Piispa, oikeus uskoon ja uskonnottomien ylivalta

"Tuo ero on nyt poistettu lakitekstistä, mutta ajatus on oikea. Solvaus tarkoitti sellaista tietoa, joka on omiaan saattamaan henkilön halveksimisen alaiseksi. Sellaisia tietoja julkaistaan mm. minusta jatkuvasti. Herjaus tarkoitti henkilön väittämistä syylliseksi rangaistavaan tekoon, siis esim. ”Teosta tuomitun X:n sijasta murhan teki todellisuudessa Y, joka on edelleen vapaalla jalalla.”"
(Jukka Kemppinen, "lähdesuoja")

Perinteisessä ajattelussa on esitetty, että ihmiset olisivat rationaalisia olentoja joilla on vapaa tahto. Tälle perustalle on rakennettu esimerkiksi valistusihanne. Ihanteena on Sapere Aude. Ja jos jokin asia on Totta niin sitten tasapuolisessa ja neutraalissa keskustelussa tämä asia hyväksytään useammin. Ja näin ei tarvita erillistä valvontakoneistoa. Tosin valistukseen kuuluu pluralistisia ellei peräti relativistisia sävyjä siinä mielessä että siinä tiedostetaan että jos ihmisten annetaan vapaasti päättää asioita niin sitten he eivät päätä samalla tavalla. Tässä mallissa jos jokin joutuu erikseen painostamaan, indoktrinoimaan tai dogmatisoimaan, niin se vihjaa vapaan ajattelun rajoittamiseen.

Tästä ajatustavasta voidaan vetää juuria vaikka siihen miten Aristoteles esitti että puhetaidossa on kysymys siitä että sanomisen muotoilu kohtaa järjen ; Hyvässä viestissä logos (järki), pathos (yleisön tunteiden hakeminen) ja ethos (sanojan karismaattisuus ja hyveellisyys) ovat yhteistyössä.

Myöhemmin tämä on kääntynyt karkeasti ottaen siihen suuntaan että retoriikka nähdään huijaamisen ja manipuloinnin taitona kun taas logiikka ja järki ovat jotain joka kuitenkin paistaa ihmisissä. Luottamus järkeen on kuitenkin säilynyt monilla.

Oma pessimismi.

Itse olen niitä pessimistejä jotka mukailevat enemmän Arthur Schopenhauerin maailmaa. Siinä missä moni logiikan ja päättelyvirheiden kirja esittää olevansa järjen puolustaja, Schopenhauer näki että vänkäämisessä on usein siinäkin kysymys siitä että halutaan mahdollisimman vakuuttavasti oikeuttaa oma mielipide, vängätä ja puolustaa omia näkemyksiä mahdollisimman hyvin. Kysymys on siis siitä että jos perinteinen retoriikka tuomitaan usein tarpeettoman kategorisesti niin sama toimii kääntäen myös logiikan kohdalla: Loogisuus ei ole aina niin ihanteellista kuin se esitetään vaikkapa erilaisissa argumentointioppaissa. Schopenhauerin jäämistöstä löydettiinkin "Taito olla ja pysyä oikeassa" -teos, joka lähestyy väittelyä kisana jossa tavoitellaan voittamisena.

Tästä huolimatta minulla on jonkinlainen suhde vapaaseen tahtoon. ; Se vain ei ole kovin tavanomainen. Koska en pidä ihmisiä useinkaan kovin sisäisesti vapaina - he ovat kaavamaisia rutinoituneissa toiminnoissaan ja esimerkiksi heidän keksimänsä vitsit ovat varsin ennustettavissa, toisaalta myös ideologiaan heittäytyminen kaavamaistaa heidän ajatuksiaan hämmentävän ankarastikin. Mutta tällä ei ole merkitystä koska olen kompatibilisti. Toisin sanoen jaan vapaan tahdon sitä kautta onko lähde itse vai onko lähde painostava. Näin ollen esimerkiksi kasvatus on aina ideoiden siirtämistä ihmisiltä toisille. Mutta tätä voidaan tehdä indoktrinoivassa hengessä jolloin kyseessä on vapaan tahdon rajoittaminen. Tai se voidaan tehdä neuvottelullisesti ja neutraalisti jolloin ihminen päätyy valitsemaan kaavamaisesti sen mikä on hänelle itselleen luontevaa. Tämä on toki dogmaattista ja lukkiutuvaa ja ennustettavaa ulkopuoliselle. Mutta oleellista meille kompatibilisteille onkin tämän kaavamaisuuden lähde.

Ylläoleva oli pitkä alustus Piispan puheille.

Piispa Seppo Häkkinen sai näkyvyyttä "Verkkouutisissa". Tässä esitettiin melko tiiviitä väitteitä. Ja niiden perussääntö on se, että Häkkinen on hylännyt valistusihanteet. Ja hänen ihmiskuvansa on jopa negatiivisempi kuin minun. Ja hänen moraalinsa todennäköisesti myös. Tämänlaatuiset tilanteet ovat melko harvinaisia. Vielä erikoisemmaksi tilanteen tekee se, että piispat ovat tiettävästi oikein hyvin koulutettuja ja kirkko on sidottu eettisyyskysymyksiin aika tiukasti. Tässä mielessä ihanteen ja käytännön välillä on jännitettä joka kieltämättä ajaa kohti sellaista suuntaa että lienee parasta kyseenalaistaa valistusihanteet tai ainakin niiden toteutuminen kristillisten piirien sisällä.

"Seppo Häkkisen mukaan neutraali näkemys uskontoon johtaa uskonnottomuuden ylivaltaan." ... "Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta." ... "Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus" ... "Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Tämä riistäisi piispa Häkkisen mukaan samalla lapselta oikeuden omaan uskontoonsa." Huomattavaa on että Häkkinen ei puhu katsomusaineiden opettamisesta vaan nimenomaan uskonnonharjoittamisesta. Tämä voidaan sitoa muuhunkin kuin jostain "Enkeli taivaan" -laulamiseen joulujuhlassa. Tämä voidaan sitoa myös siihen että koulujen uskonnonopetus - jopa silloin kun opetetaan "lapsen omaa uskontoa", (lue "lapsen vanhempien uskontoa") - olisi tunnustuksetonta. Eli uskonnonopetus ei ole uskonnonharjoittamista vaan tästä uskonnosta neutraalisti kertomista. "Hänen mukaansa lapsella ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, jos hän jää ilman uskonnollista kasvatusta." ... "Piispa toteaa, että ”hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan” eikä tätä oikeutta saa viedä."

Toki ensimmäinen ajatus on varmasti se, että tämä uutinen oikoo ja demagogioi. Mutta itse asiassa koko Häkkisen mielipidekirjoitus Suomen Kuvalehdessä on tätä uutista tymäkämpi. (Häkkinen toki haluaa myydä asiaansa jonain rationaalisempana ja vakavampana ja järkevämpänä, jopa akateemisen ajattelun popularisoimisella. Mutta sen kutsuminen mielipidekirjoitukseksi osuu lähemmäs totuutta.) Tässä korostetaan esimerkiksi juuri sitä että lapsen ei saao oikeasti valita. Vanhempien on valittava hänen puolestaan. "Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä."
Tässä hän viittaa jopa YK:n lastensuojeluun. "YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia." Tämä on niitä lausumia jotka ovat juridisesti haastavia. Koska tiettävästi YK:n lastensuojelulakia tulkitsevat eivät näe asiaa tällä tavalla. Se, että lasta ei kasteta kirkkoon tai hänelle ei opeteta iltarukousta ei nimenomaan nähdä lapsen heitteellejättönä. Häkkisen tämä kohta onkin haasteellinen. Sillä jos väittää että YK:n laki ei sano mitään tälläistä ei ole mitään järkeä sitä mainita. Mutta jos väittää että YK:n laki todella on relevantti tässä aiheessa niin valehtelee. Ja tästä päätyy helposti siihen tilanteeseen missä Päivä Räsänen oli taannoin. Hänhän puhui avioliittolain muutoksen yhteydessä siitä miten lasten oikeus isään ja äitiin on YK:n ihmisoikeuksissa. Ja sitten hän joutui selittelemään YK:n ihmisoikeusasioiden asiantuntijoiden korjausten jälkeen että ei ollut mitään sellaista tarkoittanut. Ei vaikka erikseen piti YK mainita.

Mitä tässä tehdään?

Oikeus on hyvin mielenkiintoinen sana tässä yhteydessä. Häkkinen käyttää melko ovelasti retoriikkaa juuri siinä muodossa missä sitä usein moititaan. Häkkinen käyttää uskontoon liittyviä oikeuksia ovelasti kaksoismerkityksessä. Ja tämän tempun huomaaminen on melko haasteellista koska monet ihmiset kulkevat sanojen antamien mielikuvien eivätkä määritelmäsisältöjen maailmassa.

Kun yleensä puhutaan oikeudesta uskontoon, puhutaan vapauksista. Eli ihminen saa valita oman uskontonsa ilman indoktrinointia. Häkkinen kuitenkin käyttää tässä sanan oikeus toisenlaista vakiintunutta merkitystä. Sitä että oikeus tarkoittaa likimain samaa kuin pakotettu resurssi. Eli jos on vaikka oikeus ruokaan tai juomaveteen, se on jotain joka pakotetaan. Oikeus -sanaa käyttämällä tämä hyppy uskonnonvapauden ja siihen liittyvän oikeuden uskoon merkitys voidaan kääntää suoraan nurinperin.

Häkkisen lausunnossa paistaa toki läpi sekin, että lapsen uskonnon ja lapsen oman ajattelun tilalle tulee se että lapsen puolesta tehdään asioita. Tätä tapahtuu toki monissa paikoissa lapsen elämää. Häkkiselle lapsi onkin korostetusti vanhempien uskonnollisen vallankäytön ja indoktrinaation passiivinen ja ei-arvostettu kohde. Sellainen kyvytön ja avuton jolle ei voi antaa valtaa päättää edes uskonkysymyksiään.

Itselläni on sellainen ajatus että jos jonkun ihmisten näkee kyvyttömäksi johonkin asiaan niin sitten hänelle on aivan turhaa opettaa sitä. Toisin sanoen lasten uskonnonopetus on missään mielessä relevanttia jos ja vain jos lapsen katsotaan olevan kyvykäs sen kohdalla. Jos lapsi on kyvytön niin sitten se ei ole ongelma.

Muuten voi päätyä siihen että oikoo logiikassaan kuten Häkkinen. Eli päättelee vaikka että kastamatta jättäminen on sama kuin se että ei kerro mitään uskonnosta. Tai että jos ei aja uskonnonharjoittamista niin sitten ei oikeastaan ole väliksi opettaa edes neutraalisti ja tunnustuksettomasti uskonnosta. (Koska jos näin ei ole kauhisteluperustainen ajatusketju katkeaa ja erilaisia asioita väitetään samanlaisiksi.)

Toisaalta hauskaa on se että Häkkinen puhuu uskonnottomien ylivallasta. Mutta hänen keinonsa eivät perustu vapauteen vaan siihen että kohde indoktrinoidaan uskontoon sisälle. Joka taas voidaan nähdä nimenomaan by definition ylivallaksi. Toisin kuin neutraali uskonnonopetus joka itse asiassa meille kompatibilisteille on niin vapaata kuin käytännössä ylipäätään voi. Siinä ylivalta on näkemyskysymys josta voi olla järkevästi erimielinen. On vaikeaa olla näkemättä Häkkisen asennetta nimenomaan vallankäytöksi jossa ihmisen ei anneta itse päättää koska hän kuitenkin neutraalissa tilanteessa valitsisi väärin..

"Yksityisasia"

"Reality check: Islaminuskoiseen ihmiseen ei kiinnitetä mitään huomiota silloin, kun uskonto on hänen yksityisasiansa ja Suomessa on normi, että uskonto on yksityisasia."
("Takkirauta", "No koska heidän viiteryhmänsä tekee sen ihan itse")

Alkuun ottamani lainaus on "Takkirauta" -blogin tekstistä jonka teesinä oli että islaminuskoisia kohdellaan ikävämmin sen vuoksi, että he eivät ymmärrä että uskonto on yksityisasia. Esimerkiksi julkisesti käytetyt kaavut ja muu pukeutuminen on jotain jossa uskonnosta tehdään poliittista. Ja ihmisiä ärsyttää tämä. Joten islaminuskoiset tekevät sen ihan itse.

Jollain hyvin erikoisella tavalla toi lausunto on totta. Jollain hyvin abstraktilla ja ei-todellisuudessa-näkyvällä tavalla Suomessa kunnioitetaan uskonnonvapautta kuin se olisi yksityisasia. Tosin tässä on ongelmana se, että tosiasiassa tämä koskee lähinnä sitä, että kaikki kristillisyydestä poikkeava julkinen signalointi otetaan helposti vainoamisen kohteeksi.

Julkikristillinen sen sijaan saa - ja itse asiassa täytyykin olla. Jos katsotaan asiaa tarkemmin voidaan huomata että näkemys jossa uskonto on yksityisasia tunnetaan nimellä sekularismi. Ja tämä on uusateismin pääteema. Itse asiassa uusateismin voikin erottaa "vanhasta ateismista" siinä että uusateistit eivät odota että uskonnot joskus katoaisivat. Sen sijaan esimerkiksi Dawkins puhuu "Jumalharha" -kirjassaan ja muutenkin paljon "kissojen paimentamisesta" eli siitä, miten ateistit ovat liike jonka jäsenten pitää pitää ääntä julkisuudessa jotta he saavat määräänsä suhteutettuna saman verran vaikutusvaltaa kuin muutkin sen kokoiset vähemmistöt. Tämä näkemys on herättänyt kovasti inhoa. Ja esimerkiksi kun julkista tilaa halutaan riisua risteistä ja vastaavista tätä kohtan käytetään yleisesti ja toistuvasti käsitettä "militantti ateismi". Jo tämä yksinään viittaa siihen että uskontoa ei yleisesti nähdä yksityisasiaksi. Sillä tässä näkemyksessä sekularismi ei olisi kauhistuttava ongelma vaan normi josta poikkeaminen olisi kammottavaa.

Antisekulaari yhteiskuntamme.

Meillä nimenomaan harrastetaan uskontoa aivan julkisesti. Tämä näkyy vahvasti uskonnon ja politiikan suhteissa.
* Esimerkiksi vähän aikaa sitten Mika Niikko kertoi, että "Ministerit ja kansanedustajat ovat saaneet tehtävänsä Jumalalta." Olen toki luullut että demokraattisessa maassa poliitikot saavat valtansa äänestäjiltä. Ja lisäksi olen luullut että Jumala on hyvä ja viisas ja siksi mandatoisi hyvin varovaisesti valtaan sellaisia ihmisiä joiden mielestä käsilaukkuvarkaus on erittäin heteroa. Ja joiden mielestä ajatus siitä että ajetaan autolla suojatietä ylittävien päältä on aivan tehtävissä oleva teko.
* Samoin Laura Huhtasaaren evoluutiokysymykset ovat olleet esillä. Ja kun Huhtasaarta on vastustettu sekulaarein syin - eli siitä että hän sekoittaa omaa uskonnollista vakaumustaan tekemäänsä politiikkaan - on moni sanonut että uskonnon ja politiikan yhdistäminen on aivan luvallista ja mahdollista. Toki tämä herättää ensi sijassa ihmetystä siitä, että miten kulttuurirelativismi tunkee itseään joka paikkaan kun ensin kuullaan Luce Irigarayn näkemyksiä siitä että suhteellisuusteoria on sukupuolettunut yhtälö. Ja sitten kuullaan siitä miten luonnontieteellinen evoluutioteoriakysymsy on maailmankuvallinen ja siksi kristityt tarvitsevat erilaiset luonnontieteet. Mutta tämän lisäksi se näyttää että uskonto ei ole yksityisasia.

Toki on syytä huomata, että tässä ei ole kaikki. Jos nimittäin aletaan puhumaan "poliittisesti korrekteista joululauluista" voidaan ihmetellä että miksi "Virsi 571" (aka. "Suvivirsi") ja "Virsi 21" (aka. "Enkeli Taivaan") herättävät vuodesta toiseen keskustelua. Syynä on se, että niitä lauletaan koulujen päättäjäisjuhlissa. Tämä viittaa siihen että kristillistä symboliikkaa heilutellaan avoimesti.

Tämä on saanut usein hyvin koomisia sävyjä siinä mielessä että keskustelua ylipäätään käydään. Sen lisäksi koomista on se, että laulun laulamista puolustavat ovat usein korostamassa sitä että laulun kieltäminen olisi jotain hyvin syvää kristillisyyden sensuroimista. Näin siitä huolimatta että joka ikinen kevät ja joka ikinen syksy kouluissa on erikseen tilaisuuksia joissa kristityt menevät yhdessä koulun kanssa kirkkoon. Ateistit jäävät tekemään muita puhdetöitä. Ja näissä tilaisuuksissa sitä voitaisisiin yhteislaulaa vaikka koko tunti pelkkää "Suvivirttä" ja "Enkeli Taivaata". Selvästi kouluissa sallitaankin uskonnon harrastaminen. Samoin kukaan ei estä omalla ajallaan menemästä kirkkoon laulamaan vaikka mitä virsiä. Vaikka joka päivä. Myös kaduilla saa laulaa yksinään virsiä. Yleensä keskustelu johtuu siitä että kun juhlissa on paikalla ateisteja, onko soveliasta laulaa laulua joka ärsyttää heitä. Ja ennen kaikkea onko soveliasta osallistuttaa heidät mukaan.

Toisaalta uskonnonopettaja ja "Oljenkortta veistämässä" -blogin pitäjä on minulle esittänyt että uskonto on niin yleisinhimillistä että jokaisella ihmisellä on velvollisuus ottaa kantaa siihen avoimesti. Eli olisi ikään kuin pakko kertoa olevansa ateisti tai kristitty tai mitä muuta sitten onkin, kysyttäessä.  Tämä on tietenkin siitä mielenkiintoinen kysymys että tosiasiassa nykyinen uskonnonvapauslaki erikseen sanoo, että jokaisella on oikeus olla paljastamatta tämänlaisia asioita. Mitään tälläistä tilivelvollisuutta ei siis lain mukaan ole. Mutta hyvin moni ihminen on kuitenkin sitä mieltä että uskonto ei ole yksityisasia vaan tälläisiin julkisiin tiedusteluihin on velvollisuus ottaa kantaa vaikka laki sitten määräisikin toisin. Laki ja etiikka eivät olekaan ihan sama asia. Silti tämä viittaa vahvasti siihen, että mitään oikeaa "yksityisyyttä" tässä aiheessa ei ole.

Jos olisin maahanmuuttokriittinen uuskonservatiivi, jota en jumalattoman kiitos ole, esittäisin että "miksi ateistit ovat vihaisia ja kiusaavat uskovaisia - no kun ne kristityt tekevät sen itse". Sen sijaan huomautan että tälläiset sloganit kertovat siitä että niiden heittelijän ei kenties ei kannata intoutua omiin itse itseään superälykkääksi ihannoiviin omahyväisiin kuvitelmiin. Huomautan, että tosiasiassa tämä ei tarkoita että uskonnonvapautta ei olisi. Sillä monesti sekularismiin verrattavissa olevat asiat ovat hyvinkin torjuvia ja sensuristisia. Jos mietitään vaikka seksuaalista moralismia, on siinä usein vahva julkisesta elämästä siivoamisen sävy. Tiettyjä seksuaalisuuden tapoja voidaan sallia "omassa kotona". Homoseksuaalitkin ovat tällöin OK kunhan ovat kaapissa. ; Vertauksen kautta voisikin sanoa että se, että uskonto on julkisessa elämässä ei vielä tarkoita että uskonnonvapaus ei toteudu. Sen sijaan jos kaikkia ei kohdella samoilla säännöillä, systeemi muuttuu aivan oleellisesti.

Eikä antisekularismin ehdot ole samoja kaikille.

Ja tässä aivan aikuistenkin on syytä nousta kunnioituksesta seisomaan. Kun yhteislauletaan, ei kysytä että haluaako laulaa vai ei. Sen sijaan hoputetaan seisomaan kesken virrenveisuun. Tästä ei järkytytä. Vaan tätä seisomista vaaditaan. Siitä huolimatta että "uskonto on yksityisasia". Sen sijaan Veikko Huuska pahastui kun lapsi ei ollut päässyt joulukirkkoon koska hän oli unohtanut lupalapun. Paheksunta muuttui muotoon jossa ennen haluttiin että ei olisi pakko mennä kirkkoon mutta kohta sinne ei enää saa mennä. Koska tämänlaiseen muotoon asiat on asiallista muotoilla ilman että on militantti kristitty tai että saa kuulla olevansa raivokristillinen. Tämä on siitä mielenkiintoinen kysymys, että nykyään koulun kirkko on pakollista toimintaa. Sieltä pääsee pois vain erityisluvalla. Paitsi jos vanhempasi ovat ateisteja jolloin osallistut vapaaehtoiseen toimintaan. Tällöin kirkkoon tarvitaan erityinen lupalappu.

Toisin sanoen tässä lupalappukatastrofissa on kysymys siitä miten suomen koulutusjärjestelmä käsittelee lasten uskonnonvapautta. Tarkalleen ottaen siten, että heillä ei ole sellaista. Tämä on tuttua jokaiselle ateistille joka on väkisin joutunut menemään kirkkoihin ja ev.lut -kristilliseen kouluopetukseen vanhempiensa vakaumuksen vuoksi. Tätä temppua perustellaan sillä että vanhempien vakaumusta on vain kutsuttu "lapsen omaksi vakaumukseksi". Ja tässä korostetaan vanhempien kasvatusvastuuta ja kasvatusvaltaa. Eli kristillisyyttä saa tuputtaa lapselle miten paljon haluaakin, aivan kuten jos lasta sattuu kouluttamaan vegetaristi. Tämä ei ole koskaan ongelma. Mutta heti jos tilanne menee niin päin, että ateistien vakaumus estää kristilliseen toimintaan osallistumista nousee hirveä äläkkä.

Mielestänikin se että lapsi ei pääse kirkkoon johon haluaa on kauheaa. Mutta syyllisenä ei ole ateismin militanttius vaan se, että lasten uskonnonvapaus ohitetaan. Lapsi joka ei pääse kirkkoon on täsmälleen yhtä kauhea tilanne kuin pakkokirkotettu ateistilapsi. (Onneksi tämä etäännyttää kirkosta ja moni onkin eronnut heti kun on voinut ihan siksi että kun minkä ikäinen tahansa ihmienn pakotetaan johonkin rituaaliroskaan niin herättäähän se vastenmielisyyttä. Uskonnonopetus ja seurakuntatyöntekijöiden valtansa väärinkäytöt ovatkin tulleet minulle usein vastaan ateistejen taustakertomuksissa. Lapsille ei kannata vittuilla koska he eroavat kirkosta.)

Tässä yhteydessä onkin syytä huomata että "raivoateistien kielto" ja muut vastaavat käsitteet esiintyvät keskustelupuheenvuoroissa. Eikä mietitä että tosielämä tuntee sen että "lapsen omaa vakaumusta" lähestytään vaikka siten että koulussa vieraillaan moskeijassa jonne kristitty vanhempi ei halua lapsensa menevän. Ja jos lapsi menee ja valehtelee saaneensa lupalapun niin opettajaa ei tässä tilanteessa katsota hyvällä.

"Espoon seurakunnan" Dr.Evil kertoo kysy-vastaa -palvelussaan siitä miten koulun uskonnonopetus menee. Ja tässä korostuu se, että "Asia on tosiaan niin, että kirkkoon kuuluvaa ei saa elämänkatsomusopetukseen, jos heille järjestetään koulussa oman uskonnon mukaista opetusta. Jos tilanne on se, että haluatte välttämättä lapsen osallistuvan elämänkatsomustiedon opetukseen, on todennäköisesti ainoa keino erottaa lapsi kirkosta." Tämän lisäksi sivu korostaa että "On myös huomattava, että uskonnonopetuksesta määrää valtio, ei kirkko:" ja mukana on liite siihen miten valtio tosiasiassa todellakin määrää asiasta. Joten on tarpeetonta puhua siitä miten kirkossa on tai ei ole liberaaleja ja erilaisia suuntauskia joista osa on suopea uskonnonvapaudelle. Koska tästä asiasta ja monista muistakin asioista päättää kirkon sijasta (1) laki ja (2) Sen jälkeen maanitellaan. "Ennen kuin päädytte niinkin radikaaliin ratkaisuun, että tämän vuoksi erotatte lapsenne kirkosta, kehottaisin miettimään vielä muutamaa asiaa:" Mukana on esimerkiksi sitä, että mitä kasteen ottaminen sitten nyt tarkoittaakin. "Eikö lapsenne kuuluminen kirkkoon ole jo osoitus siitä, että olette päättäneet kasvattaa hänet evankelis-luterilaisen uskonnon mukaisesti? Kasteenhan ja lapsen liittämisen kirkkoon edellytys on se, että vanhemmat ja kummit kasvattavat lapsen kristillisesti." Tämä väite on mielenkiintoista yhdistää kaikkeen siihen muuhun mitä kasteesta väitetään. Papit, kuten Piispa Häkkinen ja pastori Repo väittävät että lapsen kastamatta jättäminen on heitteellejättö. Kasteella on pelastukseen liittyvä merkitys. Nyt tätä selvästi halutaan laajentaa muihinkin kysymyksiin. Näyttääkin että kaste tarkoittaa eri konteksteissa hyvin eri asioita. Josta seuraa se, että kun kastat lapsesi huomaat että aina tulee niitä lisäehtoja ja lisäehdon lisäehtoja. Joiden taustalla on se, että kaste merkitseekin jotain ihan muuta kuin sitä "millä ehdoin asiaan suostuttiin".

Maanittelu on mielenkiintoinen koska koulujen käytännöissä harrastetaan yhä sitä, että vaikka ateistivanhemmat haluavat lapsensa ET -opetukseen niin heille kastamatta jättäminen ei olekaan kannanotto. Sen sijaan yritetään selittää että ET -ryhmää ei toteudu. Ja tehdään parhaansa mukaan niin että ET -ryhmä ei todellakaan toteudu. Ja tämän jälkeen lapset menevät sitten joulukirkkoonkin halusivat tai eivät.

Jos mietitään vaikkapa sitä miten Esa Turkulaiselle kävi Ressun lukiossa, voidaan huomata että kun yli 18 -vuotiaista ihmisistä koostuva ryhmä äänestää ja enemmistö on sitä mieltä että kirkossa lakittaminen on heille vaivaannuttavaa uskonnonvapaussyin, niin tämä voidaan vain ohittaa kristillisellä mahtikäskyllä.

Koska sitä tarkoittaa "uskonnonvapaus" Suomessa. Sitä, että jos minä kieltäydyn menemästä kirkkoon tai hengelliseen juhlaan johon minua pyydetään, niin "ei" kohtaa helposti inttämistä. Sitä että selitetään miten kirkko on vain talo ja miten asialla ei olisi minulle merkitystä. Ja tätä täytyy selventää "Did I Stutter" -meiningillä. Selvästi uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että "sähän tulet". Inttämistä jatketaan kunnes ihan vapaasti antaa "oikean vastauksen".

Eli

Kun perussuomalainen Ari Jalonen ehdottaa että tiet päällystettäisiin muslimien kiusaksi siannahalla, on selvää että tiettyihin uskontoihin halutaan kohdistaa painetta joka ei ole ainakaan sitä että uskonto on "yksityisasia" Se ei ole myöskään "uskonnonvapautta".

Oleellista on toki sekin, että moni kristitty paheksuu tätä. Mutta vain hyvin harva tekee tätä siinä teemoin että he antaisivat periksi sille että uskonnon tulisi olla "yksityisasia". Useampi toki menee siihen suuntaan että olisi julkinen uskonto josta saa olla sitä mieltä mitä haluaa.

Kuitenkin samalla on selvää että kun kansankirkko tai koulu pistää päälle laululeikkiä ja uskonpalvontarituaalia, niin ateisti joutuu "ikään kuin uimaan sianlihassa". Ja ainut kysymys joka tässä esitetään on aina ja poikkeuksetta "mitä haittaa". Syynä on todennäköisesti se, että vaikka aina kaikkialla todetaankin, että "ateismi on uskonto" niin sille ei myönnetä samalla tavalla tilaa moraalisiin kannanottoihin ja tabuihin kuin muille uskonnoille. Kun ateistista jokin asia on hyvää tai huonoa, sitä haastetaan moraalityhjiöinnillä ja sillä että ateistille ei mikään voi olla aidosti hyvää eikä heillä siksi saa olla tabuja. Josta seuraa se, että uskonto ei ole yksityisasia. Ja uskonto ei ole vapaata. Ja uskovaiset tulevat ulkopuolelta päättämään ateistin puolesta mitä hän saa ja ei saa pitää tärkeänä. Ja mitä mielipiteitä hänellä on ja millä ehdoin. Ja onko esimerkiksi kirkossakäynti tai virsilaulu hänelle iso vai pieni asia. Ja onko se triviaalia ja harmitonta. (Mikä kertoo että tosiasiassa edes mielipidetasolle ei anneta mielellään mitään vapauksia. Se mikä on vapautta on sitä mihin ei voida edes teoriassa puuttua.)

Toki esimerkiksi Jehovan Todistajien verilettujensyönti koetaan liikkeen ulkopuolisesta pikkumaisena. Mutta silti näitä pikkumaisuuksia tavataan kunnioittaa. Paitsi tietysti kun kyseessä ovat ateistit, joita ei puolusteta. Heidän on pakko laulaa ja olla läsnä. On pakko nousta seisomaan. Koska kristinusko on kaikkien asia ja muuten uskonnonvapaus on ihan oman mielipiteen ja maailmankuvan kysymys. Kunhan ei mainosta sitä kadulla ja suututa kristittyjä. Koska kristittyjen suututtaminen on sitä että "tekee sen ihan itse".

Kun "Seurakuntalainen" kuvaa sitä miten maahanmuuttajat kääntyvät innolla kristinuskoon, ja miten erityisen suosittua kristinusko on heidän keskuudessaan. Tästä esiin nousee hauska ajatus. Eikä vain se, että ISIS -terroristi tuskin tekisi näin, toisin kuin islamilaisen ISIS -fundamentalismin uhri, jolle pettymys voisi olla odotettavissa. "uskoontulojen taustalla vaikuttaa pettymys ja hämmennys islamiin yhdistyvästä väkivallasta sekä heidän saamansa kuva kristinuskosta ja kristityistä." Mutta siinä on toinenkin puoli. Kun "Yksi turvapaikanhakija esimerkiksi sanoi: ”En tiennytkään, että kristinusko on rakkauden uskonto”." Niin en kyllä tiedä minäkään.

Karhunpalvelus lapselle

Lasten kasvatus herättää hyvin paljon keskustelua. Hyvin yleisenä pääsääntönä on se, että lapset ovat vanhempiensa jatkeita. Eli kristityt saavat kasvattaa lapsensa kristityksi ja kertoa arvoista ja vastaavista mitä haluavat. Ja sama koskee Jehovan todistajia.

On kuitenkin olemassa ihmisryhmä jolle tätä ratkaisuvaltaa ei haluta antaa.

Kyseessä eivät ole ateistit. Kyseessä ovat ne ihmiset jotka "jättävät lapsen valitsemaan uskonasiansa sitten isona". Eli puhutaan ihmisistä jotka eivät kasta lapsiaan tai jotka eivät heidän kanssaan puhu uskonnosta. Tätä ratkaisua verrataan toistuvasti kieleen. Heinimäki on esimerkiksi rinnastanut uskonnosta puhumattomuutta siihen että ei puhuisi lapselle vaan sen sijaan antaisi lapsen valita äidinkielensä sitten isona. Samoin piispa Häkkinen on tullut julkisuuteen esityksillä joissa kastamatta jättämisen kerrotaan olevan lapsen heitteellejätön.

Tämä on sitä mikä itseäni huvittaa. Usein ateisteja haukutaan ja moititaan "militanteiksi". Mutta se mihin yllättävän usein - ja kenties koviten ja häijyiten - isketään ovat niitä jotka ovat maltillisimpia. Niitä jotka eivät nosta uskonnosta numeroa. Ja se juuri on se mikä heissä on kauheaa. On liian tavallista ajatella että ihminen on homo religiosus. Ja joku joka sitten ei väänny uskonnosta suuntaan tai toiseen on järkyttävä siksi että sellainen on joko valehtelija tai puoli-ihminen. Maltillinen uskonnoton on etäännyttävä, toiseuttava, pelottava koska he kyseenalaistavat kaikista radikaaleimmin sen että ilman uskontoa ihminen voi olla sekä maltillinen että sellainen että ei pidä uskontoa välttämättä edes kiinnostavana. Militantti ateisti sentään demonstroi että uskonto kiinnostaa. Ja että uskontokeskustelu on oleellinen osa nykyaikaa ja nyky-yhteiskuntaa. Ja lisäksi militantti ateisti demonstroi että uskonnosta etääntyneet ovat moraaliltaan kyseenalaisia. Tämä vahvistaa kristinoppia kristittyjen mielessä. Maltillinen "annetaan lasten itse miettiä" -ihmiset ovat sen sijaan niitä jotka olemassaolollaan kyseenalaistavat nykyajan uskomiseen uskovan "hengellisyysideologian" syvimmät dogmat.

Kysymys on siitä erikoinen, että ymmärrän että uskovaisille uskonto on ikään kuin eettinen standardi. Ja sellainen on varmasti yhtä "yleisinhimillinen" ja tärkeä ja kaikille ihmisille oleellinen kuten äidinkielikin. Kuitenkin tässä kielellisyysrinnastuksessa unohtuu se, että tapa jolla sitä käytetään on yksisuuntainen. Eli rakennelma nojaa sen varaan että uskonnon ulkopuolella ei ole eikä voi olla mitään eettistä standardia. Tämä on jo astetta vahvempi väite. Ei enää väitetä että uskonto opettaa arvoja ja muuta tärkeää. Vaan nimenomaan mukaan luvautetaan väite että vain uskovaisilla on etiikkaa. Joka on sama kuin sanoo että uskonnollise puheen ulkopuolella olemme moraalittomia paskoja. En toki ihmettele jos monikin uskovainen esittää näin omana mielipiteenään. Mutta olen hämmästynnyt-huvittunut-pahastunut siitä miten liberaalin maineellaan ratsastelevat - kuten jo mainittu Heinimäki - eivät voi sitten sanoa tätä ihan suoraan. No, onhan se ymmärrettävää että on aika vaikeaa antaa kuvaa omasta uskonnostaan maltillisena, asiallisena, keskustelukykyisenä, suvaitsevaisena - ja kenties jopa ylipäätään minkään arvoisena - kulkien ympäriinsä esittämässä tämänlaisia lausumia.

Viesti on siis melkoisen vahva ja erikoinen. Ei pelkästään siksi että tosiasiassa uskonnollisuus ei ole kovin vahva monellakaan. Tapaluterilaisen elämänmenossa kristinuskon dogmatiikka tai rituaalit painavat hyvin vähän. Asiat näkyvät toimissa harvoin. Suurin osa on "sitä muuta". Toki uskonnollisuus voi olla esimerkiksi kirkollista virkaa harjoittaville ja muille aktivistiuskovaisille erottamaton osa suunnilleen kaikkea. Mutta tämä ei tosiasiassa koske suurinta osaa ihmisistä.

Mielestäni siinä kiinnostavaa on myös se, että mieleeni voisi tulla toinenkin asia. Nimittäin seksuaalisuutta koskeva moralismi. Moralismi on tässä siitä erikoista, että siveys esiintyy usein nimenomaan sensuurin kautta. Ihmiset ovat seksuaalisia olentoja. Mutta lapsille käyttäydytään kuin sitä ei olisikaan. On toki ymmärrettävää että jos lapsille ei puhuta uskonnosta, niin syntyy taatusti samantapaisia tilanteita ; Ilmoilla on erilaisia koodeja jotka ovat mysteereitä. Ja joita valotetaan sellaisilla "tiedät sitten vanhempana" -henkisillä heitoilla. Aivan varmasti tämä on hassua. Moralismissa on aina jotain huvittavaa. Mutta merkittävää onkin että uskonnollisten moralistien soveliaisuuskäsityksiä nähdään aivan soveliaaksi asiaksi tehdä. Itse asiassa kulttuuria on jopa järkyttävässä määrin modifioitu sellaiseksi että moralistisia näkemyksiä ei loukattaisi. Ikärajoja ja vastaavia tehdään esimerkiksi juuri seksin kohdalle. Ja silti ne lapset joita suojellaan siveiksi ovat syntyneet panemalla.

Toki olen silti antisekulaari. Mielestäni hienoin tapa hoitaa uskontoasia on kuten eräs internettuttuni teki. Hänen lapsensa oli halunnut mennä katsomaan pyhäkoulun menoa. Hänet oli viety. Lapsi oli tullut tilaisuudesta takaisin ja sanonut että siellä oli tehty hupsuja ja hölmöjä asioita. Sinne ei sitten menty uudestaan. Jos asiaa olisi hirveästi torjuttu, niin uskonnosta olisi syntynyt "kielletyn hedelmän viehättävä". (Ikärajat ja kiellot myyvät väkivaltapelejä. Miksi eivät uskontojakin?)

Uskonnosta kerrottava?

Kuitenkin itse olisin enemmän huolestuneempi niistä "vanhoista ateisteista" (jotka eivät ole ns. uusateisteja) joita löytyy esimerkiksi vapaa-ajattelijoista. He ovat "jotain kolmannen sukupolven ateisteja". He ovat hyvin ehdottomia. Heille on kyllä opetettu käsitykset uskonnoista ja arvoista kotona. Tarpeettomankin hyvin. He ovat niitä kaikista häijyimpiä olentoja joita ateisteista voi löytää.

Toisaalta taas on syytä muistaa että uskontojen tutustuminen "uskovaisten ehdoin" on sekin riskibisnestä. Esimerkiksi jos lähtee tutustumaan helluntailaisten uskonnäkemyksiin voi päätyä yövalvotettavaksi ja seuraamaan lapsen "uskoontuloa" joka näyttää psykoosiin vajoamiselta. Ja tämä olisi sitten muka jotenkin hieno asia jota tavoitellaan ja jonka vastaantuleminen on onnistuminen. Johon leirin aikuiset siis itse asiassa haluaisivat sinutkin! Uskonnoton asettaa lapsensa näille riskeille. Eivätkä ne ole ev.lut. kirkossakaan olemattomia. Olen oppinut sen niin omakohtaisesti kuin muita kuunnellen. Ylilyöntejä tapahtuu ja niille tehdään keskimäärin "harmittavan vähän". Ihan siksi että todistaminen voi olla vaikeaa, niistä tehdään "sana sanaa vastaan" -tilanteita. Ja koska monesti asennevammailu on sellaista että siitä voidaan antaa vain varoitus. Potkujen antaminen virkamiehille voi olla ällistyttävän vaikeaa juridisesti. (Ilkka Pyysiäinen onkin ottanut tähän puoleen kantaa "Jumalaa ei ole" -teoksessaan.)

En ota tätä korostaakseni että uskonnoista tai ateismista puhuminen ja kertominen olisi aina pahaa. Vaan nostan ikävät kulmat esiin siksi että hyviä puolia toitotetaan ja niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Asiat vaan tässä kohden ovat harmaasävyisempiä kuin voisi luulla. Näissä "sekulaarit ja äidinkieli" -vertauksissa asiat esitetään mustavalkoisesti. Ja unohdetaan että tosiasiassa uskonnosta kertominen on jotain joka on asiallista jos ja vain jos se tehdään hyvinkin tietyillä ja lukumäärältään rajallisella tavalla. Ja kirkosta etääntyneelle vielä karsiutuu osa näistä muille asiallisistakin niin että niiden käyttäminen omalle lapselle ei taatusti innosta.

Silloin on syytä huomata että kenties kohteliaita ovat ne jotka välttävät riitaa herättävistä aiheista puhumista. Itse en muista yhtään sopua syntuneen keskusteluissa. Sen sijaan tiedän vihollisuuksia syntyneen. Olen nähnyt miten informaation kautta rajalinjoja on rakennettu. Ja miten mikä tahansa kritiikki muuttuu suojautumiseksi ja seurauksena on lähinnä poteroihin kaivautuneen. Minä olen antisekularisti koska minä en väistä konflikteja. Moni elää maailmassa jossa keskustelu ratkaisee ongelmat. Usein se näyttää kuitenkin nimenomaan luovan niitä. Siksi ne jotka eivät opeta lapsiaan vihaamaan uskontoa vaan valitsemaan ja miettimään itse, eivät ole mitään "arvotyhjiössä karhunpalveluksia tekeviä heeboja". EI. He opettavat sellaisia arvoja kuin "mieti itse" ja "älä syötä omia mielipiteitäsi muille ehdottomuuksina vaikka saisit valta-aseman heidän ylitseen". Ne ovat peräti aika hyviä arvoja minusta.

Rituaaleista taideperformansseihin

Teemu Laajasalo on pahastunut. Syynä on se, että "Taiteiden yössä" suosikkiyhtye Jape Lovén ja vapaa -ajattelijat suoritti performanssin jossa pestiin kaste pois. Vapaaehtoiset saivat siis kastellun pään ja tämän kerrottiin olevan kasteen poispesu. "Kyseessä on interaktiivinen performanssi, jossa halukkailla on mahdollisuus osallistua symboliseen kasteenpesuun." Tämä "Katumajärven jää" -kappale oli Laajasalolle epämiellyttävä performanssi.

Mielestäni kyseinen performanssi on hyvä taide-esitys. Se oli kantaaottava ja siihen reagoiminen kertoi yllättävän paljon. Laajasalo tuli paljastaneeksi kovin monta asiaa kirkosta ja itsestään:

Kasteesta ja kastamisesta valittamista pidetään pikkumaisena. Laajasalon reaktio kuvaa sitä vallitsevaa kulttuurimme tilaa. Ateistien puolella mikä tahansa merkityksen lataaminen on väärin. Puuttuminen ja pahastuminen on pikkumaisuutta. Uskovaisen puolella teolla on symbolista merkitystä ja se on kaunis osa kulttuuria. Esimerkiksi Laajsalo ei muutu pikkumaiseksi valittaessaan ilman shampoota tehdystaä vapaaehtoisesta tukanpesusta. "Jos haluaa oikeasti tehdä performanssin ja ravistella pyhiä arvoja kannattaisi tutustua Turkan, Teemu Mäen tai jonkun muun mestarin taiteeseen. Tällainen vapaa-ajattelijoiden performanssi on pikkusievää ja kiusallista jostain paitsi jääneiden nynneröiden piipitystä." Jo Laajasalon oma, hyvin voimakas ja pejoratiivisilla termeillä ladattu kertomus todistaa päinvastaisesta. Itse asiassa se todistaa että tässä ravistellaan keskeisiä tabuja hyvinkin ankarasti. Koska muuten Laajasalo ei välittäisi. Ja selittäisi että "Ja vaikea on ajatella, että kirkkoa kunnioittavat ja omat rakkaat lapsensa ja lapsenlapsensa kasteelle tuoneet perusdemarit iloitsisivat puoleen poliitikon Jape Lovénin halusta pilkata ihmisten uskoa ja kristittyjen sakramenttia." Joko siinä ravistellaan monille tärkeää tabuarvoa tai ei. Laajasalo keikailee sisällöllisesti ristiriitaisilla teemoilla samanaikaisesti. Vain dissaava asenne on pysyvä. Joka on reaktiona hyvin paljastava.

On itse asiassa huvittavaa, että butthurtiuden ja asenteellisuuden mestari Laajasalo - mies joka kirkon piirissä voi hakata ja vittuilla eriuskoisille ja selvitä tästä "huumori" -termin ylikäytöllä samaan tapaan kuin PerusSuomalaiset selviävät sariiri-ironia-känni-läppä-hetkenmielijohde -tematiikalla kaikeasta. Ja kirkon piirissä asia menee yhtä täysillä kuin huumorrii -asenne menee läpi nuivimpiin perussuomalaisiin. Laajasalo on toki hyvä asiantuntija tunnistamaan kokemusasiantuntijuudellaan pikkusievyyttä ja kiusallista nynneröiden piipittelyä. Mutta fiksuutta hänestä saa kaivaa katuporalla eikä löydä. Siksi onkin huvittavaa että Laajasalo ei tuo esiin omaa ilmiselvää ns. butthurtiuttaan vaan sen sijaan määrittelee asian siten että hän kristittynä pastorina astuu määrittelemään mikä on hyvää ja fiksua ateismia. Laajasalo ei siis enemmänkin nostaa esiin sen keiden pitäisi pahastua "Laajasalo sanoo uskovansa, että eniten kampanjasta ovat harmissaan monet fiksut epäilijät ja ateistit. Heitä hävettää tällainen." Mutta Laajasalo onkin trolli, tosin ei taitava tai osaava sellainen.

Laajasalo ei ymmärrä mitä eroa on uskonnollisella rituaalilla ja taideperformanssilla. Hänestä mikä tahansa rituaalinen toimenpide olisi uskonloikkaus tai vastaava. Tämä on hyvin kiinnostava huomio, sillä Laajasalolle teemana on se, että ei ymmärretä että kasteenpesu on sosiaalinen eikä teologinen performanssi. "Tahatonta komiikkaa tietenkin syntyy siitä, että uskonnollisia toimituksia vastustava järjestää uskonnollisia toimituksia. Ja vielä yrittäen peruuttaa jotain joka ei ole peruutettavissa. Katekismus opettaa, että kasteen vaikutus ja merkitys säilyvät jatkuvasti." Laajasalo siis todella olettaa että ateisti joka ottaa tukanpesun uskoisi, että kaste olisi jotain yliluonnollista ja pysyvää. Että jokin oikeasti olemassaoleva maaginen tässä pestään pois. Ei. Pikemminkin tämänlainen hiustenkastelu nykykulttuurissa demonstroi että ei uskota kasteessa olevan mitään. Se on samantyylinen temppu mitä joku voisi tehdä kummitusten kanssa. Jos joku selittää että jossain talossa on niin voimakas kummitus että se tappaa kaikki tietyssä kummitustalossa yöpyvät, on talossa yöpyminen demonstraatio siitä että ei usko tähän kummitukseen. Laajasalo näkee kasteen vain jonain oikeana rituaalina eikä siksi osaa edes tulkita tuota aktiota. Tämä ei ole poikkeuksellita kristityille. He ovat jumiutuneet teologiaansa ja dogmatiikkaansa syvästi eivätkä kykene irtautumaan niiden iskostamista skeemoista. Ja tätä kautta he eivät osaa tulkita suunnilleen mitään mitä ateistit tekevät.

Lisäksi on hyvin vaikeaa nähdä miten tämä tukanpesu riistää lasten kastamisen. Tässähän kastettiin vapaaehtoisia aikuisia. "Armas Maasalon rakkaassa lasten jouluvirressä puhutaan turvallisen Jumalan johdatuksesta ja jokapäiväisestä hoidosta ja pyydetään ’ettei meiltä maailma, riistäisi kasteen armoa.’ Sitä riistämistä vapaa-ajattelijat selvästi haluaa tässä demonstroida. Mutta ei taivastoivo, kasteen armo tai pelastus performansseilla häviä." Huvittavinta tässä on tietenkin se, että Laajasalo itse asiassa reagoi sosiaaliseen epäuskonosoitukseen selittämällä että "meidän taika on vahvempi kuin teidän". Onkin mielenkiintoista huomata että kirkko yleensä korostaa sitä että rituaalit antavat merkitystä. Ja korostavat että on tärkeää erottaa taikauskoinen fundamentalismi asiallisesta ja "vaikeammin kritisoitavasta" sofistikoituneesta teologiasta joka puhuu merkityksestä ja merkityksettömyydestä. Kuitenkin kastekysymys tässä kohden selvästi ei käsittele sitä sosiaalista merkitystä joka ateistilla voi olla "kasteen poispesussa". (Liitit minut instituutioonne rituaalisella keskisormennäytöllä joten olkaa hyvä - palautamme palveluksen. Tunkekaa hyvät aikomuksenne Helvettiinne jonka portaat tiettävästi on niistä rakennetut.) Sen sijaan korostetaan että kaste olisi todellinen taikarituaali jossa tapahtuu jotain yliluonnollista ja vahvaa jota ei voi pestä pois merkityksillä.

En tiedä mitä Laajasalo tavoittelee kritiikissään, mutta selvästi hän osoitti miten pikkumainen kirkko - ja etenkin hän itse - on. Ja miten vahvasti se haluaa kieltää kaikenlaisia hyvin mitättömiä asioita. Ja miten kun sen tabuja ravistellaan, sen perussävynä on pahastua koska asia on tärkeä, niin arvokas ja tärkeä. Mutta samalla tämä merkitys kiistetään ja sanotaan että oikeasti pitäisi käsitellä muita aiheita, koska muiden toiminnan määrittely ja ohjaaminen on se mitä asiallinen taideperformanssin kritiikin kohde aina harrastaa. Mutta tietenkin kaikki on mahdollista kulttuurissa joka toisaalta pesee kaiken konkreettisen kritiikin pois puhumalla rituaalien sisältämästä merkityksistä ja niiden kokemisista. Mutta toisaalta sitten on ensimmäisenä korostamassa rituaalien reaalista ja todellista puolta heti kun näihin merkityksiin isketään vaikka taideperformanssin voimin.

Teemu Laajasalo ei ymmärrä, että Streisand efekti on vahva. Että jos jotain haluaa kieltää tai ohjata muualle niin sitten ihmisille tulee tarve katsoa. (Joka on manipuloivampi sensuurin muoto, komentelu siitä mistä saa ja kannattaa puhua jos aihe on itselle epämieluisa.) Hänen venkoilunsa onkin tuonut vapaa-ajattelijoiden rituaalille arvoa ja merkitystä. Se, että hän haluaisi että tehdään jotain ihan muuta on demonstroinut monille - esimerkiksi minulle - että aluksi aivan tyhmältä vaikuttanut pinnallinen rituaali oli sittenkin jotain tärkeää. Ja joka teki juuri jotain jota nimenomaan hyvä taide tekee. Raapii arvoja ja paljastaa tabuja. Tabun paljastuminen näkyy tälläisissä asioissa lähes suoraan butthurtin määrässä. Näin ollen vapaa-ajattelijoiden päänkastelu olisi ollut itsessään tyhmä, absurdi ja merkityksetön. Mutta Laajasalon oma reaktio loi performanssin ympärille auran, ja latasi sen täyteen merkitystä. Laajasalo paljasti että hänelle kaste on taikauskoinen yliluonnollinen temppu eikä vain liberaali moderni ehdottomasti ei-taikauskoinen rituaali jossa kysymys on sosiaalisesta suhteesta vauvaan ja siihen miten vanhemmat ja suku saavat tähän merkitystä perinteiden kautta.

Sosiaalinen syntymä

Kognitiivisessa uskontotieteessä on ihmetelty ns. syntymisrituaaleja. Niitä on hyvin monissa kulttuureissa. Niiden sisältö vaihtelee ; Esimerkiksi juutalaisten ympärileikkaus eroaa hyvin paljon luterilaisten lapsikasteesta. Mutta niitä kaikkia yhdistää sama erikoinen teema.

Usein niissä nimellisesti juhlitaan biologista syntymää. Lapsi myös määritellään syntyneeksi. Mutta käytännössä heitä kohdellaan kuin he eivät olisi jotenkin todella syntyneitä. Ja ne suoritetaan yllättävän pitkän ajan päästä syntymästä. Ei seuraavana päivänä tai mahdollisimman pian.

Tässäkin yksityiskohdat muotoutuvat kulttuurin mukana. Kristillisessäkin kulttuurissa tämä voi näkyä siinä ajattelussa että kastamaton lapsi olisi jotenkin vailla kaikille ihmisille kuuluvaa Jumalan rakkautta ja armoa ja olisi siksi muuttuva vaikka kummitukseksi. Moderni kummituksia kumartelematon luterilainen sanoo tämän saman modernimmin siten että syyttää ateisteja lapsen heitteellejätöstä.

Tämä kulma on siitä erikoinen että se on aika vahva. Usein sitä toki kierrellään asiaankuuluvalla teologisella korrektiudella. Mutta ilmiö näkyy käyttäytymisessä. ; Onkin erikoista miten uskonnonvapautta ja jokaisen ihmisen absoluuttista ihmisarvoa kunnioittava kristittykin käyttäytyy täsmälleen samalla tavalla. (Usein edes akateeminen koulutus ei estä tätä.)

Onkin arveltu että tämä asenne johtuu siitä että kaste- tai vastaava tilaisuus on sosiaalinen tilaisuus jossa lapsi esitellään yhteisölle. Yhteisö taas on kaverisuhteiden solmimista. Näin ollen ihminen syntyisi täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Kasteessa ei siis juhlita biologista syntymää vaan sosiaalista syntymää.

Ja tämän taustalle voidaan nähdä jopa evoluutio ; Olemme sopeutuneet menneisiin aikoihin, evoluutio ei ole riittävän nopeaa jotta kaikki modernin ajan kotkotukset olisivat ehtineet muokata sopeutumia nykytilanteeseen sopivaksi. Menneisyydessä on ollut voimakas lapsikuolleisuus. Joten sosiaalinen syntymä on varattu vain niille jotka eivät ole kuolleet. Tälläisiin vauvakuolemiin on kenties tervettäkin suhtautua siten että siinä ei kuollut jotenkin "oikea oikea" ihminen.

"epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa"

"Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle;"
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Markus Kajon alkuun viittaamani teksti on hyvin vaikuttava. Tai ainakin se oli minulle hyvin vaikuttava. Se pitäisi oikeastaan lukea kokonaan eikä pilkkoa esille fragmentteja. Olen jo melko kauan sitten sisäistänyt että minulle ei ole tarjolla viitekehystä johon voisin aidosti kuulua. Ja olen jo kauan aikaa sitten lakannut itkemästä moisen vuoksi.

Kajon kirjoituksen outojen ihmisten ja käsittämättömyyden tematiikka tuntui sitten osuvan siihen mistä näyttää tulleen tämän viikonlopun teema. Teeman "päätti" "maailma", en "minä" ; Toisistaan riippumattomat ihmiset nimittäin tuppasivat puhumaan minulle yksinäisyydestä ja eristämisestä. ("Jostain syystä" nämä kaikki mainitut tapahtuvat "kehäkolmosen pohjoispuolella".)
* Eräs henkilö oli ryhtynyt lapsen kummiksi. Ja sittemmin ateistiksi. Kummilapsen vanhemmat olivat olleet hyvin jyrkkiä tästä tiedosta. Kysymys ei ollut kristinuskon opin tuntemisesta, vaan siitä että kukaan "paatunut" ei voi opettaa lapselle edes kristinuskon oppeja ilman ateismistapuhumista. Siksi yhteys kummilapseen oli katkaistu. Lisäksi kummilapsen vanhemmat pitivät aivan kohteliasta ateismista kertomista loukkauksena. He selvästi kokivat itsensä petetyiksi vaikka kukaan ei ollut valehdellut missään vaiheessa kenellekään.
* Toisen ateistin lapsi on kuollut ja hän on saanut syvää kyseenalaistamista tukiryhmissä. Sillä useilla vanhemmilla on tärkeää luoda erilaisia kuvaelmia enkelilapsista taivaassa. Osalla mukana ovat jopa sulkia tiputtelevat enkelilapset. Mutta taivaselementin mukanaolo on mukana kaikilla. Tämä ei tietenkään ole se ongelma. Ongelma on siinä että jos näitä tarinoita ei ole on kyseenalaistettu koko surun kokemus. Ilmeisesti logiikka menee sillä tavalla että lapsen kuolema, silloin kun tuo aitoa surua, on niin musertavaa että siitä ei selviä ilman yliluonnollista voimaa. Ja jos sitten tulet toimeen ilman, ei surusi ole ikään kuin aitoa. Tämä ei tietenkään ole sitä mitä tarvitaan jos mennään tukiryhmään kun oma lapsi on kuollut.
* Kolmannen henkilön lapsi on jätetty kastamatta vanhempien vakaumuksen pohjalta. Paikalliset ihmiset, mukaanlukien pappi, ovat sitten kertoneet että lapsen kastamattomuus on heitteellejättöä. Se, että kastamattomuutta verrataan kielenkäytössä pahoinpitelyn tapaisiin termehin on tietenkin varsin loukkaavaa.

Kaikissa näissä on kysymys "jostain" normista. Ja niiden noudattamatta jääminen on tuottanut yleisen kokemuksen siitä että olisi helpomaa teeskennellä kristittyä kuin olla avoimesti omalla kannallaan. (Mihin minun kantani on, että miksiköhän he luulevat kristillinen valtajärjestelmä on tuollaiset käytänteet rakentanut. Että mitäköhän funktiota tuomitsemis-eristämis-savustus ajaa. Vihjaan että hyvyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole näitä funktioita.) Toisaalta esiin on tullut sekin miten mitä kohteliain kanssakäyminen koetaan pilkkana ja loukkauksena. Ei tarvitse sanoa että "sinun vauvaenkelitarinasi on hevonpaskaa" vaan riittää että ei usko Jumalaan. (Mihin minun kantani on se, että asia menee niin että uskonnottomuus koetaan usein loukkauksena ja pilkkana teki mitä teki joten saman tien voi edes saada huvin siitä pahanteosta. Kun joka tapauksessa syytetään niin ihan sama sitten mitä tekee. So to be it.)

Monia ihmisiä vaivaa tämänlainen pakotettu yksinäisyys. Minä olen tottunut olemaan yksin tässä mielessä. Monille sellainen on kuitenkin hyvin ahdistavaa. Ja ilmeisesti juuri siksi tämänlaisia ylläolevia asioita tehdään. Tahallaan. Rakkauden nimessä. Minulle tämänlainen on sen verran yleistä ja ilmiselvää, että en koe yksinäisyyttä. Kuka ja miksi joku ylipäätään kokee kaipuuta tuollaisten ihmisten joukkoon kuulumisesta? Mikä tarve tähän muka voisi olla? Miksi oikeastaan edes pitäisi kunnioittaa heitä. Tai välittää heistä ja heidän mielipiteistään, arvoistaan ja vakaumuksistaan?

"kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan."
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Kirkko ja liittymispiikki

Vapaa-ajattelijoiden roolia kirkosta eronneiden mittaamisessa paheksutaan usein. Syy on ymmärrettävä, sillä yleensä tämänlaisista asioista ilmoitettaa järjestö itse. Tosin tähän käytänteeseen syynä on se, että eroakirkosta -palvelu on kohtuullisen luotettava, ja sieltä saa tiedot nopeasti. Ja tämä palvelu on vapaa-ajattelijoiden käytössä. Kirkolla ei ole yhtä näppärää eroamiskeinoa.

Tässä on kieltämättä ongelmia. Tärkein niistä on se, että uutisoinneista tulee itseäänruokkivia. Jos eropiikistä tiedottaa, se ikään kuin kutsuu mukaan eroamaan. Näin ollen tiedotus tekee sen mitä se usein tekee. Luo muoteja, trendejä ja levittää ilmiöitä. Asioiden kuvauksilla on vaikutusta siihen miten ihmiset näkevät paitsi sen miten asiat ovat. He saavat sitä kautta kuvaa siitä miten maailman pitää olla. Ja miten muut näkevät miten sen pitää olla.

En kuitenkaan pidä kirkkoa kovinkaan hyvänä viestijänä. Silläkin on tapana kikkailla todellisuudella. Nimittäin aivan oikeasti repesin nauruun lukiessani sen tuoreen ilmoituksen. Joka on aivan kirkon virallisilla sivuilla.

"Helmikuussa 2015 evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneiden määrä ylitti kirkosta eronneiden määrän. Helmikuun aikana kirkkoon liittyi 1429 henkilöä ja siitä erosi 1419. Sama suuntaus näyttää jatkuvan, sillä myös kuluvan maaliskuun aikana kirkkoon liittymisiä on kirjattu enemmän kuin eroamisia. Kirkkoon liittyminen on alkuvuoden lukujen perusteella selkeässä nousussa. Vuoden 2015 kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirkkoon liittyi 3797 henkilöä, kun viime vuonna vastaavana ajankohtana liittyi 2707 henkilöä. Yhteensä vuoden 2014 aikana kirkkoon liittyi yli 15 000 henkilöä.
”On hienoa huomata, että kirkon jäsenyys kiinnostaa ja sitä arvostetaan”, sanoo kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo. ”Toivotan jokaisen liittyjän tervetulleeksi kirkkoon, Jumalan suureen perheeseen.”"

Tämä muistuttaa siitä että tarvitaan jonkinlainen kurssi siitä "miten kirkkohallituksen viestejä on luettava". Huomiotaherättävä on se, että viesti luo selvää trendinluomista. Uutinen kertoo ikään kuin "liittymispiikistä". Ja voi minkälainen liittymispiikki se onkaan.

Aivan ensimmäisenä otan retorisia pikavetoja. Se ei ole tässä pääargumenttini mutta hupia siitä sa. Kun tässä kontekstissa puhutaan kirkon tärkeydestä, on syytä muistaa mikä on kirkon tärkein uusien jäsenten saamistapa. Lapsikaste. On tavallaan omituista että puhutaan ylipäätään kirkkoon liittymisestä. Lapsi on jäsen joka aina liitetään ulkopuolisen toimesta. Vanhemmat ja vähemmässä määrin kirkonmiesten suositukset ovat elementtejä joiden vuoksi kirkkoon liitetään. Haluaisin nähdä että kirkko uutisoisi jäsenlukujaan tavalla jossa kirkkoon liittymiset ja liittämiset tilastoitaisiin eteenpäin. Toki tässä on sanottava se, että lapsen liittäminen kasteessa kirkkoon kertoo vanhempien arvostuksesta kirkkoa kohtaan. Joten jostain kirkon arvostuksesta siinä kuitenkin on kysymys. Ei kuitenkaan sillä tavalla joka tulisi ensimmäiseksi mieleen. Eikä sellaisella tavalla jota kirkostaeroamispiikin kohdalla nautitaan standardina. Toki jotkut voivat vaatia pienempiä kriteereitä menestymiselle kun parempaa ei ole luvassa. Saahan siitä lohtua.

On tärkeää huomata että luku ei kata kirkon jäsenyyttä. Voisi luulla että kirkon jäsenluku kasvaa jos pitkässä jänteessä liittyjiä on enemmän kuin eroajia. Näin ei ole. Sillä kirkosta eronneisiin ei lasketa kuolleita. Jos liittyneitä kertyy vähemmän kuin kuolevia, jäsenmäärä voi laskea ties kuinka pitkään.

Jotenkin tämä vihjaa siihen että mielikuvat joita vapaa-ajattelijoiden uutisoinnista saa kuvaa enemmän maailmaa sellaisena kuin todellisuus uutisten takana on. Kirkon kanssa joutuu aina pulaamaan erikoisuuksilla. Kuten sellaisilla että lapsena passiivisesti liitetty jäsen kuuluu kansankirkkoon koska jos hän ei eroa, niin hän on tietoinen päättänyt jäsen joka ehdottomasti arvostaa järjestöä. Kenties tässäkin on kysymys "lasketusta standardista", joka taas kertoo lähinnä siitä että parempia ilonaiheita ei ole tarjolla ja omaa asiaa halutaan kuitenkin uutisoida myönteisesti. Jotta uutinen muuttaisi todellisuutta. Todellisuutta joka ei vastaa monien toiveita.

Kuitenkin mitä kauemmas uutisesta saatavat mielikuvat eroavat maailmasta tapahtuneista etäännytään journaliikasta. Jossain vaiheessa jäljellä on vain mainontaa. En tiedä missä vaiheessa tiedotus muuttuu julistamiseksi. Kirkko ei ole toki tässä järkyttävän huono. Mutta se on selvästi ottanut muutamia kukonaskeleita tähän suuntaan.

Heitteelle

Ylläoleva Pastori Heikki Revon kommentti on kiinnostava. Hän toki demonstroi minkälainen on ihminen jonka on pakko laittaa tittelinsä nimensä lisäksi facebookstatukseensa. Tämän lisäksi hän viittaa piispa Seppo Häkkisen lausuntoon. Häkkinen oli mm. lausunut että "Kauniilta kuulostava ajatus lapsen jättämisestä kastamatta on lapsen uskonnollista heitteillejättöä." Myös kotimaa on uutisoinut aiheesta. (Toki maksuseinän takana ja kritiikin ulkopuolella.) Otsikko kirkuu "Piispa Häkkinen: Kastamatta jättäminen on uskonnollinen heitteillejättö".

Lausunto on monella tavalla omituinen.

Ensinnäkin esimerkiksi minut on kastettu. Onko tämä tarjonnut minulle turvallisen sosiaalisen suhteen? Uskonyhteisö on sosiaalinen ryhmittymä ja tätä ei rituaalilla ja byrokratialla paikata. Repo sekoittaakin tässä konsepteja sellaisella tasolla joka onnistuu vain kirkonmiehiltä.

Toinen, kenties tärkeämpi, on kuitenkin se että uskonnottomana kastepakkokeskustelussa on ollut eri muodoissa esitetty vakioargumentti. Se on se, että kirkkoa ei voida syyttää. Tästä eräs hyvin muotoiltu ja kuvaava versio on sanottu näin "Kyllähän se kirkko lapsia kastaa, mutta vanhempasi edelleen ovat sinut antaneet kastettavaksi. Vaikka kirkko sinut on kastanut, se ei mitenkään poista sitä tosiasiaa, että jos vanhempasi olisivat niin halunneet, sinua ei olisi kastettu. Ketään ei kasteta ilman huoltajan suostumusta. Periaatteessa kyse siis on pakkokasteesta, mutta vanhempasi ovat siitä "vastuussa", ei kirkko. Kirkkokin noudattaa lakia, eikä kasta ilman huoltajan suostumusta." Valitettavasti jos kirkko syyllistää vanhempia ja tätä tekevät piispatasoiset papit erilaisten pastoria nimensä yhteyteen tunkevat egoilevat asennevammapyrkyrit kintereillään, ei tässä argumentissa ole mitään järkeä.

Tekisi mieli liittyä kirkkoon vain jotta voisi erota tämän lausunnon vuoksi sieltä uudestaan. Kannattaa liittyä kirkkoon. Sillä rahoilla maksetaan Pastori Revon palkka. Piispan palkkaa ei liittymisvaroilla sentään makseta, sillä siihen tarvittaisiin paljon useampi jäsen. Tämmöisiin sitä kirkon hyvyysrahaa maksetaan.

Tili(tys)velvollinen

Kutsukaa minua rauhassa siaksi, mutta kun olen
jo ensin omasta ja sukulaisteni nahasta taannut sen että syöt.
Niin onko minun todella pakko vielä syödä sitä sinun paskaakin?
Ilman että saan yhtään moittia makua?

Hyvin yleisenä nyrkkisääntönä voidaan sanoa että valtionkirkon saama kriittisyys johtuu pääasiassa kahdesta suunnasta. (a) Tavasta jolla kirkkoon liitetään kasteessa niin että tästä voi erota vasta aikuisena. (b) Siitä miten kirkko sitten käyttää dogmejaan talon sisällä. Ja luultavasti kirkkokritiikkiin ei olisi aivan yhtä voimakkaasti b -tason haasteita jos a -kohtaa ei olisi.

Tässä ei ole tavatonta että kuullaan että kasteen jäsenyyden virallistava rooli sotisi uskonnonvapauden periaatteita vastaan. Tämänlaiseksi periaatteeksi on usein jopa aivan eksplisiittisesti lausuttu se, että vanhemmat saavat määrätä lapsensa uskontokunnan. Aina ei tässä olla yhtä avoimia mutta implisiittisestikin näissä lausunnoissa on vahvasti sellainen ajatus että lapsi on vanhempiensa jatke.
1: Ajatus on minusta hieman kummallinen ja se sotii sitä uskonnonvapausajatuskohtaa vastaan että jokainen voi päättää ihan itse omasta uskonnostaan. ; Näin ollen uskonnon määrääminen ei vertaudu siihen "klassiseen esitykseen". Kysymys ei ole siitä puetaanko lapselle vaatteita ja annetaanko hänelle ruokaa vaan siitä että määrätään mikä on tämän lapsen lempiruoka ja sanotaan minkälaisista vaatteista lapsi saa pitää ja mistä ei.

Jos otetaan perustaksi se että tämävanhempien suhde lapsiin hyväksyttäisiin, niin voidaan silti havaita että tässä sotketaan kaksi periaatetta yhteen. Vanhempien kasvatus ja se elämä jossa lapsi elää. Ja virallistettu rooli. Itse olen ymmärtänyt että kasterituaalin voi tehdä ilman että laitetaan byrokraattista jäsenyyttä ja rahansiirtovelvollisuutta vauvalle. Näiden kahden konseptin eroa vahvistaa sekin että moni ns. "tapaluterilainen" ei opeta lapselleen uskontoasioita oikeastaan yhtään. Kyseessä on enemmän suvun perinne kuin lapsen oma vakaumus. Eikä asiassa ole välttämättä edes lapsen vanhempien vakaumus. Jäsenyyskysymys voidaan laitaa aivan erikseen. Ei tarvitse miettiä saako kristitty laittaa lapsensa pyhäkouluun.
1: Tosin jos lapsi ilmiselvästi ei halua sellaiseen mennä ja nostaa meteliä ja itkee asiasta toistuvasti olisi oikeasti syytä miettiä että onko vanhemmilla todella ehdoista ja tilanteista ja lapsen mielipiteestä riippumatta oikeus määrätä hänen uskontonsa. Jos tilanne on todella aidosti ja syvästi vastenmielinen niin onko lapsi ikään kuin pakotettu ja velvoitettu menemään pyhäkouluun tavalla jossa vanhemmilla ei ole mitään itsereflektion ja häpeämisen tarvetta.

Kysymys on vain ja ainoastaan siitä onko jäsenyys pakollinen jotta tämä vanhempien oikeus uskonnonvapauteen toteutuu. Itse asiassa melko harvalla uskonnolla on Suomessa oikeutta vain liittää ihmisiä jonkun toisen ihmisen pyynnöstä jäsenrekisteriinsä tavalla jossa tämä liitetty joutuu maksamaan veroa väkisin ja suoraan ellei hän taistele vastaan erityisaktiolla. Näiden uskontojen kohdalla siis syrjitään ja sorretaan näitä uskontoinstituutioita ja puututaan pyhään vanhemman ja lapsen suhteeseen ja siitä miten uskonto ja uskonnonvapauden jalot periaatteet näihin liittyvät?

Lisäksi tässä on erikoista sekin että moni korostaa että "aikuisena on sitten oikeus valita". Sanotaan näin että olen valintani tehnyt. Ja juridisesti olen todellakin onnistunut eroamaan kirkosta. Kuitenkin, koska kirkosta eroaminen on aktio, tästä seuraa se että olen moraalifilosofisesti ja käytännön elämässä varsin erikoisessa tilanteessa. En ole tehnyt ratkaisua jossa eroan islamista. Ja eikä minua tästä kysymyksestä koskaan haastetakaan. Mutta koska olen eronnut kirkosta tämä on aktiivinen teko. Ja ihmiset katsovat että minulla olisi jokin tilivelvollisuus joka alkaa siitä hetkestä kun tilitysvelvollisuus kirkkoon päättyy. Kirkkoon kuuluvaa ei tentata. Tapaluterilainen voi mennä elämänsä läpi joutumatta vastaamaan "miksi olet tehnyt tuon valinnan".

Itse taas huomaan toistuvasti sitä miten vastaus siihen että en ole kirkon jäsen johtaa jatkokysymyksiin kuten "kirkkohan tekee hyvää työtä" ja "eikö ateistitkin voisi kuulua kirkkoon?" Joudun yht'äkkiä hyvinkin ankarasti perustelemaan. Ihmiset käyttävät myös uskonnostaan kertomisen oikeuttaan. Ja käyttävät sitä tietyillä tavoilla. Mitä erikoisempia ja manipuloimishenkisimpiä käännytysstrategioita saa kuulla toistuvasti. Ja jos käytän omaa vakaumuksenkertomisoikeuttani heille ja kerron ne institutionaaliset, filosofiset, teologiset ja sosiaaliset ihmisten paskuutta koskevat aidot ja runsaat syyt jotka ovat eroamiseni takana niin saan kuulla olevani huono. Instituutiota ei saa sekoittaa uskoon. Teologia on saivartelua ja olen mieleltäni kieroutunut puoli-ihminen jolta puuttuu jokin ihmisyyselementti. Ihmisten tekoja koskevat syyt kertovat minun katkeruudestani. Ja mistä tahansa asiasta suun aukaiseminen tekee minusta välittömästi "militantin ateistin".

"Saa sitten aikuisena valita" on illuusio jonka voi sanoa vain autistitasoisesti vihjeetön tai tarkoituksella valehteleva manipulaattoripaskiainen. Eli kristitty joka ei ole koskaan joutunut kokeilemaan sitä miltä uskonnonvapaus tuntuu heti sinä hetkenä kun jättää tekemättä jomman kumman (a) on hiljaa eikä ota mitään kantaa koko asiaan (b) kulje täsmälleen uskonajatusten laveinta valtavirtaa. Kun olen suuni avannut "ei kaappiin enää ole menemistä" ja valtavirtaa en ole kyennyt kulkemaan koska se vaatisi syvää itsepetosta. Silti minä olen jatkuvasti "haastettu" ties mihin samojen apologiakliseiden ristituleen. Ja minä olen yhä tilitysvelvollinen kirkolle jonka jäseneneksi minut on liitetty hädin tuskin tietoisena olentona. Ja uskontoon liittäneet tahot ovat eri ihmisiä kuin itse. Ja he ovat vanhempiani joiden kanssa elämäni on ollut kaiken kaikkiaan "varsin myrskyistä".

Minä olen nyt aikuinen. Saanko siis valita? Miksi näyttää että minun on todella pakko kysyä tämä saamiskysymys, kuin tarvitsisin erikseen tähän luvan kristityiltä?

Petynleipää : Jauhot suuhun ja puolet pajuista

Raimo Turunen kirjoitti "kotimaan" blogiinsa pienen tekstin pettymisestä ja loukkaantumisesta. Hän aloitti määrittämällä mitä pettyminen tarkoittaa : "Pettymys on suhteessa odotukseen. Pettymyksen käsittely ei näytä olevan suhteessa mihinkään." Tätä voidaan pitää asian määrittelynä. Ja se on tarpeen siinä mielessä että aika moni suhteuttaa pettymyksen tavoitteisiin tai toiveisiin. Ei siihen kuinka todennäköisenä pitää tätä onnistumista. Täsmennys voi kuitenkin olla tarpeen sillä epäonnistumiseen liittyy myös kyynistymisen mahdollisuus. Silloin peliin astuu vanha sanonta "pessimisti ei pety".

Raimo Turuselta toki tulee muutoin varsin omituista tekstiä. Tekstiä joka todennäköisesti murehduttaisi sen ihmisen joka on hänelle kirjoitustaidon opettanut. "Kun kirkko joutuu syylliseksi fantasioiden romahtamiselle, se on oikeassa roolissaan. Kirkon tehtävä on tukea elämässään pettyneitä. Menestystä hakeva kirkko on kauhistus." ... "Olen pettynyt vapaa-ajattelijoihin. En kuitenkaan aio erota mistään." Onhan lausunto omituinen. Sillä se toimii jos ja vain kirkon tehtävänä ei ole auttaa eikä tehdä hyvää. Minulle usein mainosteaan että kirkko nimenomaan lieventää onglemia ja auttaa ja kuuntelee. Silloin pettymykset tuntuvat pienemmältä. Nyt taas näyttää siltä että Turusen uusiomääritteissä paras kirkko polttaisi lapsia ja piinaisia ihmisiä ja uhkailisi heitä helvetintulilla. Koska kaikki missä fantasia romahtaa on se missä kirkon tulee olla. Mutta koska Turunen on tältä osin armelias eikä kirjoita paljoa, on syytä ottaa tuo hyvä ja jatkaa sitä kautta siihen jälkimmäiseen puoleen.

On nimittäin mielenkiintoista miten tuoreeseen eropiikkiin on suhtauduttu. Ja tämän ymmärtämiseksi on kenties syytä katsoa sitä miten se, että lukuisa vanhoillisesti kristitty eroaa kirkosta koetaan kristittyjen kesken.

Lauselman voinee tiivistää Teemu Laajasalon syvälliseen ymmärrykseen maailmasta. Kun häneltä kysyttiin että jos kirkkoon liittymiseen ei ole vääriä syitä niin onko kirkosta eroamiseen vääriä syitä. Vastaus oli todella nokkela "Uskoton sisareni! Väärä syy on Eroakirkosta tiedotetrollauksen vuoksi - Jeesuksen lampaasta tamperelaisten ateistien lampaaksi". En tiedä mitä tämänlaiseen voisi vastata. Mieleeni tulee yksi kysymys.

Olen hyvin hämmästynyt siitä miten se, että arkkipiispa Kari Mäkinen "aiheutti sopan" lausumalla positiivisia asioita tasa-arvoisen avioliittolain läpimenosta on vapaa-ajattelijoiden syy. Luultavasti tässä sekoittuu keskenään se, että "eroakirkosta" -palvelu on ateistien tekemä ja se että ketkä tätä palvelua käyttävät. Tämä on toki ymmärrettävää sellaisilta ihmisiltä joiden tarjoama spesiaalipalvelu on sellainen että se on palvelunantajien maailmankuvan ulkopuolelle menemisen jälkeen arvoton ja sellainen että sitä ei edes tee mieli käyttää. Mutta sekaannus on nolo. Se on hieman sama kuin syyttäisi kirkkoa pakkokasteesta kun tosiasialliset syylliset ja reklamoinnin kohteet ovat aina ns. omat vanhemmat. (Kirkkoa voi sen sijaan syyttää siitä että lapsikaste on rekisteriin liittäminen josta seuraa kirkon jäsenyys ja veronkantoasiat jotka toimivat jos ei aktiivisesti irtaudu.)

Laajasalo ei ole yksinään. Hänen lausuntonsa - jonka tunnistan rakenteltaan trolliprovokaatioksi, toisin kuin "eroakirkosta" -palvelun joka sen sijaan tuntuu olevan vahvasti aatteellinen - edustaakin lyhennelmää jostain jota voi sitten lukea vaikka "Helsingin Sanomista". Tämän Antero Mukan tekstin kunniaksi on sanottava se, että jos Turusen teksti ei ollut laadukas, niin tämä edustaa sen sortin huonoutta että se on lähes käsittämätöntä. Etenkin kun muistaa että Turunen sentään kirjoittaa yksityisessä blogissa eikä missään laajalevikkisessä maineikkaassa lehdessä jota yritetään kaupata ns. "laatulehtenä". Ja Turunen todella säästi meitä kaikkia kirjoittamalla lyhyesti.

Toki on pakko myöntää että jutussa on asiallinenkin puoli. Ei ole reilua pilkata tasa-arvoisen avioliittolain muutosta vastustaneita. Ei ole reilua kivittää perussuomalaisten toimiston ikkunoita. Mutta sitten kun katsotaan sitä kirkosta eroamista on hyvin erikoista lukea siitä miten "Surullista on se, että eroakirkosta.fi:n kaltaiset verkkopalvelut tekevät vakavista asioista – arvoista, uskosta ja ihmisten keskinäisestä yhteydestä – halpahintaista kauppatavaraa. Pikaero mistä tahansa, miksi tahansa banalisoi suomalaista todellisuutta tavalla, joka ei edistä millään tavoin hyvän yhteiskunnan rakentamista. Kirkko tai eduskunta eivät ole osto- ja myyntiliikkeitä. Ne ovat liian arvokkaita siihen." Itse näen että tässä lausumassa on syviä ongelmia. Se tarvitaan jotta kirjoittaja voi sanoa että "Kirkko joutui taas kerran sijaiskärsijän rooliin, vaikka ratkaisuja tehtiin ihan toisilla foorumeilla." Mutta tämä väite on ontto. Ja se tekee sen kahden pääkohdan kautta:
1: Ensinnäkin kirkko on siitä erikoinen Pyhä että moni kokee että siitä voisi jotenkin varastaa sen arvokkuuden. Ajatus on siitä mielenkiintoinen että se taas on monella tavalla väärin.
     1.1: Kirkkoon liittäminen tehdään tyypillisesti lapsena kasteella. Tämä prosessi on helppo kastettavalle. Pitäisikö pikemminkin kasvattaa kirkon pyhyyttä siten että kirkkoon saisi nimensä vasta konfirmaatiossa. Ja että tämän jälkeen joka vuosi tulisi vuosimaksu jossa olisi näkyvissä se summa joka kirkollisveroihin menisi sen vuoden palkoista. Ja sitten jos tätä ei maksaisi niin irrotettaisiin kirkon jäsenyydestä, erotettaisiin. Niin muissakin maksullisissa järjestöissä tehdään. Siinä saisi ensimmäisiä töitään tekevä teini miettiä haluaako taskurahat vai laskun. Koska tämä on vaikeaa sen pitäisi lisätä pyhyyttä. Kuitenkaan edes minä en ole niin tyhmä että lähtisin selittämään että tässä vain ajettaisiin sitä että kirkko tuntuisi tärkeältä ja merkitykselliseltä. On varsin omituista sekoittaa eroamisen helppous kirkkoon kuulumisen mitättömyyteen. Ei kaikille automaattinen pakkojäsenyys ilman mitään eroamisen mahdollisuutta tekisi kirkosta maksimaalisen arvokasta paikkaa. Päin vastoin, näyttääkin siltä että Mukan maailmassa on mennyt termit sekaisin. Kun hän puhuu arvokkuudesta hän varmasti tarkoitti kirjoittaa vitun kusipäistä valtaa käyttävää ääriteokratiaa.
     1.2: Jos mietitään sitä ketkä eroavat kirkosta voidaan suorastaan huomata että kaiken takana on varmasti maailmankuva. Mukka viittaa arvokkuuteen. Tosiasiassa tämä on maailmankuva. Sellainen äärimmäinen makuasia. Tosiasiassa kirkosta eroaminen pienestä ärsykkeestä vihjaa siitä että kirkkoon kuuluminen on ollut jo ennen eroamista löyhää. Eropiikki on siis oire. Se, että tätä haluttaisiin rajoittaa vaikka kieltämällä helposti eroaminen ei lainkaan parantaisi ihmisten kirkkosuhdetta ja tekisi siitä tärkeää. Varsinainen ongelma saisi jäädä. Olisi äärimmäisen pinnallista tehdä ihmisten vakaumuksesta kauppatavaraa siinä mielessä että pidettäisiin "kirkosta eroamista mitättömin syin" ongelmana joka korjattaisiin vaikeuttamalla eroamista. Kun tämän huomioi Mukan sanomisien yhteydessä niin lopputulos on varsin ironinen. Eroajat eivät nimenomaan koe kirkkoa arvokkaana.
2: Puhuessaan masinoinnista on syytä huomata että vapaa-ajattelijat tuskin masinoivat fundamentalistikristittyjä kovinkaan ahkerasti. Maailma ei yksinkertaisesti toimi siten että joku Petri Karisma käskee ja tuhat helluntailaista tottelee. Tässä kohden on syytä miettiä sitä mitä Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja selitti YLE:llä. "Arkkipiispa Kari Mäkisen puheiden takia eronnut konservatiivikin on todennäköisesti jo valmiiksi löyhin sitein kiinni kirkossa" Toki tuonkin uutisen otsikoinnissa on varsin erikoinen asia. Siinä kun selitetään että "Vakaumuksellinen kristitty ei eroa kirkosta". Ihan sen takia että kirkon jäsenyys ja vakaumus eivät liity yhteen. Tämä on itse asiassa tämän eropiikin kannalta erityisen oleellinen. Kun mietitään miksi tapakristitty eroaa kirkosta, hänellä on varmasti löyhä suhde uskontoon ja kirkkoon. Kun paatoksellinen kristitty eroaa kirkosta siksi että tämä kannattaa syntiä, ei kysymys ole nimenomaan vakaumuksen puutteesta. Vaan siitä että sitä on joidenkin makuun liikaakin - tai ainakin väärässä paikassa.

Jos vaikka Heikki Santala esittää että arkkipiispa rikkoo kirkkolakia, ei tämä lausunto kerro että hän olisi tapakristitty tai ateisti. Se että hän kirjoittaa "Me allekirjoittaneet kirkkoherrat tahdomme osaltamme muistuttaa, että Jumalan pyhään ilmoitukseen, Raamattuun, pohjautuva kristillinen miehen ja naisen välinen avioliittonäkemys on kirkkomme virallinen kanta, jossa tahdomme pysyä." ei tarkoita että hänellä olisi ongelmia kristillisen vakaumuksen puutteen vuoksi. Hän ei ole mikään ateistimasinoija.

Luultavasti eropiikkiin on petytty. Ja siksi pitää vastustaa jotakuta. Ja koska kristityn ei ole oikein luontevaa hyökätä kanssakristityn kimppuun, on hyvä syyttää ateisteja. Ja kun tämä ei muuten onnistu, se tehdään siten että käytetään huonoja perusteluja. Kognitiivisen dissonanssin näiden ihmisten ahdistuksen ja vihan ja ärtymyksen takana voi oikein kuulla ; Nyrkkisääntönähän on se että maailmankuva vaikuttaa tulkintoihin. Ja mitä heikompia ad hoc -perusteluja tässä tilanteessa kelpuutetaan mukaan, sitä vahvempi on assimilointi. Yllätys ja pettymys on tässä kohden niin vahva että vanhaa maailmankuvaa ja näkemystä siitä että "kirkosta eroamispiikkien takana on aina ateistit ja ateistit on aina vapaa-ajattelijoita" ei kyseenalaisteta. Vaan sen sijaan tämän muuttaminen aikaansaisi niin paljon ahdistusta että sen sijaan ollaan vaan aivan käsittämättömän sikatyhmiä.

Helluntailaiset ja vakaumukseton iltapäiväkerho

IltaLehti teki pienen haastattelun tilanteesta jossa iltapäiväkerhossa oli rukoiltu. Perheen tytär oli laitettu helluntailaisten iltapäiväkerhoon. Tässä tilanteessa rukouksesta valittaminen tuntuu tietysti hyvin kummaisalta. Mutta lapsi oli laitettu päiväkerhoon siksi että jonkun täytyy hoitaa lapsia kun äiti on töissä. Ja muut ryhmät olivat täynnä. Asiasta oltiin huolehdittu etukäteen. "Olin huolissani, miten helluntaiseurakunta aikoo pitää kirkkotoimintansa erillään iltapäiväkerhotoiminnasta. Opetusvirastosta vakuutettiin minulle, ettei iltapäiväkerho ole kristillinen kerho, eikä lapsille opeteta siellä uskontoa" ... "Myös iltapäiväkerhotoimintaa käsittelevässä vanhempainillassa vakuutettiin, ettei uskonto näy kerhon toiminnassa muuten kuin kristillisinä arvoina, kuten ystävällisyytenä kanssaihmisiä kohtaan."

Kiistan kohteena oli se, että ennen syömistä oltiin rituaalirukoiltu tavalla jossa ei ollut pakko rukoilla, mutta oli pakko olla paikalla. "Tytär kertoi heidän rukoilleen ennen välipalaa. Lapsille oli sanottu, että rukous on vapaaehtoinen, mutta kukaan ei ollut saanut ruokaa, ennen kuin rukous oli lausuttu." Ja tästä nyt sitten kinataan. Äiti näkee tässä jopa slippery slopen "Rukoilusta on aika lyhyt matka muuhun." Lopuksi äiti korostaa että perhe on kristillinen perhe, ja että vakaumus kuuluu kotiin eikä yhteiskunnalle ja julkisiin tiloihin. Vastapuoli taas määrittelee vakaumuksettomuuden miten määrittelee. "Nimettömänä pysyttelevä kansliapastori ei osaa sanoa, miksi iltapäiväkerhon ohjaajat ovat laittaneet lapset rukoilemaan, koska ei ole ollut paikalla. Sopiiko rukoilu vakaumuksettomaan iltapäiväkerhotoimintaan? - Kyllä, miksi ei sopisi?"

Ensivilkaisulta tämä tilanne muistuttaa hyvin vahvasti suvivirsikiistaa.

Ytimessä on osallistuttaminen ja vakaumuksen tai vakaumuksettomuuden ilmituominen. Sitä kautta voidaan sanoa että kenties tämä on pikkumaisuutta, mutta toisaalta esimerkiksi kristityt oikeuttavat että lapsi kastetaan ennen täysi-ikäisyyttä sanomalla esimerkiksi että "Alaikäisten vanhemmat päättävät lapsensa asioista. Lapset ja etenkään vauvaikäiset eivät ole kykeneviä päättämään myöskään ruokailusta, äidinkielen valinnasta tai säänmukaisesta vaatetuksesta. Lähtökohtaisesti yhteiskunnassa on luotettu siihen, että he pyrkivät toimimaan lapsensa parhaan edun mukaan niin ravinnon, vaatetuksen äidinkielen kuin uskonnollisen kasvatuksen suhteen." Tässä on silti olemassa jokin jossa juuri tätä ohitetaan. Esimerkiksi kastaminenhan on kristinuskon ulkopuolisen silmissä tyhmä taikauskoinen rituaali jossa valellaan vettä. Ja siksi olisi pikkumaista valittaa jos tätä oikeutta rikottaisiin. Mutta tämä ei tietenkään menisi läpi.

Samoin kristityt ovat kovasti puhuneet sen puolesta miten esimerkiksi se, että koulussa lauletaan kauheita vääränlaisia pakanallisia vääriä arvoja sisältäviä lauluja on jotain joka loukkaa esimerkiksi lestadiolaisten vakaumusta, kuten Sebastian Tynkkynen on vakavissaan esittänyt. Ja toiveena ei ole ollut erillisryhmä tai se, että ei ole pakko laulaa mutta on pakko olla läsnä. Vaan se, että näiden laulujen laulamista vältettäisiin. Ilmiö sensuroitaisiin koska toisten tunteita ei saa loukata. Samoin Leena Rauhala on iskenyt sensuroimalla koko nuortenkirjan tulemisen koko yhteiskunnassa. Eli hän on vienyt sekularismin ja wicca -vakaumuksen ilmentämiskiellon niin pitkälle että sitä ei ole ollenkaan ei julkisessa tilassa eikä edes privaatissa. Nämä prosessit ovat periaatteessa se, että "Suvivirren" sanojen painaminen kirjoihin kiellettäisiin kautta maan. Mutta tätä yhteyttä ei nähdä.

Itse asiassa tuon uutisen kommenteista paistaa se, että jos kysellään että miten kristityt suhtautuisivat jos heidän lapset käytettäisiin islamrituaalissa ja pakotettaisiin seuraamaan - ja kannustettaisiin hymyillen osallistumaan - islamilaiseen rukoukseen. Tässä korostuu se, että islam on niin äärimmäinen uskonto. Mikä on omituista, koska rukous on kuitenkin rukous. Islamilaisilla on tällä hetkellä päiväkerhoja. Ja jos kristittyjen lapset olosuhteiden pakosta jouduttaisiin laittamaan sinne tai heitteelle, niin yhteiskunnassa ei tarvitsisi muuttaa yhtään mitään muuta kuin tuo rukous. Mutta taustalla onkin ajatus siitä että kristillisyydellä on erikoisnormi. Se on Suomalaista Perinnettä ja Kulttuuria. Jossa yhteiskunta saisikin periaatteessa keskustella mahdollisuudesta että tämä asia nyt laitetaan lapsilla kuntoon. Mikä on sitten tyystin vastentahtoinen jos ajateltaisiin kastamisen kriminalisoimista edes teoreettisena kysymyksenä. (Koska ajatus islamilaisen rukoustilaisuudesta ahdistaa, mutta kristillinen rukous ateistille viehättää, kognitiivinen dissonanssi pyyhitään pois sepustelemalla ja saivartelemalla. Tällä kaavalla, ja vahvasti, toimii jokaisen asennevammaisen mieli - ja yllättävän suuressa määrin kaikkien muidenkin.)

Syynä on todennäköisesti se, että helluntailaisilla ei ole kokemusta vastaavista tilanteista. He ovat kuin tavalliset ihmiset miettimässä miltä tuntuu olla pahoinpideltynä. Mieleen tulee se miten muiden hakkaamiseen menisi väliin ja miten sankarillisesti puolustautuisi hyökkääjää vastaan. Ja miten pitäisi paeta ja muita niksejä. Tosiasiassa sivustaseuraaja on kuitenkin katsojavaikutuksen alainen sääliö joka yllättyy ja hyytyy jo ensimmäisestä iskusta, jota ei ole osannut odottaa, ennakoida saati reagoida. Ja tokenee vasta sen jälkeen kun on muuntunut suurelta osin jauhelihaksi - jos sittenkään. Helluntailainen tai keskiverto kristitty ei edes ymmärrä miksi joku voisi haluta jotain tämänlaista. Minkä pitäisi tarkoittaa sitä että heidän sanansa merkitysarvo olisi nolla. Mutta maailma ei tietenkään toimi näin.

Kun "Suvivirsi" on nyt jonkinlainen jo keskusteltu ennakkotapaus, ja siinä kävi miten kävi, tätä voidaan pitää ohjenuorana siitä miten laki toimii. Sen mukaan on mentävä. Lainmuutos on ensin tehtävä, ei rikkomalla lakia vaan säätämällä ensin laki siten että sen jälkeen saadaan tehdä mitä halutaan. Demokratia toimii näin. En toki viehäty siitä että osallistuttamista - eli nimenomaan sitä että Suvivirsi ei ole vaikka edessä tehty esitys vaan nimenomaan yhteislaulu jossa on julkisesti joko laulettava tai oltava hiljaa - pidetään jonain jota saa tehdä. Mutta elämä on.

Mutta sitten toisaalta.

Tämä on nähdäkseni monella tavalla hyvin poikkeava tilanne. Ensimmäinen asia on se, että iltapäiväkerho ei ole koulua. Koulu on velvollisuus jonne on pakko mennä. Valmistumisjuhlat ja muut rituaalit ovat taas samanaikaisesti sekä koulupäiviä että etuoikeuksia. (Jää ateisti kotiin jos et laula yhteislaulua tai koet olon kiusaantuneeksi jos joudut olemaan yhteislaulun aikaan hiljaa ja paljastamaan että olet tässä kohden omituinen ja poikkeava friikki -tyylinen asenne on perimmiltään rankaisu väärästä mielipiteestä.)

Iltapäiväkerhot sen sijaan eivät ole velvollisuus. Slippery Slopekaan ei tässä toimi, koska rukous ei ole muutakin toimintaa. Ajatus on samantapainen kuin niillä jotka uutisen kommenteissa lesoavat että islamissa tehtäisiin niin paljon enemmän. Ei se ole argumentti tuohon tiettyyn kontekstiin vaan tilanteen uudelleenkirjoittamista omien asennevammojen mukaan. Se ei ole faktaa ja argumentointia vaan paljastusta siitä miten vähän tosiseikat ja todelliset syy-yhteydet vaikuttavat tämänlaisen ihmisen riemuidiotiaan. (Slippery Slope on joskus perusteltu induktio. Mutta 90% tapauksissa sen soveltaja lähinnä huutaa omaa tyhmyyttään ilmoille.)

Olisi kohtuutonta vaatia että kirkko tai helluntaiseurakunta muuttaisi esimerkiksi rituaalejaan vain sen vuoksi että minä uskonnottomana tungen sinne juomaan pienen kierroksen viiniä. Maailma ei vain toimi näin. On ihan ymmärrettävää jos helluntaiseurakunnan iltapäiväkerhossa on yhteinen rukoushetki. Jos itse ei tarvitse rukoilla, niin asia on ihan ymmärrettävä. Ei ehkä ihanteellinen mutta "normaalin jouston rajoissa" kuitenkin.
1: Itse asiassa olen itse ollut helluntaiseurakunnan kesäleirillä muutamaankin kertaan, ja niissä on yörukoiluja joista ei pääse nukkumaan muutoin kuin esirukouksen kautta. Ei puhettakaan että saisi valita haluaako tämänlaisen käsittelyn vai ei. Mutta siihen aikaan helluntaiseurakunnan leireillä lapset "saivat pyhän hengen", joka näyttää yllättävän paljon psykoosilta. Tästä oltiin sitten jotenkin iloisia. Tämä ei enää olisi kohtuullista.

Mutta tosiasiassa kysymys on sitten ihan jostain muusta.

Huvittavinta tietysti on se, että periaatteessa se vahvin argumentti joka tässä on liittyykin sopimiseen. Rehellisyyteen. Kun asiasta on sovittu, siitä pitäisi pitää kiinni. Suuttumus ei siis ole niin oikeutettu uskonnonvapauskysymyksenä. Mutta se on oikeutettu sopimuskysymyksenä. Helluntaiseurakuntalaisten tulisikin ymmärtää että deal is a deal. Eikä sopimuksesta voi joustaa "koska uskonto". Minä en voi laittaa auton myyntiin lisäehtoja, kuten saatananpalvontarituaalia, vain sen vuoksi että minun uskontoni pitäisi sitä oikeutettuna.

Moni tietysti selittää että Helluntaiseurakunnalle pitäisi jopa olla kiitollinen. Kun lapsi saa hyvää hoitoa. Uutisen perusteella hoitoa ei toki voi arvioida, joten ihmettelen miten kommentoija kykenee sanomaan että se on hyvää hoitoa. Ja vaikka en pidä asiaa "niin isona asiana", niin en kuitenkaan näe että tämä olisi mikään päähäntaputtelun paikka. Enemmän sitä että asia on vähän ikävästi, mutta tavalla josta pitäisi voida katsoa läpi sormien. Kehu olisi sitten sitä että tämä olisi jotenkin erityisen mainiota. Ja tämänlaiset kiitosta vaativat ihmiset ovat sitten joko asennevammaisia idiootteja tai uskonnonvapauden täysvihollisia. (Mutta nämä kulkevat yleensä käsi kädessä, ja samassa ruumiissa.) Muutenkin helluntaiseurakunnan vastaus kysymykseen on huvittava kun sen kontekstoi sen kanssa että ystävällisyys ja suvaitsevaisuus olisivat kristillisiä arvoja.

Mutta sitten toisaalta tämä palauttaa asiat siihen kastekeskusteluun. Nimittäin jos todellakin mietitään miten se hyvä hoito määritellään, niin tämä palaa ihan oikeasti siihen periaatteeseen jolla kastetta oikeutin ylemmässä lainauksessa. Vanhemmat päättävät lapsensa parhaasta. Ja kun vanhemman kanssa sovitaan jotain, niin tämä on se määritelmä sille hyvälle hoidolle. Jos asiasta lipsutaan, hoito on by definition huonoa. Ja siitä olisi ainakin eettisesti, kenties jopa juridisestikin - juridiikkaa en ole toki tarkistanut - ihan reilua saada jonkinlainen korvaus. Halvempi kerhohinta esimerkiksi. Tai nöyrä anteeksipyyntö helluntailaisilta. Eikä sitä että näitä helluntailaisia pitäisi jotenkin kiitellä kun ovat ottaneet kerhoonsa "ulkopuolisen kerettiläisen".

---

Silti tekisi mieleni sanoa että vilpittömän mielen määritelmä on se, että ei tiennyt eikä pitänytkään tietää. Itse en luottaisi yhdenkään helluntailaisen sanaan uskonnottomuuden antamisessa. Ihan siksi että heillä ei oikein näytä olevan edes käsitystä siitä mitä se tarkoittaa. Jos yhteinen ääneenrukoilutilaisuus ei heistä ole jotain joka tuhoaisi tilaisuuden "vakaumuksettomuuden", niin tästä lähtökohdista on paha ponnistaa mihinkään sellaiseen diiliin jonka molemmat puolet sekä ymmärtäisivät että hyväksyisivät. Kukaan joka luottaa helluntailaiseen tälläisissä kysymyksissä ei voi valittaa jos käy kalpaten näissä asioissa. Se pitäisi tietää jo ennalta.

Kirkon yhtenäiskulttuurin ylläpitämisestä

"Helsingin Sanomat" korosti miten Suomeen on ilmestynyt "Raamattuvyöhyke". Tällä tarkoitetaan sitä että kaupunkien ja maaseudun välille on rakentunut juopa. Toki tässä on kenties tarpeen puhua enemmän uskonnollisuuden "säilymisestä" ei-kaupungeissa kuin sellaisen "syntymisestä" siinä mielessä, että uskonto jotenkin olisi alkanut innostaa (saati fundamentalisoida) maaseudun asukkaita. Siksi esimerkiksi Helsingissä lasten kastamisprosentti on 50%.

Tämänlaatuinen kaupunkien maallistuminen tuntuu minusta hitusen erikoiselta, koska olen tottunut hieman toisenlaiseen maailmaan. Esimerkiksi omasta ateistisesta vaiheestani (joka todellakin oli "vaihe") voi saada valaistusta sen verran että se on selkeästi ollut jonkinlainen oma ajatukseni. Sillä lukiossa ainutkaan sosiaalisesta piiristäni, kavereistani tai tutuistani ei ollut tiettävästi ateisti. (Nörtit eivät kenties tavanneet toisiaan ennen internettiä, mutta lukioaikanani he kyllä verkostoituivat täyttä päätä. Nörttikulttuuri ei ollut siis oma innovaatio samaan tapaan kuin tämä uskonnottomuuspuoli.) Nykyään uskonnottomaan törmääminen ei ole kovin kummallista tai harvinaista. (Kenties se on "muotia". Mutta minä tietysti kannatin sitä silloin kun se ei vielä ollut cool, kuten jokaisen hipsterin tiemmä ironisesti pitää.) Mutta nämä erot ovat kuitenkin maantieteellisiä. Uskonnoton ei ole erikoinen kohdattava kaupungeissa.

Ville Jalovaara kirjoitti tähän liittyen ajatuksen siitä miten uskontoa kannattaisi kenties kohdistaa tietyille alueille. Tai ainakin vaihtaa strategioita tilanteenmukaisesti. Tämä on rehellisesti sanoen niitä ajatuksia joita olen itsekin kannattanut. (Niistä jotka tietävät epävirallisista kytköksistäni keskustalaispoliitiikkaan, ihmisiin jotka oikeasti tekevät politiikkaa puolueen piirissä, saattavat tietää että olen ehdotellut nimenomaan sitä että uskonnonvapausasioista päätettäisiin paikallisesti ja oppilaslähtöisesti, ja esimerkiksi suvivirsi ja uskonnolliset aamunavaukset kalibroitaisiin oppilaiden yleisen tahdon kautta sen sijaan että se joko olisi aina tapahtuva perinne tai jotain jota ei koskaan saisi tehdä missään. Keskusta on tunnetusti kiero puolue, joten älkää hämmästykö liikaa.)

Tätä näkemystä kritisoitiin sitten hämmästyttävällä tavalla. Siinä käytettiin tilastoja, mutta hyvin erikoisella tavalla. En epäile itse lukuja. Sen sijaan epäilen että lukuja ei käytetä aihepiirin kannalta relevantilla tavalla. Henkenä tuntui olevan se, että paikalliseen tilanteeseen sovittamista ei tarvita koska kirkkokuva saadaan mediasta. "Gallup Ecclesiatican mukaan vuonna 2011 erilaisilla uskontoon liittyvillä uutissivustoilla kävi jotenkin säännöllisesti lähes joka kymmenes eli yli puoli miljoonaa suomalaista vierailee uskontoon liittyvillä internetsivuilla vähintään joitakin kertoja kuukaudessa. Kun tähän lisätään vielä Facebook, Twitter ja kaikki muu kirkon ympärillä pyörivä satunnainen mediajulkisuus – esimerkiksi juuri Hesarin tämän päiväinen juttu – niin ei kirkon tulevaisuuden kannalta olennaista enää olekaan Helsingin ja Pohjanmaan erilaiset toimintaympäristöt. Olennaista on se, minkälainen kuva kirkosta välittyy julkisuudessa."

Tämä toki on siitä relevantti tieto että henkilökohtainen suhde papin kanssa ei määrittele varmasti näkemyksiä kirkosta. Kuitenkin samalla tässä kuitenkin peilataan lähinnä sitä miten paljon aihetta seurataan. Ja tässä esille nousee
1: Luvut ovat itse asiassa marginaalia. "Kirkollisista verkkolehdistä Seurakuntalainen.fi sivustolla oli kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan jo 300 000 eri kävijää, Kotimaa24 sivustolla oli vuonna 2010 yli 800 000 eri kävijää." Jne. Ensimmäinen asia on tietysti se, että luettelosta saa helposti mielikuvan että eri ihmiset kävisivät näissä paikoissa. Luultavasti samat ihmsiet ramppaavat useissa paikoissa. Mieleen tuleekin lähinnä ID -strategiat joissa he keräävät erilaisia nimilistoja joissa on evoluutiota kritisoivien tutkijoiden nimiä. He pitävät useaakin tämänlaista listaa ja tavatonta ei ole törmätä ihmiseen joka luettelee listat erikseen kuin korostaen että kokonaisuus on suurta. Kuitenkin eri listoilla on pääasiassa samoja nimiä. (Ja jos darwinistit todella vainoaisivat kreationisteja tämä olisi mitä kätevin apuluettelo hitmanien palkkaamiseen. Paitsi että ID:n nimilistoille on esimerkiksi livahtanut sekaan sellainen suomalaistutkija kuin Aku Ankka.) Lisäksi klikkien huumassa tuntuu unohtuvan että klikit ovat halpoja. (Minullakin on hyvin lukuisia satoja tuhansia vierailuja, toki useiden vuosien ajalta. Mutta en myöskään ole instituutio eikä budjettini ole kirkon suuruinen. En myöskään vieraile aamunavauksissa kautta maan viikottain, eivätkä lappuhihhulit jaa ahkerasti blogini osoitetta kouraan puoliväkisin. Jne. Ja tämä ei kerro siitä että olisin merkittävä mediavaikuttaja joka vaikuttaa ihmisten reagointeihin vaan siitä että klikit. ovat. halpoja. ; Blogini ei ole erityisen suosittu, ja se on yksityisen kylähullun pitämä. Isoja numeroita esiintyy silti.)
2: Toisaalta käyminen ei tarkoita sitä että oltaisiin myötämielisiä. Jos facebookin sosiaalista mediaa läpikäy, voinee helposti huomata että ns. naureskelulinkit ovat yleisiä. Eli linkissä esitetään vastapuolen näkemyksiin linkki. Ja sitten tätä pilkataan. Tämä tuo "hittejä" kun ihmiset klikkaavat nähdäkseen mitä tyhmää kukin on sanonut. Ja ne päätyvät näille listoille siksi että monilla, kuten minulla, ei ole mitään parempaa tekemistä kuin haaskata ainoaa elämäänsä sitä varten että ovat varustautuneita. (Kristinusko ilmenee minulle pääasiassa jonain joka haastaa ja uhkaa minua jollain pilkalla ja syytöksellä. Aihepiirin seuraaminen on minulle pääasiassa itsepuolustuksellista. Kyllä minä melko tarkkaan tiedän missä jokainen minua koulukiusannut asuu, käy töissä ja missä heidän lapsensa ovat päivähoidossa. Samalla logiikalla. Kun hölmöilee niin sitten on seurannassa ja siitä ei pääse millään pois. Just in case.)
3: Kolmas asia on se, että se selvästi yrittää tukea yhtenäiskulttuuria. Mutta luvuista puuttuu se olennainen. Eli se, miten asiat ovat keskittyneet maantieteellisesti. Tosiasiassa tämä tarvitaan jotta media millään tavalla torjuisi tarvetta maantieteelliseen eriyttämiseen. Itse asiassa meidän ei tosin tarvitse tietää tätä jakaumaa. Sillä tämä on tarpeen jos ja vain jos media selittäisi jonkun ilmiön. Mutta kun meillä on käsissämme fakta siitä että uskontoon suhtaudutaan eri tavalla kaupungeissa ja maaseudulla. Tätä faktaa kautta tiedämme että media ei ole tasannut ihmisten reagointeja. Moni saattaa itkeä "vääränlaista uskontouutisointia" urbaanien ympäristöjen maallistumiessa. Että enemmän Pyhää Henkeä ja vähemmän pedofiiliskandaaleja. Mutta tässä unohtuu se, että maaseudulla silti suhtaudutaan eri tavalla kuin kaupungissa. Kun ero on olemassa kaikki yritykset selittää maailmaa sosiologisesti niin että olisi jokin oleellinen, relevantti ja tehokas tasaava voima, ovat yksinkertaisesti falsifioituja.
4: Neljäs asia joka tästä nousee esiin on se, että kommentissa media nähdään hyvin klassisesti. Siis tavalla jossa on jokin mediatalo tai muu instituutio joka lähettää viestiä. Sosiaalinen media taas nähdään jonain jossa nämä instituutiot ovat mukana. Että he luovat viestit jota sosiaalisen median asiakkaat lukevat. Tämä on nähdäkseni "hieman vajaata". Sillä nähdäkseni esimerkiksi blogikommentit ovat nekin uskontomediaa. Moni ei ymmärrä sitä että jos esittää argumenttivirheitä, ei suostu edes ymmärtämään mitä erimielinen sanoo (joka on oleellisesti eri asia kuin olla erimielinen tai että ei hyväksy mitä toinen sanoo), että se etäännyttää uskosta. Ja uskosta etääntyminen mutkan kautta vaikuttaa aina kirkon kannatukseen riippumatta siitä edustaako kommentoija kirkon virallista kantaa vai ei. Sillä usko ei ole tunnetta instituutioon. Se on lähinnä sitä että kun tunne menee, instituutio menee helposti mukana. Siksi ehdottaisin että uskontomedia olisi sitä että jos ei ole esittää pätevää argumentaatiota jossa ei ole argumenttivirheitä, jos ei voi esittää muuta kuin mediasensuurivaatimuksia siitä mistä saa uutisoida ja mistä ei pitäisi uutisoida, ja muutenkin kaikki aika menee siihen että pitää tuomita ja halveksia asioita joista ihminen sattuu pitämään (musiikki, pukeutuminen...) niin sitten pitäisi pikkuturvan kiinni. Tämänlainen ajatus tuntuu olevan monelle kristitylle aivan totaalisen vieras. Ajatus siitä että jos he kiertävät argumenttivirheilemässä ja sekoilemassa ja vittuilemassa ihmisille, niin sillä saattaisi olla sellainen vaikutus että heitä pidetään kusipäinä. Ja kun kusipäisyys selvästi kumpuaa uskonnosta, eikä kirkkokaan tässä tule kusipäisyyttä jarruttamaan - vaan selittää että se päinvastoin on rikkautta että tämä kusipäisyys on kirkossa - niin kyllä siitä syntyy ajatus siitä miten uskonto on aiankin osaltaan oleellisen epäeettistä. Sillä jos uskonto tekisi hyviä ihmisiä, ei uskovaisuus näkyisi aina kusipäisyytenä.

Katson että uskonnosta puhumista kannattaisi todellakin kalibroida tarkemmin. Kenties jopa henkilö kerrallaan. Uskovainen voisi kommentoidessaan muistaa että hän on mediatyötä tekemässä. Työtä jossa on erilaisia segmenttejä ja viestinnän kohderyhmiä. Yhtenäiskulttuurin sijaan voisi maantieteellisen eriyttämisen lisäksi tehdä vaikka yhteen henkilöön kohdistuvan eriyttämisen. Sitä kutsutaan "ihmisen kohtaamiseksi". Mutta koska tämä strategia on suurimmalle osalle arvon argumenttivirheilijöistä tyystin vieras - heidän mieleensä kun sopii lähinnä absoluutit jotka ilmenevät raamatunlauseiden hokemisena - toivon että uskontoasiat todellakin eriytetään maantieteellisesti jonnekin sellaiseen paikkaan jossa minä en ole. Ja tilastojen valossa hyvin moni urbaani kaupunkilainen näyttää ajattelevan samansuuntaisesti. Tässä kulmassa ei ole ihme että sekularismi on suosiossa. (Vaikka itse en olekaan sekularisti.)

---

Ei minulla muuta kuin "Shoplifters will be prostituted" ; Myyköön vaikka persettä, kunhan maksavat varastamansa!