei ole tästä maailmasta vaan ainoastaan (ala)päästämme revitty juttu.
1: Ja toisaalta vaikka näin ei tapahtuisikin, niin mieti seuraavaa. Kun kuullaan niiden puheita jotka korostavat irrationaalis-esteettisen puolen tärkeyttä ja korostavat skientismin kuivuutta ovat usein tieteenfilosofiassa vetoamassa piirteisiin jotka paljastavat tieteenfilosofian jotenkin ontoksi, eli irrationaaliseksi asiaksi jota kannatetaan emotionaalisin syin, siksi että ne nähdään "fiksuina, kauniina yhteensopivina" eli esteettisessä mielessä harmonisina ja merkittävinä asioina. Skientismi olisi itse asiassa  tässä mielelessä jotain joka olisi nimenomaan irrationaalis-esteettistä.

Kielikone

Daniil Harms oli venäläinen absurdikko aikana, jona Venäjällä oltiin totisia. Kommunismi korosti taiteen roolia osana systeemiä ; Syvärakenne ja pintarakenne kommunikoivat tätä kautta. Siksi haluttiin kommunismin arvojen mukaista taidetta ja runoutta. Kommunistit korostivatkin kielen reaalisuutta, utopia, fantasia ja epätosi oli heille joko typeryyttä, valehtelua tai manipulointia.

Niin kauniilta kuin tämänlainen todellisuusriippuvainen ajatusmalli kenties olisikin, olen kuitenkin Harmsin kannalla. Harms nimittäin korosti sitä että kieli on ilmaisuvoimaltaan suurempi kuin todellisuus. Hänellä on itse asiassa runsaasti pintatasolla aivan tavallisenoloisia ja arkisia tarinoita, joissa epätodellinen hypähtää kasvoille. Näen nämä pilkkana kommunismin realismi-intoilulle. Harms ei koonnut lyhyitä juttujaan yhteen, ja hänen juttunsa levähtivät pihalle melko kaaoottisesti ja niiden yhteenlaittaminen onkin ollut työlästä jo tästä syystä. Erilaiset rajoitteet eivät ole tässä auttaneet.

Daniil Harmsin työhuoneesta ei tutkijoille löytynyt hirveästi apuja. Hänellä kerrotaan kuitenkin olleen siellä koneita. Kerrotaan että joku oli udellut miksi hänellä oli kone työhuoneessa. Harms oli kertonut että työhuone ei ole työhuone jos siellä ei ole konetta konetta. Kun häneltä kysyttiin mitä kone tekee, niin Harms kertoi että ei mitään. Hän oli siis rakentanut itselleen jonkinlaisen häkkyrän joka pööpöttää ja jossa on rattaita. Konetta ei oltu tehty mihinkään tiettyyn funktioon.
1: Tämän voi toki nähdä vain kuriositeettina sisustuksesta, joka on muodissa nykyäänkin. Nurkkaan ostetaan rukki jotta siellä olisi rukki vaikka kukaan ei osaa edes kehrätä - ja siitä rukistakin puuttuu herrantähden osasia. Tämä siksi että koti ei ole koti ilman laitetta.
2: Sen voi nähdä myös kommunismin kritiikkinä, tuotantolaitoksia korostettiin ja arvostettiin liiaksi ja työ nähtiin niiden kautta. Vaikka toisenlaisiakin töitä tietysti olisi ollut.

Kuitenkin Harmsin kone on näiden lisäksi, tai oikeastaan etupäässä, samaa, mitä hän itse teki kielellä. Hän leikki ja vapautti kielen tietystä funktiosta ja arkisuudesta. Kielessä ja runoudessa ei ole kysymys totuusarvoista vaan jostain aivan muusta. Harmsille arkinen kieli ja realismi oli kätevää ja hänen työnsä kannalta relevanttia jos vain jos sillä voitiin osoittaa arkielämä ristiriitaiseksi ja tätä kautta epäloogiseksi. On selvää että Harmsille systeemin mielettömyys näkyi kielen mielekkyydessä. Ja toisinpäin ; Systeemin mielekkyys näkyi sen kielenkäytön mielettömyydessä.

Toki Harms ei ole ainut joka on miettinyt kielen suhdetta maailmaan. Konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi Chomskyn generoima hänestä sisällyksetön lause "Colorless green ideas sleep furiously." Se noudattaa englannin kielioppisääntöjä ja sen jokainen sana on sana. Tätä kautta on selvää että lauseen syntaksi, kielioppi, on oikein. Semantiikaltaan lause on sen sijaan tyhjä. Sanan mielettömyys ei tosin ole vakuuttanut kaikkia. Esimerkiksi Quinen mukaan tämänkaltaiset lauseet ovat mielekkäitä, ne ovat vain epätosia.

Toisenlaisen esimerkin saa kuitenkin Carrollin "Through the Looking-Glass, and What Alice Found There" Tässä kirjassa hän moitti matematiikan siihen aikaan uusia ilmiöitä. Hän inhosi esimerkiksi imaginäärilukuja. Carroll esitti tilanteen joka on sisäisesti koherentti, sen sisällä on esitetty relaatioita. Mutta tämä ei pidä mitään tietoa sisällään, ja kokonaisuus on pelkkää sekasotkua. Esimerkki on "the gostak distims the doshes." Gostak on siinä muutoin määrittelemätön sana, joka tekee jotain jota kutsutaan distimsiksi ja tämän toiminnan kohde on joukko jonka yksikkö on dosh ja josta muodostuu isompi ryhmä doshes. Distims on toimintaa jota Gostak kohdistaa Dosheihin. Ja Dosh on jotain johon kohdistuu tapahtuma distims, jonka toimijana on gostak. Termit noudattavat myös kielioppia, ja kokonaisuus on koherentti. Sen takana on jotain määrittelyä, joka kuvaa tosin pelkästään relaatioita toisiin termeihin, joten kokonaisuuden informaatio jää varsin olemattomaksi.

Wittgensteinin tapa jakaa huonot ja epäloogiset lauseet voi olla tässäkohden mielenkiintoinen kohde. Hän jakoi virheet:
1: Kontradiktiiviset lauseet, eli joiden sisällä on ristiriita. Ristiriitaiset lauseet ovat mahdottomia, epätosia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos meillä on käsite "näkymätön vihreä", tiedämme että lause vaatii vähintään ankaraa uudelleenmäärittelyä jossa vihreys on jossain olosuhteissa ja näkymätön toisissa. Kunnes olemme tämänlaiset lisämääritteet tehneet, kokonaisuus on ristiriitainen tavalla joka sallii sen kieltämisen virheellisenä. Kontradiktio on siis epätotta. Ateistien vitsi "Näkymättömästä vaaleanpunaisesta yksisarvisesta" on siis itsetarkoituksellisesti sisäisesti ristiriitainen lause.
2: tautologiset lauseet ovat tilanteita jotka toteutuvat joka tapauksessa. Näitä ei voida pitää epätosina vaan arationaalisina lauseina. Ne eivät informoi meille yhtään mitään asiantilasta. Carrollin koherentti lausuma informoi minimaalisesti, se kertoo relaatiosta. Mutta se on hyvin lähellä tämänlaista tilaa.

Tästä päästään sellaiseen tilanteeseen että ateistien "näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" ei itse asiassa ole onnistunut Jumalanpilkkavitsi, koska Jumala on enemmänkin tautologinen kuin kontradiktiivinen käsite. Jumalassakin on Taivas niminen kohde joka on kuvattu transsendentiksi, eli siihen ei ole laitettu määritelmiä. Siellä toimii transsendentti Jumala joka on sekin kuvattu ilman propositionaalisia määrittelyjä. Ja niin edespäin, koko tuonpuoleisen teologinen määrittely kuvaa korkeintaan relaatioita, mutta Helvetin rangastuksen metodologiakin jää itse asiassa teologiassa varsin epämääräiseksi - siitä esitetään mielikuvia maallisesta kidutuksesta, mutta tätä pidetään mystikkojen symbolisena esityksenä, transsendenttia maailmaa kun ei voi kuvata sanoilla. (Carroll olisi kristittynä vihainen ja hän kääntyneekin haudassaan, jos vain saa kuulla ja tietää mihin hänen esimerkkiään julmasti käytin.)

"Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" on epätosi kappale. Teologia taas on absurdia runoutta. Teologia rakentaa jättimäistä symbolista Harmsin konetta. Siinä onkin mielestäni vain yksi vika ; Esimerkiksi mahdollisten maailmojen teologiassa keskitytään siihen että jos jonkun asian voi kuvata kielellä, se on totta. Tämä maistuu minun suuhuni pirun pahasti siltä kommunismilta jonka mukaan kielellä saa ilmaista vain tosiolevaa. Jos sen sijaan Harms on olemassa, ihminen voisi todellakin luoda jotain. Tämä on konkreettisesti ajattelevien mielestä valehtelua. Minusta se on taidetta. Uskonto ja teologia voisi olla taidetta, joka erehtyy koska se ottaa itsensä liian vakavasti. Aivan kuten ne kommunistit joille Harms koki velvollisuudekseen piikitellä.

Se, että emme voi koskaan olla ihan varmoja siitä että olemme jostain oikeassa lieventyy korroboraatiotyyppiseksi kysymykseksi välittömästi kun tajuamme sen, että joskus voimme olla ihan varmoja siitä että olemme erehtyneet. Monesti postmodernistit korostavat sitä puolta että kieli konstruoi. He tarjoavat toki periaatteessa mahdollisuuden siihen että kaikki mitä ilmaisemme ei ole totta, ja että erehtyminenkin voidaan huomata. Mutta harvemmin sitä tullaan mietittyä sitä, miten kieli konstruoimisen ja dekonstruoinnin lisäksi myös destruktoi. Ja kenties sen arvo onkin siinä, että se tekee ensisijassa tätä. Rajaa vaihtoehtoja, jotta tiedämme keskittyä siihen jäljellejäävään, jossa se tieto piileskelee.

Skeptikon sinunkaupat absurdin kanssa.

Leinivaaran blogissa käsiteltiin enneunia, joista Jouko Piho on pitänyt kirjaa. Sinne ilmestyi kommentoimaan "noora". Hän oli huolissaan aiheen ilkeydestä. Kuten tunnettua, skeptikoiden kommentointi on aina ilkeyttä. Noora kommentoi "Minua Pihon unet kiinnosta, vaan se, miksi ihmeessä niitä täällä ruoditaan. Mitä kertoo teistä se, että jaksatte herkeämättä naureskella näille illuminati-tyypeille. Pitkässäniemessä on vastaavia tyyppejä. Menkää sinne naureskelemaan, katsotaan, saatteko samanlaista tukea, selkääntaputtelua ja ymmärrystä silloin. Skientologian ja homeopatian kritisointi onkin järkevää ja puolusteltavissa, sillä ne ovat miljoonabisneksiä kaiken muun pahan muassa."

Ensinnäkin, kuten viestistä voidaan huomata, ei skeptikon ensimmäinen asia välttämättä ole pilkka. Minun kanssa on toki hyvä varautua rajuun menoon. Kuitenkin esimerkiksi Leinivaara on "tunnetusti herrasmies" henkeen ja vereen. (Tästä piirteestä ei voi olla vakuuttumatta kun hänet kohtaa.) Leinivaaran voikin katsoa ottavan kantaa johonkin asiaan, jota ei yleensä pidetä tärkeänä. Tämä on tavallaan juuri sitä avomielisyyttä, jota skeptikolta täytyy odottaakin. Pseudoskeptikko pilkkaisi unia suoralta kädeltä. Aito skeptikko tekee asiaan liittyvän analyysin tekee tuomionsa vasta arvioinnin jälkeen.
1: Toki tässä kohden On kenties hyvä muistaa ne keskustelureagointien erot. Perustelutapoihin ja perinteisiin suhtaudutaan eri tavalla. Ne kuitenkin mutkistavat asiaa sen verran että niille oikea paikka ei ole tämä blogaus.

Hän ei huitaise enneunien näkemistä vain hulluutena ja naurettavuutena, vaan nostaa esitetyn esiin. Ennuste on loistava, koska kun sen laittaa ennen toteutumista esille, sen painoarvo kasvaa. Ja aiheena venäjän hyökkäys suomeen 10 päivän sisällä on jotain, jota fiksu vale -ennustaja ei mene arvaamaan koska sen toteutuminen on tietojemme mukaan epätodennäköistä. Aito ennustaja sen sijaan voisi tuottaa ennakointeja tuon kaltaisista uskomattomistaa asioista. Näin ollen ennusteelle annetaan mahdollisuus. Unille annetaan "rationaalista piiskaa" sen sijaan että piiskaisi ihmistä. Ei osoiteta sormella ja sanota että "hoopo".

Minun mielestäni skeptikon kommentointi ja vaivannäkö on ensisijassa kunnioitusta. Sitä että ihmisen jättää pilkan ulkopuolelle ja sen sijaan keskittyy hänen esittämiinsä asioihin, ja käsittelee niitä kuin ne olisivat rationaalisia argumentteja joita voidaan siksi argumenteilla myös kritisoida.

Tupla mutta ei Kuittia..

Tilanne on keskustelustrategiamaailmassa vielä tärkeämpi. Sillä jos vastaaminen on "hulluudelle naureskelua", kuitenkin vastaamatta jääminenkin katsotaan skeptikon kylmyydeksi ja ylenkatseiseksi asenteeksi.

Ainakin minä olen kohdannut noin "gaziljoonaa kertaa" erilaisia haaasteita. Herään toistuvasti siihen että minunkaltaisen hoopon valopään pitäisi taas selittää jotain. Ja jos ei kommentoi, niin "ei ota äärimmäisiä mahdollisuuksia" vakavasti ja on vain pilkkaava ja herjaava tyyppi.

Jos käyttäisin enneunia esimerkkinä, on tavallista saada esimerkiksi linkki uneen ja pistää alle "Miten sitä tuon jälkeen evosuut pannaan?" -kommentti. Ja jos näitä lähetettyihin uniin ei reagoi on vastaus sen suuntainen että "Mikäs intellektuelli skeptikko olet olevinasi kun ei edes älylliseen keskusteluun suostu?" (Ja ihan oikeasti näen kommentissa jopa jotain järkeäkin.)
1: Vaikeneminen on tässä jopa liiallinen merkki siitä että unen lähettäjä on voittanut, tehnyt skeptikkovalopäästä tuppisuun. Ajattelutapa on tuttu. Jo antiikin kreikkalaisessa maailmassa argumentti johon ei osattu vastata saattoi johtaa vihjailuun jossa argumenttia pidettiin "suukapulana", ja hiljeneminen oli häviön merkki.

Tärkein ja ainut asia jonka skeptikon tarvitsee keskustelugenrestä oppia on seuraava. Skeptikko on keskustelussa aina ilkeä. Vaikeneminen on ilkeyttä. Ja kommentoiminen on ilkeyttä. Erimielisyys on maailmankuvien puutetta. Mutta skeptistä ajattelutapaa saa pilkata (ilmeisesti se ei ole maailmankuva ollenkaan, eikä siksi kuulu siihen mielipiteenvapauteen jota pitäisi kunnioittaa.)

Skeptikko määritellään häviäjäksi toimistaan riippumatta. Hänen tärkein roolinsa on se, että hänellä on valtaa. Hänellä on todellinen valita se, miten hänet tuomitaan häviäjäksi.
1: Tässäkään ei ole mitään uutta : Onhan kommentointi joillekin jopa sama kuin todiste siitä että näkemyksellä on kompetenssia. Tai että kommentointi johtuu automaattisesti kommentoijan vihasta asiaa kohtaan. Itse asiassa tämänlaisia "kruuna niin minä voitan, klaava sinä häviät" -pelejä on skeptikolle syötettäväksi tarjolla muitakin. Niiden luetteleminen esimerkkien ulkopuolelle ei sen sijaan liene erityisen olennaista tämän blogauksen idealle.

Miten surrealisti voi olla skeptikko?

Moni voisi ajatella että yliluonnollinen sopisi surrealistiseen elämäntapaan erityisen hyvin. Mielestäni he ovat väärässä. Ainakin omalta kohdaltani skeptikon osa on juurikin se luonteva ja kenties ainut jatkumo surrealistiselle suhtautumistavalleni maailmaan.

Minähän en hae outoa maailmasta "Kafkan tapaan", vaan "Harmsin tapaan". Eli en hae outoutta hulluudesta, vaan katson miten juuri terveenä pidetystäkin löytyy varsinaista hulluutta. Tätä kautta olen narri, joka kaivaa järjettömyyttä siitä jota pidetään järkevänä. Näin ollen en korosta taikamaailmoita. Sillä maailma ei tarvitse sellaisia ollakseen kummallinen paikka elää ja olla.

Siksi en nosta kritisoitavaksi hulluja jotka ovat jossain mielisairaalassa. He ovat hulluja joita pidetään hulluina. Heidän pilkkaamisensa olisi vain turhaa. Sen sijaan tärkeämpää on ottaa esiin asiat, joita niiden kannattajat pitävät "turhan tärkeänä". Enneunet sopivat usein tähän.
1: Tosin minun on pakko sanoa että Piho on kokemuksieni pohjalta erittäin miellyttävä ihmisenä. Toki hänkin ottaa asiansa hieman turhan vakavasti ja vain sen kautta ja määrittelee oman uskontonsa kautta asioita sitä kautta että ne eivät ole hänen omia mielipiteitään lainkaan, hän vain välittää Jumalan mielipiteet asiaan. Kaikki väärä usko, kuten buddhalaisuus, muuttuu tätä kautta saatananpalvonnaksi. Hän ei tee tätä rinnastusta ilkeyttään, toisin kuin moni muu tuntuu tekevän. Hän vain näkee maailman Jumalan ja Saatanan leikkikenttänä. Ja muuta ei ole. Ja Jumalalle on vain yksi tie.
___1.1: Esimerkiksi itse pidän "kristinuskoa", "saatananpalvontaa", "hindulaisuutta", "homeopatiaa" tai "skientologiaa" ja monia muita asioita yhtä epätosina asioina. Silti niiden erottelu toisistaan on minusta varsin kätevää.

Tätä kautta minua kiinnostaa se tietyntyyppinen hulluus jota esitetään rationaalisena ja jonka annetaan kävellä kadulla. Logiikkasaivartelullisia puolivoltteja heittelevä "Tortuca" tarjoaa mahdollisuuden äärimmäisen absurdin kohtaamiseen. Jos sitä itse rupeaisi sellaiseksi, olisi tietysti enemmän surrealistinen, mutta ei tietäisi sitä. Pyrinkin maksimoimaan ymmärryksen maailman kummallisuudesta.
1: Kyllä, katson olevani osa maailmaa. Esimerkiksi HK:n sinisen lenkin atomeja pomppii minussa kovasti. Samoin varmaan niitä erilaisia tyttöbakteereita, joilla lapsena muut pojat kiusi ja piti inhoina.

Kun käyn keskusteluun, en odota tulosta. On täysin selvää että "Tortuca" ei tule kääntymään. Sitä on turha odottaa. Sen sijaan voi odottaa niitä saivarteluja, joista sitten saa älyllistä hupia. Usein selityksissä kun korostuu koherenttius ja voi olla järkevän sijaan.
1: Tämä tietysti pakottaa käyttämään jotain mittaria. Sillä irrationaalinen on pakosti suhteessa rationaaliseen. Ja jos voidaan punnita onko asia järkevää vai järjetöntä, joudutaan käyttämään jotain joka erottaa ne toisistaan. Tieteellisyys on tässä melko turvallinen vaihtoehto. Toki tässä piilee vaara: Omasta näkemyksestä voi tulla pakkomielle ja sitten sitä ottaa itsensä liian vakavasti. Tätä kautta onkin hyvä korostaa että olen narri.

Kuitenkin on hyvä huomata että tässäkin nauretaan uskomuksille eikä ihmisille. Tätä kautta vertaaminen hullulle nauramiseen on väärin. On eri asia osoittaa hullua sormella, kuin käydä vakavasti hullun väitteet läpi ja löytää niistä järjettömiä asioita. Itse asiassa psykoosiin liittyy se, että "todellisuudentaju on vääristynyt." Jos joku näkee että kello on hämähäkki jolla on murhanhimoisia ajatuksia, voi ajatuksen surrealistisuuden tajuta ilman että tässä rähätetään ja pilkataan mieleltään järkkynyttä.

Toki oma lähestymistapani aja siihen että tiedän että keskusteluun osallistumiseni loukkaa. Kritiikin alla oleva kohde on hyvin usein sitonut identiteettinsä näihin asioihin, jolloin asian kritiikki näyttäytyy hänelle hänen itsensä pilkkana. (Mikä on itse asiassa on outoa ja siksi sydäntäni lähellä.) Asian ja itsen linkittäminen kertookin linkittäjän omasta maailmasta enemmän kuin skeptikon.

Kun kallioltaroikkuja putoaa.

"Dernjatin kajautti laulun saadakseen ikävät ajatukset mielestään. Laulu oli niin hilpeä ja korvia hivelevä, että Dernjatin uppoutui siihen kokonaan ja unohti jopa kävelevänsä romanttisella rantatiellä, jolla autot saattoivat siihen aikaan päivästä kiitää hyvinkin tuhatta ja sataa. Rantatie oli hyvin kapea eikä auton tieltä ollut helppo hypätä sivuun. Sen vuoksi reittiä pidettiin vaarallisena."
(Daniil Harms, "Kärpänen")

Usein televisiosarjoissa käytetään erilaisia koukkuja. On tavallista että jakso lopetetaan jännittävään vaaranpaikkaan, cliffhangeriin, josta sitten pelastetaan parin sekunnin päästä seuraavan jakson alussa. "Tuhannen ja yhden yön tarinoiden" ("Alf laila wa laila") koko yksittäisten satujen takana kulkeva pääjuoni perustuu vain ja ainoastaan tähän kikkaan. Jätetään satu kesken pahasti, niin ei tule teloitetuksi vaan saa vielä yhden yön lisää. (Jokainen tuntee ilmiön, ja itse asiassa pelastumista osataan odottaa.)

Tämä on tietyllä tavalla optimismia. Se voi antaa uskoa maailmaan. Mutta ei maailmaan sellaisena kuin se on. Tässä asiassa kuitenkin auttaa lapsille tarkoitettu hömppäkomedia, jossa on avaruusolento(ja). Sarjan nimi on "ALF" (ilman mitään Lailoja). Sarjaa tehtiin neljä tuotantokautta. Sarjan ideana on se, että avaruusolento rysähtää stereotyyppisen ylinormaaliin perheeseen, sen kotiplaneetta Melmac on tuhoutunut tyystin, joten kyseessä on lajinsa viimeinen avaruusolento.

Tätä kätketään, jotta avaruusolennolle ei tehdä kokeita. Avaruusolento on epäkorrekti oluesta ja kissojen syömisestä pitävä suorasuinen olento, jonka itsekeskeisyys päätyy siihen asti että puoli sarjaa kuunnellaan sitä miten hän itse nauraa omille vitseilleen. Perhe oppii rakastamaan ALFia, vaikka tämä on pahatapainen, aina aikaansaamassa vaikeuksia - ja kuluja. Koska jaksoja on paljon, kiintyy katsojakin jollakin tavalla hahmoon.

Sarjan viimeinen jakso päättyy siihen, että ALF on siirtymässä takaisin omiensa pariin - matkan varrella on paljatunut että muitakin Melmacilaisia on elossa, ja heitä on jopa aika paljon. Ennen lähtöä armeija kuitenkin nappaa ALFin. Tälle tullaan tekemään kokeita.

Tämän oli tarkoitus olla cliffhanger. Sarjan teko lopetettiin, joten tästä leikepöydälle joutumisesta tuli ALFin loppu. Elämässä on jotain hyvin samaa - ALF on vielä siitäkin osuva, että hahmolla on oikea nimi, jota kerrotaan : Gordon Shumway. Kuitenkin perhe ei käsittele häntä indiviidinä, yksilönä, vaan kutsuu häntä siksi mikä tämä on : Alien Life Form. ALF on sarjan alusta loppuun asti nimeään myöten vieras, muukalainen, eri.

Jokainen meistä yrittää olla "Tuhannen ja yhden yön tarinoista", eli vaikka jokainen tiedostaa kuolemansa, olemme kuitenkin aina yrittämässä ostaa itsellemme lisäaikaa. Kohtalomme on kuitenkin enemmän kuin ALF:illa. Olemme tekemässä jotain, ja se ei onnistu koska todellisuus ei mukaile yltiöoptimistisia asioitamme. Me kenties kuvittelemme niitä pieniksi, maanläheisiksi ja realisteiksi.

Todellisuus voi vaikuttaa absurdilta, mutta absurdeja ovatkin omat tarinamme. Ne kuitenkin kätevästi suuntaavat mielen pois murheista. Niistä todellisista asioista. Laulun arvo on eskapismin arvo. Laulun arvo on se, että ei huomaa kuoleman todellisuutta joka ilmenee nopeasti kiitävässä autoissa.

Muodonmuutoksia.

Surrealistina pidän kaikenlaista absurdia erittäin tärkeänä työkaluna. Pinnallisesti ajatellen absurdin voisi ajatella liittyvän epätodelliseen, epätoteen ja irrationaaliseen. Absurdin syvin olemus on kuitenkin outous. Ja outous ei ole järjettömyyttä tai epätotta. Se on odottamatonta. Absurdi on siis suhteessa ihmisten odotuksiin.

Tätä kautta absurdi voidaan nähdä sitä kautta että se yllättää. Ja tällä on huvituksen ja ällistyksen lisäksi lisäulottuvuuksia. Absurdi kertoo odotuksistamme - ja se voi avata silmämme totuudelle. Esimerkiksi seuraavat asiat ovat tärkeitä:
1: Absurdi voi korostaa odotettuja asioita niin paljon että se näyttää vieraalta. Tällöin odotuksemme voivat särkyä.
2: Absurdi voi esitellä vieraan stereotypian, joka on yhtä hyvä kuin se "normaali stereotypia". Tällöin odotettu asia joutuu kriittisen tarkstelun kohteeksi. Hegemonia särkyy, kun sille esitetään vaihtoehto.
3: Absurdisti voi kertoa totuuden siellä missä odotuksissa on valhe. Tällöin se on hyvinkin odottamatonta.
4: Absurdi voi olla valhe siellä missä on totta, joka valaisee sitä että ollaan "oikeilla jäljillä"

... Muitakin vastaavia varmasti on ... Mutta niiden kaikkien teema menee siististi sanan "dekonstruktio" alle. Absurdi esittää asioita joihin määritämme suhteemme, joko sitä kautta mitä on, että sitä kautta mitä ei ole.

Tahallinen absurdismi, taitava absurdismi, vaatii todellisuudentajua. Itse asiassa Umberto Econ "Foucaultin heilurissa" tästä on esimerkki. Siinä esitellään "Tetrapiloktomiaksi" nimetty ajattelutapa, jossa ideana on kehittää irrelevanssintaju äärimmilleen. Tässä vaaditaan logiikan tajua - jotta logiikkarikko tajutaan on osattava mikä on loogista. Ja jotta tiedettäisiin mikä on mahdollista, on tunnettava mahdollisten tapahtumien rajat. Samoin jotta kykenet olemaan kunnolla absurdi, sinulla täytyy olla hyvinkin hienostunut ja hiottu näkemys asioiden tiloista.

Yksi käytetyistä esimerkki muodonmuutos. Esimerkiksi Kafkan eräässä novellissa asioita käsitellään symbolisesti syyllisyys valtaa ihmisen, ja tämä muuttuu vähemmäksi. Tätä symbolisoi hyönteinen. Tässä tapahtuu täydellinen määritelmän muutos. Kuitenkin hienovireisempi - joskin vahvemmin absurdi - on oma suosikkini, Daniil Harms. (Tämä ei ole edes hänen oma syntymänimensä.)

Hän keskittyi olemassaoloon, esineisiin ja identiteettiin. Harmsin mukaan joka ikisellä esineellä ja asialla on monta merkitystä. Absurdeimmillaan asia on jos sillä on vain yksi merkitystaso, silloin se "on olemassa, mutta mahdoton". Jos sillä on niitä nolla, sen olemassaolokin lakkaa. Harmsin "Esineet ja muodot" on luettavissa internetin puolellakin:

Tulkintani mukaan keskeisintä on että on se, että jokainen sana, kuten "kaappi" koostuu äärettömän monesta sanasta. "Kaappi" saadaan kun otetaan iso lista adjektiiveja. Ja kun otetaan ääretön määrä erilaisia kaapin edustajia, jotka yhdessä ovat yleiskäsite "kaappi". Tätä kautta jokainen substantiivi rakennetaan analogian kautta. Sama ehto koskee myös liikettä ja toimintaa, kuten "juoksemista".

Olemassaololla on Harmsin mukaan tasoja. On neljä tapaa olla "käytettävä". On kuvaava, geometrinen / rakenteellinen, merkitys. On funktionaalinen, käyttötapaa ja tarkoitusperää koskeva taso. On vaikutuksia ihmisen tunteisiin. Ja on vaikutuksia ihmisen kauneudentuntoon. Lisäksi esine voi olla olemassa. "Käytettävyys" on ihmisen suhde esineeseen. Olemassaolotaso taas on ihmisestä riippumatta. Mahdottomilla esineillä on vain yksi ominaisuus, olemassaolemattomalla niitä ei ole yhtään. Unenomaiset esineet ovat yli -inhimillisiä ja niistä puuttuu jokin käyttöominaisuus. Ja tietoinen mieli pyrkii konstruoimaan kaikki neljä käyttöominaisuutta. (Esimerkiksi esteettinen voi olla ruma, kaunis tai neutraali. Tai mitä tahansa näiden välistä.) Ääritilanteessa kappaleella on vain olemassaolo, jolloin ihminen mielessään liittää tämän olemassaolon käsitteen itseensä ja rakentaa kohteen käyttöominaisuudet itsensä kautta.

Näiden kautta voidaan rakentaa hienovaraisempia muodonmuutoksia. Harmsin kertomuksissa toistuukin usein erilaisia tapahtumisen tasoja. Otan esimerkkejä novelleista jotka on netissä helposti luettavissa. (En siksi että en jaksaisi selata omaa kirjahyllyäni, vaan siksi että innostuisitte.):
1: Esimerkiksi novellissa "Nuori mies joka hämmästytti vartijan" alkaa kuvauksella jossa vartija kuvittelee ääneen kärpäsen tappamista liimapisaraan. Ja myöhemmin vartija murskaa saman kärpäsen sormissaan. Tässä ideologinen ja sanallinen taso ja konkreettinen taso olivat erilaisia, ja kyseessä oli tämän teon muodonmuutos.
2: Ja tietenkin "Eukko" -novellissa on lause, jossa pelkästään sitä kautta että hän tietää ruumishuoneen vartijan olemassaolon, ihminen rakentaa mielessään funktionaalisen selityksen sille miksi vartija on olemassa. "Miksi te kuvittelette hänen istuvan siellä? Vain yhdestä syystä: vahtiakseen, etteivät vainajat ryömi ympäriinsä." Teleologia, päämääräsyiden etsintä, pulpahtaa kuvioihin kuin itsestään. Vartijalla on novellissa jopa eettinen rooli, kun tämä suojelee ihmisiä niiltä ryömiviltä ja vaarallisilta vainajilta, joiden kanssa pitää aina olla varuillaan.
3: Ja "Kun näen ihmisen" -novellissa on mies jonka toiminnat ovat samat kuin hänen impulssinsa. Moni on varmasti törmännyt tilanteeseen jossa vieraan kuuntelu, joka voi aluksi olla innostavaakin, muuttuu ärsyttäväksi. Jossain on se raja, jossa esimerkiksi ne iänikuiset ja tuhat kertaa kuullut lomamuistot alkavat tympimään. Novellissa henkilön nyrkki heiluu siihen malliin, joka olisi täysin tavallista jos ihmisissä ei olisi eettistä ja toimintaa hillitsevää tasoa.

Tätä kautta voidaan nähdä että Harmsin takana on selkeähkö ja laaja toimintatapa, jonka kautta hän on jäsentänyt maailman. Hän vain on seulonut tavanomaisen ulos, jolloin jäljelle jää epätavanomainen. Ja joskus tämä epätavanomainen pyyhkii lattiaa odotuksillemme ja ajatustavoillemme. Tätä kautta voi kriittinen mieli saavuttaa jopa jotain jota voisi kutsua sanalla "knowledge".

Jumalankiellosta - ja hieman lusikoidenkin.

"kyllä nuo lauseet sittenkin koskevat Jumalan olemassaoloa. Eihän mitään tuollaisia ajatuksia tai ongelmia voisi syntyä, jos Jumalaa ei ensin olisi olemassa. Tarvitseeko ihminen Jumalaa maailmansa selittämiseen?" ... "Nuo kysymykset syntyvät vain siitä, että kuvattu asia on ensin olemassa, ja sitten me pohdimme omaa suhdettamme siihen. Jos asiaa ei olisi olemassa, koko ajatus olisi täysin turha ja järjetön. Jumalan kieltäminen tai väittäminen tarpeettomaksi vahvimpia todisteita Jumalan puolesta. Jumala on niin vahvasti olemassa, että ihmisen täytyy jopa kapinoida vastaan."
(Eero Ojanen, "Mitä Aristoteles on minulle opettanut", sivut 80-81)

Otin yllä olevan lainauksen esille, koska se on melko yleinen. Ja se on itse asiassa liitoksissa ihan mielenkiintoisiin asioihin.

Keskeisin on tietysti loogisen lauseen suhde todellisuuteen. Sekä kuviteltavissa olevan ja aidon välinen ero. Se, että jokin on loogisesti hyväksyttävä, eli totuusarvolta pätevä päättely, on myös muistettava totuusehtojen mahdollisuus. Jumalan olemassaolo on siis olemassa mahdollisuutena loogisessa mielessä. Ja tämä ei välttämättä ole sama asia kuin oleminen myös muutoin. Määritelmän olemassaolo ei viittaa aktuaaliseen olemassaoloon - ja tämän vuoksi meidän ei tarvitse pelätä kentaureja matkallamme kotiin. Mielikuvan totuusarvo ja todellisuuden totuusehto ovat eri asioita. Jokainen tunnistaa tämän eron ja siksi Daniil Harmsin novellissa "Tarinoita Himmelkumovista" tuntuu tapahtuvan epälooginen asia: "Piipputupakka loppui eikä Himmelkumovilla ollut mitään poltettavaa. Hän imeskeli tyhjää piippua, mutta se vain lisäsi tuskaa. Näin kului parisen tuntia. Sitten piipputupakka ilmestyi." Mielessä oleva määrittely omassa piipussa olevasta tupakasta on sama kuin aito tupakka.

On tärkeää muistaa että meillä on kahdenlaista suhdetta asioihin. Molemmat niistä ovat relevantteja: Mietimme olemassa olevaa ja suhdettamme siihen. Ja mietimme mitä ei ole, ja suhdettamme siihen.

Tästä saa mielenkiintoisen huomion "Matrixista". Siinähän "There is no spoon" -huomio oli tärkeä. Moni mystikko on iloinnut siitä että tässä on takana syvä totuus. Heistä elokuva muistutti että henkisempi ja aidompi ja todellisempi totuus oli bittien ulkopuolella. Harva kuitenkaan esitti että lusikan kieltäminen jotenkin varmistaisi lusikan olemassaolon. Se osoitti että lusikka on vain illuusio. Suhde tämän mietintään oli hyvin tärkeä, ainakin juonen etenemisen kannalta. On mielenkiintoista että lusikoiden kyseenalaistamiseen suhtaudutaan kevyemmin ja sallivammin kuin Jumalan kyseenalaistamiseen.

Tämä kertoo jotain olennaista takana olevista asenteista.

Syy on se, että itse "kielto vahvistaa" -argumentti ei itse asiassa rakenteensa vuoksi vakuuta ketään. Se hyväksytään jos ja vain jos sinulla on asiaan liittyvä sokea piste. Eli hyväksyt asian muutenkin, ja puolustat sitä niin puupäisesti että mikä tahansa pönkkä kelpaa. Oman identiteetin suhde olemassaoloon on mietitty ja siihen vahvasti sidottu. Maailmankuva ei kestäisi muutosta tässä asiassa. Siksi se tuntuu vakuuttavalta vasta kun Jumalan olemassaolo on itsestäänselvyys jota ei voi eikä saa kyseenalaistaa.

Asiantila on helppo huomata esimerkiksi siinä miten argumentteja ei käytetä samankaltaisissa tilanteissa: Tämänlaatuista argumentaatiota ei oikeastaan sovelleta mihinkään muuhun kuin Jumalakysymykseen. Esimerkiksi tästä voisi ottaa jutun jossa kerroin Ryösön reagoinnista "darwinkala -puskuritarraan" Hän vastustaa evolutionismia, koska ei usko evoluutioon. On siis jokin evoluutio jolla on totuusarvo ja totuusehto. Olisi toki tavattoman helppoa muistuttaa että tosiasiassa reagoinnin tarve johtuisi psykologisesta tunteesta. Siitä että tietää että on väärässä. Tämä olisi kuitenkin nihilointia. Tällä tavalla voidaan aina rakentaa kritiikki -immuniteetti, kun vastustus vain tukee itse asiaa. Tosiasiassa Ryösö vastustaa evoluutiota koska ei usko että evoluutiota on muuna kuin ideologisena konstruktiona. Ja koska hän näkee että evolutionismi vaikuttaa maailmassa. Hän on ehkä epäonnistunut evoluution totuusehdon arvioinnissa, mutta muuta osin hänen toiminnassaan ei ole mitään irrationaalista.

En näe että Ryösö kokisi että "evoluutio on niin vahvasti olemassa että sitä vastaan täytyy ihan kapinoida." - Ei vaikka taikasana "alitajuinen" iskettäisiin mukaan ad hoc -selityksenä sille miksi Ryösön kokemukset lienevät erilaisia.

Itse asiassa tähän liittyy jännittävä yhteys. Yhteys saadaan nihilismin kautta. Ateisteihin liitetään usein sana "nihilismi". Vihainen nihilistihän olisi eräänlainen oksymoroni. Jos ateisti ei siis reagoi ja kiellä aktiivisesti, hänet katsotaan nihilistiksi. Ja tätä taas pidetään pahana asiana jo sellaisenaan. Jos hän on aktiivi, hän kapinoi ja Jumalalla on tässä mahtava valta. Tässäkin kohden on kyseessä se, että rakennetaan tilanne jossa pelin henki on "Kruuna - minä voitan, klaava - sinä häviät". Lakitermien : Epäilty on automaattisesti jo tuomittu. Systeemin merkitys on vain löytää miten hän on syyllinen. Syyttömyysmahdollisuutta ei sallita.

Kuitenkin vastustamisen intoon täytyy olla syy. Jostain syystä olemassaolottomuus on ateisteille kovin merkittävä asia. Tätä näkemystä puolustetaan kovasti. Ateisti ei siis ole nihilisti, vaan kokee että tällä asiantilalla on merkitystä. Tätä kautta päästään kätevästi siihen kapinointien syyhyn.

Ideologia ja ideologian kannattajien vaikutusvalta ja heidän uskomustensa totuusarvo eivät ole sama asia. Kiistäminen ei välttämättä olekaan tukea. Syy on hyvin yksinkertainen : Ihmisen ei tarvitse uskoa evoluutioon uskoakseen evoluutikoihin. Ihmisen ei tarvitse uskoa Jumalaan uskoakseen uskontojen olemassaoloon. Jos nykyään kiistää Isiksen, ei tästä saa aikaan kovin suurta tunnekuohua, koska kaikki ovat samanmielisiä asiasta. Tämä Jumala on jäänyt historian lehdille. Tämä ei siksi vaadi mitään kapinointia. Jos kuitenkin perustaisin Isiskultin, joka saisi suosiota, ja joka alkaisi pitämään aamunavauksia kouluissa, kieltämään lastenvaippojen myyntiä ja ostoa, komentaisi kaikki vuosittaiseen Isiksen palveluun ja pistäisi balsamoinnin kouluaineeksi, se alkaisi saamaan vastareaktiota. Isiksen totuusarvo ei muutu mihinkään. Mutta suhde hänen seuraajiinsa on pohdittava sitäkin tarkemmin. Suuri syy on siinä että Isiksen seuraajat käyttäisivät tässä yllä mainitussa tilanteessa valtaa. He olisivat sen verran ylimielisiä että määrittäisivät oman arvonsa myös muille: He vaikuttavat esimerkissä sen verran paljon että käytännössä sitä ei voi välttää. Kaikkien olisi pakko ottaa heihin kantaa, koska instituutioon törmää lähes yhtä varmasti kuin gravitaatioon.

Jumalan olemassaolokysymys herättää tunteita siksi että se ei ole tyhjiössä oleva totuusarvoväite. Siihen on liitetty ideologiaa, toimintaa, arvoja, normeja ja käskyjä. Uskonto on ideologia joka hallitsee. Uskontokysymys on ennen ollut hegemonia, eli itsestäänselvyys, jota ei saa kritisoida. Ja tätä kautta sen ei ole aikaisemmin tarvinnut puolustaa itseään mitenkään. Ilman erimielistä ei ole diskurssia, ja taisteluun tarvitaan toinen osapuoli, vihollinen. Erimielisyyden vuoksi sen kannattajista osa kuitenkin puolustautuu raivokkaasti ja kohtaa vastaraivokkuutta. Kyseessä ei enää ole hegemonia -asemasta. Kaipuu hegemonia -aikoihin kertoo siitä että eri vaihtoehtojen punnitseminen on heistä automaattisesti huono asia. Toki eri vaihtoehtojen punnitsemisessa on erimielisyys, kina ja konfliktin ja jännitteen paikka. Ja kaikkien yksimielisyyteen panostamisessa on helpommin harmonisuutta ja ykseyttä. Se ei silti ole filosofiassa tai tieteessä kovin rakentavaa.

Kun puhutaan olemassaolosta, voi olla loogista sanoa että Jumala on olemassa määriteltynä kappaleena. (Toki transsendentin ystävät ovat tästä varmasti erimielisiä.) Tämä ei tarkoita että sillä olisi vaikutusta kehenkään. Jumala voi olla ideologian kautta vaikuttava määritelty normisto. Tämä ei tarkoita että normien takana oleva yliluonnollinen olisi konkreettisesti olemassa.

Outo.

Tämä on tämän blogin 1000 kirjoitus. Tähän liittyy perinne pyöreistä luvuista. Joku voi olla pyöreän pöydän ritari, mutta minä olen enemmän pyöreiden lukujen ritari. Niissä on jotain mielivaltaisen mahtipontista. Esimerkkien kautta:
100. blogaus sisälsi hämmästyksen siitä että mitä on saatu aikaiseksi.
200. käsitteli blogaamista propagandana, jolla voi olla suunta kohti parempaa, ainakin sitä kautta että muisti on lyhyempi kuin kehä mitä kiertää.
300. oli sävyltään jopa riehakas oman paikan näyttö. Sija on ehkä statukseltaan vaatimaton, mutta sitäkin raivoisampi.
400. käsitteli blogaamista arkijärjen ilmentymänä ja siinä oli jotain tavoitteenasettamisen tuntuakin.
500. vihjasi blogaamisen olevan avoimen kirjeen tekoa.
600. kirjoitin amatööriydestä, eli bloggaamisesta innostuneena ja rakastavana harrastustoimintana.
700. kirjoitti blogaamisesta blogaamisena.
800. käsitteli bloggaamista oppimisprosessina.
900. käsitteli blogaamista julkaisutoimintana

Tällä kertaa ajattelin lähestyä asiaa uudella tavalla. En korosta blogaamista viestimisenä tai tietyn tyyppisenä tekstinä, vaan nostan esiin uuden tavan katsoa filosofian yleistä sisältöä. Koska olen surrealisti, on ytimessä tietenkin outous. Itse asiassa melko tuoreeltaan sain hallintaani Jani Kaaron kirjan nimeltä "Kaiken OUDON ensyklopedia". Sen lähestymistapa outouteen korostaa tuntemattomuutta. Takana on kielitoimiston esitys siitä että outo tarkoittaa vierasta, epätavallista ja tuntematonta.

Kaaron esipuheessa tässä kohden asiaan suhtaudutaan tavallisesti siten että halutaan tietää mutta pysyä kaukana. Outo sisältää hänestä hieman pelottavan elementin. Kaaro korostaa että avomieliset voivat hyvinkin halata vierasta, kun taas skeptikot kieltävät ja ovat tosikkomaisia näiden asioiden suhteen. Hänen oma näkökantansa taas on se, että asioiden tapahtumisella ei ole niin paljoa väliä. "Kysymys siitä, onko väitetty tapahtumasarja todella tapahtunut juuri niin kuin kerrotaan, ei ole aina olennainen. Nämä tarinat ovat jääneet elämään ennen kaikkea siksi, että jokin niissä vetoaa meihin. Tässä tarinat pyritään kertomaan niin kuin niitä on tähän asti tavattu kertoa, ei akateemisen tutkimuskirjallisuuden tai virallisen historian näkökulmasta." Toisin sanoen Kaaro korostaa tunnetta ja yksilön kokemusta, ja asiat ovat ensisijassa kertomuksia. Ne eivät säily siksi että ne ovat totta tai koska ne ovat valehtelupropagandaa, vaan siksi että ne vetoavat tunteisiin.

Tämä viittaus sopii melko hyvin perinteisiin suhtautumistapoihin, joita ihmisillä on taikuuteen. (Ei magiaan vaan sellaiseen silmänkääntöön jota joku ammattitaikuri tekee lavalla.) Toiset yrittävät selittää asiat ja toiset haluvat vain kokea äimistyksen. Ensimmäisillä taikatempun selitys tekee siitä hienon, ja jos sen tapahtuma tuhoaa sen, se ei ole magiikkaa. Jälkimmäisten mielestä selitys tuhoaa koko taikuuden, heille magiikan kokemus on siis eräänlainen episteeminen tila, tietämättömyys tuo mystisen kokemuksen.
1: Tätä kautta on selvää että nykyajan skeptismi liikkeenä jota esimerkiksi Randi ajaa on selvästi taikuuden selittävää, kun taas ateenan skeptismi oli sitä jälkimmäistä luokkaa, jonka mielestä ihminen saavuttaa mielenrauhan kun lakkaa äimimästä ja tarttumasta tietoon jota ei voi saavuttaa.

Mielestäni tässä on vain puolet. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä että paranormaali tai maaginen ei ole vielä riittävä outouden koko kirjossa. Toki ne ovat outoja, muta kaikki oudot eivät ole niitä. (Samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) Tässä helpoin tie syntyy absurdejen teosten kautta. Monissa absurdeissa teoksissa tapahtuu outoja. Kafkan novellissa ihminen muuttuu hyönteiseksi, mikä on selvästi paranormaali tapahtumana. Kuitenkin on myös Daniil Harms, jolla on absurdi novelli siitä miten mies jonottaa hopealusikan kanssa, ja saa sitten vaihdossa emalilusikan. Tämä oli hänen ajan venäjällä juuri sellaista mitä tapahtui oikeastikin.
1: Toisin sanoen haluaisin nostaa arkisen outouden keskiöön. Pyrin vaalimaan sitä ja löytämään sitä. Ja siinä missä "paranormaalissa absurdissa" tieto saattaa häivyttää kummallisuuden, voi "arkisessa absurdissa" systeemin tunteminen suorastaan lisätä sitä. Esimerkiksi tänään kävin "ammatillista" keskustelua oudoimmista kikoista joilla on hankittu erilaisia maanviljelykseen liittyviä tukia EU:lta. (En kerro niitä tässä.) Kun tapahtuma -ajan systeemin tuntee, niistä saa hupia irti. On vaikeaa sanoa onko lain mukaan saatu tuki kieroilua vai älykästä liikemiestaitoa. Sen voi kuitenkin sanoa että ne ovat usein olleet ilmenemismuodoiltaan hieman outoja.
2: Sama koskee tietysti meidän jokaisen irrationaalisia tuntemuksia. Esimerkiksi kun minulla halkesi viisaudenhammas, sain arvokkaan opetuksen siitä miten kipu, tunneärsyke, voittaa järjen. Ja miten tästä seuraa se, että veikko joka säännönmukaisesti heiluttaa vaarallista teräesinettä, ja on aina välistä kipua tekevissä nivellukoissa maassa, kokee aitoja pelon tunteita hammaslääkärin pienen välineen ja kivuttoman operaation kanssa. Reagointi on tältä osin tiedettyä mutta suhteetonta.
3: Toisaalta onhan fysiikkakin hyvin outoa ja arkijärjen vastaista. Suhteellisuusteorian ja kvanttiemkaniikan seuraukset ovat usein niin outoja että Valtaojakin kirjoissan kertoo saavansa postia jossa kerrotaan miten tieteen on tässä osin oltava väärässä. Arkijärjellä on vaikeaa sisäistää miten lähes valon nopeutta kulkeva auto on "muka lyhyempi". Outous riippuukin tässä siitä että arkijärki eroaa muunlaisesta järjestä.
4: Luulo siitä että absurdi ja irrationaalinen olisivat ikään kuin automaattisesti rinnastettavia. Että ihminen tarvitsisi outouden kokemukseen mystiikkaa, jotain yliluonnollista. Ihmettely voi siis onnistua tietämisen kautta. Itse asiassa tieto voi nostaa esiin kysymyksiä joita ei muuten osattaisi edes kysyä. Tältä kohden ajatellen blogiini suoltamista voisi kuvata hakuuaukean tekona. Mitä enemmän hakataan, sitä laajemmat ovat reuna -alueet. Tätä kautta tieto voi todellakin lisätä ihmettelynaiheita.

Kilpailu.

Ajattelin että voisin samalla juhlistaa tätä 1000 juttua julistamalla pienen kilpailun lukijaparoille. Vaivoista voi siis jopa hieman tienata omaisuutta. Palkinnoksi laitan (tietysti) juuri tuon Kaaron kirjan, joka sisältää sanakirjamaisia kuvauksia erilaisista oudoista ilmiöistä. Selviän tietysti halvalla, koska annan käytetyn, joskin erittäin hyväkuntoisen, kirjan. Sen aihepiiri ja rajaus takaa sen että niin mystikko, satuja kertova, skeptikko kuin UFOuskovainenkin voi lukea sitä.

Tietenkin vaadin teiltä työtä. Työtehtävä on seuraava: Kun tämä on blogi jossa filosofiaa tehdään miekalla, sinun tehtäväsi on sitoa filosofia johonkin esineeseen, siihen millä sinä teet sitä. Lähetä tästä kirjoitus jossa selviää mitä millä. Ja ennen kaikkea miksi. Tässä on hyvä että sekä se oma käsitys filosofian luonteesta, tai ainakin se näkökulma joka on itselle se tärkein ydin, tulisi myös esiin. Sen kun lähettää minulle, osallistuu kisaan.

Lähetetyssä sähköpostiviestissä on oltava (0) sähköpostin otsikko joka ei kuulu varsinaiseen julkaistavaan tekstiin (1) jutun otsikko (2) varsinainen teksti ja (3) kirjoittajan nimi.

Muutoin muoto ja tyyli ovat vapaita, enkä määrää pituuttakaan mitenkään. Jos asian saa sopimaan Haikurunoon, sen parempi. Olisi kuitenkin hyvä jos tyyli jotenkin sopisi esityksen sisältöön ja luonteeseen. Pisteytän tulokset itsevaltiaisesti, mutta arvostan sitä että esine on jollakin tavalla osuva, mutta eikliseinen. Sekä huumori että vakavuus saavat arvostusta jos ja vain kun ne tekevät yhtenäisen tyylin.

Parhaat esitän julkisesti tässä blogissa, odotusarvoisesti kirjoittajan nimellä varustettuna. Siksi haluankin tietää kirjoittajan. Jos hän ei halua nimeään julkiseksi, jätän sen laittamatta esiin kunhan asiasta vain ensin erikseen pyytää. Kilpailuun osallistutaan samaan tapaan odotusarvoisesti, mutta siitäkin voi kieltäytyä erikseen. Palkinto lähtee tietysti johonkin osoitteeseen, mutta lähetysosoitteen sovin mieluummin jälkikäteen erikseen voittajan kanssa. Yhteystietoja ei levitellä, eikä tallennella pahan agnostisen salaliiton palvelimille.

Kilpailu on voimassa tämän vuoden loppuun asti, eli jos viesti on perillä sähköpostilaatikossani 31.12 2009 vaikka 23.59.59, se on mukana kisassa. Toivottavasti suotte viestejä aikaisemmin, koska ajattelin nauttia niiden parissa aikaa. (Toivottavasti suotte viestejä ylipäätään.) Lähettäkää juttu sähköpostiosoitteeseen: Toivon suuresti että ette laita otsikkoon jotain, joka näyttää roskapostilta. Jos ette keksi muuta laittakaa siihen "Koska partateriä ei voi lähettää sähköpostissa..." Tästä tiedän että kyseessä on aivan varmasti kilpailutehtävä. Toki muunkin otsikkoiset luetaan, paitsi jos erehdyn luulemaan niitä spammiksi.

Kirjat, lukeminen ja vaikutus.

Mika Sipura otti osaa johonkin pyörineeseen kirjailmiöön. Siinä pitää kasata kirjoja, jotka ovat jotenkin erityisen hyvin vaikuttaneet.

Tehtävänannon rajojen mietintä:

Ensi alkuun on hyvä huomata, mitä tämä meemi ei mielestäni tarkoita.
1: Se ei ole mikään "suosituslista." Tämä onkin tärkeä asia, koska on eri lailla hyviä kirjoja. Palkitseva kirja, helppolukuinen kirja, kirja jonka lukee kerralla, kirja jota lukee pitkän ajan pieni pala kerrallaan, kirja johon palaa uudestaan. Ne ovat luultavasti hyvin erilaisia. Tätä kautta ei ole mitään yhtä lukutapaa: Kaikissa on mukana syitä jonka vuoksi lukee. Ja yksi ihminen voi pitää niistä, ja niiden arvojärjestäminen voi olla mieletöntä. "Minkälainen kirja on hyvä" ei ole mikään "yksi ja tietty" luokka.
2: Toisekseen tämä ei ole mikään tarkka valikoima "kaikista kirjoista" joita olen lukenut. Tämä ei ole myöskään lista siitä, mitkä kirjat ovat mielestäni erityisen hyviä. Tämä olisikin vaikeaa, koska lukemieni kirjojen määrät vaativat kymmenien tuhansien käsittelyä. En muista kaikkia nimeltä. Sisällötkin on monesta unohtuneet ja sekoittuneet keskenään. Tätä kautta yksittäisen kirja vaikutus olisi vaikea arvioida.
3: Tämä ei ole myöskään mikään "uusia teitä avaava" tai edes siihen kannustava juttu, koska tosiasiassa minä kuten moni muukin tekee karsintaa. Ja mielestäni tätä pitäisi lisätä.
___3.1: Ensinnäkin ei ole mitään syytä lukea kaikkia ja kaikenlaisia kirjoja. Moni ihminen tietää kirjoista jo ennen kuin on avannutkaan niitä. Tätä valikointia käytetään hyväkseen kirjakaupoissa, joissa ostetaan kirjoja joita ei olla vielä luettu. Mahdollisesti jopa useammin kuin sellaisia kirjoja jotka on jo luettu.
___3.2: Lisäksi pitäisi korostaa "taloudellisesa lukutapaa". Tyler Cowen ehdottaa että ihminen lukisi kaikkia kirjoja, ja lopettaisi niistä suuren osan. Sitoutuminen ei välttämättä ole hyvä asia kirjoissa. Huono kirja pitäisi heittää useammin nurkkaan.

Oman lähtökohdan reunaehtojen konstruointi.

Tosiasiassa tässä on kyse siitä, minkä kirjojen on katsonut vaikuttavan elämäänsä. Tässä kohden aloin tekemään listaa ja karsimaan tietyllä prosessilla kirjoja niistä joita olen lukenut.
1: Yritin hillitä itseriittoisuutta. Sillä tämänkaltainen kysymys houkuttelee silottamaan julkisuuskuvaa. Että laittaa vain huipputiedemiesten kirjoja ja kirjoja jotka on voittanut erityispalkintoja. Että laittaisi siihen kaikkea arvostettua ja tunnettua kaunokirjallisuutta. Tämän karsimiseksi, vaikka pitäisin jonkun tunnetun kaunokirjallisuuden teoksen sisällöstä, heittäisin sen pois, varmuuden vuoksi. Siksi valikoin vain "vähemmän tunnettua kirjallisuutta". Eli jos se antaa liian positiivisen kuvan, se on todennäköisesti "väärä kuva". En halua että kirjalista olisi mikään "peilin kirkastaja" joka korostaa miten mainio veikko olen. Jos ei muuten, niin sen vuoksi että jos se ei ole aidosti "minun minuuteen" vaikuttanut, siihen tarttuu sellaista egoilua, jonka lukija huomaa kyllä valehteluksi ja hännän nosteluksi kilometrien päähän. Kirjoittipa sen sitten "joka tunnetaan terävänä analysoijana" -muotoon jossa viitataan toisten sanomisiin tai ei.
2: Tämä ei saa olla vain kirja, josta pidän. Lisäksi sen olisi konkreettisesti vaikutettava persoonaani. Tätä kautta esimerkiksi "Taru Sormusten Herrasta" jäi pois. Olen lukenut sen useaan kertaan, mutta persoonaani siitä ei ole mielestäni jäänyt jälkiä.
3: Kirja ei saa olla sellainen, että se on joskus vaikuttanut, mutta että se ei vaikuta enää nykyisin. Että sillä olisi joskus ollut jokin erityinen arvo. Tätä kautta dumppaantuu iso kasa kristillistä että shamanistista ja meditaatio kirjallisuutta. (Itse asiassa haluankin haistattaa niille pitkät.)
4: En ota esiin kirjoja jotka vaikuttava johonkin filosofiseen koulukuntaan, eli sen täytyy vaikuttaa nimen omaan luonteeen ja arkielämään. Muuten elämästä tulisi helposti "akateemisen irrallista". Siispä listan kirjat eivät niikään ole rakentaneet sitä mitä mieltä olen, vaan vaikuttavat siihen minkälainen olen. (Tosiasiassa olen kuitenkin enemmän kotikasvatuksen, kavereiden, geenien ja turpaan saamisteni summa.)
5: Otan vain sellaisia kirjoja joita minulla on omana. Jos en omista sitä, en saa siitä kuvaa. Ja jos en ole vaivautunut hankkimaan/varastamaan/lainaamaan sitä, tullen toimeen ilman sitä. Jo ostotoimenpide itsessään on markkeri kirjan merkityksestä.

Lopullinen läjä:
Nämä kirjat, joita en laita siististi rinnakkain, koska siitä saattaisi syntyä jokin ihme harhaluulo siitä että ihmisen mieli ja minun mieleni olisi jokin järjestelmällinen laitos. Laitoin ne läjään. Tietenkin haluatte perustelut sille, miksi juuri nämä kirjat on valittu.
1: Markus Kajo, "Kettusen paluu - ihmisen käsikirja" muodostuu lyhyistä jutuista. Ne käsittelevät humoristisesti ihmisyyttä ja siihen liittyviä asioita. Tämä kirja on antanut minulle paljolti ihanteeni. En siis ole kirjan mukainen, mutta se on heitättänyt monta seikkaa kyseenalaiseksi. Osoittanut paheitani. Mutta kannustavasti. Mielestäni kirjan kirjoittajalla on sellaista aitoa Sokraattista filosofista asennetta, johon on erittäin vaikeaa törmätä.
___1.1: se lähestyy asiaa huumorin kautta. Elämä ei ole niin totista vänkäämistä, kuin jotkut yrittävät rakentaa. Että kaiken ei tarvitse olla elämää suurempaa.
___1.2: Se miettii juuri pieniä asioita, joista löytyy samalla arvoa. Kaiken ei tarvitse olla kaukana ja suurta ollakseen merkittävää.
___1.3: Kolmannekseen se sisältää ison palasen ihmettelevää asennetta, eikä se esitä tietävänsä juuri mitään. Tietämättömyys on olotila, jonka kanssa on pakko tulla toimeen. Kun kirja ihmettelee näitä, samalla herää mieleen se, että jos pienissäkin asioissa on epävarmuutta, niin miten suurissa asioissa olisi yhtään vähemmän?
___1.4: Se ei sisällä varsinaista ideologiaa. Se ihmettelee ja kritisoikin asioita, mutta sävy ei koskaan ole tuomitseva. Tämä on opettanut kriittisyyden aidon sisällön. Erimielisyys ei tarkoita samaa kuin vastustaminen ja vihaaminen. Samoin asioista voi tehdä mielipiteitä ilman että niiden pohjalta rakentaa jonkun valtavan ideologiamonoliitin, joka olisi ristiriidaton. Ja sitten esittäisi että se ideologiamonoliitti on se, mitä ihminen on. Olemme ristiriitaisia, outoja pähkäileviä, ja typeriäkin olentoja. Ja hyvä niin.
___1.5: Kirja sisältää myös sen, että se lähestyy asioita viittaamalla tieteellisiin tosiasioihin ja tuomalla näiden hassuja piirteitä esiin. Tämä tarkoittaa sitä että tieto ja kiinnostus ei ole ammattilaisten yksinoikeus, ja että se, että asia on "faktaa" tai "nippelitietoa" ei vielä tarkoita että se olisi "kuivaa". Pro -science -asenne ei välttämättä ole samaa kuin kaikkitietävyys, arroganssi, kilpailu, vastustaminen, ilkeys. Eikä tarvitse olla edes nörtti tai muu "egghead".
2: Daniil Harms, "Ensiksikin ja toiseksi". Kirja sisältää absurdeja novelleja. Niissä absurdius rakennetaan arkisten asioiden ympärille. Siinä outo tunne rakentuu siihen että joku nousee aamulla ylös, menee ulos ja kohtaa miehen, joka on juuri ostanut polakan. Kirjailija oli lapsia vihaava mies, joka kirjoitti elantonsa kirjoittelemalla juttuja lapsille. Jotta saisi rahaa mahorkkaan. Henkilö, joka muutti itse oman nimensä "Harmiksi". Ja se näkyy. Novellien henki löytyy tässä tapauksessa melko hyvin tämän kirjoittavan ihmisen itsensä kautta. Tätähän se elämä on. Se on ensisijaisesti kummallista, ja oma ideologia ja oma itse on tavallaan kaupan. Päivästä riippuu se, naurattaako, itkettääkö, vai tuleeko vain säälivän samaistunut olo.
3: Magnus Mills, "Taivaanrannan kulkijat" on pidempi juonellinen kirjoitus, joka käytännössä on opettanut minulle kaiken sen, mitä mieltä olen parisuhteesta, unelmista ja niiden romahtamisesta. Sekä siitä, miten yhden tavoittelu voi johtaa siihen että toinen menetetään. Eikä silti ole takeita siitä, että tavoiteltu saataisiin. Kirjassa puitteet ovat alussa melko pelkistetyt. Aavikolla on alumiinista tehty talo, joka kutistuu ja laajenee lämpötilan mukana. Hiekkaa on lapioitava. Tähän kuvioon astuu ja siitä poistuu ihmisiä, joiden olemassaololle ei ole sen kummempia syitä. Nainen, jota päähenkilö ei muista, tulee jostain koska hän muistaa sinut. Ihmisyys rakentuu läsnäolon kautta. Ideologia taas saa ihmiset yhdessä tavoittemaan mahdottomia. Mutta vain siinä määrin, missä ideologia myötää ihmisten unelmaa. Kaikki rakentavat kun se on yhteinen unelma. Ja vaikka yhden annetaan olla johtaja, koska hän osaa ja koska hän on aloittanut koko prosessin. Mutta hänenkään ei anneta sorkkia itse unelmaa. Vaikka se olisi niinkin kummallinen, kuin halu asua alumiinitalossa kanjonissa ja vaihtoehto - tiilitalot - olisivat paljon kätevämpiä. Unelmien ei tarvitse toteutua tai olla järkeviä ollakseen vaikuttavia. Lisäksi ideologian ei saisi antaa vaikuttaa erottavasti: Nainen, joka tulee tyhjästä koska muistaa sinut, voi kadota elämästä jos lähdet liiaksi kaivelemaan kanjonia. Ja loppujen lopuksi Sillä ei ole väliä sillä, missä asut, vaan kenen kanssa.
4: Magnus Mills, "Aidantekijät" on edellisen kirjan kirjoittajan aikaisempi kirja. Siinäkin on erittäin pelkistynyt ympäristö. On kaksi skottia jotka vihaavat brittejä. He ovat laiskoja aidantekijöitä. Heitä valvomaan käsketään brittiläinen työnjohtaja, jossa on vain kaksi vikaa. Hän on työnjohtaja ja brittiläinen. Työnteossa valtaosa kuluu vaikeuksissa, kuten vesisateessa ja siinä että aidan tilaaja kuolee onnettomuuden kautta paalulekan iskuun. Työnteon aikana haaveillaan suurista. Nimittäin vapaasta ja oluesta. Lopun aikaa istutaan pubissa juomassa olutta -velaksi jos rahat on jo juotu. Koska siinä voidaan "iskeä naisia". Kuitenkaan tähän liittyy lähinnä tonttumaisesti tönöttämistä. Jos joku menee iskemään naisia oikeasti, tätä ei katsota hyvällä. Onnistuminen aikaansaa kateutta. Kirjassa ei tapahdu mitään yliluonnollista (tai muutenkaan mitään), mutta siinä on koko ajan hämäräperäinen ja jopa pahaenteinen tunnelma. Lisäksi siinä on toistokappaleita, joissa on identtinen teksti ja tilannekuvaus. Joka pilkkua myöten. Mutta konteksti on eri, jolloin teksti tuo ilmi aivan eri kuvan. Haluaisin tehdä tästä kirjasta elokuvan-
5: István Örkény "minuuttinovelleja". Kirja sisältää absurdin, groteskin, pelottavan ja huvittavan täydellistä rinnastamista erityisen lyhyissä novelleissa. Se on kuitenkin sisällöltään erityisen kriittinen, se nostaa esiin hänen elämänsä aikaisen poliittisen tilanteen asioita: Poliittisen kuvan takana on ikään kuin vinksahtanut maailma, joka on outo ja kauhea ja hassu. Ja se on juuri se, mitä todellisuus tavallaan on. Kirja haluaa muuttaa asiaa, muutoshalun henki ja aktiivinen toiminta paistaa rivien välistä vahvasti. Kuitenkaan siinä ei ole ideologista sisältöä. Tai jos sellainen on, se on ihmisyys. (Soveltaen: Ihmistä ei pitäisi ajatella sen mukaan onko hän "kristitty" siinä mielessä miten kristityt ovat määrittäneet itsensä. Sen sijaan pitäisi katsoa tämän "määritelmän taakse" ja löytää ihminen, se joka katsoo olevansa kristitty. Hän on se, mikä on, sanoipa ideologian virallinen määrittely sitten mitä tahansa. Sillä kun määritelmä ja ihmisyys eivät kohtaa, syntyy ristiriita, jossa todelisuus on vahvempi vaikka ideologian sisältö yrittääkin muuta esittää. Ja tästä virheestä syntyy vain groteskia kummallisuutta.) Kirjailija ei kuitenkaan ole ilkeä tai raivoa aiheuttava. Hän onkin sanonut että "Vain iva loukkaa, ei nauru, varsinkaan ei sellainen nauru, jonka groteski aiheuttaa".
6: Dan Simmons, "Hyperion". Tämä kirja kertoo erilaisista maailmankatsomuksista ja niiden törmäämisestä. Sen sankarina on erilaisia tahoja, jotka erilaisten maailmankatsomusten ja uskomusten kautta tuovat vaikeuksia siihen kysymykseen "mitä on persoona". Yksikään ideologia ei oikeastaan selitä sitä, vaan nostaa siihen uusia ongelmia. Jokainen matkalainen on aivan erilainen, ja he ovat erimielisiä lähes kaikesta. Islamilaisen ammattisoturin ja juutalaisen kirjaviisaan tai druidin välillä on vain vähän yhteistä. Tälle kirjassa on olennaista se, että jokainen kertoo oman tarinansa. Ne sidotaan yhteen tarinalla, jossa he menevät etuoikeutetusti tapaamaan "lepinkäistä", joka on varsin kauhea jumala. Kirjasarjan myöhemmissä osissa asioita selitetään auki, ja niille annetaan vastauksia. Itse kuitenkin jätän sarjan juuri tähän. Se on vain yksi kirja. Se nimittäin kokoaa yhteen erilaiset ihmiset. Kaikilla on tarina. Ja se, mikä sitoo ihmiset yhteen, on päämäärä, joka jää toteutumatta. Tärkeämpää on näiden ihmisten elämä ja heidän kokemuksensa ja tarinansa. Matkanteko, ei päämäärä ja saavuttaminen.
7: Andy Riley, "Pupujen itsemurhakirja". Olen saanut tämän lahjaksi ihmiseltä, joka sanoi että se on erittäin minun näköiseni kirja. Tämä ei siis ole niinkään rakentanut kuin ilmiantanut persoonaani. Siinä suloiset pienet pupuset eivät vaan jaksa elää ja kuolevat erikoisilla ja mielikuvituksellisilla virityksillä. Se on sarjakuvakirja. Sisältää vähän tekstiä. Herättää kuitenkin kysymyksiä myös siitä, että itsemurha ei ole vain goottien ja angstaajien asia. Kysymys siitä, kenellä on oikeus haluta kuolla ja kysymys siitä, kenen hallussa elämä lopulta on, voi tulla mieleen. Ei poista kuolemanpelkoa, eikä anna käytännöllisiä keinoja kuolemiseen. Naurattaa kuitenkin.
8: Neil Gaimanin "American Gods" on fantasiakirja, joka yhdistää fantasiaelementtejä nykyaikaiseen kuvaamiseen. Gaiman tuo esiin vankan mytologioiden tuntemisensa kautta kysymyksiä siitä, miksi jollain Jumalalla on merkitystä milloinkin. Tähän liittyy tietysti se, miten Jumalat saapuvat paikalle ihmisten mukana eivätkä ole valmiina perillä. Samoin kuin se, mikä on Jumala. Ja mikä on rituaali. Arkipäiväisesti alkavat tapahtumat tiivistyvät : Vanhat ja jo unohdetut jumalt, kuten Odin ja Horus kamppailevat uusien ja erikoisten jumalien, kuten Median kanssa. Kaikki odottavat ihmisiltä uskoa ja vaativat heidän aikaansa. Nykyamerikan palvonnan kohteiksi osoitetaan kristuksen lisäksi mammona. Ihmissydämen ristiriitaisuus ja joka paikkaan tempovat vaateet nousevat esiin pitkn matkaa.
9: Matt Ridleyn "Origins of virtue" käsittelee yksinkertaisesti sitä tieteellistä kysymystä, miten ihminen on voinut evoluution kautta synnyttää moraalisia tunteita ja miksi niiden sisältö on sen suuntainen mitä se on. Erittäin harvoin tiedekirja onnistuu rämpyttelemään etiikan kieliä. Tämän kirjan kohdalla on kuitenkin syytä muistaa, että is-ought -ongelmaa ei ole ratkaistu: Siitä miten asiat ovat ei pitäisi päätellä miten niiden pitäisi olla. Mutta tässä kohden pääsee kuitenkin tutkimusmatkalle ihmisten lajinmukaisiin etiikan rakenteisiin. Tätä voidaan käyttää etiikkapohdintojen apuvälineenä. (Sillä etiikan ei tarvitse olla todellisuudesta vieraantunutta is-oughtista huolimatta. Kun mietitään etiikkaa on hyvä tietää että pommi räjähtää. Tämä ei tarkoita että se olisi oikein. Mutta tämä räjähdysfakta on silti olennainen kun mietitään esimerkiksi sitä minkälaisia sota -aseita ihmisille suolletaan.) Ei sisällä ideologiaa. Tätä voi lukea olipa sitten kristitty, ateisti tai ei.
10: Guy Windsor, "Swordsman's Companion". Kirja esittelee italialaista miekkailua, joten se ei sinällään kosketa "minun ydinaluetta". Mutta se on kuitenkin minun ensimmäinen eurooppalaista keskiaikaista miekkailua käsittelevä kirja. Sen kirjoituksen luonteeseen on tiivistynyt mainiosti se, mitä on olla historiallisen miekkailun rekonstruoija. Se kertoi minulle mistä hommassa on kysymys. Tässä mielessä se on "minuuden kirjoista" erityisen oleellinen.

Ehkä tämän pohjalta voidaan ymmärtää hieman siitä, miksi olen tälläinen kummallinen kusipää.

Vierailumatka Absurdistaniin.

Itse tyypittelen absurdit novellit kahteen luokkaan:
1: Todellisuuspakoiset, joissa irrationaaliset piirteet tuodaan esiin yliluonnollisiin ja epänormaaleihin tapahtumiin viitaten. Franz Kafka kirjoitti melko usein juuri tälläisiä novelleja. Esimerkiksi eräässä hänen novellissaan mies muuttuu hyönteiseksi eikä enää voi mennä töihin.
2: Todellisuusläheiset, joissa irrationaaliset piirteet tuodaan esiin kulttuuristamme. Esimerkiksi Daniil Harms kirjoitti melko monta tälläistä: Hänen eräässä novellissaan henkilöllä on kauhean tyylittömät housut, ja kaikki reagoivat mutta kukaan ei sano suoraan mitään niistä housuista.

(Tietenkin Harms ja Kafka kirjoittivat molemmanlaisia, realistisia että eskapistisia tarinoita, mutta tämä ei ole tässä nyt tärkeää.)

Kävin nimittäin tänään kaverini Samuli Hemmingin kanssa Helsingissä. Harjoitimme spontaania kuljeskelua ja kävimme muun muassa Kiasmassa ja höpöttelimme parisuhteista ja rahan abstraktista luonteesta, ja mietimme muun muassa siitä pitäisikö nyt ostaa osakkeita kun niiden hinnat ovat matalia, ja suuntakin on joko tuho tai tulevaisuudessa oleva valtavan suuruinen nousu. Olimme tietenkin täydellisiä eksperttejä koska kummallakaan ei ole pääomaa osakkeisiin, emmekä ole kumpikaan sijoittamista muutoinkaan harjoittaneet.

Kävimme myös Helsingin tuomiokirkossa. Tuomiokirkon ovessa oli kyltti jossa pyydettiin hiljaisuutta. Toisin sanoen muistutettiin eettisestä säännöstä, jonka mukaan kirkossa on kohteliasta olla hiljaa. Minäkin otin hatun päästä, vaikka olenkin niin pakana, että kuoltuani minut haudataan polvet pystyssä maahan ja tehdään näin polkupyöräteline. Olimme olleet kirkossa hieman aikaa. Sitten paikalle vain vuosi yllättäen valtava määrä porukkaa. Olimme melko varmoja että jumalanpalvelus alkaa. Olisimme jääneet, koska kumpikaan ei ole kuullut saarnaa aikoihin. Paikalla ei kuitenkaan alkanut jumalanpalvelus, vaan nämä ihmiset kokoontuivat eteen laulamaan ja sitten vain poistuivat tämän jälkeen paikalta.
Toisin sanoen paikassa, jossa heti ovella kehotettaan hiljaisuuteen, tulvahti yht'äkkiä iso lauma ulkopuolisia, jotka pitivät ääntä ja poistuivat tämän jälkeen. Tempaus oli jotain jonka oli miltei voinut olla minusta lähtöisin.