Ikonoklasmista ja protestantismista

Pauli Ojala on melko tunnettu kreationistiaktiivi. Hänen facebook -kuvansa on, ainakin tänä Herran päivänä 12.11.2016, kuva jossa hän näyttää pitkää nenää Charles Darwinin patsaalle Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa. Kuva on tietenkin melko viaton. Mutta siitä heijastuu kuitenkin asenne.

Asenne joka on siitä kiinnostava että kysymys tälläiseen reaktioon ei ole pelkästään siitä että teoria on epätosi. Tieteessä on monia teorioita joita voi pitää epätotena mutta ei niiden keksijöitä silti lähdetä mollaamaan. Tämänlainen reaktio kertoo jostain. Minun viisaammat, vakaammat ja huomattavasti iäkkäämmät sukulaiseni saattaisivat jopa selittää että tämä reaktio tarkoittaa sitä että tuolla reaktionaiheuttajalla on jokin erityisen syvä vaikutus itseen. Että miksi antaa vihollisten vaikuttaa itseensä.

Asenne jota on itse asiassa aika vaikeaa löytää militanteiksi kutsutuilta ateisteilta. Jos katsotaan ateistien aktiiveja, sellaisia joita voi pitää melko nimekkäinä, ei heillä ole profiilikuvissaan "Raamatun" polttamista tai edes facepalmkuvaa Rio de Janeiron Sokeritoppavuoren Jeesuksen edessä. Tai muutakaan vastaavaa. Jos ikonoklastisia kuvia otetaan ei niitä laiteta profiiliin. Tämä on ymmärrettävää.
1: Vielä vähemmän jos niitä laitetaan niin niihin saa kehuja. Ojala oli saanut kanssakreationisteiltaan kannustavia kommentteja tästä kuvastaan. Että hyvin tehty ja hieno maku teillä! Kaikesta näkee että kysymys on vain herraskaisesta totuusarvoista ja tieteestä jossa vain korrelaatio ja falsifioitavuus ja testattavuus ovat ytimessä. Että ei mitään maailmankuvallista asennevammaa teillä ketään kohtaan. Hyvä mies ja erinomainen argumentti! Evoluutioteoria falsifioitu yhdellä kädenheilautuksella!

Yleensä profiiliin laitetaan jotain jota edustaa, ei jotain jota vastustaa. Siksi minullakin on profiilikuvissa ties mitä miekkailukuvia mutta ei kuvia joissa poltan "Raamattua". Koska on hauskempaa edustaa asioita jota on kuin niitä joita ei nimenomaan ole.

Olen viime aikoina puhunut ja miettinyt melko paljon Schmittin poliittisen vihollisuuden käsitettä. (Koska näin siihen liittyviä tunteita itsessäni ; On helpompaa toki nähdä ikäviä asioita niissä joita ei ole hän itse.) Ja tässä kohden ei ole kenties parempaa kohdetta kuvata poliittista vihollisuutta kuin protestantismi. Se on jopa nimeämistään myöten alleviivaavan antagonistinen. Protesti, vastustaminen, on ytimessä.

Ikonoklasmilla ja protestantismilla onkin hyvin pitkä ja vahva historiallinen yhteys. Tämän jonkinlaiseksi symboliksi on nousut Hollannissa sijaitseva Utrechtin Katedraali, jonka protestanttien tuhoamien katolisten pyhimyskuvien kuvia löytyy niin wikipedian ikonoklasmiartikkelista kuin de Bottonin "Religion for Atheists" -kirjasta. Alain de Botton kuvaakin teoksessaan sitä miten protestantismin kohdalla vaikutukset ovat olleet suuria, ja ne ovat iskeneet ennen kaikkea arkkitehtuuriin. Tässä protestantit voidaan jakaa kahteen leiriin;
1: Luterilaiset ovat passiivisia. He arvostavat hyvin yksinkertaista ja korutonta rakentamista. Rakennukset ovat funktionaalisia ja helposti tylsiä. He ajattelevat että tärkeintä on että reitti Jumalan luo haetaan tekstin kautta. Näin kuvitukseen ja arkkitehtuurin komeuteen liittyvät kokemukset ja tunteet vähennetään tai jopa vähätellään.
2: Kalvinistit ovat aktiivisia. Jean Calvin kannusti aktiiviseen kuvainraastoon. Hänen puheensa lietsoivat kuvainraastavia mellakoita.

Tässä kohden ei ole mikään salaisuus että kreationismissa on vahvoja kalvinistisia sävyjä. Voidaan jopa sanoa että tämä on luontevaa koska USA:n fundamentalismissa on paljon kalvinisteja. Tämä tekee kreationismista osittain niin vieraan ja oudon oloista suomalaisten kristittyjen silmiin. Niiden tausta-asenteet ovat hyvin erilaisia. Me olemme edellisissä sukupolvissa tottuneet siihen että jopa fundamentalistimme ovat luterilaisia fundamentalisteja. Mutta moni kreationisti ottaa kreationismin mukana tulevat kalvinistiset vaikutteet ja maailmankuvat sellaisenaan, tuskin edes tiedostaen mitä tekevät. (Yhteys tuskin on vieras niille jotka analysoivat teologisia oppeja koulukuntanäkökulmasta sen sijaan että yrittäisivät elää kristillisessä jengissä sen mukaan mitä sanotaan että pitää uskoa jotta voi elää siinä.)

USA:ssa tämä ikonoklasmi onkin klassista. Luterilaisten (yli)vallan alla Suomessa ei ole tavattu kirjarovioita tehdä. Mutta Amerikan Fundamentalistit ovat aina osanneet. Jos mietitään miksi John Lennonin "Suositumpi kuin Jeesus" -kommentti synnytti vinyylilevyjen polttorovioita, ei ymmärrä sitä että kalvinismiin ikonolasmi kuuluu olennaisena osana. Kalvinistiset fundamentalistit paitsi dissaavat "Harry Potteria", myös polttavat niitä.

Väärää mieltä olevien tuotosten tuhoaminen on heille oikeaoppisuutensa näyte. Tällä demonstroidaan että tässä on asiaa joka ei kuulu omaan identiteettiin. Poliittista vihollisuutta ei voisi vahvemmalla keinolla lietsoa, ylläpitää ja demonstroida. Ja koska tapahtumat ovat usein hyvinkin julkisia, mukaan saadaan sosiaalista painetta. Kanssauskovaisten on tehtävä samoin ja osallistuttava prosessiin. Tekemiseen ajaminen sekä luo tässä asenteita ja vahvistaa niitä. Kyse ei ole vain mielipiteen ilmaisusta vaan myös sen levittämisestä ja vahvistamisesta niissä joiden mielipide tässä on "tarpeettoman heikko".

Tämä ikonoklasmi näkyy esimerkiksi Manu Ryösön taannoisessa "puskuritarraepisodissa". Hän itse kuvasi sitä miten hänen ensimmäinen tunnereaktionsa jonkun toisen ihmisen puskuritarraan oli loukkaantuminen. Eli toisen ihmisen mielipide ja sen näkyvilläolo ärsytti häntä. Aivan kuten Pauli Ojalaakin ärsyttää se, että joku vääränmaailmankuvallinen arvostaa Darwinia ja että Darwinia arvostetaan niin paljon että hänen patsaansa saa olla luonnonhistoriallisessa museossa. Harhaoppisen saama suosio on itsessään loukkaavaa ja vaatii vastareaktiota. Ikonoklasmi tietenkin elää näistä asenteista. Ensireaktiot kertovat tälläisissä tilanteissa aika paljon. Sillä usein ateisti kohtaa ensireaktiostaan kärsivän kristityn joka sitten kivasti ja hienosti filosofioi pahan käytöksensä pois. Jossain kristittyjen kesken kun kohtaaminen on jo ohi. Pahat teot haetaan synninpäästöön kontekstissa jossa ei ole sitä jota on loukattu mahdollisesti ensireaktioon liittyvillä käytöksillä.

Kreationistit ovatkin, kuten aiemmin kirjoitinkin - ihan suomessa tehdyn tuoreen Petteri Niemisen väitöskirjan mukaan - hyvin ärjyjä vihollisiaan kohtaan. Halveksunta, pilkka ja ei-tieteellinen pitkän nenän näyttö symbolien ääressä ovat oleellista ydintä eivätkä koristelua. Nykymaailmassa fundamentalistit ovatkin omiensa keskellä "rohkeita" ja "poliittisesti epäkorrekteja" ikonoklasteja. Jotka sitten itsesensuroivat jälkikäteen itseään ja toisiaan kun tilanne menee julkisuuteen. (Oli ollaan "rohkeita" ja "uskalletaan sanoa asiat ääneen" hyvin erikoisella tavalla.)

Ikonoklasmi on tietenkin muuten voimauttavaa, jos kokee olevansa vainottu ja heikko. - Ja kalvinisti tuntee olevansa vainottu ja heikko koska heille pelkkä erimielinen puskuritarra ja sen olemassaolo ja näkyvilläolo on "loukkaavaa". Poliittisen vihollisuudenhan ei tarvinut olla totta tai järkevää tai todellista, se riittää että asia koetaan jollain Slunga-Poutsalo -relativismilla sellaiseksi. Kun ärsyyntyminen on pikkumaista ja vainotuksi tullaan puhtaasti omaa herkkänakaisuuttaan niin tottahan toki sitä koetaan itsensä vainotuksi. Koska kun on riittävän pikkumainen elämä on yhtä vainottuna olemiseksi kokemista. -

Valitettavasti tässä tapahtuu myös se mistä Napoleonin Kompleksit -blogissa on kirjoitettu. "Olen varsin tietoinen siitä, miten paljon julkaistaan moskaa, jolle olisi ehkä ollut parempi säilyä elävänä puuna salomailla humisemassa, mutta siitäkin huolimatta henkilö, joka pelkällä henkisellä työllään rakentaa ajatuksistaan kirjan – suurenmoisen, kelvollisen, keskinkertaisen, huonon, surkean – on ansainnut tietyn arvostuksen. Kirja edustaa ihmisen intellektuaalisia kykyjä ja mielikuvituksen rajatonta laajuutta, se on tekijänsä ilmaus siitä, että tämä haluaa olla läsnä maailmassa, haluaa olla osa älyllistä inhimillistä julkista elämää. Näitä jaloja ajatuksia on pakko silloin tällöin palautella mieleen, jotta kestäisi kaikkien horoskooppiterapiaopusten olemassaolon." ... "Tuli ei ole mikään argumentti. Joka polttaa kirjan, asettuu järjellisen argumentaation ulkopuolelle ja kiistää koko painotuotteen ja siinä ilmaistujen ajatusten, arvojen ja kysymysten olemassaolon oikeuden. Samalla tulee asettaneeksi niiden vastineeksi absoluuttisen luottamuksen omiin ajatuksiinsa ja uskomuksiinsa. Polttaminen on idiootin aggressiivinen ja uhkaava julistus omasta absoluuttisesta varmuudestaan. Kirjoja polttava tollo tekee selväksi, ettei halua edes osallistua mihinkään debattiin. Hänellä ei ole edellytyksiä rakentaa, vaan vain tuhota, ja kirja on ajatuksen monumentti."

Moni sekoittaakin keskenään luomisen ja tuhoamisen. Esimerkiksi jos piirtää pilakuvan profeetta Muhammadista, tämä on rakentava ja luova aktio. Tässä on mielipide ja ilmaisu joka on pilkkaa. Mutta tämä "Loukkaus" on vähän kuten Ryösön ensireaktioissaan loukkaavana kokema darwinkala -puskuritarra. Siinä on luotu ja tehty jotain ja osallistuttu tällä luovalla aktiolla. Kirjojen polttaminen ja pyhäinkuvien tuhoaminen on antikeskustelua, se on vain tuhoamista. ; Tässä mielessä Ojalan hyveeksi on sanottava että hän tuotti uuden taideteoksen valokuvauttamalla oman pitkän nenän näyttämisensä. Sen sijaan hän olisi voinut lyödä patsaan rikki lekalla. Toki syynä on todennäköisesti enemmän rohkeuden puute ja kiinnijäämisen riski kuin persoonan kauneus ja hyveellisyys. Mutta teot, eivät intentiot, painavat minun maailmassani.

Nihilismiä teismin kautta...

Filosofisia vitsejä jakava facebook -kanava julkaisi sarjakuvan jossa kuvattiin ihmistä, joka rukoilee Jumalalta. Hän kysyy että onko olemassa jotain merkitystä joka täyttäisi hänen tuskaisan ja lyhytaikaisen olemassaolonsa. Taivaat aukenevat, enkelikuoro levittää mahtipontisen bannerin. Bannerin joka sanoo "ei".

Sarjakuva on siitä kiinnostava että yleisesti ottaen ateismi ja nihilismi liitetään mielikuvissa yhteen. Ajatellaan että teismi ja vain teismi jotenkin olemukseltaan voi antaa meille merkityksen. Kuitenkin sarjakuvassa annettu demonstraatio on jotain joka itse asiassa vihjaa siihen suuntaan, että on mahdollista olla teistinen nihilisti. Jumala sanoo että teki meidät ilman tarkoitusta.

Toki sitä voi puolustautua, että kenties Jumala huijaa tai banneri on tosiasiassa Saatanan juoni. Mutta tämä on enemmän kiemurtelua kuin filosofisen mahdollisuuden torjuntaa. Se, että on jotain syitä uskoa että ihmisellä olisi merkitys tuollaisesta tapahtumasta huolimatta ei tarkoita että olisi väistämätöntä että hänellä olisi merkitys. Tilannetta voi demonstroida sillä että tosiasiassa voisimme kohdella samanlaisella kiemurtelulla tilannetta jossa Jumala sanoo että meillä on merkitys. Voitaisiin uskoa että tämä olisi vain huijaus. Tai lähde on Saatana joka haluaa että olisimme faktoja vastaan optimistisia ja positiivisia itseemme nähden ja kokisimme valheellisesti että meillä olisi merkitystä. Selvästi kyse ei ole argumenteista vaan siitä mikä oletetaan ikään kuin valmiiksi asiaksi.

Alain de Botton voisikin huomauttaa jotain sen tyylistä että merkitys on niitä asioita jotka uskonto on ikään kuin ottanut sisäänsä vaikka se ei ole määritelmällisesti ja väistämättä mukana teismissä. Ja tämänlaiset mahdollisuudet siihen että kykenet olemaan sisäisesti koherentti teistinen nihilisti kertovat, että hän on oikeassa. (Tai sitten kategorioita käsittelevä logiikka on järjestelmänä rikki ja sen käyttämistä ei pidä pitää ihanteena millekään.)

Itse kuitenkin lähden siitä että tuo banneri voi tosiasiassa tuhota vain yhden merkityskentän. Ja tämä merkitys on, toki kulttuurissamme yliarvostettu, mutta kuitenkin kaiken kaikkiaan aika triviaali ja turha nihilistisyyden kannalta. Jumalan luomuksiin suunnattu teleologinen tarkoitus on toki jotain jonka puutteen moni näkee tienä nihilismiin. Mutta tässä unohtuu se, että merkitys ei ole aina iloinen asia. Ja vaikka nihilisti voi tehdä mitä tahansa, niin häntä kuitenkin seuraa ongelma. Hän ei voi uskoa että näillä asioilla ja teoilla on merkitystä. Ja jos tämä unohtuu, päädytään vieressä olevan vitsin ytimeen. Jos tämä unohtuu nihilistiset meemit ja iskulauseet ovat "just banter".

Lakkaat olemasta nihilisti sinä hetkenä kun katkeroidut siitä että sinulla ei ole merkitystä. Koska asiat eivät sitten enää olekaan yhdentekeviä. Siksi nihilistien tökkiminen onkin minulle jossain mielessä yhtä mieluisaa kuin uskovaisten tökkiminen. Mutta eri syistä. Sillä siinä missä teisteissä ärsyttää se, että he valikoivat merkityksen ja sitovat sen jossain määrin mielivaltaisesti teismiin ja uskovat liikaa tähän asiaan ja elävät sen mukaan tasolla joka on eitoivottavaa. Mutta nihilistit sen sijaan tuntuvat olevan aina jotain muuta kuin nihilistejä. Heidän negatiivisuutensa tuntuu vihjaavan että he ovat enemmänkin pettyneitä romantikkoja. Merkitys sävyttää heidän maailmaansa. Kuten myös sen sarjakuvassa olleen pikkuihmisen joka pyytää Jumalalta merkitystä. Edes Jumala ei voi poistaa pettymystä jonka mukaan Jumalan antamalla mahtipontisella bannerilla on väliä ja että se on jotenkin loukkaava ja ei-toivottava. Ei vaikka sanoisi siinä itse bannerissa että sillä ei ole väliä.

Josta voi sanoa että olipa teisti tai ateisti niin perimmäinen ja poistamattomin merkitys tulee sisältä, ei ulkoa. Jumalalla on valtaa vain tiettyihin merkityksen alajoukkoihin. Ne ovat kenties joillekin tärkeitä mutta ne eivät ole koko merkitys.

Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)

Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

Ateismista, vihasta ja militanttiudesta

Pitkäaikainen näkemykseni on ollut se, että uskovaiset käyttävät ateisteja epäreilujen olkiukkoisten käsitystensä kohteena. Ja kohtelevat näitä varsin epäreilusti ja häijysti. Ja että muutenkin ateismia käsitellään usein hyvin erikoisesti. Eikä puhe ole pelkästään ärtyisistä fundamentalistikristityistä. "Filosofisena" itseään pitävät kristityt, jopa monet agnostikot, käsittelevät sitä sellaisella tavalla joka ei osoita mitään ymmärrystä viitattuun aineistoon. Tai edes sitä että se olisi luettu in first place. Keskustelua kuvaa tietty puolueellisuus. Ei osata referoida Dawkinsin mielipiteisiin vaan osataan referoida toisiin kristittyihin jotka ovat aiheesta kirjoittaneet. Ja näiden kristittyjen aineiston vertaus ateistien sanomaan on jäänyt etäiseksi. Läpitunkevaa on että moni kristitty tuntee hyvin mitä McGrath sanoo Dawkinsista mutta he eivät osaa esitellä Dawkinsia tämän omien sanomisten kautta.

Tässä usein toistuva teema on ajatus siitä että ateismi ottaa pois Jumalan mutta ei anna mitään tilalle. Tosiasiassa tässä ei kuitenkaan olla huolissaan siitä että ateismi ottaa pois Jumalan. Kysymys on enemmänkin siitä että hyvin monet asiat on täysin mielivaltaisin uskonnollisin premissein uskonnollistettu. Ja huoli koskeekin enemmän sitä että ateistit ottavat elämästä pois "Rakkauden" kun Jumala on ensin määritelty Rakkaudeksi by definition uskovaisten toimesta. Ja sama tehdään moraalille, kauneudelle ja altruismille. Ja tässä kohden ihmiset laittavat yleensä sormet korviin jos näille asioille annetaan vaihtoehtoinen selitys. Tälläisten sanaleikkien edessä tekisi mieli antaa periksi ja käskeä ihmisten määritellä omat olutkolpakkonsa täyteen samalla kun minä turvaudun naturalistiseen nestevirtausdynamiikkaan. Että katsotaan sitten näiden lähestymistapojen mielenterveyttä ja katsotaan kuka kuolee janoon ja kuka maksakirroosiin.

Osittain tässä on syynä sekin että ateismi halutaan nähdä joskus klimppinä jossa ateismi on ateismia vasta jos jumalan olemassaolon puute jotenkin oleellisesti määrittäisi suhtautumisasiat asioihin. Tällöin ateismi ei tuo tiettyä merkitystä ja tiettyä sisältöä ilman lisäoletuksia, koska muutenhan ateistit rikkoisivat humen giljotiinia. Ja osittain sitten halutaan nähdä että mikä tahansa mikä ei ole ristiriidassa jumalan olemassaolon kanssa onkin täysin oikeaoppista ateismia jolloin ollaan maailmassa joka kohdattiin Jokelan surmissa. Niissä surmia pidettiin oikeaoppisena ateismina joka oli kenties erilaista mutta täysin yhtä oikeaa kuin humanistijärjestöjen puheenjohtajien ateismi. Jolloin ateismi siis yht'äkkiä ei olekaan nihilististä vaan kehottaa tappamaan ja pitää sisällään objektiivisen moraalin jossa heikot sortuvat elon tiellä. ; On selvää että molempia ei voi saada samanaikaisesti. Mutta yleensä molemmat otetaan vastaan riemuiten ja niitä käytetään tilanteen mukaan mahdollisimman häijysti.

Siksi olinkin kiinnostunut siitä miten "Areiopagin" vieraskynässä oli Mikko Sillforsin teksti ateistien henkisyydestä. Kirjoittaja on tekemässä väitöskirjaa ateistien henkisyydestä ja teksti ei lainaa toisilta kristityiltä vaan nimenomaan erilaisten ateistien kirjoituksista. Siinä oli ensimmäinen oikein millään kielellä kohtaamani teksti jossa ei leikitty sillä että "ateismi on uskonto" ja sitten selitetty perään että "ateisteilla ei voi olla syvähenkistä elämää". (Joka on omituinen väitepari samanaikaisesti kannatettavaksi.) Sen sijaan tekstin ydin näyttää olevankin se, että ateismi ei ole uskonto. Mutta ateismissa on monia eri tapoja suhtautua maailmaan ja suuressa osassa niistä saadaan liitettyä jonkinlaisia henkisiä ulottuvuuksia.

Esimerkiksi tavallisesti piispatasoiset koulutetut miehetkin kertovat Dawkinsista vain että tämä on militantti. Sillfors sen sijaan kertoo hänestä että "Richard Dawkins on sanonut suhtautuvansa henkisyyteen myönteisesti ja pitävänsä itseään jopa uskonnollisena ihmisenä ”einsteinilaisessa panteistisessa mielessä”, missä jumalalla viitataan syvästi arvoituksellisiin ja kunnioitusta herättäviin luonnonlakeihin." Samoin hän kertoo että variaatiota on uskontokielteisestä uskontomyönteiseen ja osa katsoo asiaa tieteellä ja osa taas hakee käytännön hyötyjä jolloin meditaatiokin on mahdollista. Sillä transsihan on aivojen tila. "Havainnollistan ateistisen henkisyyden moninaisuutta ja sen sisäisiä erottelevia tekijöitä tarkastelemalla seuraavaksi lähemmin kahta esimerkkiä, jotka esittelemäni jaottelun puitteissa ilmenevät toisilleen vastakohtaisina. Ensimmäinen on Center for Naturalism -liike, joka näyttäytyy uskontokriittisenä sekä teoria- ja yksilöllisyyspainotteisena. Toinen on Alain de Bottonin kirja Religion for Atheists (2012), jota hallitsee uskontomyönteisyys, käytännöllisyys ja yhteisöllisyys." Samoin esille nostetaan että "vain ainetta" on todellakin kristillinen konsepti joka ei ole mikään ateisteja koskeva syvä ylitsepääsemätön haaste "Esimerkiksi aine ei ole ”vain” ainetta, vaan suurin mahdollinen ihmetyksenaihe, koska se kykenee luomaan itsestään elämän moninaisuuden ja tietoisuuden. Ihminen on osa paljon suurempaa aineellista kokonaisuutta, universumia. Tämän asian syvällisen ymmärtämisen katsotaan synnyttävän ykseyskokemuksen, jossa raja oman minuuden ja muun universumin välillä ylittyy. Samalla ylittyy myös itsekeskeinen päämäärähakuinen mielentila."

Minulle tämä on kannustavaa siinä mielessä että aivan liian harva ylipäätään viitsii erotella ateismia ja agnostismia toisistaan. Suuri osa niin kristityistä kuin ateisteistakin tuntuu ajattelevan että jumalusko tai sen puute - tai vaihtoehtoisesti usko jumalan olemassaoloon ja sen puute - on se merkittävä raja. Ja sitten agnostikkoa heitellään määritelmäpelissä rajan yli aina sen mukaan miten se on kätevää uskovaisten ja ateistien omissa aatesodissa. Kenties minullakin on jossain vaiheessa toivoa tässä kohden. Vaikka olenkin pinnallinen ihminen, niin on käytännöllistä että ei tarvitse aina tämän aihepiirin keskusteluissa joko (a) olla nurkassa ilman ihmiskontaktia, (b) verbaalisen hakkaamisen kohteena (c) tai verbaalisena hakkaajana. (Vaihtoehtoja näille on aika vähän itse asiassa ollut tarjolla, ainakin toistaiseksi.)

Lisäksi on tietysti omille pitkäaikaisille näkemyksiäni vahvistavaa, että ateismia moittivat kristityt ovat syvästi perehtyneet kristillisiin näkemyksiin mutta joiden koulutus - ja tätä kautta asiantuntemus - eivät ole osuneet kuvaamaan kohdettaan. Kun taas tämänlainen asiallisempi teksti tulee ihmiseltä joka lainaa ateisteja ateistien omista teksteistä tavalla jossa olkiukkoja yritetään välttää ja sen sijaan yritetään selvittää mistä asiassa on kyse. Tämänlainen asenne ei selvästi ole ihmiselle eikä kristitylle mahdotonta. Sitä voi vain toivoa että tämänlaatuiset tekstit yleistyvät myös ns. kristillisissä konteksteissa.

Vitun onnellista ; Onnellisuushaaste pv 2

Olen ottanut osaa oleellista oleellisempaan onnellisuushaasteeseen. John F. Kennedyä mukaillen en tee tätä siksi että se on helppoa vaan siksi, että se on vaikeaa. Mitä on onnellisuus? Sen ehkä tunnistaa vasta kun se osuu kohdalle. Ja useimmien arvostaa vasta kun se ei enää osu.

1. Aloitin päiväni hakemalla oikein tietoisesti positiivisia asioita. Aloitin kuolinilmoituksista. Kukaan tietämän ihminen jonka kuolemasta ilostuisin ei ole vaipunut vaineeseen. Eikä lohtua tilanteeseen tuo edes tilastomatematiikka. Tilastollisesti kuolinilmoitusten ihmisissä täytyy olla joku joka on ollut merkittävän hankala ja kenkku, enemmän kuin keskihajonnan (σ) verran keskiarvosta siihen negatiiviseen suuntaan. Tai muuten sellainen ajatus kuin hyvyys, hyöty, ja vastaava ei merkitse mitään. Mutta ei tästä ajatuksesta tullut mieleen muuta kuin se, että jos tekee tämänlaisia laskelmia lienee itse vähintään keskihajonnan (σ) verran keskiarvosta väärään suuntaan.

1. Paula oli tehnyt ruokaa, ihan yksin minua varten. Sellaisia chili-juustoyllätyksen pitäviä pihvejä joiden reseptin saimme eräästä "Man vs. food" -ohjelman jaksosta. (Se on hyvä lähtökohta chiliruuassa. Että ihminen vastaan ruoka.) Kotitöiden välttäminen on aina erityisen hienoa, ruoka on lihaa ja aulius jossa tekee toisen puolesta jotain saamatta itse hyötyä on yleensä kaunista. Ainut huoleni on se, että huomenna WC -käynti tehdään Johnny Cashin tahdissa. ("Ring of fire", se jossa on lisäksi aluksi tarjolla torvisoittoa.)

2. Luin, Alain de Bottonin kirjoittamana, Arthur Schopenhauerin elämästä. Ja siitä tuli hyvä mieli. Schopenhauer oli kaikesta negatiivisuudestaan huolimatta yrittänyt romanttisesti iskeä nuorempaa neitiä. Filosofin oma kuvaus toiminnastaan oli romanttinen. Mielenkiintoiseksi asia muuttui kun kyseisestä tapahtumasta on tietoa myös tämän lähentelyn kohteen päiväkirjassa. Ei ollut niin diskreetti ja ihanteenmukainen tilanne kuin mitä Schopenhauer ajatteli, vaan limainen. Tästä tuli jotenkin ihan käsittämättömän hauska olo. Ei sellaisella vahingoniloisella tavalla. (Vaikka vahingonilo onkin ainut oikea todellinen syvä ilo, ja sellaisena ehdottomasti laskettaisiin onnellisuushaasteisiin.) Kun pessimisti epäonnistuu hetkenä kun unohtaa olla pessimisti, mutta ei tajua epäonnistuneensa. Siinä on viisautta. Siinä unohtamisessa ja ignoranssissa. Mutta jos siinä ei kävisi lopulta huonosti niin se ei olisi ZEN.

3. Omat ajatukseni osaavat huvittaa minua itseäni tänään. Tajusin että "frustraatio" ja "humpuuki" ovat negatiivisten tunteiden sävyttämiä sanoja. Mutta jos niitä kuuntelee pelkästään sanoina, siis siltä miltä ne kuulostavat, ne kuulostavat joltain tosi hauskalta ja mukavalta. Sellaisilta että niiden hokemisesta tulee hyvä mieli. Jos ei tietäisi sanojen sisältöä voisi arvailla että ne olisivat kenties jotain jonka voisi antaa lahjaksi (humpuuki) tai joka voisi olla hauska syödä (frustraatio). Tämänlaisen keksimisestä tulee erikoinen olo. Sellainen joka saa sanomaan lähimmäisilleen hyviä asioita ja mukavia juttuja. Kuten sanoja "frustroivaa" ja "humpuukia". (Ei auttane tämä hokeminen heille kyllä.)

Pää perseeseen ; Eläinten itsehoidosta

Uusimmassa "Tieteen kuvalehdessä" (1/2014) on juttu siitä miten eläimet hoitavat itseään. Esimerkiksi simpanssit osaavat lääkitä itseään ; Sisäloisten vaivatessa nautitaan vernonia -kasvin mehua joka ei normaalisti kuulu niiden ruokavalioon. Kapusiinit ottavat ruuansulatusvaivoihin hiiltä ja monet papukaijat neutraloivat ruokavalionsa myrkyt syömällä tietynlaista savea.

Tämänlainen on melko uutta tietoa. Tavallaan. Sillä tosiasiassa eläinten itsehoidoista on paljon erilaisia vanhoja käsityksiä. Esimerkiksi "Pim mustakorva" -kirjassa (1978) kerrotaan miten koirat osaavat parantaa itsensä vesikauhusta jos ne pääsevät nauttimaan joitain salaisuudeksi jääneitä yrttejä. Nämä ovat kuitenkin enemmänkin urbaanilegendoja. (Eläimet hoitavat itseään monilla tavoin, mutta osa näistä eläinten hoitotavoista ovat silti kuvitteellisia.)

Myös Michel de Montaigne (1533-1592) mietti aikanaan sitä, onko parempi olla ihminen vai eläin. Tätä miettiessään hän otti vahvasti kantaa myös monenlaiseen eläimissä esiintyvään viisauteen. Eläimet olivat kenties vähemmän älyllisiä, mutta kuitenkin joskus viisaampia kuin ihmiset. Alain de Botton kertoo "Filosofian lohdutuksissa" siitä miten Montaigne ihasteli sitä, miten koirat osaavat parantaa vatsanväänteensä syömällä tiettyjä yrttejä. Montaigne kertoi myös anekdootin norsusta joka oli mielistynyt tiettyyn naiseen ja miten norsu hieroi naisen rintoja kärsällään erityisen taitavasti. Ja hän kertoi siitä miten haikarat antavat toisilleen peräruiskeita.

Montaignen maailmassa nämä olivat vahvoja kehuja. Hän korosti käytännönläheisyyttä ja ruumiillisuutta. Viisaus oli hänestä oleellisempi kuin älykkyys. Siksi hän vihjaakin kirjoituksissaan siihen suuntaan että perinteinen kysymys siitä onko parempi olla onnellinen sika vai onneton Sokrates on hyvinkin vaikea kysymys.

Tai siis hetkinen. Peräruiskeita? Haikaroita? Mikä peppuvitsi tämä nyt oli?

Montaigne kirjoitti haikaroista kaukana sivistyksestä, ja hän itse pahoittelee teksteissään olevia asiavirheitä, jotka johtuvat siitä että hän ei pääse tarkistamaan asioita maaseudulta käsin samalla tavalla kuin mitä monet pääsevät kaupungeissa. Selvää on kuitenkin se, että haikarat ja peräruiskeet eivät ole vain Montaignen päähänpisto. Vähän aikaa Montaignen kuoleman jälkeen, vuonna 1615, ilmestynyt "Don Quijoten" II osa kertoo sekin siitä miten ihminen voisi oppia eläimiltä. Englanninkielinen versio ("Don Quixote") valaisee että "Men have received valuable hints, and learned many things of importance from beasts, such as the enema from storks, gratitude and the use of vomits from dogs, vigilance from the crane, foresight and frugality from the ant, honesty from the elephant, and loyalty from the horse." Tämänlainen ajattelu voidaan nähdä jonkinlaisena jatkumona heraldisten eläinen symboliikalle. Ja tätä kautta se on jossain määrin sidoksissa vaikka Fiore dei Liberin perinteelle jossa miekkamiehen hyveet kuvattiin eläinhahmojen kautta; Ja esimerkiksi leijona kuvasi audatiaa, tietyntyyppistä rohkeutta ja elefantti fortitudoa, vakautta ja kestävyyttä ja voimaa.

Mutta koska minä olen minä, en malta olla palaamatta haikaroiden peräruiskepuuhiin. Peräruiskeet ovat olleet muodikkaita hoitoja 1600-1800 -lukujen aikana. Montaigne oli siis itse asiassa aikansa lääketieteen muodikkaassa eturintamassa haikaroineen. ; Walter Friedlander kuvaa kirjassaan "The Golden Wand of Medicine: A History of the Caduceus Symbol in Medicine" (1992) lääketieteeseen liittyvistä symboleista. Hän kertoo miten haikaroita käytettiin - ja käytetään jopa tänä päivänä - useissa lääketieteellisten laitosten ja lääketieteellisten opinahjojen heraldisissa tunnuksissa. Syynä olivat juuri se, että haikarat liitettiin peräruiskeisiin ja tätä kautta lääketieteellisen tiedon omaavaksi lajiksi. Joka luonnollisesti sopii tämän jälkeen hyvinkin vahvasti lääkäreiden symboliksi.

Asiaan voi törmätä myös vaihtoehtohoitojen puolella nykyäänkin ; Vaihtoehtohoitojen puolella saatetaan viitata Joogi Ramacharakaan (1862-1932) joka yhdistää peräruiskeen ibislintujen ja haikaroiden tekemäksi luonnon viisaudeksi ja näiden eläinten innovaatioksi. Ibislintukin löytyy sidoksissa peräruiskepuoleen jo aikaisemmin.

Tämä kuitenkin kertoo lähinnä siitä että Michel de Montaigne seurasi aikaansa eikä luonut ajatusta haikaroiden peräruiskeiden antamisesta.

Kenties mielenkiintoisempaa on miettiä, että mikä haikaroissa on saanut miettimään koko kysymystä. Yhtenä syynä on varmasti pitkä nokka joka jossain määrin voi luoda mielikuvia jostain joka sopii anukseen ja joka myös voidaan sinne työntää.

Oikea vastaus löytyy kuitenkin käyttäytymisestä. Ensimmäinen mielikuva voisi olla se, että jokin soidinmenojen osa voisi näyttää peräruiskeiden antamiselta. Kuitenkin vastaus on arkisempi. Jos katsoo haikaroiden ja iibislintujen elämää, on huomattava, että ne tekevät sitä mitä linnut muutoinkin tekevät. Nimittäin huoltavat ja rasvaavat höyhenpukuaan. Tämä pitää höyhenet lämpiminä ja sellaisina että ne suojaavat vedeltä. Linnut saavat rasvan tähän omasta itsestään. Niiden takapäässä on rauhasia josta ne hakevat öljyä.

Monet lajit, kuten sorsat, käyttävät tähän päätään ja niistä peräruiskemielikuvaa ei saa. Haikarat ja iibislinnut sen sijaan ovat pitkänokkaisia ja ruumiinrakenteeltaan sellaisia että päätä on vaikeaa työntää rauhasiin samalla tavalla kuin muilla linnuilla. Siksi peräruiskemielikuva nokkaansa höyhentenhuollossa enemmän käyttävistä linnuista voi syntyä. Kyseessä on siis luonnontarkkailusta saatu havainto joka on sitten vain tulkittu väärin. Kun sen ajan kulttuurissa peräruiskeita on arvostettu, ei ole ihme että yhteys on nähty. Teko on tajuttu hyödylliseksi, mutta väärällä tavalla.

Älä tunge nokkaasi muiden asioihin!

Taistelu vs. projektin loppuun saattaminen

Piispa Jari Jolkkonen kirjoitti Savon Sanomiin siitä miten hänen on ikävä vanhoja ateisteja. Hän rinnastaa uusateismin "taistelevaksi ateismiksi" ja sitoo tämän suoraan valistusajan ajatteluun. Hänen "argumentaationsa" perustuu kahteen kliseeseen jota olen tässä blogissa kumonnut hyvin monilta kulmilta:
1: Uusateismi on militanttia ja tämä tehdään sitomalla se kommunistiseen vapaa-ajatteluun ja stalinismiin että Ranskan vallankumouksen väkivaltaisuuksiin. "Taisteleva ateismi on nykymuodossaan uudehko ideologia. Useat tutkijat ajoittavat sen alkulaukaukset Ranskan vallankumoukseen 1789." ... "Kovin ylevää ei ollut ateismista oikeutta etsineiden vallankumouksellistenkaan meno. Valtaan päästyään he teloittivat poliittisia vastustajiaan ilman oikeudenkäyntejä, surmasivat kokonaisia kyliä ja muuttivat kristillisperäiset etunimensä Lapioiksi ja Vasaroiksi. 1900-luvulla taisteleva ateismi pääsi voitolle sosialistisissa valtioissa. Vuosisadan puolessa välissä joka kolmas maailman ihminen asui maassa, jonka virallinen ideologia oli valtioateismi"
2: Ja siihen että vanha ateismi oli parempaa "Epäuskon kulta-aika ajoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle. Silloin vaikuttivat sen parhaimmat oppi-isät, kuten Arthur Schopenhauer, Ludwig Feuerbach ja Friedrich Nietzsche. Heidän ankaraa ajatteluaan jatkoivat myöhemmin ranskalaiset Jean-Paul Sartre ja Albert Camus. Näiden herrojen tekstejä on innostavaa lukea, vaikka ei kaikesta samaa mieltä olisikaan. Nykyajan taisteleviin ateisteihin verrattuna heillä on kaksi etua. Ensiksi he tunsivat melko hyvin sen kristinuskon, jota he leppymättömästi vastustivat. Siksi nykykristittyjen kannattaa heitä kuunnella. Se auttaa leikkaamaan läskiä, siis välttämään kelvottomia argumentteja, elämään hurskaammin ja perustelemaan uskoaan paremmin. Toiseksi vanhat ateistit olivat epäuskossaan johdonmukaisia. He veivät projektin loppuun saakka. He korostivat elämän sattumanvaraisuutta ja traagisuutta. Elämä näytti heistä enemmänkin rangaistukselta kuin lahjalta. Moraaliselta katsannoltaan he olivat lähinnä antihumanisteja. He ymmärsivät, että jos maailman olemassaolo on sattuma, silloin näyttää epäjohdonmukaiselta puhua elämän tarkoituksen, kaikille yhteisen moraalilain tai ehdottoman ihmisarvon kaltaisista asioista."

Tässä ei ole mitään uutta. Nämä asiat toistuvat uusateismin kritiikeissä. Ja nämä "asiat" ovat nimenomaan "virheitä" jos asiaa katsotaan argumentaation, perustelujen ja muun filosofian kautta. Ja näillä virheillä sitten toistetaan kristillisiä asennevammoja joita niihin virheisiin vedoten oikeutetaan. Itse asiassa ne ovat usein jopa "sietämättömän kahjoja". Totean vain sen, että
1: Eksistentiaalinen ateismi ei vie mitään "mihinkään väistämättömään". Jolkkonen on varsin asenteellinen kun torjuu vaikkapa epikurolaisen perinteen jossa ateismin ja kuoleman suhde muuttuu ilon asiaksi. Uusateistit yksinkertaisesti asennoituvat elämään ja kuolemaan aivan eri viitekehyksessä. Jolkkonen näyttääkin tässä lähinnä itsensä kautta demonstroivan Adornon esilletuomaa näkemystä, jossa ideologinen yksisilmäisyys kohdistuu pahiten niihin jotka ovat "syntisiä mutta onnellisia". Jolkkonen edustaa niitä uskovaisia, joista ateismi on hyvää jos ja vain jos ateisti selittää että hänen elämänsä on huonoa, ja miten uskonto on onnellisuudelle ja hyvälle elämälle välttämättömyys. Jolkkonen tunnustaa tässä lähinnä oman fundamentalistisuutensa ja sen, että hän ei ymmärrä uusateismia. Se, että uusateismi ei nojaa niihin asioihin joihin eksistentialistinen ateismi aikanaan nojasi, ja joiden kanssa Jolkkonen oli samaa mieltä ei tarkoita sitä että uusateismi on huono. Arvolataus tässä kertoo vain sen, että Jolkkonen on asenteellinen ja joustamaton. Se, että hän määrittelee oman maailmankuvansa lähtökohdat ja etenemisperustelut on ymmärrettävää. Mutta hän on tässä nimenomaan lyömässä joka ikiselle ihmiselle perusteluehdot jotka olisi pakko täyttää jotta harjoittaisi perusteltua ja laadukasta ihmisen elämää koskevaa filosofiaa.
2: Tosiasiassa uusateismi on sekulaarihumanistinen, ei kommunistinen liike. Jolkkonen tietänee uusateismien linkistä erilaiseen uskonnonvapauskeskusteluun ja esimerkiksi homoseksuaalejen ihmisoikeuksiin. Nämä eivät muistuta valistusajan tai kommunististen valtioiden uskonnottomuusvaltiota yhtään sen enempää kuin nykyinen evankelisluterilainen kirkko teokratiaa. Jolkkonen tiedostaa tästä sen verran että huomaa, että uusateismi ei ole liikkeenä antihumanistinen vaan humanistinen. Uusateismin sekulaaria humanismia kuvaa myös elämänilo, jonka Jolkkonen tiedostaa mutta jota hän pitää huonona filosofiana. Koska hän torjuu epikurolaisuuden ihmiselle mahdollisena tai koska hän liittää sekulaarin humanismin luonnontieteiden arvostuksen samaksi kuin Ranskan vallankumouksen vastaavan. Tämä johtuu osittain siitä että Jolkkonen ei, valtaosan uskovaisten tapaan, ole syvästi perehtynyt tieteenfilosofiaan eikä siksi osaa kritisoida tieteellistä ajattelua. Esimerkiksi vanhanaikaiseksi jäänyt jako objektiiviseen ja subjektiiviseen ja tunteiden sitominen objektiivisuuteen on riippakivenä tämäntyyppisessä argumentoinnissa. Joka kertoo siitä että osasyy "skientistisen uusateismin" ymmärtämättömyyteen johtuu siitä että tieteenfilosofiaa ei ymmärretä ja hallita laadukkaasti. Se on tältä osin vahvasti etääntynyt sekä Ranskan vallankumouksen valistushengestä että kommunismista. "Vapaa-ajattelijakortti" ei yksinkertaisesti toimi sen missään muodoissa. Jolkkosen soisi tutustuvan Sam Harrisin "Moraalinen maisema" -teokseen jotta ymmärtäisi uusateistien moraalin ja tieteiden välisen suhteen. Ei sen kanssa tarvitse samaa mieltä olla (itsekään en ole) mutta kyllä minimivaatimus asialliselle kritiikille on kritiikin ymmärtäminen. Kritiikki jossa on asiavirheitä ja stereotypioita soveltavaa leimakirveen heittämistä ei ole kritiikkiä, vaan höyrypäistä idiotismia. Piispalta virhe uskontoaiheen tiimoilla voisi olla vaikka ansiokas syy virasta eroamiseen. Minun puolestani se olisi hyvä syy itsemurhaan. (Koska pidän sitä tärkeänä osana humaaniuden työkalupakkia, toisin kuin noitaroviota, giljotiinia tai Siperiaa.)
     2.1: Jolkkonen haluaisi tietysti varata humanismin kirkon osaksi ja arvostaa antihumanisteja ateisteja enemmän. Sillä nämähän korostavat että kirkolla ja uskonnoilla ylipäätään olisi jokin erikoispääsy humaaniuteen ja ihmiselämänmukaiseen, ja ilman uskontoa näistä olisi pakko luopua. Toki kun hänen erilaisia varsin fundamentalisteja rapsuttelevia lausuntojaan lukee, joskus tuntuu että hänen kaikki oikeuskäsityksensä ovat sellaisia että hän arvostaa antihumanisteja, myös kristityissä.

Jolkkosen teksti oli itse asiassa niin asenteellinen ja huono, että jopa tietämäni kristityt ihmiset kokivat sen jotenkin häpeälliseksi. Etenkin täällä Etelä-Suomessa jokainen tuntee ateisteja, uskonnottomia ja uusateisteja. Heistä juttu olisi sama kuin jos löytäisi ateistin joka pitäisi luterilaisen kirkon nykyhetken relevanttina ongelmana sitä että ihmisiä poltettaisiin noitina roviolla. Historia siirretään 1:1 ja sillä luodaan leimakirves joka ei osu kovin hyvin. Tässä mielessä olen kannustunut. Omaa huvia asiaan tuo se, että Jolkkosen omat lausunnot viittaavat siihen, että hän itse on taisteleva kristitty, joka ei nimenomaan osoita teksteissään muuta kuin sitä, että halu haukkua on helvetin kova mutta mitään tietoa uusateismin argumentistokokonaisuudesta hänellä ei ole. Tämä ei yllätä, sillä hän ei ole kouluttautunut ateismiin, joten hän on tässä tekstistössään maallikon asemassa, ja asenteellisuutensa vuoksi vielä keskivertoa ihmistä heikommin eväin.

Voidaankin sanoa, että ilmassa on henki jossa uusateismi on relevantimpi kuin vanha eksistentiaalinen ateismi oli ikinä. Ja Jolkkosen tyyppiset lausunnot enemmänkin vahingoittavat uskontoa kuin puolustavat sitä. Tässä kohden on hyvä muistaa että vastustamisessa on kaksi puolta
1: Kritiikkiä tarvitaan asioiden muuttamiseen. Uusatistit kuten muutkin asioitaan ajavat ovat julkisuudessa koska sillä on jokin mahdollisuus saada asiat läpi. Siksi on tietysti aivan ymmärrettävää että uusateismin kriitikotkin ovat äänessä. On heilläkin lupa ajaa omia asioitaan ja sanoa sanottavansa - Etenkin jos ollaan sekulaarissa ja humanistisessa ideologiakentässä!
2: Kun aktivismi menee ääriliikkeentapaiseksi, aktivistit pilaavat oman maineensa. Siksi uusateistikritiikille käy helposti kuten feminismille : Siihen tulee ironinen käännös kun aktivismi näyttäytyy leimakirveitä ja asiavirheitä pursuavana asennevammavyörytyksenä. Toki uusateistien väitetään pilanneen mainettaan olemalla "militantteja", mutta tosiasiassa "militanttiudesta" on tullut ateistien parissa sisäinen vitsi johon viitataan ikään kuin parodisesti. Kritiikki on klisee joka ei vastaa omaa elämää joten se otetaan vain ymmärtämättömyyden todisteena. Sama on itse asiassa vallalla myös eiuusateistien parissa. Moni tunnistaa asennevamman kun sellaisen näkee.

Siinä ei mietitä vahvistaako se kristittyjen sielunelämää. Sillä miten kristittyjen "rasvat lihoista" -kasvaminen olisi ateistien tehtävä ja rooli, tai velvollisuus jolla oikeutetaan oma ateistinen maailma? Kristinusko on käytännössä heikoilla, eikä sekularisoitumisella ja uskonnottomuudella ole ollut tuhoisia vaikutuksia. Esimerkiksi briteissä on oikein mukavaa olla, eikä siellä kohtaa mitään Stalinin kauhuja. Eikä siellä ole Darwinin haudan äärelle rakennettu mitään Humen giljotiinia jolla teilattaisiin "valistusajan ranskalaisten malliin" piispoja.

Jotta en vain taistelisi, otan myös projektin loppuun.

"Ruttopuiston rovasti" kirjoitti halaamisesta ja uskonnottomuudesta. Hän otti lähtökohdakseen Marianpalvonnan, joka on hänen omassa maailmassaan katolista heresiaa. Hän lainaa tässä Alain de Bottonia. "Ankaran rationaalisesta näkökulmasta Marian palvonta edustaa uskontoa lapsellisimmilaan ja höperöimmillään. Kuinka kukaan järkevä aikuinen voisi laskea naisen varaan, joka eli tuhansia vuosia sitten – jos hän edes oli koskaan olemassa? Kuinka kukaan voi saada lohtua siitä omien toiveidensa synnyttämästä uskomuksesta, että tällä epäitsekkään myötätuntoisella naisella on tahraton sydän ja rajattomasti kärsivällisyyttä?" Tämä ei kuitenkaan ollut sama kuin asian huonous. "Ihailimme Äiti Teresaa, joka Kalkutan kaduilla ja slummeissa teki laupeudentyötä. Äiti Amman täytyy tulla Intiasta asti halaamaan meitä suomalaisia. Näinkö hellyys on yhteiskunnassamme kortilla?" Ihmisillä on usein tarve läheisyyteen.

Toki tätä vastaan voi heittää kritiikkiä kuten eräs kommentoija teki ; Väite "Aikuisten keskuudessa tällaisista kaipuun tunteista ei juuri puhuta. Uskonnot ovat osanneet herättää ne henkiin ja antaneet niille oikeutuksen." saa ansionsa mukaisen vastauksen "Kyllä puhutaan. Minun perheessäni ja tuttavapiirissäni puhutaan paljonkin, eikä sille kaivata minkään uskonnon antamaa “oikeutusta”. Mitä ihmeen oikeutusta tuollainen edes tarvitsisi, ihmisen perusominaisuushan se on?" ja "Uskonnoton ihminen on yhtä arvokas, tunteva ja inhimillinen kuin uskonnollinen lajitoverinsa. Hän kaipaa lohtua ja lohduttaa ihan siinä missä muukin."  ja "Jep jep. Eihän tyhmä kovisateisti tuollaista voisikaan tajuta, elleii kristitty hieroisi hänen kuonoaan siihen. On se niin mukavaa kertoa muille, miten huono teidän maailmankatsomuksenne on. Jatkan uskonnottoman elämää (onnellisen) tietoisena siitä, että olen heikko, haavoittuvainen, välillä niin hengen kuin ruumiinkin syistä apua tarvitseva ihmispolo. Silti, minä rakastan."

Maininnoissa on järkeä. Kuitenkin, näin ihmisenä jonka käsissä de Bottonin aiempi tuotanto on kulunut, uskaltaisin toivoa että hänen asenteestaan on jäänyt jotain käteen, sen verran että uskallan esittää ennakko-oletuksen jossa hän ei ole sutaissut köykäistä ja populistista asennevammakirjaa, jossa piirretään rankka karikatyyri ateistista, joka on uskonnon puutteensa vuoksi pahasti vajavainen ja kyvytön ymmärtämään ihmiselon syvällisempiä puolia mitenkään - ja että hän ei tämän jälkeen ole nauranut koko matkaansa pankkiin. - Eli että de Botton ei jatkaisi Jolkkosen viitoittamilla linjoilla.

Itse näkisin että Marian kultti on hyvä koska se ei edusta luterilaisuutta eikä ateismia. Luterilaisuudessa lapsen asemaan asettuminen ja lapsuudenajan riippuvaisuuden korostaminen on yhteinen haaste. Ongelma on yleisinhimillinen. Siksi kun puhutaan uusateismin tai ateismin ongelmista, ei kritiikki riitä vaan pitäisi osoittaa että uskonto todella ratkaisee sen ongelman. Tällöin asian esiintuominen, kritiikki, ei enää ole enää hyökkäys tai syytös, vaan jotain muuta. "Ajatukseni on siis seuraava: ihmiset käyttävät defenssejä välttyäkseen kohtaamasta ja käsittelemästä esimerkiksi kysymystä Jumalasta. Idea voi olla esim.sellainen, että ehtiihän tuon asian hoitaa vaikka kuolinvuoteellaan. Kun sanon, että ateistitKIN toimivat näin, niin tarkoitan, että defenssejä käyttävät MYÖS monet muut, ateistit mukaan lukien. Tämän kirjoittajallaKIN on omat suojaukset, mutta Jumalaa kohtaan en tietoisesti pidä niitä yllä." Jolkkosen kaltaiselle taistelevalle kristitylle ei voi tässä tehdä oikein muuta kuin toivoa hänelle heikompia defenssejä.

Itse asiassa menisin jopa niin pitkälle, että esittäisin että uusateismi on ratkaissut "lempeysongelman". Ja on tehnyt sen epikurolaisuudella. Ja että tämä asenne ei itse asiassa ole pelkästään uusateismin ydin. Vaan pikemminkin niin, että asenne oli valmiina jo ennen uusateismin tuloa. Helsingin Sanomissa oli kolumni. Siinä käsiteltiin sitä miten rakkaudesta on tehty poliittinen voima. Emootioilla on valtaa, ne ovat yhteiskunnan arvojen ytimessä yhtä vahvasti kuin Harrisin lajinmukainen tunteisto. "Liberalismi ja sosialismi erottivat yksityisen ja julkisen, mutta nyt ylimmäksi arvoksi noussut intiimi rakkaus muuttaa myös politiikkaa, koulutusta ja taidetta. Hän kuvaa rakkautta puoliuskonnollisin "pyhittämisen" ja "toisen transsendenssin" käsittein ja uskoo sen inhimillistävän suhdettamme muukalaisiin. Poliittisten ristiriitojen kuohuttamassa Euroopassa on ilahduttavaa lukea ihmisluontoon luottavaa kirjaa. Ferry lienee oikeassa ainakin siinä, että yhä harvempi länsimainen on halukas sotimaan Jumalan, isänmaan tai vallankumouksen puolesta, mutta monikin uhraisi itsensä puolison tai lasten takia." Ja koska tämä edustaa tämän hetken arvomaailmaa sen vahvimmassa muodossa, sitä ei helposti tule kritisoiduksi. Kolumnisti kuitenkin uskalsi tehdä juuri näin. Hän ottaa esille sen, miten eron jälkeen entiseen puolisoon voidaan suhtautua hyvinkin vihamielisesti ja demonisoivasti. Esimerkiksi kihlasormus voi mennä kategoriaan "itsensä naispuolisen Saatanan pitämä". Ja että tässä on ikävyys lähellä, koska sitä ei tavallaan voida erottaa niistä hyvistä puolista. Haukun "voi nähdä jätetyn miehen terapiapurkauksena tai alaviitteenä naisen demonisoinnin historiassa."

Jolkkosenkin mielessä pelottavinta on se, miten hänellä etiikka yhdistyy aivan erottamattomasti ateistejen dissaamiseen. On mahdotonta hänen omilla ehdoillaan määritellä että milloin hänen uskonpuolustuksensa alkaa, milloin hän terapoi itseään ja milloin oikeuttaa vihansa ja missä vaiheessa tämä kaikki muuttuu yritykseksi lietsoa vihaa ja väkivaltaa. Tässä mielessä Jolkkonen elää kusipäänä kusipäiden valtakunnassa. Ja tämän tuominen kritiikkiin tekee tästä blogauksesta enemmän kuin syytöksen. Kun omassa mielessäni syntyy halu toivottaa ihmisenä kasvua tai pitkiä pellavia ja jatkotoivoa että katto ei ole liian alhaalla ja köysi liian paksu, tiedetään että ollaan ihmisyyden tiettyjen varottavien puolien ytimessä. Jolkkosessa ja minussa on yhteistä. Ja kenties yhteinen sävel ei ole mikään mitä edes kannattaa tässä kohden tavoitella!

---

Kirjoittajalla ei, fundamentalistiagnostikkona, ole defenssejä jotka estäisivät häntä käsittelemästä Jumalaa. Hänellä ei myöskään ole defenssejä joiden mukaan Jumalan käsittelyssä pitäisi tulla välttämättä lopputulokseen Jumalan olemassaolosta, saati että defenssit huutaisivat että tämän lopputuloksen olisi pakko olla "kyllä" tai muuten hajoaisi psyyke ja ihmisyys projektissa. Eikä välttämättä defenssejä edes siihen että Jumalaa tarvitsisi pitää lainkaan tärkeänä kysymyksenä kaikille, omasta pakkomielteisestä asian pyörittelystä huolimatta.

Koiran karvat

"Niiden ihmisten silmissä, jotka näkevät meidät ensimmäistä kertaa... olemme tavallisesti vain yksi yksittäinen piirre, joka pistää silmään ja määrittää tekemämme kokonaisvaikutelman. Näin siis lempein ja järkevinkin ihminen voidaan, jos hänellä on viikset... nähdä ikään kuin pelkästään noiden isojen viiksiensä muodostaman lisukkeen kautta, toisin sanoen sotilaallisena tyyppinä, joka vihastuu helposti ja on toisinaan väkivaltainen - ja sellaisena häntä kohdellaan."
(Friedrich Nietzsche, "Morgenröte" suom. "Aamunkoitto", sivu 381)

En ole Nietzschen ajatusten seuraaja. Kuitenkin Nietzschestä on hyvä kirjoittaa jotain. Jotain muutakin, kuin mitä hänestä usein kirjoitetaan. Sillä hän on yksi niistä ihmisistä, joiden näkemyksiä on kenties ymmärretty eniten väärin. Suuri osa hänestä sanottua on pelkkää propagandaa.
1: Toki Nietzsche on röyheä ja hyökkäävä kirjoittaja, jonka herjojen ja kiukun sävyttämää tekstiä on vaikeaa lukea, etenkin jos ei pidä ns. kaikin puolin sivistymättömästä tekstistä ; Hänen tyylinsä ei niinkään perustele, vaan käyttää enemmän tyyliä, liioittelua ja painostusta vaikuttamisen keinona. Hän vihaa. Hän käyttää voimakkaita herjaavia ilmauksia. Joukko, keskinkertaisuus ja suuri osa kulttuurista edustaa hänelle pahaa, huijausta, joka pakottaa heikot seuraamaan ja yrittää murskata ne jotka eivät tottele. Hänestä ne voitaisiin tuhota. Hänen tekstissään on jonkin verran esimerkiksi naisvihaa, ja isompi määrä raivoa uskontoja kohtaan.

Yritän nyt kuitenkin lähestyä asiaa "positiivisen kautta". Moittimiseenkin varmasti löytyy joskus aikaa, mutta tämä hänen "pehmeämpi puolensa" on minusta priorisoitava, koska "If I don't do it - no one will."

Nietzsche ei juurikaan puhu todellisuudesta tai ota sen luonteeseen kantaa. Hän on elämänfilosofi, hän ei siis kerro mitä tiede on, tai tee metafyysisiä kannanottoja todellisuudesta. Tosin hänen kohdallaan on vaikeaa sanoa tuleeko hänen tekstinsä ottaa peräti vain filosofian osaajan kirjoittamana kirjallisuutena, eikä edes elämänfilosofiana. Itse edustan sitä näkemystä, jonka mukaan kuppa on kirjoittanut paljon Nietzschen kirjoihin.

Siksi tämänkaltainen lähestymistapa ei toimi. On otettava jotain muuta.

Aatelähtökohdan kannalta Nietzschen suhde hänen seuraajiinsa on kaikkea muuta kuin yksinkertainen : Kuka on tärkeämmässä asemassa, hänen seuraajansa vai se, mitä mieltä hän itse mahdollisesti oli erilaisista asioista. Nietzschen seuraajilla kun on kannanottoja, ja häntä voidaan tulkita monella tavalla. Tässä on itse asiassa vastakkain se asia, jonka kanssa kristinuskon käsittelyssä joudutaan jatkuvasti olemaan:
1: Voidaan aina sanoa, että jos kristitty murhaa, hän ei ole seurannut uskontoaan. Samoin moni Nietzschen nimeen toiminut on itse asiassa vastannut hyvin ali -ihmisen eri määritelmiä. Tällöin voidaan sanoa helposti että seuraaja "ei ole ymmärtänyt oikein". Vaikeutena tässä on se, että sekä kristinuskon että Nietzschen näkemyksissä on erittäin paljon tulkinnanvaraisuutta. Siinä, missä kristinuskossa on kiistaa siitä, onko ihminen luonnostaan hyvä, eli likimain onko ateisteillakin omatunto, jota kaikki voivat seurata riippumatta asenteesta itse uskontoon, vai onko ihminen perisynnin alla, eli jos hän seuraa tunteitaan, hän seuraa alhaisia ja syntisiä viettejään ja tekeekin pahaa. Nietzschen kohdalla taas esimerkiksi on epäselvyyttä siinä, mitä kuuluisa "Jumala on kuollut" -kohta tarkoittaa. Sen sanoja on kuitenkin hullu. Mutta ei tiedetä, onko hän hullu siksi, että hän on ateisti, vai hullu sen vuoksi että yhteiskunta, joka tässä tapauksessa oli uskonnollinen, määrittelee hulluuden "yleisen mielipiteen mukaan".
2: Toisaalta kun puhutaan aatteista ja ideologioista, pitää aina seurata myös sen vaikutuksia. Jotta voisimme sanoa onko jokin ideologia hyvä vai paha, puhutaan vaikutuksista. Siksi ei voida erottaa "aatetta" ja "sen seuraajia", koska ilman aatetta ei ole seuraajia, eikä ilman seuraajia ole kuin kuollutta kirjainta. Tätä kautta käy niin, että jos seuraajat eivät kykene noudattamaan sen arvoja, kyseessä on käyttökelvoton ideologia. Siksi jos esimerkiksi uskonnon nimissä tehdään paljon pahaa, se kertoo tasan tarkkaan siitä, että uskonnossa on riskejä. Riskejä esimerkiksi siihen, että sitä voidaan liian helposti käyttää tekosyiden lähteenä esimerkiksi sotimiselle, noitavainoille ja niin edes päin. Samoin Nietzschen seuraajat, etenkin nie jotka ottavat hänet erityisen vakavasti, ovat yleensä aika "erikoisia" samaan tapaan kuin monet, etenkin jutun vakavasti ottavat, uskovaiset ovat "hihhuleita".
3: Ideologiat kehittyvät, eikä alkujuurista puhuminen yleensä ratkaise, kun ideologia kerää "vakiintuneita käytäntöjä" tai vähintään tulkinnat muuttuvat ja osa vanhoista näkemyksistä osoittautuu matkan varrella vääriksi tulkinnoiksi. Siksi on väärin väittää että jokin aatteen edustaja on jotain mieltä vain siksi että aatteen alkuperäinen keksijä on ollut jotain mieltä. Systeemit kuitenkin muuttuvat.

Tämän vuoksi on vaikeaa katsoa asiaa. Nietzschen itsensä suhtautuminen massavoimaan on tärkeää. Kuitenkin natsit esittivät kannattavansa hänen oppiaan yli -ihmisestä. Mutta heidän Yli -Ihmisensä ei kuitenkaan ollut Nietzschen yli -ihminen. Sillä kuuluminen ja tottelu olivat natsismin rakennusainetta. Toinen merkittävä asia on tietysti se, että natsit rakensivat systeemin mytologisen rakenteen päälle: Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn "Natsimyytti" käsittelee ideologiaa, jossa natsismi asetti sosiaalisen ja poliittisen toiminnan ytimeen myytin, jonka varaan rakennettiin "SS/SAksalainen identiteetti". Tämän vuoksi Nietzscheä syytetään usein rasistiksi. Häntä on kuitenkin vaikeaa nähdä rasistisena, ellei sitten mainita hänen taipumustaan saksalaiseen itseinhoon. Hän esimerkiksi kutsui sisartaan "antisemitistiseksi hanheksi" tämän juutalaisvihan vuoksi.

Yritän siksi lähestyä asiaa hieman toista reittiä. Itse näen Nietzschen ennen kaikkea kriitikkona.

Hän tuhoaa kolmea pääasiallista kantaa, ja esittää niiden tilalle toisenlaista suhtautumistapaa. Kysymys voisi ollakin: Mitä Nietzsche inhoaa? Tällöin tulee kolmen kohdan lista.
1: Nihilismi, arvottomuus. Nietzschen Übermench kuitenkin on omien näkemystensä puolesta taistelija. Arvojen puolesta taas ei voi taistella, jos niitä ei ole. Usein ymmärtämättömät, asiaan tutustumattomat tai vain propagandaa aiheesta lukeneet, liittävät Nietzschen nihilismiin kannattajana. Toki Nietzsche kulutti aikaa ja voimavaroja nihilismin käsittelyyn. Hänhän kuitenkin yllytti ylittämään sen. (Samaan tapaan hän moittii ja ruoskii paljon kristinuskoa. Harva silti pitää häntä kristittynä..)
2: Schopenhauermaista vaikeuksien välttämistä ja pessimismiä, jossa ajatellaan että vaikeudet ovat paha asia, ja oikea tapa elää on estää vaikeuksia ja "minimoida eläminen ja riskit". Schopenhauer vältteli mukavuuksia, koska niiden tavoittelu tuottaa tuskaa. Schopenhauerhan vältti ensisijaisesti vaikeuksia, eikä suinkaan halveksinut iloa sinällään, mutta hänen mielestään maailma ei vain toiminut niin. Hänen elämäntahtonsa esimerkiksi liitti yhteen epäsopivia pareja, jotta syntyisi normaaleja lapsia eikä hirviöitä. Näin puolisot olisivat aina toisilleen epäsopivia ja tätä kautta parisuhteista tulisi aina onnettomia. Eli hän pessimisminsä vuoksi ajatteli että mukavuuksien tavoittelemattomuus on sama asia kuin tuskan välttely. Schopenhauer pyrki tämän vuoksi tuskan minimointiin, ei onnellisuuden maksimointiin ~ "tyydytys on harhaa, ja siksi viisaan tulee välttää tuskaa eikä etsimään nautintoa." Nietzsche taas näki, että vaikeuksien voittaminen voi olla nautinnollista, hedelmällistä. Tyydytys ei olekaan harhaa. Alain de Bottonin "Filosofian lohdutukset" kertookin (s. 195) kuinka Nietzsche oli nuoruudessaan Scopenhauerin kannattaja, mutta muutti mieltään ja hänen tunnetuksi tullut suhteensa vaikeuksiin syntyi kun "Napolinlahdella vuonna 1876 lokakuun lopulla hänet valtasi uusi, täysin epäschopenhauerilainen luottamus olemassaoloon." Minun näkemykseni mukaan Nietzsche ei siis ollut mikään masokisti, joka korostaisi pelkkää puhdasta kärsimystä tai tuskan toisille tuottamisen tärkeyttä. Tämän pitäisi olla selvää, koska
___2.1: Yli -ihmisellä on selvästi intentio. Hän pyrkii jotakin kohti, ja saavuttaa yrittämällä ja ponnistelulla potentiaalisna. Tälläisellä on oltava suunta. Pelkkä tuska itsessään ei johda kohti potentiaalia. Sen sijaan yli -ihmisessä intentio on mahollista vain jos ymmärtää sen kuilun sen välillä mitä toivoo olevansa ja sen välillä mitä on. Tämän eron tajuaminen tuottaa tuskaa, ja on raskasta. Kultivoitunut kuitenkin taistelee jotta kuilu pienenisi.
___2.2: Yli -ihminen taisteli vaikeuksia vastaan. Siksi pelkkä kärsimys ei ole riittävä syy - onhan lannistuminenkin vaikeus, eikä Nietzsche sitä kannattanut vaan vastusti! Nietzsche vain mainitsi ääneen sen, että kehittyäkseen on myös kohdattava vaikeuksia. Eli hän uskoi kuten Schopenhauer että vaikeudet ja saavutukset kuuluvat yhteen. Mutta hänen tapansa reagoida tähän asiaan oli täysin päinvastainen. Nietzshen ylle liitetään usein mukavuuden vihaamisen kaapu. Suurelta osin tämä onkin totta. Mutta hänkin korostaa, kuinka vaikeuksien voittaminen tuntuu jopa paremmalta kuin pelkkä "paloturvalliseen kaappiin lukittautuminen". Miksi Schopenhauer vältti haluja ja mukavuuksia? Koska hän tajusi saman, mitä Nietzschekin pitää tärkeänä. Nimittäin sen, että niiden tavoittelusta seuraa tuskaa. Heidän tapansa suhtautua tuskaan ja vaikeuksien voittamiseen oli vain päinvastainen.
3: Perinteinen syyllistämiskulttuuri. Perinteinen jaottely "Hyvä-Paha" on Nietzschestä huono, koska se leimaa ihmisen. Tätä keinoa käytetään paljon instituutioiden, pääasiassa Nietzschen kohdalla kristinuskon, toimesta ajatussensuurina. Jos et ole samaa mieltä, olet paitsi väärässä, olet myös paha. Kun sen sijaan korostetaan "vahva-heikko", se korostaa ihmisen tekoja ja asenteita, jotka ovat enemmän pintaa. Ihminen on tätä kautta "hyvän ja pahan tuolla puolen". Yli -ihmisen luonne on siksi se, että ihmisen on suotavaa nimen omaan rakentaa itse käsityksensä arvoistaan, eikä sen sijaan tukeuduttava perinteisiin, keskivertoihin vakiintuneisiin käsityksiin, tai vanhoihin selityksiin ja teorioihin ja vaikkapa Jumalasta. Eli perinteisesti vaikeaa ellei mahdotonta sanoa että "ihminen olisi muuta kuin ajatustensa ja tekojensa summa" ja esimerkiksi kristinuskon kannanotto siitä että "rakastaa syntistä mutta vihaa syntiä" on tätä kautta ristiriitainen, koska ihminen on heille moraaliltaan sidottu siihen mitä mieltä hän on asioista. Nietzsche pyrki juuri tämän sidonnan "tuolle puolen". Ja hänen kannanottonsa on tulkittava tässä näkökulmassa.

Eli Yli -ihminen on vaihtoehto joka paikkaa näiden kolmen lähestymistavan ongelmat: Nietzschen vahva-heikko -jaottelua ei pidä missään tapauksessa sekoittaa hyvä-huono -ajatteluun. Se on itse asiassa lähempänä taitavuutta. Sen ideana on se, että perinteinen tapa luokitella ihmisiä ei toimi. Hyvä kun on sekä oikeassa, että moraalisesti vahva. Huonoon taas liittyy paitsi osaamattomuus, myös väärässä olo. Tätä hän kritisoi. Sen sijaan vahva-heikko -luokittelussa katsotaan vain, miten taitava ihminen on. Tämä on tavallaan askel kohti sitä, että ei keskitytä ihmiseen vaan siihen miten hän toimii. Se on siis ikään kuin ad hominemin, ihmisiin ja tunteisiin vetoamisen ja vastaavien poistaminen moraalista. Se on tavallaan myös is-ought -ongelman hyväksymistä. (Asioiden olemassaolosta ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla, joten tavallaan tämänkaltainen luokittelu on vain moraalin mielipiteistämistä.) Nietzsche ei siis eräällä tavalla puhu "yli -ihmisessään" itse asiassa lainkaan moraalista siinä mielessä, miten sitä normaalisti puhutaan. Hänen kannanottonsa on, että vahvuus, eli taitavuus, vaatii aina uhrauksia, aikaa, vaivaa, harjoittelua. Ja siitä seuraa ongelmia, kuten perheen uhraamista työlle, ja muiden kateutta. Ja sen sisällä on kilpailua. Hän sanoo likimain vain että "taidot eivät tule ilmaiseksi".
1: Tässä olennaista on se, että se on erilainen kuin "perinteinen arvojärjestelmä". Siksi esimerkiksi "hyvä-paha" -luokittelun käyttö siihen on hieman ongelmallista. Sillä esimerkiksi olisi väärin sanoa että Yli -ihminen pitäisi kärsimystä "hyvänä". Päin vastoin, "hyvä-paha" -ajattelustahan pitäisi nimen omaan irrottautua, joten yli-ihminen tuskin ajattelee asiaa "ihan noin".
2: Oikeastaan Nietzsche ei anna mitään "ohjenuoraa", paitsi sen että jokaisen on itse valittava tiensä ja taisteltava vaikeuksia vastaan jotta voisi saavuttaa omia tavoitteitaan ja ihanteitaan. Hän itse ei pitänyt kristinuskosta, mutta tosiasiassa kristittyjen historiasta löytyy monta sen ihailemaa sankaria, jotka täyttävät ehdottomasti yli -ihmisen kaikki määritelmät. Moni marttyyri on muiden mielipiteistä ja painostuksesta huolimatta julistanut kristinuskon sanomaa, jota on pitänyt oikeana, vaikka ilmapiiri on ollut heitä vahvasti vastaan. (Kukaan ei sano että marttyyrikuolema olisi "omasta asenteesta kiinni", joka ei liittyisi kärsimykseen.) On hyvä huomata, että Nietzsche ei olisi voinut järkevästi edes antaa mitään ohjenuoraa, koska hänen tavoitteenaan ei suinkaan ollut tuottaa häntä itseään seuraavia ali-ihmisiä.

Tämä tulee hyvin esiin esikuvien kautta:

Hänellä oli muutamia tärkeitä esikuvia: Hän mainitsee itse esikuvinaan Abbé Ferdinando Galianin, Henri Beyle Stenhallin, Montaignen ja Goethen. Heissä Nietzsche näki paljon arvostettavaa:
1: Heitä yhdisti kunnianhimo, arvokkuus, äly, luovuus, uteliaisuus, aktiivisuus, kekseliäisyys, rohkeus, huumorintaju, elämänmyönteisyys, ja luonteenlujuus.
2: Heitä yhdisti se, että he ottivat elämän ilon ja huumorin kautta. Heillä kaikilla on selvä "pimeä puoli", joka ei ole murtanut heitä vaan silti he kaikki olivat tunnettuja iloisista luonteistaan. Suurin osa heistä tanssi ja oli sukupuolisesti vireitä. Heillä oli mustaa huumoria, pessimististä mutta ilkikurista naurua.
3: He kaikki olivat maailmanmiehiä, matkustelivat paljon ja ottivat osaa monenlaisiin asioihin. He eivät sulkeutuneet kammioihinsa.
4: Heiltä puuttui hurskastelu, mukautuminen, kaunaisuus, eivätkä he sievistelleet ja näytelleet hienompia kuin olivat.
5: Jokainen esikuvista harjoitti myös taiteita. Luominen ja taiteellisuus olivatkin Nietzschelle tärkeitä. Taiteellisuudella oli elämälle suuri arvo: "Taide on suuri elämän kiihoke" , kuten hän kirjoitti "Epäjumalten hämärä" -kirjassaan.
Itse katson että Nietzschen esittämät malli -ihmiset voivat olla jopa parempi keino lähestyä sitä, mitä Nietzsche näki yli -ihmisyyden olevan. Hän itse ei välttämättä itse ollut sellainen, eikä välttämättä kokenut olevansa sellainen itse. Ja joka tapauksessa nämä ihanteet voivat kertoa siitä, minä hän asian näki. Ehkä ihanteet kertovat enemmän, koska me voimme uskoa joskus johonkin jota emme pysty seuraamaan. Ja kun tällöin epäonnistumme, emme vaihda itseämme toiseen, joten emme valitse tällöin itseämme vaan vain olemme, epäonnistumisestamme huolimatta. Mutta ihanteemme valitsemme itse, jos ihanne on huono, emme ota häntä ihanteeksi. Ei siis tarvitse olla lehmä voidakseen nauttia maidosta ja osatakseen arvostaa sitä.

Nietzsche arvosti heitä, koska he olivat kohdanneet vaikeuksia, ja löytäneet elämän, niistä huolimatta ja niiden kautta ; Taideteosta ei voi tehdä ilman kokemuksia. Korkea asema vaatii valtapeliä ja vaivaa. Kukaan ei ole ensimmäisellä kerralla suuri rakastaja. Alussa haparoidaan ja myöhemmin onnistutaan. Näin "Iloisen tieteen" fraasi toteutuu "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."

Nietzsche - masokisti elämänvihaaja?

Nietzshce on tulkintani mukaan jopa yllättävän elämänmyönteinen ; Hän ei korostanut kärsimystä sinällään. Esimerkiksi kateus voisi lannistaa, ja lannistuminen on kärsimystä. Mutta lannistunut ei ole yli -ihminen. Schopenhauerilainen pessimismi ja vaikeuksien välttäminen on itse asiassa juuri tälläistä lannistumista, joten siinä onkin mukana paljon tuskaa. Yli -ihminen sen sijaan kateudesta huolimatta jatkaa näkemystensä esittämistä. Juuri haasteiden edessä lannistumattomuus oli Nietzschestä suurta.
1: Siksi olenkin sitä mieltä että esimerkiksi Pekka-Eric Auvinen oli ali -ihminen nimen omaan Nietzshcen omassa tulkinnassa. Hän masentui kiusaamisen edessä, eikä nähnyt jatkamisen olevan mahdollista. Vaikeudet johtivat hänet laajennettuun itsemurhaan. Lopputulos on kuolema, joka taas tarkoittaa sitä että hukkaa potentiaalinsa sen sijaan että käyttäisi voimansa jonkun asian luomiseen, edistämiseen. Kuoleman jälkeen taistelu loppuu. Itsemurha on tätä kautta äärimmäinen lannistuminen, pakotie.
___1.1: Sen sijaan Nietzsche korosti itsekasvua, ja sitä että jos haluaa kehittyä, vastassa on luultavasti paljon opettelua ja työtä, ja onnistumista seuraa vaikeuksia, kuten esimerkiksi kateutta. Siksi menestyäkseen on kestettävä vastustusta ja vaikeuksia; Kärsimys ei hänelle ole pelkkä "oma asenne", vaan se että ihminen luonnostaan on sosiaalinen ja siksi reagoi esimerkiksi häneen kohdistettuun kateuteen ja panetteluun. Myös aatteellinen pahaksi leimaaminen satuttaa jokaita ihmistä, joka ei ole psykopaatti. Siksi ongelmat tuottavat kärsimystä. Siksi on jotain kestettävää. Ei siksi että masokismi olisi kivaa tai itsearvoisesti tärkeää, vaan sen takia että esim. kateus on jotain, josta ei päästä eroon.
___1.2: Ja ali -ihminen käyttää kateutta sortaakseen parempia, sen sijaan että kateus olisikin päämäärä, ihanne, johonkin johon tähdätä koska se on "enemmän kuin itse" ja jolla on jotain jota "itsellä haluaisi olevan". Kun ihmien siis seuraa sydäntään ja kestää vaikeuksia, eikä vain kestä niitä, vaan kiipeää eteenpäin, niin silloin ja vain silloin hän on Übermench.
2: En yksinkertaisesti usko että Nietzschen olisi unohtanut myötätunnon, rakkauden, suvaitsevaisuuden ja muut vastaavat asiat. Hän vastusti kristittyjä, koska nämä edustivat indoktrinoituja lampata, joista ideologian kannanottoja ja mielipiteitä mitä moninaisemmissa asioissa metafysiikasta etiikkaan piti joko myötäillä tai oli paha. (Tosin minäkin olen melko vahvasti sitä mieltä että jos kykenee pitämään Helvettiä sellaisena, jonne on "Hyvä" laittaa ihmisiä, hän on spekuloimassa sillä keitä ja miten ihmisiä saisi lynkata.) Nietzsche ei myöskään kiellä intohimoa. Päin vastoin. Yli -ihminen on hyvinkin intohimoinen olento.

Mutta kun puhutaan Nietzschestä, voi olla että käsittely kertoo enemmän siitä miten tulkitsen kirjallisuutta ja miten suhtaudun ideologioihin ja muihin ihmisiin. Tosin sama sopinee lähes kaikkiin, jotka Nietzscheä käsittelevät. Ehkä häntä voidaan vain tulkita. Ehkä se on jopa sitä, mitä hän tavoitteli?